SITTENKIN IHAN KIVA GIBRALTAR

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulla on aina, tai siis nyt lähes neljän vuoden ajan kun olen jollain tapaa joutunut olemaan tekemisissä tämän minivaltion (joka toki virallisesti on Iso-Britannian merentakainen alue) kanssa niin sellainen viha-rakkaussuhde koko paikkaan. Rajanylitys, kiitoradan yli kävely ja kapeilla, kaoottisilla kaduilla sukkulointi on olleet mun mielestä aina turhaa stressiä, olen myös syvästi vihannut paikallisten holtitonta ajotapaa ja mitä tulee noihin reilu 30 000 gibraltarilaiseen, jotka tietysti tunnen kaikki henkilökohtaisesti, niin kansakuntana heissä yhdistyy mielestäni espanjalaisten ja brittien huonot puolet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesällä kuitenkin vietin ensimmäistä kertaa vähän enemmän aikaa Gibraltarilla, oikeastaan useamman päivän poistumatta rajan toiselle puolelle vanhaan kotikaupunkiin La Líneaan. Ja yllättävää kyllä, aloin pitää Gibraltarista – eli ”Gibistä”, kuten sitä tulee joskus laiskasti kutsuttua. En edes kiivennyt lempipaikkaani vuorelle, koska nykyään ei-gibraltarilaiset kävelijätkin joutuvat maksamaan viitisen puntaa pääsymaksua vuorelle, joka on luonnonpuisto. Tämä ongelma on toki periaatteellinen: en vain aio maksaa siitä että hikoilen kaksi tuntia ylös kivistä mäkeä. Tämän takia en vieläkään ole kokenut Gibraltarinvuoren toisella puolella laskeutuvia Mediterranean Stepsejä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun olin Gibraltarilla, kävin Europa Pointilla ihailemassa auringonlaskua ja heräsin aamuviideltä kävelläkseni Sandy Baylle katsomaan auringonnousun. Molemmat olivat upeita kokemuksia. Oikeastaan Gibraltar onkin parhaimmillaan juuri tuossa välissä, kun turistit ovat kadonneet katukuvasta ja jäljelle jää se hiljaisuus (tai rahtilaivojen ja kirkonkellojen ja lokkien äänet). Keskusaukiolla, Casemates Squaren, ja turistialue Ocean’s Villagen kulmilla on kyllä yölläkin hieman hulinaa, mutta pääasiassa tuolla niemenkärjellä saa kulkea ihan omassa rauhassaan. Vastaan saattaa tulla kulkukissoja ja jos nyt oikein hyvä (tai huono, riippuu hieman keneltä kysytään) tuuri käy niin vuorelta pizzan perässä alas laskeutunut apina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen jakanut menovinkkejä Gibraltarille aiemminkin, joskin en oikein osaa suositella sieltä muuta kuin vuorta ja apinoita, ehkä delfiinisafaria ja kärjen näkymiä Afrikkaan. Muuten se on mulle yhä omituinen vuori, jossa erityisen kiehtovaa on keskeltä pääväylää kulkeva kiitorata ja itseäni jollain tavalla aina viehättävä rajanylitysliikenne: Espanjan puolelta saapuu joka aamu tuhansia työntekijöitä niin nettipelifirmoihin kuin palveluammatteihin, ja kello viidestä seitsemään sama lauma vaeltaa takaisin Espanjan puolelle. Ihmiset ajavat skoottereilla ja sähköpotkulaudoilla, henkilökortit heiluvat kaulassa – se on jatkuvaa kahden maailman välillä seilaamista.

Gibraltarin ruokatarjonta ei vieläkään ole mitään tajunnanräjäyttävää, mutta siellä on muutama iloinen poikkeus: Main Streetin (keskeisin ostoskatu, ette voi erehtyä) loppupäähän, melko lailla heti Marks & Spencerin pienen tavaratalon perään, on perustettu ihana artesaanisuklaataivas, jossa on leivoksia, maailman parhaita suklaapalloja ja törkeän hyvää kahvia. Chök Gibraltar kuuluu samaan konseptiin barcelonalaisen suklaaleipomon kanssa. Viettäessäni omaa aikaa Gibraltarilla, kävin syömässä kolme kertaa viikon sisällä vegaaniravintola Kasbarin kasvishampurilaisen joka yksinkertaisesti pesee erinomaisuudessaan lihaversiotkin. Olen aina vähän väheksynyt vegaanijuustoja mutta nyt oli niin maukas cheddar ja mehukas pihvi, että se olisi mennyt läpi kelle tahansa vannoutuneelle heterolihansyöjäkäppäukollekin. Ocean’s Villagesta löytyy yhä perusturvallisia ketjupaikkoja kuten Wagamama ja Pizza Express.

Oikeastaan kaikki Gibraltarin neuvot on tässä. Jos menette, tehkää turistijutut. Menkää köysihissillä tai turistitaksilla vuorelle, ihailkaa apinoita ja maisemia, ostakaa hajuvettä ja halpaa viinaa Main Streetiltä. Muistakaa passit ja se, että punnan vaihtokurssi on aika kamala – kannattaa käyttää korttia tai vaihtaa jo rajalla rahaa, mutta älkää ainakaan maksako euroilla kaupoissa. Jos jäättekin pidemmäksi aikaa niin ehkä saatte nähdä ripauksen sitä millaista on elää 6,5 neliökilometrin alueella kummallisessa riippuvuussuhteessa Espanjaan, tosiaalta monen eri kulttuurin keskellä. Ihan oikeasti odotan ensi kesällä jo sitä, että voisin ainakin muutaman yön viettää taas Gibraltar-kuplassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

FERIA, OI FERIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olin ajatellut, että säästän teidät koko ferialta. Neljättä kertaa siellä oltiin kuitenkin, yhdessä Andalusian isoimmista ferioista (no en mene vannomaan, ihan lonkalta vedän, mutta iso tapahtuma se on ja ainakin lähikaupunkien ferioihin verrattuna valtava). Ja onhan tästä kirjoitettu tähän blogiin tosi monta kertaa (nyt esimerkiksi täällä, täällä ja täällä). Mutta kirjoitan nyt taas. Koska mulle ferian taika ei oikein katoa, varsinkin tänä vuonna kun osasin säännöstellä juhlahumua eikä ne ferian huonot puolet – meteli, sotkuisuus, yleinen kaaos – häirinneet muutenkaan niin pahasti, sillä pääsin pahinta bailausta pakoon rajan toiselle puolelle. Aiempina vuosina olemme asuneet alle kilometrin päässä feria-alueesta ja juuri sillä viikolla ei kannattanut haikailla hyvien yöunien perään.

Ferian avajaiskulkuetta olin katsomassa esikoisen kanssa. Karkkisateesta huolimatta hän ei jaksanut kovin pitkään, itse jaksoin ihmetellä paitsi ihania pukuja, ilmaisten karkkien viehätysvoimaa ja kulkueen kokoa myös sitä, kuinka ne espanjalaiset lapset jaksaa. Puolilta öin siellä tanssitiin yhä Despacitoa torvisoittokunnan versiona ja kerjättiin ohilipuvista kärryistä herkkuja. Parin kilometrin matkalle myytiin istumapaikkoja etukäteen, yksi tuoli kadun varressa maksoi 4,5 euroa eturivissä ja pari euroa vähemmän taaemmilla riveillä. Monet perheet ottivat monta tuolia ja saapuivat päivystämään jo aikaisin päivällä kylmälaukkujen ja grillattujen sikojen kanssa ennen iltakymmenen aikoihin alkavaa avajaiskulkuetta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ferian ensimmäinen sunnuntai, Domingo Rociero, on ehdottomasti lempipäiväni, tai ainakin sen alku ennen kuin kaikki ovat liian juhlakunnossa. Aamulla on jumalanpalvelus, jonka jälkeen kaupungilla kuullaan La Línean kuoron esittämiä sevillanaseja ja rumbitoja ja tanssitaan flamencoa ja pyöritään parhaimmissaan, paikalliset mustalaiset ratsastavat paikalle perinneasuissaan… ja koko kaupunki täyttyy myös vappumaisesta juhlahulinasta, jossa suunnilleen kaikki yli 14-vuotiaat ovat lopulta aivan kännissä juotuaan litratolkulla tinto de veranoa. Yleensä siinä vaiheessa olen jo paennut paikalta, muistellen vain lämpimästi niitä kulttuurin kauniita puolia.

Toinen lempipäiväni on viikon keskelle osuva Día de mujer, naisen päivä, jolloin ilmeisesti monet feria-alueen teltoissa (joissa soitetaan kuurouttavalla äänenvoimakkuudella joko sevillanaseja tai sitten reggaetonia ja tarjoillaan alkoholia ja pientä purtavaa) tarjoavat alennuksia naisille, jotka saapuvat paikalle parhaimpiinsa pukeutuneita. Tänä vuonna feria, jossa jokainen myyntikoju, huvipuistolaite ja ruoka- ja juomateltta caseta soittaa kilpaa eri musiikkia, yllätti positiivisesti tarjoamalla kahtena iltana myös ääniherkillä aikuisille ja lapsille muutaman tunnin tilaisuuden nauttia feriasta ilman musiikkia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lapset tulivat mukaan vain yhtenä iltana, mutta se riitti hyvin. Huvipuistoajelut eivät ole mitään halvimpia, yleensä kolme, neljä euroa ajelu tai kympillä kolme. Muissa kaupungeissa ferian laitteet ovat kuulemma edullisempia, koska kaupungit antavat maan ilmaiseksi tai hyvin alhaisella hinnalla vuokralle myyjille ja muille kiertäjille, Líneassa taas kuulemma pyydetään kiskurihintaa. Asiasta väitellään joka vuosi muutaman viikon ajan paikallisissa Facebook-ryhmissä, muistuttaen kaupungin n. 40 prosentin työttömyysluvuista. Itse en osaa muodostaa aiheesta kovin jyrkkää mielipidettä, sillä tapahtuma tuottaa myös tolkuttoman määrän roskaa ja häiriöitä kaupunkiin, ja myös se on kuitattava jollain.

Jälleen kerran feria oli elämys. Olen nähnyt sen jo niin monta kertaa, että tunnistan jo ihmiset asuineen aiemmilta vuosilta ja oikeastaan tiedän tarkalleen kaiken, mitä siellä tapahtuu. Ei ole yllätysmomentteja, mutta en voi lopettaa ihailua. Sitä, miten kaaoksessa kaikki on kaunista ja miten paikalliset ovat ylpeitä, iloisia ja yhteishenki on korkeimmillaan. Kaikki sukupolvet nauttivat feriasta, ihmiset kokoontuvat öisin kiertääkseen hengenvaarallisia laitteita, viikon ajan koko kaupunki elää yöaikaan ja lepää päivisin rannalla. Ja sitten sirkus katoaa, ja kaikki palaa 51 viikon ajaksi ihan normaaliksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KESÄN ASUMISKUVIOT

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sain kesäloman alkupuolella jonkin verran viestejä, joissa kysyttiin että siis missä te nyt Espanjassa olettekaan. No ei La Líneassa, se tosiaan oli selvää. Koska meidän palattua Suomeen myös lasten isä muutti toiseen maahan (eli noin kahden kilometrin päähän vanhasta kodista, Gibraltarille), meillä ei enää ollut sitä entistä Espanjan-kotia käytössä. Kun varasin kuumehoureissani lentoliput Espanjaan, en juuri miettinyt missä asuisimme kuusi viikkoa mutta se nyt vaan tuntui hyvältä idealta. Näin jälkikäteen suosittelen suunnittelemaan hieman enemmän tällaisia pidempiä irtiottoja, vaikka sitten toisaalta, näin jälkikäteen tämäkin, voin sanoa kesän olleen kaikin tavoin yksi ihanimmista kesistä koskaan. Vaikka vietin sen pitkälti saman katon alla ex-miehenkin kanssa.

Kesäksi vuokrasimme ystävämme vanhempien talon San Pedrosta, joka sijaitsee Marbellan lähellä, puolivälissä matkalla La Líneasta Málagaan. Paikka oli pojille valmiiksi tuttu, sillä olemme vierailleet siellä silloin tällöin, ja saimme vuokran varsin kohtuulliseen hintaan. Todettakoon nyt kuitenkin, että kun 1,5 kuukautta maksaa vuokraa kolmesta eri kodista, joutuu silti vähän vararikkoon, mutta olihan se myös sen arvoista. Loma, jonka vietimme puoliksi perheenä ja puoliksi niin, että minä huitelin joko exän kodissa Gibraltarilla tai siellä Madridissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Talossa oli iso keittiö, ruokailutila, kaksi kylpyhuone-wc:tä, kolme makuuhuonetta, olohuone ja musiikkihuone, jonka yhteydessä tila katsoa televisiota. Eihän me kauheasti sisällä edes vietetty aikaa, paitsi pojat toki pelasivat kaikki kiintiöt täyteen kesällä, sattuneesta syystä emme suuresti retkeilleet, edes La Líneaan. Tilaa oli tarpeeksi, jotta kaikki saivat omaa rauhaa (toisin sanoen, me eronneet pystyimme halutessamme hengailemaan eri puolella tonttia ja sain nukkua päiväunia hiljaisuudessa), ja parasta oli tietenkin suoraan ulko-ovelta avautunut uima-allas. Vaikka vietinkin laiskan kesän, oli pyykinpesu suorastaan taivaallinen askare, kun kaikki kuivui alle puolessa tunnissa auringon paisteessa. Toisaalta meillä oli myös katettu terassi, jolla oli leppoisaa tehdä töitä ja samalla toisella silmällä vahtia altaassa sekoilevia lapsia – heillä kaikilla ylsi jalat pohjaan altaassa, ja pieninkin oppi uimaan kesän aikana.

Gibraltarilla taas vastassa oli päinvastainen todellisuus, sillä kuten olen aiemmin kertonut, alueen hintataso on suorastaan absurdi. Ex-puoliso maksaa keskiverto laivahytin kokoisesta asunnosta kuluineen yli 900 euroa kuussa, joskin sijainti oli täydellisen keskeinen ja siitäkin huolimatta hyvin rauhallinen, Gibraltar kun hiljenee yleensä kauppojen sulkeuduttua ja risteilylaivojen ja päiväturistien jatkettua matkaa, ja öisin sain kuunnella vain lokkeja, kirkonkelloja ja rahtilaivojen sumutorvia. Arvostin kovasti vähäistä pinta-alaa kun oli aika siivota, ja toisaalta asunnossa oli kaikki tarpeellinen. Etenkin tuolla ilmanalassa kodin merkitys on vähäisempi kuin Suomessa, kun ulkoilmaelämästä voi nauttia ympäri vuoden eikä kodit ole samalla tavalla elämän keskuksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka makselen tätä kesälomaa takaisin varmaan vielä ensi juhannuksenakin, se oli hyvä kesä. Viimeinen tällainen – ehkä ensi vuonna emme ole suuruudenhulluja vaan jätän suosiolla lapset exän huomaan hänen lomakseen ja lähden omille matkoilleni. Olen iloinen kuitenkin, että vietimme kesän aika sopuisasti perheenä, lapset eivät huomanneet suurta eroa entiseen, paitsi emme ole koskaan tainneet lomailla yhtäjaksoisesti näin pitkään porukalla (toki tein koko kesän töitä, mutta ehdin myös riehua uima-altaassa, etsiä kiviä rannalla ja viedä pojat pari kertaa San Pedron keskustaan vohvelille). San Pedro itsessään on todella kiva kaupunki, ei kovin iso, mutta siellä on paljon kelvollisia ravintoloita ja sieltä lähtee esimerkiksi se surullisenkuuluisa vuoristotie Rondaan.

Kuuden viikon loma oli luksusta. En ole koskaan asunut niin leveästi kuin tänä kesänä, jolloin sain kulkea puutarhassa (lähinnä tarkastamassa ovatko pihan vallanneet kulkukissat kuolleita vai koomassa kuumuudesta) flipflopeissa, iltaisin katsoa auringonlaskuja ja lukea kirjoja, leikkiä että me eläisimme normaalisti näin. Eikä tuntunut kauhean pahalta palata pikkaisen pienempään kolmioon Itä-Helsinkiinkään; täällä odottivat poikien ystävät, Espanjan ilmaa lämpimämpi helle, lempeä merivesi (kahlasin pidemmälle Itämeressä kuin Välimeressä!) ja valokuvat, joita editoidessa voi aina muistella kesää 2019, josta ehtii saada vielä lisää muistoja Suomessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TÄÄLLÄ TAHDON KUOLLA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensimmäiset päivät Espanjassa vietimme vajaan sadan kilometrin päässä vanhoilta kotikulmilta, eikä se oikein tuntunut miltään. Mercadonassa tuli toki vähän nostalginen olo, se haju ja kalatiski ja aah appelsiinimehukone, joskin senkin viehätystä on vähentänyt se että niitä löytyy nykyään joka toisesta suomalaisesta supermarketista. Mutta ottaen huomioon miten vaikeaa Espanjasta oli lähteä, miten yhtään itselleni tyypillisesti liioittelematta itkin monta tuntia päivässä kuukauden ajan, niin olin todella iloinen että en ollut minkään suuren tunnemyrskyn vallassa vaan lähinnä leppoisalla lomatuulella. Mutta sitten kun ensimmäisenä viikonloppuna menin ystäväperheen uuteen kotiin aivan La Línean lähelle ja näin heidän takapihaltaan avautuvan Välimeren, ja tietenkin Gibraltarinvuoren, rahtilaivat, Marokon vastarannalla ja ne tutut äänet öisen tähtitaivaan alla, lokit ja laivojen sumutorvet ja espanjalaisista häistä rannalta kantautuvan bachatan ja puheen ja sitten se iski…

minä haluan kuolla täällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämähän nyt kuulostaa paitsi hieman teatraaliselta niin ei vielä 33-vuotiaana niin ajankohtaiselta, vaikka kukapa meistä ei joskus olisi kuvitellut tulevia hautajaisiaan. Ja jos nyt haluaa vitsailla aiheesta, niin La Líneassa on Manner-Espanjan lyhyin eliniänodote, naapurikaupungin Los Barriosin kanssa ainoina alle 80 vuoden ennusteella, joten jos nyt puhun kuolemasta niin La Líneassa se koittaa kyllä nopeammin kuin muualla. Mutta tunne oli enemmän sellainen että haluan tulla takaisin ja olla täällä vanha mummo joskus ja elää vielä tätä elämää ja niin kuin jotkut norsut kai vetäytyvät yksinäisyyteen kuolemaan, niin sitten joskus toivon että kuolen La Líneassa. Mielellään siis vanhana, nukkuvana ja vatsa täynnä tapaksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No siis ei enempää siitä kuolemisesta. Jos kuitenkin monta vuotta, tänätalvena tarkalleen neljä, olen ollut sellaisessa viha-rakkaussuhteessa Andalusian kanssa, niin kyllä se expatvuoden loppupuolella kääntyi ehdottomasti rakkaudeksi. Ei ehdottomaksi, mutta sellaiseksi että niiden ärsyttävienkin puolien kanssa oppi elämään. Ja nyt kun olemme olleet La Líneassa, pari kertaa poikien kanssa ja vähän yksin, tunne on ollut hyvin voimakas: mulla on myös täällä koti. Oma kylä suorastaan, mi pueblo, vaikka tuntuu sekin hieman dramaattiselta ja omistuksenhaluiselta ilmaisulta. Ihmiset ovat olleet juuri niin ystävällisiä kuin muistin ja vastaanotto on ollut liikuttava. Kaikki tuntuu hyvin tutulta, turvalliselta, olen noudattanut vanhoja rutiineita kahvihetkiä ja iltakävelyitä myöten ja se on ollut aivan mannaa sielulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja kun 10 päivän päästä palaamme Suomeen se on ihan okei. Suomessa ei ole mitään vikaa (tai tietenkin on, mutta ei mennä nyt siihen). Lapset ovat olleet onnellisia täällä, mutta eivät vaihtaisi enää asuinpaikkaa. On selvää, että La Línea on ennen kaikkea, kaikessa köyhyydessään ja kurjuudessaankin, mun intohimoni. Ja kun ennen halusin nähdä koko maailman, niin nyt suunnittelen matkoja vain tänne Etelä-Espanjaan. Ja mietin, millaista kaksoiselämää voisi elää, kuinka moneksi viikoksi tai ehkä jopa kuukaudeksi vuodessa voisin karata La Líneaan valittamaan hyttysistä, metelistä, kaoottisuudesta ja kaikesta siitä, mitä taidan jollain masokistisella tavalla vähän rakastaa. Joten sitten joskus, kun lapset ovat riittävän isoja niin sitten minä palaan ja ehkä pysynkin täällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA