SUURIEN TUNTEIDEN PÄIVÄ…

… jolloin teki mieli perua koko muutto.

Mun ekavekara täytti seitsemän vuotta. Se on vieläkin ihana, herkkä, hauska, rohkea ja täynnä itseluottamusta, reilu isoveli, kovaa vauhtia kasvava ja vapautta janoava optimisti, joka innostuu uusista seikkailuista helposti mutta haluaa myös illalla käpertyä syliin. Huipputyyppi. Mutta jos ei lasketa syntymäpäivää, joten juhlittiin lähinnä donitseilla ja kaakaolla ja Pokemon-korteilla (hitto mitä rahastusta!) ennen ensiviikon synttärijuhlia, tämä oli aika kamala päivä.

Tänään jos koskaan olin valmis perumaan koko muuton. Purkamaan pakatut laatikot ja lakki kourassa lähtemään Ikeaan ostamaan uusia huonekaluja jo myytyjen tilalle. Soittamaan Espanjaan että sori, me jäädäänkin Itä-Helsinkiin. Täällä on hyvä.

Ompullehan on olemassa koulupaikka. Ihan varmuuden vuoksi, kunnes ollaan tukevasti toisen maan kamaralla ja silleen. Ja tänään oli se päivä, kun tulevat ekaluokkalaiset kutsuttiin tutustumaan kouluun – päivä, joka saa äidit liikuttuneiksi joka tapauksessa. Varsinkin jos nyt sattuu olemaan kyse siitä esikoisesta: vähän kokeneemmat äidit istuskelivat koulun sohvilla ihan tyynesti, me muut tärisimme jännityksestä ja nieleskelimme kyyneliä. Ompun koulu olisi ihan lähellä, aika iso, mutta kaikin puolin kiva koulu. Sellainen, johon lapsensa lähettäisi aamulla hyvillä mielin.

Ja kun luokka kerrallaan lapset kutsuttiin jonoon niin alkoi kurkkua kuristaa. Koulun pihalla oli jo valmiiksi niin paljon tuttuja naamoja, että nauratti. Tuo vuonna 2010 syntyneiden aika iso ikäluokka on sellainen, johon ehti – yhden lapsen äitinä – tutustua kunnolla ja moni äiti, jota ei ehkä kovin usein ollut sen äitiysloman leikkipuistoajan jälkeen nähnyt kuin ohimennen harrastuksissa tai ruokakaupassa, vilkutti iloisesti. Pitkästä aikaa!

Se luokka, jolla Omppukin olisi aloitanut, oli täydellinen. Siellä oli poika, jonka äidin kanssa olemme tunteneet jo odotusaikana, hengailleet yhdessä laitoksella kun pojilla on kaksi päivää ikäeroa, ja pysyneet yhteydessä sen seitsemän vuotta. Siellä olivat melkein kaikki Ompun rakkaimmat eskarikaverit, paljon puolituttuja ja nekin muutama, keitä en entuudestaan tuntenut, vaikuttivat ihanilta koulukavereilta. Opettaja vaikutti huumorintajuiselta ja tiukalta. Tunsin itseni ihan hirveäksi äidiksi, että vien lapselta sen ilon (ja turvallisuuden ja tuttuuden) että hän saisi aloittaa juuri tuossa loistavassa porukassa koulunsa.

Oikeasti tämä oli kovempi paikka mulle. Omppu suhtautui asiaan uteliaisuudella mutta ei ollut erityisen pahoillaan siitä, että hänestä tuleekin espanjalainen tokaluokkalainen eikä herttoniemeläistä ekaluokkalaista syksyllä. Kotimatkalla (oli pakko hakea muuttolaatikoita ja viiniä) kysyin, mikä fiilis tutustumiskäynnistä jäi. Ja Omppu oli iloinen, että ne eskarikaverit, jotka pitivät eniten toisistaan, olivat päässeet samalle luokalle. ”Kun ne tykkää toisistaan niin paljon,ne on varmasti tosi iloisia”. Mun kultainen lapsi. Ja sitten se jatkoi potkulaudalla matkaa eteenpäin ja mä jäin kokoamaan itseäni parin metrin päähän.

Tekisi mieli jäädä Suomeen. Antaa Ompulle ensimmäinen kouluvuosi tuttujen ihmisten kanssa, mennä itse vanhempainyhdistykseen tuttujen äitien kanssa. Lapselle tähän koulunaloitukseen ei liity samaa nostalgiaa kuin äidillä, hän on sopeutuvainen luonne, jolle tärkeintä on oppia lukemaan ja saada oma puhelin. Hän on ihan varma, että Poke-kortteja voi vaihdella Espanjassakin. Olisikohan mulla helpompaa, jos pitäisi itse esittää reipasta ja tsempata lasta enemmän? Nyt se on äiti, joka itkee ja ikävöi jo valmiiksi näitä kulmia, ihmisiä ja yhteisöä, joka melkein kahdeksan vuoden aikana ympärille on muodostunut.

Huomenna on sitten eskarilaisten kevätjuhla. Että oikea itkuviikko luvassa.

P5143193.jpg