PANIIKKINAPPULA

Öö, me muutetaan. Tasan kuukauden päästä. Tai hitto, tavarat lähtevät jo ennen sitä mutta te muut olette kuukauden päästä ehkä juhannuskrapulassa festareilla tai mökillä rillaamassa, mutta me – me lähdetään pois. Eikä tulla varmaan ihan heti takaisin. Ja Queen of Denial tässä hei, vasta nyt se alkaa itsellekin upota ymmärrykseen. Olen kyllä jo pari kuukautta huolettomasti heitellyt ilmoille ”niin joo me muutetaan Espanjaan” kun on kysytty tulevaisuudensuunnitelmista, mutta en ole sisäistänyt itsekään sitä. Nyt kodin tyhjentyminen, kaikkien liittymien ja sopimusten irtisanominen ja kalenterin katsominen tekee todelliseksi sen, mitä olen prosessoinut hyvin hitaasti viimeiset pari vuotta.

Ja nyt olen huomannut, että aina ennen lähteminen on ollut kovin helppoa, koska olen tiennyt palaavani – yleensä olen tiennyt jopa paluun tarkan päivämäärän. Nyt voin vain epämääräisesti arvailla, että hyvällä tuurilla ensi kesänä viikko tai kaksi Suomessa, talvella emme aio tänne tulla kuin äärimmäisen pakon edessä. Toivon siis, ettei kukaan lähisukulainen kuole (ja toivon sitä tietenkin muutenkin, en vain itsekkäistä syistä). Nyt tuntuu, että moni sellainen asia, jota on aina voinut lykätä koska tulee seuraava viikko, tulee seuraava kesä, tulee seuraava vuosi, ei ole enää lykättävissä. Meillä on noin neljä viikkoa aikaa nauttia maailman kivoimmasta kotikaupungista ja pelkään, että aika loppuu kesken.

Lapseni eivät ole koskaan uineet Stadikalla. Eivätkä Hietsussa. Kuopus ei ole koskaan käynyt Suomenlinnassa, eikä Pihlajasaaressa, eikä Uunisaaressa. Eikä Seurasaaressa. Meillä on vieläkin näkemättä Kaapelitehtaan Teatterimuseo, Ratikkamuseo sekä Kansallismuseon Vintti. Emme ole kiivenneet Stadikan torniin eivätkä lapset ole päässeet silittämään lampaita Haltialaan tai Fallkullaan. Emme ole käyneet Kaivarissa emmekä Keskuspuistossa. Lapsiltani on jäänyt väliin kaikki sellainen mikä mulle oli omassa nuoruudessa tärkeää Stadissa, koska meillä on ollut aikaa. Ei ole ollut kiire kiertää Sibelius-monumenttia ja Hakaniemen toria, koska ne ovat odottaneet meitä. Mutta nyt tuntuu, että kotiseutukasvatus jää ihan kesken.

Eikä pahinta ole suinkaan se, että on paikkoja, joihin lapset eivät ole päässeet ollenkaan. Meillä nimittäin on aivan liian pitkä lista kohteita, joissa täytyy käydä uudestaan. Jokaiselle on luvattu kiipeilyreissu Korkeessa, esikoinen pääsee jo Lintsin vuoristorataan. Kuulemma Lasten kaupunkiin JA Lasten liikennekaupunkiin pitäisi päästä. Haluaisin viedä pojat vielä SeaLifeen ja Luonnontieteelliseen museoon – ja äh, meillä on käyttämättä lahjakortti Flamingon kylpylään, ja onhan Vantaalla vielä Heurekakin! Sen lisäksi lapset haluavat hengailla mökillä ja omalla uimarannalla, käydä leffassa, nähdä mahdollisimman paljon kavereita ja yhdet juhlatkin pitäisi vielä järjestää. Ne eivät olekaan pelkät kuopuksen 3-vuotissynttärit vaan myös läksiäiset.

Helsinki on ollut hyvä paikka asua. Olemme pärjänneet pienessä asunnossa tulematta mökkihöperöiksi, koska ulkona on avautunut avara maailma. Kulttuuritarjonta lapsille on mahtavaa eikä se ole sitä väsyneiden Ryhmä Hau-hahmojen reggaeton tanssia mitä se on Espanjan kotikaupungissamme, vaan kunnianhimoista, taiteellista ja aikuisenkin mielestä kiehtovaa. Täällä on taidetta, tapahtumia, tekemistä sadepäivillekin. Me olemme asuneet alueella, josta kävelee viidessä minuutissa metsän keskelle ja merenrantaan, toisaalta usein kulkevilla julkisilla kulkuneuvoilla päässyt kaupungin keskustaan 20 minuutissa. Lapsiperheelle Helsinki on tuntunut juuri täydelliseltä asuinpaikalta, etenkin täältä lähiöstä katsoen. Paniikin lisäksi päälle puskee ikävä.

SUURIEN TUNTEIDEN PÄIVÄ…

… jolloin teki mieli perua koko muutto.

Mun ekavekara täytti seitsemän vuotta. Se on vieläkin ihana, herkkä, hauska, rohkea ja täynnä itseluottamusta, reilu isoveli, kovaa vauhtia kasvava ja vapautta janoava optimisti, joka innostuu uusista seikkailuista helposti mutta haluaa myös illalla käpertyä syliin. Huipputyyppi. Mutta jos ei lasketa syntymäpäivää, joten juhlittiin lähinnä donitseilla ja kaakaolla ja Pokemon-korteilla (hitto mitä rahastusta!) ennen ensiviikon synttärijuhlia, tämä oli aika kamala päivä.

Tänään jos koskaan olin valmis perumaan koko muuton. Purkamaan pakatut laatikot ja lakki kourassa lähtemään Ikeaan ostamaan uusia huonekaluja jo myytyjen tilalle. Soittamaan Espanjaan että sori, me jäädäänkin Itä-Helsinkiin. Täällä on hyvä.

Ompullehan on olemassa koulupaikka. Ihan varmuuden vuoksi, kunnes ollaan tukevasti toisen maan kamaralla ja silleen. Ja tänään oli se päivä, kun tulevat ekaluokkalaiset kutsuttiin tutustumaan kouluun – päivä, joka saa äidit liikuttuneiksi joka tapauksessa. Varsinkin jos nyt sattuu olemaan kyse siitä esikoisesta: vähän kokeneemmat äidit istuskelivat koulun sohvilla ihan tyynesti, me muut tärisimme jännityksestä ja nieleskelimme kyyneliä. Ompun koulu olisi ihan lähellä, aika iso, mutta kaikin puolin kiva koulu. Sellainen, johon lapsensa lähettäisi aamulla hyvillä mielin.

Ja kun luokka kerrallaan lapset kutsuttiin jonoon niin alkoi kurkkua kuristaa. Koulun pihalla oli jo valmiiksi niin paljon tuttuja naamoja, että nauratti. Tuo vuonna 2010 syntyneiden aika iso ikäluokka on sellainen, johon ehti – yhden lapsen äitinä – tutustua kunnolla ja moni äiti, jota ei ehkä kovin usein ollut sen äitiysloman leikkipuistoajan jälkeen nähnyt kuin ohimennen harrastuksissa tai ruokakaupassa, vilkutti iloisesti. Pitkästä aikaa!

Se luokka, jolla Omppukin olisi aloitanut, oli täydellinen. Siellä oli poika, jonka äidin kanssa olemme tunteneet jo odotusaikana, hengailleet yhdessä laitoksella kun pojilla on kaksi päivää ikäeroa, ja pysyneet yhteydessä sen seitsemän vuotta. Siellä olivat melkein kaikki Ompun rakkaimmat eskarikaverit, paljon puolituttuja ja nekin muutama, keitä en entuudestaan tuntenut, vaikuttivat ihanilta koulukavereilta. Opettaja vaikutti huumorintajuiselta ja tiukalta. Tunsin itseni ihan hirveäksi äidiksi, että vien lapselta sen ilon (ja turvallisuuden ja tuttuuden) että hän saisi aloittaa juuri tuossa loistavassa porukassa koulunsa.

Oikeasti tämä oli kovempi paikka mulle. Omppu suhtautui asiaan uteliaisuudella mutta ei ollut erityisen pahoillaan siitä, että hänestä tuleekin espanjalainen tokaluokkalainen eikä herttoniemeläistä ekaluokkalaista syksyllä. Kotimatkalla (oli pakko hakea muuttolaatikoita ja viiniä) kysyin, mikä fiilis tutustumiskäynnistä jäi. Ja Omppu oli iloinen, että ne eskarikaverit, jotka pitivät eniten toisistaan, olivat päässeet samalle luokalle. ”Kun ne tykkää toisistaan niin paljon,ne on varmasti tosi iloisia”. Mun kultainen lapsi. Ja sitten se jatkoi potkulaudalla matkaa eteenpäin ja mä jäin kokoamaan itseäni parin metrin päähän.

Tekisi mieli jäädä Suomeen. Antaa Ompulle ensimmäinen kouluvuosi tuttujen ihmisten kanssa, mennä itse vanhempainyhdistykseen tuttujen äitien kanssa. Lapselle tähän koulunaloitukseen ei liity samaa nostalgiaa kuin äidillä, hän on sopeutuvainen luonne, jolle tärkeintä on oppia lukemaan ja saada oma puhelin. Hän on ihan varma, että Poke-kortteja voi vaihdella Espanjassakin. Olisikohan mulla helpompaa, jos pitäisi itse esittää reipasta ja tsempata lasta enemmän? Nyt se on äiti, joka itkee ja ikävöi jo valmiiksi näitä kulmia, ihmisiä ja yhteisöä, joka melkein kahdeksan vuoden aikana ympärille on muodostunut.

Huomenna on sitten eskarilaisten kevätjuhla. Että oikea itkuviikko luvassa.

P5143193.jpg

MITÄ JÄLJELLE JÄÄ

P5103149.jpg

Kun muuttoon on enää, öhm, en edes uskalla laskea viikkoja, on ollut pakko aloittaa kodin konmarittaminen kovalla kädellä. Kun jokaisen tavaran pitäminen maksaa, jätettiin se sitten Suomeen varastoon tai kuljetettiin mukanamme Espanjaan, joutuu paitsi käyttö- myös tunnearvoa laskemaan tarkkaan. Tämä prosessi oikeastaan alkoi jo yli seitsemän vuotta sitten, kun isäni kuoli. Kun kävin hänen maallista omaisuuttaan (joka koostui lähinnä vuodesta 1984 asti säästetyistä kuiteista ja kirjanpidosta, levyistä ja kirjoista joista vain vannoutunut, saman musiikkimaun omaava ihminen innostuisi sekä isänpäiväkorteista ja allekirjoittaneen piirustuksista yli 20 vuoden ajalta) läpi isäni veljen ja kihlatun kanssa tulin siihen tulokseen, että kaiken surutyön keskellä haluan joskus tulevaisuudessa säästää lapseni samalta savotalta. Olkoot se viimeinen palvelukseni jälkipolville rajan takaa.

Koska olemme kuitenkin asuneet koko ajan samassa asunnossa, ei tähän asti tullut vielä oikeaa tarvetta tehdä 31 vuoden tilinpäätöstä ja käydä läpi omia laatikoita. Ja nyt siihen on sitten kuukausi aikaa ja joka nurkka on täynnä erilaisia kasoja – varastoon, kierrätykseen, Espanjaan, kirppikselle (olen myymässä Hietsussa 21.5., pliis tulkaa ostoksille!). Ja säilytettyäni tiettyjä isäni kaapeista kahmimia tavaroita, hänen lempi t-paitansa ja festaripassit ja joitain esineitä, olen vihdoin myös valmis luopumaan niistä. En pystynyt tekemään niille mitään seitsemään vuoteen, ehkä odotin, että faija tulisi hakemaan ne, mutta ei tullut. Paidoista on isän haju haihtunut ja sen kipeimmän ikävän tilalle tullut jo lempeä, joskus vähän katkera, mutta useimmiten kiitollinen kyky muistella hyviä aikoja, eikä siihen tarvitse niitä tavaroita. Tosin tunnustan: yhden paidan säästin. Vain yhden.

Sen sijaan lähes kaikki isäni valokuvat olen pitänyt. Kuten ehkä olette saattaneet blogistakin huomata, arvostan dokumentoitua elämää aika korkealle. Erityisesti nuo vanhat kuvat, osa melkein sadan vuoden takaa, ovat täynnä tunnelmaa: niitä ei ole napsittu niin kuin nykypäivänä. Ne saavat jäädä, miettikööt sitten pojat jonain päivänä mitä moisille muinaismuistoille tehdään. Yksi mielenkiintoinen, jo menneisyyteen jäänyt (ainakin meidän perheessä) tapa on myös hautajaisten kuvaaminen. Vaikka yleensä heilun kameran kanssa suunnilleen missä tahansa tilaisuudessa, en osaisi kuvitella itseäni haudan äärelle räpsimään. Mutta nekin kuvat säästän, vaikka suurimmasta osasta en edes tiedä kuka vainaja on.

Haalittuani tavaraa 30 vuotta voin kertoa, että se ei tosiaan tunnu kaiken sen rahan ja vaivan arvoiselta. Eihän sitä tietenkään 15 vuotta sitten osattu ennustaa, että internet muuttaisi lehtien, kirjojen ja musiikkitallenteiden merkityksen täysin ja meidän valtavat levykokoelmat muuttuisivat aarteesta ongelmajätteeksi. Onneksi oma jalanjälkeni alkaa olla yhä enemmän digitaalinen, ja tämän jälkeen lapsille jää ehkä vain muutama laatikko huolella valittuja viestejä luettavaksi sen jälkeen, kun en ole enää tässä ulottuvuudessa heille nalkuttamassa. Hopealusikoiden ja koriste-esineiden sijaan aion, jatkossakin, sijoittaa rahat elämyksiin, kokemuksiin, matkoihin ja sellaisiin muistoihin, joita ei voi laittaa jääkaapin oveen kiinni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PAHA LAPSI

Parin viikon päästä seitsemän täyttävä esikoinen on jo jonkin aikaa saanut nauttia vähän suuremmasta vapaudesta, eli leikkiä omalla kotipihalla ja viereisessä leikkipuistossa ilman, että äiti hengittää niskaan ja on koko ajan että nyt se takki kiinni ja älä miekkaile niillä kepeillä joku vielä sokeutuu! Ja kyllä, kuten tuon ikäisillä lapsilla aika usein, välillä on harkintakyky vähän pettänyt ja kaverin kanssa on käyty juoksemassa kilpaa naapuritalon rappukäytävässä tai piilouduttu hiekoitushiekkalaatikkoon. Sellaista onneksi aika viatonta hölmöilyä. Kuitenkin pääasiassa olen voinut olla luottavaisin mielin kun lapsi on sanonut heipat ja häipynyt polkupyörän ja bestiksen kanssa ajamaan ympäri korttelin sisäpihoja.

Eikä mua kauheasti pelota lapsen toilailut, liikenne vähän, mutta olen vasta nyt ymmärtänyt että mun pitää oikeasti olla huolissani muista lapsista. Ja kyllä kuulostan kukkahattutädiltä, mutta muutaman kerran lapsi on palannut kotiin hieman lannistuneena, kun samassa pihapiirissä pyörivä kolme vuotta vanhempi lapsi on vääntänyt kättä (ei silleen hyväntahtoisessa kilpailuhengessä) tai jotain muuta lievästi väkivaltaista. Ja tiesin kyllä kenestä puhutaan joka kerta ennen kuin lapsi pääsi selityksessään siihen vaiheeseen, koska kyseessä on sellainen lapsi jolla on monta erilaista leimaa, esimerkiksi hankala tapaus ja ongelmalapsi.

Tässä kohtaa sitten käsi ylös sen merkiksi, etten olekaan mikään suuri superkasvattaja. Nimittäin aina kun kohtaan kyseisen lapsen, tekisi mieli mennä uhoamaan että vielä kerran väännät sitä kättä niin sen jälkeen syöt jatkossa jaloillas tai miltä tuntuisi tekohampaat kolmannella luokalla häh. Ja se on ihan hirveää. Koska tiedän, että ensinnäkin kukaan lapsi ei ole tarkoituksella kamala, paha, ilkeä – tai tarkoituksella ehkä, mutta ei siksi että olisi luonnostaan mikään puolitoistametrinen ihmishirviö. Ja että minun ja muiden äitien reaktiot eivät ainakaan auta lasta, jolla on sen verran vaikeaa elämässä, että pitää kiusata itseään huomattavasti nuorempia lapsia.

Olen tavallaan naurettavan helpottunut, että meidän osaltamme ongelma ratkeaa muutolla. Ei tarvitse pelätä, että omassa kotipihassa tilanne menisi sellaiseksi, ettei lasten voi antaa olla keskenään ilman jatkuvaa tuomarointia, tai että oma lapsi joutuisi kiusatuksi isompien toimesta ekaluokalla ensi syksynä. Mutta olen melko varma siitä, että tämä ei ole viimeinen kerta kun sisäinen leijonaemo alkaa käydä kierroksilla ja unohtaa kaiken kehityspsykologiasta ja varhaislapsuudesta ja myötätunnosta opitun ja haluaa vaan mennä nostamaan tyypin kauluksista ilmaan ja vähän uhkailla. Ja jos musta, kuitenkin silleen omasta mielestäni aika tiedostavasta ja parhaansa mukaan sellaisella myönteisellä ”koko kylä kasvattaa”-mentaliteetilla toimivasta ihmisestä, tuntuu näin raivokkaalta niin millaista on sen huonosti käyttäytyvän lapsen kotona, millaisia kohtaamisia koulussa tai sitten muualla?

Pelottavin ajatus on tietenkin se, että jonain päivänä oma lapsi olisi se paha lapsi, jolla ei olisi kavereita ja joka kiusaisi pienempiään (tai minkä kokoisia tahansa) ja potkisi lokkeja. Että jos tää mun paras ei riitäkään, tai jos lapsi masentuu tai jos en vaan pysty suojelemaan sitä tarpeeksi maailmalta. Olen myös miettinyt sitä, miten nyt tämän meidän pihan pahiksen kanssa pitäisi toimia. Tiedän lapsen jo vuosien ajalta ja joskus – hänen ollessaan vielä paljon pienempi ja vaarattomampi – olemme jutelleetkin ulkona, kaipasi silloin kovasti huomiota. Ja nyt kun lähes päivittäin törmätään, en vain tiedä mitä sanoa. Kuinka pitää oman lapsen puolta rikkomatta toista lasta enempää, olla yhtä aikaa tiukka ja turvallinen aikuinen kun ei tiedä millaisia vastareaktioita on luvassa. Joten kyllä, sinä joka sanoit mun valittaessa jostain vaatteidenpukemisboikotista tai yöheräilyistä, että mitä isommat lapset niin sitä isommat ongelmat… olit ihan oikeassa.