BRUNSSI SUNN-RAVINTOLASSA (JA VÄHÄN MUSEOTA ALLE)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jälleen ruokajuttuja. Nimittäin kävi niin ihanasti, että koko viime viikko oli täynnä herkuttelua ja hauskanpitoa ja sen kruunasi sunnuntai, jolloin pääsin ystävän kanssa taas tankkaamaan niin ruokaa kuin sielunruokaakin. Totta kai viikon mittaiset bakkanaalit päättyivät sappikohtaukseen ja tänään olen sovittanut syntejäni vesijuoksemalla, mutta haluan vain sanoa että elämä on ihmisen parasta aikaa, ainakin silloin kun saa syödä.

Sain runsaasti vinkkejä kyseltyäni kivaa, uutta brunssipaikkaa ja päädyin niiden perusteella kaverin kanssa Sunn-ravintolaan Senaatintorille. Miljöö on mitä hienoin, mutta paikan akustiikka ei kyllä antanut armoa. Naapuripöytien henkilökohtaiset keskustelut tuli kuultua brunssin ohessa – ja sitten se isä, joka arvosteli teini-ikäistä tytärtään läskiksi kesken brunssin. Älä laihduta-päivän hengessä heristelen keskisormea vieläkin. Vaikka olisi ollut joku perheen sisäinen vitsi niin ei, ei noin. Mutta siihen brunssiin. Paikka on siis kerrassaan komea, ja meillä ilmeisesti kävi tuuri kun pääsimme pöytään ilman varausta. Tulijoita riitti ja täyttä oli, eli varaus kannattanee oman mielenrauhan takia.

Ensimmäinen nurina koskee tietenkin hintaa. 23 euroa brunssista ilman mitään hienouksia (kuten, öh, mehua!) menisi…jos siihen kuuluisi se mehu. Kolme euroa oli aivan riistoa yhdestä mehulasista (varsinkin, kun appelsiini- ja hedelmämehu tulivat purkista, omenamehu sentään Lohjalta paikalliselta tuottajalta). Ei näin! Jos pitää pihistellä niin tämä on väärä paikka. 23 euroa oli vielä ihan okei hinta tästä kattauksesta, mutta 26 eurolla se meni välittömästi ylihintaisen puolelle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarjoilut olivat astetta perinteisempiä kuin viime aikoina on ollut tapana, pöydistä ei löytynyt eksoottisia tahnoja, hummuksia tai kovin mausteisia makuja. Mutta itse asiassa olin oikein tyytyväinen, enkä kaivannutkaan brunssiklassikoiden rinnalle mitään jännittävää. Ruoka oli kiitettävän kasvispainotteista, sillejä ja lohta lukuunottamatta, joten vegetaristina ei tarvinnut tuntea jäävänsä tappiolle – niin kauan siis, kun syö myös juustoa jota oli runsain mitoin niin buffetpöydässä kuin jälkiruokien puolellakin.

Seuralainen moitti valikoimaa suppeaksi ja tottahan se oli, nyt ei ollut varsinaista runsaudenpulaa. Itse olin kuitenkin todella onnellinen harkitusta makumaailmasta, kuten päärynä-vuohenjuustosalaatista, Sunnin omasta, erittäin maukkaasta leivästä sekä uunilohesta. Tällä kertaa rajatumpi valikoima toimi itselleni erittäin hyvin, sain kuitenkin ahmittua pääruokia kahden lautasen verran, ja siihen päälle jogurtti ja jälkiruoat. Voin paastota siihen asti, että lumisateet loppuvat Etelä-Suomesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jälkiruokapöydässä päärynäkinuskijuustokakku lumosi, kaikki muu oli aika keskinkertaista. Kiitosta kuitenkin runsaista hedelmistä ja ylipäänsä siitä, että brunssin aikana mikään ei loppunut kesken vaan kulhoja täytettiin diskreetisti kaiken aikaa. Palvelu oli ystävällistä ja henkilökohtaista. Ja puitteet hienot, paitsi se akustiikka. Valitettavasti vaan hinta oli ronskisti yläkanttiin, ja kuten saatatte huomata niin mehusta jäi hieman hampaankoloon. Seuralainen antoi arvosanaksi seiska puolen (ja piti esimerkiksi Kiilaa parempana!), itse annan mielelläni kasi plussan ja olisin nostanut arvosanaa mikäli mehulasista ei olisi pitänyt maksaa ekstraa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten edelliselläkin kerralla kun testasin Sandron brunssin, yhdistin tälläkin kertaa lempiharrastukseni syömisen heti toiseen lempilajiini, taiteeseen. Meriharakka muistutti Nick Brandtin kantaaottavasta valokuvanäyttelystä Kansallismuseossa. Inherit the Dust– näyttely on esillä syyskuun alkuun asti, ja tarjolla on mustavalkoisia valokuvia itäisestä Afrikasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Brandtin työt olivat teknisesti todella hienoja: kuvat on filmille otettuja panoraamoja, jotka on kuvausprojektin päätteeksi yhdistetty yhdeksi kuvaksi. Prosessi on ollut kallis ja vaativa, mutta jälki on upeaa. Asetelmat ovat hienoja, lokaatiot pysäyttäviä ja kuvat visuaalisesti vaikuttavia. Ja nyt tulee se mutta: ne olivat omasta mielestäni hienoudestaan huolimatta ärsyttävän alleviivaavia ja jossain määrin kyseenalaisia, samalla omat etuoikeudet tiedostavia mutta niitä kuitenkin surutta hyödyntäviä, jopa syytteleviä. Tällainen rautalangasta väännetty taide varmaan löytää kohdeyleisönsä, mutta maailmantuskan sijaan heräsi enemmän närkästys valokuvien taustalta löytyvästä asetelmasta. Mutta käykää itse kokemassa ja katsomassa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

SANDRON BRUNSSI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Espanjassa ikävöin suunnattomasti brunsseja, ja nyt olen vähän kuin vahingossa päässyt kolme viikkoa putkeen brunssailemaan. Tämän jälkeen olen aika valmis talviunille – vähän pahoin pelkään, että oikeaa kevättä pitää vielä hetki odottaa. Mutta tänään testasin sen kuuluisan Sandron brunssin, josta on muutamaankin otteeseen vinkattu kommenttikentässä. Jos viime viikolla brunssin jälkeen maha kurni ja ketutti, niin nyt oli niin hirveä ähky että syön seuraavan kerran ehkä torstaina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olimme varanneet pöydän Kampin ostoskeskuksen yläkerran Sandro Korttelista, jossa on sunnuntaisin kattaukset kello 12 ja 14. Nyt oli itseasiassa ensikosketukseni koko Sandroon, sillä siitäkin huolimatta että rakastan juuri Lähi-Idän makumaailmaa, olen jotenkin onnistunut välttelemään Sandroa. Täysin vastentahtoisesti siis, olen haaveillut tästä brunssista kauan! Odotukset olivatkin tosi korkealla ja ihan kaikkia brunssi ei onnistunut lunastamaan, mutta varsinkin viime viikkoon verraten suoritus oli silti tasavahva ja oikein tyydyttävä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Brunssin hinta oli 24,90 euroa ja jos se olisi ollut euron, kaksi halvempi niin kehuisin hinta-laatusuhdetta. Nyt hinta oli hieman yläkanttiin, mutta siedettävä. Lasin skumppaa olisi saanut seitsemällä eurolla ja mimosan viitosella – näitä meille ei valitettavasti kerrottu vaan henkilökunnalla oli kattauksen vaihtuessa homma hakusessa. Jälleen kerran palvelu oli englanniksi ja se oli oikein ystävällistä, mutta salissa olisi saanut olla yksi tarjoilija enemmän vastaamassa esimerkiksi ruokia koskeviin kysymyksiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensimmäinen pitkä miinus tulee nimittäin siitä, että jälkiruokapöytää ja gluteenitonta leipää lukuunottamatta ruokia ei oltu merkitty millään lailla. Inhoan arvailla sitä, mitä lautaselleni laitan ja jollen olisi lämpimien ruokien kohdalla huudellut keittiöön, olisin pistänyt poskeeni lammasta munakoison taakse piilotettuna. Ymmärrän toki jopa yhden kattauksen aikana vaihtelevan menun tuomat haasteet, mutta jonkinlainen sisällysluettelo olisi suotava, edes siinä brunssipöydän päässä. Nyt kaikki ruokalajit piti arvailla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Plussaa taas ihanista astioista ja ylipäänsä ruoan visuaalisuudesta. Eihän kauniit annokset vatsaa täytä, mutta itselleni esillepano ja ruoan ulkonäkö ovat kuitenkin asioita, joita arvostan, ja Sandrossa ruoka näyttää hyvältä. Ja onneksi se pääasiassa siltä maistuukin! Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän makupaletilla pyörivissä ruoissa oli kaikissa omat vivahteensa, vaikkeivat salaatit varsinaisesti mitään ainutkertaisia elämyksiä olleetkaan. Sandro on vahvimmillaan kastikkeissa ja tahnoissa – mikä sopii minulle, voisin elää hummuksella ja babaganoushilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lämpimät ruoat olivat valitettavasti se brunssin heikko lenkki. Falafelit olivat kuivia, eikä siinä auttanut edes erinomaiset soossit, ja tofubataattipata (tai ehkä tagine?) oli ihan oikeasti pahaa: kivikovia perunoita ja huonosti valmistettua tofua. Tiskissä oli myös kanaa, lohta ja sitä lammasta, mutta kasvissyöjäseurueessa jouduttiin vain valittelemaan vegevaihtoehtojen heikkoa laatua. Kylmissä ruoissa mauissa ei ollut moitittavaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos El Fantin brunssilla jälkiruoka sai itkemään surusta, niin täällä vuodatin ilon kyyneleitä. Lempiherkkujani marenkia, porkkanakakkua ja niiden lisäksi punajuurisuklaakakkua (joka ikävä kyllä oli juuri sitä ”vegaanihyvää”, eli köykäinen esitys kun vertaa ”normikakkuihin”), baklavaa, pistaasikakkua, herkullisia keksejä ja halvaa, jossa oli niin vahva tahinin maku että ei pystynyt syömään – vegaanijälkiruokien kanssa on siis vielä vähän treenin tarvetta. Croisantit olivat ehtineet loppua jo toisen kattauksen alussa, mutta suoraan sanoen monipuolisten makeiden äärellä niitä ei edes kaivattu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Brunssilla sai itsensä todella täyteen, ja vaikka paikka oli suosittu, ei missään vaiheessa ruokien parissa ollut liikaa ryysistä. Juomapuolella oli veden lisäksi tarjolla marjamehua, joka loppui tuon tuosta. Kahvia ja teetä oli myös (mutta ei iKaffea!). Mimosa olisi maistunut kaiken syöpöttelyn kylkeen, ja juuri rakkauteni tämän kulinaarisen alueen mausteisiin ja makuihin teki Sandron brunssista itselleni sellaisen ”viimeinen ateria” tyyppisen ruokaorgian. Lämpimät ruoat tuntuivat turhalta, mikä oli sääli, mutta korvasin sen kyllä makeilla ja kylmillä suolaisilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei siis aivan kympin suoritus, mutta todella kelvollinen esitys ja tiedän jo nyt löytäväni itseni Sandron jälkiruokapöydän ääreltä jonain päivänä uudestaan. Sehän on aina hyvä merkki että brunssin jälkeen näyttää siltä, että on seitsemännellä kuulla raskaana:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PS. Kävimme siis brunssin jälkeen myös Amos Rexissä, sielläkin ensimmäistä kertaa. En ole aivan suurin surrealismin fani, mutta Réne Magritten teoksia esittelevä Elämänviiva oli hyvin kuratoitu näyttely, jonka työt olivat iloinen yllätys. Ei tästä juuri sunnuntait parane!

KIASMA JA VÄHÄN VAIVAANNUTTAVA PILVI TAKALA

Kiasma on kaksikymppinen. Se tuntuu hassulta, koska jälleen kerran voin heittäytyä nostalgiseksi ja muistella aikoja sen aukeamisen aikaan – sitä marmatusta kuinka se pilaa Mannerheimin patsaan arvokkaan ympäristön ja kuinka omituinen, ruma rakennus se ylipäänsä on. Nyt Kiasma kuuluu mielestäni erottamattomasti kaupunkikuvaan, onhan Tatu ja Patukin seikkailleet siellä. Museoita ei koskaan voi olla liikaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Amos Rexin hartaasti odottamani näyttelyn missasin lopulta laiskuuden ja lasten sairastelujen takia, vaikka ehdimmekin Suomeen ennen teamLabin näyttelyn loppumista. Puolikuntoisten lasten kanssa en jaksanut jonottaa, vaikka kuulin että rattaita lainaamalla olisi voinut tyylikkäästi käyttää takaovea. No, meni jo – ehkä pitää matkustaa tämän taiteen perässä jonnekin muualle. Mutta Kiasmaan ehdin ennen kuin odottamani Pilvi Takalan näyttely ehtii loppua. Sen ehtii nähdä vielä 17.2.2019 asti, ja suosittelen sitä lämpimästi: Toinen vuoro-näyttely on yhtä aikaa tarkkasilmäinen ja oivaltava, hauska ja vähän ahdistava, mutta myös mukavalla tavalla helppo kokoelma erilaisia videoteoksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pidin Takalan teoksista paljon. Muutamat verkossa käytyyn dialogiin perustuvat kappaleet tuntuivat hieman raskailta jo valmiiksi internetissä tapahtuvan kommunikaation uuvuttamille aivoille, mutta videoteokset koko päivän kestävästä ”ajatustyöstä”, sisäoppilaitoksen opettajan arjesta sekä Bangkokin pokerinpelaajayhteisöstä olivat herkullisia. Niiden kautta pääsi tarkastelemaan omaa mukavuusaluettaan ja erilaisia yhteisöjä sääntöineen. Vaikka kuinka kuvittelisimme olevamme kapinallisia, olemme lopulta melkoisen ehdollistuneita sanoittamattomiin sääntöihin ja sellaiseen sosiaaliseen tanssiin, jonka askelkuviot menevät sekaisin kun joku ei paina nappia hississä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Takalan lisäksi Kiasmassa on tällä hetkellä Itämeren alueen viime vuosikymmenten taidetta kokoava Meno-Paluu näyttely, joka on esillä maaliskuun puoliväliin saakka. Näyttely oli riisuttu, hivenen melankolinenkin (mitäpä muuta voisi tältä seudulta odottaa?). Ei ehkä sellainen toivoa pirskahteleva kokemus, vaikka videoteos laivan kannella talvella tanssivasta taiteilijasta tarjosikin hymyn ja samaistumisen siihen, miten rytmi voi muuttaa sen, miten maailmaa katsomme. Halusimme ehdottomasti nähdä myös neuvostoaikasta homoseksuaalisuutta käsittelevän videoteoksen, jonka sopimattomuudesta lapsille ja herkille varoiteltiin jo lipunmyynnissä. Ei mikään mieltäylentävä kokemus sekään, joskin tässä ehkä ennakkovaroittelut loivat suuret odotukset jostain ”rajusta”, enemmän kuin surullisesta dokumentaatiosta.

Noh, taide on ihanaa. Tein itseni onnelliseksi (ja vähän köyhemmäksi) ostamalla jo kauan himoitsevani Museokortin, jota aion ulkoiluttaa vuoden ajan mahdollisimman paljon. Kiinnostaako raportit museoista tai näyttelyistä? Kirjoitan kyllä varmaan vaikka ei kiinnostaisikaan, jotta muistan itse mitä olen nähnyt. Tämä oli hyvin sijoitetut 69 euroa, tunnen sen luissani jo nyt. Sen jälkeen kävin muuten syömässä vielä elämäni ensimmäisen pokebowlin Hey Pokessa, jonka Winter Buddha annos paahdettuine kurpitsansiemenineen ja punajuurineen oli aivan naurettavan hyvä elämys. Helsinki, sinä olet ihan okei!

NELJÄ TUNTIA TALLINNASSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hieman suuruudenhulluina halusimme ehtiä Suomi-lomalla myös laivalle. Koska pojat halusivat Tukholman risteilyn sijasta Muumimaailmaan, mentiin sitten päiväristeilylle Tallinnaan. Se oli esikoisen ja keskimmäisen ensimmäinen kerta Eestissä – okei, esikoinen on käynyt kerran ollessaan vielä vatsassa, ja se taisi olla edellinen kerta kun olin itsekään käynyt etelänaapurissa. Kuopus jätettiin kotiin ja mukaan otettiin ystävä lapsineen, että otetaan kaikki hyöty irti matkasta. Sosialisointia, seikkailua, ja tietenkin buffet!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laivaksi valittiin Viking XPRS kahdesta syystä: hinta ja se, ettei tarvinnut lähteä aamuseitsemältä liikkeelle. Meidän meno-paluu poikien kanssa sekä aamiaisbuffet aikuiselle ja kahdelle lapselle maksoi yhteensä 56 euroa, eli mitenkään hinnalla pilattu matka ei ollut. Tasoitin tätä näennäistä säästöä totta kai tax-freen puolella, kun oli pakko hamstrata purkkaa ja Muumi-astioita mukaan Espanjaan. Anyways, muistin myös miksi nuo Tallinnan risteilyt on yleensä ottaen melkoista jäiden polttelua. Jos liikkeellä on yksin tai aikuisten kesken, voi ottaa sen lasin kaksi viiniä ja vaikka lukea, mutta nyt melko pieni ja ruuhkainen leikkipaikka oli nopeasti nähty ja levottomat 5-8-vuotiaat sekoilivat mukavasti sen 2,5 tuntia suuntaansa, ollen jo valmiiksi kierroksilla kun päästiin perille Tallinnaan. Buffetista sen verran, että onneksi se oli puoli-ilmainen, sillä ruoka oli melko hajutonta ja mautonta (joskin lapsille kelpasivat lihapullat ja minicroisantit oikein hyvin), jonot jäätävät ja henkilökunnan palvelualttius sitä luokkaa, että päädyimme lopulta juomaan buffassa omia juomia – joka siis kello 10.45 tarkoitti ihan vaan vettä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska meillä oli maissa aikaa vain neljä tuntia, otettiin suosiolla taksi heti satamasta. Lapsiin teki vaikutuksen virolainen ”tilatakso”, joka kuulemma on sata kertaa hienompi kuin suomalaiset. Kolmen kilometrin matka kuudelta hengeltä maksoi 15 euroa, ja pääsimme perille kohteeseen: Miiamilla-lastenmuseoon Kadriorg-puiston reunalle. Koska etelässä oli vielä elokuun lopussa ihan helteet, vietettiin ensin aikaa oikein kivassa leikkipuistossa museon edustalla. Se tarjosi runsaasti vaarallisia paikkoja joista pudota sekä hiekkaa kenkiin, mutta oli siis oikeasti oikein kiva. Vieressä oli myös pieni tivoli, joka näytti yhtä houkuttelevalta vaihtoehdolta aurinkoisena kesäpäivänä. Uskoisin, että puistossa ja museossa saisi helposti kulumaan koko päivän – siis vähän pidempäänkin kuin tiukasti ohjelmoidun 2,5 tuntia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sisäänpääsy museoon oli aikuiselta ja kolmelta lapselta erittäin kohtuulliset kuusi euroa. Miiamilla on toiminnallinen museo, jossa on mahdollisuus hiihtää, leikkiä erilaisia kauppa- ja roolileikkejä ja touhuta. Se ei ole kovin iso, ja olisi ehkä pidemmällä vierailulla käynyt tylsäksi neljälle koekävijälle, mutta viihdytti oikein hyvin reilun tunnin ajan. Museossa on kuulemma myös erinomainen kahvila, jota emme ehtineet kokeilla. Viron museotarjonta lapsille on kuulemma todella hyvää; Miiamilla muistutti monella tapaa Lastenkaupunkia ja Vinttiä, valitettavasti opasteet olivat pääasiassa viroksi ja venäjäksi ja sellainen pedagoginen sisältö jäi meidän osalta hieman ohueksi. Ei ehkä mikään sellainen kohde, jonka takia pelkästään kannattaa matkustaa meren yli, mutta ehdottomasti toimiva jos sen yhdistää pidempään Tallinnan reissuun tai visiittiin myös Kadriorgin puistossa.

Tarkoitus oli syödä Tallinnassa, mutta koska onnistuin ensin unohtamaan puhelieni museolle ja sitten totesimme aikataulun olevan jo melko mahdoton, piipahdimme vain kahville Gourmet Coffee-kahvilassa, josta olisi saanut myös ruokaa. Hintataso oli samaa luokkaa kuin Suomessa, mutta paikka oli todella lapsiystävällinen siitäkin huolimatta että oli suht fiini, ja machamojito maistui pikaisesti ennen kuin lähdettiin seikkailemaan takaisin satamaan. Seuraavalla kerralla testataan varmasti kaikkien suosittelema Telliskiven alue ravintoloineen.

Meinattiin tietenkin myöhästyä laivasta paluumatkalla, kun lähdettiin kävelemään kohti satamaa, kuningasideana huitoa taksi matkalla. Jostain syystä Tallinnaan ei ikinä tajua varautua vähän paremmalla suunnitelmalla vaan sinne tulee mentyä silleen ”no katsotaan sitten paikan päällä”-mentaliteetilla, mikä on johtanut elämäni aikana siihen että olen parikin kertaa ollut lopulta seurueen ainoa, joka on ehtinyt mukaan paluumatkalle. Nyt oltiin sentään kaksi minuuttia ennen boardingin sulkeutumista satamassa, eivätkä lapset pettymyksekseen päässeet hotelliin yöksi hikoilevien ja hermostuneiden äitien kanssa. Kotimatkalla maistui se viinilasikin.