TRIPADVISOR-KOSTAJA

Olette saattaneet huomata, että olen ihminen joka tykkää analysoida. Voin keskustella loputtomasti ravintola-annokseni syvimmästä olemuksesta, suhtaudun ulkona syömiseen usein kuin sosiologiseen kokeeseen johon kuuluu oleellisena osana muiden ruokailijoiden ruotiminen (onko kyseessä ujot ensitreffit vai mököttävän avioparin 19. hääpäivän illallinen?) ja usein ruokani ehtii jäähtyä kun ensin se pitää valokuvata, arvioida annoksen asettelu, sitten maistella läpi kaikki ruoka-aineet ja tietenkin raportoida joka havainto seuralaisilleni. Joidenkin mielestä olen siis aivan fantastista, toisten mielestä taas aivan sietämätöntä seuraa ulkona syömiseen.

Nyt olen löytänyt täydellisen palvelun meille ylianalysoijille. Tripadvisor! Sen lisäksi, että saan mehustella ravintolaelämyksellä paikan päällä, pääsen vielä uudestaan kirjaamaan ylös kaikki yksityiskohdat ja antamaan vieläpä tähtiä kokemuksestani. Esimerkiksi ihanan pääasiassa syömiseen ja hieman myös juomiseen keskittyneen tammikuisen Sevillan-matkan jälkeen oli oikea jälkihekuma päästä kotona arvioimaan kaikki ne upeat ravintolat, joissa söimme viikonlopun aikana. Onhan näitä palveluita muitakin, siinä missä muut selaavat AirBnB:tä ehkä enemmän sisustusinspiraation perässä, minä tykkään lukea majoittajien saamia arviointeja. Tietenkin siinä on se ikävä puoli, että AirBnB:ssä arvioidaan myös asiakas – ei sen puoleen, mehän käyttäydymme aina esimerkillisesti.

Parasta tietenkin Tripadvisorissa on se, että siellä maksava asiakas saa todella äänensä kuuluviin. Kun mut suorastaan ryöstettiin espanjalaisessa kahvilassa, jossa kylmä kahvi (joka ei siis ollut mikään jääkahvi) ja rasvassa lilluvat taikinakikkareet maksoivat viisi euroa eikä mun valitusta tiskillä otettu kuuleviin korviin, sain suurta tyydytystä kun saatoin kymmenen minuutin päästä avautua Tripadvisoriin. Saivat yhden tähden, yllättäen. Jos ravintolassa joutuu oikeusmurhan uhriksi, saa kokemuksen jakamisesta koko maailmalle hieman lohtua. Tahdon luonnollisesti antaa reiluja ja rehellisiä arvioita, ja periaatteen naisena yritän ottaa huomioon aina olosuhteet sekä inhimillisten virheiden mahdollisuudet. Yleensä ravintolassa huonoa ruokaa voi kompensoida hyvällä palvelulla, tai toisin päin, mutta jos koko homma niin sanotusti kusee niin silloin jo maksuvaiheessa luonnostelen päässäni myrkyllistä Tripadvisor-arviotani.

Eräs todella viisas ihminen kuvaili itseään fraasilla ”mielipide joka asiaan, ei asiaa joka mielipiteeseen”. Saatan tunnistaa tästä itsenikin. Millaista olisikaan, jos ei tahtoisi pohtia puhkia jokaista ateriaa alkuruokasta jälkkäriin, vaan keskittyisi vaan tankkaamiseen. No varmaan tosi tylsää. Oikeastihan Tripadvisorista on ollut myös apua; joskus yksittäinen arvio paljastaa juuri sellaisen epäkohdan, joka itseäni ärsyttäisi varmasti, toisinaan kokonaiskuva kertoo jo paljon paikan tasosta. Salaa kyllä välillä ikävöin matkustelua 15 vuoden takaa, jolloin Lonely Planet matkaopas oli kuin Raamattu, josta selattiin vinkit ja varoitukset, ja jos joskus eksyi off the beaten track, siis sellaiselle polulle jota tuossa rohkeille kokeilijoille suunnatussa Lonely Planetin sektorissa ei oltu edes suositeltu, tunsi itsensä todelliseksi pioneeriksi. Nyt netin kautta on helppo löytää pienet ja paikalliset paikat, toisaalta samalla tavalla monet hyvin varjellut salaisuudet tulevat ilmi suurelle yleisölle. Koska nyt on aikomus taas aktivoitua reissaamisessa, saa tänne paljastaa omat suosikkisovellukset ja ne sivut, joita itse selaa ennen lomaa!

 

ULKOSUOMALAISEN YSTÄVÄT

Ystävystyminen ulkomailla on ihan oma lukunsa, ja siitä lisää sitten joskus myöhemmin, mutta nyt kaksi kuukautta olen ehtinyt elää noin 4000 kilometrin päässä ystävistäni, on myös suhdetta Suomen sosiaalisiin verkostoihin tullut pohdittua. Koko kevät oli yhtä ystävyyden kuherruskuukautta, kun löysin oikean sielunsiskon Itä-Helsingistä, opintojen valmistuttua ehdin oikeasti näkemään myös vanhoja ystäviä, naapurustomme äitiporukka tiivistyi ja tutustuin todella moneen hyvään tyyppiin kiroten sitä, ettei orastava ystävyys oikein puhkea kukkaan kun välimatka on neljän tunnin ulkomaanlennon luokkaa. Niinpä kontrasti yksinäiseen Espanjaan on ollut aika voimakas.

Toinen, joka on tuskaillut Suomi-ikävän ja etenkin kaverikaipuun kanssa, on tietenkin esikoinen. 7-vuotiaan kohdalla jo osasin aavistaa, että kun hän ei ole enää maantieteellisesti tavoitettavissa, kaveruussuhteet hiipuvat nopeasti. Sehän on ihan itsestäänselvää, että kouluikäisenä kaverit ovat sidottuja siihen arkielämään ja kavereita tulee, kavereita menee. Lapsella ystävyyssuhteiden ylläpito edellyttää aktivisuutta vanhemmilta ja toki niiden pitkäaikaisimpien kavereiden kanssa on yritetty pitää huolta yhteyden säilymisestä. Ymmärrän kuitenkin hyvin kuinka poikaa kaihertaa, kun viestit vähenevät ja muut jatkavat elämäänsä, joka vielä muutama kuukausi sitten oli hänenkin arkeaan. Huomaan samojen tunteiden heräävän itsessänikin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska keinot ystävyyssuhteiden ylläpitoon ovat rajalliset, joutuvat ne väistämättä koetukselle. Skype-treffit viinilasillisen kanssa on todettu toimiviksi, mutta tapaamisen järjestäminen tuntuu olevan ihan yhtä vaikeaa ruuhkavuosien aikaan kuin Suomessakin ollessa. Monet kaverisuhteeni ovat viime vuosien hektisen elämäntyylin takia olleetkin pitkälti netissä tapahtuvaan keskusteluun perustuvia, ja nämä ystävyydet jatkuvat lohduttavan samanlaisina nyt; viestittelemme Messengerissä ja ihmettelemme elämää, eikä se onneksi ole muuttunut. Tietenkään livetapaamisia ei enää järjestetä ex tempore, mutta itselleni kodin ulkopuoliset aikuiskontaktit todella tärkeitä enkä valita, vaikka ne tapahtuvatkin välillä verkossa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Netti on kuitenkin kaksiteräinen miekka, ja tämä blogi osana sitä: Monille yhteydenpidoksi tuntuu riittävän se, että voi lukea meidän kuulumisemme täältä tai Facebookin päivityksistä. Ja ymmärrän sen oikein hyvin, koska muistan aika hyvin ne sadoissa laskettavat viestit, jotka ovat väsyneenä, kiireisenä ja kädet täynnä jääneet lähettämättä jo kun asuimme Suomessa. Kun on pitänyt laittaa edes ”moi!” kaverille, kertoa nopeasti että on mielessä – ja sitten joku on joku huutanut pyyhkimään! ennen kuin olen ehtinyt avata puhelimen. Jos Suomessa ystävyyssuhteiden huolto vaati suunnittelua ja säätöä, niin välimatka ei varsinaisesti auta asiaa. OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERALuulen, että kun seuraavan kerran pääsen käymään Suomessa, olen luultavasti paljon viisaampi siitä, mitkä ystävyyssuhteet säilyvät voimissaan välimatkasta huolimatta ja mitkä ystävyyssuhteet saavat hiipua rauhassa, jättäen rakkaat muistot. Olen jo oppinut, että hyvin harvat ihmiset pysyvät elämässä ikuisesti ja se on ihan okei, vaikka luopuminen ei aina ole helppoa. Haaveilen elämän tasaantumisesta myös täällä päässä, jotta voisin sopia ehkä viikonloppumatkoja Keski-Eurooppaan; yksi syksyn odotetuimpia asioita on Suomesta saapuva sydänystävä ja yhteinen puolimaraton Madridissa. Ajattelin ennen lähtöä, että Etelä-Espanja on luultavasti loistava valinta jos ulkomaille muuttaa, koska tännehän kaikki tahtovat lomailemaan, mutta lopulta olen tunnustanut realiteetit. Meillä ei ole tilaa majoittaa kovin suuria seurueita ja toisaalta kun ihmiset suunnittelevat lomiaan, ei niitä suunnitella sen perusteella missä kaveri asuvat.

Kaiken kaikkiaan ulkomaille muutto on ollut sellainen oman elämän konmaritus joka rintamalla. Olen kierrättänyt tavaroita, heittänyt menemään, ja huomannut että myös ihmissuhteissa on aistittavissa elämäntilanteen tuoma eronhetki. Ne, jotka pysyvät elämässä siitäkin huolimatta, että olemme eri puolella Eurooppaa, ovat sitäkin arvokkaampia ja yhtä kiitollinen olen kaikista niistä, joiden kanssa yhteinen matka loppui Suomeen. Ja tämä ei ole mitään dramaattista, ei mitään mykkäkoulua tai suureleistä välien katkaisua. Tiedän, että joskus elämästä kerran kadonneet kaverit saattavat tehdä comebackin uuden elämäntilanteen koittaessa, joskus polut taas palaavat yhteen. Mutta erityisen onnellinen olen ollut siitä, että lähes joka päivä joku on viestitellyt, kysynyt kuulumisia ja muistuttanut siitä, että jossain päin maailmaa joku ajattelee meitä.

SÄ JA SUN #SYNNYTYSTALKOOT

Ai että, tänään olin salaa helpottunut, että olen palauttanut SDP:n jäsenkirjani jo vuosia sitten enkä joudu kokemaan niinkään myötähäpeää kuin vitutusta demarien puheenjohtajan Antti Rinteen syvästä huolesta suomalaisten syntyvyydestä. Ja tietenkin, synnytystalkoisiin ihan urakalla itsekin osallistuneena olen sitä mieltä, että kaikki perhepoliittiset parannukset ovat tervetulleita, mutta samalla tekee mieli heittää happoa silmille, sen verran vieraantunut todellisuudesta tämä(kin) päättäjä on.

Suomalaisten, tai kenenkään, ongelma ei ole se, että ihmisiä olisi tällä pallolla liian vähän. En myöskään pidä suomalaista geeniperimää niin poikkeuksellisen fantastisena, että juuri sitä tulisi erityisesti jatkaa. Olen onnellinen ja suorastaan ylpeä pohjoismaisista hyvinvointivaltioista, joissa ei jouduta lisääntymään holtittomasti kun lapsia parempaa henkivakuutusta tai eläkejärjestelmää ei ole tarjolla, tai ehkäisyä tai terveydenhuoltoa tai valinnanvapautta ja tasa-arvoa. Miten upea juttu, että jokainen voi teoriassa itse päättää perhekoon! Toivon kaikille juuri niin paljon vauvoja kuin sopivalta tuntuu, mutta älkää nyt hyvänen aika tehkö yhtään valtiolle.

Se, mikä tällaisissa suurten ikäluokkien miespolitiikkojen (joita voidaan myös käppäukoiksi toisinaan kutsua) avauksissa ottaa päähän on se, että oma tulevaisuushorisontti ei kestä noin kahtakymmentä vuotta kauemmaksi. Kuvitellaan, että ihan oikeasti maailman toistaiseksi paras sosiaaliturva ja erittäin avokätiset tuet perheille eivät riitä vaan ihmiset jättävät lisääntymättä lapsilisien takia. Olen puhunut monien itseäni jonnin verran nuorempien nuorisolaisten kanssa ja monet ovat kertoneet, etteivät lapset kuulu suunnitelmiin. Voisin tietenkin tätimäisesti puristaa poskesta ja sanoa, että kyllä se mieli vielä muuttuu, ootas kun biologinen kello alkaa tikittää, mutta nuorisolaisilla on olleet järkevät perustelut ja täti on ollut lopulta itsekin sitä mieltä, että jos olisi kymmenen vuotta nuorempi voisi ajatukset perheenperustamisesta olla erilaiset kuin silloin 2000-luvun alkupuolella.

Yksi syy on se, ettei perinteinen ydinperhemalli ole enää se ehdoton kohokohta ihmisen ennaltamäärätylle elämänkululle vaan sosiaalinen paine siihenkin on laskenut – tietenkin varmasti omat äidit haaveilevat yhä isoäitiydestä ja silleen, mutta elämänvalintojen monimuotoisuus on alkanut saada näkyvyyttä ja hyväksyntää. Hienoa! Toinen on ollut ihan vilpitön maailmantuska, joka ei ole mitään teiniangstia vaan valitettavaa realismia: Ei nähdä, että maailma olisi sellainen paikka, jonne haluaisi vapaaehtoisesti synnyttää oman jälkeläisen. Mahdollisesti kärsimään. Paitsi että esimerkiksi terroristit ja muut idiootit tekevät elämästä epävarmempaa, olemme kollektiivisesti käynnistäneet ympäristökatapultin joka vain odottaa linkoamistaan.

En ihan rehellisesti sanoen usko, että minusta tulee koskaan mummia. Se on ajatuksena todella surullinen, etenkin kun keskimmäinen tahtoisi kymmenen lasta (joita kuulemma minä sekä hänen isoäitinsä hoitaisimme, kun isä käy töissä ja ”äiti tekee mitä tahtoo”). Mutta jo nyt tuntuu, että ympärillä on monenlaisia maailmanlopun merkkejä: Täällä etelässä se korostuu kun lämpenevä Välimeri on täynnä roskaa; muovijätettä syntyy omassakin perheessä ihan mahdoton määrä; helteet, kuivuus ja myrskyt pahenevat paikallisten mukaan vuosi vuodelta. On hyvin vaikea suhtautua positiivisesti tulevaisuuteen, puhumattakaan sitten yhteiskunnallisesta kehityksestä joka ei viime aikoina ole antanut lupauksia rauhanomaisemmasta jatkosta.

Joten minusta olisi ihan helvetin kiva, että sen sijaan että mietitään miten saadaan lisää lapsia niin mietittäisiin enemmän sitä, miten pidetään huolta meidän lastemme tulevaisuudesta. Ympäristöriskit tiedetään, mutta toimenpiteitä näyttää olevan todella vaikea saada aikaiseksi ja jostain syystä eniten kitisevät suurten ikäluokkien poliitikot, joiden mielestä kasvisruokapäivät rikkovat ihmisoikeuksia ja haitalliset yritystuet on ihan okei, koska talouskasvuhan on vain se millä on väliä. En syytä ketään, joka jättää lapset tekemättä oli se syy mikä tahansa.

Me osallistuimme synnytystalkoisiin kolmen lapsen verran ja olen oman osani tehnyt. Olen ikuisesti kiitollinen suomalaiselle perhevapaajärjestelmälle, jonka ansiosta jokainen lapseni on saanut tilaisuuden olla kotihoidossa 3-vuotiaaksi, olen voinut yhdistää äitiyden osa-aikatöihin ja opintoihin, olemme saaneet tukea ja apua ja puoli-ilmaista terveydenhoitoa. Valitettavasti emme voi Rinteen vitsailujen mukaan tehdä sitä neljättä valtiolle, koska mikään sosiaaliturvan muoto tai valtion virasto ei voi antaa meille enempää tunteja vuorokauteen tai yhtäjaksoisia yöunia. Jollei ilmastopakolaisuudella vitsailu olisi meidän kohdallamme niin makaaberia, vaikka lämpimmät säät olivat yksi iso tekijä siinä, että suuntasimme Espanjaan, voisin sanoa että Rinteen kaltaiset poliitikot kyllä tekevät parhaansa saadakseen myös Suomen ilmaston lämpiämään sellaiseksi, että me palaisimme pohjoiseen veronmaksajiksi.

VIIME VIIKON VARRELTA

Kun ei koneelle ehdi istumaan joka päivä, jäävät monet postausideatkin vähän raakileiksi. Nytkin ne tulee koottua tällaiseen vähän tylsään koosteeseen – paljon sellaista, mitä tekisi mieli pyöritellä enemmän, mutta se vaatisi aikaa ja vähän energiaa ja ehkä paremmat yöunet alle. Kaikissa on pientä vajetta tällä hetkellä.

Viime viikko alkoi sellaisissa merkeissä, että ikävöin Suomeen enemmän kuin koskaan ennen. Melankoliaa ja haikeutta ja nostalgiaa ilmassa. Se onneksi sitten helpotti ajan kanssa; kävin viikolla syömässä toistaiseksi ainoan ystäväni kanssa ja meillä oli hauskaa. Puhua työelämästä, lapsista ja kulttuurieroista. En tuntenut itseäni enää niin neuroottiseksi kun on muitakin, täällä paljon pidempään asuneita, joita myös ärsyttää se kuinka paikalliset syövät auringonkukansiemeniä joka paikassa ja sylkevät niitä kuoria ihan kaikkialle. Seuraavana päivänä pää oli kipeä kiwimojitosta.

P8194506 2.jpg

Olin myös kirjoittamassa siitä, kuinka pelästyin kun ilmat viileni. Miten naurettavaa, olinhan koko sen ajan kun Luciferin häntä meitä piiskasi vähän valitellut tukaluutta ja sitä, kuinka keskipäivät on pitänyt viettää kotona piilossa lähes 40 asteen kuumuudelta. Puhumattakaan jatkuvien helteiden vaikutuksista luonnolle ja muille ihmisille. No viime viikon alussa lämpötilat olivat niinkin matalalla kuin jossain 25 asteen hujakoilla ja heti alkoi ahdistaa: siinäkö se kesä nyt oli? Tähänkö se loppui?Loppuviikosta sitten päästiin taas yli kolmenkymmenen ja merivesi on tuntunut ennätyslämpimältä, varmaan yli 25 astetta hetkittäin. Ei ehkä maailman virkistävintä tai raikkainta, mutta mulla on surkea kylmänsietokyky joten erityisesti linnunmaidonlämpöiset illat jolloin olen saanut kulkea kesämekossa ovat hellineet sieluani. Tosin kunnon sadetta ei täällä ole ollut melkein kahteen kuukauteen, joten yksi kunnon myrskykin kelpaisi.

Kahdessa kotimaassamme tapahtui kauheuksia. Lapset eivät tiedä Turusta eikä tarvitsekaan. Barcelonan tapahtumat tulivat puheeksi väkisin, sillä kaikkialla on suruliputus. Myös viikonlopulle suunniteltu paikallinen Taiteiden yö oli siirretty. Puhuimme aika yleisellä tasolla pahoista ihmisistä, esikoista kiinnosti moniko kuoli, muita lapsia ei kiinnostanut lainkaan mikään. Itse en oikein enää osaa järkyttyä; tuntuu, että näitä tapahtuu tasaisesti ja maailma on vain mennyt hullummaksi, että se pahuus tulee iholle mutta toisaalta arki jatkuu vaikka terrorismi, ilmastonmuutos, muovimantereet meressä… Että yritämme parhaamme taistella kaikkea kökköä vastaan arkisin keinoin ja jatkaa elämää.

Viikonloppuna käytiin Gibraltarilla – sieltä tämän postauksen kuvatkin. Siellä oli Ocean’s Village-hotellialueella järjestetty vesiaktiviteettien ympärille rakennettu ”festivaali”, joka oli kuulemma tänä vuonna yhtä huonosti organisoitu kuin viime vuonna – kohtasin monta surkeita järjestelyitä valitellutta työntekijää ja kävijää. Kun pääsimme yli kaikesta, mikä otti päähän (puolentoista tunnin jonot, kivipinnalle pystyyn laitettu vesiliukumäki ja se, että joka paikassa oli pakko soittaa musiikkia aivan täysillä vaikka ehkä vähän vähempikin kakofonia olisi riittänyt) oli meillä oikeastaan todella hauska päivä. Lapset olivat innoissaan vesileikeistä ja jaksoivat hämmästyttävän hyvin jonottaa ja odottaa vuoroaan. Ravintolakeikka pizzeriaan oli menestys, koska kaikki ruoka tuli syödyksi ja lapset käyttäytyivät niin, ettei Hanna Sumarillakaan olisi sanomista.

Joka toinen päivä täällä tuntuu olevan juuri sopivaa, omannäköistä elämää ja joka toinen päivä tekisi mieli palata kotiin Suomeen, sellaiseen elämään joka oli tuttua ja helppoa ja ennakoitavaa.