UUSI ULJAS IPANAINEN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

minäjanipa.jpg

Mähän en kauheasti missään blogiriennoissa juoksentele (mutta kutsukaa vaan, varsinkin jos siellä on viinitarjoilu!) mutta tämän aamun uuden ja uudistetun Ipanaisen avajaiset osuivat aika hyvään saumaan. Sairastelun seurauksella oltiin jo vietetty noin kymmenen päivää keskenämme ja sekä minä että perheen terveet lapset, kaksi pienintä, kaipasimme kipeästi ihmiskontakteja. Siis muitakin kuin toisemme. Suuntasimme siis aamulla räntäsateesta ja lätäköistä välittämättä Siltasaarenkatu kakkoseen, mihin Subwayn (jota kieltämättä tulee hieman ikävä) entisiin tiloihin oli avattu Ipanaisen uusi liiketila, joka oli ihan wow kaikin puolin.

ratikka.jpg

Ja heh heh, heti ensimmäiseksi kun päästiin ovesta sisään olin hyvä asiakas ja fiilistelin Elsalle ja Annalle (no niin, kuulostaapa Frozenilta…) kuinka ihanaa että mun lapset on jo sen ikäisiä että ei täällä oo meille mitään ja toisaalta miksei esimerkiksi näitä mahtavia Oot niin ihana-vauvakirjoja ollut viisi vuotta sitten. Sitten kahden minuutin päästä olin löytänyt kirpputorihyllyiltä meille hatun ja kirjan. Ja yhden repun ja sitten menin vielä rakastumaan kantoreppuun.

tula.jpg

Mä nimittäin myin uskollisesti kolmen lapsen ja yli kuuden vuoden ajan palvelleen Manducan muutama viikko sitten. Kannoin sillä vielä yli 20-kiloista Pampulaa alas vuorelta kesällä, mutta sitten se alkoi käydä aika epäergonomiseksi. Säädöt olisi voineet olla paremmin, mutta isoin ongelma oli noi isot ongelmat eli rakkaat lapset, jotka eivät ole mitään kevyimpiä tai kompakteimpia yksilöitä ikäluokassaan. Ja mua oikeastaan harmitti, ettei 2-vuotias kuopuskaan enää viihtynyt kannettavana, koska se on mun mielestä aina ollut paitsi kätevää niin kaikin tavoin kivaa: lapsi saa läheisyyttä, mä tiedän koko ajan missä se on (eli ei juoksemassa esimerkiksi auton alle) ja reppu on nyt monin tavoin helpompi vaihtoehto kuin rattaat, etenkin kun tykkää hyötyliikunnasta. Ja nyt sitten jahkailtuani aikani mutisin, että osaisko joku auttaa ton Tulan kanssa ja heti oli kolme tyyppiä kimpussa neuvomassa ja auttamassa. Nyt sitten ostoslistalla odottaa taaperokoon Tula, koska myös kuopus oli tosi tyytyväinen uudenlaiseen reppuun, jossa hänen reisilleen oli paremmin tukea. Ja mä olin ihan fiiliksissä, että saan vielä vähän aikaa kantaa kuopusta. Nyt sitten pitäisi vielä valita kuosi. Kääk.

Että sellainen aamupäivä. Ihastuin reppuun, menetin tuorepuuroneitsyyteni ja oli mukavaa. Lapset viihtyivät näyteikkunoissa ja uudella leikkipaikalla (sori sotkusta!) ja oli hauska hipelöidä kaikkea vauvakamaa, mitä tässä taloudessa ei enää koskaan tarvita. Ipanaisen uudet tilat ON hienot, varsinkin koulutustila näytti mitä mainoimmalta. Tällainen tiistaiaamupäivä tällä kertaa.

VIISI VUOTTA SITTEN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teille, jotka ette pidä pitkäaikaisia sääpäiväkirjoja tai muutenkaan muistele menneitä, voin kertoa että maanantaiaamu tasan viisi vuotta sitten oli hyvin samanlainen kuin tämä maanantaiaamu Herran vuonna 2017. Myös viisi vuotta helmikuun 27. osui maanantaille, oli lunta ja pakkasta ja monet olivat edellisenä yönä valvoneet Oscar-gaalan takia. Viisi vuotta sitten sunnuntai-iltana katselin itse Oscar-gaalaa Naistenklinikalla jossain synnytyssalia edeltävässä odotustilassa, kunnes yövuoron kätilöt kyllästyivät, sanoivat ettei se tänään synny, antoivat unilääkkeen ja lähettivät osastolle 42 nukkumaan yön yli.

Heräsin tähän samanlaiseen maanantaiaamuun kiukkuisena, kun oli käynyt juuri niin kuin esikoisenkin synnytyksessä: lapsivedet olivat menneet sunnuntaina, mutta päädyinkin yöksi osastolle ja jouduin odottamaan – minä, tuo kärsivällisyyden kruunaamaton kuningatar. Osastolla häärinyt kätilö, joka sattui olemaan sama henkilö joka oli vähän vajaa kaksi vuotta aiemmin auttanut esikoiseni maailmaan, sanoi että saan mennä synnytyssaliin heti kun olen käynyt kakalla. Tämähän on niitä yksityiskohtia, joita ei ehkä pitäisi synnytyskertomuksesta julkisesti jakaa, mutta jääkööt tämäkin nyt jälkipolville tiedoksi. Nyt voimme siirtyä tarinassani suoraan sinne synnytyssaliin.

Synnytyssalissa sitten synnyttelin, säästän teidät nyt tarkemmalta kuvaukselta, ja sitten hän syntyi. Pampula, meidän keskimmäinen maanantaikappaleemme, kiukkuisen papparaisen näköinen rimpula – kun muut pojat ovat olleet reilusti yli nelikiloisia, tuntui 3830 grammaa painanut pitkula hirveän kevyeltä. Synnytys, ja etenkin parin minuutin ponnistusvaihe, tuntuivat niin helpoilta edelliseen synnytyssuoritukseen verrattuna että meitä miehen kanssa vain nauratti. Nauratti terve poika, jolla oli otsassa V:n mallinen syntymämerkki, joka muuttui aina tulipunaiseksi kun lapsi alkoi vihaisena huutaa, oikea V niin kuin verikosto.

Jollen olisi lukenut, mitä Pampulan syntymäpäivästä kirjoitin vuosi sitten, olisin toistanut tähän postaukseen täysin samat asiat. Kuinka keskimmäisen syntymäpäivä ei herätä äidissä sitä ”ai kauhee, ei mulla voi olla jo tuon ikäistä lasta” tai ”apua, meillä ei ole enää yhtään pientä!” voivottelua. Lahjatkin on aivan samat kuin vuosi sitten: hän saa meiltä väriä vaihtavan Salama-pikkuauton ja tänä vuonna on hankittu se Make-rekkakin, sellainen jossa on hyppyri. Mäkkäriinkin päivänsankari tahtoisi syömään. Pampulan viides vuosi oli mahtava: hän oppi puhumaan, ajamaan polkupyörällä ilman apurenkaita, löysimme yhteisen tanssiharrastuksen, hän on saanut kavereita, hänestä on tullut hulvaton huumoriveikko, onnellinen kaunis pikkupoika. Saa vähän kasvaakin, kunhan aina pysyy onnellisena.

JO RIITTI, LARYNGIITTI

Huh huh.

Hiihtolomaviikosta oli loma aika kaukana. Viikko sitten alkoi kuopus yskiä öisin, mutta en tunnistanut sitä kurkunpäätulehdukseksi. En edes 25 laryngiitin kokemuksella. Kävimme ensimmäisen kerran Lastenklinikan päivystyksessä sunnuntaina, jolloin vastassa oli tosiaan sellainen lääkäri, joka ei varsinaisesti puhkunut ammattiylpeyttä ja empatiaa. Maanantaina olin itse hammasleikkauksessa ja seuraavana yönä taas päivystyksessä kuopuksen kanssa. 2,5-vuotias oli kiitettävän reipas, kesti lääkitykset ja tutkimukset ja oli lähinnä innoissaan siitä, että pääsi ajelemaan taksilla keskellä yötä. Autohullu autottoman perheen lapsiraukka.

Tiistaina vietin koko päivän Jyväskylässä (ja se surullisenkuuluisa kandi meni läpi, mitä nyt vaatii vielä muutaman hienosäädön) ja keskiviikkona kuopus oli taas niin tuskainen kuumeen ja heikon hengityksen kanssa, että suuntasimme kolmannen kerran Lastenklinikalle. Sieltä kotiuduimme yöksi, ja eilen sitten aika huonokuntoisen päivän päätteeksi lapsi sai yskimisen seurauksena kaksi massiivista nenäverenvuotoa, ja kyydin ambulanssilla Lastenklinikalle. Pääsimme tänään kotiin iltapäivällä.

Näitä tauteja tietää odottaa aina, kun kalenteri on täynnä kaikkea. Lapsille sovittuja yökyläilyjä, opiskelukavereiden kanssa ryyppäämistä, brunssia ja esikoisen astmatutkimuksia. Ja tilastomatematiikan tentti, mutta sen yliviivaaminen ei harmittanut niin paljon kuin kaikkien muiden menojen peruminen. Ja tietenkin, eniten harmitti väsynyt, uupunut ja kiukkuinen taapero, joka ei viikon kestäneen reippauden jälkeen enää jaksanut tsempata edes kuumetta mitattaessa. Nyt hän tuhisee vieressä lupaavasti: ehkä vihdoinkin voidaan alkaa maksaa pois niitä viikon olemattomien yöunien seurauksena syntyneitä univelkoja. Paitsi, totta kai, keskimmäisellä taitaa olla sama tauti…

AJATUKSIA RESCUETOUHUISTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P1282131 (1).jpg

Niin paljon kuin Espanjaa rakastankin, ei siellä eläinten ystävällä ole aina helppoa. Tietenkään koko kansaa ei voi yleistää eläimiä kaltoinkohteleviksi ihmishirviöiksi, mutta kymmenet tuhannet hylätyt koirat ja eläinten kohtaamat julmuudet kertovat kuitenkin yleisellä tasolla siitä, että eläimillä, olivat ne käyttöeläimiä tai perheen lemmikeitä, ei ole samanlaista arvoa kuin Suomessa. Viime kesänä ajauduin mukaan paikallisen rescuejärjestön toimintaan, ja voih, miten paljon siitä riittäisikin kerrottavaa…

ebt.jpg

Olen itse käynyt koiratarhalla lähinnä ”turistina”, kerran pari nyyhkimässä, valokuvaamassa ja viemässä aaseille porkkanoita ja possuille keksejä. Olen aina päässyt pakoon sitä epätoivoistakin tilannetta Suomeen. Ymmärrän siis hyvin, miksi paikalliset vapaaehtoiset ovat ahdistuneita ja stressaantuneita – he ovat joka päivä avaamassa koiratarhan portille jätettyjä pentupaketteja, vastaanottavat hylätyt koirat ja näkevät ne sadat häkeissään pyörivät karvakuonot, joille ei kaikille millään löydy ikinä uutta kotia.

Vaikka vapaaehtoistoimintaa rescuejärjestössä ei voi kutsua varsinaisesti harrastukseksi, siinä on joitain samoja piirteitä kuin missä tahansa muussa palkattomassa työssä, johon ihmiset omistautuvat. Joskus vähän liikaakin. En tiedä olenko itse muuttunut jotenkin tunnekylmäksi kaikkien kodittomien koirien keskellä, mutta olen löytänyt itseni usein rapsuttelemassa jotain niitä toivottomia tapauksia ja miettinyt, että se ikiuni voisi olla armollisempi vaihtoehto itse koiralle. Paikallisten auttajien keskuudessa lopettaminen on todellinen kirosana ja tasaisin väliajoin iskee paniikki, kun kunnalliselle koiratarhalle (joita ”tappotarhoiksikin” kutsutaan) tulee käsky vähentää koirien määrää. Joko sijoittamalla ne uusiin koteihin tai, noh, kyllä te tiedätte.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se hätä koirien puolesta ja kuolemantuomion välttäminen johtaa välillä ylilyönteihin. Koirille etsitään uusia koteja niin epätoivoisesti, että kaunistellaan luonnekuvauksia ja hutiloidaan adoptioperheiden valinnassa. Kun Simo tuli meille sijaishoitoon hetkeksi, siitä unohdettiin mainita että se on ulkona hermoheikko – ominaisuus, joka varmasti liittyi stressiin, mutta olisi ollut reilua varoittaa. Vapaaehtoiset suhtautuvat työhönsä koirien hyväksi hyvin intohimoisesti, ja välillä suomalainen rationalismi ja espanjalaisten tunteellisuus ovat olleet törmäyskurssilla. Kaikilla on yhteinen päämäärä, parantaa näiden eläinten oloja ja saada ne uusiin koteihin ja lopettaa tämä jatkuva kaltoinkohtelun kierre, mutta keinoista ollaan välillä vähän eri mieltä.

Olen ollut todella onnellinen kun koirat ovat saaneet uusia koteja ympäri maailmaa, mutta mikään kestävä ratkaisuhan se ei Espanjan koiratilanteeseen ole. Ne onnekkaat yksilöt, jotka lentävät ruumassa uuteen kotiin, pelastuvat, mutta koiratarhat täyttyvät jatkuvasti. Pentuja voi ostaa ruokakauppareissulla parilla sadalla, ja kun ne kasvavat hankaliksi teineiksi ne voi jättää koiratarhan portille, hylätä rannalle tai sitten hoitaa pois päiviltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos ja kun nyt palaamme Espanjaan ja jäämme sinne, yritän löytää jonkinlaisen balanssin vapaaehtoistyön ja, no, kaiken muun välillä. Olen nähnyt, kuinka intohimoiset vapaaehtoiset palavat loppuun ja ahdistuvat koirien kohtaloista. Kukaan ei pysty pelastamaan kaikkia koiria. Toivoisin, että voisimme jatkossakin toimia sijaiskotina koirille ja jos työkuviot sen sallivat, ottamaan hoiviin myös niitä usein vain parin päivän ikäisinä lannoitekassissa roskikselle jätettyjä koiranpentuja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koirista kirjoittelen varmasti jatkossakin. Joskus eläkeläisenä on varmaan taas aika tarjota loppuelämän koti jollekin karvaiselle tyypille, mutta silloinkin se on varmasti rescuekoira. Ymmärrän hyvin, että käyttökoirilta vaaditaan tiettyjä ominaisuuksia, mutta lemmikiltä en taida vaatia enää kovin paljoa. Sydän sykkii ikuisesti itsepäisille mäyräkoirille, mutta niitä löytyy tarhoiltakin, valitettavasti. Joten jos joskus tuntuu, että haluat ehdottomasti lähteä räntäsateessa ulos joka sunnuntaiaamu seitsemältä niin kannattaa aloittaa ikuisen ystävän etsintä esimerkiksi Perros de Andalucian-sivuilta (koirat tulevat eri paikasta missä itse olen ollut vapaaehtoisena, mutta heillä on pitkä kokemus toiminnasta).

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA