UUDET LEEGOT

Kyllä nyt kelpaa hymyillä.

Eilen oli viimeinen käynti eräällä yksityisellä hammaslääkäriasemalla, jossa olen viettänyt noin vuorokauden verran hammaslääkärin tuolissa joulukuisen pikku tapaturman seurauksena. Hampaita on poistettu ja uusia viritelty tilalle. Ensi viikolla käyn vielä YTHS:llä, jossa kevään aikana on porattu pari reikää (siinä ei vissiin ahkera hampaidenhoito auta mitään jos ruokailurytmi on napostelua puolen tunnin välein…). Joten jos tämän jälkeen olisin valmis valloittamaan maailman ja hampaidenhuoltokiintiö olisi hetkeksi täynnä…

Joulukuussa juostuani S-Marketissa, iskettyäni leukani kivilattiaan ja murrettuani neljä hammasta (kaksi vertikaalisesti, kaksi horisontaalisesti) kolme päivää ennen Espanjaan lähtöä, olin aika epätoivoinen. Myös hammaspäivystyksessä lääkärin ensimmäinen kysymys oli ”onhan sulla vakuutus?”. Onneksi oli – tämä tosin selvisi vasta kotona kun kävi vakuutuspapereitani läpi. Olin joskus hormonihuuruissa vastannut myöntävästi kun Pohjolasta oli tarjotti hyvin halpaa tapaturmavakuutusta, ja meinasin itkeä onnesta (tai saatoin itkeäkin, en ihan muista, oli aika paljon kipulääkitystä) kun selvisi, että monen tuhannen hammasoperaatio menisi 100 % vakuutusyhtiön piikkiin. Sieltä maksettiin niin taksit, buranat kuin jokainen visiitti hammaslääkäriin, joita kahden päivystyskäynnin lisäksi kertyi, öhm, kuusi, sisältäen kevytnukutuksessa tehdyn hampaidenpoiston.

Paskemminkin olisi voinut käydä. Hampaat kyllä alkoivat Espanjassa särkeä ja juuri niiden pystysuuntaan haljenneiden heiluminen aiheutti sen, että aloin yöllä purra tosi tiukasti leukoja yhteen. Tämä vaiva jäi heti historiaan kun hampaat helmikuussa poistettiin, ja siitä asti olen vain odotellut, että uudet implantit voidaan ruuvata kiinni (toki ensin piti vähän ottaa mallinnoksia ja silleen) ja opetellut hymyilemään niin, etten näytä ihan pultsarilta. Näytän kyllä muutenkin. Ja pari viikkoa sitten hampaat ruuvattiin paikoilleen, poikittain katkenneet saivat kauniit keraamiset kruunut ja eilen vielä varmistettiin, että ovat hyvät. Kyllä ovat.

Nyt se paasausosuus – kaikki mut tuntevat kyllä tietävät, että tykkään paasaamisesta. Se vakuutus. Tämä koko juttu olisi maksanut omakustanteisesti vähän päälle 7000 euroa. Seitsemän tuhatta. Se ei olisi tullut julkisella kovinkaan paljon edullisemmaksi, joten vaikka rakastankin maksaa veroja ja nauttia julkisista terveydenhoitopalveluista enkä edes sano mitä mieltä olen sote-uudistuksesta, niin joskus se vakuutus kannattaa. Etenkin, kun omaani olen maksellut noin 50 euroa vuodessa. Liimaillessaan mun leukaa päivystyksessä hammaslääkäri kertoi, että yksi tyypillisimpiä tapauksia on äiti, jolla on sylissä rimpuileva lapsi osunut leukaan niin, että etuhampaat ovat murtuneet. Hinta korjaukselle: about 900 euroa. Per hammas.

Tämä oli ihan ilmainen mainos vakuutusyhtiöille. Niiltä kuulemma saa ihan vain pelkkiä hammasvakuutuksiakin. Kyllä kannattaa. Kultahampaita en saanut tilalle vaikka pyysin, mutta on nää posliinisetkin aika hyvät.

VIINISTÄ JA VIINASTA

Luin lauantaina Ylen artikkelin kuopiolaisesta ensiavusta. Ei kuulostanut kovin hauskalta – en nyt odottanutkaan mitä Teho-osasto-tv-sarjan tyyppistä jännitysnäytelmää, mutta kai sitä toivoisi että alkoholilla ei olisi ihan niin isoa osuutta ensiavun arkeen. Vaikka tiesin sen kyllä omastakin kokemuksesta: olen ollut vappuna itse migreenikohtauksen takia ensiavussa, samoin mahakipuisen miehen seurana kesän vilkkaimpana viikonloppuna. Silloin me selvin päin olleet olemme kyllä olleet vähemmistö. Toisaalta olen myös tutustunut espanjalaiseen ensiapuun yhtenä kesän suurimmista juhlapäivistä; lauantaina, jota voisi verrata meillä vaikka vappuaattoon. Meidän lisäksi paikalla oli keskiyöllä kaksi muuta potilasta. Joista kumpikaan ei ollut kännissä.

Vitsailen viininjuonnillani aika paljon täällä blogissa ja aina välillä mietin, kuinka tosissaan heittoni drinkintarpeesta otetaan. Noin tilastojen ja totuuden vuoksi, juon keskimäärin viikossa kolmena iltana viiniä tai otan lasin skumppaa. Se itseasiassa kuulostaa itsestänikin aika paljolta, vaikka määrät ovat kaukana mistään Audit-testissä hälyttävistä annoksista. En kuitenkaan ole koskaan kotona humalassa, en hiprakassa, korkeintaan astetta hilpeämpänä kun olemme skoolanneet jonkun juhlan kunniaksi tai olen syönyt hyvän aterian (johon voi kuulua tai olla kuulumatta viiniä). Minulla ei ole erityisempiä lapsuudentraumoja aikuisten alkoholinkäytöstä ja varmaan siksi suhtaudun siihen yleisesti aika rennosti: kunhan lasten perusturvallisuus ja aikuisten toimintakyky säilyy ei oluita tai viinejä tarvitse laskea desimitan kanssa että pysytään Ilta-Sanomien galluppien suosituksissa.

Yksi asia kuitenkin, mistä pidän ihan hirveästi Espanjassa, on suhtautuminen alkoholiin. Epäilemättä myös Espanjassa on alkoholisteja ja kansanterveydellisiä ongelmia siihen liittyen, mutta yleinen ilmapiiri on suvaitsevainen ja sosiaalinen. Alf Rehn kirjoitti Facebookissa viikonloppuna kokemuksistaan Kööpenhaminassa, jossa leikkipuistossa juotiin keskellä päivää olutta. Siis aikuiset, lastensa kanssa olevat ihmiset, eivät yöllä keinuille kokoontuneet teinit. Eikä varmasti se bissenjuominen ole ollut pääasia (vähän koomiseltahan se kuulostaisi, ”pakko saada bisse, vienpä lapset leikkipuistoon”). Eikä alkoholi ole mikään itseisarvo ja monta mukavaa, rempseää ja hulvatontakin absolutistia tuntien tiedän, että alkoholiton elämä on oikein hyvä vaihtoehto. Mutta Espanjassa olut tai lasi viiniä on usein oleellinen osa ateriaa eikä kukaan katso kulmien alta, vaikka samassa pöytäseurueessa olisi alaikäisiä.

Koska omaan kuplaani kuuluu lähinnä ihmisiä, joilla on alkoholinkäyttöön mutkaton, terve (ja jopa elitistinen) suhtautuminen; harrastetaan pienpanimotuotteita, hifistellään laatugineillä, tilataan viiniharvinaisuuksia netistä, olen pitkään kannattanut viinien vapauttamista ruokakauppoihin ja Alkon monopolista luopumista. Ja toivonut kulttuurista muutosta kohti eteläeurooppalaista tapaa, jossa lounaalla juotu olut ei automaattisesti ole merkki interventiota kaipaavasta ongelmasta. Nyt olen kuitenkin, osittain myös tuon Ylen artikkelin myötä, alkanut epäillä omaa liberaalia näkemystäni alkoholilainsäädäntöön. Sisäinen kepulaiseni epäilee, että enemmistön hallitusta ja hillitystä nautiskelusta huolimatta ei osa suomalaisista kestäisi henkistä vapautumista, eikä ihan konkreettista vapautumistakaan.

Vuoden päästä olen varmaan viisaampi sen suhteen, onko espanjalaisten juomakulttuuri yhtään sen sivistyneempää kuin Suomessa. Ulkopuolisena se saattaa hyvinkin näyttää vain kauniin, vapaamielisen puolensa ja piilossa on samanlaisia vakavia haittavaikutuksia kuin täällä pohjolassa. La Línea tarjoaa varsin mielenkiintoisen tarkkailupaikan, koska kyseessä on ehdottomasti yksi Espanjan köyhimpiä alueita. Olemme nähneet siellä jo mainoskampanjan, jossa puututaan teinien juomiseen, sekä joka päivä matkalla Gibraltarin rajalle kuljemme läpi kujan, jossa jo auringonnoususta alkaen istutaan terassilla kaljalla. Lupaan raportoida, onko Espanjalainen tapatissuttelu ja tinto de verano paljastaneet pimeän puolensa vai julistanko yhä lounaalla nautitun viinin ja rantaleikkien lomassa sipaistun bissen ilosanomaa.

eve-1071356_640.jpg
Kuva: Pixabay

VUOSI VAIHDOSSA

Pian tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun lähdin 15-vuotiaana voittajan varmuudella vaihto-oppilaaksi. Olin haaveillut vaihtarivuodesta varmaan jo eskari-ikäisestä asti ja olin vakuuttunut siitä, että se olisi alkusoitto kansainvälisen seikkailijattaren uralleni. Syksyllä tulee myös se hetki, että ihan eiliseltä tuntuva vaihto-oppilasvuosi on elämäni vedenjakaja, koko tähän astisen elämäni taitekohta ihan tilastollisestikin. Puolet elämästä ennen, puolet jälkeen. Ja voin sanoa, että AFS-vaihto-oppilasjärjestön kautta Dominikaanisessa tasavallassa vietetty 10 kuukautta teki musta juuri minut ja on oman elämäni käännekohta muutenkin kuin matemaattisesti.

san-cristobal-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Suosittelen vaihtarivuotta suunnilleen kaikille. Se tuli selväksi kaikille kavereillekin, sillä varmaan vielä kymmenen vuotta kotiinpaluun jälkeenkin puolet jutuistani alkoi ”silloin kun olin vaihtarina…”. Tiedän, järkyttävän tylsää kaikille niille miljoonille ihmisille jotka eivät käyneet tätä samaa vajaan vuoden mittaista kasvuprosessia läpi – onneksi hyvä vaihtarijärjestö organisoi lähtijöilleen leirejä ennen ja jälkeen vaihtarivuoden, joissa voi rauhassa analysoida, muistella, itkeä, ikävöidä, pelätä ja fiilistellä sitä, millaista on kun keskellä tuskaisinta teini-ikää löytääkin itsensä toiselta puolelta maapalloa, aivan erilaisessa kieli- ja kulttuuriympäristössä missä siihen asti oli lapsuuttaan viettänyt.

koulupuku-vaihtarilla.jpg

En pysty kuvailemaan kuinka paljon opin itsestäni ja elämästäni sen vuoden aikana kuulostamatta joltain henkilökulttiin hurahtaneelta lahkolaiselta. Vuosi vieraalla maaperällä oli välillä aivan kamala: olin haaveillut Karibianmeren valkeahiekkaisista rannoista, päädyin saarella sisämaahan niin kauas rannoista kuin oli maantieteellisesti mahdollista. Perheeni oli mukava, katolilaiseen kulttuuriin nähden äärimmäisen rento ja liberaali mutta sopeutumisvaikeuksia oli, eikä vähiten samanikäisen siskon takia, jonka ainoa motivaatio hyväksyä host-sisko oli ansaita lisäpinnoja oman vaihtarivuoden hakemukseen. Käsittelin koti-ikävääni syömällä salaa kaikki perheen juustot ja leivät ja lihoin 10 kuukaudessa melkein 30 kiloa. Aina opiskelematta koulussa pärjänneen menestyjän itsevarmuus joutui koetukselle, kun espanja – jota en ollut opiskellut päivääkään ennen lähtöäni – ei alkanutkaan sujua silmänräpäyksessä, ja jouduin jatkuvasti vertailluksi italialaisiin ja ranskalaisiin vaihtareihin, joilta uusi kieli kyllä taittui alle kuukaudessa.

monte-cristi-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Mutta jokainen vaihtarivuoden vaikeus kasvatti. Joskus lähinnä fyysisesti, mutta kun oli aika palata Suomeen, olin taas täynnä itseluottamusta, uskoa siihen että voin oikeasti valloittaa maailman (olinhan jo valloittanut Karibian korkeimman vuoren!), uteliaisuutta ja levottomuutta. Opin sen perkeleen espanjan, ja vaikka vanhempieni matkaan antama rinnakkaisluottokortti olikin jatkuvasti tapissa kun otin ilon irti vapaudestani, on noin 5000 euron arvoinen vaihtarivuosi maksanut itsensä takaisin myös ihan konkreettisesti. Kielitaito ja Dominikaanisen tasavallan paikallistuntemus ovat poikineet ihan oikeita työkeikkoja, lyhyempiä ja pidempiä, ja sopeutuminen seuraavaan kotimaahan ei hirveästi huoleta, koska pääsen puhumaan espanjaa. Olen juuri se hullu, joka on heti nykimässä hihassa kun kuulee jossain jonkun puhuvan edes etäisesti espanjaa muistuttavaa kieltä (olen esimerkiksi ylireagoinut ja mennyt selostamaan albaaneille espanjaksi herra ties mitä).

vaihtarina-lihoo.jpg

Ja kaikista tärkeimpiä asioitahan ei voi mitata rahassa. Sain elinikäisiä ystäviä, sain nähdä ryhävalaita luonnollisessa elinympäristössään, sain itsenäistyä ja toisaalta turvautua uusiin ihmisiin, joista tuli perhe vuoden aikana. Olisi kiva kuulla, onko vaihto-oppilasvuodessa enää nykyään samanlaista taikaa kuin silloin. Nyt matkustelusta ja pidemmistäkin reissuista on tullut arkipäivää, ja toisaalta edes missään syrjäseuduilla ei enää joudu eroon entisestä elämästään samalla tavalla kuin vielä 2000-luvun alussa. Silloin, kun minä olin vaihtarina (huomatkaa hieman paheksuva, nariseva äänensävy) nettiä käytettiin ehkä kerran, kaksi viikossa eikä monilla ystävillä ollut edes sähköpostia. Kirjeet kulkivat hitaasti mannerten ja merien välissä, tärkeimmät uutiset soitettiin ja kerran kuussa kuulumiset vaihdettiin puhelimitse. Koska lähdin vaihtoon yläasteen ja lukion välissä, sain muutaman kuvan kavereilta joissa kerrottiin lukioelämästä, mutta en nähnyt päivittäin sosiaalisesta mediasta kuvia Suomesta enkä ehtinyt niin hirveästi ikävöidä Pohjolaan: en tiennyt, mistä jäisin paitsi, ja oli helppo keskittyä elämään uudessa paikassa kun Suomesta ei tiennyt mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En nyt ehkä mene enempää vaihtarivuoden yksityiskohtiin, kun rommipullo maksoi vähemmän kuin litra maitoa ja heti toisella viikollani kävin ottamassa sen ekan tatuoinnin, koska haluan yhä kannustaa kaikkia äitejä ja isiä lähettämään lapsensa rohkeasti maailmalle, jos vain voivat. Mua ei opettanut Siperia vaan Karibia, mutta voi miten yksi vuosi voi tuntua rakkaalta, tärkeältä ja mullistavalta vielä vuosien jälkeenkin.

PANIIKKINAPPULA

Öö, me muutetaan. Tasan kuukauden päästä. Tai hitto, tavarat lähtevät jo ennen sitä mutta te muut olette kuukauden päästä ehkä juhannuskrapulassa festareilla tai mökillä rillaamassa, mutta me – me lähdetään pois. Eikä tulla varmaan ihan heti takaisin. Ja Queen of Denial tässä hei, vasta nyt se alkaa itsellekin upota ymmärrykseen. Olen kyllä jo pari kuukautta huolettomasti heitellyt ilmoille ”niin joo me muutetaan Espanjaan” kun on kysytty tulevaisuudensuunnitelmista, mutta en ole sisäistänyt itsekään sitä. Nyt kodin tyhjentyminen, kaikkien liittymien ja sopimusten irtisanominen ja kalenterin katsominen tekee todelliseksi sen, mitä olen prosessoinut hyvin hitaasti viimeiset pari vuotta.

Ja nyt olen huomannut, että aina ennen lähteminen on ollut kovin helppoa, koska olen tiennyt palaavani – yleensä olen tiennyt jopa paluun tarkan päivämäärän. Nyt voin vain epämääräisesti arvailla, että hyvällä tuurilla ensi kesänä viikko tai kaksi Suomessa, talvella emme aio tänne tulla kuin äärimmäisen pakon edessä. Toivon siis, ettei kukaan lähisukulainen kuole (ja toivon sitä tietenkin muutenkin, en vain itsekkäistä syistä). Nyt tuntuu, että moni sellainen asia, jota on aina voinut lykätä koska tulee seuraava viikko, tulee seuraava kesä, tulee seuraava vuosi, ei ole enää lykättävissä. Meillä on noin neljä viikkoa aikaa nauttia maailman kivoimmasta kotikaupungista ja pelkään, että aika loppuu kesken.

Lapseni eivät ole koskaan uineet Stadikalla. Eivätkä Hietsussa. Kuopus ei ole koskaan käynyt Suomenlinnassa, eikä Pihlajasaaressa, eikä Uunisaaressa. Eikä Seurasaaressa. Meillä on vieläkin näkemättä Kaapelitehtaan Teatterimuseo, Ratikkamuseo sekä Kansallismuseon Vintti. Emme ole kiivenneet Stadikan torniin eivätkä lapset ole päässeet silittämään lampaita Haltialaan tai Fallkullaan. Emme ole käyneet Kaivarissa emmekä Keskuspuistossa. Lapsiltani on jäänyt väliin kaikki sellainen mikä mulle oli omassa nuoruudessa tärkeää Stadissa, koska meillä on ollut aikaa. Ei ole ollut kiire kiertää Sibelius-monumenttia ja Hakaniemen toria, koska ne ovat odottaneet meitä. Mutta nyt tuntuu, että kotiseutukasvatus jää ihan kesken.

Eikä pahinta ole suinkaan se, että on paikkoja, joihin lapset eivät ole päässeet ollenkaan. Meillä nimittäin on aivan liian pitkä lista kohteita, joissa täytyy käydä uudestaan. Jokaiselle on luvattu kiipeilyreissu Korkeessa, esikoinen pääsee jo Lintsin vuoristorataan. Kuulemma Lasten kaupunkiin JA Lasten liikennekaupunkiin pitäisi päästä. Haluaisin viedä pojat vielä SeaLifeen ja Luonnontieteelliseen museoon – ja äh, meillä on käyttämättä lahjakortti Flamingon kylpylään, ja onhan Vantaalla vielä Heurekakin! Sen lisäksi lapset haluavat hengailla mökillä ja omalla uimarannalla, käydä leffassa, nähdä mahdollisimman paljon kavereita ja yhdet juhlatkin pitäisi vielä järjestää. Ne eivät olekaan pelkät kuopuksen 3-vuotissynttärit vaan myös läksiäiset.

Helsinki on ollut hyvä paikka asua. Olemme pärjänneet pienessä asunnossa tulematta mökkihöperöiksi, koska ulkona on avautunut avara maailma. Kulttuuritarjonta lapsille on mahtavaa eikä se ole sitä väsyneiden Ryhmä Hau-hahmojen reggaeton tanssia mitä se on Espanjan kotikaupungissamme, vaan kunnianhimoista, taiteellista ja aikuisenkin mielestä kiehtovaa. Täällä on taidetta, tapahtumia, tekemistä sadepäivillekin. Me olemme asuneet alueella, josta kävelee viidessä minuutissa metsän keskelle ja merenrantaan, toisaalta usein kulkevilla julkisilla kulkuneuvoilla päässyt kaupungin keskustaan 20 minuutissa. Lapsiperheelle Helsinki on tuntunut juuri täydelliseltä asuinpaikalta, etenkin täältä lähiöstä katsoen. Paniikin lisäksi päälle puskee ikävä.