TALLINNASSA LASTEN KANSSA: PROTO AVASTUSTEHAS

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen jo pitkään ollut Tallinnan fani, oli siellä sitten aikuisseurassa tai koko perheen kesken. Hintataso on huokeampi kuin Suomessa (jos nyt ei enää mitenkään merkittävän edullinen), ravintoloiden taso erinomainen ja kaikenlaista kivaa tekemistä. Eilen lähdettiin päiväretkelle eka- ja kolmasluokkalaisten kanssa ihan vain yhden ohjelmanumeron perässä: Joko mennään-blogin Rosa oli vinkannut viime kuussa Proto Avastustehas-museosta (tai eihän se mikään museo ole vaan nimensä mukaisesti keksintötehdas, toiminnallinen kohde kaikenikäisille) ja arvellut, että se varmaan kiinnostaisi meidän reissujengiä. Ja kyllä, nyt oli nappiosuma!

Proto sijaitsee parin kilometrin päässä keskustasta; sinne kulkevat julkiset mutta meille paikallinen ystävä suositteli Bolt-sovellusta, jolloin ”taksi”matka oli ruuhkan mukaan hinnoiteltuna mennessä reilu 8 euroa, palatessa alle 4 euroa. Paremmalla kelillä sinne kulkisi jalankin, ja jos on oikein seikkailuhenkinen niin yhdistää visiittiin Lennusadaman museon – molemmista museoista löytyy sukellusveneitä ja jännää tekemistä. Proto aukesi lauantaina kello 10, mikäli aika lailla täydellinen ajoitus kun laiva saapui satamaan kello 9.30. Sisäänpääsy on erittäin kohtuuhintainen; 12 euroa yli 6-vuotiailta ja perhelippu (kaksi aikuista ja perheen alaikäiset lapset) on 28 euroa. Meille tässä tapauksessa perhelippu tuli siis halvimmaksi tavaksi seikkailla. Hinta-laatusuhde on loistava.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan ensimmäiseksi on todettava se, että vanhaan tehdashalliin sijoitettu Proto on mitä instaystävällisin kohde; se on tyylikäs ja visuaalisesti viehättävä aikuistenkin mielestä. Paikan kahvila oli todella trendikäs niin sisustuksen kuin tarjonnan osalta, ja kaikki yksityiskohdat harkittuja henkilökunnan retrohenkisistä asuista alkaen. Huonekasveja, murrettuja värejä, lämpimiä valoja – vanha sukellusvenetehdas (jonka perustajien Emmanuel Nobelin ja Arthur Lessnerin mukaan sitä kutsutaan Noblessneriksi) on todella otettu hyötykäyttöön. Vierailupäivänä paikalla pidettiin synttärijuhlia ja kokouksia, eli se on suosittu muutenkin kuin vain museovierailijoiden osalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Protossa kierros alkaa yläkerrasta. Jani Volasen näköinen näyttelijä, joka selittää erilaisia ilmiöitä muillakin pisteillä, ohjeistaa QR-koodeilla varustettujen rannekkeiden käytöstä sekä siitä, miten paikassa käyttäydytään. Meillä lapset syöksyivät tietenkin suoraan sisään ja totesivat aika nopeasti, että ohjeistukset kannattaa käydä läpi ennen kuin heittää VR-lasit päähän ja alkaa sohia. Jokaisella pisteellä oli neljällä kielellä ohjeistus ja joskus videokin, sen lisäksi henkilökuntaa oli runsaasti paikalla (kaikki puhuivat ainakin englantia, moni myös suomea).

proto-lasten-kanssa-tekemista

Henkilökuntaa kyllä tarvittiinkin: tasaisin väliajoin VR-lasit lakkasivat toimimasta oikeassa ympäristössä ja työntekijöitä tarvittiin buuttaamaan systeemit. Alkuun saimmekin melko henkilökohtaista palvelua, sillä heti ovien avauduttua paikalla oli vain muutama muu perhe, mutta jo parin tunnin kuluttua paikka oli tupaten täynnä viikonlopun viettäjiä. Silloin apua joutui ehkä huitomaan hieman pidempään, ja toki muutenkin jonottamaan pisteillä. Kannattaakin ehkä pyrkiä tekemään hiljaisempaan aikaan ne aktiviteetit, joihin on rajattu pääsy: esimerkiksi maan uumeniin ajava vuoristorata käynnistyi vain kerran tunnissa ja kyytiin pääsi 15 kerrallaan.

Virtuaalista todellisuutta pääsi testaamaan yhdeksän eri pisteen kautta. Tämä oli myös mun ensimmäinen kosketus VR-maailmaan ja jouduinkin myöntämään, että se oli paljon hauskempaa kuin odotin. Olen ollut vähän old school ja suhtautunut koko virtual reality-konseptiin vähintäänkin nihkeästi, vaikka lapset ovat siitä olleet innoissaan jo aiemmin. Nyt kuitenkin esimerkiksi juuri kolmelle pelaajalle suunniteltu syvänmeren sukellus oli aivan todella fantastinen tapa tehdä jotain yhdessä lasten kanssa. Sen sijaan kilpa-autolla ajaminen aiheutti tälle ajokortittomalle ihan oikeasti pahan olon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ainoa lapsilta väliin jäänyt juttu oli erittäin tehokkaasta keskivartalotreenistä käyvä liitokone, jossa pääsee kokeilemaan lentämistä. Sitä pääsin pituusrajan takia vain minä kokeilemaan, mutta muuten kaikki VR-todellisuudet sopivat viittä vaille 8- ja 10-vuotiaille. Vaikka muutamassa kohteessa ammuskeltiinkin, muuten toiminta oli lähinnä etenemistä ja liikkumista, joskin usein aika jännässä ympäristössä. Lentämisjutut olivat todella haastavia. Näin äitinä nauratti kuinka innoissaan muksut olivat virtuaalisella liukuhihnalla työskentelystä: miksi ne eivät kotona ole näin tohkeissaan eri työtehtävistä, häh? Useissa pisteissä oltiin parina tai ryhmänä, mikä teki touhusta järkevää: ei vain mökötetty yksin lasit päässä, kuten mun mielikuvissa usein tapahtuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VR-todellisuuksien lisäksi tarjolla on Heureka-tyyppistä toimintaa, kuten pyöräkilpailut missä saa itse polkea radalla liikkuvaa pyöräilijää, ilmavirralla pallon ohjailua, ukkospiano ja pitkän valotusajan kuvia. Tämä kaikki touhu oli tosi hauskaa ja niissä 7- ja 9-vuotiaat pärjäsivät hyvin itsenäisestikin. Toiminta oli siis aika hyvin tasapainossa, joskin väenpaljous alkoi aiheuttaa turhautumista ja tylsistymistä etenkin nuorimmassa jonottajassa. Oli viisas ratkaisu jättää 5-vuotias kotiin: Protossa on pieni rakentelualue nuoremmille, mutta vajaa kouluikäiset ovat vähän väliinputoajia. Parhaiten Proto toimii varmasti juuri esikoiseni ikäisille kolmasluokkalaisille ja siitä eteenpäin, jolloin lapsi voi myös omin toimin lukea ohjeita (ja seurata niitä).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Puolivälissä yli kolmetuntiseksi venynyttä visiittä (esikoinen olisi jaksanut olla vielä vaikka kuinka kauan, nuorempi vierailija alkoi väsyä – ja sitten oli se laiva, johon piti ehtiä) piipahdettiin Proton ravintolassa. Se oli ennen kaikkea tosi cool. Hintataso ei ollut halpa mutta siedettävä, jopa ihan mukava verrattuna suomalaisiin verrokkeihin; pienet ranskalaiset, mozzarellatikut ja muut naposteltavat olivat 3,5 euroa ja esimerkiksi lounaan lohiannos 7,5 euroa. Me söimme sormiruokaa ja joimme mehun, limun ja vettä ja hinnaksi tuli noin 14 euroa, mikä oli niin maun kuin hinnan puolesta kelvollinen tapa levähtää kesken kaiken tohinan. Mikäli on liikkeellä vähän isompien tyyppien kanssa, voi aikuisena jäädä ravintolan puolelle juomaan viiniä ja päästää seuralaiset edeltä takaisin temppuilemaan.

Meillä on vielä monta Tallinnan (lasten)museokohdetta käymättä, ja Proton keksintötehdas kiilasi ehdottomasti Milla Miia Manda-museon ohitse. Pienempi ja vähän erilainen kuin Heureka, mutta edullisempi, näin esteetikon mielestä edustavampi ja kolmasluokkalaisen mukaan maailman paras paikka. Erinomainen syy reissata lahden yli, varsinkin kun tähän voi yhdistää muitakin alueen käyntikohteita ja vähän gastronomiaa. Laitan siis mielelläni suositukset eteenpäin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TÄLLÄ KERTAA TALLINNASSA

Tämän loppuvuoden reissut ovat selvästi risteilypainotteisia (ei nyt mennä hiilijalanjälkiin, mutta oikeasti kai päästöiltään tämä Suomenlahden ylittäminen on samaa tasoa jonkun Euroopanlennon kanssa?), sillä marraskuun alussa otin nokan taas kohti etelänaapuria. Elokuussa Tallinna teki vaikutuksen: se olikin ihastuttava yhdistelmä modernia, keskieurooppalaista hipsterimetropolia ja toisaalta sieltä täältä ränsistynyttä, neuvostonostalgiaan osuvaa pikkukaupunkia. Oli selvää, että takaisin oli tultava, jos ei mistään muusta syystä niin ruoan vuoksi, ja niinpä marraskuun ensimmäisenä päivänä nousin seuralaisen kanssa Tallink Megastariin. Laivavalinta osottautui erinomaiseksi, sillä yhteys oli kiitettävän nopea ja niin oli myös nettiyhteys, jonka ansiosta matka kului rattoisasti rästitöiden parissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viime kerralla majoituimme Swissôtelissa, tällä kertaa olimme naapuritornissa Radisson Blu Skyssa. Kerros oli sama kuin loppukesän reissussa, eli sain ihailla maisemia 21. kerroksesta. Tuossa korkeudessa yleensä myös mun korkeanpaikankammo lakkaa vaivaamasta ja olen saanut rauhassa tuijotella satamaa, jonne kummallakin kerralla on ollut näkymät. Hotellin ylin, 24., kerros oli tullut tutuksi jo viime reissulla kun söimme Lounge24:ssa, ja tällä kertaa pääsin viideksi tunniksi hemmoteltavaksi Beauty Skin Spa’han. Hotellin spa’ssa ei ole altaita vaan pieni ja intiimi tila hengailuun, maisemien katseluun ja skumpan juontiin, tavallinen sauna josta aukeaa näkymä koko vanhakaupungin yli sekä höyrysauna. Mun tomumajaani korjattiin kokovartalohieronnan, kasvohoidon ja pedikyyrin muodossa ja erityisesti kasvohoito teki ihmeitä – ei ehkä vielä silmäpusseille, siihen tarvittaisiin jo plastiikkakirurgiaa, mutta noin yleensä naamalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tälläkään kertaa en kauheasti kehdannut heilua kameran kanssa. Toisaalta marraskuinen Viro nyt ei ole yhtään sen kuvauksellisempi kuin Helsinkikään, mutta ruokia räpsin vähän kännykän kanssa. Nimittäin tällä kertaa jätettiin kulttuuririennot väliin ja keskityttiin vain ja ainoastaan syömiseen, esimerkiksi kolmetuntisen lounaan muodossa (josta olikin hyvä siirtyä jo muutaman tunnin päästä päivälliselle). Vegaaniravintola V:n ovia kävimme koputtelemassa kolmeenkin otteeseen, mutta olimme liian myöhään liikkeellä. Onneksi V:n naapurista Rataskaevulla vanhakaupungissa oli tarjolla muita loistavia ravintoloita, joissa hankkia itselleen vuosisadan ähky.

F-HOONE (1)

Rataskaevu 8:ssa sijaitsee Von Krahli Aed, jossa söimme ensimmäisenä iltana. Se itse asiassa oli mulle koko matkan lempiruokailu: perjantai-iltana oli täyttä ja sen vuoksi palvelu vähän hidasta (joskin todella ystävällistä ja mutkatonta), mutta tunnelmallisessa kellaritilassa oli hauska vakoilla muihin pöytiin. Ylläolevassa kuvassa oikealla oleva alkupalani oli niin hyvää, että nuolin lautasen puhtaaksi (no olisin halunnut, en sitten viitsinyt). Vuohenjuustokreemi (jota Virossa tunnutaan rakastavan), mansikat, paahdetut päärynät ja erilaiset pähkinät olivat vaan sellainen makujen sinfonia että uh huh. Niin monta eri sävyä, yhdessä – erittäin kohtuuhintaisessa – annoksessa! Pääruoassakaan ei ollut valittamista, ja vegaaninen voi keräsi kiitosta. Seuraavana päivänä lounastimme naapurissa Rataskaevu 16:ssa, jonne pääsimme pienen odottelun jälkeen ilman pöytävarausta. Noin yleensä ottaen opin, että Tallinnassa kannattaa tehdä pöytävaraus, varsinkin näihin suosituimpiin kasvispainotteista ruokaa tarjoaviin paikkoihin.

F-HOONE (2)

Rataskaevu 16 oli rastapäisiä tarjoilijoita myöten tyylikäs paikka, naapuriaan Von Krahlia hieman kalliimpi ja toisaalta modernimpi. Ruokalista oli jälleen yhdistelmä eurooppalaista ja virolaista keittiötä sillä slaavilaisella tvistillä, pöydässä nähtiin silakoita ja paljon juureksia, ja tietysti jälkiruoaksi pullavanukas. Pääruoaksi söin lohta, joka oli oikein okei mutta kokoon nähden hieman yläkanttiin hinnoiteltu (eli siis suomalaista hintatasoa, kun Tallinnassa muuten saa nauttia halvemmasta fine diningista). Kiitosta kuitenkin aivan supersympaattisista personoiduista viesteistä jälkiruokakahvin kera, sekä ravintolan omasta leivästä jota olisin halunnut tunkea taskuihin. Kolmen ruokalajin jälkeen oli hyvä suunnata kohti seuraavaa ruokapaikkaa, joka tällä kertaa sijaitsi Telliskiven trendikkäällä alueella.

F-HOONE

Jos jotain, niin F-Hoonetta kaikki olivat käskeneet kokeilemaan. Lauantai-iltana tämä industrialhenkinen ravintola oli täpötäynnä, ja umpikännisten suomalaisseurueiden tuijottelu kävi ihan hyvin ohjelmanumerosta. Ruoan puolesta sitten koettiin tämän matkan pettymykset: valikoima on laaja ja hinta-laatusuhteelta oikein OK, mutta mitään suuria kulinaristisia elämyksiä ei ollut tarjolla. Kaikki oli hyvää, siis maukasta ja kelvollista ja jopa kekseliästäkin, mutta sellainen yritys siitä puuttui. Reissun parhaan jälkiruoan palkinto menee kyllä F-Hooneen crème brûléelle, mutta muuten viime kerralla kokeiltu Kivi Paber Käärid pysyy kyllä omana suosikkinani tässä korttelissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tallinna on siis se paikka, minne aion jatkossakin matkata kun haluan vähän treat myself-aikaa. Hintataso on sen verran matalampi Suomeen verrattuna että hieronnat ja hoidot eivät kirpaise ja ruoka on loistavaa, ja vaihtoehtoja paljon – useamman ruokalajit yhdellä viinilasillisella olivat joka aterialla viidenkympin luokkaa. Näissä nuoremmissa ja kansainvälisissä paikoissa palvelu on poikkeuksetta ollut hyväntuulista ja lämmintä, vaikka sitten muualla saattaa vastaanotto olla hieman tylympi. Että Tallinna, I’ll be back!

MATKA ILMAN VALOKUVIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vietin viikonlopun Tallinnassa. Se oli enemmän kuin tervetullut irrotus arjesta, just sellainen kuin tällaisen miniloman lähikaupunkiin (tai -maahan) pitäisi ollakin. Ja siellä ei tullut kuvattua yhtään. Tai kaikki matkalla napsitut kuvat löydätte tästä postauksesta. Kukaan ei kieltänyt kaivamasta kameraa laukusta, mutta nyt oli sellainen matka ettei kuvakulmien etsiminen tai selfiet sopineet tilanteeseen lainkaan. Pari kertaa kyllä kirpaisi, kun eteen kannettiin joku oikein upean näköinen annos – toisaalta söinpähän ruokani aina lämpimänä. Ja tuli muuten syötyä. Palasin kotiin ainakin kaksi kiloa painavampana mutta myös erittäin levänneenä, tyytyväisenä ja valmiina lähtemään koska vain uudestaan Tallinnaan herkuttelemaan.

Majoituin Swissôtel Tallinassa, jonka 21. kerroksesta oli hienot näkymät. Palvelu oli ehkä hieman jäykähköä (toisaalta, tämän voisi sanoa kaikkien kokemuksien perusteella lukuunottamatta Mekkin poikkeuksellisen sydämellistä tarjoilua), mutta kiitosta täytyy antaa erityisesti tyynyvalikoimalle. Sängystä löytyi ainakin kuutta eri sorttia tyynyä ja niillä kaikilla oli oma funktionsa. Vau. Hotellin kylpylässä oli erinomainen tunnelma, hyvä höyryhuone, hieman liian kuuma sauna ja allas, jonka lämpötila oli täydellinen sammakkouintitaitojen esittelyyn. Hotellin ravintoloissa en syönyt edes aamupalaa, kun se oli tarkoitus syödä aina muualla. Etsin epätoivoisesti brunssia, mutta sen löytäminen ei ollut ihan niin helppoa – hotellin henkilökunnan mukaan ”Tallinna ei nyt ole mikään brunssikaupunki”. Surkuhupaisaa oli, että Tripsterin Tallinnan brunssi-vinkkien perusteella juuri Swissôtelissa olisi pitänyt olla yksi kaupungin parhaita brunsseja (ei ole enää), ja toinen suositeltu eli Sfäär oli juuri laittanut lapun luukulle.

Mutta olkaa huoleti! En nähnyt reissulla nälkää. Ensimmäisenä iltana söin naapurihotellin Radisson Blu Sky Hotelin kattoterassilla Lounge24:ssä mainion vuohenjuustosalaatin. Postauksen ensimmäinen kuva on samasta paikasta, eli näkymät olivat kohdallaan ja varsinkin juomalista vaikuttava. Ruoka oli terveellisyydestään (vuohenjuuston lisäksi runsaasti rehuja ja jotain ohrarisoton tapaista) huolimatta loistavaa. Tämän kruunasi vanhakaupungissa syödyt artesaanisuklaat ja hyvä kahvi. Ja nousu vanhakaupungin näköalapaikalle, jossa auringonlaskussa kylpeviä terrakottakattoja kiehtovampaa oli vain seurata vakavasti poseeraavia turisteja.

Seuraavana päivänä sekosin lopullisesti – merkkejähän nyt on ollut muutenkin ilmassa – kun matkalla Telliskiven trendialueelle pysähdyin Kalamajan kauppahallille, jonka tuoreiden vihannesten, marjojen ja hedelmien tarjonta sai itkemään. Kaikki näytti niin hiton hyvälle, ja isot rasialliset vadelmia ja metsämustikoita maksoivat yhteensä neljä euroa. Harkitsin vakavasti kaljakärryn ostoa sitä varten, että voisin lastata Suomeen pakastettavaksi muutaman laatikollisen kaikkia niitä alihinnoiteltuja herkkuja. Kalamajan kauppahallista löytyi muutakin hauskaa, kuten neuvostoaikaista antiikkia, Flow-festareille sopivaa vintagevaatetta ja lukuisia pieniä ravintoloita. Erityisesti kannattaa testata Surf-kahvilan kookospalloja, joita ostin itse kaverini vinkistä: erityisesti valkosuklaakookospallo kävisi viimeisestä ateriasta.

Telliskivi oli tietenkin pakollinen pysähdyspaikka. Lukuisista potentiaalisista ruokapaikoista päädyin lounaalle Kivi Paper Käärid-ravintolaan, jossa napsin vielä aamupalalistalta hedelmäsalaattia (tietenkin vuohenjuuston kera) ja friteerattuja ricottapalloja mansikkahillolla. Kyllä, ajattelen tätä ateriaa vieläkin lämmöllä. Siitä oli erittäin lyhyt matka vastikään avattuun Tallinnan Fotografiska-valokuvamuseoon, jossa näyttelyitä oli kahdessa kerroksessa. Sen lisäksi katolla on kasvisruokaan painottuva ravintola ja alhaalla kahvila.  Fotografiskasta jäi hieman ristiriitainen olo. Se tuntui olevan ensisijaisesti suomalaisturisteille suunniteltu kokonaisuus: museossa on suomalainen kuraattori ja kaksi kolmesta käynnissä olevasta näyttelystä oli suomalaiskuvaajien (sivujen perusteella näyttelyitä on tosin siis neljä ja tosiaan, muistan neljännenkin kuvaajan mutta näyttelytilasta puolet oli suomalaisten kuvaajien käytössä). Sisäänpääsy 14 euroa oli yläkanttiin, mutta annan armoa: ehkä uusi museo hakee vielä paikkaansa. Ja yleisöään. Ja linjaansa. Toivon, että ensi kerralla näen enemmän eestiläistä!

Toinen ja samalla viimeinen illallinen nautittiin ravintola Mekk’issä, joka sijaitsee vanhakaupungissa ja oli silleen vähän enemmän finedining, että aloin miettiä olisiko pitänyt laittaa jalkaan muuta kuin tennarit. Tallinnan hintatasoon nähden vähän arvokkaampi enkä voi varauksetta suositella kasvissyöjille: oma paahdettu kaalini oli niin hyvää että olisin voinut nuolla lautasen jos olisin kehdannut, mutta kasvisvaihtoehtoja oli vain yksi ja vegaanisia nolla. Ruokien makumaailma oli tässä modernin eestiläisen keittiön paletissa pitkälti itään päin, mutta olikin tervetullutta vaihtelua tapaksille ja pizzalle. Sunnuntain lounas syötiin lievässä kiireessä Rotermanni korttelin Taqueriassa, jossa soi Espanjasta tuttu reggaeton, palvelu oli kunnioitettavan apaattista (sellainen välinpitämättömyys ja täydellinen intohimottomuus työhönsä vaatinee hieman harjoitusta), virgin mojito oli erinomainen esitys siitä miksi joskus kannattaa kokeilla alkoholitonta drinkkiä ja annokset olivat hyvän kokoisia. Ja siitä sitten itsekin jo aika hyvän kokoisena pyörin satamaan ja palasin päiväunia nukkuen lahden toiselle puolelle, valmiina koska vaan uudelle samanlaiselle reissulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

NELJÄ TUNTIA TALLINNASSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hieman suuruudenhulluina halusimme ehtiä Suomi-lomalla myös laivalle. Koska pojat halusivat Tukholman risteilyn sijasta Muumimaailmaan, mentiin sitten päiväristeilylle Tallinnaan. Se oli esikoisen ja keskimmäisen ensimmäinen kerta Eestissä – okei, esikoinen on käynyt kerran ollessaan vielä vatsassa, ja se taisi olla edellinen kerta kun olin itsekään käynyt etelänaapurissa. Kuopus jätettiin kotiin ja mukaan otettiin ystävä lapsineen, että otetaan kaikki hyöty irti matkasta. Sosialisointia, seikkailua, ja tietenkin buffet!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laivaksi valittiin Viking XPRS kahdesta syystä: hinta ja se, ettei tarvinnut lähteä aamuseitsemältä liikkeelle. Meidän meno-paluu poikien kanssa sekä aamiaisbuffet aikuiselle ja kahdelle lapselle maksoi yhteensä 56 euroa, eli mitenkään hinnalla pilattu matka ei ollut. Tasoitin tätä näennäistä säästöä totta kai tax-freen puolella, kun oli pakko hamstrata purkkaa ja Muumi-astioita mukaan Espanjaan. Anyways, muistin myös miksi nuo Tallinnan risteilyt on yleensä ottaen melkoista jäiden polttelua. Jos liikkeellä on yksin tai aikuisten kesken, voi ottaa sen lasin kaksi viiniä ja vaikka lukea, mutta nyt melko pieni ja ruuhkainen leikkipaikka oli nopeasti nähty ja levottomat 5-8-vuotiaat sekoilivat mukavasti sen 2,5 tuntia suuntaansa, ollen jo valmiiksi kierroksilla kun päästiin perille Tallinnaan. Buffetista sen verran, että onneksi se oli puoli-ilmainen, sillä ruoka oli melko hajutonta ja mautonta (joskin lapsille kelpasivat lihapullat ja minicroisantit oikein hyvin), jonot jäätävät ja henkilökunnan palvelualttius sitä luokkaa, että päädyimme lopulta juomaan buffassa omia juomia – joka siis kello 10.45 tarkoitti ihan vaan vettä.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska meillä oli maissa aikaa vain neljä tuntia, otettiin suosiolla taksi heti satamasta. Lapsiin teki vaikutuksen virolainen ”tilatakso”, joka kuulemma on sata kertaa hienompi kuin suomalaiset. Kolmen kilometrin matka kuudelta hengeltä maksoi 15 euroa, ja pääsimme perille kohteeseen: Miiamilla-lastenmuseoon Kadriorg-puiston reunalle. Koska etelässä oli vielä elokuun lopussa ihan helteet, vietettiin ensin aikaa oikein kivassa leikkipuistossa museon edustalla. Se tarjosi runsaasti vaarallisia paikkoja joista pudota sekä hiekkaa kenkiin, mutta oli siis oikeasti oikein kiva. Vieressä oli myös pieni tivoli, joka näytti yhtä houkuttelevalta vaihtoehdolta aurinkoisena kesäpäivänä. Uskoisin, että puistossa ja museossa saisi helposti kulumaan koko päivän – siis vähän pidempäänkin kuin tiukasti ohjelmoidun 2,5 tuntia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Sisäänpääsy museoon oli aikuiselta ja kolmelta lapselta erittäin kohtuulliset kuusi euroa. Miiamilla on toiminnallinen museo, jossa on mahdollisuus hiihtää, leikkiä erilaisia kauppa- ja roolileikkejä ja touhuta. Se ei ole kovin iso, ja olisi ehkä pidemmällä vierailulla käynyt tylsäksi neljälle koekävijälle, mutta viihdytti oikein hyvin reilun tunnin ajan. Museossa on kuulemma myös erinomainen kahvila, jota emme ehtineet kokeilla. Viron museotarjonta lapsille on kuulemma todella hyvää; Miiamilla muistutti monella tapaa Lastenkaupunkia ja Vinttiä, valitettavasti opasteet olivat pääasiassa viroksi ja venäjäksi ja sellainen pedagoginen sisältö jäi meidän osalta hieman ohueksi. Ei ehkä mikään sellainen kohde, jonka takia pelkästään kannattaa matkustaa meren yli, mutta ehdottomasti toimiva jos sen yhdistää pidempään Tallinnan reissuun tai visiittiin myös Kadriorgin puistossa.

 

 

Tarkoitus oli syödä Tallinnassa, mutta koska onnistuin ensin unohtamaan puhelieni museolle ja sitten totesimme aikataulun olevan jo melko mahdoton, piipahdimme vain kahville Gourmet Coffee-kahvilassa, josta olisi saanut myös ruokaa. Hintataso oli samaa luokkaa kuin Suomessa, mutta paikka oli todella lapsiystävällinen siitäkin huolimatta että oli suht fiini, ja machamojito maistui pikaisesti ennen kuin lähdettiin seikkailemaan takaisin satamaan. Seuraavalla kerralla testataan varmasti kaikkien suosittelema Telliskiven alue ravintoloineen.

 

 

Meinattiin tietenkin myöhästyä laivasta paluumatkalla, kun lähdettiin kävelemään kohti satamaa, kuningasideana huitoa taksi matkalla. Jostain syystä Tallinnaan ei ikinä tajua varautua vähän paremmalla suunnitelmalla vaan sinne tulee mentyä silleen ”no katsotaan sitten paikan päällä”-mentaliteetilla, mikä on johtanut elämäni aikana siihen että olen parikin kertaa ollut lopulta seurueen ainoa, joka on ehtinyt mukaan paluumatkalle. Nyt oltiin sentään kaksi minuuttia ennen boardingin sulkeutumista satamassa, eivätkä lapset pettymyksekseen päässeet hotelliin yöksi hikoilevien ja hermostuneiden äitien kanssa. Kotimatkalla maistui se viinilasikin.