ONKO LUPA IKÄVÖIDÄ?

Tähän asti sujui jotenkin tosi hyvin.

Kaipaamme kovasti oman ikäistä seuraa, sekä minä että lapset, ja muitakin ihmiskontakteja kuin toisemme, jäätelöbaarin ja churrerían pojat mutta olemme kuitenkin päivä kerrallaan selvinneet enemmän tai vähemmän täysjärkisinä myös tästä ”erakkokesästä”. Yövalvomisetkin ovat vähentyneet – tai enää valvon lähinnä levottomien lasten tai itikoiden, en niinkään mielessä pyörivien murheiden takia.

Olen aina kärsinyt FoMO-syndroomasta, Fear of Missing Out, pienestä ulkopuolelle jäämisen pelosta ja siitä, että haluaisin olla mukana kaikessa. Olkootkin, että viime vuosina olen jaksanut olla mukana lähinnä Netflixin sarjamaratoneilla omalla sohvalla silloinkin, kun vaihtoehtona olisi ollut jotain svengaavampaa. Olinkin yllättänyt, että nyt kesällä sosiaalisen median täyttäneet kuvat Ruisrockista Ultra Bran keikalta, ystävien mökkireissuilta, Linnanmäeltä tai Allas Sea Poolilta eivät kirpaisseet. Oma poissaolo ei ole tuntunut kovin merkittävältä, vaikka kaikki muut olisivatkin samoilla festareilla tai rapujuhlissa tai terassilla, koska kesällä aina on niin paljon… kaikkea. Meidänkin parhaat pihakaverit ovat olleet mökeillään eivätkä pihassa keinumassa, poikien paras kaveri Italiassa lomalla, tuttavaperheet Muumimaailmassa tai Tampereella.

Mutta se iski tällä viikolla, kun päivityksiin ilmestyivät reput ja koulunaloitukseen liittyvä jännitys, päiväkoteihin ja eskareihin tutustumiset, uusiin opintoihin valmistautumiset, kurahousut, kerhoreput, harrastukset. Tiesin jo keväällä, kun erehdyimme menemään tulevien ekaluokkalaisten kouluun tutustumiseen, että elokuussa olisi vaikeaa ja haikeaa kun koko esikoisen ikäluokka aloittaisi koulutaipaleensa ja nyt se tosiaan tuntuu kurkkua kuristavana arjen kaipuuna. Olen jo valmis lopettamaan tämän välitilan, jossa yritämme päästä kiinni espanjalaisten elämään ikuisen loman sijaan, saada säännöllisyyttä ja uusia ihmisiä elämään.

Kesä on ollut erityisen raskas esikoiselle, jolle ero ystäväpiiristä ja omasta reviiristä on ihan syystäkin ottanut koville. Hän kaihoisasti katsoo kännykästä, kun WhatsApp-viestittely kavereiden kanssa hiljenee kun kaverit elävät omaa elämäänsä Suomessa eivätkä 7-vuotiaat niin välitä kuulumisten vaihdosta, enemmän sopivat treffejä skuuttirampille kuin kirjoittelevat kaukana elävälle kaverille. Niin sen pitääkin olla. Olen yrittänyt löytää tasapainon sen kanssa, että annan esikoisen ikävälle ja negatiivisille tunteille tilaa ja tukea, toisaalta yritän tsempata nauttimaan tämän Espanjan elämän hyvistä puolista ja rohkaistumaan ottamaan kontaktia paikallisiin ikätovereihin. Mitään läpimurtoja ei ole vielä tapahtunut.

Samalla mietin, kuinka paljon annan itseni elää mukana Suomen tapahtumissa. Vaihtoehtona on toki sulkea kaikki sosiaaliset mediat, mutta silloin luultavasti alan mökkihöperöityä aika nopeasti. Toivon, että syksy, harrastukset ja lasten koulu tuo minullekin uusia tuttavuuksia elämään, koska kuten jo aiemmin olen todennut, on aikuisena ystävystyminen itselle uudessa kulttuurissa hieman haastavaa. Tiedän, että tämä on pakollinen osa sitä prosessia, että asetumme tänne ja jätämme jossain vaiheessa menneisyyden Suomessa taka-alalle, mutta tällä hetkellä… noh, sanotaan nyt näin että se on työn alla.