KANSALLISMUSEON MUUMINÄYTTELY

Viime lauantaina pääsin pitkästä aikaa poikien kanssa museoon. Meitä, kuten muutamaa muutakin, kiinnosti elokuun puolella Kansallismuseoon auennut Muumien juhlanäyttely ”Rohkeus, rakkaus, vapaus! Muumit 75”. Hyvät uutiset ensiksi: me jonotettiin, luultavasti osittain Pride-viikonlopun ohjelman vuoksi, 1,5 tuntia josta puolet ulkona, puolet aulassa… mutta näyttely on auki vielä helmikuun loppuun ja esimerkiksi arki-iltaisin kuulemma sisään voi kävellä ilman jonottelua! Hidas sisäänpääsy johtui tietenkin koronan vuoksi rajoitetusta kävijämäärästä ja sisällä näyttelyssä sitä arvosti: vaikka nyt oli rajallinen jengi itse 1. kerroksen näyttelytilassa, oli siellä silti hieman ruuhkaista ja hetkittäin täyden tuntuista.

Museokortilla sisäänpääsy on aikuiselle ilmainen (oletan, että kaikki ovat totta kai hankkineet Museokortin joka on paras kortti heti vanhempien luottotiliin liitetyn rinnakkaiskortin jälkeen!). Museokortittakin käynti on silti halpa, eli 14 euroa aikuiselta ja lapset ilmaiseksi. Samalla rahalla kiertää myös Kansallismuseon perusnäyttelyt.

Neljään isompaan tilaan ja yhteen pienempään, hieman salaisempaan huoneeseen jakautuva näyttely oli kaikista kolmesta lapsesta todella kiehtova. Olin oikeastaan yllättynyt, miten Muumit kiinnostivat niin eskarilaista kuin neljäsluokkalaistakin, vaikka olivathan he kesällä Muumimaailmassakin aika liekeissä. Erityisesti kun ottaa huomioon, että toisin kuin äitinsä he eivät ole katsoneet VHS:ltä Muumeja joilla on Samuli Edelmanin ääni eivätkä ole lukeneet kuin muutaman hassun muumikirjan.

Seinille kirjoitetut muumien viisaudet olivat hauskoja, mutta kovin informatiivinen ei näyttely ollut, tätä muumifilosofiaa lukuunottamatta. Kuulin muutamien täysi-ikäisten vieraiden mutisevankin, ettei näyttely kertonut tarpeeksi Toven kapinallisuudesta tai muumien rosoisista, suorastaan salaisista viesteistä. En ole järin perehtynyt aiheeseen, ja ehkä siksi oma fiilis jäikin siihen, että eniten nautin lasten intoa seuratessa. Instagramiin kelpaavia kuvakulmia on kyllä joka neliömetrillä, että visuaalisesti tästä näyttelystä on rakennettu erittäin kiitollinen kohde.

Vaikka Kansallismuseon arvokkaassa ympäristössä tekisi mieli sitoa lapset varmuuden vuoksi kiinni omaan käteen, niin tämä näyttely oli mahtavan toiminnallinen. Kaikkeen sai koskea, vähän kiipeilläkin, ja kieriä alas lumimäkeä. Muutaman kerran itse kielsin lapsia tekemästä jotain – varmana siitä että saataisiin ihan just ikuinen porttikielto – kun henkilökunta (joka muuten lähinnä katseli lempeästi sivusta) tuli kertomaan että saa tehdä, saa kokeilla, pitääkin! Tällainen museokokemus on omiaan nostattamaan lasten fiilistä tärkeinä vieraina, siitä iso kiitos.

Mutta voi surkujen surku: Kansallismuseon yläkerran loistava, lapsille rakennettu Vintti on lopettanut! Tilalla on kyllä tyhjää tilaa, jossa on esim. ohjattua askartelua, mutta henkilökunta vähän epäili että mitään lasten omaa museotilaa tuskin on enää tulossa takaisin. Paitsi jos oikein kovasti toivotaan, eli pliis, laittakaa palautetta!

Muumien juhlanäyttely on kaiken kaikkiaan todella kiva koko perheen näyttely. Jollei ole intohimoinen muumifani, ei anti aikuisille ole ehkä kovin kummoinen ja 1,5 tunnin jonotus ei aivan ollut 40 minuutin kierroksen arvoinen (tietenkin silti menemme pian uudestaan, sellaisia kun olemme). Lapsille riitti kuitenkin kaikkea mistä innostua: kieltokylttien polttamisesta erilaisten yksityiskohtien bongaamiseen. Löydätkö Muumimamman laukun, saatko napattua seinillä vilistäviä hyönteisiä kiinni? Ja tämä oli todella matalan kynnyksen museoseikkailu, eli kulttuurikasvatusta parhaimmillaan!

VIIMEISET VINKIT RIIKAAN

Jos nyt, ennen kuin kaikki unohtuu, kerron vielä omat vinkkini Latvian pääkaupunkiin. Heinäkuun lopussa vietin siellä 9 päivää ja voin luvata, että siinä ajassa tuollainen reilu 600 000 asukkaan ”Baltian Pariisi” tulee aika tutuksi. En nyt tietenkään paukuttele mitään asiantuntijan henkseleitä, mutta jaan mielelläni viisauttani.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että Riika on todella kiva ja sympaattinen kaupunki. Erityisesti pidin paikallisista ihmisistä: hymyileviä, avuliaita mutta eivät mitenkään iholla. Riika tuntui turvalliselta (mitä se tilastojen valossa taitaa olla myös todellisuudessakin) ja suurkaupungin hektisyys puuttui. Tietenkin koronan takia turisteja oli vähemmän eivätkä kaikki sikäläisetkään varmasti olleet liikkeellä, mutta yleisesti fiilistä voisi kuvata hyvin leppoisaksi.

Riian ravintoloita ja kahviloita olenkin jo ylistänyt. Omat suosikkini löytyvät pitkälti kaupungin ”uudelta puolelta”, joka mun mielestä oli muutenkin se mielenkiintoisempi osa Riikaa. Itse asiassa toisella puolella Väinäjokea (latviaksi Daugava) oli ilmeisesti nousussa olevaa hipsteraluetta ja kaupungin parasta pizzaa, eli jos nyt menisin takaisin Latviaan ylittäisin myös sillan ja kävisin katsomassa sitä vähemmän tunnettua aluetta.

Riian vanhakaupunki on toki pittoreski ja sopivan kompakti päivässä kierrettäväksi. Useimmat turistit poikkeavat ainakin keskeisimpien Riian nähtävyyksien äärellä, eli Pyhän Pietarin kirkolla, Mustapäiden talolla ja silittelemässä Bremenin soittoniekat-patsasta. Vanhastakaupungista löytyy runsaasti historiaa ja kiehtovaa arkkitehtuuria. Itse ihastelin eniten vanhankaupungin ulkopuolella sijaitsevia art nouveau-rakennuksia, joista tämä löytyy Elizabetes ielalta:

Näillä kulmilla, Centrs-alueella, oli lempiravintoloideni ja -rakennusten lisäksi myös mm. Latvian kansallinen taidemuseo, joka kuuden euron sisäänpääsymaksulla on ehdottomasti rahanarvoinen käyntikohde. Viehättävä, hieman Ateneumiamme muistuttava rakennus esittää latvialaista taidetta useammassa kerroksessa. Oli modernia, yhteiskuntakriittistä taidetta, vahvojen neuvostovaikutteiden maalauksia sadan vuoden takaa sekä Latvian klassikkoja – en minä tietenkään niitä tunnistanut, mutta taidehan ei tunne kielimuureja.

Museon pohjakerroksessa on esillä jonkin verran Latvian historiaa ja kulttuuria, sekä mahdollisuus kurkistaa lasiseinien läpi siihen, miten taidetta säilötään silloin, kun se ei ole esillä. Suosittelen samalla visiitillä syömään erittäin maukkaan ja kohtuuhintaisen lounaan museon ravintolassa.

Museosta on lyhyt matka yhteen Riian vaikuttavimmista kirkoista, Kristuksen syntymän katedraaliin, joka on kaupungin suurin ortodoksikirkko. Mikäli haluatte mennä ihailemaan kultakupolista sipulikirkkoa sisältä päin, ottakaa huivit mukaan, sillä naisvieraiden tulee peittää päänsä. Me kävimme vain kääntymässä (koska heinäkuun helle, ei hattuja eikä muuta peittävää mukana) mutta vierailimme sisällä St. Gertruden vanhassa kirkossa.

Olen varmasti ainoita Riiassa viikon verran notkuneita vierailijoita, jotka eivät menneet ihailemaan maisemia Pyhän Pietarin kirkon torniin. Käsittääkseni pääsy näköalatasanteelle tuolla vanhankaupungin kätevimmässä kirkontornissa on noin yhdeksän euron luokkaa. Itselleni sopi paremmin näköalojen ihailu Radisson Blu Skyline-hotellin kattobaarissa – arvio paikan pokebowlista löytyy ravintolapostauksesta. Sen lisäksi yläilmoihin Riiassa voi päästä myös Panorama Riga-rakennuksessa, eli tiedeakatemian komeassa rakennuksessa. Sisäänpääsy on kuusi euroa aikuiselta, ja kokemuksesta voin kertoa että se tulee halvemmaksi kuin hotellin baarissa juodut drinkit. Lintuperspektiivin lisäksi siellä on tarjolla melko stalinista arkkitehtuuria. Itselleni tuli heti flashback Varsovan matkasta!

Riiassa voi totta kai syömisen ja talojen tuijottelun lisäksi shoppailla. Me ei kyllä sitä suuremmin harrastettu: vanhastakaupungista löytyy jonkin verran bulkkivaateketjujen liikkeitä sekä Gallerija Centrs-ostoskeskus vanhankaupungin ytimessä sekä Gallerija Riga lähellä juuri sitä korkeaa Radisson Blu-hotellia. Noilla alueilla on useampia ostoskatuja, joilta löytyy mm. Baltian UFF:n eli Humanan Vintage-liikkeitä ja latvialaisia käsitöitä. Oma suosikkini oli Robert’s Books: Muutamaa drinkkiä ja kahvia tarjoilevan sisäpihakuppilan ja englanninkielisen antikvariaatin yhdistelmä, jossa tietenkin oli pienimuotoista taidekauppaa ohessa. Suosittelen aivan kaikille, etenkin kirjallisuuden ystäville.

Mutta vaikkei olisi liikkeellä ostohousut jalassa, ei voi jättää väliin Riian keskustoria ja kauppahallia, joka on vanhoista zeppeliinien huoltorakennuksista koostettu kokonaisuus (johon uudistettiin modernia ravintolamaailmaa heinäkuussa, eli seuraavalla kerralla pitänee syödä sielläkin!).

Ilmalaivat ovat lähteneet, mutta tilalla on lähes kaikkea muuta myytävää mitä kuvitella saattaa. Tyyliltään myynnissä olevat vaatteet tarjoavat aikamatkan 30 vuoden taakse, mutta ihmeteltävää ja ihailtavaa riittää. Kauppahallit ovat jaoteltu kasviksille, kalalle, lihalle ja erinäisille herkuille, ja täällä todella tuntuu siltä että ei olla enää Kansasissa.

Kaiken tämän lisäksi Riiasta löytyy runsaasti hyvin hoidettuja puistoalueita ja patsaita. Niitä paikalliset tuntuivat rakastavan. Tai en siis osaa analysoida täkäläisten suhdetta näihin muistomerkkeihin, mutta patsaita oli runsaasti. Monet turistit lähtevät lyhyelle kanaaliristeilylle tai katsomaan auringonlaskua pitkin Väinäjokea, itselleni riitti kävely ympäriinsä. Mutta jos on kiire ottaa kaupunki haltuun, myös Riiassa Hop On Hop Off-bussit ajelevat ympäriinsä.

Jos olisin päiväristeilyllä Riiassa eikä aikaa olisi tuhlattavaksi asti kuten tänä kesänä, käyttäisin ehkä tunnin vanhankaupungin vilkaisuun ja nauttisin sitten niistä Riian erityisistä ominaisuuksista: Zeppelin-halleista, kaupungin kattojen yli avautuvista näkymistä jossain monista näköalapaikoista, taiteen ystävänä sijoittaisin pari tuntia latvialaiseen luovuuteen tutustumiseen ja sitten söisin paljon.

NYT ÄKKIÄ KERAVALLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En voi tarpeeksi painokkaasti tätä sanoa: jos yhtään taide kiinnostaa (ja erityisesti jos ei kiinnosta!), niin äkkiä Keravalle. Olin kyllä kuullut sieltä ja täältä ylisanoja Keravan Taiteen kotitalosta, tämän kesän purkutaideprojektista, joka toteutettiin Ahjon lähiössä loppuaan odottavaan kerrostaloon… ja silti tämä ”näyttely” ylitti kaikki odotukset. Viimeinen virallinen aukioloviikko alkaa ensi viikolla, mutta huhut, eli vapaaehtoisten henkilökunta, vihjaili että syyskuussa olisi ehkä vielä luvassa viikonloppuja jolloin on mahdollista tulla yllätetyksi viidessä kerroksessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yli sadan taiteilijan aikaansaannoksia ihaillakseen joutuu todennäköisesti jonottamaan: me saavuimme paikalle sunnuntaiaamuna tunti avaamisen jälkeen ja jonotusta oli 1,5 tuntia. Se on sen arvoista. Kannattaa jonottaa, pidempäänkin. Sisälle taloon otetaan 50 henkilöä kerrallaan ja siellä saa kierrellä kuuden euron sisäänpääsymaksulla omaan tahtiin. Moukaritie 4:ssä sijaitsevalle Taiteen kotitalolle kävelee Keravan asemalta vartin verran ja bussilla pääsee aivan viereen. Odotuseväät voi hakea viereisestä Alepasta. Meillä oli käytännön syistä vain noin 40 minuuttia aikaa sisällä vietettäväksi ja se ei missään nimessä riitä: suosittelen varaamaan noin vartin per kerros.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jokainen autioitunut asunto on saanut uuden ilmeen, ja jälleen kerran kokemus oli sisustusmielessäkin inspiroivampi kuin mihin uskon Asuntomessujen koskaan omalla kohdallani pystyvän. Löysin heti monta taiteilijaa, joita seurata Instagramin puolella (esimerkiksi @jarnosinivaara ja @art_lahtinen). Kiasmassa alkuvuodesta olleen Ragnar Kjartanssonin Visitors-videoteoksen ja Amos Rexin Generation 2020-näyttelyn rinnalla tämä on ehdottomasti TOP 3:ssa vuoden taidekokemuksissa, ja pysyy siellä varmasti pitkään. Mieli tekisi mennä uudestaan, paremmalla ajalla, fiilistellä läpi esittelytekstit, yksityiskohdat ja jokainen nurkka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei, en rakastanut jokaista asuntoa ja ideaa tai toteutusta. Mutta rakastin maalintuoksua, rohkeita kannanottoja seinillä, yhteiskuntakritiikkiä ja niitä tuhansia työtunteja minkä ansiosta tämä ilmeisen huonomaineinen talo sai erittäin komeat hautajaiset. Olisipa tällaista ”vapaat kädet”-tyyppistä taidetta enemmän tällaisissa tiloissa: nyt aivan oma lisänsä taiteeseen oli talon historia, ja se tunne että olemme jonkun vanhassa kodissa hiipimässä. Miten voi talon luonne muuttua kun sieltä katoavat arki ja asukkaat ja tilalle tulee moderni museo! Miksei meillä ole tällaista enempää, kysynpä vaan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luulen, että meillä olisi kouluikäiset lapset kyllä ihmetelleet tätä kaikkea, joten jos lapsi jaksaa jonottaa eikä ahdistu hetkittäin synkästäkin värimaailmasta niin mukaan vaan. Mulle tämä oli sellainen kokemus, joka toimi parhaiten aikuisseurassa, koska me taannuttiin maailmaa hämmästeleviksi 10-vuotiaiksi itsekin ja kuljettiin suu auki osoittelemassa nurkkiin, kaappeihin ja lattiaan, ja tietysti kuten kaikki muutkin, kuvaamassa sormet verillä Instakelpoisia otoksia. Menkää siis sankoin joukon Keravalle, tässä on vuosituhannen paras syy siihen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

AMURIN TYÖLÄISMUSEOKORTTELI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tampereella on varsin laaja ja monipuolinen museovalikoima aina Sara Hildenin vaihtuvista, yleensä hyvin ajan hermoilla olevista taidekattauksista vakoilumuseoon, mutta mulle – noin omaa historiaani ymmärtääkseni – merkittävin on varmasti Amurin kaupunginosassa sijaitseva Amurin työläismuseokortteli, joka kertoo työväen arjesta Tampereella yli 150 vuoden takaa. Sekä mun isäni että isoisäni ovat kasvaneet Amurissa ja käsittääkseni isoisä tällaisessa puutalokorttelissa, joita Amurin alueelle oli ilmestynyt 1800-luvun puolivälistä alkaen teollistumisen ja työvoiman tarpeen myötä. Oman isäni lapsuus oli tietenkin 50-luvulla jo urbaanimpi, mutta kun kumpikaan suvun miehistä ei ole enää kertomassa näitä tarinoita, olen iloinen että kivitalojen keskellä on säilynyt yksi aikansa ilmiö.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Me vierailtiin Amurin työläismuseokorttelissa kesäkuussa, jolloin koronatilanne oli hetkeksi rauhoittunut. Tällainen ulkomuseo olikin miellyttävä konsepti, varsinkin kun eri vuosikymmenten asumismuotoja sekä elämäntapaa ilmentävien asuntojen sisustusta ei saa lääppiä (vaikka välillä teki mieli). Työläiskorttelin muuttaminen museoksi alkoi 1950-1960-lukujen vaihteessa, ja vuoden 1973 asunto on ainoa alkuperäinen; sen jälkeen museokorttelin asuntoja on palautettu omaan tyyliinsä vuosikymmen kerrallaan, mahdollisimman huolella kunkin aikakauden tyyliä vaalien. Erityisen vaikuttava on 1970-luvulla rakennettu yhteissaunojen edustaja, jonka kolkko tyyli teki vaikutuksen. Tampere on toki muutenkin erinomainen saunakaupunki, onhan siellä Rauhaniemen kansankylpylä ja Rajaportin yleinen sauna.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Asuntojen ovilta löytyi esimerkkiasukkaiden kertomuksia, jotka sisälsivät aika karujakin huomioita ajalta, jolloin työväen lasten oli seurattava vanhempien jalanjälkiä ja unohdettava opiskelu, ja ajalta jolloin yli 50-vuotiaaksi oli huomattavan harvinaista elää. Mutta olisinhan surkea moderni ihminen jollen kuitenkin nostalgisoisi tätä mariekondonkin kateelliseksi tekevää askeesia: ei mitään turhaa. Laadukkaita, huolella käsin tehtyjä tavaroita ja vaatteita, arvokkaita materiaaleja, minimalismia. Jos etsisin sisustusinspiraatiota, tulisin enemmin Amurin työläismuseokortteliin kuin menisin Asuntomessuille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Myös 10-vuotias piti ulkomuseosta ja etenkin bongaili innolla opaskylttien mielikuvitusperheistä tuttuja nimiä – aika monta luokkakaverien kaimaa löytyi 1800-luvun lopustakin. Eri vuosituhannella syntyneelle lapselle monen tavaran tarkoitus oli ihan mysteeri, mutta toisaalta kun kerroin että meidän sukumme juuret ovat ihan konkreettisesti myös täällä, alkoi lapsi kiinnostua kotoa löytyvistä valokuvista. Iso osa niistäkin Amurin kortteleissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suosittelen Amurin työläismuseokorttelissa käyntiä oikeastaan kaikille. Se on helppo ja kansantajuinen kohde, joka tuo historian kirjaimellisesti käsien ulottuville. Jos haluaisin myös jotain potkua minimalistiksi ryhtymiseen niin täällä löytää itsensä kyseenalaistamasta sitä, onko aivan kaikki kehitys ollut meille hyväksi (vaikka todettakoon, että museon yhteydessä on ihana kahvila Amurin helmi sekä pieni museokauppa jossa on kaikkea söpöä menneiden aikojen peltilelua ja muuta, joten well, eihän sieltä tyhjin käsin eikä vatsoin lähdetty).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sisään pääsee ilmaiseksi museokortilla, totta kai, ja muutenkin sisäänpääsy on hyvin kohtuuhintainen 8 euroa aikuisilta ja 3 euroa lapsilta. Tämä Tampereen ulkoilmamuseo on auki vielä syyskuun 6. päivään asti, eli jos harrastat kotimaanmatkailua niin ehdit ihan hyvin piipahtaa, kunhan et mene maanantaina. Itse suosittelen ainakin kaikille jotka tykkäävät kultaisista kehyksistä, kauniista tapeteista, upeista kaakeleista ja helpostilähestyttävästä kertauksesta siihen, miten lyhyessä ajassa Tampere, ja Suomi, on kehittynyt nykyiseksi moderniksi digimaailmaksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei kovin kaukana Amurista sijaitsee Näsinpuisto (jossa olen ensin lapsena syöttänyt sorsia ja oravia isäni kanssa ja sitten isompana juonut monta kertaa pussikaljaa ja samalla kuunnellut Särkänniemen kiljuntaa, suosittelen melkein molempia aktiviteetteja, sekä nykyään aivan ihastuttavaa urbaania Mältinrannan uimapaikkaa puiston toisella laidalla). Näsinpuiston päältä löytyy ”Näsinlinna”, joka on vasta joitain vuosia sitten uudistettu ja avattu nyt yleisölle niin museo Milavidan kuin samannimisen kahvilan muodossa. Peruskorjattu Näsinlinna onkin upea, ja voisin pitää siellä vaikka häät  – kun nyt löytyisi ensin joku Milavidan alkuperäisten asukkaiden kaltainen rikas tehtaanomistaja!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos samana päivänä vierailee molemmissa kohteissa, saa upean käsityksen siitä miten elivät samoina aikoina Finlaysonin tehtaan omistajat kuin sen työntekijät. Kontrasti on aika huikea. Milavidassa on useampi huone ehostettu entiselleen, vaikuttavia ja dramaattisia sisustuselementtejä myöten, ja paikan päällä on myös ehkä lievästi pelottavia vahanukkeja – joiden trendikkäät pitsipaidat olisin voinut viedä mennessäni (muutun selvästi kleptomaaniksi tällaisissa museoissa, missä on marmoria ja kultaa käsien ulottuvissa!).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Milavidassa on pysyvän, von Nottbeckien suvun tarinaa ja elämäntyyliä heijastelevan näyttelyn lisäksi vaihtuva näyttely; tällä kertaa kesäkuussa se oli käsilaukuista ja täytyy sanoa, että ihan hirveän kiehtovaksi en sitä kokenut. Rakennus itsessään on mitä kaunein ja von Nottbeckien kosmopoliittisuvun tarina mielenkiintoinen, mutta mikään museospektaakkeli Milavida ei ainakaan toistaiseksi ole. Onneksi on museokortti, jonka avulla voi ohittaa tässä tapauksessa 8 euron pääsymaksun ja ilmaiseksi käydä kiertämässä yläkerta (ja sitten maksaa itsensä kipeäksi alakerran kahvilassa, jossa hinnat oli selvästi omistavalle luokalle toisin kuin Amurin työläismuseon duunarikahvilassa – mutta miellyttäviä paikkoja molemmat, omilla tunnelmillaan!).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä siis museoraportti Tampereelta. Toivottavasti pääsen taas pian möyryämään läpi Mansen museoita – omia suosikkejaan saa suositella kommenttikentässä!