TÄSTÄ TÄYTYY PUHUA

Äidit, jotka haluavat lastensa parasta. Äidit, jotka toivovat tyttärilleen huolehtivia aviomiehiä. Äidit, jotka haaveilevat lapsenlapsista. Äidit, joiden elämään on aina kuulunut ympärileikkaus: Riitti, jolla on varmistettu tyttärien koskemattomuus hääyöhön asti; toimenpide, joka on lisännyt lapsen arvoa avioliittomarkkinoilla; operaatio, joka on tehnyt tytöstä puhtaan ja siveellisen.

Meidän silmissä se on tietenkin jotain ihan muuta. Brutaali ihmisoikeusrikkomus, joka vaarantaa nuorten naisten terveyden ja jopa hengen, tuottaa kipua ja aiheuttaa tulehduksia koko naisen elämän ajan, vie ilon seksistä, tekee synnytyksestä usein surullisen perhetapahtuman. Tällä hetkellä maailmassa on noin 200 miljoonaa ympärileikattua naista,ja 44 miljoonaa näistä silvotuista on alle 15-vuotiaita.

Kenia2

Kun kutsu kävi Solidaaruus-järjestön aamiaistilaisuuteen, jossa puhujana toimisi järjestön silpomisenvastaista työtä paikan päällä Afrikassa johtava Airi Kähärä sekä valokuvaaja, journalisti ja dokumentaristi Meeri Koutaniemi, olin täpinöissäni. Aihe koskettaa monelta kantilta, eikä vähiten siksi että luen pitkänä sivuaineena kehitysmaatutkimusta ja käytin kesän juuri opiskellen sukupuoleen, seksiin, valtaan ja uskontoon liittyviä kysymyksiä etenkin afrikkalaisessa kontekstissa. Enkä ollut unohtanut Koutaniemen valokuvia itse ympärileikkausoperaatiosta, jotka julkaistiin Helsingin Sanomissa muutama vuosi sitten – raa’at ja realistiset kuvat saivat monen sunnuntaiset aamukahvit kurkkuun ja nostattivat keskustelua, valitettavasti tosin enemmän lasten yksityisyydensuojasta kuin itse ympärileikkauskulttuurista.

Aamupala oli kuitenkin muutakin kuin kroisantteja ja Koutaniemen fanittamista. Kähärän kokemuksen kenttätyöstä sekä Koutaniemen pysäyttävät valokuvat ja tarinat kohtaamisista niin silpomiselta paenneista, yhteisönsä hylkäämiksi joutuneista tytöistä kuin isästä, joka on päättänyt tytärtensä silpomisesta, ensin vetivät hiljaiseksi ja sen jälkeen herättivät vilkkaan keskustelun. Kun puhutaan yli 2000 vuotta vanhasta ilmiöstä, joka ei ole sidoksissa uskontoon ja jonka muodot vaihtelevat pienistä klitoriksen nirhaisuista kaikkiin ulkoisten sukuelinten poistoon ja käytännössä katsoen alapään kiinniompelemiseen, ei ole yksinkertaisia tai helppoja tapoja muuttaa perinteitä.

Kenia1.jpg

Solidaarisuus-järjestöllä oli kuitenkin hyviäkin uutisia: Määrätietoinen, jo kymmenen vuoden ajan jatkunut työ paikallisten järjestöjen kanssa, alkaa tuottaa tulosta. Hitaasti, ja toivottavasti myös varmasti, tätä tapaa aletaan kyseenalaistaa. Tyttöjen silpomista vastustava työ ei ole vain Solidaarisuuden tehtävänä, mutta mikäli haluat olla mukana tukemassa ruohonjuuritasolla tapahtuvaa asennemuutosta, tiedotusta ja naisten voimauttamista, voit alkaa kuukausilahjoittajaksi. Omien kehitysyhteistyökokemusten, niin itse työssä kuin opinnoissakin, jälkeen ovat nykyisen hallituksen kehitysyhteistyörahoitukseen kohdistuneet leikkaukset tuntuneet todella järkyttäviltä (eivät tietenkään kovin yllättäviltä, koska tämä hallitus) ja traagisilta. Se pitkäjänteinen työ, mitä kansalaisjärjestöt tekevät paikan päällä, kouluttaen, tiedottaen ja paikallisia yhteistyökumppaneitaan tukien, on jatkuvasti vaarassa politikoinnin takia. (Kyllä, voimme keskustella joskus kehitysavun valumisesta korruptoituneille hallituksille ja työntekijöiden Audeihin, mutta ei juuri nyt.)

Ja jos ei voi lahjoittaa, voi aina puhua. Aihe on suomalaisessakin yhteiskunnassa tabu, vaikka maahanmuuttajaväestön myötä se koskettaa erityisesti terveydenhuollon henkilökuntaa. Se on yksi suurimmista syistä korkeaan lapsi- ja äitikuolleisuuteen, ja se vaikuttaa miljoonien perheiden elämään. Tarkoitus ei ole stigmatisoida silvotuksi joutuneita naisia, sillä he ovat muutakin kuin kulttuurinsa uhreja tai traumatisoituneita selviytyjiä, vaan rohkaista heitä katkaisemaan kierre. Synnyttämään sukupolvi, jossa yksikään tyttö ei joudu partakoneenterällä pahoinpidellyksi.

Taken1.jpg

PS. Kuvat ovat tietenkin upean Meeri Koutaniemen, jolta ilmestyy tulevaisuudessa kirja, joka käsittelee ympärileikkauskulttuuria ympäri maailmaa. 

LOISTAVA LAHJA

Meidän 6-vuotiaalle lego-orientoituneelle Star Wars-fanille ei sinänsä ollut vaikea keksiä syntymäpäivälahjaa – lapsi kyllä osasi oma-aloitteisesti toivoa kaiken mahdollisen potkulaudoista pienoishelikoptereihin – mutta halusimme hankkia myös jotain sellaista, mitä O ei ehkä itsekään tiennyt haluavansa. Omppu on aina ollut melkein yhtä innokas valokuvaaja kuin äitinsä, mutta kaikki kotona lojuvat kamerat ovat aika painavia ja epäkäytännöllisiä pienille käsille. Sen lisäksi O rakastaa tehdä elokuvia, esiintyen pääosassa itse, ohjaten pikkuveljiä tai legoukkojen näytellessä päärooleja. Siihen tarkoitukseen oli tähän asti käytetty tabletin kameraa, mutta sen kanssa ei sitten voinut videoida ulkokohtauksia. Ja mummi sitten keksi ratkaisun: 6-vuotislahjaksi hankittakoon esikoiselle oma actionkamera!

Mun mielestä joku vähän edullisempi ja yksinkertaisempikin malli olisi kelvannut lapselle, mutta Käytännön Mies, tuo tekniikkahifistelijä henkeen ja vereen, tahtoi tietenkin testivoittajan ja tilasi lopulta kotonamme asuvalle Suomen seuraavalle Oscar-voittajalle tämän kameran. No, kamera saatiin käyttöön eilen ja ollaan jo koko perhe aivan rakastuttu tähän uusimpaan ikuistajaan. O oli tosi ilahtunut, vaikka vielä käydään vähän vääntöä siitä kuinka paljon 6-vuotias saa sählätä äidin tietokoneella kuvien käsittelyn parissa ja kamerankäyttö vaatii harjoittelua vielä meiltä kaikilta, on kuitenkin hieman yksinkertaisempi kuin mun järkkärini.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

DCIM100MEDIA

DCIM100MEDIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Actionkameraa on nyt uitettu ammeessa ja ei-niin-kirkkaassa Itämeressä, se on (vahingossa) pudonnut pari kertaa ja O on opetellut ottamaan selfieitä, onhan se varsin tärkeä taito näinä aikoina. Koska kuvia ei voi selata kamerassa, on aina koneelle siirrettäessä muistikortin sisältö saanut aikaan suuret naurut: Videoilla on Ompun omia satuja, pikkuveljen balettiesitys sekä sitten aika paljon äidin nalkutusta ja veljen nenän kaivamista. Ehkä jonain päivänä saan aikaiseksi trendikästä videomateriaalia bloginkin puolelle, laatu on ollut yllättävän hyvä – juuri siksi nyt kuvatuista noin 50 videosta yksikään ei ole julkaisukelpoinen, nimittäin mun räpätys on tallentunut vähän turhankin tarkasti nauhoille.

Tämä on mun mielestä hyvä harrastus (olkootkin, että lapsi suunnittelee jo omaa skeittivideota, saahan kameran kiinni kypärään) ja Ompulle oiva tapa tallentaa mielikuvituksensa tuotteita, ja sen lisäksi tässä on myös dokumentaarinen puoli joka ilahduttaa mua. Vaikka valokuvia on lapsista kertynyt varmaan kymmeniä tuhansia (ihan oikeasti), niin videoita olen ollut laiska kuvaamaan. Nyt niitä varmasti tulee ihan arkisissa tilanteissa, ja vieläpä lapsen näkökulmasta. Nyt pitää vain ratkaista tallennusongelma, sillä luulen että mun tietokoneen kapasiteetti ei tule riittämään kaikelle lapsen luovuudelle lähitulevaisuudessa…

LA ISLA MINÍMA – MIKÄ SATTUMA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten mainitsin, meidän Sevillan-lomaan liittyi muutama eksyminenkin. Yleensä kuitenkin eksyminen matkoilla kannattaa, koska parhaat kokemukset voivat löytyä yllättävistä osoitteista. Meille yksi sellainen oli turistinähtävyys Plaza de Españan vieressä ollut Casino de la Exposición, johon vaelsimme ihan vain vahingossa, kun oli hetki aikaa tapettavaksi ennen kotiinpaluuta. Rakennus näytti siltä, että siellä olisi jotain valokuvattavaa minulle. Ja olihan siellä – valokuvia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Museossa oli esillä vuonna 2007 kuolleen sevillalaisen valokuvaajan Atín Ayan otoksia Cadízin maakunnan rämeikköalueelta, autioituvista kalastajakylistä, askeettisen köyhyyden keskeltä. Ayan ikuistamat mustavalkoiset hetket olivat karuja mutta samalla inhimillisiä ja ennen kaikkea todella tarttuvia – valokuvaus on (yllättäen…) lempitaidemuotojani ja Ayan tapa nähdä maailmaa oli taas yksi mahtava uusi tuttavuus sillä saralla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aya päätyi valokuvaamaan suoalueelle 90-luvun alussa ja jäi sille tielle viideksi vuodeksi, tallentaen paikallisten vaatimattoman mutta kaikessa askeettisuudessaan varsin maagisen elämäntyylin kuviinsa. Ayan valokuvat toimivat inspiraationa La Isla Mínima-elokuvalle, jonka kuvauksia oli myös dokumentoitu tätä tammikuussa päättynyttä näyttelyä varten.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itse en ole vielä tätä leffaa nähnyt, mutta se putsasi pöydän paikallisten ”Jussi-gaalassa” eli Goya-palkintojen osalta. Elokuvan ahdistava äänimaailma tuli tutuksi näyttelyssä, ja tämä on ehdottomasti tämän vuoden katsottavien elokuvien listalla. Melkoiselta sattumalta tuntui, kun viime viikolla vastaan tuli Olivian pieni julkaisu aiheesta, ja huomasin, että tämähän pyörii Suomessa Finnkinon teattereissa! En siis voi luvata, että kyseessä on yksi parhaita espanjalaisia ikinä, mutta maisemat ainakin ovat vaikuttavat ja tämä on varmasti hyvä vaihtoehto iänikuisille almodovareille. Onko joku jo nähnyt tämän?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA