URASUUNNITELMIA ESPANJASSA

Nyt luvassa on toivepostaus! Kommenttikenttään jätettiin kysymys siitä, millaista uraa olen ajatellut Espanjassa luoda – nyt täytyy sanoa, että jo itse postauksen otsikko kuulostaa itsestäni vitsiltä, sillä täällähän ei juuri uraa luoda. En nyt puhu Espanjasta yleisesti vaan tästä meidän rakkaasta La Líneasta, jossa työttömyys on yli 30% ja parhaat duunit ovat sillä lain väärällä puolella, jos näin kolmen lapsen lainkuuliaisen äidin näkökulmasta katsotaan.

Vaikka viime keväänä, sen jälkeen kun sain kandini rypistettyä huikean seitsemän vuoden yliopistolla roikkumisen jälkeen, vannoin että en enää ikinä opiskele niin kyllä se maisterintutkinto on alkanut kutsua. Koska pääaineeni oli yhteiskuntapolitiikka, se tarkoittaisi opintojen jatkamista todennäköisesti Suomessa – pitkä sivuaine kehitysmaatutkimus löytyy kyllä tavalla tai toisella monen ulkomaalaisen yliopiston valikoimasta, mutta… En oikeastaan ole aivan varma. Se eksistentiaalinen ahdistus, josta kirjoitin yli kaksi vuotta sitten, on yhä vahvasti läsnä kun pitäisi miettiä mikä minusta tulee isona (joka ei selvästi ole vielä nyt 32-vuotiaana).

Kuten todettu, täkäläiset työmahdollisuudet ovat aika ankeat. Olen itse saanut aikani toistaiseksi käytettyä kaiken maailman projektien ja kurssien kanssa sekä koiria ja maailmaa pelastamalla, mutta pidemmän päälle vaihtoehdot ovat asiakaspalvelussa tai verkon uhkapeleissä, joka on Gibraltarin suurin työllistäjä. Monet expatit päätyvät nimenomaan vastaamaan öisin nettikasinoiden chattipalveluun ja se on työtä siinä missä kaikki muukin, mutta saatoin lähes 11 taksikeskusvuoden jälkeen vannoa että ei kolmivuorotyötä. Ja rehellisesti sanoen toivoisin työssä olevan muutenkin toisenlaista sisältöä ja sitä yhteiskunnallista aspektia, jonka takia olen keräillyt itselleni lähes 300 kurssisuoritusta.

Täällä toki sinällään olisi melkoisen upea kenttä tehdä sitä mahdollista unelmieni työtä, johon liittyisi muiden auttaminen, yhteiskuntarakenteiden kehittäminen ja tasa-arvon edistäminen. Jatkuva siirtolaisvirta Afrikasta, paikallisten sosioekonominen raju eriytyminen ja huumekauppa kaikki ovat paitsi ihan kamalia ilmiöitä, myös omasta näkökulmastani kiehtovia ongelmia. Harmi vain, että täällä ei kukaan maksa niiden ratkaisusta. Koska, ainakin siltä välillä tuntuu, ketään ei kiinnosta. Viime viikolla rannikkovartiosto poimi tästä meidän ja Marokon välistä kaksi naista merestä, toisen hengissä, toisen jo hukkuneena. Kohauttivat olkiaan ja heivasivat hengissä säilyneen takaisin Marokkoon. Enkä nyt tarkoita, että minulla olisi tähän joku patenttiratkaisu, mutta kansalaisjärjestöjen ja Guardia Civilin kireät välit, resurssipula ja monet muut seikat vaikuttavat siihen, ettei tuo ala juuri tarjoa palkkatyötä, ainakaan ulkomaalaiselle jolla on vähän paikallisia korkeammat palkkatoiveet.

Parhaiten La Líneassa tienaavat erään lehtiartikkelin mukaan paitsi huumeiden salakuljettajat myös tuota meidän kotirantaamme päivät pitkät kulkevat ”rantavahdit”, jotka raportoivat radiopuhelimilla jengeille poliisien ja rannikkovartijoiden liikkeet. Siitä duunista kuulemma maksetaan tonni päivässä, ja olemme vitsailleet sitä miten homma sopisikin täydellisesti mulle. Voisin kuljeskella päivät rannassa koiran kanssa, kuulostaa helpolta. Totuus kuitenkin on, että kaikesta koulutetusta henkilökunnasta – lääkäreistä, opettajista, poliiseista – on La Líneassa huutava pula ja ammattilaisia joudutaan pakottamaan tänne tietyksi ajanjaksoksi, jotta tilanne ei aivan karkaisi käsistä. Harmi, ettei suomalaisista yhteiskuntatieteilijöistä ole yhtä akuutti puute.

Joten vastaus urasuunnitelmiin Espanjassa on ensin sellaista epätoivon sekaista naurua ja seuraavaksi sitten kysymyksiä, joihin itsellänikään ei ole vastauksia. Kuten jo todettu, meidän aikamme rakkaassa La Líneassa tulee täyteen ensi vuonna monestakin syystä ja sitä ennen yritetään vain pärjäillä täällä, nauttien tästä hetken tiedottomuudesta. Ja lototen ahkerasti.

UUSI KIELI AIKUISENA

No niin, heti tuli klikkiotsikko: oikeasti mulla ei ole tästä oikein kokemusta, sillä oma kielitaito on karttunut lähinnä teini-iässä. Kun lähdin 15-vuotiaana vaihtariksi osasin espanjaa juuri sen klassisen kaljantilaamisen verran, mutta noin 4-5 kuukauden jälkeen se sujui jo hyvin keskustelutasolla. Kun palasin Suomeen luin lukiossa espanjaa vielä kolme kurssia (joka lähinnä oli sitä että istuin jalat pöydällä pätemässä maailmannaisen itsevarmuudella), kirjoitin siitä eximian ylppäreissä (huomauttaisin kuitenkin jääneeni vain pisteen päähän L:stä!) ja sen jälkeen olen reissannut noin puolen vuoden edestä Väli-Amerikassa treenaten kielitaitoa.

Kuitenkin nyt olen huomannut, että sinällään sujuva espanja tökkii usein. Koska en ole hirveästi opiskellut kielioppia, vääntelen verbejä miten sattuu ja veikkaisin, että puolet käyttämistäni prepositioista on ihan päin peetä. Sen lisäksi sanavarasto on ollut jossain määrin yksipuolinen, mutta se on laajentunut nyt runsaasti: koira-aiheisella sanastolla (tos de perrera = kennelyskä), kouluun liittyvillä asioilla (esimerkiksi vanhempainyhdistys; AMPA, Asociación de madres y padres), terveysaiheisilla (bronkiittihan on bronquitis!) ja sitten esimerkiksi ruokajutuilla, ainakin alan olla jo aika hyvin perille mitä eri tapakset sisältävät. Sen lisäksi olen oppinut ainakin yhden sananlaskun: jos Suomessa suutarin lapsilla ei ole kenkiä, Espanjassa metallisepän kotona veitset ovat puuta. En casa de herrero, cuchillo de palo.

Olen tietenkin saanut läheltä seurata myös miten täydet ummikot oppivat espanjaa. Mun on tietenkin helppo huudella, mutta mun mielestä espanja on sinällään hyvin helppo kieli. Onhan sen äännejärjestelmä monella tapaa samankaltainen suomen kanssa ja sen lisäksi vieraat äänteet melko yksinkertaisia. Totta kai siinä on omat ihmeellisyytensä, mutta jos nyt vaikka verrataan mandariinikiinaan tai edes ranskaan niin espanja on kyllä yksinkertaisempi. Mutta ei se silti helppoa ole: Käytännön miehellä on käytössään oppimateriaalina lähinnä Youtuben opetusvideot, missä kolumbialaiset tytöt opettavat teema kerrallaan sanastoa tai lausumista, sekä Duolingo. Näiden ansiosta ymmärrys on kasvanut, mutta toisaalta mielestäni yksi uuden kielen kriittisimmistä asioista on sen puhuminen. Varsinkin suomalaisilla kyse on myös itsetunnosta, sillä vierasta kieltä ei haluta käyttää mikäli ei olla täysin varmoja ääntämisestä ja taivutuksesta. Ja se on ihan turhaa! Tärkeintä olisi, että ymmärretään. Siihen missä kielitaito loppuu, huitominen alkaa.

Näin jälkikäteen voisin väittää, että se viisitoista oli aika täydellinen ikä uuden kielen opetteluun. Olin jo opiskellut englantia, saksaa ja ruotsia joten sellaiset perusvalmiudet uuden kielen oppimiseen olivat olemassa ja osasin lukea – lasten kielenoppimisprosessia seuratessa huomaa, miten oleellisessa osassa lukutaito on. He nimittäin toistavat hienosti ja oppivat kyllä hokemalla, mutta turhautuvat myös kun eivät voi yhdistää sanoja jne. Ja 15-vuotiaana sitä oli muutenkin vastaanottavainen, nyt aivotoiminta on sillä tasolla että useinkin jankutetut sanat meinaavat unohtua. Esimerkiksi kynäostoksilla alkaa aina itkettää, kun en muista etsittiinkö me lapiceraa, bolígrafoa, lápiz’ta, plumaa, estiloa… Mahdotonta! Myös kaikki pohjalla oleva kielitaito on vain eduksi uutta kieltä opetellessa, sillä esimerkiksi ranskaa opiskellut äitini pystyy jo pelkästään päättelemällä pääsemään pitkälle, samoin kuin itse pystyn lukemaan espanjan pohjalta yksinkertaisia kirjoituksia italiaksi, ranskaksi ja portugaliksi.

Ihan helpolta se ei näytä, kokonaan uuden kielen omaksuminen aikuisena. Eniten ehkä tahtoisin rohkaista yrittämään: vaikka itse sanon välillä graciosa (=hauska) kun pitäisi sanoa agradecida (=kiitollinen), lausun päin honkia ja puhun menneistä tapahtumista futuurissa, kukaan ei ole koskaan nauranut. Saati korjannut lausuntaa jollen ole erikseen pyytänyt. Päin vastoin, on tultu vastaan, etsitty sanoja kanssani, jaksettu selittää seikkaperäisesti sanoja. Ihmiset arvostavat paljon sitä, että yrität toimia heidän äidinkielellään. Mitä etelämpänä ollaan, sitä enemmän on apua elekielestä. Itselläkin olisi nyt intoa oppia taas uusi kieli, arabia kiehtoisi kauheasti mutta huomaan, että kynnys on nyt korkeampana. Kun en ruuhkavuosissa ja univeloissa meinaa muistaa edes omien lasten nimiä niin uusien aakkosten tai kuvakirjoituksen opettelu kuulostaa lähinnä itsensä kiusaamiselta. Ja onhan tässä espanjassakin vielä työsarkaa. Mutta ah, miten ihanaa onkaan kommunikoida toisella kielellä. Kun pojilla on välillä vaikeaa ja heitä ei huvita yhtään koko kielipelleily, niin lohduttaudun sillä miten paljon hyötyä ja iloa tästä taidosta joskus on – ainakin itselle kielitaito on ollut ihan älytön rikkaus ja sellainen asia, mihin kannattaa satsata aikuisenakin.

VUOSI VAIHDOSSA

Pian tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun lähdin 15-vuotiaana voittajan varmuudella vaihto-oppilaaksi. Olin haaveillut vaihtarivuodesta varmaan jo eskari-ikäisestä asti ja olin vakuuttunut siitä, että se olisi alkusoitto kansainvälisen seikkailijattaren uralleni. Syksyllä tulee myös se hetki, että ihan eiliseltä tuntuva vaihto-oppilasvuosi on elämäni vedenjakaja, koko tähän astisen elämäni taitekohta ihan tilastollisestikin. Puolet elämästä ennen, puolet jälkeen. Ja voin sanoa, että AFS-vaihto-oppilasjärjestön kautta Dominikaanisessa tasavallassa vietetty 10 kuukautta teki musta juuri minut ja on oman elämäni käännekohta muutenkin kuin matemaattisesti.

san-cristobal-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Suosittelen vaihtarivuotta suunnilleen kaikille. Se tuli selväksi kaikille kavereillekin, sillä varmaan vielä kymmenen vuotta kotiinpaluun jälkeenkin puolet jutuistani alkoi ”silloin kun olin vaihtarina…”. Tiedän, järkyttävän tylsää kaikille niille miljoonille ihmisille jotka eivät käyneet tätä samaa vajaan vuoden mittaista kasvuprosessia läpi – onneksi hyvä vaihtarijärjestö organisoi lähtijöilleen leirejä ennen ja jälkeen vaihtarivuoden, joissa voi rauhassa analysoida, muistella, itkeä, ikävöidä, pelätä ja fiilistellä sitä, millaista on kun keskellä tuskaisinta teini-ikää löytääkin itsensä toiselta puolelta maapalloa, aivan erilaisessa kieli- ja kulttuuriympäristössä missä siihen asti oli lapsuuttaan viettänyt.

koulupuku-vaihtarilla.jpg

En pysty kuvailemaan kuinka paljon opin itsestäni ja elämästäni sen vuoden aikana kuulostamatta joltain henkilökulttiin hurahtaneelta lahkolaiselta. Vuosi vieraalla maaperällä oli välillä aivan kamala: olin haaveillut Karibianmeren valkeahiekkaisista rannoista, päädyin saarella sisämaahan niin kauas rannoista kuin oli maantieteellisesti mahdollista. Perheeni oli mukava, katolilaiseen kulttuuriin nähden äärimmäisen rento ja liberaali mutta sopeutumisvaikeuksia oli, eikä vähiten samanikäisen siskon takia, jonka ainoa motivaatio hyväksyä host-sisko oli ansaita lisäpinnoja oman vaihtarivuoden hakemukseen. Käsittelin koti-ikävääni syömällä salaa kaikki perheen juustot ja leivät ja lihoin 10 kuukaudessa melkein 30 kiloa. Aina opiskelematta koulussa pärjänneen menestyjän itsevarmuus joutui koetukselle, kun espanja – jota en ollut opiskellut päivääkään ennen lähtöäni – ei alkanutkaan sujua silmänräpäyksessä, ja jouduin jatkuvasti vertailluksi italialaisiin ja ranskalaisiin vaihtareihin, joilta uusi kieli kyllä taittui alle kuukaudessa.

monte-cristi-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Mutta jokainen vaihtarivuoden vaikeus kasvatti. Joskus lähinnä fyysisesti, mutta kun oli aika palata Suomeen, olin taas täynnä itseluottamusta, uskoa siihen että voin oikeasti valloittaa maailman (olinhan jo valloittanut Karibian korkeimman vuoren!), uteliaisuutta ja levottomuutta. Opin sen perkeleen espanjan, ja vaikka vanhempieni matkaan antama rinnakkaisluottokortti olikin jatkuvasti tapissa kun otin ilon irti vapaudestani, on noin 5000 euron arvoinen vaihtarivuosi maksanut itsensä takaisin myös ihan konkreettisesti. Kielitaito ja Dominikaanisen tasavallan paikallistuntemus ovat poikineet ihan oikeita työkeikkoja, lyhyempiä ja pidempiä, ja sopeutuminen seuraavaan kotimaahan ei hirveästi huoleta, koska pääsen puhumaan espanjaa. Olen juuri se hullu, joka on heti nykimässä hihassa kun kuulee jossain jonkun puhuvan edes etäisesti espanjaa muistuttavaa kieltä (olen esimerkiksi ylireagoinut ja mennyt selostamaan albaaneille espanjaksi herra ties mitä).

vaihtarina-lihoo.jpg

Ja kaikista tärkeimpiä asioitahan ei voi mitata rahassa. Sain elinikäisiä ystäviä, sain nähdä ryhävalaita luonnollisessa elinympäristössään, sain itsenäistyä ja toisaalta turvautua uusiin ihmisiin, joista tuli perhe vuoden aikana. Olisi kiva kuulla, onko vaihto-oppilasvuodessa enää nykyään samanlaista taikaa kuin silloin. Nyt matkustelusta ja pidemmistäkin reissuista on tullut arkipäivää, ja toisaalta edes missään syrjäseuduilla ei enää joudu eroon entisestä elämästään samalla tavalla kuin vielä 2000-luvun alussa. Silloin, kun minä olin vaihtarina (huomatkaa hieman paheksuva, nariseva äänensävy) nettiä käytettiin ehkä kerran, kaksi viikossa eikä monilla ystävillä ollut edes sähköpostia. Kirjeet kulkivat hitaasti mannerten ja merien välissä, tärkeimmät uutiset soitettiin ja kerran kuussa kuulumiset vaihdettiin puhelimitse. Koska lähdin vaihtoon yläasteen ja lukion välissä, sain muutaman kuvan kavereilta joissa kerrottiin lukioelämästä, mutta en nähnyt päivittäin sosiaalisesta mediasta kuvia Suomesta enkä ehtinyt niin hirveästi ikävöidä Pohjolaan: en tiennyt, mistä jäisin paitsi, ja oli helppo keskittyä elämään uudessa paikassa kun Suomesta ei tiennyt mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En nyt ehkä mene enempää vaihtarivuoden yksityiskohtiin, kun rommipullo maksoi vähemmän kuin litra maitoa ja heti toisella viikollani kävin ottamassa sen ekan tatuoinnin, koska haluan yhä kannustaa kaikkia äitejä ja isiä lähettämään lapsensa rohkeasti maailmalle, jos vain voivat. Mua ei opettanut Siperia vaan Karibia, mutta voi miten yksi vuosi voi tuntua rakkaalta, tärkeältä ja mullistavalta vielä vuosien jälkeenkin.

KIITOS JYVÄSKYLÄ 2009-2017

Sinne se jäi, eilen, viimeistä kertaa. Alma materini.

Päädyin alunperin opiskelemaan Jyväskylään, koska, noh, hain sinne. Hain sinne, koska olin vihdoin 23-vuotiaana keksinyt, mitä haluan oikeasti opiskella. Sitä ennen olin hakenut oikikseen, TaiK:kiin tuottajalinjalle sekä hakenut ja päässyt sisään ”kätilökouluun”. Yhteiskuntapolitiikka oli kuitenkin ensimmäinen aine, jossa tunsin olevani vahvoilla. Olin aina ollut kiinnostunut politiikasta ja byrokratiasta, lukenut huolella Hesarini ja katsonut ihan vapaaehtoisesti eduskunnan kyselytuntia televisiosta.

Hain tietenkin Helsinkiinkin, jonne oli sinä vuonna sama pääsykoekirja. Olin lukenut kirjan läpi vain pari kertaa, valmistautunut surkeasti. Helsingin pääsykoe menikin penkin alle ja Jyväskylään menin lähinnä maaseutumatkailu mielessä. Koe oli kuitenkin hävettävän helppo, ja kuukauden kuluttua postiluukusta putosi paksu kirjekuori. Se oli vähän järkytys: mulla oli Helsingissä työt, parisuhde, koti ja koirat, mutta halusin päästä jo eteenpäin. Elämässä, etenkin työelämässä. Äitini asui silloin Jyväskylässä, mikä tietenkin helpotti logistisesti opintojen alkua.

Eilen tein viimeiset tenttini Jyväskylässä. Pääsin läpi sen kahdeksan vuoden ajan kurssilistalla kummitelleen tilastomatikan (voitte arvata arvosanan) ja tänään tuli tieto, että myös maturiteetti oli hyväksytty. Kaikki pakolliset kurssit on siis tehty ja jäljellä on kaksi vapaaehtoista kurssia, joita käyn lähinnä mielenkiinnosta. Olin varautunut käymään Jyväskylässä vielä ainakin kerran, istumaan kolme ja puoli tuntia per suunta Onnibussissa, kävelemään keskustan läpi Mattilanniemeen, mutta se olikin siinä. Ei nostalgiaa, ei tunteikkaita hyvästejä, ei kyyneleitä, haikeutta – vain yhden vähän pitkäksi venyneen elämänvaiheen loppu.

Tuntuu välillä tyhmältä, että pelkän alemman korkeakoulututkinnon suorittaminen on kestänyt näin kauan ja että suhtaudun tiettyihin kaikille yhtä kamaliin opintoihin – esimerkiksi se tilastomatikka ja virkamiesruotsi – niin dramaattisesti. Itse opiskelu ei ole koskaan ollut mulle erityisen vaikeaa, vaan ne oman alan opinnot ovat hoituneet välillä vähän vasurillakin ja kuitenkin kiitettävin arvosanoin. Silti, täytyy sanoa, oli tämä puristus. Tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin viikko sen jälkeen, kun aloitin yliopiston. Juuri ennen kuin lähdin tequilasuunnistukseen fuksiaisiin. Aika monta kertaa päätin keskeyttää koko opinnot, mutta nyt ne on kasassa.

Kandidaatin tutkinnon saaminen kesti melkein 8 vuotta. 54 000 kilometriä junalla tai bussilla. 294 opintopistettä. Kolme lasta. Yhdet opiskelijabileet. Noin sata tenttiä. 29 sivua kandidaatintutkielmaa. Ja siinä se sitten oli. Hyvä minä.

bridge-1020643_640
Kuva Pixabaysta