LOPPUUKO LIHA?

Tällä viikolla olen lähinnä pakannut, purkannut ja sitten pessyt kädenjälkiä seinistä vanhassa asunnossa noin 120 senttimetrin korkeudelta. On ollut hauskempiakin viikkoja, mutta jos nyt ei sitten muuttaisi vähään aikaan, vaikka edes vuoteen. Mutta siinä lattialistoja rapsutellessa olen ehtinyt kuunnella yhden äänikirjan, mikä sinällään on nostanut tämän loppusiivouksen lähes sellaiseen ”oma aika”-kategoriaan. Kuuntelin Suvi Auvisen (jonka ehkä mielenkiintoisin sosiaalinen media on Twitter) kirjan Lihan loppu, joka käsittelee lihansyönnin historiaan, nykyhetkeä ja ennen kaikkea tulevaisuutta. Kirja on kriittinen ja kyllä se on kirjoitettu selvästi salaatinvihreiden lasien läpi, joskin mitään ääripäitä ei tässäkään asiassa ole olemassa: lihantuotannon ympäristövaikutuksista on ihan selvää näyttöä eikä se suomalainenkaan liha ole mikään ilmastoteko.

Mä olen aina ajatellut olevani hyvien puolella tässä hommassa, koska en ole 22 vuoteen syönyt mitään millä on jalat. Tai jalka, eli esimerkiksi etanoita. Ruokavalioon kuuluu kalaa (lähinnä niinkin tylsässä muodossa kuin tonnikalana tai kalapuikkoina) ja kananmunia useamman kerran viikossa, maitotuotteita suunnilleen saman verran. Lapsille en kotona kokkaa juuri lihaa, mutta koska poikien mummi usein vastaa lasten ruokahuollosta, kyllä meillä välillä tehdään kanapastaa tai lihapullia. Koulussa ja päiväkodissa lapset saavat valita itse mitä syövät, ja toivon vain että tämä mun kasvissyöntihapatukseni joskus alkaa tuottaa hedelmää. Eilen illalla esikoisen kanssa käytiin pitkä keskustelu siitä, syödäänkö jossain koiria ja onko se okei – oli pakko muistuttaa 9-vuotiasta maailman raadollisuudesta ja siitäkin, että itse asiassa siat ovat varmasti viisaampia otuksia kuin meidän Tassu, enkä itse pidä minään moraalin merkkinä että erottelee eläimiä sympaattisuuden perusteella syötäviin ja silitettäviin.

Lihan loppu kuitenkin oli isku avokämmenellä. En ole kauhean reilu tyyppi, koska ihan itsekkyyttäni en ole vieläkään ollut valmis luopumaan kananmunista ja kermasta ja voista ruoanlaitossa. Vaikka meillä ei maitotuotteita muuten juuri käytetä, en keksi kovin montaa ateriaa jonka osaisin valmistaa ilman juustoa, puhumattakaan että korvaisin leivonnassa kananmunat kikhernevaahdolla. Eikä mulla oikeasti ole mitään hyvää, tarkastelua kestävää perustelua tälle koska kyse on vain makutottumuksista, laiskuudesta ja rutiineista. Kirjassa käsiteltiin esimerkiksi vuohenjuuston ikävää tuotantoprosessia (mihin kuuluu vuohien lyhyt ja ei-kovin-hohdokas elämä, mikäli niille ei ole ole käyttöä lypsettävinä) ja ajattelin että nyt baby steps, jätän lempiherkkuni vuohenjuuston jatkossa pois lautasilta. Mutta eihän sitä muuta juustoa tehdä yhtään sen eettisemmin. Tai ehkä jossain tehdään – pitäisi vaan nähdä vähän vaivaa ja etsiä.

Lihan loppu kirjana on todella mielenkiintoinen ja mielestäni kuuluu luettavaksi kaikille, ruokavaliosta riippumatta. Toki siinä oli sellaista kirjailijan (joka mm. on Vegemessuja pyörittävän yrityksen johdossa) hypetystä, jota en tunnistanut vaikka elänkin melkoisessa vihervassarikuplissa. Joitain haastateltavia teki mieli vastavuoroisesti läpsiä korville, esimerkiksi vähemmän yllättäen MTK:n edustajaa tai toimittajaa, jonka mielestä metsästys on puolusteltavissa koska metsään meneminen on niin työlästä ja koko touhu vähän tylsää (itselläni ei ole kovin vahvaa mielipidettä metsästystä vastaan, mutta huonoja argumentteja en oikein kestä). Vaikka keinolihan laboratoriotuotanto ei varsinaisesti ole ennen kiinnostanut, niin siitäkin opin paljon uutta. Ylipäänsä kirja sai peilaamaan paljon omia mielipiteitä sellaisiin ruokailuun liittyviin tapoihin ja tottumuksiin joita ei muuten koskaan ymmärtäisi kyseenalaistaa.

Toivon hartaasti eläväni nähdäkseni päivän, jolloin nykyisenlainen tehotuotanto on ajettu alas – vaikka se tarkoittaisi sian, broilerin ja naudan sukupuuttoa kuten kirjassa ennustettiin. Oma kasvissyöntini alkoi kokemuksesta maitotilalla, jossa eläimiä kohdeltiin hyvin ja arvostaen. Silti se tuntui väärältä. Perjantaina hain ensimmäisen kerran ruokaa REKO-lähiruokarenkaan kautta: perunaa ja omenamehua suoraan tuottajalta, kalaa suoraan kalastajalta ja kananmunia suoraan kasvattajalta. Kotona olemme nyt sopineet, että porsaanlihaa tai broileria ei meille enää osteta, vaikka se väsyneenä ruokakaupassa tuntuukin usein takuuvarmalta tavalta saada nirsoilijat ravittua. Mutta en tiedä voinko enää ostaa edes niitä vapaan kanan munia, kun olen lukenut kanojen kohtalosta: munittuaan itsensä loppuun kanat kaasutetaan kuoliaiksi ja jauhetaan turkiseläinten ruoaksi (lähteenä tämä artikkeli sekä luonnonvarakeskuksen asiantuntijat, jotka kertovat siitä kuinka epäluonnollisen lyhyen elämänsä päätteeksi kanat jauhetaan yleensä oman kanalansa pihassa hiilidioksitainnutuksen jälkeen kontissa). Eihän tässä nyt ole mitään järkeä.

OLEN YLIKULUTTANUT

Maailmalla tuli uusiutuvien luonnonvarojen raja tältä vuodelta vastaan eilen – ja jos kaikki bailais viimeistä päivää niin kuin suomalaiset niin se olisi tapahtunut jo huhtikuussa. Mutta ei mennä siihen. Tämä on sellainen asia, josta on ihan kauhean vaikea puhua syyllistämättä, syyllistymättä, tai kuulostamatta tekopyhältä, toivottomalta, milloin miltäkin. Ja se ei nyt ole missään nimessä tarkoitus. Ei paheksua muiden valintoja vaan ihan puhtaasti pohtia omaa toimintaa.

Tämähän ei ole mikään altruistinen ajatus vaan perustuu myös siihen, että syksyllä työtilanne muuttuu sen verran, että budjettia pitää puristaa pienemmäksi. Ja siihen on varaa, sillä vaikka me monessa asiassa elellään maltillisesti – asutaan tiiviisti, joskus jopa ahtaasti, ei autoilla, ei syödä lihaa, Espanjan-matkoja lukuunottamatta himmaillaan lähinnä Herttoniemessä – niin on paljon sellaista missä mun pitäisi olla parempi.

Olen lukenut kesällä Ekovuosi Manhattanilla kirjaa, jonka sain ystävältäni, ilmastoguru Hetalta aikoinaan. Ajattelin jättää sen kokonaan lukematta, mutta nyt olen puolivälissä ja ehtinyt kokea jo ärsyttävän valaistuksen.  Kaikki asiat resonoivat! Minä ajattelen juuri näin kuin kirjailija (joka päättää yrittää elää vuoden New Yorkissa ilman hiilijalanjälkeä, onnea vaan, en vielä tiedä mikä on kokeilun lopputulos), mutta miksi en elä näin! Miksi teen paljon töitä vain jotta voin ostaa turhaa tavaraa, joka ei tee onnelliseksi, paitsi korkeintaan ihan hetkeksi, ja joka vain ahdistaa lopulta, ja kaikki se on pois siitä mikä aina lopulta tekee mut kaikista onnellisimmaksi, eli ajasta perheen ja ystävien kanssa.

Eli nyt alkaa ekovuosi Itä-Helsingissä. En pyri nollaamaan olemassaoloani totaalisesti, olen siihen liian laiska ihan rehellisesti sanoen, mutta opettelemaan uusia tapoja olla, kuluttaa ja elää. Helpoin tapa aloittaa on lopettaa shoppailu. Vaikkei tässä blogissa mitään asukuvia juuri esitelläkään, niin mä olen ihan hirveä harakka mitä tulee vaatteisiin, koruihin ja hiuspantoihin. Ja laukkuihin ja lenkkareihin. Pidin yhden vuoden ostolakkoa ja silti lipsahtelin tuon tuosta. Joten henkisesti olen varautunut taas lipsumaan, mutta oikeasti kyse ei ole vain vuoden ostolakosta vaan jostain syvällisemmästä muutoksesta omassa ostokäyttäytymisessä. Tai omassa käyttäytymisessä. Tämä kirkastui viimeistään Madridissa, missä ostoskatu Gran Vían viisikerroksinen Primark-halpamyymälä oli kuin helvetin esikartano, jossa ihmiset parveilivat lyhyen elinkaaren kokevien alihinnoiteltujen rytkyjen keskellä maaninen ostoskiima päällä, ja löysin itsekin ikuisuuden kestävästä kassajonosta hypistellen onnellisena alelöytöjäni, joita en oikeasti edes tarvitse.

Yritän selvittää myös miten muuten saisimme elämäämme ekologisemmaksi. Kierrätämme ja esimerkiksi käytän rikkinäisiä kännyköitäkin siihen asti, että sormet ovat verillä rikkinäisestä näytöstä irtoavien lasinpalasten takia ja puhelin soittelee itsekseen aamukuudelta entisille deiteille (tositarina, valitettavasti), mutta sitten… Kuinka luopua lempisiivoustarvikkeestani eli Lidlin wipeseista, jotka ovat kertakäyttöisiä ja täynnä kamalia myrkkyjä (mutta ah niin käteviä ja niistä tulee sellainen todella puhdistettu olo)? Entä lapset, uuden koulunrepun nyt olen ainakin ekaluokkalaiselle luvannut koska se kuuluu asiaan, mutta kun niille tarvitsee uuden kenkäparin joka neljäs kuukausi? Entä se, että en ehkä kestä tätä ekaa talvea Suomessa sitten vuoden 2014 pääsemättä taas hetkeksi pakoon pimeyttä ja hiljaisuutta?

Mutta toivon, että vähän ajan päästä mulla on vähemmän laskuja ja luottokorttivelkaa, järjestelmällisempi koti ja vaatekaappi, mieli joka ei pakene verkkokauppoihin ja enemmän aikaa touhuta poikien kanssa. Kuopus täytti juuri viisi, ja huomasin, ettei hän tarvitse mua enää ollenkaan! Tai tarvitsee toki, mutta vähän tuntuu siltä että työt on tehty kun päivän aikana kolmikkoa ei näe kuin ohimennen ruokapöydässä. Ja jos he sitten joskus kaipaavat mun seuraa, niin haluan olla saatavilla, en tekemässä duunia jotta saisin ostettua meille jotain. Uusia hankintoja tulee jonkin verran, koska meiltä puuttuu vielä joitain huonekaluja (onko sulla valkoista kirjahyllyä, tyyliin Ikean Expedit, koulupöytää tai kivaa kahden hengen sohvaa?), mutta mitään en haluaisi ostaa uutena. Kerron sitten, kuinka kävi.

YKSI ASIA EI MUUTU

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mun piti kirjoittaa tästä jo viime syksynä, mutta silloin se oli ahdistavan lähellä. Sen jälkeen kun meille tuli oma rescuekoira, ei voitu enää toimia sijaiskotina – yritettiin, mutta se epäonnistui ja se oli varmaan yksi kamalimmista kokemuksista koskaan, käydä jättämässä koira tarhalle, jonne se meni luottavaisena, ja sitten lähteä itse pois. Ja koko loppuvuoden aihe oli pinnalla ja esillä jokapäiväisessä arjessa, ikävä kyllä, ja heti kun tulimme takaisin Espanjaan saimme muistutuksen siitä, että eräs asia ei ainakaan ole muuttunut mihinkään: eläimiä kohdellaan yhä aivan järkyttävän huonosti.

Viime vuonna halusin kertoa, kuinka paikalliset lapset työnsivät jonkun hevosvanhuksen tyhjään uima-altaaseen, vain parin kilometrin päässä sieltä missä asuimme. Kuinka joku mulkvisti veti moottoritiellä hihnassa auton perässä kolmijalkaista saksanpaimenkoiraansa. Mielikuvitus ei riitä kaikkiin niihin tapoihin, joilla täällä eläimiä kohdellaan kaltoin. Aina välillä rakkaus Espanjaan on koetuksella, koska niin iso joukko ihmisiä on aivan barbaareja. Ei pelkkää välinpitämättömyyttä tai sitä, ettei ole rahaa ruokkia tai steriloida tai hoitaa eläimen sairauksia vaan sellaista julmuutta, jota ei voi ymmärtää.

En todellakaan ole mikään kissaihminen. Voin aina vedota allergiaan, mutta kissat ovat muutenkin olleet mulle sellainen eläinlaji meduusojen ja perhosten ohella, joiden kanssa en vain välitä olla kovin läheisissä tekemisissä. Mutta viime viikolla tapasin ystäväperheeseen adoptoidun Nala-kissan, joka… no…oli kuin pöllö. Noin kymmenkuinen pentuparka oli kokenut niin paljon kamaluuksia lyhyen elämänsä aikana, että oli sen seurauksena puolisokea, kärsi aivovauriosta ja selkärangan virheasennosta. Paikallinen eläinlääkäri oli sen pelastanut ja sai ylipuhuttua ystäväperheen adoptoimaan kissaraasun, ja nyt sillä on ainakin hyvä elämä ja hellyyttä niin kauan kun se säilyy hengissä – muiden kissojen tapaan se ei raukka putoa jaloilleen vaan kävelee päin seiniä, tulee portaat kuperkeikkaa alas ja tuijottaa tyhjyyteen kun pitäisi väistää kiireisiä ihmisiä.

Nalalla kävi tietenkin tuuri. Nyt sitä rapsutellaan ja paijataan, sitä käytetään ulkona pissalla kuin koiraa koska se ei ymmärrä hiekkalaatikon päälle, ja koska se syö kuin pulut, ruokaansa toispuoleisesti nokkien, eikä osaa pestä itseään muiden kissojen tapaan, sitä myös kylvetetään ja syötetään huolella. Kissan tuonut ihminen oli sanonut, että kissa putosi jääkaapista – vammojensa perusteella sitä on todennäköisesti tallottu tai potkittu.

Tiedän, että Suomessa on paljon eläinsuojelulakiin ja eläintenpitoon liittyviä ongelmia, mutta yleinen asenne lemmikkejä kohtaan on parempi. Ilmeisesti tämä ilmiö Espanjassa on Etelä-Espanjan ongelma, mutta kohtasin sitä myös vaellusmatkalla Teneriffalla: kellareihin teljettyjä metsästyspodencoja, jotka pääsivät ulos vain metsästyskauden aikana ja sen jälkeen suurimmasta osasta hankkiuduttiin eroon. Tällä hetkellä paikalliset koiratarhat pullistelevat taas äärimillään. Paikallinen poliisi julkaisi videon koirasta, joka oli sidottu junaradalle odottamaan lopetusta – onneksi veturinkuljettaja ehti ja halusi reagoida ajoissa. Koirien hylkäämissesonki on käynnissä ja koiranpentuja ilmestyy pahvilaatikossa portille lähes päivittäin. Lomamatkojen alta ja milloin milläkin tekosyyllä koiria tuodaan ihan omistajien toimesta tarhalle.

Ja voin tietenkin ahdistua aiheesta ja kiukutella siitä blogissani loputtomiin. Voin sanoa, että Suomessa asumisessa parhaita puolia on se, että tätä ei tarvitse nähdä päivittäin omassa arjessa. Tiedän, ettei silmien sulkeminen poista ongelmaa vaan tilanne koiratarhoilla jatkuu samana, mutta itselleni on helpompaa ettei muistutuksia eläinten huonosta asemasta tule koko ajan vastaan. La Líneassa eläinten rääkkäämistä näki viikottain ja oma avuttomuus korostui. Nyt voin lähettää rahaa, ja paluumatkalla tarkoitus olisi toimia lentokummina. Ja jos haluatte auttaa, ohjeita löytyy esimerkiksi tältä sivustolta: http://www.perreradelosbarrios.com/.

KANSALAISVELVOLLISUUS

No niin medborgare. Muistakaa äänestää huomenna, jollette ole samanlaisia varman päälle pelaajia kuin allekirjoittanut: kipitin heti tilaisuuden tullen ennakkoäänestämään, koska jos kävisi niin hullusti että esimerkiksi kuolisin ennen itse vaalipäivää niin ainakin olisin tehnyt osani demokratian toteutumiseksi. Mutta monet ymmärrettävästi säästävät ääntään itse h-hetkeen ja ymmärrän sen: siinä on jotain niin juhlallista, marssia tuulipuku tai pyhäasu päällä siihen osoitettuun äänestyspisteeseen ja sitten juoda vielä vaalikahvit päälle. Kunhan ei vain olisi muuten samanlainen antikliimaksi kuin neljä vuotta sitten. Silloin oli helppo luvata, että jos perussuomalaiset pääsevät hallitukseen muutamme pois Suomesta, kun lähtö maailmalle oli muutenkin horisontissa. Nyt en jaksaisi taas pakata.

Koska mulle ei ole mikään pyhää, ei ainakaan vaalisalaisuus, kuulutan ilolla kaikille äänestäneeni neitiä numerolla 9 eli Mai Kivelää. Henkisesti kävin kamppailua kahden todella pätevän, omaa eduskuntavuoroaan aivan liian kauan odottaneen helsinkiläisen naisen välillä: vihreiden Maria Ohisalo (37) on todella pätevä ja humaani köyhyystutkija, Mailla taas vahva osaaminen erityisesti eläinsuojelukysymyksissä, onhan hän eläinsuojeluliitto Animalian toiminnanjohtaja. Hyvistä ehdokkaista oli Helsingin vaalipiirissä lähes runsaudenpulaa: vasemmistolta toinen loistava tapaus on Ajak Majok (12) ja vihreiden Fatim Diarra (26), jonka kanssa olemme saaneet jakaa useamman autokyydin Jyväskylän ja Helsingin välillä fuksivuotenamme yhteiskuntatieteellisessä. Asennemuijia molemmat. Ja jos puolueella ei olisi merkitystä, eikä ehkä sillä että kokisin suhteellisen kiusalliseksi äänestää itseäni vanhempaa miestä, niin äänestäisin varmasti Kaarle Hurtigia (187), joka pohti ehdokkaaksi lähtöä etukäteen Instagramissa ja on jo kauan kommentoinut yhteiskunnallisia ilmiöitä liberaalista, ekologisesta ja varsin tuoreesta näkökulmasta. Uudeltamaalta äänestäisin ilolla vasemmiston Sami Säynevirtaa (352), vihreiden Tuuli Hirvilammea (409) tai SDP:n Hussein al-Taee’ta (316).

Mutta pääasia on, että äänestätte. Soisin vain Suomi Ensin-väen nukkuvan vaalipäivän ohi, mutta epäilen etteivät ne innokkaimmat rajojen sulkijat täältä mitään vaali-intoa haekaan. Oli kyse mistä vaan vaaleista, varmimmin kansalaisoikeuttaan käyttää 55-69-vuotias mies. Ei sinänsä mikään ihme, ettei siinä ensimmäiseksi mietitä sitä, miten lapsiperheet jaksavat, millaisessa maailmassa elävät minun lapseni keski-ikäisinä tai miten noita sattumalta juuri suurten ikäluokkien miehiä suosineet yhteiskunnalliset rakenteet saataisiin muutettua. Ja onhan se hyvä, että setämiehet pitävät omiensa puolta – mutta jos et satu kuulumaan tähän ryhmään, niin mene nyt hyvä ihminen uurnalle viimeistään huomenna.

vote-pedro
Kuva täältä