IHAN ITKUPILLINÄ

Alan olla aika varma, että elämässäni ei tule vastaan toista yhtä vaikeaa eroa kuin ero Espanjasta. Kriittisestä viha-rakkaussuhteesta alkanut intensiivinen yhteiselo Espanjan kanssa muutti jotain niin syvällä, etten oikein osaa analysoida sitä. Enkä hoitaa tätä tuskaa, jota ero aiheutti. Se oireilee esimerkiksi niin, että kun pääsen lennon jälkeen vessaan Barcelonan lentokentällä alan itkeä, koska siellä tuoksuu tuttu pesuaine (ja moni muu valitettavan tuttu haju, mutta se pesuaine). Kun lentomatka jatkui Barcelonasta kohti Kanarian saaria, ei itku loppunut lainkaan. Vaikka en mitenkään ole erityisen kiintynyt Barcelonaan, vollotin silti koneessa kun katselin vuorilla olevia niin tutun näköisiä tuulimyllyjä ja palmuja.

Onneksi vieressä istui noin satavuotias intialaispariskunta, joka tyytyi vain välillä vilkaisemaan ikkunapaikalla itkevää suomalaista hieman kauhunsekaisesti, valmiina iskemään mua tarjottimella jos alan sekoilla yhtään enempää. Tunnistin Andalusian aika hyvin, sen turkoosit tekojärvet, vuoristot ja ne tiet, joita pitkin on ajeltu ympäriinsä. Sitten näin Cádizin, eikä se yhtään auttanut asiaa. Atlantin yllä sain koota itseäni rauhassa.

Ja ikävä ei oikein hellittänyt perillä kohteessakaan. Iltojen lämpö, meren tuoksu, jatkuva meteli, Mercadonan valikoima. Kaikki tuntui niin tutulta ja kotoisalta, että puristi rinnasta. Muisto siitä, että tämä oli vielä vähän aikaa sitten meidän arkea. Hoin itselleni mantrana sitä, että Suomeen paluu oli oikea päätös ja kukaan muu meidän perheestämme ei saisi itseään lietsottua dramaattiseen nyyhkimiseen sillä, että näkee samanlaisia pappoja istumassa rantakadulla ja sylkemässä auringonkukansiementen kuoria maahan. Vain minä. Vain minä ikävöin Espanjaan kuin se olisi joku puuttuva palanen persoonastani, ehkä vahingossa amputoitu raaja tai jotain.

Itkin totta kai myös paluulennolla. Kuunneltuani monta päivää yöt läpeensä aaltoja, iltaisin merengueta ja Rosalíaa parvekkeen oven ollessa auki, syötyäni aamupalaksi paahdettua patonkia tomaattimössöllä ja churroja, puhuttuani espanjaa ja espanjalaisten kanssa monta päivää – espanjakupla oli taas puhkeamassa. En istunut ikkunapaikalla, mutta kun ylitimme Gibraltarin tungin tylysti ikkunan ääreen valokuvaamaan (ja pyyhkimään kyyneliä, tietenkin). Lainasin kevään korvilla kirjastosta kasa päin kirjoja avioerosta ja sen käsittelystä, mutta vielä en ole löytänyt kirjallisuutta, joka käsittelisi eroa maasta, kulttuurista ja kielestä. Onneksi kahden viikon kuluttua on jo laastarisuhteen aika, kun saan kesäromanssini Espanjan kanssa.

REVANSSI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun viime syksynä en tuntenut itseäni suureksi voittajaksi, ei sen puoleen että vielä nytkään voisin paukutella henkseleitäni, ajattelin usein rauhallista aamua Helsingissä. Se oli sellainen voima-ajatus, niin kornilta kuin kuulostaakin. Kun Espanjassa elämä oli eroprosessia niin Espanjasta kuin ihmisistä ja ihmissuhteesta, ja arki painoi aika paljon, ajattelin että sitten joskus saan rauhallisen aamun Helsingissä. Sellaisen, että istun omassa keittiössä, oman ruokapöydän ääressä, juon aamukahvini rauhassa, luen Hesaria, lapset leikkivät jos nyt eivät ihan sovussa niin sillä tavalla, etten ainakaan kuule pahimpia riitoja. Haaveilin myös vohveleista, mutta vohvelirauta on vielä hankkimatta. Enkä toki ole tilannut Hesariakaan, ja mukissakin oli oikeasti teetä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja tänään se sitten koitti. Sellainen aamu, jonka olin kuvitellut. Tai eihän se tietenkään ollut juuri sellainen, mihin olin ajatuksissani takertunut silloin kuin ahdisti ja oli yhtä aikaa vaikea olla Espanjassa ja vielä vaikeampi tehdä sieltä lähtöä. Mutta tämän pitkänperjantain aamussa oli se tunnelma, jota olin kaivannut kotiini jo kauan. Vaikka meillä on vieläkin pahvilaatikoita olohuoneessa, pyykit lajittelematta kaappiin ja huonekaluja puuttuu sieltä sun täältä, olin aika zen istuessani siinä kaiken kaaoksen keskellä. Oikeastaan kaaoksesta oli aika paljon apua, kun piilottelin edellisenä iltana suklaamunia ympäri asuntoa lapsille munajahtia varten, piirtelin karttoja ja kirjoittelin vinkkilappusia. Ja vähän kuuden jälkeen kolmikko ei enää malttanut odottaa vaan oli valmiina etsimään aarteensa.

Löydettyään kaikki suklaamunat he katosivat omiin leikkeihinsä, kävivät välillä seurana pöydän ääressä piirtelemässä, eivät tietenkään siivonneet tavaroitaan pois mutta en voi syyttää, oman omaisuuden levitteleminen ympäriinsä on raukoilla niin vahvasti verenperintönä että pitäisi kai huolestua jos olisivat kovin pedantteja. Minä katselin keittiön ikkunasta Kartanonpuistoon suuntaavia pyhäkävelijöitä ja ohiajavia poliisiautoja – Itä-Helsingissä kun ollaan – ja olin vaan tavattoman iloinen siitä, että sain sen aamuni, vaikka nyt vielä ilman vohveleita ja sanomalehteä. Sillä kun nämä valokuvat otettiin eräänä tammikuisena keskiviikkona, viimeiseltä Espanjan-matkalta ennen kuin muutimme sinne, olin aika varma, etten voisi olla missään yhtä onnellinen kuin Andalusiassa. Ja vielä on vähän matkaa tuohon mielentilaan, mutta tunnen sen jo aika lähellä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VAIHTELUA VÄLIAIKAISUUDELLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun joku ulkosuomalainen – tässä tapauksessa H niin kuin Hausfraun Jenni – kertoo muuttavansa takaisin Suomeen, se käynnistää helposti paitsi keskustelua muiden expattien keskuudessa, ja usein myös sisäistä pohdiskelua omasta tulevaisuudesta. Itsehän en enää tähän joukkoon kuulu, mutta vertaistuen ja ulkosuomalaisvuosina syntyneiden suhteiden vuoksi kyllä roikun joukon jatkona. Ja kyllähän sen itsekin muistaa, miltä se tuntui: siinä vaiheessa kun blogissa paljastin paluumuuton, oli kaikki jo melkein valmista ja prosessi ollut käynnissä vähän pidempään. Ja se oli silti kamalaa, niin kuin se lähteminen, yhden elämän jättäminen oli.

Mutta jotain hyvääkin.

Nyt kun viikonloppuina hyvästelimme viimeisen väliaikaiskotimme, tuntuu, että meillä on jotain pysyvää. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, oikeasti varmaan viiteen vuoteen, olen päässyt purkamaan pahvilaatikot. Meillä on kirjahylly ja taulukoukkuja odottamassa, että pääsen asettelemaan taidetta seinille. Olemme luopuneet varastosta, jossa hillosimme rakkaimpia aarteitamme parin vuoden ajan. Vaikka tiedän, ettei tämä tilansa puolesta ole loppuelämän koti (mikä nyt ajatuksenakin on ihan absurdi – kai me nyt taas joskus muutamme maailmalle?), niin ensimmäisen kerran moneen vuoteen olo tuntuu rauhalliselta, eikä jossain alitajunnassa riehu levottomuus, epävarmuus tai sellainen odottava jännitys siitä, mihin sitten lähdemme. Nyt juuri emme lähde mihinkään. Tai no Tampereelle ja Teneriffalle, mutta niitä ei lasketa.

Käytännön tasolla olen kaikesta onnellisin siitä, että täällä ei ole enää muiden ihmisten tavaroita vaan saamme tehdä tästä meidän näköisemme kodin. Vaikka pidin espanjalaisesta kodistamme sen sijainnin, hauskojen naapureiden ja turvallisuuden vuoksi, olin jatkuvasti hermoraunio talvikuukausien kylmyyden takia. Sekä vuokraisännän uskomattoman romun vuoksi – ”kodissamme” säilöttiin niin epämääräisiä matkamuistoja kuin ällöttäviä patjojakin, joista emme päässeet eroon, ja omat tavaramme olivat pahvilaatikoissa. Ja jo ennen kuin asetuimme hetkeksi Espanjaan olimme eläneet Suomessa sellaisessa välitilassa, että olimme valmiina aina joko tulemaan tai menemään, eikä silloista kotia jaksanut sisustaa, remontoida tai laittaa siksi, että odotimme vain Espanjaan muuttoa.

Joten kaikista miljoonista asioista, joita ulkosuomalaisen arjessa kaipaankin ja etenkin Espanjasta, niin kyllä myös koti tuntuu hyvältä. Pysyvyys, vaikka se olisikin hetkellistä. Jos nyt jotain, niin neljä vuotta sitten eduskuntavaalien jälkeen, hallituskokoonpanosta järkyttyneenä, oli hieman helpompi toteuttaa uhkauksensa muuttaa ulkomaille jos perussuomalaiset pääsevät päättämään asioista – tahdon uskoa, että ensi viikolla ei tarvitse alkaa taas pakata tavaroita kasaan. Ja voin lohduttaa paluumuuttajia, että se jopa traumaattiseltakin tuntuva lähtö paikasta, jota rakastaa, no, siitäkin selviää. Varsinkin, jos mahdollisimman nopeasti ostaa lentoliput vähintäänkin lomalle vanhoille kotikulmille.

Ja jos asian pohdiskelu kiinnostaa, vilkaiskaa ainakin Konalla-Anua ja Eau de Colognen Johannaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuva parsarisotosta vaan siksi että se oli niin sairaan hyvää

EI ENÄÄ KOSKAAN. TÄNÄ VUONNA AINAKAAN.

Kun mun passi, ainoa henkilöllisyystodistus, varastettiin joskus 13 vuotta sitten, tein poliisimieheen suunnattoman vaikutuksen osaamalla ulkoa kaikki 18 osoitetta joissa olen asunut. Tai oikeastaan vaikutuksen taisi tehdä osoitteiden määrä. Nyt niitä on takana kai 24, ja siihen päälle ulkomailla vietetyt vuodet. Kun jonain päivänä kuolen, perukirjasta puolet on pelkästään osoitehistoriaani. Ja nyt on uusi osoite. Postinumero on se sama vanha, onneksi, mutta uusi koti on Koti isolla k:lla – vaikka okei, täälläkin tulee varmaan parin vuoden päästä neliöt vastaan, mutta juuri tänään olen vannonut että en enää ikinä muuta.

Onneksi on mummi, joka tuli jo viikko sitten avuksi valmistautumaan muuttoon. Ystävät, jotka tulivat kantamaan. Naapuri, joka otti koiran hoitoon päiväksi. Ystäväperhe, joka otti lapset hoiviinsa muuton ajaksi. Ihana ystävä naapurissa, joka vei tänään Ikeaan ja monet kaverit ja sukulaiset, jotka tavalla tai toisella tulivat avuksi. Voin vain todeta, että myös muuttamiseen tarvitaan koko kylä, tai ainakaan sitä ei ihan yksin saa hoidettua.

Vähän harmillisesti muutto osui juuri sille viikonlopulle, kun olisi ollut lukupiiri, ystävän taidenäyttelyn avajaiset, perinteinen Earth Hour dinner (jonne kyllä saavuin paikalle vain huomatakseni olevani haiseva, pahasti alipukeutunut ja vielä ilman lahjaa 40 vuotta täyttäneelle emännälle), kaveriporukan saunailta ja oli kuulemma jotkut museofestaritkin. Varmaan ihan kauheasti kaikkea muutakin. Mutta menihän se mustikkakeittotahrojakin jynssätessä. Lihaksista tietää kantaneensa ja tehneensä viimeisten päivien aikana muutakin kuin katsoneensa televisiota. Perjantaina, saatuani avaimet uuteen kotiin, kokosin yöhön asti kynttilänvalossa (koska unohdin, ettei uudessa kodissa ole lamppuja) Ikean parvisänkyä sabotoiden samalla kaikki mahdolliset naapuruussuhteet – luulen, että seinän toisella puolella ei ihan kauheasti arvostettu jatkuvasti putoilevan kuusiokoloavaimen kilinää ja sitä seurannutta kiroilua sekä herkkää tulkintaani Lady Gagan ja Bradley Cooperin Shallow-duetosta. Nyt on taas sellainen fiilis, täällä jätesäkkien ja pahvilaatikoiden keskellä että en muuta enää ikinä. Mutta tiedän, että tämä on vannomatta paras.