ULKOSUOMALAISEN YSTÄVÄT

Ystävystyminen ulkomailla on ihan oma lukunsa, ja siitä lisää sitten joskus myöhemmin, mutta nyt kaksi kuukautta olen ehtinyt elää noin 4000 kilometrin päässä ystävistäni, on myös suhdetta Suomen sosiaalisiin verkostoihin tullut pohdittua. Koko kevät oli yhtä ystävyyden kuherruskuukautta, kun löysin oikean sielunsiskon Itä-Helsingistä, opintojen valmistuttua ehdin oikeasti näkemään myös vanhoja ystäviä, naapurustomme äitiporukka tiivistyi ja tutustuin todella moneen hyvään tyyppiin kiroten sitä, ettei orastava ystävyys oikein puhkea kukkaan kun välimatka on neljän tunnin ulkomaanlennon luokkaa. Niinpä kontrasti yksinäiseen Espanjaan on ollut aika voimakas.

Toinen, joka on tuskaillut Suomi-ikävän ja etenkin kaverikaipuun kanssa, on tietenkin esikoinen. 7-vuotiaan kohdalla jo osasin aavistaa, että kun hän ei ole enää maantieteellisesti tavoitettavissa, kaveruussuhteet hiipuvat nopeasti. Sehän on ihan itsestäänselvää, että kouluikäisenä kaverit ovat sidottuja siihen arkielämään ja kavereita tulee, kavereita menee. Lapsella ystävyyssuhteiden ylläpito edellyttää aktivisuutta vanhemmilta ja toki niiden pitkäaikaisimpien kavereiden kanssa on yritetty pitää huolta yhteyden säilymisestä. Ymmärrän kuitenkin hyvin kuinka poikaa kaihertaa, kun viestit vähenevät ja muut jatkavat elämäänsä, joka vielä muutama kuukausi sitten oli hänenkin arkeaan. Huomaan samojen tunteiden heräävän itsessänikin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska keinot ystävyyssuhteiden ylläpitoon ovat rajalliset, joutuvat ne väistämättä koetukselle. Skype-treffit viinilasillisen kanssa on todettu toimiviksi, mutta tapaamisen järjestäminen tuntuu olevan ihan yhtä vaikeaa ruuhkavuosien aikaan kuin Suomessakin ollessa. Monet kaverisuhteeni ovat viime vuosien hektisen elämäntyylin takia olleetkin pitkälti netissä tapahtuvaan keskusteluun perustuvia, ja nämä ystävyydet jatkuvat lohduttavan samanlaisina nyt; viestittelemme Messengerissä ja ihmettelemme elämää, eikä se onneksi ole muuttunut. Tietenkään livetapaamisia ei enää järjestetä ex tempore, mutta itselleni kodin ulkopuoliset aikuiskontaktit todella tärkeitä enkä valita, vaikka ne tapahtuvatkin välillä verkossa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Netti on kuitenkin kaksiteräinen miekka, ja tämä blogi osana sitä: Monille yhteydenpidoksi tuntuu riittävän se, että voi lukea meidän kuulumisemme täältä tai Facebookin päivityksistä. Ja ymmärrän sen oikein hyvin, koska muistan aika hyvin ne sadoissa laskettavat viestit, jotka ovat väsyneenä, kiireisenä ja kädet täynnä jääneet lähettämättä jo kun asuimme Suomessa. Kun on pitänyt laittaa edes ”moi!” kaverille, kertoa nopeasti että on mielessä – ja sitten joku on joku huutanut pyyhkimään! ennen kuin olen ehtinyt avata puhelimen. Jos Suomessa ystävyyssuhteiden huolto vaati suunnittelua ja säätöä, niin välimatka ei varsinaisesti auta asiaa. OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERALuulen, että kun seuraavan kerran pääsen käymään Suomessa, olen luultavasti paljon viisaampi siitä, mitkä ystävyyssuhteet säilyvät voimissaan välimatkasta huolimatta ja mitkä ystävyyssuhteet saavat hiipua rauhassa, jättäen rakkaat muistot. Olen jo oppinut, että hyvin harvat ihmiset pysyvät elämässä ikuisesti ja se on ihan okei, vaikka luopuminen ei aina ole helppoa. Haaveilen elämän tasaantumisesta myös täällä päässä, jotta voisin sopia ehkä viikonloppumatkoja Keski-Eurooppaan; yksi syksyn odotetuimpia asioita on Suomesta saapuva sydänystävä ja yhteinen puolimaraton Madridissa. Ajattelin ennen lähtöä, että Etelä-Espanja on luultavasti loistava valinta jos ulkomaille muuttaa, koska tännehän kaikki tahtovat lomailemaan, mutta lopulta olen tunnustanut realiteetit. Meillä ei ole tilaa majoittaa kovin suuria seurueita ja toisaalta kun ihmiset suunnittelevat lomiaan, ei niitä suunnitella sen perusteella missä kaveri asuvat.

Kaiken kaikkiaan ulkomaille muutto on ollut sellainen oman elämän konmaritus joka rintamalla. Olen kierrättänyt tavaroita, heittänyt menemään, ja huomannut että myös ihmissuhteissa on aistittavissa elämäntilanteen tuoma eronhetki. Ne, jotka pysyvät elämässä siitäkin huolimatta, että olemme eri puolella Eurooppaa, ovat sitäkin arvokkaampia ja yhtä kiitollinen olen kaikista niistä, joiden kanssa yhteinen matka loppui Suomeen. Ja tämä ei ole mitään dramaattista, ei mitään mykkäkoulua tai suureleistä välien katkaisua. Tiedän, että joskus elämästä kerran kadonneet kaverit saattavat tehdä comebackin uuden elämäntilanteen koittaessa, joskus polut taas palaavat yhteen. Mutta erityisen onnellinen olen ollut siitä, että lähes joka päivä joku on viestitellyt, kysynyt kuulumisia ja muistuttanut siitä, että jossain päin maailmaa joku ajattelee meitä.