10 V VIISAUDET

Terveisiä junasta matkalla Madridiin. Ykkösluokassa kelpaa kirjoitella kuin vähän parempikin bloggaaja konsanaan. Siinä missä kaikki katu-uskottavat bloggaajat ovat tänään vissiin jossain Blog Awardseissa (Espanjan posti on taas hukannut kutsun, tyypillistä!) niin mulla on omassa elämässä melkoisen merkittävä juhlapäivä. Harmi vain, että vietän sen nyt noin 500 kilometrin päässä tämän tärkeän hetken toisesta osapuolesta, eli Käytännön Miehestä, jonka kanssa tänään tuli täyteen 10 vuotta yhteistä elämää.

Noin yleisesti 10-vuotias parisuhde ei ole mikään ihmeellinen saavutus, mutta jotenkin huomaamatta olen jakanut melkein kolmanneksen elämästäni jonkun toisen kanssa. Nyt näitä jakajia on tullut jo kolme lisää, mutta vietettyänii sellaista sinkkutytön rillumarei-elämää sitä ennen, on 22-vuotiaana tapahtunut varsin nopea vakiintuminen jälkikäteen kummastuttanut itseänikin. Nyt on kiehtovaa miettiä sitä mikä ihmisraakile oli silloin parikymppisenä, molemmat meistä, ja miten me yhä ollaan yhdessä, ihan erilaisina ihmisinä kuin vuonna 2007.

Haluaisin tietenkin jakaa tähän jonkinlaisen yleispätevän “pitkän (tai edes kouluikäisen) parisuhteen salaisuudet”-vinkit, mutta ottaen huomioon millaista pään hakkaamista seinään parisuhde yhä toisinaan on ja miten onneton olen noudattamaan omia neuvojani, on parempi että listaan vain muutaman yleisen havainnon.

  • Esimerkiksi, jotkut suosittelevat laskemaan sataan tai edes kymmeneen ennen kuin aloitat nalkutuksen. Mä suosittelen syömään. Se vie yleensä pidempään kuin se sataan laskeminen, riippuen toki siitä oletko näppärä numeroiden kanssa ja mitä syöt, mutta usein olen epätoivoisin juuri nälkäisenä. Luulen, että monet sodatkin ovat syttyneet alhaisen verensokerin takia.
  • Etäsuhteestakin voi selvitä. Kaksi vuotta ja 4000 kilometriä ei ole “vain asennekysymys”, mutta ei enää ainakaan omassa ajatusmaailmassa mikään deal-breaker. Se tietenkin edellyttää hyviä tukiverkkoja ettei tule aivan hulluksi (olettaen, että toisella osapuolella on se perinteinen perhetehdas pyöritettävänään), maksaa matkoissa jonkin verran ja vaatii molemmille osapuolille toimivan internetyhteyden, mutta siitä selviää.
  • Älä katso yhteisiä lempisarjoja salaa. Kestän parisuhteessa monenlaista, mutta loukkaannun verisesti jos toinen ottaa varaslähdön jonkun yhdessä katsotun tv-sarjan katsomisessa. Tämä on pyhä asia.
  • Omat nuoruuden parisuhdekäsitykset on ihan amerikkalaisten tv-sarjojen hapatusta. Sitä ajatteli, että ollakseen hyvä, suhteen täytyy olla intohimoista tykitystä aamusta iltaan ja syvällisiä keskusteluja kellon ympäri. Sellainen parisuhde on toistaiseksi kokematta, mutta lapsiperhearjessa huomaa että luottamus, samanlainen arvomaailma ja vapaus kulkea kotona pieruverkkareissa ovat tärkeämpiä kuin yhdessäkään romanttisessa elokuvassa ikinä kerrotaan.

Nyt menen pienille päiväunille ennen kuin saavun perille Madridiin. Luvassa on varmaan jotain mukavaa mellakointia. Käytännön Mies ja lapsetkin ovat jossain päin Aurinkorannikkoa kyläilemässä. Vuosipäivää varten oli eilen varattu pieni pullo shampanjaa, mutta yllättäen ehdimme nukahtaa ennen kuin sen avaaminen olisi tullut edes ajankohtaiseksi.

ULKOSUOMALAISEN YSTÄVÄT

Ystävystyminen ulkomailla on ihan oma lukunsa, ja siitä lisää sitten joskus myöhemmin, mutta nyt kaksi kuukautta olen ehtinyt elää noin 4000 kilometrin päässä ystävistäni, on myös suhdetta Suomen sosiaalisiin verkostoihin tullut pohdittua. Koko kevät oli yhtä ystävyyden kuherruskuukautta, kun löysin oikean sielunsiskon Itä-Helsingistä, opintojen valmistuttua ehdin oikeasti näkemään myös vanhoja ystäviä, naapurustomme äitiporukka tiivistyi ja tutustuin todella moneen hyvään tyyppiin kiroten sitä, ettei orastava ystävyys oikein puhkea kukkaan kun välimatka on neljän tunnin ulkomaanlennon luokkaa. Niinpä kontrasti yksinäiseen Espanjaan on ollut aika voimakas.

Toinen, joka on tuskaillut Suomi-ikävän ja etenkin kaverikaipuun kanssa, on tietenkin esikoinen. 7-vuotiaan kohdalla jo osasin aavistaa, että kun hän ei ole enää maantieteellisesti tavoitettavissa, kaveruussuhteet hiipuvat nopeasti. Sehän on ihan itsestäänselvää, että kouluikäisenä kaverit ovat sidottuja siihen arkielämään ja kavereita tulee, kavereita menee. Lapsella ystävyyssuhteiden ylläpito edellyttää aktivisuutta vanhemmilta ja toki niiden pitkäaikaisimpien kavereiden kanssa on yritetty pitää huolta yhteyden säilymisestä. Ymmärrän kuitenkin hyvin kuinka poikaa kaihertaa, kun viestit vähenevät ja muut jatkavat elämäänsä, joka vielä muutama kuukausi sitten oli hänenkin arkeaan. Huomaan samojen tunteiden heräävän itsessänikin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska keinot ystävyyssuhteiden ylläpitoon ovat rajalliset, joutuvat ne väistämättä koetukselle. Skype-treffit viinilasillisen kanssa on todettu toimiviksi, mutta tapaamisen järjestäminen tuntuu olevan ihan yhtä vaikeaa ruuhkavuosien aikaan kuin Suomessakin ollessa. Monet kaverisuhteeni ovat viime vuosien hektisen elämäntyylin takia olleetkin pitkälti netissä tapahtuvaan keskusteluun perustuvia, ja nämä ystävyydet jatkuvat lohduttavan samanlaisina nyt; viestittelemme Messengerissä ja ihmettelemme elämää, eikä se onneksi ole muuttunut. Tietenkään livetapaamisia ei enää järjestetä ex tempore, mutta itselleni kodin ulkopuoliset aikuiskontaktit todella tärkeitä enkä valita, vaikka ne tapahtuvatkin välillä verkossa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Netti on kuitenkin kaksiteräinen miekka, ja tämä blogi osana sitä: Monille yhteydenpidoksi tuntuu riittävän se, että voi lukea meidän kuulumisemme täältä tai Facebookin päivityksistä. Ja ymmärrän sen oikein hyvin, koska muistan aika hyvin ne sadoissa laskettavat viestit, jotka ovat väsyneenä, kiireisenä ja kädet täynnä jääneet lähettämättä jo kun asuimme Suomessa. Kun on pitänyt laittaa edes ”moi!” kaverille, kertoa nopeasti että on mielessä – ja sitten joku on joku huutanut pyyhkimään! ennen kuin olen ehtinyt avata puhelimen. Jos Suomessa ystävyyssuhteiden huolto vaati suunnittelua ja säätöä, niin välimatka ei varsinaisesti auta asiaa. OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERALuulen, että kun seuraavan kerran pääsen käymään Suomessa, olen luultavasti paljon viisaampi siitä, mitkä ystävyyssuhteet säilyvät voimissaan välimatkasta huolimatta ja mitkä ystävyyssuhteet saavat hiipua rauhassa, jättäen rakkaat muistot. Olen jo oppinut, että hyvin harvat ihmiset pysyvät elämässä ikuisesti ja se on ihan okei, vaikka luopuminen ei aina ole helppoa. Haaveilen elämän tasaantumisesta myös täällä päässä, jotta voisin sopia ehkä viikonloppumatkoja Keski-Eurooppaan; yksi syksyn odotetuimpia asioita on Suomesta saapuva sydänystävä ja yhteinen puolimaraton Madridissa. Ajattelin ennen lähtöä, että Etelä-Espanja on luultavasti loistava valinta jos ulkomaille muuttaa, koska tännehän kaikki tahtovat lomailemaan, mutta lopulta olen tunnustanut realiteetit. Meillä ei ole tilaa majoittaa kovin suuria seurueita ja toisaalta kun ihmiset suunnittelevat lomiaan, ei niitä suunnitella sen perusteella missä kaveri asuvat.

Kaiken kaikkiaan ulkomaille muutto on ollut sellainen oman elämän konmaritus joka rintamalla. Olen kierrättänyt tavaroita, heittänyt menemään, ja huomannut että myös ihmissuhteissa on aistittavissa elämäntilanteen tuoma eronhetki. Ne, jotka pysyvät elämässä siitäkin huolimatta, että olemme eri puolella Eurooppaa, ovat sitäkin arvokkaampia ja yhtä kiitollinen olen kaikista niistä, joiden kanssa yhteinen matka loppui Suomeen. Ja tämä ei ole mitään dramaattista, ei mitään mykkäkoulua tai suureleistä välien katkaisua. Tiedän, että joskus elämästä kerran kadonneet kaverit saattavat tehdä comebackin uuden elämäntilanteen koittaessa, joskus polut taas palaavat yhteen. Mutta erityisen onnellinen olen ollut siitä, että lähes joka päivä joku on viestitellyt, kysynyt kuulumisia ja muistuttanut siitä, että jossain päin maailmaa joku ajattelee meitä.

TAUKO ETÄSUHTEESSA

Nyt ollaan vihdoin eräässä vedenjakajassa: takana on minun ja Käytännön Miehen pian kymmenvuotisen parisuhteen pisin erillään vietetty ajanjakso (71 päivää) ja tämän loman jälkeen meillä on jäljellä – jos kaikki menee kuten on suunniteltu – enää yksi jakso etäsuhteilua (55 päivää). En ihan vielä uskalla ajatella sitä, että jos asiat järjestyvät niin hyvin kuin ne hetkittäin näyttävät järjestyvän niin juhannuksen jälkeen me elämme normaalia perhe-elämää. Espanjalaista perhe-elämää enkä nyt ihan tiedä voiko meitä sanoa normaaleiksi, mutta ainakin parisuhde on muutakin kuin hyvän yön toivotuksia Messengerissä. Odotan tietenkin elämän laakapalloa tähänkin väliin, eiköhän siellä Gibraltarin ja Espanjan välille syty sota tai muuta, mutta menoliput on kuitenkin hankittu. Onneksi emme lennä Unitedilla, niin sen suhteen ei ole suurempaa huolta. Heh heh.

Olin jo kirjoittamassa syväanalyysia etäsuhteesta kunnes huomasin kirjoittaneeni suunnilleen sanasta sanaan samanlaisen postauksen jo melkein vuosi sitten. Keskeinen viesti oli yhä sama kuin viimeksi: en suosittele. Haluaisin kirjoittaa, kuinka etäsuhde on ollut suurta itsetutkiskelun aikaa ja syventänyt parisuhdetta ja luonut välillemme upean henkisen siteen, mutta ei. Välillä se on ajanut ihan eron partaalle ja aina ne ensimmäiset viikot yhdessäoloa ovat olleet todella tahmeita, kun on pitänyt opetella taas alusta asumaan uudestaan sen sydämensä valitun kanssa. Ja nyt kun Käytännön Mies on täällä, sen sijaan että haluaisin istua käsi kädessä ja puhua tunteista haluankin vain olla yksin. Tai haluan totta kai sitä hempeilyäkin, mutta akuutimpaa on saada nukkua sekä yö- että päiväunia, käydä vessassa että kymmenen lasta huutaa oven takana äitiä erotuomariksi (okei, niitä on vain kolme mutta vessan akustiikan takia se kyllä kuulostaa kymmeneltä) sekä tehdä töitä ilman että uhmaikäinen tulee repimään läppäriä kädestä voidakseen katsoa Sanabileitä Netflixistä.

Samalla vähän säälittää Käytännön Mies, joka joutuu keskelle työleiriä. Se on vähän hassua, sillä meillä on tämä kevät nukuttu poikkeuksellisen huonosti sairastelusta ja pahoista unista ja vänkyrään menneistä pussilakanoista johtuen ja kun itse herää yöllä kuudetta kertaa vakuuttamaan, että ei ole aamu, kannattaa vielä vähän nukkua tai vaihtamaan lakanoita niin voin melkein vannoa, että vähemmän lämpimien ajatusteni viileä tuulahdus on tuntunut Espanjassa asti. Enkä ole silloin niin kauheasti säälinyt itseäni vaan enemmän ollut perkeleen kiukkuinen siitä, että eräs toinen nukkuu sen yön kaikessa rauhassa katkeamatonta unta ilman että kukaan potkii otsaan tai pissaa tyynylle. Vanhemmuus on kauhean paljon kivempaa, kun sen voi jakaa. Edes ne huonot yöt.

Lupaan, että kun etäsuhde on ohi ja meitä on taas kaksi aikuista kasvattamassa toisiamme ja lapsia, niin en ihan heti valita siitä että toinen jättää kaapinovet auki tai ostaa väärää leipää. Koska ainakin se toinen on olemassa siinä lähellä siinä vaiheessa, kun itse huomaa ettei ole ihmisenä aivan vielä tarpeeksi jalostunut pystyäkseen käsittelemään kypsästi sen että lapsi on piirtänyt lempihuulipunalla seinään aarrekartan tai tunkenut veljensä sieraimeen legon. Ja jos käy onni, toista tällaista opettavaista ja hiton raskasta ajanjaksoa ei enää osu kohdalle, kyllä yli 18 kuukautta asumista saman mantereen eri puolilla riittää.

RITARIA ODOTELLESSA

img_8990

Kahdentoista tunnin päästä meille saapuu odotettu vieras. Olemme nähneet viimeksi melkein kaksi kuukautta sitten. Tämän visiitin jälkeen näemme seuraavan kerran melkein kahden kuukauden päästä, juuri ennen joulua. On vähän hassua puhua vieraasta ja visiitistä, mutta ihan yksinkertaista tämä kahden kodin elämä ei ole. Minä olen kuin kotonani niin Espanjassa kuin Suomessakin, täällä taas Käytännön Mies tulee asuntoon, jossa asui kuusi vuotta mutta vastassa onkin vähän väsynyt ja kiukkuinen muija, joka hermostuu kun nyt jo yli vuoden verran noudatetut rutiinit, rytmit ja astianpesukoneen täyttöjärjestykset menevät sekaisin. Melkein kaikki vaatteetkin menin lahjoittamaan vastaanottokeskukseen.

Kirjoitin toukokuussa, kun Käyttis tuli ensimmäisen kerran käymään sitten lähtönsä, että hän saapuu keskelle kaaosta. No, niin saapuu tälläkin kertaa. Tänään haettiin kuopukselle kolmas korvatulehdusdiagnoosi kahden kuukauden sisään. Koulutöiden suhteen meneillään on todella hapokas vaihe. Ja nyt kun saan toisen vanhemman taloon olen tietenkin täyttänyt kalenterin ystävien näkemisellä, urheilulla ja levolla. Voi että miten odotankaan sitä, että voidaan elää sellaista tylsää yhdeksästä viiteen-arkea, että viikonloppuna tehdään jotain vegeversiota uunimakkarasta ja katsotaan Hauskoja kotivideoita yhdessä, että joudun potkimaan miehenkin kenkiä eteisessä pois jaloista eikä kaikessa ole koko ajan niin vahva väliaikaisuuden tunne – vaikkakin kotimaabingossa raaputellaan taas uusia arpoja.

Nyt vähän romantiikkaa alkuun, eli Ensitreffit alttarilla ja sitten pitäisi malttaa nukkua.