ERON HINTA

Jotkut uutiset on sellaisia, ettei malta odottaa että pääsee jakamaan ne blogiin. Ja sitten toiset uutiset, kun vajaa kaksi vuotta sitten tapahtunut ero, ovat sellaisia joita pitää hautoa aika pitkään ennen kuin ne pystyy kertomaan. Nyt on kuitenkin sen verran vettä virrannut Vantaanjoessa että tästäkin voi jo keskustella muutenkin kuin meemein. Jopa niin, että kävin ihan julkisesti puhumassa maailman ihanimman Julian kanssa hänen Melkein kaikki rahasta-podcastissaan (jakso tulee ulos 24.9.).

Mua tietenkin hieman huvittaa ajatus itsestäni jakamassa talousneuvoja, koska olen vähiten massimuija kaikista. Mutta toisaalta olenkin erinomainen varoittava esimerkki! Tiivistetysti: kannattaa olla vähän säästössä pahan päivän varalle. Meinaan, eroamiseen yleensä liittyy vähän useampikin paha päivä. Voisin totta kai syyttää säästöttömyydestäni sitä, että olimme vain reilu vuosi ennen eroa investoineet ulkomaille muuttoon, mutta totuus on että en vain ole säästäväinen ihminen. Päin vastoin, aina kun annan luottokorttini huutaa hoosiannaa niin hymyilen ja hoen että ei siinä viimeisessä mekossa kuitenkaan ole taskuja!

No ei ole ei, mutta ennen kuin kuolee niin yleensä ehtii tulla tilanne jos toinenkin jolloin olisi erittäin kiva että olisi vähän puskuria. Ei siihen tarvita edes eroa vaan ihan surkea työpaikka tai terveysongelmat riittävät. Mutta, olen elävä esimerkki myös siitä, että erota voi vaikka tili olisi melkein miinuksella.

Meillä se käytännössä kuitenkin tarkoitti sitä, että piti muuttaa Suomeen. Olisimme palanneet todennäköisesti tänne pohjoiseen muutenkin lasten kanssa kesällä 2019, mutta nyt oli selvää että meillä ei olisi ollut varaa asua Espanjassa kahdessa eri kodissa. Suomessa tämä onnistuu, koska saan paljon tukea yhteiskunnalta: lapsilisissä on yksinhuoltajakorotukset, kuten myös pian taas rullaavassa opintorahassa on lapsikorotus, ja sen lisäksi saan asumistukea.

Kun eropäätös (joka luonnollisesti ei ollut mikään hetken mielijohde) oli tehty, jouduimme asumaan yhdessä vielä useamman kuukauden. Vaikka kyseessä oli tosi tylsä ja epädramaattinen ero, ei kodin jakaminen enää siinä vaiheessa tuntunut kenestäkään kovin mukavalta. Silloin tuli mietittyä muutamankin kerran, että olisipa ollut pari toimintatonnia niin olisimme saaneet vähän välimatkaa ex-puolison kanssa. Ulkomaille tai ulkomailta muuttaminen ei ole halpaa hupia, joten meillä muuttoprosessi vaati lentoineen ja laatikoiden kuljettamisineen pari tonnia. Sattumalta saman verran oli mennyt juuri edellisenä vuotena siihen, kun saavuimme Espanjaan, emmekä olleet varautuneet siihen että sama investointi pitäisi tehdä niin pian uudestaan.

Olimme myös ennen muuttoa myyneet oikeastaan kaiken kiinteän omaisuuden, ja jäljellä oli lähinnä legoja, lakanoita ja keittiötarvikkeita. Yleensä omaisuudenjako on edessä myös silloin, kun suhteen molemmat puolisot jäävät samalle postinumeroalueelle, joten on hankittava imureita, sänkyjä, kattiloita ja kaikenlaista. Jos muuttaminen itsessään maksoi muutaman tonnin, niin tämän lystin rahoitin mm. Ikean luottokortilla, jota makselen vieläkin takaisin.

Eroaminen on kallista. Itse kaksiportainen avioeroprosessi pelkästään maksaa noin 300 euroa, mutta hyvin harvalla kulut jäävät siihen. Elämänmuutoksiin liittyy lähes aina elintason lasku eikä eroaminen ole poikkeus. Ei ole mitenkään harvinaista, että ihan hyvässä, sopuisassakin erossa on tarve ulkopuoliselle asiantuntijalle (eli juristille, ja siinä ei ole mikään alipalkattu ammattiryhmä). Mitä riitaisampaa, sitä kalliimpaa. Olen kiitollinen, että meillä on asiat saatu sovittua ilman kolmatta osapuolta, tätä tietty helpotti se että minä olen lähivanhempi (viikko-viikkosysteemi ei oikein toimi kun välissä on 4000 kilometriä) eikä meillä ollut juuri muuta yhteistä omaisuutta kuin petivaatteita ja ruokailuvälineitä.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole masentaa. Eron jälkeen olen pärjännyt hyvin, vaikka alku olikin ahdistava (siitä avaudun huolella Julian podcastissa!). Yhteiskunta ja ystävät auttoivat alkuun: kun aloitimme jos nyt ei tyhjän niin erittäin ohuen patjan päältä vuoden 2018 viimeisinä päivinä, saimme niin paljon tukea että erosurun lisäksi itkin usein myös ilosta. Kela tarjosi vuokratakuun että pääsimme ensimmäisten kuukausien karmeasta vuokrakaksiosta kivempaan kotiin, naapuruston perheet toivat meille pyyhkeitä, toppavaatteita ja huonekaluja. En tiedä kuinka paljon vuoden 2019 alkuun kuului huolta toimeentulosta ja uusien hankintojen rahoittamisesta ja kuinka paljon murehtiminen oli myös unelmista luopumista ja parisuhteen päättymisen prosessointia, mutta sekin lopulta helpotti.

Toivoisin, ettei kukaan jää huonoon suhteeseen vain rahan tai elintason takia. Olen itse avioerolapsi ja muistan, että lapsuudessa kamalampaa kuin puuropainotteinen ruokailu oli eroa edeltävä kireä ilmapiiri ja omien vanhempien onnettomuus. Olisi totta kai ollut upeaa jos olisimme voineet elää ydinperheenä, mutta se ei nyt onnistunut. Olemme onneksi ystäviä ja vietämme paljon aikaa vanhalla perhekokoonpanolla, ja luulen että olemme kaikki onnellisempia kuin kaksi vuotta sitten. Ja vaikka Ylellä välillä kirjoitetaan timanttisista yksinhuoltajista säälivään sävyyn, tai kerrotaan yksinhuoltajuuteen liittyvistä sosio-ekonomisista riskeistä, on yksinhuoltajia yhtä moneen junaan kuin ydinperheitäkin. Riskit totta kai lisääntyvät kun vastuun arjesta kantaa pääasiassa yksi aikuinen, mutta mikään homogeeninen heikosti toimeentulevien äitien ryhmä tämä ei ole.

Ehkäpä se oma vinkkini on, että kannattaa pistää vähän sivuun sitä rahaa, jos se vain on mahdollista. Ja että jos ei ole, niin täysin persaukisenakin voi erota. Eroaminen itsessään on yleensä niin syvältä, että se tietty on astetta mukavampaa että ensin ei tarvitse nukkua kavereiden sohvilla ja voi juoda vähän viiniä samalla kun käy läpi yhden tärkeän suhteen elinkaarta. Mutta kaikki järjestyy.

KIRJOJA, JOITA EN AIKONUT LUKEA

Vaikka vuoden alussa vannoin, että pysyn jatkossa erossa autofiktiosta, se ei mennyt ihan niin. Ensin luin Riikka Suomisen teoksen Suhteellisen vapaata (Otava, 2020), joka ei per sé ole autofiktiota mutta taitaa lainata jos jonkin verran kirjoittajansa kokemuksista – oma keskustelunsa totta kai on, että eivätkö nyt kaikki kirjat tee niin, mutta tässä mennään jo tietyllä tapaa tunnistettavassa mittakaavassa. Kirja kuvaa erään avioliiton kehityskaarta ajanjaksolla, jolloin ahdistavasta avioseksistä päästään eteenpäin, niin omassa aviovuoteessa kuin ennen kaikkea uusien kumppaneiden kanssa. Avointa suhdetta käsitellään niin kirjan pariskunnan kautta kuin enemmän esseistiseen tyyliin parisuhteen historiaa ja yhteiskunnallista asemaa tutkaillen.

Kirja oli saanut etukäteen kritiikkiä siitä, että tarinan päähenkilö, nelikymppinen Klaara on ”ärsyttävän itsekeskeinen” ja toisaalta sitten ihan pituudestaan (kirjan, ei päähenkilön). Mä itse taas pidin siitä, että henkilöhahmot olivat mun mielestä moniulotteisia ja joiden toimintatapoja ja elämää yritettiin ymmärtää – ehkä liikaakin, sillä kyllä siitä saa sivumittaa lisää kun käydään läpi ihmisten eri kerroksia. Mä kuuntelin ja luin kirjaa lämpimässä saunassa viinilasin kanssa eikä kirjan pituus häirinnyt mua lainkaan, mutta olen kyllä sitä mieltä että se olisi toiminut hyvin myös kahtena erillisenä teoksena: Klaaran ja Ilmarin avoimen liiton ensiaskeleita kuvaavana teoksena sekä toisaalta esimerkiksi syvemmin parisuhteita analysoivana esseekokoelmana.

Ja tähän perään valitsin kirjan, joka vasta kuulostikin tutulta: kolmen lapsen vasta eronnut yksinhuoltajaäiti liittyy Tinderiin! Sanna Kiisken Tinder-päiväkirja (Docendo, 2020) oli silleen aika yks yhteen oman elämäntilanteeni kanssa, ja nyt oltiin ihan rehellisesti autofiktion ja omaelämänkerran rajamaastossa. Kirja koostuu pitkälti siitä, että Kiiski päivittelee sitä miten ei tule näillä spekseillä kelpaamaan kellekään – niin kuin päähenkilökin saa lopulta todeta, eivät ne lapset, konkurssit tai muuten vaan epämääräiseltä säätämiseltä vaikuttava elämä ole mikään este suhteen syntymiselle. Ja sitten siinä ruoditaan sanantarkasti Tinder-profiileja, joista muutaman tunnistin, ovat tulleet mullekin vastaan. Tämän lisäksi käydään treffeillä ja juoruillaan miehistä Whatsapp-ryhmässä.

Teoksen kirjalliset ansiot ovat aika ohuessa. Se on varmasti täydellistä Tinder-tirkistelyä niille, joilla ei itsellään ole asiaa sovellukseen, mutta yksipuolinen ja pinnallinen, ja vähän surullinenkin. Huomasin, etten halunnut samaistua – kaikesta yhteisestä huolimatta – kirjan päähenkilöön joka oli hetkittäin varsin epätoivoinen etsiessään uutta miestä. Ei sillä, onhan se totuus Tinderistä aika tylsä: ihmiset markkinoivat itseään, toiset enemmän ja toiset huomattavasti vähemmän vakavissaan, vaikka jotkut ilmoitukset ovat koomisia (joko vahingossa tai tarkoituksella) on Tinderin läpikahlaaminen lopulta aika puuduttavaa puuhaa. Itse selailen sitä lähinnä saadakseni sisältöä Instagramin Storyihin.

Syy, miksi nyt kuitenkin luin/kuuntelin nämä kirjat, oli se että aihe koski enemmän parisuhdetta kuin pelkkää päähenkilön itsereflektiota, joka ei aina autofiktiossa ole edes kovin onnistunutta. Nyt kun olen ollut kohta kaksi vuotta eronnut, ja satunnaista sutinaa lukuunottamatta yksin, ovat omat parisuhdehaaveet muuttuneet melko radikaalisti. En itse asiassa pysty enää katsomaan entiseen tapaan romanttisia komedioita, koska niiden tarjoama onnellinen loppu ei näytä yhtään onnelliselta omaan silmään. Ja tiedän, että monelle sopii traditionaalinen monogaminen suhde ja tähän nyt se disclaimer: muiden suhteet kiinnostavat mua äärimmäisen vähän. Jokainen järjestäkööt parisuhteensa, oli siinä sitten yksi tai satakaksi osapuolta, niin kuin parhaaksi katsoo kunhan ovat onnellisia ja kaikki mukana vapaasta tahdostaan, tietoisena suhteen pelisäännöistä. Mutta en tiedä millainen Dave Grohlin ja Trevor Noahin hybridi ovelle pitäisi ilmestyä että edes miettisin enää mitään vakavaa.

Ehkä Tinder-päiväkirjat tuntui juuri siksi vieraammalta kuin Suhteellisen vapaata, vaikka lähtöasetelman myötä olisi voinut olettaa ihan muuta. Kiisken kirjassa parisuhde on päämäärä, ja siinä haetaan juuri sellaista romanttista ideaalia mitä meille on tyrkytetty lapsuuden prinsessasaduista saakka. Siinä on tavoitteena päästä eroon sinkkuudesta, koska mikäs sen kamalampaa kuin olla yksin. Ja itsehän olen taas kokenut että on ollut aika ihanaa olla yksin. Enkä tarkoita ettenkö kaipaisi montaakin asiaa parisuhteessa elämisestä, mutta jos nyt mietin missä haluan olla viiden vuoden päästä ja kenen kanssa, niin olen ihan mielelläni tulevaisuudessakin talouden ainoa aikuinen. Totta kai toivon, että läheisyyttä ja suuria tunteita on tarjolla välillä mullekin, mutta perinteinen parisuhde ei ole enää mikään tavoite, ihmisarvon symboli tai suuri palkinto. Suomisen kirjassa oli parasta juuri parisuhdemyytin purkaminen, ja kirja ja sen teema on onneksi saaneet paljon tilaa mediassa viimeaikoina. Tarkoitus ei ole ajaa ahtaalle heteronormatiivista avioliittoa vaan antaa tilaa myös erilaisille parisuhteille – ja myös parisuhteettomuudelle.

MUTSI MARKKINOILLA

Se on taas yours truly raportoimassa HopLopissa, missä kymmenet syysloman ryydyttämät vanhemmat istuvat katatoonisessa tilassa läppäriensä kanssa toivoen, että tämä viikko on pian ohi. Olen muuten sitä mieltä, että jos suunnittelee perheenlisäystä olisi hyvä ensin viettää puolipäivää jossain tällaisessa sisäleikkipuistossa tutkailemassa sisintään, että ihanko oikeasti haluaa noin viiden vuoden ajan viettää vapaaehtoisesti näin lomapäiviään. Yllättävän moni meistä on kuitenkin valinnut tämän 18 vuoden riemuloman, itsekin vielä pari kertaa uudestaan senkin jälkeen kun oli selvinnyt, että seuraavan kerran sunnuntaiaamut olisi Netflix & chilliä joskus vuonna 2036.

Tänään tulin horisemaan teille taas Tinderistä. Tuo lempiaiheeni tältä vuodelta, loputon empiiristen kokeiden virtuaalinen kenttä, romantiikannälkäisten Wolt, toisinaan taas melkoinen Mordor. Nimittäin ensin hieman itseäni nuorempi sinkkuäiti Iida kirjoitti  Iidan matkassa-blogissaan siitä, kannattaako sinkkuäidin erikseen kertoa jälkeläisistään, ja sitten Kolmistaan-Karoliina kommentoi omalla kirjoituksellaan aihetta. Olen itse nyt swaippaillut (pääasiassa vasempaan) nyt seitsemän kuukauden ajan, joskin kiitos Tinderin olen voinut pitää sovelluksen poissa päältä jo parin kuukauden ajan. Olen siis omasta mielestäni varsin pätevä kokemusasiantuntija mitä tulee yksinhuoltajaäidin markkina-arvoon ja siihen, kuinka suorasanaisesti omasta perhestatuksestaan kannattaa kertoa.

Todettakoon, että itse olen paljastanut kortit heti kättelyssä. Profiilitekstissä ei ole lukenut tarkemmin lasten määrää eikä sukupuolta, mutta olen kyllä antanut ymmärtää, että heitä on, ja heitä on enemmän kuin ehkä se klassinen kaksi. Monet ovat tulkinneet kiertoilmaisuni niin, että lapsia on yhden pikkubussin verran joten oikeastaan kolme onkin ollut usein positiivinen yllätys. VAIN kolme! Toimiva taktiikka millä tahansa elämän osa-alueella, laskee vaan odotukset alas ja sen jälkeen kaikki onkin iloista yllätystä. Vaikka olen myös tehnyt selväksi, että en halua kotileikkiä vaan etsin lähinnä aikuista seuraa itselleni, on lasten olemassaoloa kuitenkin aika vaikea piilotella. Sen lisäksi en oikein usko, että olisin ihan samalla aaltopituudella ihmisen kanssa, joka kategorisesti vihaa lapsia (tai yksinhuoltajaäitejä, näitä on tullut muutama vastaan ennen kuin olen nopeasti vetäissyt vasemmalle).

Tässä tietenkin vaikuttaa vähän ikä: karkeasti arvioituna puolet Tinderissä pyörivistä yli kolmevitosista on toisella kierroksella (tai sitten periaatteellisesti perheettömiä, mikä on aivan yhtä okei). Oikeastaan se on mun mielestä ollut monella tapaa parasta tässä vaiheessa, sillä kun on kerran tai pari ottanut siipeensä suhdepuolella, on yleensä rehellisempi, tuntee itsensä paremmin ja myös tietää, mitä haluaa. No itse en tietenkään ole vielä mikään mestari noilla kolmella osa-alueella, mutta huomattavasti paranneltu versio siitä mitä olin edellisen kerran sinkkuna viime vuosikymmenellä. Lähes aina matchien kanssa tulee käytyä läpi henkilöhistoriaa ja on ihan luonnollista, että siihen kuuluu entisiä kumppaneita ja joskus niitä lapsia – itse yleensä puhun mielelläni jostain muusta kuin siitä, mitä kullannuppuni ovat tehneet, mutta on päiviä jolloin on pakko purkaa vanhemmuusangsteja ja silloin on kiva, että pöydän toisella puolella istuu joku joka suunnilleen ymmärtää etten ole aivan tosissani kun suunnittelen lasten sulkemista perunakellariin. Tämän takia huomaan, että yleensä ottaen todennäköisyydet tykkäyksille kasvavat kun näen esittelytekstissä maininnan lapsista (emojeita ei lasketa, koska emojimiehet ovat automaattisesti pelattu ulos).

Olen tänä vuonna käynyt treffeillä kuuden eri tyypin kanssa, ja olenkin hehkuttanut kaikille aiheesta kiinnostuneille sitä, että jokainen tyyppi on ollut tosi kiva. Normaali, hauska, tervejärkinen. Joidenkin kanssa juttu on jäänyt yhteen kohtaamiseen, toisia olen tavannut useammin. Mutta kuultuani kaverien kokemuksista kuinka esim. Tinder-treffikumppani on vajonnut psykoosiin kesken yhteisen illallisen niin tuntuu, että olen vähintäänkin voittanut jossain tinderpajatsossa (ihan lottovoittajiin en viitsi itseäni verrata). Matcheissa on ollut muutama vähän kirvesmurhaajavibaa välittävä kaveri (esimerkiksi Espanjassa itseään miljonääriksi kuvaillut heppu, joka halusi kyydittää minut vuorilla sijaitsevaan taloonsa viikoksi mutta ei halunnut kertoa oikeaa nimeään…) mutta vieläkään vastaan ei ole tullut yhtään dickpiciä, passiivis-aggressiivista naisvihaajaa tai fanaattista stalkkeria (pettymys!). Luulen, että osittain tämä tuuri selittyy raivorehellisyydellä, jota olen harrastanut omalta puoleltani. Tai sitten tämä on vain moukantuuria ja kun seuraavan kerran avaan sovelluksen siellä on kaikki karmeimmat kliseet vastassa.

KEVÄTVIIHDETTÄ

Olen pitänyt blogissa aika matalaa profiilia näistä asioista, mutta nyt haluan kuitenkin kertoa että olen saavuttanut (no okei, jo hetki sitten) sen pisteen, että latasin Tinderin. Olen ollut viimeksi sinkku vuonna 2007, että vähän on ehtinyt vettä virrata Vantaanjoessa. Silloin viime vuosikymmenellä (kääk!) pelattiin puhelimella korkeintaan matopeliä ja piti raahautua baariin asti etsimään elämänsä rakkautta. Ja silloin siellä Lostarin tanssilattialla piti käytännössä katsoen laittaa kaikki munat yhteen koriin, koska kauhean montaa tyyppiä ei ehtinyt yhden illan aikana yritellä. Nyt ei tarvitse enää käydä itse ruokakaupassa, yökerhossa eikä videovuokraamossa. Kyllä 2019 on hienoa aikaa ihmiselle elää.

Deittikulttuuri on siis hieman muuttunut, ja itsehän en. Sen jälkeen kun latasin ko. sovelluksen, ovat suunnilleen kaikki parisuhteessa olevat kaverini halunneet sitä tutkia – ja ymmärtäähän sen, siinä saa nopeasti käsityksen millainen kattaus sinkkumiehiä markkinoilla on, ja aika moni on yhtä vauhdikkaasti sulkenut koko sovelluksen ja huokaissut tyytyväisenä siitä, että ei tarvitse tosissaan swaippailla mihinkään suuntaan. Ja kyllä mä muistan, että tämä on aina ollut tietynlainen kansanhuvi niille, joilla ei ole oikeaa tarvetta Tinderille, oli itsellänikin vielä muutama vuosi taaksepäin. No, nyt se on sitten ladattu ihan oikeasti.

Eniten Tinder on kuitenkin kiehtonut sosiaalisena ilmiönä. Jos olisin vielä yliopistolla, niin tutkisin tätä varmaan kaikki päivät. Tai heh heh, tutkinhan mä nytkin, mutta vain tällaisena omana puolitieteellisenä kenttäkokeena. Olen oppinut, että oleellisin ihmisyyden mitta Tinderissä on pituus. Jos sitä ei kerro, on varmaan aika lyhyt. Jäätelöemojilla ei ilmeisesti viitatakaan mieltymykseen maitotuotteista vaan siihen, ettei tykkää vaniljasta – en ole tästä nyt ihan varma, en ole lähtenyt selvittämään asiaa käytännössä. Ilmeisesti vallalla on käsitys, että kalastus-, vaellus- ja kiipeilyvalokuvat tekevät vaikutuksen. Ja siis varmasti tekevätkin moneen, itsehän en selvästi ole kohdeyleisöä. Voisin myös kuvitella, että jostain persoonallisuustestistä saadut kirjainyhdistelmät kiinnostavat enemmän rekrytoijia kuin potentiaalisia kumppaneita, mutta kuten sanottu, mä olen ihan mummo mitä tulee Tinderiin.

Muistan, kun sosiaalisessa mediassa muutamat tuttavani paheksuivat kun satoja naisia deittaillut mies meni ja kehitti kategoriat yleisimmille Tindertyypeille. Ja toki myös naiset harrastavat samaa.  Mutta tottahan se on. Isoon joukkoon mahtuu kamala määrä kliseitä. Yleensä jos on huumorintajuinen, sitä ei tarvitse erikseen kertoa muille. Kyllä sen hei huomaa. Kaikilla ei tietenkään ole samat kriteerit kuin itselläni, mutta yleensä olen pitänyt lähtökohtana että pystyy kuvailemaan itseään muutamalla virkkeellä, joissa on välimerkit ja isot alkukirjaimet. Annoin kyllä kerran, vastoin periaatteitani, tilaisuuden yhdelle ”emojimiehelle” joka oli tiivistänyt elämänsä riviin hymiöitä, ja kaduin sitä tosi nopeasti. Mutta erityisen oudolta tämä Tinder-kulttuuri tuntuu siksi, että siinä tosiaan tehdään aika nopeita johtopäätöksiä ihmisistä. Vaikka kaveripiirissä on juhlittu jo Tinderhäitä ja on kai pari Tindervauvaakin, niin ne tarinat tosirakkauden löytymisestä swaippaamalla tuntuvat vähän urbaanilegendoilta. Mutta viihteenä tämä toimii (tsekatkaa nyt vaikka tätä ilmoitusten aatelia!). Ja ehkä jonain päivänä kirjoitan vielä väitöskirjani Tinderistä.