TILINPÄÄTÖS

Kun aloitin vuosi sitten henkseleitä paukutellen ostolakkoni, olin jo alitajuisesti aika varma siitä että mikään menestystarina siitä ei tule. Minulla on oikeasti aika vähän paheita (siitäkin huolimatta että aina blogissa haaveilen viinistä, olen surkea alkoholinkäyttäjä kaikessa mielessä, vuosipäiväksi hankittu minipullo shampanjaakin on vielä jääkaapissa!) mutta shoppailu on ollut ehdottomasti se pahin. Sekä itseni, lompakon että ympäristön kannalta. Ja kun sanon shoppailu, tarkoitan nimenomaan ostamista ohi tarpeen. Sijaistoimintoja verkkokauppoja selailemalla, oman itseni uudistamista vaatteilla (koska ah näyttäisin ihanalta siinä punaisessa mekossa kun kulkisin Kuubassa… mutta en tietenkään oikeasti matkusta Kuubaan ja kuljen leggingseissä ja jättimäisessä paidassa koska niin on mukavampi ja käytännöllisempi). No, se siitä – kyllä olen tästä tilittänyt tässä blogissa ihan tarpeeksi synninpäästön perässä.

Ostinko sitten vuonna 2017 vaatteita?

Oi kyllä.

Ensimmäinen neljännes meni ihan okei. Mitä nyt täysin impulssiostoksena ostin lenkkarit. Ja ballerinat (joita en ole vieläkään käyttänyt kertaakaan). Seuraava kolmen kuukauden sykli vasta fiasko olikin. Ostin espadrilloja, shortsihaalareita, mekkoja – ei helvetti. Ostin ihan hulluna. Palautinkin paljon – ajattelin, että voisin taputtaa itseäni selkään edes siitä hyvästä, että en pitänyt ”ihan kivoja” vaatteita mutta luettuani tämän artikkelin alkoi hävettää vielä enemmän. Sen lisäksi näistäkin ostoksista on yhä joitain, joita en ole käyttänyt vielä kertaakaan. Kolmas neljännes meni ihan kivasti. Vaikka pääsin lempikauppoihini, ostin vain pakolliset (eli pakkaamatta jääneitä alusvaatteita) ja yhden ylimääräisen jutun: pipon. Sitäkin pipoa olen sittemmin pitänyt aika paljon.

Entäs sitten tämä viimeinen pätkä? Noh, sehän meni ihan käsille.

Madridissa mopo karkasi käsistä ihan totaalisesti. Unohdin jälleen – tämä on varmaan oikeasti alitajuista – pakata alusvaatteet ja alusvaatekaupassa sitten ostin vähän enemmänkin kuin tarvittavat alushousut. Rakastuin Mujiin ja ostin 12 euron tarjouspaidan vain koska se oli Muji. Onneksi se oli myös tosi kiva ja on ollut sittemmin käytössä. Ostin villatakin, joka on kyllä ollut lähes päivittäin käytössä. Oli halpa villatakki, joten kolmen kuukauden päivittäisen käytön jälkeen kainalossa on reikä. Hyvä muistutus taas laadusta. Tilasin joulupakettiin Suomesta neuleen (ja opin, että kun en pysty palauttamaan, ei kannata tilata sovittamatta). Ja sitten se viimeinen repsahdus: Black Friday-alennuksesta lenkkarit.

Osan tilaamistani vaatteista palautin. Muuten lista vasta pitkä olisikin. Sen lisäksi varmaan kolmannes hankinnoistani päätyi eteenpäin käymättä edes mun päälläni; mies vei yhdet kengät, mun äidille päätyi moni vaate jonka ostin ja sitten yritin jotenkin huijata pois listalta.  Ennen muuttoa Espanjaan varmaan kolmannes vaatekaapistani katosi kirpparille, kierrätykseen tai kavereille. Mutta vastaavasta sain vuoden aikana vaatteita: ystävä työskenteli H&M pääkonttorilla ja toi sieltä euron näytekappaleita. Toinen ystävä, jota on myös ”siunattu” koon 42 jalalla, antoi VIISI paria kenkiä (joista yksi pari lähti kiertoon vähän sirompijalkaiselle ystävälle). Isojalkaiset pitävät yhtä.

Rahallisesti summa on satasia. Suunnilleen keskivertosuomalaisen vuoden vaateostosten verran. Eihän siinä mitään, mutta kun piti olla vuosi ostamatta vaatteita. Koska vuosien varrella mulle on tarttunut mukaan sen verran itsetuntemusta, että tiedän itsehillintäni olevan heikko mutta se mikä harmittaa on se, että tein yhä virheostoksia. Joistain ostoksista tuli todellisia suosikkeja, mutta osa vaatteista roikkuu yhä laput kiinni kaapissa. Omien vaatteiden määrä ahdistaa, ja vaikka kuvittelin että vuoden vaihtuessa olisin näppäinsormi ojossa valmiina tilaamaan alesta yhtä sun toista niin ei ole tehnyt mieli ostella. Ei, vaikka sitä ei tarvitsisi julkisesti enää tunnustaa. Aion ehdottomasti jatkaa kirjanpitoa myös tämän vuoden. Se havainnollistaa hyvin sen summan rahaa, jonka vähän niin kuin huomaamattani laitan vaatteisiin. Verkkopankissa tai luottokortilla se unohtuu äkkiä mutta kun tammikuussa ostetutta tavara muistuttaa rahanmenosta vielä loppuvuodesta, se kummasti suitsii shoppailuhimoa.

Vaikka ostolakko menikin reisille, se myös opetti asioita. Käytän lopulta hyvin pitkälti samoja luottovaatteita kuin aina ennenkin. Olisipa ihanaa ostaa aina vain sellaisia kestosuosikkeja, mutta en ole vielä ratkaissut lempivaatteen kaavaa. Olen yrittänyt tutkia erityisesti materiaalitietoja löytääkseni parhaat yhdistelmät; vaatteet, joissa viihdyn, jotka ovat laadukkaita ja käytännöllisiä. Vuoden aikana olen systemaattisesti vilkuillut enemmän miesten valikoimaa, koska sieltä löydän usein paremman mallisia yläosia. Enkä ostaa enää Adidaksen lenkkareita, lesti ei sovi jalalleni. Ja että en tarvitse vuosiin lenkkareita, enkä juhlamekkoja, enkä korkokenkiä – luultavasti nykyisellä käyttötahdilla selviän elämäni loppuun asti nykyisellä karderobilla. Ja vaikka näen jonkun upean vaatteen ja ajattelen, että se päällä illasta tulee ikimuistoinen, niin ikimuistoisuus syntyy ihan muilla tekijöilläkin kuin vaatteilla.

Vuoden jälkeen eniten ihmetyttää, että tällaistäkö tämä kolmekymppisen länsimaisen ihmisen elämä on. Kauhean problemaattinen suhde kuluttamiseen, jolla yhtä aikaa yrittää pelastaa maailman, rakentaa omaa identiteettiään ja lievittää stressiä. Tälle vuodelle tavoitteena on hioa omaa vaatekaappia sellaiseksi, että siellä ei ole vaatteita, joissa en viihdy yhtään – tämä ei tarkoita uuden ostamista vaan luopumista. Tavoite on myös selvittää vielä paremmin vaatteiden tuotantoketjuja ja alkuperää. Tällä hetkellä perinteisen hikipaja/luonnonavara-murheen rinnalle on noussut vaatteiden rahtikustannuksiin liittyvät kysymykset: mikä on vaatteen todellinen arvo, kuka sen todellisen hinnan maksaa, miksi helvetissä meille myydään konttikaupalla trikoorytkyjä kolmella eurolla jotka on tuotu toiselta puolelta maailmaa? Jos olisin Suomessa, liittyisin varmasti jonkun vaatelainaamon jäseneksi. Espanjassa täytynee vain iloita siitä, että puolet vuodesta pärjää pelkällä hellemekolla. ”Ostolakko” jäi siis viime vuoden osalta heittomerkkeihin, mutta toivottavasti käynnisti pidemmän prosessin oman ostoskäyttäytymisen kehittämisessä.

MASENTAAKO?

Tänä syksynä monet ystävät kirjoittivat avoimesti sosiaalisessa mediassa siitä kuinka raskas erityisesti marraskuu oli monelle ollut. Ilman mitään erityistä syytä. Puhuttiin uupumuksesta, alakulosta, masennuksestakin. Ymmärrän kyllä hyvin kuinka vuoden lopussa usein väsyttää – käsi nousee ylös täälläkin – mutta masennus itsessään on mulle monella tapaa vieras ilmiö. Vaikka ystäväpiiriin on aina kuulunut masentuneita, en silti oikein ole koskaan ymmärtänyt miltä se tuntuu. Itselläkin on välillä kausia, jolloin elämä on matalalentoa, ahdistaa tai on unettomuutta, saamattomuutta, tunnottumuuttakin, mutta kaiken pohjalla on aina sellainen optimistinen ote elämään. Että se parempi päivä koittaa, aivan varmasti.

Kymmenen vuotta sitten olin juuri sellainen rasittava tyyppi, joka saattoi kommentoida masentuneelle kuinka varmaan kannattaisi urheilla kun säännöllinen liikunta piristää, ehkä jopa mietin että kannattaisi varmaan ryhdistäytyä. Ajatella Afrikan lapsia, siellä ne asiat vasta huonosti ovat. Vuosien saatossa olen sentään oppinut pitämään törpöt kommentit sisälläni ja vaikka en vieläkään ymmärrä, millainen on masentuneen harmaa mielenmaisema, osaan olla jo empaattisempi. Yritän oppia. Suomessa asia tuntuu olevan vahvasti esillä, paitsi omassa kaveripiirissä niin myös mediassa ja jotenkin jopa jossain kansallisluonteessa. Masennus näkyy ja kuuluu, mikä on tietenkin hyvä, koska stigmoja ei tosiaan tarvita.

Täällä Espanjassa taas tuntuu, että kukaan ei ole masentunut. Se tietenkin liittyy suuresti siihen, että otantani perustuu noin kahteen ihmiseen joista kumpikaan ei ole edes paikallisia, enkä juuri lue lehtiä (kuten ei täällä päin kukaan muukaan) ja televisiosta tulee sellaista hömppää, jossa huudetaan kilpaa eikä istuta Mirja Pyykön vieressä puhumassa itsemurha-ajatuksista. Se ei välttämättä ole hyvä asia: aivan satavarmasti Espanjaan mahtuu satoja tuhansia masentuneita, ja jos ympäristössä asia on tabu tai vähintään hyvin poikkeuksellista, ei sairastaminen varmasti ole yhtään helpompaa. Löysin tilaston vuodelta 2015, jonka mukaan väestöstä jopa 5,2 prosenttia sairastaa masennusta – siis 2,4 miljoonaa ihmistä. Suomessa lukema on vain vähän korkeampi: noin 7 prosenttia suomalaisista sairastaa masennusta.

Näiden numeroiden valossa olen siis vähän hakoteillä mutuiluni kanssa, sillä masennus on täällä yllättävänkin yleistä. Olen ymmärtänyt artikkeleiden perusteella, että Espanjassa lukemat ovat kohonneet nimenomaan pitkittyneen talouskriisin vuoksi – ei sillä, etteikö lama vaikuttaisi Suomenkin lukemiin. Olen miettinyt, onko tällaisessa ympäristössä vaikeampaa vai helpompaa sairastaa: kulttuuri on yhteisöllinen, ilmasto aurinkoinen ja lämmin ja ulkoelämään houkutteleva, ihmiset ovat yleisesti ottaen avoimempia ja viettävät selvästi paljon aikaa isoissa joukoissa. Kun tunnen itseni ulkopuoliseksi, tiedän aina että Suomessa minulla on omat ihmiseni, joiden kanssa voin vaikka mököttää hiljaa ja katsoa televisiota ja olla mukana menossa. Mutta jos olisin paikallinen, joka ei jaksaisi seurustella, ei viihtyisi auringossa ja ravintoloissa yö myöhään, tuntuisiko se kaksin verroin yhtä vaikealta kuin sairastaa ympäristössä, jossa eristäytyminen ja yksinäisyys on sosiaalisesti hyväksyttävämpää?

Mene ja tiedä. Tilastot osoittavat, että iloiset paikalliset sunnuntaikävelyllä rannalla ja aukiolla puluja syöttävät perheet ovat vain osa totuudesta – sen, mitä minä ulkopuolisena näen. Mitä enemmän noita tilastoja tutkin, sitä suuremmalta myytiltä tuntuu suomalaisten korkeat masennusluvut. Siis ovathan ne korkeat, mutta sellaiset argumentit kuten ”kehitysmaissa kaikki ovat iloisia ja kiitollisia” osoittautuvat melkoiseksi fuulaksi ja enemmän vain mielikuviksi, kuin totuudeksi. Ja vaikka olin ajatellut, että eihän täällä kukaan nyt voi olla masentunut (olut on halpaa, ihmiset hymyilevät ja koskevat toisiinsa, aurinko paistaa hei!) huomaan olleeni jälleen omien asenteideni uhri. Koska eihän se masennus säätä katso. Ehkä se sairastaminen onkin Suomessa helpompaa, koska Suomessa ongelma tiedostetaan ja monessa suhteessa resursseja hoitoon on hyvin (tai no, ainakin paremmin kuin monessa köyhemmässä maassa). Jos joku asia on osoittautunut kiehtovaksi tässä muuttoprosessissa niin tilastot. Usein kun teen päätelmiä omien ohuiden arkielämän kokemusteni perusteella, joudun toteamaan ne tilastojen valossa vääriksi. Ehkä täällä sairastetaan piilossa?

PC031455.jpg
Kuvan herrasmiehet hengailivat rannalla eräänä sunnuntaina, eivätkä he liity juttuun millään tavalla. 

MISSÄ MUN MIELENRAUHA?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hitto. Koko syksynä en ole juossut en joogannut enkä tehnyt muutenkaan mitään kovin fyysistä. Sen jälkeen kun tuli se Skodakin, on tullut lähinnä istuttua autossa. Matkoilla olen tietty kävellyt ja kierrellyt, mutta silloinkin saanut aina täyslaidallisen virikkeitä. Huomaan, että kropan lisäksi urheilua ja sellaista maadottumista ja keskittymistä ja fokusta kaipaa etenkin pää.

Omituinen levottomuus – joka on varmasti ollut luettavissa teksteistäkin – on vaivannut koko Espanjassa olon ajan. Odotin, että tänne tuleminen olisi rauhoittanut tämän levottoman sielun, kun pitkään jatkunut välivaihe kahden maan välillä tuli päätökseen eikä arki ollut enää päivien laskemista lentoihin. Olin kuitenkin väärässä. Täällä olo on yhä väliaikaisuuden kiusaama, kun tiedän, ettei miljoonasta eri syystä La Líneasta tule loppuelämän asuinpaikkaa, ei edes kovin pitkäaikaista varmasti.

Ajattelua ei varsinaisesti edesauta se, että kotona huudetaan äitiä kellon ympäri. On tietenkin ihanaa olla rakastettu ja sitäkin enemmän tarvittu, mutta usein en kuule edes omia ajatuksiani, en, vaikka sanoisin ne ääneen. Äitiiiiiii! Miksi toi vaihtaa kanavaa? Äitiii! Pyyhkimään! Äitiiiii! Mä en löydä mistään mun sukkia. Äitiiiii! Saako pelata viis minuuttia Minecraftia? Äitiiii! Mulla ei oo mitään tekemistä! Tietenkin osaan arvostaa tätä lyhyttä ja (toivottavasti, heh heh) nopeasti ohimenevää elämänvaihetta, mutta kuulisinpa joskus sisäisen ääneni yhtä selkeästi kuin kolmikon kiljunnan.

Ja jos sattuu käymään niin hyvin, että saan nauttia hiljaisuudesta, esimerkiksi keskiyöllä, alkavat aivoni välittömästi suunnitella tulevaisuutta. Ikävöidä asioita Suomesta. Sipsejä. Mäkelänrinteen uimahallia. Pikkujouluja. Astianpesukoneita. Lasten ystäviä. Omia ystäviä. Ja samalla ahdistua ajatuksesta kurahousuista ja pimeydestä, ankeista ihmisistä jotka ovat töykeitä toisilleen, lapsista ja kännyköistä. Samat loputtomat plus-miinus-listat kirjoittavat itse itseään mun päässä koskien myös La Líneaa. Ja niitä muita vaihtoehtoja, maailmahan on täynnä paikkoja, jonne voi muuttaa!

PB010356.jpg

Sekä Madridin että Brightonin minilomat olivat ihania, mutta uuvuttavia. Sen sijaan, että olisin pysähtynyt hengittämään, kävelin parin maratonin verran ja nautin seurasta. Se oli siis aivan mahtavaa, mutta ei ehkä juuri sitä, jota pääni kaipasi eniten. Ensi viikolla menemme Marokkoon, kun isoäitini ja muutama muu sukulainen Suomesta saapuvat tekemään tupatarkastuksen. Sen jälkeen, ehkä sitten ensi vuonna, yritän raivata itselleni sellaisen viikonloppuloman, jolloin voin vain levätä. Mielellään ilman internetyhteyttä ja mitään mielekästä tekemistä. Yhtäkkiä huomaan haaveilevani vankilan eristyssellistä.

Nämä kuvat ovat Tarifasta keskiviikolta. Pojilla oli paikallisen pyhäinpäivän ansiosta keskellä viikkoa vapaata koulusta, ja ajoimme alle tunnin matkan tuohon ihanaan rantakaupunkiin. Sieltä lähtee kilometrien mittainen hiekkaranta, joka on leijasurffaajien ja ratsastajien suosiossa ja jossa tosiaan mieli lepäsi. Hiekkakakut, kivien murskaaminen kämmeneen ja tuuli, joka kuljetti ne äiti-huudot toiseen suuntaan, tekivät hyvää levottomalle mielelle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

EPÄEKOLOGISTA ELÄMÄÄ ESPANJASSA?

PA089934.jpg

Tuli vastaan tutkimus viime vuodelta, jossa Suomi julistettiin maailman vihreimmäksi maaksi. Kyseessä oli siis Environmental Performance Index, jossa yhdeksän eri kategorian perusteella lasketaan kuinka hyvin valtio suojelee asukkaidensa terveyttä sekä ekosysteemiä. En tiedä, kuinka paljon haittaa hallituksen toimet ovat Suomen upealle ykkössijalle tehneet, mutta ymmärrän kyllä hyvin miten tuolle pallille on päästy. Olkootkin, että suomalaisten hiilijalanjälki on kylmässä maassa elävinä länsimaalaisina kohtuuttoman korkea, on nyt tullut vertailtua kovasti Pohjoismaista meininkiä Etelä-Eurooppalaiseen ja erot etenkin ympäristökysymyksissä ja sääntelyssä ovat hyvin selviä näin tavallisille kansalaisillekin.

PA089939.jpg

Olin oikeastaan aika yllättynyt siitä, että Espanja oli sijoittunut samalla listalla niinkin korkealle kuin kuudenneksi. Täällä paikan päällä tuntuu, että ympäristöarvot ovat kaikessa toiminnassa aivan pohjalla. Elämme tietenkin maan saastuneimmassa kaupungissa, joten kontrasti kliiniseen Helsinkiin on sitäkin suurempi. Tuntuu, ettei säätelyä juuri ole mitä tulee saastuttamiseen, roskaamiseen ja suuryritysten toimintaan. Meillä on kyllä kadulla keräysastiat erikseen ruokaöljylle, pahville ja paperille, lasille, pulloille ja tölkille ja sitten kaikelle muulle, mutta katujen varsilla sijaitsevat roskikset ovat täynnä muovipulloja ja muuta kierrätyskelpoista jätettä. Eikä vain roskikset vaan katujen varret muutenkin, ja moottoritien varret ja merenrannat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka kolmelapsisen perheen tuottama jäte tuotti ahdistusta Suomessakin, tuntuu, että täällä meidän eläminen tuottaa ainakin tuplasti roskia. Erityisesti ahdistaa muovijäte, jota syntyy vesipulloista; niitä kuluu kotona (koska juomavetemme on periaatteessa juotavaa, mutta maistuu kloorilta ja aiheuttaa ripulia – Brita-suodatinkannu on ostoslistalla), kaupungilla ja koulussa. Ruoka sinällään pakataan melko samalla lailla kuin Suomessa, mutta lämpimässä monet ruoat pilaantuvat helpommin ja tuntuu, että juuri ruokajätettä syntyy huomattavasti enemmän kuin Suomessa – ja sitä ei voi kierrättää täällä. Sen lisäksi kulutamme luultavasti enemmän sähköä kuin Suomessa, erityisesti talvisin jolloin asunnon lämmittäminen vaatii monta irtopatteria. Ja nyt perheeseen tuli auto, YKSITYISAUTO, jolla on ajeltu ensimmäisellä viikolla 600 kilometriä ihan vain ajamisen ilosta. Aika synkeä lukema ihmiselle, joka on tyytyväisenä kuljettanut kolmea lasta julkisilla seitsemän vuoden ajan. Täällä taas ilman omaa autoa voi varautua hengailemaan lähinnä omassa kotikaupungissa.

Kun on muutenkin tällainen maailmantuskaan taipuvainen, ei täällä tosiaan ole ainakaan helpottanut. Paitsi että tuntuu olevan vaikeampi tehdä ekologisia valintoja (esimerkiksi kasvissyöjänä Suomen kaupoissa valikoima oli laajempi; toisaalta täällä tuotteet ovat paikallisempia ja niitä saa ympäri vuoden pienemmillä kuljetuskilometreillä) niin täällä myös ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät selvemmin; joenuomat ovat kuivuneita, kesällä oli ennätyshelteet jne. Itseäni tämä nykyisen elämäntavan epäekologisuus häiritsee aika paljon, vaikka elämmekin varsin ahtaasti kerrostaloasunnossa, olemme tiedostavia ja teemme parhaamme minimoidaksemme jätteemme ja järkeistääksemme kulutustamme.

PA089929.jpg