URASUUNNITELMIA ESPANJASSA

Nyt luvassa on toivepostaus! Kommenttikenttään jätettiin kysymys siitä, millaista uraa olen ajatellut Espanjassa luoda – nyt täytyy sanoa, että jo itse postauksen otsikko kuulostaa itsestäni vitsiltä, sillä täällähän ei juuri uraa luoda. En nyt puhu Espanjasta yleisesti vaan tästä meidän rakkaasta La Líneasta, jossa työttömyys on yli 30% ja parhaat duunit ovat sillä lain väärällä puolella, jos näin kolmen lapsen lainkuuliaisen äidin näkökulmasta katsotaan.

Vaikka viime keväänä, sen jälkeen kun sain kandini rypistettyä huikean seitsemän vuoden yliopistolla roikkumisen jälkeen, vannoin että en enää ikinä opiskele niin kyllä se maisterintutkinto on alkanut kutsua. Koska pääaineeni oli yhteiskuntapolitiikka, se tarkoittaisi opintojen jatkamista todennäköisesti Suomessa – pitkä sivuaine kehitysmaatutkimus löytyy kyllä tavalla tai toisella monen ulkomaalaisen yliopiston valikoimasta, mutta… En oikeastaan ole aivan varma. Se eksistentiaalinen ahdistus, josta kirjoitin yli kaksi vuotta sitten, on yhä vahvasti läsnä kun pitäisi miettiä mikä minusta tulee isona (joka ei selvästi ole vielä nyt 32-vuotiaana).

Kuten todettu, täkäläiset työmahdollisuudet ovat aika ankeat. Olen itse saanut aikani toistaiseksi käytettyä kaiken maailman projektien ja kurssien kanssa sekä koiria ja maailmaa pelastamalla, mutta pidemmän päälle vaihtoehdot ovat asiakaspalvelussa tai verkon uhkapeleissä, joka on Gibraltarin suurin työllistäjä. Monet expatit päätyvät nimenomaan vastaamaan öisin nettikasinoiden chattipalveluun ja se on työtä siinä missä kaikki muukin, mutta saatoin lähes 11 taksikeskusvuoden jälkeen vannoa että ei kolmivuorotyötä. Ja rehellisesti sanoen toivoisin työssä olevan muutenkin toisenlaista sisältöä ja sitä yhteiskunnallista aspektia, jonka takia olen keräillyt itselleni lähes 300 kurssisuoritusta.

Täällä toki sinällään olisi melkoisen upea kenttä tehdä sitä mahdollista unelmieni työtä, johon liittyisi muiden auttaminen, yhteiskuntarakenteiden kehittäminen ja tasa-arvon edistäminen. Jatkuva siirtolaisvirta Afrikasta, paikallisten sosioekonominen raju eriytyminen ja huumekauppa kaikki ovat paitsi ihan kamalia ilmiöitä, myös omasta näkökulmastani kiehtovia ongelmia. Harmi vain, että täällä ei kukaan maksa niiden ratkaisusta. Koska, ainakin siltä välillä tuntuu, ketään ei kiinnosta. Viime viikolla rannikkovartiosto poimi tästä meidän ja Marokon välistä kaksi naista merestä, toisen hengissä, toisen jo hukkuneena. Kohauttivat olkiaan ja heivasivat hengissä säilyneen takaisin Marokkoon. Enkä nyt tarkoita, että minulla olisi tähän joku patenttiratkaisu, mutta kansalaisjärjestöjen ja Guardia Civilin kireät välit, resurssipula ja monet muut seikat vaikuttavat siihen, ettei tuo ala juuri tarjoa palkkatyötä, ainakaan ulkomaalaiselle jolla on vähän paikallisia korkeammat palkkatoiveet.

Parhaiten La Líneassa tienaavat erään lehtiartikkelin mukaan paitsi huumeiden salakuljettajat myös tuota meidän kotirantaamme päivät pitkät kulkevat ”rantavahdit”, jotka raportoivat radiopuhelimilla jengeille poliisien ja rannikkovartijoiden liikkeet. Siitä duunista kuulemma maksetaan tonni päivässä, ja olemme vitsailleet sitä miten homma sopisikin täydellisesti mulle. Voisin kuljeskella päivät rannassa koiran kanssa, kuulostaa helpolta. Totuus kuitenkin on, että kaikesta koulutetusta henkilökunnasta – lääkäreistä, opettajista, poliiseista – on La Líneassa huutava pula ja ammattilaisia joudutaan pakottamaan tänne tietyksi ajanjaksoksi, jotta tilanne ei aivan karkaisi käsistä. Harmi, ettei suomalaisista yhteiskuntatieteilijöistä ole yhtä akuutti puute.

Joten vastaus urasuunnitelmiin Espanjassa on ensin sellaista epätoivon sekaista naurua ja seuraavaksi sitten kysymyksiä, joihin itsellänikään ei ole vastauksia. Kuten jo todettu, meidän aikamme rakkaassa La Líneassa tulee täyteen ensi vuonna monestakin syystä ja sitä ennen yritetään vain pärjäillä täällä, nauttien tästä hetken tiedottomuudesta. Ja lototen ahkerasti.

UNELMAHOMMISSA

Kun on suhtautunut ystävän teokseen, tai ainakin sen ydinsanomaan, julkisesti hieman skeptisesti (tietenkin lukematta koko kirjaa) niin sähköpostiin ilmestynyt kutsu kirjan julkkareihin eli Unelmahommissa afterworkkiin vähän kuumotti. Että roastataanko siellä nyrpeä kriitikko, joka perää oikeutta laitossiivoojille ja bussikuskeille tai laitetaanko mun lautaselle salaa laksatiivia (ei tarvinnut, oksennustauti alkoi heti kun pääsin bileistä kotiin…). Mutta niin. Pelkkää positiivista energiaa säteilevä Lähiömutsi-Hanne ja Suomen lahja Islannille tai toisin päin, Salamatkustaja-Satu, kutsuivat juhlimaan kevätvauvaansa eli Unelmahommissa-kirjaa, ja kuulemaan hieman median ja monen muun elämän osa-alueen monitoiminaisen Laura Frimanin, rohkean kahvibisnesmiehen Riku Uskin sekä sydäntään radikaaleihinkin ratkaisuihin seuraavan Maaretta Tukiaisen ajatuksia siitä, millaisia unelmia ja hommia heillä on.

kyro-distillery.jpg

Ajatusten lisäksi mukaan annettin kassillinen kaikkea kivaa, kuten anopille adoptioon annetut orvokit (mehän muutamme ensi kuussa, kääk, nyt ei ehdi keskittyä kukkiin!), pikakahvia ja tietenkin itse kirja, WSOY:n julkaisema Unelmahommissa-teos. Vaikka viime aikoina lukeminen on painottunut tieteellisiin artikkeleihin, päädyin viettämään vapun karanteenissa ja silloin ajattelin antaa luvan irrotella tällaisen vähän vähemmän muodollisen tekstin kanssa – olkootkin, että kirja kuulemma löytyy tietokirjahyllystä!

unelmahommissa.jpg

Olisi pitänyt lukea kirja ennen julkkaribileitä (tämä olisi ollut mahdollista, koska unelmaduunarit olivat ihan muilla mantereilla itse syntymähetkellä) jotta keskusteluista olisi saanut vähän enemmän irti. Selväksi tuli kuitenkin, että mitään leppoisaa kahviloissa kirjoittelua ei kenenkään työ ollut ja näin peruslaiskaa ihmistä vähän kauhistuttikin, kun Friman, Tukiainen ja Uski luettelivat työtehtäviään, erilaisia projekteja, viritelmiä ja whatnot. Yrittäjyys ja freelancerius tuntuivat olevan niin julkkaripaneelissa kuin kirjassakin vahvasti osa unelmahommia, oikeastaan kukaan ei ylistänyt olevansa unelmaduunissa jonkun toisen palveluksessa. Tämä lienee yksi syy siihen mun alkuperäiseen ahdistukseeni, joka inspiroi itkemään blogissa: olen koko ajan tehnyt töitä muille, nauttinut säännöllisestä tulosta ja siitä, että joku muu murehtii eläkemaksuistani, ja itselleni osa unelmaduunia on ollut henkinen vapaus, jonka turvallinen työsuhde on tarjonnut. Toisaalta kirjahan tuli loistavaan saumaan: olen työtön, vastavalmistunut kotiäiti jolla on edessä iso elämänmuutos ilman mitään varmuutta. Tässä kai olisi todella loistava hetki rohkeammille ratkaisuille? (Saako silti pelottaa?)

Kirja oli taitavasti kirjoitettu, joskin aika proosallinen ja taiteili hetkittäin vähän elämänkerrallisen ja self-help oppaan välillä. Se oli realistinen ja rehellinen (ihanaa, puhuttiin euroista ihan niin kuin euroina eikä ympäripyöreitä summia ”pärjäämisestä” jne), kerrottiin hyvin konkreettisia esimerkkejä kirjoittajien kokemuksista niin ammattibloggaajina, matkailutoimittajina kuin kauppiainakin. Jonkin verran oli toistoa, tai ehkä se vain tuntui siltä kun monet tarinat ja taustat olivat tuttuja kirjailijoiden blogeista. Haastattelut olivat hyvää vaihtelua, ne kirjoitettiin miellyttävän henkilökohtaisella otteella ilman, että menestyksen mittariksi oltaisiin asetettu maine ja mammona vaan koko kirjan keskeinen viesti (onnellisuus on menestyksen tärkein mittari!) ja niiden ansiosta löysin myös ihanaa norjalaista ruokataidetta Instagramista!

unelmahommissa-afterwork.jpg

Vähän epäreilulta tuntuu vaatia yhdeltä opukselta ratkaisua kaikkien ihmisten uraongelmiin, mutta pidän yhä kiinni siitä, mitä alun perin kirjoitin: Unelmahommissa on todella inspiroiva teos niille, joilla on luovaa hulluutta, intoa ja ideoita, rohkeutta ja vähän rahaa säästössä, selkeä visio (tai visio, jonka kirjan lukeminen kyllä viimeistään selkeyttää!) ja vähän vapautta. Mullekin kirja antoi potkua aloittaa yhden bloggaamiseen liittyvän ”aluevaltauksen” kokeilu, vaikka se on vielä sellainen ajatus (tai no okei siis haave) josta en ole kauheasti kehdannut edes ääneen puhua. Kirja ei markkinoi itseään yleispätevänä uraoppaana, vaikka mä vähän niin kuin vaadin siltä sellaista että nyt ratkaistaan kaikkien duunarien maanantaiangstit ja palkkatyön murros kahden naisin voimin: se ei ole mahdollista, ja autolainan kanssa jumissa oleva sairaanhoitaja-yksinhuoltaja ei ehkä saa tästä irti muuta kuin lievää ahdistusta. Mutta uskon, että moni saa myös uskoa ja toivoa tehdä arjesta sellaista, ettei perjantai olekaan se työviikon ainoa tavoite. Sanon siis kiitos kirjasta, Hanne ja Satu. Siis en tarkoita nyt että kiitos tästä fyysisestä kappaleesta, jonka sain (tai siis kiitos siitäkin – se muuttaa seuraavaksi Ruotsiin motivoimaan muita!) vaan kiitos, että kirjoititte todella avoimesti työstänne, ylpeydellä ja toisaalta terveellä itsekritiikillä, jaoitte neuvoja ja vertaistukea ja olitte just sellaisia tyyppejä, joita etenkin työelämä tarvitsee enemmän.

Työstään voi tehdä itsensä näköisen. Työtä voi tehdä silloin kun itselle sopii ja siellä, missä itselle parhaiten sopii. Harrastuksesta voi muokata itselleen kannattavan työn. Työkseen voi tehdä jopa asioita, joista olisi vapaa-aikanaan valmis maksamaan. 

UNELMA HOMMISTA

Mun melkein-naapuri, jumppakaveri ja bloggaajaidolini Hanne on kirjoittanut (yhdessä toisen yhtä bossladyn, Satu Rämön, kanssa) Unelmahommissa-kirjan, vertaisoppaan niille, jotka haluavat muuttaa intohimonsa oikeaksi ammatiksi. En ole kirjaa vielä lukenut, mutta uskon sen olevan erittäin inspiroiva ja innostava kuten kirjoittajansakin. Mutta ihan rehellisesti sanoen, pelkään, että se saattaa myös vähän masentaa.

Balilla talvehtiva Lähiömutsi-Hanne kirjotti ihailtavan avoimesti siitä, mitä kaikkea haluaisi vielä tehdä ja saavuttaa – niin hyviä ideoita, että olisi nyt pitänyt ne itsellään ennen kuin joku menee ja varastaa! Tunnistan hyvin tuon fiiliksen, että on niin paljon mikä kiinnostaa ja mitä haluaisi tehdä ja kokea, että on välillä vaikea keskittyä. Paitsi siis Hanne nyt keskittyy, minä en. On varmaan sekä siunaus että kirous, että on monta unelma-ammattia: haluaisin olla yhtä aikaa sotakirjeenvaihtaja, pääministeri, kansalliskirjailija, joogaopettaja, maailmanympäripurjehtija ja tiedenainen, joka kehittäisi hyvänmakuisen vegaanijuuston. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut vain asiakaspalvelija, siivooja, lastenhoitaja, projektinjohtaja, blokkaaja, Forrest Gump-teemaravintolan tarjoilija ja sumopainipuvussa mainoksia jakanut promotyttö. Ollaan vielä aika kaukana National Geographicin kannesta.

Kirjoitin jo aiemmin siitä, että toisin kuin eräillä, ei mun markkina-arvoni ole kasvanut seitsemän vuoden kotiäitiyden aikana (tietty toiset saa aikaiseksi kandin, toiset lisensiaattityön, heh heh). Jos haluaisin unelmatyöhöni, kilpailisin siitä itseäni 10 vuotta nuorempien, paljon pätevämpien, lapsettomampien ja paremmin verkostoituneiden ihmisten kanssa. Ja ihan rehellisesti: olen vähän laiska. Kunnianhimoni on sellaista, öhm, maltillista, joka ei kyllä tulvi ulos uhrauksina työelämälle. Taloudellisesti tyydyn aika vähään vaikka lottovoitosta unelmoinkin ja olen lähinnä nauranut kun LinkedIn on ehdottanut key account manager consultant vice president senior advisor-tyyppisiä avoimia työpaikkoja mulle.

Ja sitten se totuus, mikä ehkä unohtuu kun puhutaan unelmatöistä. Oma unelmatyöni, joka liittyisi kehitysyhteistyötehtäviin, olisi todellisuudessa enemmän paperityötä, budjetointia, hakemuksia ja pettymyksiä kuin sitä, että seisoisin angelinajoliemaisesti afrikkalaisten orpojen keskellä ja toisin pelastuksen. Siinä missä Unelmahommissa-kirjan tehtävä ei olekaan siedättää ihmisiä työelämän ankeuteen, kaipaisin itse tässä vaiheessa sellaista opusta, joka auttaisi hyväksymään oman (työ)elämän epätäydellisyyden: siihen, ettet ehkä saanutkaan sitä unelmatyötäsi vaan päädyitkin luomaan uraa, ehkä ei edes kovin nousujohteista sellaista, sektorille joka ei oikeastaan kiinnosta millään tavalla. Älkää ymmärtäkö mua väärin! On ihanaa, että ihmiset pyrkivät toteuttamaan villeimmätkin haaveensa ja ansaitsemaan elantonsa jollain mielekkäällä tavalla, mutta aina ei edes lahjakkuus, tunteen palo ja ympärivuorokautinen työ riitä. Ei ole kysyntää, ei ole oikeita kontakteja, et vain ole oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Omaa päätöstä lähteä Espanjaan ja hyväksyä se, että teenkin ehkä niitä asiakaspalvelutöitä taas seuraavat kymmenen vuotta, helpotti ajatus siitä, että olen siinä ainakin hyvä ja jonkun sekin on tehtävä. Että tällä hetkellä tärkeämpää kuin täydellinen itseni toteuttaminen elämän jokaisella osa-alueella on elää perheenä paikassa, jossa aurinko paistaa 300 päivää vuodessa, matkustella ja saada tarpeeksi rahaa, ettei tarvitse stressata. Realistinen unelmahomma olisi se, että pystyisin ansaitsemaan riittävästi rahaa pienillä projektiluontoisilla töillä ja ehkä kirjoitus- tai käännöshommilla ollakseni pääasiassa kotona ja ottaakseni sijaishoitoon koiranpentuja. Niin kauan kun en joudu myymään periaatteitani ja kauppaamaan huumeita lapsille tai tiikerinpentuja niin oikeastaan olen varmasti aika onnellinen säännöllisistä palkkatuloista, vaikka työ itsessään ei sisältäisi delfiinien kouluttamista, maailmanpelastusta tai mestariteoksia, joita seuraavien sukupolvien pitää lukea koulussa.

Aion lukea Unelmahommissa-opuksen ja yrittää löytää sieltä käytännön neuvoja siihen, miten tienata taskurahaa lempihommillani, niin kuin nyt vaikka kirjoittamisella. Mutta jos kaikki suurimmat rakkautteni jäävätkin vain vapaa-ajan harrastuksiksi, joilla teen enemmän persnettoa kuin voittoa niin se on ihan okei. Koska on ihan okei, että työ ei ole se mitä kirjoitit lapsuuden kaverikirjoihin tekeväsi ja on ihan okei, että se on vain rutiininomaista suorittamista ja on ihan okei, että sitä eivät kaikki aina osaa arvostaa, kunhan itse osaa arvostaa sitä.

AIKUISTEN OIKEESTI

Vaikka vietän ihan vaarallisen paljon aikaa sosiaalisessa mediassa, olen aika antiikinaikainen kaikkien sovellusten kanssa. Snapchattia en ole koskaan nähnytkään, puhumattakaan mistään 2000-luvulla syntyneiden pikaviestimistä. Tinderiä olen kurkkinut kaverien olan yli ja päivitellyt sitä miten ennen piti mennä koko illaksi baariin ja ei ollut soveliasta yrittää kuin yhtä potentiaalista kumppania kerrallaan. Ja sitten se LinkedIn, joka oli kummitellut mielessä jo vähän aikaa.

Olen tässä vuoden verran pääasiassa pyöritellyt peukaloitani. Tai no olen kirjoittanut sen surullisenkuuluisan kandin (joka meni läpi nelosen arvosanalla – enää puuttuu se vieläkin legendaarisempi tilastomatematiikka ja pari sellaista vasurilla vedettävää täytekurssia), matkustanut ja pyörittänyt pientä projektia tämän perhearjen rinnalla, mutta mitään päivätyön tapaista. Ja nyt kun tässä mietitään jo muuttopäivää, on ihan hyvä hetki alkaa miettiä sitä millä rahalla churroja ostetaan jatkossa.

Liityin siis yleisestä painostuksesta LinkedIniin. Oli melkoisen haastavaa löytää itsestään kuva, joka on alle 10 vuotta vanha, siinä ei ole aurinkolasit päässä, skumppalasi kädessä tai pari lasta niskassa. Ei siis yleensä yhtä aikaa, mutta mitään edustuskuvia ei ole tullut räpsittyä. Ehkä sitten se on listalla kun alan päivitellä profiilia ammattimaisemmaksi, vaikka varmaan kuvaa kannattavampaa olisi saada aikaiseksi ajantasainen ja uskottava CV.

cincin.jpg
Cin cin, tuleva työnantaja?

Olen ollut viimeksi työhaastattelussa yli kahdeksan vuotta sitten. Siinä välissä ovat haastatteluvideot yleistyneet, ihmisillä on mentoreita ja ihan älyttömän hienoja viritelmiä, verkostoja ja tuntuu, että nykyisillä 25-vuotiailla on noin triljoona kertaa kokemusta, itseluottamusta ja kontakteja kuin itsellä oli siinä iässä. Tai edes nyt. Mutta kyllä se tästä, työnhakua ehkä helpottaa se, että tästä 4000 kilometriä etelämpänä olen tosi eksoottinen ja osaan omituisia kieliä. Vähän silti jännittää, tämä kohta yli seitsemän kotiäidivuoden päätös ja paatos.