KREISI KEVÄTLEIDI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

DCIM100MEDIA

Pahoittelen kuvatulvaa. Olen vain seonnut ihan totaalisesti tästä toukokuusta – joka päättyy tänään! En kestä. Olen niitä ihmisiä, jotka alkavat viimeistään juhannuksena surra sitä miten kesä on jo melkein ohi ja nyt itkettää jo valmiiksi se, että kun heinäkuun lopussa palaamme Suomeen ei luonto näytä näin lumoavalta kuin nyt. Meitä on hemmoteltu poikkeuksellisen pitkällä keväällä, sillä myös Espanjassa alkoi kukoistaa juuri ennen meidän kotiinpaluutamme. En tiedä oliko se viime kesän puutarhakerho, ihan vaan vanheneminen vai mikä, mutta olen ihan hurahtanut kukkiin ja kasveihin. Juoksulenkit tökkivät kun on pakko pysähtyä kuvaamaan kaiken maailman varpuja, nuuhkimaan kukkia ja huokailemaan pensaikkojen äärelle.

tulppaani.jpg

tulppaanit.jpg

Kyllä tämä valon ja lämmön merkitys mielenterveydelle ihan uskomaton. Miten voi tulla onnelliseksi iltalenkillä metsässä tai päivästä rannalla lasten kanssa. Meinasin otsikoida tämän ajatuksenvirran ensin ”Valoa tunnelin päässä”, vaikkei mistään kovin pimeistä tunneleista voidakaan puhua. Kuitenkin viime kesä oli kaoottinen miehen muutettua ulkomaille niin lyhyellä varoitusajalla, sitten oli syksy joka oli ihan jäätävä, kiireinen ja stressaava, talvi Espanjassa joka oli toisaalta ihana mutta henkisesti raskas ja rehellisesti sanoen tylsä ja tänä keväänä olen ollut kiireinen koulun kanssa – vietän nyt kahden päivän kesälomaa, eilen oli kevään viimeinen tentti ja huomenna aloitan tahkoamaan kesäopintoja, yhteensä 30 opintopisteen verran.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niin, siis se valo ja tunneli. Yhtäkkiä kuitenkin niin mieli kuin juoksuaskelkin on keventynyt kummasti, olen löytänyt opiskelumotivaation ja ehkä senkin, millä sektorilla haluaisin työskennellä kunhan joskus valmistun, olen ehtinyt ja ennen kaikkea jaksanut urheilla, karkasin yksi ilta oluellekin ihan ex tempore. Isoin poika pääsi juuri siihen eskariin tien toiselle puolelle kuin toivottiinkin, keskikokoinen ja pienin pääsivät samaan kerhoon ja syksyllä olen luultavasti aivan hukassa, kun kolmena aamupäivänä viikossa mulla onkin pari tuntia ihan omaa aikaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

DCIM100MEDIA

Parasta on ollut se, että olen lakannut odottamasta. Odottamasta sitä että lapset ovat vähän isompia tai odottamasta sitä että on enemmän aikaa tai odottamasta oikeastaan yhtään mitään – tulevaisuudessa on kyllä kaikkea kivaa odottamassa mua, mutta nyt juuri voin keskittyä fiilistelemään kesällä käynnistyvää viimeistä kotiäitivuotta, nauttimaan kolmikon kohelluksesta, puristamaan irti itsestäni sen mitä opinnot vaativat ja sitten joskus miettimään muuttokuvioita, matkoja, uraa tai opintolainojen maksua. Mutta ei nyt. Koska tänään on kevään viimeinen päivä ja aion tykätä tästä päivästä yhtä paljon kuin eilisestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

SELLAINEN SIIVOUSPÄIVÄ

siivouspäivä.jpg

Me olemme aloittaneet tämän hitaan ja aika epävarman muuttoprosessin yhteydessä käymään läpi kaappeja ja kellarikomeroita, ja voi jeesus sitä roinaa on kertynyt. Nyt ei voi muuta kuin ihmetellä, että 30 vuotta on ensin haalinut kaikkea tätä tavaraa ja nyt sitten yrittää siitä päästä epätoivoisesti eroon. Helpoimmalla tietysti pääsisi konmarittamalla tylysti eli heittämällä roskiin, mutta mä en vain pysty siihen. Kevään aikana meiltä on lähtenyt pari säkillistä kodin tekstiilejä Viikin löytöeläintalolle, jossa pyyhkeet ja lakanat pääsevät uusiokäyttöön koirien ja kissojen pehmusteina ja muina materiaaleina. Olen myös kantanut pussitolkulla vanhoja sosetahraisia tai reikääntyneitä vaatteita ja orpoja sukkia tekstiilikierrätykseen. Sitten on vielä useampi kassillinen tavaraa, joilla arvioin olevan jotain jälleenmyyntiarvoa. Ne voisi tietenkin kipata Fidalle, UFFiin tai Konttiin myytäväksi, mutta tänään päätin osallistua ensimmäistä kertaa Siivouspäivään paikallisella kirppispaikalla.

Noh. Vajaan neljän tunnin seisoskelu puistossa tuotti noin kuusi euroa, joista neljä käytettiin vastapäisen pöydän herkkuihin. Heikosta myyntisaldosta huolimatta oli hauskaa; paikalla oli myyjiä monenkertaisesti ostajiin verrattuna mutta onneksi suurin osa kävijöistä oli tuttuja täältä omasta lähiöstä, ja jonkin verran tavaraa annoin pois ilmaiseksi. Tämä oli vähän sellainen katumusharjoitus kaikkien niiden kahden euron trikootoppien ja kymmenien kaulakorujen äärellä – vaikka olen tiennyt jo vuosia etten ole kaulakoruihminen, silti tämä pyryharakka sortuu joka kerta nähdessään jotain tarpeeksi kiiltävää, ja halpaa. Ei tämäkään ole mikään eettinen tai ekologinen ratkaisu, parastahan olisi totta kai vain jättää nämäkin virheostokset kauppaan, mutta katson velvollisuudekseni minimoida suoraan roskikseen päätyvän materian.

Palasimme kotiin siis noin 175 grammaa kevyempien kantamusten kanssa, mutta aiomme yrittää onneamme uudestaan vielä myöhemmin kesällä. Osaa lastenvaatteista ja astioista kauppaan ahkerasti paikallisilla Facebook-kirppiksillä, mutta se av-yv-jono-sisäsauman mitta-meininki vaatii veronsa ja välillä on pakko pitää lomaa, silläkin uhalla että ne omat aarteet pölyttyvät varastoksi muutetussa saunassa sen takia. Ja oikeastaan tämä myytävien tavaroiden järjestely on vielä ihan mukavaa, sillä siitä saa parhaimmillaan jopa vähän palkkaakin eikä tee ihan pelkkää persnettoa. Mutta sitten mua odottaa vielä neljä pahvilaatikkoa, joita on nyt kannettu kodista toiseen noin kahdentoista muuton verran. Siellä on ala-asteen vesivärityöt, vanhat päiväkirjat ja hiihtohissiliput vuodelta 1997. Niiden läpikäyminen tulee vaatimaan paljon hermoja, paljon viiniä ja myöskin mantran, että en enää ikinä ala hamstraamaan uudestaan.

kannupuisto.jpg

LOISTAVA LAHJA

Meidän 6-vuotiaalle lego-orientoituneelle Star Wars-fanille ei sinänsä ollut vaikea keksiä syntymäpäivälahjaa – lapsi kyllä osasi oma-aloitteisesti toivoa kaiken mahdollisen potkulaudoista pienoishelikoptereihin – mutta halusimme hankkia myös jotain sellaista, mitä O ei ehkä itsekään tiennyt haluavansa. Omppu on aina ollut melkein yhtä innokas valokuvaaja kuin äitinsä, mutta kaikki kotona lojuvat kamerat ovat aika painavia ja epäkäytännöllisiä pienille käsille. Sen lisäksi O rakastaa tehdä elokuvia, esiintyen pääosassa itse, ohjaten pikkuveljiä tai legoukkojen näytellessä päärooleja. Siihen tarkoitukseen oli tähän asti käytetty tabletin kameraa, mutta sen kanssa ei sitten voinut videoida ulkokohtauksia. Ja mummi sitten keksi ratkaisun: 6-vuotislahjaksi hankittakoon esikoiselle oma actionkamera!

Mun mielestä joku vähän edullisempi ja yksinkertaisempikin malli olisi kelvannut lapselle, mutta Käytännön Mies, tuo tekniikkahifistelijä henkeen ja vereen, tahtoi tietenkin testivoittajan ja tilasi lopulta kotonamme asuvalle Suomen seuraavalle Oscar-voittajalle tämän kameran. No, kamera saatiin käyttöön eilen ja ollaan jo koko perhe aivan rakastuttu tähän uusimpaan ikuistajaan. O oli tosi ilahtunut, vaikka vielä käydään vähän vääntöä siitä kuinka paljon 6-vuotias saa sählätä äidin tietokoneella kuvien käsittelyn parissa ja kamerankäyttö vaatii harjoittelua vielä meiltä kaikilta, on kuitenkin hieman yksinkertaisempi kuin mun järkkärini.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

DCIM100MEDIA

DCIM100MEDIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Actionkameraa on nyt uitettu ammeessa ja ei-niin-kirkkaassa Itämeressä, se on (vahingossa) pudonnut pari kertaa ja O on opetellut ottamaan selfieitä, onhan se varsin tärkeä taito näinä aikoina. Koska kuvia ei voi selata kamerassa, on aina koneelle siirrettäessä muistikortin sisältö saanut aikaan suuret naurut: Videoilla on Ompun omia satuja, pikkuveljen balettiesitys sekä sitten aika paljon äidin nalkutusta ja veljen nenän kaivamista. Ehkä jonain päivänä saan aikaiseksi trendikästä videomateriaalia bloginkin puolelle, laatu on ollut yllättävän hyvä – juuri siksi nyt kuvatuista noin 50 videosta yksikään ei ole julkaisukelpoinen, nimittäin mun räpätys on tallentunut vähän turhankin tarkasti nauhoille.

Tämä on mun mielestä hyvä harrastus (olkootkin, että lapsi suunnittelee jo omaa skeittivideota, saahan kameran kiinni kypärään) ja Ompulle oiva tapa tallentaa mielikuvituksensa tuotteita, ja sen lisäksi tässä on myös dokumentaarinen puoli joka ilahduttaa mua. Vaikka valokuvia on lapsista kertynyt varmaan kymmeniä tuhansia (ihan oikeasti), niin videoita olen ollut laiska kuvaamaan. Nyt niitä varmasti tulee ihan arkisissa tilanteissa, ja vieläpä lapsen näkökulmasta. Nyt pitää vain ratkaista tallennusongelma, sillä luulen että mun tietokoneen kapasiteetti ei tule riittämään kaikelle lapsen luovuudelle lähitulevaisuudessa…

AIKUISOPISKELIJAN ITKUVIRSI

Jos et kestä lukea valitusta itseaiheutetuista tilanteista, ei kannata lukea pidemmälle. Ja jos haluat kertoa kuinka olet tehnyt väitöskirjan samalla kun olet äitiyslomalla täysimettänyt kaksosia ja askarrellut uhmaikäisen kanssa, ei kannata kommentoida tänne. Mutta jos olet perheenlisäystä harkitseva fuksi, sitten suosittelen kuuntelemaan kun täti neuvoo. Nimittäin vaikka valtiovalta kannustaa, että tee lapset nuorina ja opiskeluaikana, niin hei, ei aina kannata kuunnella valtiovaltaa. Opiskelevana äitinä voi toki multitaskata ja kirjoittaa esseitä päiväuniaikaan, lapsen voi ottaa luennolle mukaan (mutta ota sille myös viihdykettä), ainakin yliopistossa opiskelevana äitinä arki voi olla aika joustavaa (mutta monessa ammattikorkeassa taas ei), mutta sitten on muutama pikkujuttu, jotka kannattaa muistaa jos haluaa yhtä aikaa tulla mutsiksi ja maisteriksi (sanoo nainen, joka valmistuu kandiksi hyvällä tuurilla kahdeksassa vuodessa).

Dementia. Oli se sitten imetys/raskaus/ruuhkavuosidementiaa, niin ne metatyöt kummittelevat alitajunnassa silloinkin kun pitäisi keskittyä tankkaamaan teorioita tai analysoimaan aineistoja. Olen unohtanut kauppareissulla koiran kaupan eteen ja kävellyt kilometrin kotiin, ennen kuin eteisessä aloin ihmetellä miksei karvainen kaveri ole vastassa – voitte vain kuvitella miten tehokasta aivotyöskentely on siinä pisteessä, kun ei edes perheenjäsenistä pysty pitämään lukua. Että onnea vaan siihen 600 sivun tenttikirjan sisäistämiseen!

Talous. Kyllä, tiedän että ilmainen korkeakoulu on ihan älyttömän upea juttu. Ja kyllä, tiedän, muualla maailmassa ei makseta siitä että opiskelet vaan opiskelija maksaa opiskelemisen ilosta. Meillä nyt kuitenkin on tällainen järjestelmä, ja sen verran haluan epäkohdista marista että jos opintotuella ei muutenkaan juuri juhlita (paitsi kyllä ne Metron tekstaripalstalla tietää, että opintoajat venyy koska laiskat opiskelijat ei muuta tee kuin heilu haalarit päällä umpitunnellissa Kaivarissa ympäri vuoden) niin erityisen tiukalle joutuu opiskelijaperheet, varsinkin jos molemmat vanhemmat istuvat vielä koulun penkillä. Yksi konkreettinen ongelma on mielestäni se, että elatusvelvollisilla on samat tulorajat opintotuessa kuin lapsettomilla – kun pian kaikki opiskelijat kuuluvat yleisen asumistuen piiriin, ei sitäkään voi enää laskea perheellisten opiskelijoiden eduksi. Mikäli nostaa opintotukea, on lapsilisä ainoa ekstratulo verrattuna villeihin ja vapaisiin opiskelijakavereihin.

Aika. Se ei jostain syystä yhtään lisääntynyt lasten myötä.

Ryhmätyöt. Tämä on ehkä se suurin syy siihen, miksi olisi kannattanut käydä koulut loppuun silloin kaksikymppisenä. Kun on ollut jo puolet elämästään työelämässä ja asiakaspalveluhommissa, on oppinut ”tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa” ja ”tekemään yhteistyötä kaikenlaisten persoonien kanssa”. Koulussa haluaisin vain hoitaa hommat omalla tehokkaalla tyylilläni, omien standardieni mukaan, en patistella parikymppisiä tuulihattuja tekemään osuuttaan. Teen mieluummin vaikka yksin neljän ihmisen työt kuin käyn loputtomia Whatsapp-keskusteluja jostain sanavalinnoista tai väännän tasa-arvoista työnjakoa puolet kurssista. Se holhoava äitirooli seuraa valitettavasti myös yliopistolle.

Väsymys. Okei, opiskeluaikana valvottaa sitsit, ekskut, kaikki akateemiset velvollisuudet ja joskus ihan oikea opiskelukin, mutta kun koulutöiden päälle tulee ne normaalit yövalvomiset ja ainakin itselläni opiskelurauha on vain iltaisin kello yhdeksän jälkeen niin hoh hoijaa. Viimeksi eilen heräsin bussissa siihen, kun tenttikirja putosi käsistä käytävälle siinä vaiheessa kun kuolasin päälleni ja uneksin jostain ihan muusta kuin beckiläisestä riskiyhteiskunnasta.

Priorisointi. Olen tänä vuonna kirjoittanut noin 250 sivua enemmän tai vähemmän akateemista tekstiä, jota luultavasti eivät ole edes opettajat lukeneet kokonaan. Vaikka kyse on oppimisprosessista, luulisi vähän vähemmänkin riittävän.

Pakko. Mulla on ollut ongelmia auktoriteettien kanssa tarhaikäisestä asti, ja aikuisena se ei valitettavasti ole yhtään helpottanut – varsinkin kun olen tottunut olemaan pomo kotona. Kuvittelin pakollisten ruotsinkurssien loppuvan lukioon mutta ehei, nyt valmistuminen riippuu siitä selviänkö virkamiesruotsista. Ja tilastomatikasta. Ymph. Tämä ongelma toki korjaantuisi ihan pienellä asennemuutoksella, mutta välillä iskee kriisi kun itseäni nuoremmat dosentit antavat tehtäviä, joille en vain keksi mitään loogista selitystä.

No niin, nyt olen keventänyt kolmekymppisen opiskelijan henkistä taakkaa hieman ja voin taas keskittyä kaikkeen kivaan, mikä kouluttautumiseen liittyy: Aivojumppaan, uusiin näkökulmiin, jonain päivänä toivottavasti myös tutkintoon, vaihteluun vaippakeskusteluihin ja ihan vaan siihen riemuun, että äitiys ei muuttanutkaan kaikkea harmaata aivomassaa limaiseksi mömmöksi vaan aina välillä voin vielä oppia jotain uutta!