MELKEIN NEPALISSA

Kaupallinen yhteistyö: Sukhimatot

pashupatinath-1739655_1280

Jos, no, kyllähän te tiedätte, olisin tänä aamuna lähtenyt lyhyelle kaupunkilomalle yhden tärkeän tyypin kanssa ja sitten ensi viikolla pakannut laukkuni ja lentänyt ensimmäistä kertaa elämässäni Aasiaan. Siellä mua odotti viikon työmatka Nepaliin, sen pääkaupunkiin Kathmanduun sekä muutamiin ympäröiviin kyliin. Nyt matka on siirretty jonnekin kauas tulevaisuuteen, mutta Nepal on kyllä ollut jatkuvasti mielessä. Matkan tarkoitus oli nimittäin vierailla kahdella mattopajalla, jotka ovat viime vuosina tulleet mulle todella tutuiksi työn puolesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Viime vuonna törmäsin sattumalta Wouteriin, Nasiaan ja Anaïs-vauvaan Teneriffalla

Olen jo jonkin aikaa työskennellyt Sukhille, joka lyhyesti sanottuna on verkkokauppa jossa myymme mattoja Nepalista, Intiasta, Turkista ja Marokosta – kyse on pienestä ”perheyrityksestä”, sillä perustajat Nasia ja Wouter ovat aviopari ja minä ainoa täysipäiväinen työntekijä. Nasia ja Wouter ovat itse löytäneet yhteistyökumppanimme maailmalla, ja minä vastaan päivittäisestä yhteydenpidosta mattopajojen kanssa. Matot valmistetaan aina tilauksesta ja ne ovat alusta loppuun käsityötä, eli koko prosessi tilaamisesta uuden maton kotiintoimitukseen vie aikaa muutamasta viikosta useampaan kuukauteen. Meiltä löytyy kodista kaksi turkkilaista vintagemattoa ja yksi Beni Ourain-berberimatto, ja loppuvuodesta tarkoitus olisi peittää olohuoneen hiton kylmä lattia ihanalla Santosh-matolla.

Santosh - käsintuftattu matto
Testailin vähän suunnittelutyökalulla miltä mun ”yksiö” (olohuone/makuuhuone) näyttäisi

Meillä on yhteensä kuusi mattopajaa, joilla valmistetaan Sukhin mattomalleja (joita on pian tulossa lisää ja mä en malta odottaa sitä, koska siellä on tulossa tosi hienoja bohomattoja) ja olemme olleet aika onnekkaita kun koronasta huolimatta tilauksia on yhä tullut. Tai no, nythän monilla on aikaa sisustaa. Turkin Istanbulissa toiminta on voinut jatkua normaalisti, mutta Marokossa tiukat ulkonaliikkumisrajoitukset ovat tuottaneet haasteita, vaikka mattopaja itsessään sijaitsee niin syrjässä Atlas-vuoristossa että kylässä ei ole edes nettiyhteyttä. Intiassa maan nopea sulku aiheutti sen, että osa matontekijöistä ei päässyt palaamaan kotiinsa lähikaupunkeihin vaan jäi jumiin mattopajalle. Olen ylpeä siitä, että Sukhi on pitänyt huolen näistä käsityöläisistä hoitamalla ruoka- ja asumiskustannukset. Onneksi sekä Nepalissa että Intiassa käsityöläisillä on mahdollisuus työskennellä kotona ja esimerkiksi huopapallomattoja valmistavat naiset ovat aamuisin hakeneet työpajalta huopapalloja ja valmistaneet mattoja kotona. Jonain päivänä minäkin toivottavasti pääsen vierailulle jonkun käsityöläisemme kotiin.

sukhi-nepal-mattopaja

Olen opiskellut kehitysmaatutkimusta pitkän sivuaineen verran, ollut vetämässä yhtä lyhyttä ”kehitysyhteistyöprojektia” Karibialla ja olen todella tietoinen white savior-problematiikasta. Tätä duunia on ollut palkitsevaa tehdä, koska tässä on kyse siitä että ihmisille tarjotaan ihan oikea työ, turvalliset työolosuhteet ja palkka, jonka avulla on mahdollista ponnistaa vähän pidemmälle. Vaikka tänne en voi mitään tarkkoja numeroita kirjoittaakaan, niin tiedän työni puolesta että homma toimii reilusti. Osa työntekijöistä työskentelee osa-aikaisesti ja esimerkiksi osan vuodesta tekee töitä maatalouden parissa, ja paikallisina juhlapyhinä hommat pysähtyvät totaalisesti; nykyään myös sellaiset juhlat kuin holi ja diwali on mulla merkattuna kalenteriin, koska silloin voin olla varma ettei sähköposteihin vastata vähään aikaan.

A7 (1)

Ylläolevat kuvat ovat yhdeltä Nepalin mattopajaltamme – siltä ensimmäiseltä, josta Sukhin tarina alkoi. Koska koronakriisi vaikuttaa radikaalisti myös kehittyvien maiden talouteen, etenkin niihin joissa turismilla on iso merkitys, on syytä olla huolissaan myös köyhempien maiden selviämisestä. Viime viikolla Sukhi toimitti työntekijöilleen lähes 2000 dollarilla ruoka-apua, vaikka onneksi tämän lisäksi olemme voineet työllistää käsityöläisiä lähes entiseen tapaan. Tällä hetkellä eniten haastetta tuottaa lentoliikenteen rajoitukset, sillä esimerkiksi Nepalista on ollut toukokuussa vain muutama kansainvälinen lento ja rahtiliikenne aika tukossa. Olemme kuitenkin optimisteja, että tavaraliikenne palaisi hiljalleen. Ja että jonain päivänä minäkin pääsen tapaamaan Subashin, Ritan, Jimmyn, Pujan ja muut ihan livenä.

_MG_3079

HELMIKUUN HYVÄT

Jos helmikuu alkoi höyryämällä, niin ajattelin lopettaa sen – ei, en kosintaan vaan – vähän positiivisempaan postaukseen. Täytyy kyllä sanoa, että ihan vähän tätä myönteisyyttä laimentaa se, että viimeyönä kuopukselle iski vatsatauti (aina yöllä, ja aina kun se on mun vieressä nukkumassa) ja lukupiirin ja joogafestivaalien sijaan olenkin tänään pyykkivuorossa. Aamullakin olin koiran kanssa lenkillä ja ihmettelin outoa hajua, kunnes kotona tajusin että kuopus oli yön pimeinä tunteina oksentanut myös mun takin selkäpuolelle. Mutta muutenhan helmikuu oli ihan hyvä kuukausi, ei anneta tämän yhden ylimääräisen yrjöpäivän pilata sitä!

  • Keskimmäinen täytti kahdeksan vuotta. Häntä juhlin aina kriiseittä ja kevyin mielin; esikoisen kohdalla järkytyn siitä, että voiko mulla olla jo x ikäinen lapsi!? Ja kuopuksen kohdalla suren, kuinka meillä ei ole enää yhtään x-vuotiastakaan vaan kaikki on niin kamalan isoja. Keskimmäinen siinä parin vuoden ikäerolla molempiin suuntiin saa kasvaa rauhassa.
  • Kävin kokeilemassa ihan uutta työtehtävää, lyhyellä varoitusajalla ja vähän valmistautumatta (no, olisin luultavasti valmistautunut tasan yhtä vähän vaikka aikaa olisi ollut enemmän kuin vajaa vuorokausi). Ja se oli virkistävää vaihtelua ja oli hauska myös huomata, että en ole tässä ihan surkea. Työrintamalla on ollut viime aikoina todella runsaasti kiitosmuttaeikiitosta, ja ne työjutut jotka ovat toteutuneet eivät ole olleet varsinaisesti suosikkejani, mutta tämä oli ihan kirjaimellisesti opettavainen kokemus uuden parissa.
  • Ystävät ovat saaneet vauvoja, ja minä olen saanut heidät nukahtamaan. Tämäkin on tuottanut suurta riemua kahdella tavalla: ensinnäkin olen saanut sylitellä ihania aikamatkaajia ja tuntea nukkuvan vauvan painon rintalastan päällä (ei puhuta mitään vauvakuumeesta nyt), ja olen saanut myös röyhistellä rintaani muutenkin kuin vauvan alla: osaan ainakin nukuttaa vauvoja. Muiden vauvoja, omieni kohdalla menestys oli huomattavasti heikompaa. (Neljännellä kerralla onnistuisin varmasti täydellisesti!)
  • Helmikuussa olen löytänyt kauheasti hengenheimolaisia, ja vahvistanut vanhoja suhteita. Kun on välillä omine ajatuksineen vähän jossain laidalla, on niin ihanaa että löytää läheltä (joko fyysisesti tai teknisesti) ihmisiä joiden kanssa resonoi. Kun toimittaja Kaarle Hurtig ja kirjailija Riikka Suominen juttelivat politiikasta ja parisuhteista (palaan tähän varmasti lisää kunhan Riikka Suomisen kirja on luettu), olin vilpittömän iloinen: kaikki eivät ajattelekaan niin konventionaalisesti. Ja samalla tavalla Instassa on tullut vastaan ihmisiä, joiden musta huumori, yhteiskunnalliset näkemykset ja elämäntapa ovat inspiroineet.

Nyt lähden ripustamaan pyykkejä ja silittämään potilaan selkää. Kohti maaliskuuta, kevättä ja valoa.

P2060996.jpeg

MUIJA YRITTÄÄ

Se on kuulkaas taas ihan virallisesti syytä skoolata, sillä on valtakunnallinen yrittäjien päivä! Nimittäin aprillipäivästä alkaen olen itsekin kuulunut tähän jaloon ihmisryhmään, joka nyt erityisesti tänään ansaitsee tunnustusta. Toiminimi Periaatteen Nainen (ette olisi varmaan ikinä arvanneet!) on sinällään kyllä ihan retuperällä vielä, kun tätä ruuhkaa pukkaa kaikilla muilla rintamilla, mutta mihinkä tässä kiire valmiissa maailmassa.

Yrittäjyys oli rehellisesti sanoen pakkoratkaisu. Olen käynyt palkkatöissä 13-vuotiaasta asti ja arvostanut aina työntekijän roolia. On tullut lomarahat, byrokratiasta ei ole tarvinnut välittää sen enempää että on kerran vuodessa päivittänyt verokorttinsa, on ollut lakisääteisiä taukoja ja sitten vielä useimmat työnantajat ovat muutaman kerran vuodessa syöttäneet ja juottaneet, ja kaupan päälle vielä on tullut työkavereita! Kun ei ole perusluonteeltaan mikään menestystä janoava pikakiitäjä, niin turvallinen suojatyöpaikka on tehnyt mut hyvinkin tyytyväiseksi.

Mutta kolmen lapsen yksinhuoltajat, joilla on tutkinto ihan eri alalta kuin yli 18 vuoden työkokemus, eivät ole kuuminta hottia työmarkkinoilla. Enkä voi syyttää, en itsekään palkkaisi itseäni kun ainakin kahtena päivänä viikossa mun pitää kesken päivää kuljettaa lapsia eri kuntoutuksiin, ja se on enää sekunneista kiinni koska meille iskee eka streptokokkikierre ja sitten ollaankin ainakin puolet kuukaudesta saikulla. Totta kai maailma on täynnä ymmärtäväisiä työnantajia, mutta en myöskään juuri nyt osaa kuvitella tilannetta että aamulla selviäisin itse kahdeksaksi toimistolle ilman hermoromahdusta. Tämä tahti, jossa aamut ovat rauhallisia ja saan lasten lähdettyä kouluun ja koiran kävelytyksen jälkeen vielä hetken käynnistellä itseäni aamuteen ja Instagram Storyjen kanssa, se nyt sopii hyvin.

Työkseni teen vähän kaikenlaista. Mulla on yksi iso, vakituinen asiakas jolle olen sellainen jack of all trades tehden kaikkea markkinoinnista tiimin johtamiseen, sen lisäksi teen satunnaisesti eri yrityksille asiakaspalvelutuurausta ja -konsultaatiota, markkinointia ja sisällöntuotantoa sekä käännöstöitä. Ei mikään kutsumusammatti, mutta kun sitä on aina tehnyt niin sen osaa jo hyvin. Totta kai toivon joskus löytäväni työn, jossa voin parantaa maailmaa, mutta osaan iloita myös arkisista onnistumisista omissa hommissa. Haaveissa on myös hankkia joskus ne maisterinpaperit (kandikokemuksen pohjalta voin siis vain ajatella, että jonain aamuna löydän valmiiksi kirjoitetun gradun muropaketista ja se on siinä!), ja toisaalta yritystoiminta antaa aika vapaat kädet kehitellä uusia projekteja ja laajentaa omaa osaamista.

Toistaiseksi vielä en ole päässyt kiinni siihen klassiseen yrittäjämurinaan, kuinka kaikki on vaikeeta. Koska tälläkin hetkellä olen vielä verkkareissa ja kuuntelen lempisoittolistaa Spotifyssa samalla kun valmistaudun vasemmalla kädellä Skype-palaveriin. Totta kai teen paljon yötöitä, mutta se johtuu siitä että päivisin puuhaan jotain muuta. Veroja olen aina maksanut mielelläni, koska koen saavani niille etenkin lasten kautta valtavasti vastinetta. Jos nyt joku on ollut hieman bummer tässä yrittäjäuran ensiaikoina niin erilaiset viranomaisjutut, joiden kanssa olen ollut todella käsi – siinä määrin, että välttääkseni erilaiset sanktiot oli pakko palkata kirjanpitäjä. Sen jälkeen ei ole ollut valittamista paperitöissäkään. Että hyvää yrittäjänpäivää, kanssayrittäjät, jatketaan yrittämistä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

URASUUNNITELMIA ESPANJASSA

Nyt luvassa on toivepostaus! Kommenttikenttään jätettiin kysymys siitä, millaista uraa olen ajatellut Espanjassa luoda – nyt täytyy sanoa, että jo itse postauksen otsikko kuulostaa itsestäni vitsiltä, sillä täällähän ei juuri uraa luoda. En nyt puhu Espanjasta yleisesti vaan tästä meidän rakkaasta La Líneasta, jossa työttömyys on yli 30% ja parhaat duunit ovat sillä lain väärällä puolella, jos näin kolmen lapsen lainkuuliaisen äidin näkökulmasta katsotaan.

Vaikka viime keväänä, sen jälkeen kun sain kandini rypistettyä huikean seitsemän vuoden yliopistolla roikkumisen jälkeen, vannoin että en enää ikinä opiskele niin kyllä se maisterintutkinto on alkanut kutsua. Koska pääaineeni oli yhteiskuntapolitiikka, se tarkoittaisi opintojen jatkamista todennäköisesti Suomessa – pitkä sivuaine kehitysmaatutkimus löytyy kyllä tavalla tai toisella monen ulkomaalaisen yliopiston valikoimasta, mutta… En oikeastaan ole aivan varma. Se eksistentiaalinen ahdistus, josta kirjoitin yli kaksi vuotta sitten, on yhä vahvasti läsnä kun pitäisi miettiä mikä minusta tulee isona (joka ei selvästi ole vielä nyt 32-vuotiaana).

Kuten todettu, täkäläiset työmahdollisuudet ovat aika ankeat. Olen itse saanut aikani toistaiseksi käytettyä kaiken maailman projektien ja kurssien kanssa sekä koiria ja maailmaa pelastamalla, mutta pidemmän päälle vaihtoehdot ovat asiakaspalvelussa tai verkon uhkapeleissä, joka on Gibraltarin suurin työllistäjä. Monet expatit päätyvät nimenomaan vastaamaan öisin nettikasinoiden chattipalveluun ja se on työtä siinä missä kaikki muukin, mutta saatoin lähes 11 taksikeskusvuoden jälkeen vannoa että ei kolmivuorotyötä. Ja rehellisesti sanoen toivoisin työssä olevan muutenkin toisenlaista sisältöä ja sitä yhteiskunnallista aspektia, jonka takia olen keräillyt itselleni lähes 300 kurssisuoritusta.

Täällä toki sinällään olisi melkoisen upea kenttä tehdä sitä mahdollista unelmieni työtä, johon liittyisi muiden auttaminen, yhteiskuntarakenteiden kehittäminen ja tasa-arvon edistäminen. Jatkuva siirtolaisvirta Afrikasta, paikallisten sosioekonominen raju eriytyminen ja huumekauppa kaikki ovat paitsi ihan kamalia ilmiöitä, myös omasta näkökulmastani kiehtovia ongelmia. Harmi vain, että täällä ei kukaan maksa niiden ratkaisusta. Koska, ainakin siltä välillä tuntuu, ketään ei kiinnosta. Viime viikolla rannikkovartiosto poimi tästä meidän ja Marokon välistä kaksi naista merestä, toisen hengissä, toisen jo hukkuneena. Kohauttivat olkiaan ja heivasivat hengissä säilyneen takaisin Marokkoon. Enkä nyt tarkoita, että minulla olisi tähän joku patenttiratkaisu, mutta kansalaisjärjestöjen ja Guardia Civilin kireät välit, resurssipula ja monet muut seikat vaikuttavat siihen, ettei tuo ala juuri tarjoa palkkatyötä, ainakaan ulkomaalaiselle jolla on vähän paikallisia korkeammat palkkatoiveet.

Parhaiten La Líneassa tienaavat erään lehtiartikkelin mukaan paitsi huumeiden salakuljettajat myös tuota meidän kotirantaamme päivät pitkät kulkevat ”rantavahdit”, jotka raportoivat radiopuhelimilla jengeille poliisien ja rannikkovartijoiden liikkeet. Siitä duunista kuulemma maksetaan tonni päivässä, ja olemme vitsailleet sitä miten homma sopisikin täydellisesti mulle. Voisin kuljeskella päivät rannassa koiran kanssa, kuulostaa helpolta. Totuus kuitenkin on, että kaikesta koulutetusta henkilökunnasta – lääkäreistä, opettajista, poliiseista – on La Líneassa huutava pula ja ammattilaisia joudutaan pakottamaan tänne tietyksi ajanjaksoksi, jotta tilanne ei aivan karkaisi käsistä. Harmi, ettei suomalaisista yhteiskuntatieteilijöistä ole yhtä akuutti puute.

Joten vastaus urasuunnitelmiin Espanjassa on ensin sellaista epätoivon sekaista naurua ja seuraavaksi sitten kysymyksiä, joihin itsellänikään ei ole vastauksia. Kuten jo todettu, meidän aikamme rakkaassa La Líneassa tulee täyteen ensi vuonna monestakin syystä ja sitä ennen yritetään vain pärjäillä täällä, nauttien tästä hetken tiedottomuudesta. Ja lototen ahkerasti.