ENSIMMÄINEN SYNTTÄRIKUTSU ESPANJASSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunti sen jälkeen, kun olin julkisesti avautunut jatkuvasta ulkopuolisuuden tunteestani, pirisi puhelin. Whatsappiin oli ilmestynyt esikoiselle (jonka suht kansainvälinen nimi oli kirjoitettu todella liikuttavalla tavalla väärin) kutsu luokkakaverin syntymäpäiväjuhliin! Mikä ilonaihe 7-vuotiaalle, mikä helpotus äidilleen, jolla on kaikenlaisia kauhuskenaarioita mielessä koskien lapsen sopeutumista ryhmään, joka on ollut pääosin yhdessä jo 3-vuotiaasta asti. Pikainen kiitos kutsusta sankarittaren äidille: Juhlat olisivat jo ylihuomenna, joten ihan kauheasti ei jäänyt aikaa valmistautua henkisesti ekoihin espanjalaisiin kaverisynttäreihin. Ei nyt fyysisestikään: lahja haettiin vartti ennen juhlia ja juuri kaupasta ostetut juhlavaatteet vaihdettiin juhlapaikan parkkipaikalla.

Ensimmäiseksi piti selvittää juhlien pitopaikka. Kutsussa luki ytimmeekkästi ”La Tribus”, joka ei sanonut mulle yhtään mitään – vähän sama kuin joku ulkopaikkakuntalainen saisi Helsingissä kutsun Leikkiluolaan. Googlettamalla selvisi, että kyseessä on sisäleikkipuisto (jonka olemassaolosta en edes tiennyt) noin 15 minuutin ajomatkan päässä kotoamme. Sitten alkoi lahjapohdinta. Kyselin neuvoja opettajia myöten, ja sain ympäripyöreitä vastauksia peleistä ja vaatteista, ja neuvon laittaa mahdollisesti kuitti mukaan jos tuote pitäisi vaihtaa. Me päädyimme ostamaan juhlien teemaan sopivia kyniä ja vihkon. Päivänsankari sai tosi paljon vaatteita, esimerkiksi nahkaisen minihameen, lahjaksi ja meidän noin 15 euron arvoinen lahja tuntui vähän vaatimattomalta, kun monet toivat ihan valtavia paketteja. Ei kuitenkaan juuri lainkaan leluja.

PA183370.jpg

Olin etukäteen kysynyt, onko aikuisilla tapana jäädä juhliin mukaan (”valvomaan”) ja sain hyvin kryptisen ”jotkut jää, toiset ei”-vastauksen. Suurin osa vanhemmista tosiaankin jäi, mitä nyt monet viihtyivät tupakalla suurimman osan ajasta. Olin itse taktikoinut ja ottanut läppärin mukaan, jotta voisin tehdä kouluhommia. Se kuitenkin torppattiin nopeasti, kun O:n luokkakaverien äidit tulivat hakemaan mut ”aikuisten pöytään” (johon oli siis järjestetty aikuisille naposteltavaa). Keskustelut käsittelivät mm. kauneusleikkauksia ja laihdutusta, enkä ymmärtänyt aksenttimuurin takia puoliakaan. Mitään kursailua ei harjoiteltu, muut vanhemmat tilailivat juomaa ilmeisesti juhlien järjestäjän piikkiin ja juoruilivat omiaan, esimerkiksi mitään apua ei erikseen käyty tarjoamassa ja paikan päällä hääräsi lähinnä väsyneen näköinen isoäiti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Myös muut vieraat toivat kakkua ja leivoksia tarjolle, eikä sisäleikkipuisto selvästi ollut kovin tarkka siitä mitä syötiin ja missä syötiin. Sellaista suomalaista ”ite tein”-kulttuuria ei näkynyt vaan kaikki ruoanlaitto oli ulkoistettu. Itsekin kuulun siihen koulukuntaan, jolla ei riitä aika, energia tai taidot yksisarviskakkuihin jne. Puisto itsessään oli huomattavasti pienempi kuin suomalaiset, ja siellä oli varattu tilaa useammalle juhlaseurueelle. Ja nyt keskiviikkoiltanakin paikan päällä oli ainakin neljä syntymäpäiväporukkaa juhlimassa.

PA183329.jpg

Tavanomaisen riehumisen lisäksi ohjelmanumerossa oli sisäleikkipuiston henkilökunnan ohjaamaa aartenetsintää ja lastenhuudatusta, sen lisäksi Minni Hiiri kävi tanssittamassa lapsia. Aikuisetkin pakotettiin välillä tanssilattialle lastensa kanssa. Esikoinen oli varsin järkyttynyt tanssimisen määrästä, mun jäykkä suomalaislapseni. Metelin määrä on vakio, ja lapset olivat juhlien jälkeen hysteerisiä ja hikisiä kuten kuuluukin. Kakku leikattiin viime metreillä eikä lahjapusseja jaeltu. Lapset saivat pitkälti rällästää keskenään kun aikuiset sosialisoivat – eli monella tapaa sama meininki kuin niissä suomalaisissakin synttäreissä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

IKUISESTI ULKOPUOLINEN

Jos kaikki Espanjassa vietetyt ajanjaksot lasketaan yhteen, olemme olleet täällä pian yhteensä 10 kuukautta. Universaalissa mittakaavassa varsin lyhyt aika, mutta esimerkiksi noin neljännes kuopuksen elämästä ja mielestäni sellainen ajanjakso, jonka aikana varmasti saa jo melko hyvän kuvan siitä, miten ympäristöönsä sopeutuu. Omalta kohdallani varsinkin kielitaito ja aiemmat kokemukset paitsi ulkomailla asumisesta myös tällaisesta ”latinalaisesta” elämänmenosta ovat auttaneet – olkootkin, ettei espanjalaisia ja eteläamerikkalaisia kannata kauheasti vertailla, varsinkaan heidän kuullen.

Yksi lempipuuhiani on jalkautua kaupungille, istua kahville (tai viinille, köh köh) ja katsella, kuinka paikalliset elävät. Siinä missä Suomessa saisi istua aika yksin ja näkisi vain hyvin pienen joukon ihmisiä, yleensä juoksemassa töihin tai kauppaan tai kiireellä kotiin, täällä elämä tuntuu keskittyvän nimenomaan julkisille paikoille. Olen ymmärtänyt, että tapaamiset sovitaan ennemmin ravintoloihin ja kahviloihin kuin kutsutaan vieraita koteihin, ja ymmärrän sen oikein hyvin. Täällä ulkona syöminen on halpaa, hauskaa ja helppoa ja valitsen itsekin mieluummin rennon ravintolaillallisen (tosin noin neljä tuntia ennen kuin espanjalaiset edes harkitsevat syövänsä päivän pääaterian…). Sen lisäksi mikäli muissa espanjalaisissa asunnoissa on yhtä ankea pohja kuin meillä, on ihan ymmärrettävää ettei kukaan halua emännöidä juoksemalla pienen, eristetyn keittiön ja ruokailutilan väliä.

Rakastankin katsella näitä suuria seurueita kokoontumassa lounaalle, oluelle, huutamassa toistensa päälle, huitoen, polttamassa tupakkaa, pussailemassa lapsia poskille, nauraen aina iloisesti. Toreilla, aukioilla ja puistoissa hengailevat niin nuoret kuin mummojen ja pappojen muodostamat jengitkin, ja melutaso tuntuu tällaisesta metsäläisestä aina ihan käsittämättömältä. Samalla näitä sosiaalisia tilanteita seuratessani tunnen kovin vahvasti, että en itse tule ehkä koskaan pääsemään osaksi näitä perinteitä. En tietenkään odota sen tapahtuvan vuodessa, ei välttämättä edes vuosikymmenessä, veihän Suomessakin monta vuotta että omaan naapurustoon muodostui se rakkaiden ja luotettujen ihmisten verkosto. Mutta jos muuttaisin vaikka Turkuun tuntematta siellä ketään, pitäisin todennäköisempänä tutustua ja ystävystyä kantaturkulaisten kanssa kuin näen ystävyyden mahdollisuuden espanjalaisten kanssa.

En ole erityisen ahdistunut tästä ulkopuolisuuden tunteesta, koska jokapäiväiset ihmiskontaktit saavat kyllä itseni tuntemaan osaksi yhteisöä – vaikka roolini onkin sitten olla se pitkä skandinaavi, jolla on KOLME poikaa. Kiinakaupan myyjäperhe, leipomon rouvat, naapurit jotka tuntuvat aina olevan tulossa tai menossa. Ystävällisiä sanoja vaihdetaan, vilkutetaan, ja jatketaan matkaa. Vaikka pojat viihtyvät koulussa erinomaisesti, tuntuu sielläkin kielimuurin lisäksi erilaiset tavat ja tottumukset tekevän lähemmästä tutustumisesta vaikeaa. Seitsemänvuotiaat eivät sovi oma-aloitteisesti tapaamisia, koska koulun jälkeen he lähtevät vanhempien tai isovanhempien matkaan tekemään läksyjä. Puistossa pojat saattavat saada paikallisista seuraa riehumiseen, mutta hermostuvat välillä itse siihen etteivät täkäläiset noudata sääntöjä, odota vuoroaan ja palauta leluja samalla tavalla kuin tunnolliset suomalaistoverit. Esikoiselta katoaa koulussa tavaroita (mitä varmasti tapahtuu Suomessakin) ja erityisesti poikien heikko tietämys jalkapallosta on osoittautunut haasteeksi, ja me huomaamme kannustavamme heitä olemaan kovaäänisempiä ja rohkeampia ja unohtamaan suomalaisen kursailun.

Vaikka olen aina halunnut mieltää itseni kansainväliseksi kosmopoliitiksi, joka kukoistaa juuri seikkailuillaan vailla suomalaisen perusluonteen raskasta taakkaa, huomaan olevani oman kulttuurini vanki. Surkea sosiaalinen elämäni johtuu vähintään yhtä paljon omasta saamattomuudestani, kun en oikein keksi tapaa osallistua esimerkiksi tokaluokkalaisten äitien Whatsapp-keskusteluihin. En kyllä edes ymmärrä niistä puolia, sillä paikalliset kirjoittavat espanjaa sellaisella slangilla että se koostuu lähinnä epämääräisesti sijoitetuista konsonanteista. Tällä hetkellä käsittääkseni keskustellaan siitä, millaisen hääpuvun jonkun äiti on ostanut. Kaipaan yhteistä maaperää, sitä, että voisin vouhkata politiikasta, kasvatuksesta, yhteisistä tutuista, maailman tilasta. Niin paljon kuin tahtoisinkin olla osa aamuyölle asti ravintolassa tapaksia ja gin toniceja nauttivia perhekuntien kokoontumisia, eniten ilahtuisin luultavasti siitä, että pääsisin lukupiiriin, mökkiviikonlopulle saunomaan, kävelylle ystävän kanssa tai leikkitreffeille sohvan nurkkaan nauttimaan sellaisesta hiljaisuudesta, joka vallitsee kahden tyytyväisen äidin välillä kun lapset ovat löytäneet yhteisen sävelen ja jättäneet vanhempansa rauhaan.

Ja kaiken keskellä tiedän, ettei se sosiaalinen elämä vain ilmestynyt itselleni Suomessakaan vaan vaati tutustumista, työtä, pettymyksiä ja väärinymmärryksiä, ystävyyden aaltoliikettä ja useita iloisia sattumia. Yhtä hyvin voin huomenna tavata täällä leikkipuistossa sielunkumppanin, tai sitten elää sen korkeintaan muutaman vuoden ajanjakson, jonka La Línealle annamme, tutustumatta yhtään kenenkään sen syvällisemmin. Olenkin viime aikoina enemmän kuin epätoivoisesti yrittänyt luoda yhteyttä ihmisten välillä keskittynyt nauttimaan siitä, että saan tarkkailla toista kulttuuria sen keskellä, elää tällaisena salasuomalaisena espanjalaista arkea ja olla ehkä ikuisesti ulkopuolinen, mutta silti ihan tyytyväinen tilanteeseen.

SYKSYN MERKIT

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siitä asti kun juhannuksena tultiin Espanjaan, on täällä satanut ehkä neljä kertaa? Odotamme kyllä loppuvuodelle niitä tulvia, joiden takia viime vuoden joulukuussa paikalliset eivät päässeet töihin ja Gibraltarin vuoren rinteeltä olisi voinut harrastaa koskilaskua suoraan Välimereen, mutta toistaiseksi sateet ovat olleet niin maltillisia, ettemme ole ehtineet edes ikävöidä saappaita.

Aamuisin on usein niin sankka sumu, että emme näe edes suoraan ikkunan takana olevia puita. Pyykit eivät meinaa kuivua parvekkeella, siinä missä kesällä saattoi pestä vaikka kolme koneellista päivässä. Sisälläkin on kosteaa ja kylmää – tasaista sisälämpötilaa ei oikein osannut arvostaa Suomessa tarpeeksi. Ja ulkona tuulee! Tänään totesin päiväkahvilla, että shortseilla ei taida enää pärjätä. Hullut lapset kävivät kyllä perjantaina pulahtamassa meressä, mutta saavat siitä varmaan jonkun kuolemantaudin vielä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Rahtilaivan takana Marokko ja Jbel Musa, Mooseksen vuori

Eilen ajoimme Europa Pointiin ja matkalla oli pakko pysähtyä ihailemaan näkyä, johon en koskaan kyllästy: delfiiniparvet Välimerellä. Lapsena suurin haaveeni oli asua jossain, missä voisin nähdä delfiinejä luonnossa – ja tämä oli toinen kerta kun näin niitä rannalta käsin, viimekesäisen delfiiniretken lisäksi. Kesällä aivan oman uimarantamme edustalta bongattiin miekkavalaitakin, mutta ne ovat tainneet nyt muuttaa muille vesille. Delfiinien liikkeistä en tiedä, mutta Sandy Bayn edustalla uineet parvet olivat lumoava näky. Ne menivät lähes kosketusetäisyydelle suppaajista ja kihisin kateudesta: olen itsekin käynyt samassa paikassa suppaamassa, miksi en voinut nyt olla merellä noiden upeiden otusten keskellä?

Tuntuu hieman tyhmältä puhua viilenevistä ilmoista, kun päivisin lämpötila saattaa yhä kohota kolmeenkymmeneen asteeseen. Mutta kyllä sen tuntee täälläkin, syksyn, vaikka siitä puuttuukin pimeys, lehdet ja vielä toistaiseksi ne rankkasateet. Kyllä niitäkin on luvassa ja kohta Espanjassa kahlataan kuten Espoossa. Tämä oli oikeastaan vain tällainen sääraportti ja päivitys siitä, millaisen luonnon keskellä elämme. Toivottavasti tähän ei koskaan ala suhtautua itsestäänselvyytenä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tässä kuvassa näkyy kaksi mannerta

BRIGHTONISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun julkaisin ensimmäisen kuvan Brighton Pieristä Instagramissa, kävi äkkiä ilmi että olin jäänyt kokonaan vaille erästä oleellista sukupolvikokemusta meille vähän ennen kovinta globalisaatiota kasvaneille nuorille: kielikurssia Brightonissa! 1990-luvun kielikursseja muisteltiin haikeudella ja ymmärränhän sen: jos tämä alle tunnin junamatkan päässä Lontoosta sijaitseva viehättävä, juuri sopivan kokoinen rantakaupunki Englannissa tekee vaikutuksen matkoilla kuluneeseen kolmekymppiseen, mahtaa se olla ihana juuri maailmalle karanneille teineille! No, koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua Brightoniin!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minä tosiaan lensin viime kuun lopussa, ikään kuin synttärienikin kunniaksi, Englantiin. Matka oli sellainen puoli-ex tempore: Brightonissa asuvalla ystävällä oli yliopiston lopputyön tiimoilta taidenäyttely kaupungissa, meillä on lentokentälle matkaa kotoa noin 300 metriä (matka kotiovelta lentokoneen lähtöportille, passin- ja turvatarkastukset mukaan lukien: 19 minuuttia!), suorat lennot Gatwickiin irtosivat alle 80 eurolla, ja olin vaan valmis matkustamaan ekaa kertaa kymmeneen vuoteen yksin.  Ja mikä täydellinen loma mulla olikaan! Tai oikeastaan osa lomasta meni kaikenlaisten rästitöiden parissa, mutta matka täytti kaikki odotukset ja sydämen hyvällä fiiliksellä. Ystävätär ja tämän avomies, jonka tapasin ensimmäistä kertaa, olivat loistava isäntäpari ja Brighton loistava matkakohde.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä noin 155 000 asukkaan kaupunki Englannin etelärannikkolla oli, kuten jo aiemmin hehkutin, jotenkin just sopivan kokoinen: tarpeeksi kompakti että kaikkialle pääsi jalan (vaikka tietenkin kuljettiin myös klassisilla kaksikerrosbusseilla), sopivan suuri että sai shoppailtua (siitä tulee ihan oma postauksensa…), tarpeeksi, mutta ei liikaa nähtävyyksiä ja kulttuuria… ja sitten mikä valikoima ruokapaikkoja! Voisin viettää viikon Brightonissa pelkästään syöden! Niin paljon erilaisia leipomoita, kahviloita, pieniä ravintoloita, pizzerioita… Kävin vaa’alla reissun ensimmäisenä ja viimeisenä päivänä ja onnistuin keräämään massaa lomalla kaksi kiloa. Ihan hyvä saavutus neljässä päivässä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Noudatin ravintolavalinnoissa pitkälti emännän suosituksia, onhan hän asunut kaksi vuotta Brightonissa ja niin sanotusti tuntee mestat. Kävin nauttimassa yksin lauantai-illan aterian libanonilaisessa Al Rouche-ravintolassa. Alle kahdella kympillä söin itseni älyttömään ähkyyn lempiruokaani, erityismaininta pinnalta rapeille ja sisältä mehukkaille falafel-pullille. Paikan sisustus muistuttaa kyllä kiinalaisravintoloista Keravalla, mutta jos ei anna ulkonäön hämätä niin sympaattinen palvelu ja kohtuuhintainen ruoka hurmaavat. Söimme lounasta myös kaverini kantakuppilassa, Billie’sissä, jonka avokadoleipä vilahti jo aiemmassa postauksessa. Erityisen suosittu paikallisten keskuudessa, ei ehkä oma suosikkini mutta siis siitäkin huolimatta oikein hyvä (siis oikeasti kannattaa käydä!). Söimme sunnuntai-illan viimeisen ehtoollisen Very Italian Pizza (eli V.I.P.) nimisessä paikassa, joka kornista nimestään huolimatta oli jotain tajunnanräjäyttävää. Taivaallista napolilaista pizzaa kiviuunista. Hyvää juomaa – jälkkärit ovat paikan heikko lenkki, mutta ei niille oikeasti ole tilaakaan sen pizzan jälkeen. Sitä ennen olin syönyt fish & chips-annoksen yhdessä Brightonin rantakadun monista kalapaikoista, Melrosessa, joka jäi kelvollisen, joskin varsin yllätyksettömän annoksen sijaan mieleen todella omituisesta, itäeurooppalaisesta palvelusta ja kalliista cokiksesta. Sijainti ja viehättävä ranskalaistyylinen sisustus, sekä ilmainen wi-fi, antoivat paljon anteeksi! Ja viimeisempänä, muttei vähäisempänä oli hampurilaispaikka Coggings & Co, johon piipahdimme pikalounaalle matkalla juna-asemalla. Emme olleet suunnitelleet syövämme siellä, mutta ovesta kadulle tulvahtanut täydellisen pihvin (kyllä, se kutsui jopa kasvissyöjää!) tuoksu kutsui sisälle. Ja hyvää oli se kasvishampurilainenkin. Ja niin monen ravintolan ja pubin kutsuun jäi vastaamatta!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ravintoloiden ja kauppojen lisäksi tuli luuhattua rannalla; sekä tunnin bussimatkan päässä sijaitsevalla Seven Sisters-luonnonpuiston alueella että ihan Brightonin omalla rannalla, joka syksyn harmaudessaankin oli kiva paikka kuluttaa aikaa. Kunhan tasaisin väliajoin toistuneet sadekuurot eivät haitanneet. Jos en olisi niin pahasti korkeanpaikankammoinen, olisin varmasti katsonut Brightonia myös yläilmoista käsin i360-näköalatornista käsin, joka sijaitsee aivan rannassa. Ehkä ensi kerralla? Seuraavalle kerralle jäi vaikka mitä muutakin tehtävää ja nähtävää: kaunis Royal Pavilion, jonka puutarhassa ehdin kyllä pyöriä nauttimassa kukkien värien ja tylsän harmaan taivaan välisestä kontrastista, sen lisäksi muutama museo kuten esimerkiksi Brighton Museum and Art Gallery, ja esimerkiksi The Lanes-kadut kauppoineen ja kahviloineen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luultavasti kaikista suosituin kohde turisteille on Brighton Pier, tuo uusi palaneen tilalle rakennettu kompleksi, jonka ääni- ja valomaailmasta tuli mieleen täkäläiset feriat. Vaikka sinällään ymmärrän tuon pelihallin ja tivolin ja herkkukojujen kombon viehätyksen, mua lähinnä ahdisti tuollaisessa ilmapiirissä. Kävinkin ottamassa pakolliset ennustukset (olenhan vanha Big-elokuvan fani) Zoltar-koneelta ja katsomassa paikan, mutta en lopulta jäänyt edes churroille – joita paikan päällä mainostettiin jonain kevyenä terveysruokana. No, kaikki on kai suhteellista…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matka oli siis mainio irtiotto kotoa. Toki kävi vähän niin kuin pelkäsin: monessa paikassa sydämestä pisti, kun mietin miten innoissaan pojat olisivat olleet – juuri Pieristä, tai Seven Sistersistä, tai Brightonin suuresta SeaLifestä. Kotimatka oli vaiherikas, koska päivää ennen paluutani oli yksi kolmesta Gatwickiltä Gibraltarille lentävistä lentoyhtiöistä mennyt konkurssiin ja minun Easyjet-lennolleni oli myyty viimeisiä paikkoja vaatimattomaan tuhannen punnan hintaan. Lento oli muista syistä pari tuntia myöhässä ja Gibraltarille – jonka kiitorata on 1,8 km pitkä ja alkaa ja päättyy mereen – oli ristituulten takia niin vaikea laskeutua että jouduttiin ensimmäisellä yrityksellä nostamaan nokka viime metreillä takaisin ylös ja kiertelemään Marokon päällä. No, lopulta laskeuduttiin Iso-Britannian yhdeltä alueelta toiselle, rentoutuneena, onnellisena ja muistikortti täynnä kuvia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA