Mulla ei tunnetusti ole kovin suuria tavoitteita – ne liittyvät lähinnä syömiseen ja nukkumiseen näinä aikoina – mutta jos leikin ettei ole mitään ilmastonmuutosta ja saan elää seitsemänkymppisenä siellä Englannin nummilla noin 16 mäyräkoiran ja ehkä muutaman beaglen kanssa, niin aion myös peittää sen kodin, eli siis anteeksi kartanon, seinät taiteella. Monesti tunnen ihan syystäkin pistoksen omatunnossa jos tuhlailen, mutta taide… sitä en kadu koskaan. Paitsi että rakastan taidetta, ainakin siis sellaista mitä nyt rakastan, niin tällaisena muutamalla teoksella keulivalla wannabe-taidekeräilijänä myös tuen mielelläni ihmisiä, jotka omistautuvat luovuudelle ja pystyvät tekemään jotain kaunista. Tai joskus ei kaunistakaan vaan ajatuksia, tunteita, muistoja herättäviä asioita.

Näin Marianne Niemisen työt ensimmäisen kerran luultavasti Stella Harasekin Instassa (ja hei, Stellan blogissa löytyy pidempi postaus itse taiteilijasta, lue se täältä!). Juuri kevättalvella ne tuntuivat huutavan mun nimeäni: resonoivat tietenkin paitsi abstraktin kauneutensa osalta mutta myös tematiikka synkkyydestä kumpuavista väreistä puhutteli just elämänsä pahimman mankelin läpi puristettua meikäläistä. Yksi työ oli ylitse muiden, ja varasin sen joskus alkukeväästä itselleni – Mariannen työt eivät ole kalliita, mutta muutohärdellin keskellä olin kiitollinen kun sain maksella teosta (jonka ostin sokkona, kuulemma ensimmäisenä ihmisenä pelkän Instagram-kuvan perusteella!) osissa. Ja nyt vihdoin lauantaina pääsin hakemaan taidevauvani kotiin.

Nämä on minun!

Tämä oli vielä vapaana 😉

Olin vähän uumoillut, että Pauliinan tapaan saattaisin tarvita teokselleni kaverin. Pyysin Mariannea näyttämään muutamia maalauksia, ja kun punertavammassa sävyssä hehkuva teos osui silmiini, ei ihastunutta ooh!-huokausta voinut peittää. Taulu pakattiin mukaan, ja nyt niitä on kaksi. Taiteen suhteen kaksi menee siinä missä yksikin. Seuraava säästökohde on kehysrahat, sillä haaveilen maltillisista puisista kultakehyksistä näille töille, vaikka ne menevät myös yksinkertaisesti näin ripustettuina. Kaveriksi töille tulee ystäväni Raimo Saarisen työ (jota fiilistelen tässä postauksessa) ja toivottavasti tulevaisuudessa vielä paljon lisää upeita teoksia. Instagram on oikeastaan tässä todella petollinen, sillä sitä kautta olen löytänyt monta mieletöntä taiteilijaa, ja pelkään, että kohta loppuu seinistä tila. Näistä kahdesta taulusta olen kiitollinen. Ne ovat paitsi visuaalisesti jokapäiväinen piristys niin varmasti myös muistutus tästä aika mahtavasta ajanjaksosta, jolloin todella on menty vaikeuksien kautta voittoon.