SYKSYN MERKIT

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siitä asti kun juhannuksena tultiin Espanjaan, on täällä satanut ehkä neljä kertaa? Odotamme kyllä loppuvuodelle niitä tulvia, joiden takia viime vuoden joulukuussa paikalliset eivät päässeet töihin ja Gibraltarin vuoren rinteeltä olisi voinut harrastaa koskilaskua suoraan Välimereen, mutta toistaiseksi sateet ovat olleet niin maltillisia, ettemme ole ehtineet edes ikävöidä saappaita.

Aamuisin on usein niin sankka sumu, että emme näe edes suoraan ikkunan takana olevia puita. Pyykit eivät meinaa kuivua parvekkeella, siinä missä kesällä saattoi pestä vaikka kolme koneellista päivässä. Sisälläkin on kosteaa ja kylmää – tasaista sisälämpötilaa ei oikein osannut arvostaa Suomessa tarpeeksi. Ja ulkona tuulee! Tänään totesin päiväkahvilla, että shortseilla ei taida enää pärjätä. Hullut lapset kävivät kyllä perjantaina pulahtamassa meressä, mutta saavat siitä varmaan jonkun kuolemantaudin vielä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Rahtilaivan takana Marokko ja Jbel Musa, Mooseksen vuori

Eilen ajoimme Europa Pointiin ja matkalla oli pakko pysähtyä ihailemaan näkyä, johon en koskaan kyllästy: delfiiniparvet Välimerellä. Lapsena suurin haaveeni oli asua jossain, missä voisin nähdä delfiinejä luonnossa – ja tämä oli toinen kerta kun näin niitä rannalta käsin, viimekesäisen delfiiniretken lisäksi. Kesällä aivan oman uimarantamme edustalta bongattiin miekkavalaitakin, mutta ne ovat tainneet nyt muuttaa muille vesille. Delfiinien liikkeistä en tiedä, mutta Sandy Bayn edustalla uineet parvet olivat lumoava näky. Ne menivät lähes kosketusetäisyydelle suppaajista ja kihisin kateudesta: olen itsekin käynyt samassa paikassa suppaamassa, miksi en voinut nyt olla merellä noiden upeiden otusten keskellä?

Tuntuu hieman tyhmältä puhua viilenevistä ilmoista, kun päivisin lämpötila saattaa yhä kohota kolmeenkymmeneen asteeseen. Mutta kyllä sen tuntee täälläkin, syksyn, vaikka siitä puuttuukin pimeys, lehdet ja vielä toistaiseksi ne rankkasateet. Kyllä niitäkin on luvassa ja kohta Espanjassa kahlataan kuten Espoossa. Tämä oli oikeastaan vain tällainen sääraportti ja päivitys siitä, millaisen luonnon keskellä elämme. Toivottavasti tähän ei koskaan ala suhtautua itsestäänselvyytenä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tässä kuvassa näkyy kaksi mannerta

RÄHJÄINEN LA LÍNEA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun minulta pyydetään todistusaineistoa kotikaupungimme rähjäisyydestä… no, minähän annan sitä! Todettakoon nyt ihan ensimmäisenä, että La Línean rähjäisyys ei oikeasti häiritse meitä edes hirveän paljon. Minä pidän tästä kaupungista todella paljon – olen siitä kirjoittanut aiemmin esim. täällä – ja osittain juuri sen ”autenttisuutensa” ansiosta. Olen asunut paljon köyhemmissäkin ja kurjemmissakin kaupungeissa, ja oikeastaan La Línea muistuttaa paljon Latinalaisesta Amerikasta. Tietenkin kapeat ja yleensä enemmän tai vähemmän rikkinäiset kadut sekä roskat ja koirankakat aiheuttavat logistisia haastetta kun liikutaan välillä rattaiden kanssa, mutta noin yleensä en siis kulje päivät pitkät ympäriinsä järkyttyneenä likaisuudesta tai ränsistyneisyydestä.

Sille on kuitenkin ihan oma Facebook-ryhmänsä (tai oikeastaan useampakin), kuten tämä, jossa yritetään tuoda esille kaupungin hajoamista käsiin ja herätellä pormestari Juan Francoa, josta mulla ei oikeastaan ole mitään mielipidettä. Asumme kaupungintalon vieressä ja saamme parvekkeeltamme seurata, kun tasaisin väliajoin pihalla osoitetaan mieltä. Meille Juan Franco on se tyyppi, joka moikkaa matkalla leikkipuistoon. Paikalliset ainakin ovat tyytymättömiä enkä voi heitä syyttää: Me olemme täällä vain käymässä, emme ”jumissa”, mutta turhautuisin varmasti jos todistaisin oman kotikaupungin rappiota. Koska, kaikesta kauneudestaan huolimatta, voidaan puhua rappiosta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tilastot tietenkin puhuvat puolestaan: La Línea on esimerkiksi Espanjan saastunein kaupunki (tähän tietoon paikallinen tuttavamme totesi hyvin lakonisesti, että onpa mukava olla ensimmäinen edes jossain…). Syyt ovat ihan selkeät: koko kaupunki on rakennettu osittain jollekin jättömaalle, naapurissa on öljyjalostamo, Gibraltarille kulkeva liike jumittaa juuri La Líneassa ja sen lisäksi on rahtilaivat salmen molemmilla puolilla (jos et vielä pode tarpeeksi maailmantuskaa, suosittelen tätä Ylellä nähtävää dokumenttia aiheesta). La Línea on myös jaetulla 2. sijalla Espanjan köyhimpänä kaupunkina ja kolmen eniten konkurssikypsän kaupungin joukossa.

Kaupungin työttömyyslukemat huitelevat jossain 50 prosentin kulmilla. Kaupunki pyörii pitkälti huumekaupasta saadulla rahalla – tämä ei ole edes mitään urbaanilegendaa vaan huumeiden vastaista työtä poliisissa tekevän tuttavamme vahvistama fakta, josta kerrotaan myös lehdistössä – eikä siihen puututa kovin suurella innolla, koska jokainen euro on tarpeen. Olen itse joutunut keskelle huumeiden salakuljetusoperaatiota ollessani kävelyllä rannalla, ja poliisien ratsiat, merellä kiertävät rajavartijat ja satunnaisesti päällä pörräävät helikopterit ovat aika arkinen asia täällä. Sinällään huumeidenkäyttö ei näy erityisen paljon katukuvassa, enkä ole koskaan pelännyt täällä siitäkin huolimatta, että myös väkivalta- ja ryöstötilastoissa La Línea on sijoittunut korkealle ja aina kun poistun kotoa olkalaukku avonaisena, on minuutissa joku mummeli nykimässä hihasta että ”hija, nyt sulje se laukku!”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En edes uskalla ajatella, mitä lähestyvä Brexit aiheuttaa La Línealle. Kun kaupunki kärvistelee jo nyt rahapulassa, mitä käy jos kaikki tuhannet päivittäin rajan yli kulkevat eivät enää pääsekään töihin? Ja kaikki sadat, jopa tuhannet, kaupungissa asuvat expatit lähtevät kun päivittäinen rajanylitys ei suju enää entiseen tapaan? Viime viikolla paikallismediassa kohistiin kuolleista kaksosvauvoista, jotka syntyivät keskosina ja joita ei voitu La Línean sairaalassa pelastaa, vaikka vauvat olisivat oikealla hoidolla selvinneet. La Línean sairaala tulvii, kirjaimellisesti hajoaa käsiin – ja kaupungissa on jo uusi, komea sairaalarakennus, joka on tyhjillään odottanut potilaita jo vuosia. Emme tarkalleen tiedä, mikä on syy sille, ettei sitä ole otettu vielä käyttöön, ilmeisesti rakennus ei täyty kaikkia viranomaisvaatimuksia, mutta tilanne aiheuttaa suurta raivoa lalinealaississa. Ja aivan syystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu ihan parin kilometrin säteeltä kodistamme, viimeisin naapurikorttelista. Täällä on myös kauniita pihoja ja puistoja, upeita talojakin, mutta nyt pyydettiin näyttämään se ei-niin-pittoreski puoli. Sitä täällä riittää. Paljon tyhjiä tontteja keskellä kaupunkia, vanhojen kauniiden rakennusten välissä, tontteja joilla asuu esimerkiksi villiintyneitä porsaita, hylättyjä leikkipuistoja, kadulle dumpattuja huonekaluja, keskeneräisiä rakennusprojekteja, reikäisiä katuja. Ja sitten toisaalta maailman kauneimmat auringonlaskut, ihana pieni keskusta kahviloineen ja aukioineen ja lämmin, suvaitsevainen ilmapiiri. Tasapaino, monella tapaa.

P9245144.jpg

GRACIASTA VAAN KAIKKIALLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

*Puuh puuh* – nyt on puhallettu pölyt blogin päältä. Pikkasen ollut kiire. Mutta hyvää kuuluu, moi vaan kaikki kolme lukijaa! Meillä kävi ensimmäinen vieras Suomesta. Pikkasen olen kateellinen lentoemäntien henkilökuntaeduille, mutta kiitollinen siitä, että niiden ansiosta saatiin yksi luottonainen kylään ja mukana esimerkiksi Kuukausiliite. Vielä kun ehtisi lukea sen. Ystävän visiitti oli omistettu lähinnä syömiselle, kiersimme La Línean ravintoloita läpi ja kokeilimme vuohenjuustoa monessa muodossa. Oli hauskaa kuulla ”ulkopuolisen” fiiliksiä siitä, miltä meidän aika rähjäinen kotikaupunkimme näyttää. Onneksi ollaan kierretty jo kiitettävä määrä kehitysmaita eikä La Línea ehkä sitten järkyttänyt ketään kovin pahasti.

Koska piti vähän esitellä kulmia kaverille, menimme tietenkin lempipaikkaani Gibraltarin vuorelle. Olinkin unohtanut, miten mahtava paikka se on, kun kesällä ei ole jaksanut nousta ylämäkeä. Nyt kun ilmat ovat jo viilenneet niin paljon, että kotona pitää pitää villasukkia eikä enää voi nukkua parvekkeen ovi auki heinäsirkkojen siritystä kuunnellen, voisi taas alkaa kiivetä ylös asti. Eihän se reilu 400 metriä ole edes kovin paha, mutta nyt itse asiassa jo sunnuntainen alamäkikin otti koville. Mäki on suhteellisen jyrkkä ja rattaiden kanssa sai tasapainoilla aika paljon, ja se on tuntunut pohkeissa useamman päivän ajan.

P9175099.jpg

Vuorella parasta oli tietenkin ne apinat, jotka hyppäsivät myös vieraamme tukkaan roikkumaan. Se järkytti ehkä enemmän kuin kaikki muu yhteensä tällä matkalla. Mä keskityin kuvaamaan ja fiilistelemään noita magotteja. Niin inhimillisiä ja hassuja, kuitenkin ihan selkeästi villieläimiä. Tarjosivat show’n varastamalla erään turistin repusta tabletin ja uhkailemalla heittää sen alas vuorenrinnettä aina kun epätoivoiset turret menivät liian lähelle. Mahtavia otuksia.

Hiljaisempi päivitystahti selittyy varmasti myös sillä, että mulla ja Espanjalla menee nyt ihan hyvin. Jo valmiiksi 1,5 kuukautta myöhässä oleva auto on vielä vähän lisää myöhässä mutta minkäs teet. Posti on tuonut Suomesta lastenkirjoja, Aku Ankan ja purkkaa. Ensi viikolla pääsen ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen matkalle yksin, ystävän luo Brightoniin. Miten ihmeelliseltä tuntuu lentää ilman lapsia! Istua hiljaa yksin kolme tuntia. Ensi viikolla täytän 32 ja sekin tuntuu vain kivalta. Olla saanut elää juuri sellaista kivaa elämää kuin on toivonut, tehdä asioita jotka kiinnostavat, nähdä paikkoja, olla terve, ja lisää varmaan on tulossa.

Olen kiitollinen myös siitä, että tänään on perjantai. Viikonloppuna on ohjelmassa lähinnä läksyjen tekemistä – niitä tosiaan tulee Espanjassa aika paljon!– ja keskimmäisen rugbyharjoitukset sekä ehkä tuttavien tapaamista brittiarmeijan maauimalassa, joka on viimeisiä päiviä auki. Syksyn merkit näkyvät paitsi villasukissa niin putoilevissa lehdissä, hiljentyneissä öissä, mansikoiden ilmestymisessä kauppoihin ja turistibussien määrän vähenemisestä. Hieman kauhulla odotan, kun ensi viikolla perheemme lounaista vastannut jäätelöbaari sulkeutuu ensi keväälle asti – mitä me sitten syödään päivisin matkalla rannalle!? Toisaalta rannallakin alkaa olla jo aika kylmä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei meille oikeastaan mitään muuta. Lisää vieraita on toivottavasti luvassa syksyllä, ja ensi viikon Englanninreissun lisäksi voin odottaa myös matkaa Madridiin. Joulua edeltävälle minilomalle suunnitellaan matkaa Sierra Nevadan vuoristoon ja itse haaveilen viikosta Barcelonassa. Vielä emme ole tehneet matkasuunnitelmia Suomeen, ja sekin tuntuu hassulta: että yhtäkkiä se ei tunnukaan enää niin kodilta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

VIIME VIIKON VARRELTA

Kun ei koneelle ehdi istumaan joka päivä, jäävät monet postausideatkin vähän raakileiksi. Nytkin ne tulee koottua tällaiseen vähän tylsään koosteeseen – paljon sellaista, mitä tekisi mieli pyöritellä enemmän, mutta se vaatisi aikaa ja vähän energiaa ja ehkä paremmat yöunet alle. Kaikissa on pientä vajetta tällä hetkellä.

Viime viikko alkoi sellaisissa merkeissä, että ikävöin Suomeen enemmän kuin koskaan ennen. Melankoliaa ja haikeutta ja nostalgiaa ilmassa. Se onneksi sitten helpotti ajan kanssa; kävin viikolla syömässä toistaiseksi ainoan ystäväni kanssa ja meillä oli hauskaa. Puhua työelämästä, lapsista ja kulttuurieroista. En tuntenut itseäni enää niin neuroottiseksi kun on muitakin, täällä paljon pidempään asuneita, joita myös ärsyttää se kuinka paikalliset syövät auringonkukansiemeniä joka paikassa ja sylkevät niitä kuoria ihan kaikkialle. Seuraavana päivänä pää oli kipeä kiwimojitosta.

P8194506 2.jpg

Olin myös kirjoittamassa siitä, kuinka pelästyin kun ilmat viileni. Miten naurettavaa, olinhan koko sen ajan kun Luciferin häntä meitä piiskasi vähän valitellut tukaluutta ja sitä, kuinka keskipäivät on pitänyt viettää kotona piilossa lähes 40 asteen kuumuudelta. Puhumattakaan jatkuvien helteiden vaikutuksista luonnolle ja muille ihmisille. No viime viikon alussa lämpötilat olivat niinkin matalalla kuin jossain 25 asteen hujakoilla ja heti alkoi ahdistaa: siinäkö se kesä nyt oli? Tähänkö se loppui?Loppuviikosta sitten päästiin taas yli kolmenkymmenen ja merivesi on tuntunut ennätyslämpimältä, varmaan yli 25 astetta hetkittäin. Ei ehkä maailman virkistävintä tai raikkainta, mutta mulla on surkea kylmänsietokyky joten erityisesti linnunmaidonlämpöiset illat jolloin olen saanut kulkea kesämekossa ovat hellineet sieluani. Tosin kunnon sadetta ei täällä ole ollut melkein kahteen kuukauteen, joten yksi kunnon myrskykin kelpaisi.

Kahdessa kotimaassamme tapahtui kauheuksia. Lapset eivät tiedä Turusta eikä tarvitsekaan. Barcelonan tapahtumat tulivat puheeksi väkisin, sillä kaikkialla on suruliputus. Myös viikonlopulle suunniteltu paikallinen Taiteiden yö oli siirretty. Puhuimme aika yleisellä tasolla pahoista ihmisistä, esikoista kiinnosti moniko kuoli, muita lapsia ei kiinnostanut lainkaan mikään. Itse en oikein enää osaa järkyttyä; tuntuu, että näitä tapahtuu tasaisesti ja maailma on vain mennyt hullummaksi, että se pahuus tulee iholle mutta toisaalta arki jatkuu vaikka terrorismi, ilmastonmuutos, muovimantereet meressä… Että yritämme parhaamme taistella kaikkea kökköä vastaan arkisin keinoin ja jatkaa elämää.

Viikonloppuna käytiin Gibraltarilla – sieltä tämän postauksen kuvatkin. Siellä oli Ocean’s Village-hotellialueella järjestetty vesiaktiviteettien ympärille rakennettu ”festivaali”, joka oli kuulemma tänä vuonna yhtä huonosti organisoitu kuin viime vuonna – kohtasin monta surkeita järjestelyitä valitellutta työntekijää ja kävijää. Kun pääsimme yli kaikesta, mikä otti päähän (puolentoista tunnin jonot, kivipinnalle pystyyn laitettu vesiliukumäki ja se, että joka paikassa oli pakko soittaa musiikkia aivan täysillä vaikka ehkä vähän vähempikin kakofonia olisi riittänyt) oli meillä oikeastaan todella hauska päivä. Lapset olivat innoissaan vesileikeistä ja jaksoivat hämmästyttävän hyvin jonottaa ja odottaa vuoroaan. Ravintolakeikka pizzeriaan oli menestys, koska kaikki ruoka tuli syödyksi ja lapset käyttäytyivät niin, ettei Hanna Sumarillakaan olisi sanomista.

Joka toinen päivä täällä tuntuu olevan juuri sopivaa, omannäköistä elämää ja joka toinen päivä tekisi mieli palata kotiin Suomeen, sellaiseen elämään joka oli tuttua ja helppoa ja ennakoitavaa.