SUOMALAISENA MAAILMALLA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hieman lumisempaa kansallismaisemaa olisin tälle ensimmäiselle muutaman vuoden tauon jälkeen Suomessa vietetylle itsenäisyyspäivälle toivonut, mutta minkäs tälle ilmastonmuutokselle mahtaa (tai mahtaahan sille vaikka mitä, mutta olkoot se eri postauksen aihe!). Tykkään ajatella itseäni usein enemmän maailmankansalaisena kuin oman isänmaani edustajana, mutta usein sitä tahtomattaankin Suomen rajojen ulkopuolella toimii esimerkkinä suomalaisesta – ja kohtaa suomalaisuuteen liittyviä ennakkoluuloja.

Ja suomalaisena saa reissata aikalailla rinta rottingilla. Suomessa kyllä keksin kritisoitavaa, mutta ulkomailla pidän mielelläni yllä positiivista mielikuvaa maastamme. Tiedän, että moni haluaa kertoa perusopetuksen epäkohdista kun Suomen huikeat PISA-tulokset nousevat puheeksi, mutta itse kerron mielelläni siitä, mikä mielestäni on suomalaisessa koululaitoksessa parasta. Sama pätee kun vertaillaan terveydenhoitoa, vanhempainvapaita tai julkista liikennettä. Tietenkin niissä on parannettavaa, mutta kansainvälisissä vertailuissa me ollaan mahtavia. Ihan kiva, että oma kotimaa on tunnettu ennemmin hyvästä koulujärjestelmästä kuin kansanmurhista. Ei, en ala räntätä Suomea ihaileville ulkomaalaisille saamelaisista, kotiväkivaltatilastoista, turkistarhauksesta tai translaista. Niistä keskustelen mielelläni Suomessa, jossa asiat voidaan muuttaa.

Useimmiten kuten kansalaisuuttani kysytään, ei vastaus herätä mitään suuria keskusteluja. Toiset tuntevat Räikkösen, toisen Litmasen, mutta koska olen itse se maailman vähiten urheilusta välittävä ihminen niin usein fiilistely loppuu siihen. Jotkut tietävät Nokian, toiset ovat jopa käyneet Lapissa. Mitä kauemmas Suomesta mennään, sitä laimeammat reaktiot suomalaisuus saa aikaiseksi. Karibialaisessa pikkukylässä, missä vietin vaihtarivuoteni, luultiin että olen Filippiineiltä tai Philadelphiasta. Valitettavasti 15-vuotiaana en ollut edustavimmillani vaan jos jotain mielikuvia onnistuin suomalaisista luomaan, niin sen että rommi maistuu ja muutenkin ollaan aika villejä ja vapaamielisiä. Sittemmin olen tietenkin ryhdistäytynyt ja rauhoittunut, ja palasin vielä Dominikaaniseen tasavaltaan hoitamaan diplomaattisia suhteita mm. parlamentin puheenjohtajan kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta kuten olen aiemmin sanonut: Suomen passi on, ihan tutkitustikin, mitä parhain passi omistaa. No, virallisesti toki toiseksi parhain mutta ei takerruta yksityiskohtiin, itsehän nimittäin koen että parempaa passia mulla ei voisi olla. Suomen passin avulla olemme päässeet ystävieni kanssa livahtamaan Meksikosta ilman vaadittavia papereita, sitä heiluttelemalla sai Gibraltarin ja Espanjan rajalla aina iloisia ”hyvä Suomi!”-huudahduksia. Vaikea kuvitella, että rajojen ylittäminen olisi millään muilla asiakirjoilla yhtään helpompaa. Suomeen syntyminen on ihan oikea lottovoitto, ja viime vuonna kipuilinkin suomalaisuuden suoman vapauden kanssa oikein kunnolla.

Toivon, että saan olla ylpeästi suomalainen jatkossakin kun reissaan. Kun 17-vuotiaana reilasin amerikkalaisen ystäväni kanssa, hän suunnilleen kolmannen maan kohdalla päätti liimata rinkkaansa Kanadan lipun ja sujuvasti valehdella alkuperänsä. En ollut varsinaisesti vahingoniloinen, koska siinä vaiheessa hän ei ollut vielä koskaan päässyt edes äänestämään, mutta ymmärsin kyllä yleiset antipatiat Yhdysvaltoja kohtaan vuonna 2003. Ihan samalla tavalla kuin nyt 16 vuotta myöhemmin. Sen sijaan suomalaisena sai olla ihan rauhassa, stereotypiat olivat hyvää viinapäätä, sauvakävelyharrastusta ja innokasta saunomista lukuunottamatta aika vähissä, eivätkä edes ruotsalaiset viitsineet kuittailla.

Tänään en aio marssia minkään puolesta tai ketään vastaan (sanomattakin selvää, että jos olisin millään tavalla valmis yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen juuri nyt niin olisin tietenkin kaikkien anarkistikotiäitien tapaan vastustamassa natseja), ja itsenäisyyspäivää meillä on aina juhlistettu lähinnä syömällä hyvin, juomalla skumppaa ja katsomalla Linnan juhlat. Kun Suomi täytti 100 vuotta tarjosimme Espanjan naapureillemme suomalaisia karkkeja aulassa, ja saimme ottaa vastaan monta onnittelukorttia isänmaamme puolesta. Olenkin milloin vain valmis Suomen kunniakonsuliksi Gibraltarille: lupaan pysyä erossa rommista ja kertoa vain huikeista saavutuksistamme, puhtaasta luonnostamme ja siitä, miten kiitollinen olen paluumuuttajana ollut paikasta, jota pitää kotinaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ANTISISUSTAJA HABITARESSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Töiden puolesta päädyin ensimmäistä kertaa Habitare-messuille. Olen rampannut Matka- ja Lapsimessuja (note to self: seuraavaksi ehkä Kirjamessut!), mutta nyt oltiin oman mukavuusalueen ulkopuolella. Toki omassa yritystoiminnassa isoin asiakas on eettisen sisustuksen puolelta ja siksi olen vähän kiinnostunut asiasta, mutta olen vähän laiska sisustamaan (tai siivoamaan, ja harmonisesta sisustuksesta on aika vähän iloa jos se on pyykkikasan alla) ja olen sellainen hamstraaja, joka ei osaa pysyä yhdessä tyylissä vaan vetää koko skaalan läpi pelkistetystä industrial-tyylistä etnisen boheemiin värioksennukseen. Että ei niitä sisustusjuttuja täällä tule jatkossakaan kauheasti olemaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten ehkä muistatte, myimme suunnilleen koko omaisuuden kun muutimme Espanjaan ja kun palasimme Suomeen oli koko kalustus hankittava suunnilleen alusta asti. Kun on kerran myynyt kaikki tavarat (en suosittele) niin huonekaluihin suhtautuu jo valmiiksi vähän negatiivisesti, sillä joskus siitä kaikesta on taas hankkiuduttava eroon. Jos en minä, niin joku muu. Siksi olen aika ylpeä, että sänkyjä ja ruokapöytää lukuunottamatta meille on kaikki hankittu kierrätettynä ja nopeiden ratkaisujen sijaan olen rauhassa haalinut tavaraa Facebook-kirppiksiltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Habitare ehkä siksi tuntuikin vähän ristiriitaiselta: tosi paljon kaikkea kivaa ja kiinnostavaa, mutta kun on taas messuhallin verran kaikkea minkä tarkoitus on innostaa ihmiset ostamaan… mitä kaikella tällä tavaralla tehdään? Olen viettänyt nyt jonkin verran aikaa Tori.fi:ssä ja se muodista menneiden huonekalujen määrä on ahdistava. Jatkuva tarpeettoman tavaran tuottaminen tekee pahaa, vaikka löydän oman paikkani siinä ketjussa, mukana haaveilemassa konjakinvärisestä nahkasohvasta sen sijaan että kelpuuttaisin jonkun tympeän tummanruskean massiivisen mallisen kasarisohvan sieltä nettikirppikseltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kutsuni sain töiden kautta Wood Mind-nimiseltä huonekalupuuseppäparilta, jonka osastolla oli aivan ihanan pehmeää, Billnäsin verstaalla rakennettuja huonekaluja (ja ruukkuja ja korvakoruja ja leikkuulautoja…). Meiltä puuttuu kokonaan kirjahylly, joka tietenkin olisi oleellinen koska haluan päteä kaikille kyläilijöille sivistykselläni, jota tietenkin kirjojen määrä ja laatu korreloi. Olin alunperin ajatellut, että alan metsästämään vanhaa Lundiaa jostain second hand-kaupasta, mutta nyt myös vaihtoehtoisesti matalan ja pitkän kirjahylly/lipaston yhdistelmä teetettynä alkoi kiinnostaa. Sekin on aika eettinen vaihtoehto, vaikka uusia materiaaleja vaatisikin: Jennalle ja Jannelle ne tulevat pääasiassa Suomesta, ja ympäristökysymyksistä puhuimme pitkään perjantaina messujen lomassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sen lisäksi löysin itseni fiilistelemästä vaikka mitä tilpehööriä ja koriste-esinettä, jolle ei oikeasti kotona ole tarvetta tai tilaakaan. Esimerkiksi asia mitä ei sadan hiuspannan nainen kaipaa on Gauhaurin ihanat hainhampaat, joiden ansiosta 90-luvun hiusjutut alkoivat näyttää tosi hyviltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kierrätyskeskus oli hyvin edustettuna. Koska olen autoton ja aika harva ajokortillisista kavereista pääsee pakun kanssa avuksi, olen ollut huono hyödyntämään Kierrätyskeskuksen kuljetuspalvelua. Ja ihan rehellisesti sanoen tämä selvisi mulle vasta tätä postausta kirjoittaessa, siihen asti luulin että kotiin kannettuna saa vaan kun tilaa about Ikeasta. Nyt nolottaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Astioiden lisäksi mun suurimpia heikkouksiani sisustuspuolella on matot. Niiden kanssa puljaan päivittäin oman työn puolesta, ja tietty messuilta löytyi taas niin paljon lisää kaikkea kivaa, että lattiapinta-ala loppuu varmasti kesken. Yllä on Finarten Vilpola Hiekka-matto, joka on valmistettu kierrätetystä nahasta ja juutista Pohjois-Intiassa. Aivan hel-ve-tin hieno. Ja sitten sisäinen hippini, Väli-Amerikassa nuoruuden merkittävät vuodet viettänyt hörhö löysi ihanan Frazadan. Frazada tuo Suomeen Perussa paikallisten pientuottajien valmistamia tekstiileitä, etenkin mattoja, paksuja peittoja ja tyynynpäällisiä. Upeita värikkäitä, taidokkaita käsityötuotteita, jotka on muuten by the way laatuun, taustaan ja työmäärään nähden aivan liian edullisia. Haluaisin isomman kodin vain ja ainoastaan siksi, että voisin ehkä vuorata seinätkin mattotaiteella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olihan siellä kaikkea muutakin mitä halusin. En siis tarvinnut, enkä kyllä ostanutkaan, kun onneksi palkkaa tulee taas vasta ensi viikolla. Sanna Paakin hirvennahkalaukut olivat kauniita, yksinkertaisia ja käytännöllisiä. Harmi, että mulla on noin 39 laukkua enkä oikein mitenkään pysty perustelemaan uuden hankintaa. Ja sitten oli Empathy Movement, joka on Suomen Pakolaisavun ja Tikaun yhteistyöprojekti, johon kuuluu mm. pakolaisena saapuneiden naisten työllistämismahdollisuuksien kasvattaminen. Oheistuotteena syntyy esimerkiksi kangaskasseja, joissa on lempeä sanoma, ja lamppuja joihin voi kirjoittaa viestejä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olin ylpeä, kun en lähtenyt kotiin esimerkiksi Store of Hopen unelmanpehmeässä oranssinpunaisessa neuleessa vaan ainoa messumuisto oli tietenkin messulakut. Ehdin myös lyhyen visiitin aikana todistaa useamman pintamateriaaleista syntyneen perheriidan, ja taaperoiden perässä hikisinä tuskailevia äitejä (alueella oli toki Habi Kids-lastenalue, mutta eihän siellä nyt koko aikaa kukaan jaksanut hengailla). Olin lopulta iloinen, ettei ollut rahaa tai aikaa enempää käytettäväksi ja noihin muutamaan löytöön ehdin tutustua tarkemmin myöhemmin. Tässä on nyt kahdeksan kuukauden ajan rakannettu taas kotia, ja meillä on yhä niin tyhjää että kaikuu, mutta lopulta olemme kaivanneet, saati tarvinneet, hyvin vähän mitään. Kunpa muistaisin sen kaiken ihanan materian edessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

JOS VÄHÄN IKÄVÖIS

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jollei ensi viikolla tule joku ihan uskomaton intiaanikesä (ilmastonmuutosmielessä toivon, ettei tule – olkoot syksyiset sateet) niin voin todeta, että tämä on se hetki kun saatan mielessäni matkustaa vuoden takaiseen Espanjaan, jossa oli vielä suorastaan tukalan kuuma. Metsäpaloja ja monsuunimaista kosteutta joka ei kuitenkaan konkretisoidu sateeksi, viime vuonna taisi olla niin että toukokuusta lokakuun loppuun ei satanut kertaakaan. Muistan elävästi miten se monta kuukautta jatkunut yli kolmenkymmenen asteen lämpö ärsytti, ja kuinka nopeasti se sitten kääntyi viileydeksi joka taas sai sisätilat hohkamaan kylmää ja alkoi vastaavasti se noin puoli vuotta kestänyt vaihe jolloin kivilattiat kotona eivät enää tarjonneet sitä kesällä kelvannutta jäähdytystä vaan pakottivat kääriytymään Marokosta tuotuun paksuun djellabaan ja Suomen mummon kutomiin villasukkiin.

Muistan miten paljon se ahdisti toisinaan, vaikka vuodenajat vähän vaihtelivatkin niin lopulta en saanut nauttia syksyisestä itsesäälistä johon kuuluvat melankolinen ripottelu ja syvä viha kuravaatteita kohtaan. Neuleille oli käyttöä lähinnä öisin sisällä. Kesän kuusiviikkoinen auttoi siihen paluumuuton aiheuttamaan tyhjiöön, jolloin tuntui että aika Espanjassa jäi jotenkin kesken. Pystyin jättäytymään pois niistä poikien koululuokkien Whatsapp-ryhmistä, tosin yhteen jäin, ja sain taas kesällä noin 98 ääniviestin verran todistaa kuinka Espanjassa melko mitättömästä hijo de puta-heitosta käynnistyi draama, jota puitiin niin isoäitien kuin serkkujenkin voimin. Se ilahdutti lakonisen informatiivisten Wilma-viestien keskellä.

Enkä edes tiedä mistä tulin tänne puhumaan. Sellaisesta oudosta havainnosta, että kahdeksan kuukauden aikana, olkootkin että siitä puolitoista vietettiin Andalusiassa, olen jo niin tottunut Suomessa kaikkeen hyvään ja huonoonkin että en enää aloita jokaista lausettani kertomalla kaupan kassalle ja kelle tahansa joka ottaa katsekontaktia kuinka muutimme juuri Espanjasta Suomeen. Monet paluumuuttajat oikeasti kärsivät kotiinpaluun aiheuttamasta shokista, mutta jos meillä sellainen oli, se meni nopeasti ohi. Ilmeisesti lopulta 1,5 vuotta ei ollutkaan niin pitkä aika, vaikka vasta nyt kuopuksen kohdalla saavutettiin se piste että hän on elänyt Suomessa suurimman osan elämästään. Espanjalaisuus on karissut, vaikka sisällä kyllä läikähti kun kuulin lapsen juttelevan espanjankielisen päiväkotikaverinsa kanssa espanjaksi. Okei, se oli sellaista Seikkailija Dora-tason hokemista mutta kuitenkin. Jossain hänen selkärangassaan on Despaciton lisäksi vielä muutama fraasi espanjaa.

Ja tulin varmaan ihmettelemään kuinka olen varmaan liian kiireinen tai sitten vaan innoissani kaikesta uudesta, mitä syksy on tuonut tullessaan – ihmisistä ja asioista – että se perinteinen pakkomielteinen tunne eteenpäin siirtymisestä puuttuu kokonaan. Havaijilta Australiaan perheineen muuttanut Anu puhui kulkuriluonteesta, jonka luulin koskettavan minuakin mutta nyt olen laiskanpulskea ja asettunut yhtäkkiä niin hyvin Itä-Helsinkiin että harkitsen taas sitoutuvani salikorttiin pariksi vuodeksi ja jopa ensi kesälle keskusteltu Espanjan-reissu tuntuu jotenkin kovin eksoottiselta. Kaipaan sitä pientä elämääni siellä kovasti, joinain päivinä enemmän kuin toisina, mutta en kuvittele että saisin sen takaisin sellaisenaan. Olen taas turisti etelässä, ja sitten Herttoniemessä kuvittelen omistavani kadut.

Kuvat ovat muuten Boloniasta, Andalusiasta tietenkin, Tarifasta vähän eteenpäin. Menkää sinne, rakastukaa Costa de la Luziin joka voittaa Aurinkorannikon mennen tullen (ei kiistellä makuasioista, Fuge-fanien ei tarvitse tulla käännyttämään!), ja jonne kyllä lähtisin koska vain takaisin. Edes yhdeksi päiväksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

IHAN ITKUPILLINÄ

Alan olla aika varma, että elämässäni ei tule vastaan toista yhtä vaikeaa eroa kuin ero Espanjasta. Kriittisestä viha-rakkaussuhteesta alkanut intensiivinen yhteiselo Espanjan kanssa muutti jotain niin syvällä, etten oikein osaa analysoida sitä. Enkä hoitaa tätä tuskaa, jota ero aiheutti. Se oireilee esimerkiksi niin, että kun pääsen lennon jälkeen vessaan Barcelonan lentokentällä alan itkeä, koska siellä tuoksuu tuttu pesuaine (ja moni muu valitettavan tuttu haju, mutta se pesuaine). Kun lentomatka jatkui Barcelonasta kohti Kanarian saaria, ei itku loppunut lainkaan. Vaikka en mitenkään ole erityisen kiintynyt Barcelonaan, vollotin silti koneessa kun katselin vuorilla olevia niin tutun näköisiä tuulimyllyjä ja palmuja.

Onneksi vieressä istui noin satavuotias intialaispariskunta, joka tyytyi vain välillä vilkaisemaan ikkunapaikalla itkevää suomalaista hieman kauhunsekaisesti, valmiina iskemään mua tarjottimella jos alan sekoilla yhtään enempää. Tunnistin Andalusian aika hyvin, sen turkoosit tekojärvet, vuoristot ja ne tiet, joita pitkin on ajeltu ympäriinsä. Sitten näin Cádizin, eikä se yhtään auttanut asiaa. Atlantin yllä sain koota itseäni rauhassa.

Ja ikävä ei oikein hellittänyt perillä kohteessakaan. Iltojen lämpö, meren tuoksu, jatkuva meteli, Mercadonan valikoima. Kaikki tuntui niin tutulta ja kotoisalta, että puristi rinnasta. Muisto siitä, että tämä oli vielä vähän aikaa sitten meidän arkea. Hoin itselleni mantrana sitä, että Suomeen paluu oli oikea päätös ja kukaan muu meidän perheestämme ei saisi itseään lietsottua dramaattiseen nyyhkimiseen sillä, että näkee samanlaisia pappoja istumassa rantakadulla ja sylkemässä auringonkukansiementen kuoria maahan. Vain minä. Vain minä ikävöin Espanjaan kuin se olisi joku puuttuva palanen persoonastani, ehkä vahingossa amputoitu raaja tai jotain.

Itkin totta kai myös paluulennolla. Kuunneltuani monta päivää yöt läpeensä aaltoja, iltaisin merengueta ja Rosalíaa parvekkeen oven ollessa auki, syötyäni aamupalaksi paahdettua patonkia tomaattimössöllä ja churroja, puhuttuani espanjaa ja espanjalaisten kanssa monta päivää – espanjakupla oli taas puhkeamassa. En istunut ikkunapaikalla, mutta kun ylitimme Gibraltarin tungin tylysti ikkunan ääreen valokuvaamaan (ja pyyhkimään kyyneliä, tietenkin). Lainasin kevään korvilla kirjastosta kasa päin kirjoja avioerosta ja sen käsittelystä, mutta vielä en ole löytänyt kirjallisuutta, joka käsittelisi eroa maasta, kulttuurista ja kielestä. Onneksi kahden viikon kuluttua on jo laastarisuhteen aika, kun saan kesäromanssini Espanjan kanssa.