VUOSI VAIHDOSSA

Pian tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun lähdin 15-vuotiaana voittajan varmuudella vaihto-oppilaaksi. Olin haaveillut vaihtarivuodesta varmaan jo eskari-ikäisestä asti ja olin vakuuttunut siitä, että se olisi alkusoitto kansainvälisen seikkailijattaren uralleni. Syksyllä tulee myös se hetki, että ihan eiliseltä tuntuva vaihto-oppilasvuosi on elämäni vedenjakaja, koko tähän astisen elämäni taitekohta ihan tilastollisestikin. Puolet elämästä ennen, puolet jälkeen. Ja voin sanoa, että AFS-vaihto-oppilasjärjestön kautta Dominikaanisessa tasavallassa vietetty 10 kuukautta teki musta juuri minut ja on oman elämäni käännekohta muutenkin kuin matemaattisesti.

san-cristobal-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Suosittelen vaihtarivuotta suunnilleen kaikille. Se tuli selväksi kaikille kavereillekin, sillä varmaan vielä kymmenen vuotta kotiinpaluun jälkeenkin puolet jutuistani alkoi ”silloin kun olin vaihtarina…”. Tiedän, järkyttävän tylsää kaikille niille miljoonille ihmisille jotka eivät käyneet tätä samaa vajaan vuoden mittaista kasvuprosessia läpi – onneksi hyvä vaihtarijärjestö organisoi lähtijöilleen leirejä ennen ja jälkeen vaihtarivuoden, joissa voi rauhassa analysoida, muistella, itkeä, ikävöidä, pelätä ja fiilistellä sitä, millaista on kun keskellä tuskaisinta teini-ikää löytääkin itsensä toiselta puolelta maapalloa, aivan erilaisessa kieli- ja kulttuuriympäristössä missä siihen asti oli lapsuuttaan viettänyt.

koulupuku-vaihtarilla.jpg

En pysty kuvailemaan kuinka paljon opin itsestäni ja elämästäni sen vuoden aikana kuulostamatta joltain henkilökulttiin hurahtaneelta lahkolaiselta. Vuosi vieraalla maaperällä oli välillä aivan kamala: olin haaveillut Karibianmeren valkeahiekkaisista rannoista, päädyin saarella sisämaahan niin kauas rannoista kuin oli maantieteellisesti mahdollista. Perheeni oli mukava, katolilaiseen kulttuuriin nähden äärimmäisen rento ja liberaali mutta sopeutumisvaikeuksia oli, eikä vähiten samanikäisen siskon takia, jonka ainoa motivaatio hyväksyä host-sisko oli ansaita lisäpinnoja oman vaihtarivuoden hakemukseen. Käsittelin koti-ikävääni syömällä salaa kaikki perheen juustot ja leivät ja lihoin 10 kuukaudessa melkein 30 kiloa. Aina opiskelematta koulussa pärjänneen menestyjän itsevarmuus joutui koetukselle, kun espanja – jota en ollut opiskellut päivääkään ennen lähtöäni – ei alkanutkaan sujua silmänräpäyksessä, ja jouduin jatkuvasti vertailluksi italialaisiin ja ranskalaisiin vaihtareihin, joilta uusi kieli kyllä taittui alle kuukaudessa.

monte-cristi-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Mutta jokainen vaihtarivuoden vaikeus kasvatti. Joskus lähinnä fyysisesti, mutta kun oli aika palata Suomeen, olin taas täynnä itseluottamusta, uskoa siihen että voin oikeasti valloittaa maailman (olinhan jo valloittanut Karibian korkeimman vuoren!), uteliaisuutta ja levottomuutta. Opin sen perkeleen espanjan, ja vaikka vanhempieni matkaan antama rinnakkaisluottokortti olikin jatkuvasti tapissa kun otin ilon irti vapaudestani, on noin 5000 euron arvoinen vaihtarivuosi maksanut itsensä takaisin myös ihan konkreettisesti. Kielitaito ja Dominikaanisen tasavallan paikallistuntemus ovat poikineet ihan oikeita työkeikkoja, lyhyempiä ja pidempiä, ja sopeutuminen seuraavaan kotimaahan ei hirveästi huoleta, koska pääsen puhumaan espanjaa. Olen juuri se hullu, joka on heti nykimässä hihassa kun kuulee jossain jonkun puhuvan edes etäisesti espanjaa muistuttavaa kieltä (olen esimerkiksi ylireagoinut ja mennyt selostamaan albaaneille espanjaksi herra ties mitä).

vaihtarina-lihoo.jpg

Ja kaikista tärkeimpiä asioitahan ei voi mitata rahassa. Sain elinikäisiä ystäviä, sain nähdä ryhävalaita luonnollisessa elinympäristössään, sain itsenäistyä ja toisaalta turvautua uusiin ihmisiin, joista tuli perhe vuoden aikana. Olisi kiva kuulla, onko vaihto-oppilasvuodessa enää nykyään samanlaista taikaa kuin silloin. Nyt matkustelusta ja pidemmistäkin reissuista on tullut arkipäivää, ja toisaalta edes missään syrjäseuduilla ei enää joudu eroon entisestä elämästään samalla tavalla kuin vielä 2000-luvun alussa. Silloin, kun minä olin vaihtarina (huomatkaa hieman paheksuva, nariseva äänensävy) nettiä käytettiin ehkä kerran, kaksi viikossa eikä monilla ystävillä ollut edes sähköpostia. Kirjeet kulkivat hitaasti mannerten ja merien välissä, tärkeimmät uutiset soitettiin ja kerran kuussa kuulumiset vaihdettiin puhelimitse. Koska lähdin vaihtoon yläasteen ja lukion välissä, sain muutaman kuvan kavereilta joissa kerrottiin lukioelämästä, mutta en nähnyt päivittäin sosiaalisesta mediasta kuvia Suomesta enkä ehtinyt niin hirveästi ikävöidä Pohjolaan: en tiennyt, mistä jäisin paitsi, ja oli helppo keskittyä elämään uudessa paikassa kun Suomesta ei tiennyt mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En nyt ehkä mene enempää vaihtarivuoden yksityiskohtiin, kun rommipullo maksoi vähemmän kuin litra maitoa ja heti toisella viikollani kävin ottamassa sen ekan tatuoinnin, koska haluan yhä kannustaa kaikkia äitejä ja isiä lähettämään lapsensa rohkeasti maailmalle, jos vain voivat. Mua ei opettanut Siperia vaan Karibia, mutta voi miten yksi vuosi voi tuntua rakkaalta, tärkeältä ja mullistavalta vielä vuosien jälkeenkin.

KIITOS JYVÄSKYLÄ 2009-2017

Sinne se jäi, eilen, viimeistä kertaa. Alma materini.

Päädyin alunperin opiskelemaan Jyväskylään, koska, noh, hain sinne. Hain sinne, koska olin vihdoin 23-vuotiaana keksinyt, mitä haluan oikeasti opiskella. Sitä ennen olin hakenut oikikseen, TaiK:kiin tuottajalinjalle sekä hakenut ja päässyt sisään ”kätilökouluun”. Yhteiskuntapolitiikka oli kuitenkin ensimmäinen aine, jossa tunsin olevani vahvoilla. Olin aina ollut kiinnostunut politiikasta ja byrokratiasta, lukenut huolella Hesarini ja katsonut ihan vapaaehtoisesti eduskunnan kyselytuntia televisiosta.

Hain tietenkin Helsinkiinkin, jonne oli sinä vuonna sama pääsykoekirja. Olin lukenut kirjan läpi vain pari kertaa, valmistautunut surkeasti. Helsingin pääsykoe menikin penkin alle ja Jyväskylään menin lähinnä maaseutumatkailu mielessä. Koe oli kuitenkin hävettävän helppo, ja kuukauden kuluttua postiluukusta putosi paksu kirjekuori. Se oli vähän järkytys: mulla oli Helsingissä työt, parisuhde, koti ja koirat, mutta halusin päästä jo eteenpäin. Elämässä, etenkin työelämässä. Äitini asui silloin Jyväskylässä, mikä tietenkin helpotti logistisesti opintojen alkua.

Eilen tein viimeiset tenttini Jyväskylässä. Pääsin läpi sen kahdeksan vuoden ajan kurssilistalla kummitelleen tilastomatikan (voitte arvata arvosanan) ja tänään tuli tieto, että myös maturiteetti oli hyväksytty. Kaikki pakolliset kurssit on siis tehty ja jäljellä on kaksi vapaaehtoista kurssia, joita käyn lähinnä mielenkiinnosta. Olin varautunut käymään Jyväskylässä vielä ainakin kerran, istumaan kolme ja puoli tuntia per suunta Onnibussissa, kävelemään keskustan läpi Mattilanniemeen, mutta se olikin siinä. Ei nostalgiaa, ei tunteikkaita hyvästejä, ei kyyneleitä, haikeutta – vain yhden vähän pitkäksi venyneen elämänvaiheen loppu.

Tuntuu välillä tyhmältä, että pelkän alemman korkeakoulututkinnon suorittaminen on kestänyt näin kauan ja että suhtaudun tiettyihin kaikille yhtä kamaliin opintoihin – esimerkiksi se tilastomatikka ja virkamiesruotsi – niin dramaattisesti. Itse opiskelu ei ole koskaan ollut mulle erityisen vaikeaa, vaan ne oman alan opinnot ovat hoituneet välillä vähän vasurillakin ja kuitenkin kiitettävin arvosanoin. Silti, täytyy sanoa, oli tämä puristus. Tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin viikko sen jälkeen, kun aloitin yliopiston. Juuri ennen kuin lähdin tequilasuunnistukseen fuksiaisiin. Aika monta kertaa päätin keskeyttää koko opinnot, mutta nyt ne on kasassa.

Kandidaatin tutkinnon saaminen kesti melkein 8 vuotta. 54 000 kilometriä junalla tai bussilla. 294 opintopistettä. Kolme lasta. Yhdet opiskelijabileet. Noin sata tenttiä. 29 sivua kandidaatintutkielmaa. Ja siinä se sitten oli. Hyvä minä.

bridge-1020643_640
Kuva Pixabaysta

ROHKAISURYYPPY

Sain tänään sen kandin vihdoinkin valmiiksi. Tai ei ihan: sivunumeroinnin kanssa tökkii, koska huolimatta monesta opettavaisesta Youtube-tutoriaalista, apujoukoista ja yhdeksän tunnin muotoilusessiosta en ole vieläkään saanut yhdistettyä MacBookkia, OpenOfficea ja sivunumerointia toimivaksi kokonaisuudeksi. Sinällään koomista, että valmistuminen on nyt siitä kiinni (ja 10 päivän päästä olevasta tilastomatematiikan läpäisystä, heh heh). Tämä tutkielma sai jotenkin eeppiset mittasuhteet, kun tuli paineet saada kaikki kasaan ennen kuin tulee täyteen kahdeksan vuotta yliopistolla, olkootkin että välissä on tehty vähän vauvoja, töitä ja reissattu.

Ja on tehty muutakin, eli päätöksiä.

Mutta en tietenkään olisi minä, jollen vääntelisi ja kääntelisi kaikkea – varaan siis oikeuden muuttaa näitäkin suunnitelmia vielä miljoona kertaa. Koska pelottaa. Vaikka elämä on viimeiset kahdeksan vuotta ollut paljon muutakin kuin opiskelua (oikeastaan kaikkea muuta kuin opiskelua, ne 300 opintopistettä on olleet sellainen lasten nukkumaanmenoajan jälkeinen harrastus) niin nyt kun tutkinto toivottavasti loppukeväästä on konkreettisesti kädessä niin voi olla, etten tee sillä ikinä mitään. Etten ikinä työllisty juuri sille unelmieni alalle, vaikka en ole aina ollut ihan varma siitäkään mikä se on. Ei kuitenkaan asiakaspalvelutöitä, jotka kuitenkin saattavat kutsua taas syksyllä.

Kaipaisin rohkaisua. Etenkin niiltä, jotka ovat päätyneet tekemään jotain ihan muuta kuin mitä ovat opiskelleet. Ehkä niiltäkin, jotka päätyivät tekemään juuri sitä mitä halusivat – että kutsumusammatti ei ole ainoa oikea tapa elättää itsensä, vaikka paras varmasti onkin. Sellaisilta, jotka ovat vaihtaneet alaa valmistumisen jälkeen, sellaisilta, joilla tähdet ovat olleet oikeissa asemissa niin, että työt ovat järjestyneet yksi toisensa jälkeen just täydellisesti. Tai edes hyvin. Tai että edes joten kuten järjestyisivät, meillä on nämä kolme aika hyvällä ruokahalulla varustettua pikkumiestä kuitenkin jääkaapilla jatkuvasti.

Jollei mitään ihmeitä tapahdu, me taidamme kuitenkin lähteä sinne Espanjaan, kaiken sen joopas-eipäs-arpomisenkin jälkeen. Olemme siellä onnellisia. Ja asian sanominen ääneen jännittää (ei siis sen, että olemme onnellisia vaan sen, että kai me ehkä muutamme) koska entä jos emme muutakaan? Tai jos punta romahtaa tai minä romahdan ja palaan sillä maitojunalla kotiin? Vaikka viimeinen asia, jota pitäisi tässä vaiheessa pohtia on muiden mielipiteet, sillä meillä on aika paljon mietittävää käytännön asioissa. Itselleni koko joulu- ja tammikuu meni analysoiden sitä, haluanko jäädä Suomeen vielä ainakin pariksi kolmeksi vuodeksi jatko-opiskelemaan ja yrittämään päästä unelmieni uralle (jonne olisi muutenkin haastavaa päästä, puhumattakaan siitä että kilpailisin itseäni nuorempien, pätevämpien ja kunnianhimoisempien ihmisten kansssa) vai antaisinko omien urahaaveideni olla ainakin hetken ja ottaisin riskin Espanjassa. Ja nyt, ehkä, varmaan, kai, päädyin jälkimmäiseen.

VAHINGONILO EI EHKÄ OLE PARAS ILO

Yhdelle pojista kehittyi vähemmän viehättävä tapa purskahtaa pilkalliseen röhönauruun aina kun joku kaveri tai veli tai oikeastaan kuka tahansa kaatui tai kompuroi tai oli muuten vain kömpelö. Se ei varsinaisesti ollut sitä, että lapsi olisi ollut suuri fyysisen komiikan ystävä ja aina ilahtunut kun joku tarjosi performanssin juoksemalla päin lyhtypylvästä tai saamalla jalkapallon munilleen – hän oli oppinut vahingoniloiseksi. Hän oli oppinut nauramaan muiden epäonnistumisille. Mitään suurta ja eeppistä kasvatustarinaa tähän ei kuulu, vaan kun muutaman kerran lapselta oli kysytty että ”miltäs itsestäs tuntuis jos joku naurais kun sua sattuu” niin se naureskelu loppui lyhyeen. Miten opettavaista, eikö?

Lapsi on voinut oppia vahingonilon ihan mistä tahansa, jopa minulta. Yritän kyllä olla tosi tarkka mitä suustani päästäni, etenkin muista ihmisistä, kun pienet korvat ovat kuulemassa, mutta olen varmasti joskus puuskahtanut miten jonkun vastoinkäymiset ovat olleet ansaittuja tai vähintäänkin todiste karman olemassaolosta. Yleensä kyse on ollut tämänhetkisestä poliittisesta johdosta tai jostain muusta epävirallisesta pahiksesta, mutta olen häpeäkseni huomannut, että olen saanut viime aikoina lohtua myös muiden ihmisten epäonnistumisista.

Se, että muiden vastoinkäymiset tuovat jotain noloa mielenrauhaa kun aurinko ei paista omaan risukasaan, ei ole ehkä verrattavissa lapsen puhtaaseen vahingoniloon, mutta mitenkään ylevää se ei ole. Kateus missään muodossa ei juuri edistä omaa elämää, eikä muiden potkut, erot tai mätkyt paranna omaa asemaani millään rintamalla. Viime vuoden aikana olen yrittänyt kasvaa tässä asiassa paremmaksi ihmiseksi: Keskittymään itseni sparraamiseen sen sijaan, että vakoilisin muiden elämää ja jupisisin, miten taas oli kortit jaettu väärin. Nyt on nimittäin koittanut eräänlainen laskunmaksun aika, mitä tulee omiin valintoihini.

Kaikki nämä lähes seitsemän pääasiallisesti kotiäitinä elettyä vuotta ovat olleet huippuja. Totta mooses väsyttäviä ja raskaita ja tylsiäkin, mutta osa-aikatyöstä ja opiskelusta huolimatta olen saanut olla vapaasti lasten kanssa, ilman aikatauluja ja oravanpyörää. Olemme voineet matkustaa, olemme voineet maata koko maanantain pyjamissa jos siltä on tuntunut – ei sen puoleen, ei siltä kovin usein ole tuntunut. Mutta nyt alkaa olla sellainen olo, että olisi muutakin annettavaa maailmalle kuin liuta lapsia, ja ne lapsetkin kaipaavat muuta viihdykettä kuin vähän nuupahtaneen äitinsä, ja huomaan että ihan ilmaisia nämä vuodet eivät ole olleet. Opiskelukaverit ovat valmistuneet ja lähteneet luomaan uraa, ja ihan harjoittelupaikoistakin kilpailen kymmenen vuotta nuorempien kanssa. Olen ollut todella laiska lähettämään työhakemuksia, mutta ne muutamat varsin impulsiivisesti yön tunteita täytetyt lomakkeet ovat saaneet vain kiitosmuttaeikiitosta.

Vaikka itsetuntoni ei ole koskaan perustunut statukseeni työmarkkinoilla, olen silti huomannut olevani välillä ihan rehellisen kateellinen ystäville, jotka ovat päässeet huikean mielenkiintoisiin hommiin, onnistuneet lyömään läpi omalla alallaan, löytäneet kutsumuksensa ja päässeet sitä toteuttamaan ja, noh, ihan vain menestyneet. He ovat kaikki ansainneet sen, he ovat tehneet töitä tilaisuuksiensa eteen, ottaneet riskejä ja olleet rohkeita, ja silti välillä poljen ajatuksen tasolla jalkaa ja kiukuttelen kohtaloani. Kaikista typerintä tässä on, että oikeastaan kaikki jalkaansa ja vähän muitakin ruumiinosiaan oikeiden ovien väliin saaneista ystävistä ovat olleet valmiita auttamaan minua kun olen märehtinyt ahdistustani tulevasta työelämästä.

Nyt jos koskaan olisi aika keskittää energia siihen, miten itse pääsisin tavoitteisiin – vuodessa sentään ne ovat kirkastuneet! – eikä siihen, miten epäreilua on ettei universumi ole vielä järjestänyt mulle huippuvirkaa YK:ssa. Ja jalostaa itseään siihen, että muiden mielettömät duunikuviot inspiroisivat eivätkä masentaisi. Ennen kaikkea pitäisi hioa itsestään hillitön timantti, jotta kevään opintokuviot toteutuisivat toivotulla tavalla eivätkä kaatuisi omaan hermoheikkouteeni, kun kerrankin tiedän mitä tahdon ja joudun kilpailemaan siitä taas todella monen pätevän ja yhtä motivoituneen ihmisen kanssa. Wish me luck.