Töiden puolesta päädyin ensimmäistä kertaa Habitare-messuille. Olen rampannut Matka- ja Lapsimessuja (note to self: seuraavaksi ehkä Kirjamessut!), mutta nyt oltiin oman mukavuusalueen ulkopuolella. Toki omassa yritystoiminnassa isoin asiakas on eettisen sisustuksen puolelta ja siksi olen vähän kiinnostunut asiasta, mutta olen vähän laiska sisustamaan (tai siivoamaan, ja harmonisesta sisustuksesta on aika vähän iloa jos se on pyykkikasan alla) ja olen sellainen hamstraaja, joka ei osaa pysyä yhdessä tyylissä vaan vetää koko skaalan läpi pelkistetystä industrial-tyylistä etnisen boheemiin värioksennukseen. Että ei niitä sisustusjuttuja täällä tule jatkossakaan kauheasti olemaan.

Kuten ehkä muistatte, myimme suunnilleen koko omaisuuden kun muutimme Espanjaan ja kun palasimme Suomeen oli koko kalustus hankittava suunnilleen alusta asti. Kun on kerran myynyt kaikki tavarat (en suosittele) niin huonekaluihin suhtautuu jo valmiiksi vähän negatiivisesti, sillä joskus siitä kaikesta on taas hankkiuduttava eroon. Jos en minä, niin joku muu. Siksi olen aika ylpeä, että sänkyjä ja ruokapöytää lukuunottamatta meille on kaikki hankittu kierrätettynä ja nopeiden ratkaisujen sijaan olen rauhassa haalinut tavaraa Facebook-kirppiksiltä.

Habitare ehkä siksi tuntuikin vähän ristiriitaiselta: tosi paljon kaikkea kivaa ja kiinnostavaa, mutta kun on taas messuhallin verran kaikkea minkä tarkoitus on innostaa ihmiset ostamaan… mitä kaikella tällä tavaralla tehdään? Olen viettänyt nyt jonkin verran aikaa Tori.fi:ssä ja se muodista menneiden huonekalujen määrä on ahdistava. Jatkuva tarpeettoman tavaran tuottaminen tekee pahaa, vaikka löydän oman paikkani siinä ketjussa, mukana haaveilemassa konjakinvärisestä nahkasohvasta sen sijaan että kelpuuttaisin jonkun tympeän tummanruskean massiivisen mallisen kasarisohvan sieltä nettikirppikseltä.

Kutsuni sain töiden kautta Wood Mind-nimiseltä huonekalupuuseppäparilta, jonka osastolla oli aivan ihanan pehmeää, Billnäsin verstaalla rakennettuja huonekaluja (ja ruukkuja ja korvakoruja ja leikkuulautoja…). Meiltä puuttuu kokonaan kirjahylly, joka tietenkin olisi oleellinen koska haluan päteä kaikille kyläilijöille sivistykselläni, jota tietenkin kirjojen määrä ja laatu korreloi. Olin alunperin ajatellut, että alan metsästämään vanhaa Lundiaa jostain second hand-kaupasta, mutta nyt myös vaihtoehtoisesti matalan ja pitkän kirjahylly/lipaston yhdistelmä teetettynä alkoi kiinnostaa. Sekin on aika eettinen vaihtoehto, vaikka uusia materiaaleja vaatisikin: Jennalle ja Jannelle ne tulevat pääasiassa Suomesta, ja ympäristökysymyksistä puhuimme pitkään perjantaina messujen lomassa.

Sen lisäksi löysin itseni fiilistelemästä vaikka mitä tilpehööriä ja koriste-esinettä, jolle ei oikeasti kotona ole tarvetta tai tilaakaan. Esimerkiksi asia mitä ei sadan hiuspannan nainen kaipaa on Gauhaurin ihanat hainhampaat, joiden ansiosta 90-luvun hiusjutut alkoivat näyttää tosi hyviltä.

Kierrätyskeskus oli hyvin edustettuna. Koska olen autoton ja aika harva ajokortillisista kavereista pääsee pakun kanssa avuksi, olen ollut huono hyödyntämään Kierrätyskeskuksen kuljetuspalvelua. Ja ihan rehellisesti sanoen tämä selvisi mulle vasta tätä postausta kirjoittaessa, siihen asti luulin että kotiin kannettuna saa vaan kun tilaa about Ikeasta. Nyt nolottaa.

Astioiden lisäksi mun suurimpia heikkouksiani sisustuspuolella on matot. Niiden kanssa puljaan päivittäin oman työn puolesta, ja tietty messuilta löytyi taas niin paljon lisää kaikkea kivaa, että lattiapinta-ala loppuu varmasti kesken. Yllä on Finarten Vilpola Hiekka-matto, joka on valmistettu kierrätetystä nahasta ja juutista Pohjois-Intiassa. Aivan hel-ve-tin hieno. Ja sitten sisäinen hippini, Väli-Amerikassa nuoruuden merkittävät vuodet viettänyt hörhö löysi ihanan Frazadan. Frazada tuo Suomeen Perussa paikallisten pientuottajien valmistamia tekstiileitä, etenkin mattoja, paksuja peittoja ja tyynynpäällisiä. Upeita värikkäitä, taidokkaita käsityötuotteita, jotka on muuten by the way laatuun, taustaan ja työmäärään nähden aivan liian edullisia. Haluaisin isomman kodin vain ja ainoastaan siksi, että voisin ehkä vuorata seinätkin mattotaiteella.

Olihan siellä kaikkea muutakin mitä halusin. En siis tarvinnut, enkä kyllä ostanutkaan, kun onneksi palkkaa tulee taas vasta ensi viikolla. Sanna Paakin hirvennahkalaukut olivat kauniita, yksinkertaisia ja käytännöllisiä. Harmi, että mulla on noin 39 laukkua enkä oikein mitenkään pysty perustelemaan uuden hankintaa. Ja sitten oli Empathy Movement, joka on Suomen Pakolaisavun ja Tikaun yhteistyöprojekti, johon kuuluu mm. pakolaisena saapuneiden naisten työllistämismahdollisuuksien kasvattaminen. Oheistuotteena syntyy esimerkiksi kangaskasseja, joissa on lempeä sanoma, ja lamppuja joihin voi kirjoittaa viestejä.

Olin ylpeä, kun en lähtenyt kotiin esimerkiksi Store of Hopen unelmanpehmeässä oranssinpunaisessa neuleessa vaan ainoa messumuisto oli tietenkin messulakut. Ehdin myös lyhyen visiitin aikana todistaa useamman pintamateriaaleista syntyneen perheriidan, ja taaperoiden perässä hikisinä tuskailevia äitejä (alueella oli toki Habi Kids-lastenalue, mutta eihän siellä nyt koko aikaa kukaan jaksanut hengailla). Olin lopulta iloinen, ettei ollut rahaa tai aikaa enempää käytettäväksi ja noihin muutamaan löytöön ehdin tutustua tarkemmin myöhemmin. Tässä on nyt kahdeksan kuukauden ajan rakannettu taas kotia, ja meillä on yhä niin tyhjää että kaikuu, mutta lopulta olemme kaivanneet, saati tarvinneet, hyvin vähän mitään. Kunpa muistaisin sen kaiken ihanan materian edessä.