PAHA LAPSI

Parin viikon päästä seitsemän täyttävä esikoinen on jo jonkin aikaa saanut nauttia vähän suuremmasta vapaudesta, eli leikkiä omalla kotipihalla ja viereisessä leikkipuistossa ilman, että äiti hengittää niskaan ja on koko ajan että nyt se takki kiinni ja älä miekkaile niillä kepeillä joku vielä sokeutuu! Ja kyllä, kuten tuon ikäisillä lapsilla aika usein, välillä on harkintakyky vähän pettänyt ja kaverin kanssa on käyty juoksemassa kilpaa naapuritalon rappukäytävässä tai piilouduttu hiekoitushiekkalaatikkoon. Sellaista onneksi aika viatonta hölmöilyä. Kuitenkin pääasiassa olen voinut olla luottavaisin mielin kun lapsi on sanonut heipat ja häipynyt polkupyörän ja bestiksen kanssa ajamaan ympäri korttelin sisäpihoja.

Eikä mua kauheasti pelota lapsen toilailut, liikenne vähän, mutta olen vasta nyt ymmärtänyt että mun pitää oikeasti olla huolissani muista lapsista. Ja kyllä kuulostan kukkahattutädiltä, mutta muutaman kerran lapsi on palannut kotiin hieman lannistuneena, kun samassa pihapiirissä pyörivä kolme vuotta vanhempi lapsi on vääntänyt kättä (ei silleen hyväntahtoisessa kilpailuhengessä) tai jotain muuta lievästi väkivaltaista. Ja tiesin kyllä kenestä puhutaan joka kerta ennen kuin lapsi pääsi selityksessään siihen vaiheeseen, koska kyseessä on sellainen lapsi jolla on monta erilaista leimaa, esimerkiksi hankala tapaus ja ongelmalapsi.

Tässä kohtaa sitten käsi ylös sen merkiksi, etten olekaan mikään suuri superkasvattaja. Nimittäin aina kun kohtaan kyseisen lapsen, tekisi mieli mennä uhoamaan että vielä kerran väännät sitä kättä niin sen jälkeen syöt jatkossa jaloillas tai miltä tuntuisi tekohampaat kolmannella luokalla häh. Ja se on ihan hirveää. Koska tiedän, että ensinnäkin kukaan lapsi ei ole tarkoituksella kamala, paha, ilkeä – tai tarkoituksella ehkä, mutta ei siksi että olisi luonnostaan mikään puolitoistametrinen ihmishirviö. Ja että minun ja muiden äitien reaktiot eivät ainakaan auta lasta, jolla on sen verran vaikeaa elämässä, että pitää kiusata itseään huomattavasti nuorempia lapsia.

Olen tavallaan naurettavan helpottunut, että meidän osaltamme ongelma ratkeaa muutolla. Ei tarvitse pelätä, että omassa kotipihassa tilanne menisi sellaiseksi, ettei lasten voi antaa olla keskenään ilman jatkuvaa tuomarointia, tai että oma lapsi joutuisi kiusatuksi isompien toimesta ekaluokalla ensi syksynä. Mutta olen melko varma siitä, että tämä ei ole viimeinen kerta kun sisäinen leijonaemo alkaa käydä kierroksilla ja unohtaa kaiken kehityspsykologiasta ja varhaislapsuudesta ja myötätunnosta opitun ja haluaa vaan mennä nostamaan tyypin kauluksista ilmaan ja vähän uhkailla. Ja jos musta, kuitenkin silleen omasta mielestäni aika tiedostavasta ja parhaansa mukaan sellaisella myönteisellä ”koko kylä kasvattaa”-mentaliteetilla toimivasta ihmisestä, tuntuu näin raivokkaalta niin millaista on sen huonosti käyttäytyvän lapsen kotona, millaisia kohtaamisia koulussa tai sitten muualla?

Pelottavin ajatus on tietenkin se, että jonain päivänä oma lapsi olisi se paha lapsi, jolla ei olisi kavereita ja joka kiusaisi pienempiään (tai minkä kokoisia tahansa) ja potkisi lokkeja. Että jos tää mun paras ei riitäkään, tai jos lapsi masentuu tai jos en vaan pysty suojelemaan sitä tarpeeksi maailmalta. Olen myös miettinyt sitä, miten nyt tämän meidän pihan pahiksen kanssa pitäisi toimia. Tiedän lapsen jo vuosien ajalta ja joskus – hänen ollessaan vielä paljon pienempi ja vaarattomampi – olemme jutelleetkin ulkona, kaipasi silloin kovasti huomiota. Ja nyt kun lähes päivittäin törmätään, en vain tiedä mitä sanoa. Kuinka pitää oman lapsen puolta rikkomatta toista lasta enempää, olla yhtä aikaa tiukka ja turvallinen aikuinen kun ei tiedä millaisia vastareaktioita on luvassa. Joten kyllä, sinä joka sanoit mun valittaessa jostain vaatteidenpukemisboikotista tai yöheräilyistä, että mitä isommat lapset niin sitä isommat ongelmat… olit ihan oikeassa.