KEVÄTVIIHDETTÄ

Olen pitänyt blogissa aika matalaa profiilia näistä asioista, mutta nyt haluan kuitenkin kertoa että olen saavuttanut (no okei, jo hetki sitten) sen pisteen, että latasin Tinderin. Olen ollut viimeksi sinkku vuonna 2007, että vähän on ehtinyt vettä virrata Vantaanjoessa. Silloin viime vuosikymmenellä (kääk!) pelattiin puhelimella korkeintaan matopeliä ja piti raahautua baariin asti etsimään elämänsä rakkautta. Ja silloin siellä Lostarin tanssilattialla piti käytännössä katsoen laittaa kaikki munat yhteen koriin, koska kauhean montaa tyyppiä ei ehtinyt yhden illan aikana yritellä. Nyt ei tarvitse enää käydä itse ruokakaupassa, yökerhossa eikä videovuokraamossa. Kyllä 2019 on hienoa aikaa ihmiselle elää.

Deittikulttuuri on siis hieman muuttunut, ja itsehän en. Sen jälkeen kun latasin ko. sovelluksen, ovat suunnilleen kaikki parisuhteessa olevat kaverini halunneet sitä tutkia – ja ymmärtäähän sen, siinä saa nopeasti käsityksen millainen kattaus sinkkumiehiä markkinoilla on, ja aika moni on yhtä vauhdikkaasti sulkenut koko sovelluksen ja huokaissut tyytyväisenä siitä, että ei tarvitse tosissaan swaippailla mihinkään suuntaan. Ja kyllä mä muistan, että tämä on aina ollut tietynlainen kansanhuvi niille, joilla ei ole oikeaa tarvetta Tinderille, oli itsellänikin vielä muutama vuosi taaksepäin. No, nyt se on sitten ladattu ihan oikeasti.

Eniten Tinder on kuitenkin kiehtonut sosiaalisena ilmiönä. Jos olisin vielä yliopistolla, niin tutkisin tätä varmaan kaikki päivät. Tai heh heh, tutkinhan mä nytkin, mutta vain tällaisena omana puolitieteellisenä kenttäkokeena. Olen oppinut, että oleellisin ihmisyyden mitta Tinderissä on pituus. Jos sitä ei kerro, on varmaan aika lyhyt. Jäätelöemojilla ei ilmeisesti viitatakaan mieltymykseen maitotuotteista vaan siihen, ettei tykkää vaniljasta – en ole tästä nyt ihan varma, en ole lähtenyt selvittämään asiaa käytännössä. Ilmeisesti vallalla on käsitys, että kalastus-, vaellus- ja kiipeilyvalokuvat tekevät vaikutuksen. Ja siis varmasti tekevätkin moneen, itsehän en selvästi ole kohdeyleisöä. Voisin myös kuvitella, että jostain persoonallisuustestistä saadut kirjainyhdistelmät kiinnostavat enemmän rekrytoijia kuin potentiaalisia kumppaneita, mutta kuten sanottu, mä olen ihan mummo mitä tulee Tinderiin.

Muistan, kun sosiaalisessa mediassa muutamat tuttavani paheksuivat kun satoja naisia deittaillut mies meni ja kehitti kategoriat yleisimmille Tindertyypeille. Ja toki myös naiset harrastavat samaa.  Mutta tottahan se on. Isoon joukkoon mahtuu kamala määrä kliseitä. Yleensä jos on huumorintajuinen, sitä ei tarvitse erikseen kertoa muille. Kyllä sen hei huomaa. Kaikilla ei tietenkään ole samat kriteerit kuin itselläni, mutta yleensä olen pitänyt lähtökohtana että pystyy kuvailemaan itseään muutamalla virkkeellä, joissa on välimerkit ja isot alkukirjaimet. Annoin kyllä kerran, vastoin periaatteitani, tilaisuuden yhdelle ”emojimiehelle” joka oli tiivistänyt elämänsä riviin hymiöitä, ja kaduin sitä tosi nopeasti. Mutta erityisen oudolta tämä Tinder-kulttuuri tuntuu siksi, että siinä tosiaan tehdään aika nopeita johtopäätöksiä ihmisistä. Vaikka kaveripiirissä on juhlittu jo Tinderhäitä ja on kai pari Tindervauvaakin, niin ne tarinat tosirakkauden löytymisestä swaippaamalla tuntuvat vähän urbaanilegendoilta. Mutta viihteenä tämä toimii (tsekatkaa nyt vaikka tätä ilmoitusten aatelia!). Ja ehkä jonain päivänä kirjoitan vielä väitöskirjani Tinderistä.

10 V VIISAUDET

Terveisiä junasta matkalla Madridiin. Ykkösluokassa kelpaa kirjoitella kuin vähän parempikin bloggaaja konsanaan. Siinä missä kaikki katu-uskottavat bloggaajat ovat tänään vissiin jossain Blog Awardseissa (Espanjan posti on taas hukannut kutsun, tyypillistä!) niin mulla on omassa elämässä melkoisen merkittävä juhlapäivä. Harmi vain, että vietän sen nyt noin 500 kilometrin päässä tämän tärkeän hetken toisesta osapuolesta, eli Käytännön Miehestä, jonka kanssa tänään tuli täyteen 10 vuotta yhteistä elämää.

Noin yleisesti 10-vuotias parisuhde ei ole mikään ihmeellinen saavutus, mutta jotenkin huomaamatta olen jakanut melkein kolmanneksen elämästäni jonkun toisen kanssa. Nyt näitä jakajia on tullut jo kolme lisää, mutta vietettyänii sellaista sinkkutytön rillumarei-elämää sitä ennen, on 22-vuotiaana tapahtunut varsin nopea vakiintuminen jälkikäteen kummastuttanut itseänikin. Nyt on kiehtovaa miettiä sitä mikä ihmisraakile oli silloin parikymppisenä, molemmat meistä, ja miten me yhä ollaan yhdessä, ihan erilaisina ihmisinä kuin vuonna 2007.

Haluaisin tietenkin jakaa tähän jonkinlaisen yleispätevän “pitkän (tai edes kouluikäisen) parisuhteen salaisuudet”-vinkit, mutta ottaen huomioon millaista pään hakkaamista seinään parisuhde yhä toisinaan on ja miten onneton olen noudattamaan omia neuvojani, on parempi että listaan vain muutaman yleisen havainnon.

  • Esimerkiksi, jotkut suosittelevat laskemaan sataan tai edes kymmeneen ennen kuin aloitat nalkutuksen. Mä suosittelen syömään. Se vie yleensä pidempään kuin se sataan laskeminen, riippuen toki siitä oletko näppärä numeroiden kanssa ja mitä syöt, mutta usein olen epätoivoisin juuri nälkäisenä. Luulen, että monet sodatkin ovat syttyneet alhaisen verensokerin takia.
  • Etäsuhteestakin voi selvitä. Kaksi vuotta ja 4000 kilometriä ei ole “vain asennekysymys”, mutta ei enää ainakaan omassa ajatusmaailmassa mikään deal-breaker. Se tietenkin edellyttää hyviä tukiverkkoja ettei tule aivan hulluksi (olettaen, että toisella osapuolella on se perinteinen perhetehdas pyöritettävänään), maksaa matkoissa jonkin verran ja vaatii molemmille osapuolille toimivan internetyhteyden, mutta siitä selviää.
  • Älä katso yhteisiä lempisarjoja salaa. Kestän parisuhteessa monenlaista, mutta loukkaannun verisesti jos toinen ottaa varaslähdön jonkun yhdessä katsotun tv-sarjan katsomisessa. Tämä on pyhä asia.
  • Omat nuoruuden parisuhdekäsitykset on ihan amerikkalaisten tv-sarjojen hapatusta. Sitä ajatteli, että ollakseen hyvä, suhteen täytyy olla intohimoista tykitystä aamusta iltaan ja syvällisiä keskusteluja kellon ympäri. Sellainen parisuhde on toistaiseksi kokematta, mutta lapsiperhearjessa huomaa että luottamus, samanlainen arvomaailma ja vapaus kulkea kotona pieruverkkareissa ovat tärkeämpiä kuin yhdessäkään romanttisessa elokuvassa ikinä kerrotaan.

Nyt menen pienille päiväunille ennen kuin saavun perille Madridiin. Luvassa on varmaan jotain mukavaa mellakointia. Käytännön Mies ja lapsetkin ovat jossain päin Aurinkorannikkoa kyläilemässä. Vuosipäivää varten oli eilen varattu pieni pullo shampanjaa, mutta yllättäen ehdimme nukahtaa ennen kuin sen avaaminen olisi tullut edes ajankohtaiseksi.

RITARIA ODOTELLESSA

img_8990

Kahdentoista tunnin päästä meille saapuu odotettu vieras. Olemme nähneet viimeksi melkein kaksi kuukautta sitten. Tämän visiitin jälkeen näemme seuraavan kerran melkein kahden kuukauden päästä, juuri ennen joulua. On vähän hassua puhua vieraasta ja visiitistä, mutta ihan yksinkertaista tämä kahden kodin elämä ei ole. Minä olen kuin kotonani niin Espanjassa kuin Suomessakin, täällä taas Käytännön Mies tulee asuntoon, jossa asui kuusi vuotta mutta vastassa onkin vähän väsynyt ja kiukkuinen muija, joka hermostuu kun nyt jo yli vuoden verran noudatetut rutiinit, rytmit ja astianpesukoneen täyttöjärjestykset menevät sekaisin. Melkein kaikki vaatteetkin menin lahjoittamaan vastaanottokeskukseen.

Kirjoitin toukokuussa, kun Käyttis tuli ensimmäisen kerran käymään sitten lähtönsä, että hän saapuu keskelle kaaosta. No, niin saapuu tälläkin kertaa. Tänään haettiin kuopukselle kolmas korvatulehdusdiagnoosi kahden kuukauden sisään. Koulutöiden suhteen meneillään on todella hapokas vaihe. Ja nyt kun saan toisen vanhemman taloon olen tietenkin täyttänyt kalenterin ystävien näkemisellä, urheilulla ja levolla. Voi että miten odotankaan sitä, että voidaan elää sellaista tylsää yhdeksästä viiteen-arkea, että viikonloppuna tehdään jotain vegeversiota uunimakkarasta ja katsotaan Hauskoja kotivideoita yhdessä, että joudun potkimaan miehenkin kenkiä eteisessä pois jaloista eikä kaikessa ole koko ajan niin vahva väliaikaisuuden tunne – vaikkakin kotimaabingossa raaputellaan taas uusia arpoja.

Nyt vähän romantiikkaa alkuun, eli Ensitreffit alttarilla ja sitten pitäisi malttaa nukkua.

ETÄLESKI VUODEN VERRAN

Eilen oli eräänlainen vuosipäivä, sillä tuli tasan vuosi siitä, kun Käytännön Mies aamuyöllä hiipi laukkuineen lentokentälle ja muutti Skotlantiin. Vuosi on ollut… mielenkiintoinen. Tietenkään emme ole olleet satojen kilometrien päässä toisistamme koko ajan, vaan viime kesällä vietimme kaksi viikkoa Skotlannissa, lomailimme Portugalissa viikon yhdessä, talvella olimme kolme kuukautta täällä Espanjassa, mies lomaili Suomessa pari viikkoa ja nyt tämä kesän 1,5 kuukauden pätkä. Pisin tauko, että olemme nähneet toisiamme muualla kuin Facebookin videochatissa, on ollut seitsemän viikkoa.

En tiedä kuinka kauan arki jatkuu vielä tällaisena, kahdessa eri maassa vuorotellen. Kaikki suunnitelmat, mitä meillä oli tulevaisuudelle, on menneet uusiksi vuodessa. Mies vaihtoi maata ja työpaikkaa, ja nyt Brexitin käytyä toteen on taas joutunut miettimään mihin asettua. Meidän oli alunperin tarkoitus seurata nopeasti perässä maailmalle, ihan mihin vain, mutta sitten mä aloin jänistää. Haluankin opiskella vielä vähän, haluan että Pampulan dyspraksiaa parannellaan vielä Suomessa, enkä ole ihan varma haluanko asua juuri täällä. Niinpä elämme epävarmuudessa, yrittäen kuitenkin parhaamme mukaan pitää poikien elämän mahdollisimman normaalina, turvallisena ja tasaisena.

No, tulevaisuuteen on pakko suhtautua que sera, sera-asenteella ja avoimin mielin, mutta miltä tämä kulunut vuosi on sitten tuntunut?

Tavallaan yllättävän helpolta. Noin käytännössä. Olen ollut niin kiireinen töiden, koulun, P:n kuntoutuksen, harrastusten ja kaiken muun kanssa, että aikaa ikävöimiselle ei oikein ole edes ollut. Viestejä tulee vaihdettua pitkin päivää, kiitos moderni teknologia, ja toinen on koko ajan kartalla siitä mitä toisella puolella Eurooppaa tapahtuu. Lapset ovat olleet niin joustavia muutosten ja matkustamisen keskellä, että en voi kuin hämmästellä heidän sopeutumiskykyään. Meillä on niin tiivis turvaverkko, erityisesti mun äitini jolle olen maailman isoimman kiitoksen velkaa kaikesta avusta, että en kehtaa tituleerata itseäni yksinhuoltajaksi, en edes osa-aikaiseksi sellaiseksi.

Sitten on se parisuhde, joka on kyllä kärsinyt. Mikään Whatsapp, Messenger tai Skype ei korvaa sitä, että rankan päivän päätteeksi toinen silittää hiuksia. Kun kommunikoidaan vain koneiden välityksellä tulee väärinymmärryksiä jatkuvasti, huono päivä purkautuu helposti passiivis-aggressiivisena piikittelynä ja riidat venyvät, koska mököttäminen on helpompaa kuin sopiminen jos välissä on 4000 kilometriä. Jos me tästä selviämme, niin selviämme varmaan mistä tahansa. Huomaan usein kadehtivani ”normaalia perhe-elämää” eläviä ystäviäni, jotka saavat joka päivä siivota puolisonsa jälkiä, nalkuttaa ja illalla mennä jonkun yli metrin mittaisen viereen nukkumaan.

Välimatkalla on toki yksi hyvä puoli, nimittäin ikävä. Kuukauden eron jälkeen vatsanpohjaa kutittaa ihan eri tavalla kuin silloin, jos kumppanista on erossa vain työpäivän verran. Mutta valitsisin silti sen tavallisemman vaihtoehdon. Nyt pitkät erot nostattavat odotukset kovin korkealle ja asettavat paljon paineita yhteiselle ajalle. Käytännön Miehen lyhyt paluu Suomeen oli mulle melkoinen shokki, kun odotettu vieras tuntuikin tunkeilijalta. Kaikilla perheenjäsenillä kestää aina muutama päivä tottua uuteen perhedynamiikkaan kokoonpanon kasvaessa ja kutistuessa, ja usein siihen vaiheeseen kuuluu koko touhun kyseenalaistaminen, jatkuva kinastelu ja turhautuminen siitä, kun totutut rutiinit menevät taas uusiksi.

En siis millään muotoa voi suositella etäsuhdetta. Tosin olen ihan varma, että kukaan ei tällaista ratkaisua ihan vain elämäntapana valitsekaan. Vaikka tähän oltiin varauduttu oikeastaan koko kolme vuotta, jotka Käytännön Mies opiskeli alaa joka ei Suomessa suuremmin työllistä, oli lähtö alle kahden viikon varoitusajalla silti kuin kylmä suihku. Vaikka hän olikin koko kevään reissannut työhaastatteluissa pitkin Eurooppaa ja olin jo psyykannut itseäni, että joudun ehkä toteuttamaan niitä pelottavia haaveitani ulkomailla asumisesta. Joten täällä sitä nyt ollaan. Aina välillä.