KOTIMAABINGO

P7172580.jpg

Se hemmetin Brexit. Hiton huonosti äänestetty, typerä päätös, joka taas ajaa meidän perheen kiertolaisiksi. Ei tietenkään juuri tänään, mutta olemme taas jännän äärellä: Vaikka Iso-Britannian EU-ero ei ehkä konkretisoidukaan vielä lähivuosina, se kuitenkin tarkoittaa sitä että loppuelämää emme voi Gibraltarin kupeessa viettää. Näin ollen olemme joutuneet taas kaivamaan karttapallon esiin ja sohimaan sormella sattumanvaraisia paikkoja, josko sieltä löytyisi meille seuraava kotimaa, tai oikeasti Käytännön Mies on vain alkanut ahkerasti selata oman alansa työpaikkailmoituksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka tällä hetkellä päätös koskee enemmän Käytännön Miestä, vaikuttaa se myös meidän muidenkin suunnitelmiin. Tarkoitus nimittäin oli, että kun joskus vuodenvaihteessa saan toivottavasti palautettua kandini ja seitsemän vuoden yliopistolla roikkumisen jälkeen on hallussa edes se alempi korkeakoulututkinto, alkaisimme mekin pakkailla Suomen kotia kasaan. Olin enemmän kuin innoissani Espanjaan palaamisesta: Aurinko, luonto, ruoka, hintataso, ne koirat ja vähän rennompi elämäntyyli – tietenkin myös ne huonot puolet, mutta missäpä niitä ei sitten olisi. Nyt olen kuitenkin henkisesti varautunut siihen, ettemme palaa enää La Líneaan. Pelkkä ajatuskin itkettää, koska nyt syyssateiden aikaan poden ihan fyysistä ikävää lempeiden merituulien ja ihanien auringonlaskujen keskelle.

P7087564.jpg

No, kotimaaruletti on lähtenyt pyörimään ja nyt sitten yritetään löytää kompromissi, ja tietenkin mahdollisesti uusia töitä Käyttikselle. Potentiaalisten kotimaiden kartoitus ei aina ole ihan helppoa hommaa, kun kyse ei ole pelkästään työpaikasta vaan myös siitä, millaiset työllistymismahdollisuudet mulla olisi, minkälainen koulu ja kieliympäristö poikia odottaisi ja esimerkiksi itselläni tällä hetkellä aika korkealle prioriteeteissä nousee turvallisuus, niin sellainen yleinen terrorismihysteria kuin esimerkiksi luontoon liittyvät tekijät, kuten ilmaston puhtaus. Esimerkiksi Kiina on mulle ehdoton no-no ilmansaasteiden takia: Kyllähän siellä toki asuu yli miljardi kiinalaista, mutta itseäni ajatus huonosta hengitysilmasta ahdistaa, etenkin perheen astmaatikkojen takia. Toisaalta listalta on pyyhitty Dubai, koska tuttavien kokemusten perusteella Dubaissa naisen paikka on lähinnä ostarilla, ja itselleni koko alueen ongelmallinen suhtautuminen esim. siirtolaisten käyttöön työvoimana on liian iso moraalinen kysymys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulla on ollut periaatteena, että mitä kauemmas sen parempi, eli olen ehdotellut Kap-kaupunkia, mitä tahansa Etelä-Amerikan valtiota tai Oseaniaa. Tämähän on puoliksi ihan vitsailua, mutta toisaalta mitään ei ole poissuljettu. Paitsi Mongolia, sille sanoin ei. Seuraava kohde on kuitenkin sellainen, että pojat aloittavat siellä koulun, joten meidän olisi parempi viihtyä paikoillamme vähän pidempään. Välillä tuntuu varsin epätodelliselta käydä keskusteluja siitä, pitäisi miehen hakea töitä vaikkapa Australiasta kun samalla pyöritän tätä erittäin tuttua ja tylsää arkea Helsingissä. En oikein vieläkään käsitä sitä, että meidän perheestämme osa asuu ulkomailla ja jatkuvasta matkustelusta on tullut jo rutiinia.

P7057302.jpg

Onneksi tämä epävarmuudessa elämisen vaihe on meneillään nyt, kun elämä on muuten täynnä opintoja, kerhoja, harrastuksia ja hauskoja menoja. Ulkomailla asuminen on saanut myös arvostamaan kaikkea kivaa täällä oikeassa kotimaassa, enkä panisi pahakseni jos jäisimme Suomeenkin – onhan täällä niitä soijanakkeja ja hyvänmakuista vesijohtovettä. Toivon kuitenkin, että pian koko perhe olisi saman katon alla, koska perhe-elämä pelkän Skypen välityksellä on aika tylsää.

P7182811.jpg

SE NIISTÄ DELFIINEISTÄ

En olisi uskonut, että samaan aikaan kun kirjoittelin ulos ahdistusta Espanjan eläinoikeustilanteesta, alkoi Tampereella häpeällinen siirto-operaatio, jossa Särkänniemen delfinaarion neljä viimeistä merinisäkästä pakattiin tankkeihin ja kuljetettiin rahtikoneeseen, jonka määränpää on Finavian mukaan Ateena. Näyttää siltä, että spekulaatiot delfiinien siirtämisestä kreikkalaiseen Attica Zoological Parkiin, joka ei noudata paikallista lainsäädäntöä tai eläinten hyvinvoinnin turvaavia standardeja, pitävät valitettavasti paikkansa. Kreikkaa esiteltiin vain yhtenä vaihtoehtona ja Särkänniemi kyllä lupasi tiedottaa, kun jotain tiedotettavaa on – ilmeisesti poliisien turvaama salamyhkäinen siirtoprosessi lauantaiyönä oli vain osa tätä upeaa viestintästrategiaa.

Olen tietenkin ollut sitä mieltä, että harmaa betoniallas Tampereella on väärä paikka Meksikonlahdelta varastetuille delfiineille, joiden älykkyydestä, iloisen uteliaasta luonteesta tai kehittyneestä elämästä laumoissa ei kai tarvitse erikseen kertoa kenellekään. En ole kuitenkaan ollut eturintamassa ajamassa delfinaarion sulkemista: Kaksi delfiineistä oli vankeuteen syntyneitä, yli 30 vuotta sitten Tampereelle tuodut Veera ja Delfi ovat jo valitettavasti sopeutuneet elämäänsä vankeudessa, pienessä laumassa joka ei vastaa millään tavalla luonnonmukaista ryhmärakennetta mutta joka kuitenkin oli näiden eläinten perhe. Tiesin, että mitään inhimillisiä vaihtoehtoja ei ole olemassa. Ei ole mitään idyllistä merieläinten vanhainkotia Välimerellä, jossa saalistustaitonsa unohtaneet, ihmisen huolenpidosta riippuvaiset merinisäkkäät saavat vanheta kunnialla. On vain huonoja vaihtoehtoja, joista Attica Zoological Park lienee huonoimmasta päästä.

Kun delfinaario aloitti toimintansa 80-luvulla, sitä voi perustella vielä ”ajan hengellä”. Tampereelle saapuivat vuonna 1985 McDonald’s, delfiinit sekä tietenkin minä, ja elettiin aikaa jolloin tutkimustietoa ei ehkä ollut niin paljon saatavilla, aikaa jolloin eläinten oikeuksista alettiin vasta puhua teoreettisella tasolla. Huono ideahan se oli, mutta ei samanlaista ahneutta, tyhmyyttä ja lyhytnäköistä riistoa kuin päätös ensin lopettaa delfinaarion toiminta ja sen jälkeen ratkaista delfiiniongelma lähettämällä ne eläintarhaan, jossa ei uutisoinnin perusteella ole talousvaikeuksien takia aina ollut rahaa edes eläinten ruokaan. Kun suunnitelmat siirrosta Atticaan tulivat julki, tehtiin Särkänniemelle selväksi paikan ongelmat ja kaikki ne riskit, mitä siirtoon liittyy – kyllähän he varmasti ne tiesivät ilman julkista painostustakin, mutta nyt ei voida vedota samaan tietämättömyyteen kuin 30 vuotta sitten.

Nukuin viime yön todella huonosti. Ehkä Särkänniemen toimitusjohtaja Miikka Seppälä nukkui yönsä paremmin, mutta minua hävettää. Hävettää, koska kuten olen aiemmin kertonut, olin 1990-luvulla ankeassa lama-ajan Tampereella delfinaarion kanta-asiakas. Talvikaudella delfiinien harjoitusnäytöksiä pääsi katsomaan 10 markalla, ja isäni vei minut melkein joka päivä koulun jälkeen autolla Särkänniemeen. Kävin katsomassa koulutusnäytöksiä niin paljon, että lopulta pääsin ilmaiseksi sisään ja sain joskus ruokkia delfiineitä. Olen ollut myös  se onnekas lapsi, joka pääsi oikeassa esityksessä altaan reunalle silittämään delfiinejä, ja sain muistoksi tästä kohtaamisesta ison, muovisen delfiiniuimalelun. Delfinaario oli se paikka, jossa jo 8-vuotiaana aloin herätä eläinten oikeuksien, luonnonsuojelun ja merten saastumisen masentaviin kysymyksiin. Niin väärä paikka kuin iso akvaario onkin upeille villieläimille, ainakin yhden ihmisen maailmankatsomusta Särkänniemen delfiinit muuttivat.

Mielestäni paras ratkaisu olisi ollut ajaa toiminta hiljalleen alas, säilyttäen yksi tai kaksi näytöstä päivässä delfiinien virikkeistämiseksi, tarjota tutustumiskäyntejä koululaisille. Seuraavaksi paras ratkaisu, joka tietenkin tässä taloustilanteessa tuntui todennäköisimmältä, oli delfiinien lopetus. Stressaava siirto keskelle uutta laumaa, Kreikan kuumuuteen, vesiin joissa kuolee toistuvasti delfiinejä epämääräisissä olosuhteissa, kuulostaa huonolta vitsiltä. Ja näin silti kävi. Se, että siirto toteutettiin ilman tiedotusta, viikonloppuna keskellä yötä, kertoo aika paljon siitä miten kunniakas loppu näille delfiineille on luvassa.

Oma suosikkini lapsena oli Näsi. Vuonna 2014 kuollut Näsi oli lempeä ja sosiaalinen, kuten tietenkin kaikki delfiinit, mutta muistan pitäneeni sitä jotenkin erityisen viisaana. Olen iloinen, ettei tämä älykäs äitidelfiini ole näkemässä, kun sen poikasta siirretään kirjaimellisesti ojasta allikkoon. Emme boikotoineet tätä ennen Särkänniemeä, koska mielestäni Särkänniemi kantoi vastuunsa 80-luvulla tehdystä päätöksestä. Delfiineistä pidettiin niin hyvää huolta, kuin vankeusolosuhteissa on mahdollista. Mutta se, millaisen lopun delfinaarion tarina sai, on jotain mille en keksi edes oikeaa sanaa. Se on ainakin julmaa, epäinhimillistä, vastuutonta ja häpeällistä. Loppu myös meidän vierailuille Särkänniemessä. Kiitos ja anteeksi, Tampereen delfiinit.

MAAILMAN SURULLISIN ELÄINTARHA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P7233076.jpg

Tämä on pahanmielenpostaus. Herttoniemen hullun koiranaisen tilitys. Sellaista ahdistusta ja analyysia, jota ei ehkä viikonloppuna tai koskaan muulloinkaan jaksa tai halua lukea, mutta jonka haluan kirjoittaa ulos. Näyttää kuvat. Vielä kerran, jo kahteen otteeseen (täällä ja täällä) aiheesta kerrottuani, kertoa miten huonosti asiat ovat. Euroopassa. Upean kulttuurin, värikkään historian, hienon taiteen kotimaassa. Sivistysvaltiossa, jossa eläinten kohtelu on jotain niin epätodellisen kamalaa, että välillä teki tiukkaa uskoa kaikki ne tarinat mitä löytöeläintarhalla kerrottiin – vaikka näin itsekin, millaisista oloista eläimet olivat La Línean täyteen ahdetulle tarhalle päätyneet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tämä pikkuotus oli hylätty samana aamuna tarhalle, kun minä vierailin siellä. Olisi lähtenyt heti mukaan: Kenen tahansa ystävällisen ihmisen matkaan.

En nähnyt Espanjassa juuri ollenkaan kulkukoiria, sillä epätoivotut koirat katoavat katukuvasta muilla tavoin: Ne tuodaan löytöeläintalolle poliisin tai ”en nyt tiedä kenen koira tämä löysin sen aamulla pihaltani”-selittelijöiden tai sitten ihan rehellisesti eläimensä hylkäävien omistajien toimesta. Tai sitten ne heitetään yön pimeinä tunteina koiratarhan kaksimetrisen aidan yli tai tuodaan urheilukassissa portille, soitetaan ovikelloa ja ajetaan äkkiä pois paikalta. Kesällä pentueita löytyi roskiksista viikottain. Ne, joille matka koiratarhalle oli liikaa, hoitivat lemmikkinsä pois päiviltä esimerkiksi hirttämällä sähköpylvääseen. Valokuvista näin, kuinka vain muutama kortteli meidän kodistamme oli eräs tappelukoiraksi sopimaton bullterrieri julmasti tapettu. Toisinaan poliisit pyysivät eläintarhaa pyörittävän hollantilaisen miehen ja tämän espanjalaisen vaimon mukaansa hakemaan eläimiä paikoista, joissa ei yhdenkään elävän olennon kuuluisi elää. Hylätyiltä tiloilta, joista löytyi kaappeihin teljettyjä porsaita ja kettingillä aitaan sidottu koira, joka oli nälkäänsä syönyt oman jalkansa. Nämä eivät ole edes mitään urbaanilegendoja, vaan esimerkiksi koiratarhan Facebook-sivuilla on, valitettavasti, kuva- ja videomateriaalia näistä tapauksista.

P7233071.jpg
7-vuotiasta Yakoa oli pidetty ketjuilla kiinni pihalla ”vahtikoirana”, mikä ei ole tälle lempeälle ja aralle papalle kovin hyvä tehtävä. Tullessaan tarhalle se pelkäsi ihmisiä niin paljon että yritti piiloutua ruokaämpäriin.

Olin tietenkin varautunut, että lemmikkienpitokulttuuri olisi erilainen kuin Suomessa. Tiesin totta kai, että koiria hylätään, mutta se eläimen olematon arvo ja lyhyt kiertokulku sekä puhdas sadismi, mitä ihmiset eläimiä kohtaan harjoittivat, yllättivät silti. Tarhalla on 600 koiraa, ja niitä hylättiin päivittäin lisää – pahimpina päivinä yhteensä yli 20 koiraa. Vahinkopentueiden (koska lemmikkien sterilointi on harvinaista, ja toisaalta niiden annetaan juoksennella ja näin ollen myös lisääntyä melko vapaasti) lisäksi erilaisissa tehtävissään epäonnistuneita yksilöitä: Metsästykseen kelpaamattomia podencoja, pitbulleja ja muita aggressiivisen maineen omaavia rotuja, joista ei ollutkaan koiratappeluiden voittajiksi. Ja lemmikkejä, joita ei ollut enää rahaa tai halua pitää. Kaikki ihania koiria, jotka eivät olleet tehneet mitään joutuaakseen pieneen aitaukseen loppuelämäkseen.

P7233053.jpg
Tämä resupekka oli saanut kodin Saksasta ja sitä trimmattiin valmiiksi uudelle kotimatkalleen.

Löytöeläintarhalla oli myös aaseja, sikoja, kukkotappelussa hävinnyt kukko sekä vahingoittuneita lokkeja, jotka jakoivat yhdessä avoimen aitauksen jossa niitä ruokittiin ja hoidettiin. Muutaman palkatun työntekijän ja vapaaehtoisten voimin pyörivä shelter oli kelle tahansa eläinrakkaalle todella ahdistava kokemus, tuskin kukaan on voinut vierailla ensimmäistä kertaa itkemättä, mutta toisaalta kaikille siellä oleville eläimille pelastus. Mun oli pakko käydä itkemässä parit kyyneleet erään todella ihmisrakkaan ja uteliaan aasin turpaa vasten, koska se suru ja turhautuminen ja ihmisiä kohtaan nouseva raivo olivat melkoinen tunnemyrsky. Jokaisen eläimen olisi halunnut viedä pois ja tarjota niille paremman elämän, mutta eihän se ihan niin mene. Ja tämä oli vain yksi tarha, kymmenen kilometrin päässä sijaitsi jo seuraava.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onneksi eläimiä myös adoptoitiin joka päivä. Aasi, jonka korvat paikalliset lapset olivat leikanneet saksilla irti, sai onnellisen lopun erään perheen maatilalla. Eilen koiratarhalta lähti pakettiautossa 18 koiraa kohti Saksaa, jonne koiria haettiin joka kuukausi. Niitä adoptoivat myös gibraltarilaiset ja joskus jopa jotkut espanjalaisetkin, sekä alueella vierailevat britit. Facebookissa järjestön sivuilla johonkin tiettyyn koiraan ihastuneet saattoivat ajaa Englannista Espanjaan hakemaan uuden perheenjäsenensä. Ihmiset myös lahjoittivat, ottivat koiria kotihoitoon, auttoivat pentueiden kanssa ja toimivat vapaaehtoisina.

P7233031.jpg
Hänestä ei ollut tappelijaksi

Vieraassa maassa, jossa omat vaikutusmahdollisuudet ovat ylipäänsä todella vähäiset, tuli todella voimaton olo. Eläinten kertakäyttöisyys tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, vaikka totta kai maasta löytyy valtava määrä lemmikeistään huolehtivia, hyviä ihmisiä. Maassa, jossa härkätaistelut ovat suosittuja mutta kasvissyönti ei, on vaikea lähteä yrittämään yhden naisen vallankumousta, vaikka voisin alkaa nälkälakkoon tämän asian takia. Rangaistukset eläinten kaltoinkohtelusta ovat olemattomat, eläintenpitokieltoja ei juuri valvottu ja uuden koiran saattoi ostaa kaupasta samalla kun kävi ruokaostoksilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ihmisiä pelkäävä, silti leikkisä, noin puolivuotias Luna-pentu

Oikeastaan juuri tuo työ löytöeläinten parissa – vaikka siitä ei mitään maksetakaan – on suurin syy, miksi toivoisin pääseväni vielä takaisin Etelä-Espanjaan. En voi ottaa kaikkia koiria kotiin enkä ehdi yhden aamupäivän aikana kuin rapsutella muutamia, mutta jotain tilanteelle olisi tehtävä. Enkä tietenkään tiedä mitä: Haluaisin uskoa, että aika auttaa kun tietoisuus lisääntyy, mutta mitään positiivista kehitystä ei kuulemma ole viime vuosina ollut nähtävissä. Päin vastoin, laman, työttömyyden ja niukkuuden aikoina ihmisistä kuoriutuu toisinaan melkoisia hirviöitä, jotka kostavat omaa kurjuttaan lemmikeilleen. Ja silti, kaikesta kokemastaan huolimatta, kaikilla koirilla heilui häntä kun niitä ehti tervehtimään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Matti

KOULUNPENKILLÄ

Tuossa taannoin tunnustin, että bloggaaminen tulee hieman kärsimään pakollisista velvoitteista, kuten koulusta. No, nyt se koulu on kunnolla alkanutkin – hyvin pitkälle lykätyn virkamiesruotsin pakollisen kurssin muodossa. Ja tietysti päälle pari verkkokurssia pitkästä sivuaineestani, kehitysmaatutkimuksesta. Voin muuten kertoa, että mikään kovin hyvä suunnitelma ei ollut siirtää tätä kaikille valmistumisesta haaveileville välttämätöntä kurssia viimeiseen mahdolliseen ajankohtaan, sillä välttelytaktiikan takia edellisestä ruotsinkurssistani on jo 11 vuotta. Auts. Ei ole ollut ihan läpihuutojuttu alkaa taas päntätä käänteistä sanajärjestystä tai konjugaatioita, sanavarastokin on kokenut melkoisen inflaation sitten lukioaikojen. Jotenkin olen onnistunut vuosikymmenen ajan välttämään ruotsin puhumista. Kai sekin on jonkinlainen saavutus.

Koska tämän melkein kuudenkymmenen tunnin ajan läsnäoloa vaativan kurssin suorittaminen oikeassa opiskelukaupungissani Jyväskylässä vaatisi teleportteria ja aikakonetta, suoritan sitä nyt Helsingissä Avoimeen yliopistoon. Kun olen tällainen itsenäinen ja omaehtoinen aikuisopiskelija, on tällainen yläasteaikoihin palaava opetusmuoto kevyt shokki mutta onneksi kurssilla on tarjolla paljon vertaistukea. Opettajamme on todella mukava tyyppi ja muut ryhmäläiset ovat yhtä epätoivoisia ruotsin prepositioiden edessä kuin allekirjoittanutkin. En ole yksin. Haluaisin lohduttaa itseäni, että jos tästä selviän – siis pääsen läpi suullisen ja kirjallisen kokeen ja voin sitten teoriassa joskus valmistua, kunhan saisin sen tutkielmankin tehtyä – niin pahin on ohi, mutta olen kyllä säästänyt tilastomatematiikan ikään kuin jälkiruoaksi. Taas voi taputtaa itseään selkään upeasta suunnitelmasta.

Mulla ei missään nimessä ole mitään ruotsin kieltä vastaan. Tiedän ihan omakohtaisesta kokemuksesta, että kaikki kielitaito tekee elämästä mielenkiintoisempaa, auttaa ymmärtämään vieraita kulttuureita (kuten juuri vadelmaveneitä ja Peppi Pitkätossua) paremmin, vahvistaa työmarkkina-asemaa. Ruotsi kuitenkin on marginaalikieli, reilu 8 miljoonan ihmisen äidinkieli – toki voisi ajatella, että hyvällä ruotsinkielentaidolla pärjää aika pitkälle myös Tanskassa ja Norjassa, mutta itse selviän nippa nappa Tukholmassa kahvintilauksesta kuuden vuoden ruotsinopinnoillani. Olen kuullut villejä huhuja työelämästä, että kansainvälisissä ruotsalaisyrityksissäkin työkieli olisi useammin englanti kuin ruotsi. En nyt ala paasaamaan aiheesta enempää, haluaisin myös muuttaa koko uskonnonopetuksen mallin ja whatnot, mutta pahoin pelkään että tämän kurssin jälkeenkään en pysty mitään kovin monimutkaisia keskusteluja käymään på svenska.

Jos mulla olisi se aikakone, kävisin kyllä kertomassa seitsemäsluokkalaiselle itselleni, että kaikkia teiniangsteja ei tarvitse purkaa siihen pakkoruotsiin. Että vähän positiivisemmalla asenteella olisi varmaan jäänyt muutakin mieleen kuin konsukiepre, olisin voinut saada vaikka suomenruotsalaisen poikaystävän tai katsoa Fucking Åmålin ilman tekstitystä. Ja olisin tehnyt palveluksen kolmekymppiselle itselleni, joka yrittää kuukaudessa kiriä kiinni kaikki 2000-luvun alun laiskottelut. Joten jos joku 15-vuotias äkäpussi nyt päätyy lukemaan mun tilitystä googlattuaan ”pakkoruotsi on perseestä”, niin voin kertoa, että kaikista elämän pakollisista asioista kielten opiskelu on ihan parhaimmasta päästä. Kannattaa siis kuunnella tunneilla eikä vain tehdä purkkapallotaidetta.

Että trevligt veckoslut vaan kaikille!