EETTISTÄ MATKAILUA EDISTÄMÄSSÄ

Vietin viime lauantain Reilun Matkailun yhdistyksen järjestämässä työpajassa, jossa pohdittiin teemaa Yhdenvertaisempaa matkailua globaaliin etelään. Tämä matkabloggaajille ja muille viestijöille sekä matkailualan ammattilaisille suunnattu kuusituntinen tilaisuus oli mulle vahvasti sydäntä lähellä: olen opiskellut kehitysmaatutkimusta pitkänä sivuaineena yliopistolla, ja yrittänyt aina lähestyä uusia kulttuureja ja maita myös siitä antropologisesta näkökulmasta. Enkä nyt yritä tässä kiillottaa kruunuani, sillä vaikka pyrinkin olemaan tiedostava matkailija, ovat reissut yhä täynnä kompromisseja. Tässä postauksessa pyrin enemmän avaamaan sitä, mikä on saanut mut kiinnostumaan erityisesti eettisyydestä, niin matkakohteiden kuin oikeastaan kaikkien elämänvalintojen osalta.

Näyttökuva 2019-02-02 kello 14.08.24.png

Ne, jotka on blogia pidempään lukeneet, arvaavat varmaan että aloitan tämän sillä ”kun olin vaihto-oppilaana”-fraasilla. Mutta kun siellä ensimmäisen kerran vietin pidemmän aikaa vieraassa kulttuurissa ja pääsin tutustumaan uuteen maahan muutenkin kuin turistina! Dominikaaninen tasavalta on pitkälti turismilla elävä maa, joten matkailu ja sen monet puolet tulivat hyvin tutuiksi vuoden aikana. Me vaihtarit vietimme paljon aikaa myös rantakohteissa, ja näimme varsin läheltä sanky panky-ilmiön. Sankypankyt ovat siis dominikaanien rantapoikia, jotka kävivät varsin avointa vaihtokauppaa rahaa, lentolippuja tai ylläpitoa vastaan, tarjoten omaa seuraansa uima-altaalle, sänkyyn tai, kuten he eniten toivoivat, uuteen kotimaahan asti. Me vaihtarit olimme paitsi niin pienellä budjetilla liikkeellä, että alaikäisiä, joten samanlaista valtasuhdetta ei ollut vaan enemmänkin tutustuimme ja ystävystyimme samoissa rantakohteissa hengailevien sankypankyjen kanssa. Sankypankyt nauroivat varakkaiden turistien tyhmyydelle ja epätoivolle, ja me nauroimme mukana. En oikein tiedä vieläkään mitä ilmiöstä pitäisi tarkalleen ajatella: koska kyseessä olivat miespuoliset ”seksityöläiset”, heillä ei ollut samanlaista pelkoa ihmiskaupasta, väkivallasta tai riistosta kuin monien maiden naispuolisilla prostituoiduilla. Vaikutti siltä, että pelkkien palvelusten sijaan sankypankyilta haluttiin enemmän hellyyttä ja huomiota, ja varmasti on tilanteita joissa ei ollut selvää kuka hyväksikäytti ja ketä. Mutta ei se silti oikealta tuntunut.

Myöhemmillä matkoilla on vastaan tullut usein tilanteita, joissa on joutunut pohtimaan omaa rooliaan paikallisten keskuudessa ja sitä, miten toimia mahdollisimman tasa-arvoisesti, samalla paikallisia yhteisöjä tukien. Yksi klassisista ongelmista liittyy valokuvaamiseen: rakastan kuvata ihmisiä omassa elinympäristössään ja arjessa, mutta usein se rikkoo yksityisyyden rajoja. Pelkkä luvan pyytäminen ei välttämättä riitä, sillä monissa maailman kolkissa sosiaalisen median konsepti on vieras eikä välttämättä ole itsestäänselvää, millaiselle yleisölle kuva lopulta leviää, enhän tiedä sitä tarkkaan itsekään. Erityisesti olen tahtonut kuvata lapsia, juuri lapsien ”lähestyttävyyden” takia: oltiin missä päin maailmaa tahansa, lapset ovat aina samanlaisia. Espanjasta olen jakanut runsaasti kuvia feriasta ja erilaisista esityksistä, koska näissä kuvaaminen on hyväksytty osaksi esitystä, mutta tuntuuko paikallisista samalta kun minä kuvaan heitä toreilla tai puistossa kuin joku kuvaisi minua Lidlin kassajonossa? En todellakaan ilahtuisi siitä, että kuva päätyisi nettiin jollain ”Tässä tämä itähelsinkiläinen nainen hoitaa päivittäisiä ruokaostoksia – eikö ole uskomatonta että jotkut elävät näin?” kuvauksella…

Näyttökuva 2019-02-02 kello 14.08.42.png

Tämän postauksen kuvat ovat Karibialta työmatkalta, kun sain vähän päälle kaksikymppisenä kunnian vetää kehitysyhteistyörahoilla osittain tehdyn talkoomatkan. Pääsimme mm. tutustumaan Reilun Kaupan banaaniviljelmään, josta oli reiluus kaukana. Kävimme myös sairaaloissa, orpokodissa ja tarkoituksella juuri siellä köyhimmillä alueilla, nimenomaan pällistelemässä ”kuinka jotkut elävät näin joka päivä”. Mietin kovasti tuolloin sitä, minkälaisen kuvan maasta saivat ne ryhmän suomalaiset, joille muutaman viikon matka jäi ainoaksi kosketukseksi all inclusive-hotellien ulkopuoliseen, autenttiseen paikalliselämään. Nimittäin me näimme sen ääripään, johon kuuluivat kliseiset savimajat ja puolialastomat, laihat lapset, mutta emme yhteiskunnan toista ääripäätä, joka asui linnoissaan korkein aidoin vartioidulla alueella. Voluntourismia olen jo sivunnut aiemmin, ja nyt työpajassa yritettiin löytää jokin näkemys esimerkiksi ”ghettotourismiin”, kuten Etelä-Afrikassa tapahtuviin township-kierroksiin, jossa turistit viedään köyhimmille asuinalueille tutustumaan ihmisten koteihin ja slummeihin.

Se, mikä aiheesta tekee erityisen monimutkaisen – niin, että joudun itsekin jaarittelemaan siitä ainakin parin pitkän postauksen verran – on ne kaikki harmaan sävyt, jotka matkailuun liittyvät. Se tuo toimeentuloa, mahdollisuuksia, parhaimmillaan kannustaa kehittymään ”oikeaan suuntaan” (jos puhutaan vaikka ihmisoikeuksista, tasa-arvosta tai eläinten kohtelusta) ja kannustaa myös kehittämään infraa. Toisaalta se saattaa käydä kaupunkien ja kylien kohtaloksi, viedä pienyrittäjiltä leivän suurien ketjujen tullessa markkinoille, kuormittaa jäte- ja vesihuoltoa siihen pisteeseen asti, että turistien pitkät suihkut aiheuttavat konkreettista kuivuutta. Ja sitten vielä ne räikeimmät ilmiöt, kuten seksityöläisyys, ihmiskauppa ja orjuus, tai esimerkiksi villieläinten laiton metsästys, vangitseminen ja kaikki muu. Ei ihme että aihe tuntuu välillä niin ylivoimaiselta, että tekisi mieli matkustaa vain Ruotsiin.

Näyttökuva 2019-02-02 kello 14.09.08.png

Nyt kun ympäristökysymykset ovat nousseet keskipisteeseen matkailusta puhuttaessa, toivon, että samaan hengenvetoon voidaan myös miettiä matkailun eettisiä vaikutuksia. Jos meillä on varaa matkustaa, meillä on varaa tehdä myös eettisiä valintoja. On selvä, että jokainen tekee arviot omien periaatteidensa pohjalta, mutta omia valintoja on hyvä tarkastella ja etsiä monipuolista informaatiota matkakohteista, vaikka se tuntuisi vaivalloiselta, jopa oman lomakokemuksen pilaamiselta.

JOKAVUOTINEN JOULUVIRSI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Bloggaajilla on tapana toistaa itseään ja kirjoitan itsekin saman postauksen kuin joka joulu: en ole jouluihminen. Ja kuten aikaisempinakin vuosina, julistan taas sitä joulun ilosanomaa, että Espanjassa se haittaa vähemmän kuin Suomessa. Joo joo, olette tainneet lukea tämän kirjoituksen jo pari kertaa. Silti, siitäkin huolimatta että olen aina ollut joulun täydellinen alisuorittaja, on tämä joulu kyllä jo valmiiksi epäjouluisin joulu koskaan. Jos ei olisi lapsia, en välittäisi ollenkaan – aikuisille se tarkoittaa vapaapäiviä ja minun tapauksessani vieroitusoireita lempikahvilasta, kun ravintolat ja kahvilat sulkevat kahdeksi päiväksi ovensa, mutta tämän muuttokaaoksen keskelläkin lapsille pitäisi jotain juhlantynkää järjestää.

Kävi vaan niin, että tyypit olivat kipeänä yli 10 päivää. Kuopukselta jäi väliin esikoulun joulujuhla. Toisaalta tämä ei ainakaan 4-vuotiaasta ollut suuri tragedia, sillä hän jo valmiiksi kieltäytyi pukeutumasta paimenpojaksi. Täällä aika usein joulun alla lasten rooli on olla paimen, siinä missä Suomessa tonttulakki on osa pakollista varustelua. Itse olisin halunnut tietenkin herkistellä lapsen laulaessa espanjalaisista jouluperinteistä turkislakki päässään, mutta olkoot. On tässä muutenkin herkistelty. Espanjalaisten perinteiden mukaisesti opettajille hankittiin lahjakoreja ja jälleen kerran käsilaukkuja, kelloja ja erilaisia mukeja ja esiliinoja luokan oppilaiden nimillä. Mikään aineettomien lahjojen, itse tehtyjen aarteiden tai ihan vaan ”ajatus on tärkein”-tyyppinen ajattelu tänne Etelä-Espanjaan ei ole vielä rantautunut. Enemmän on enemmän.

PB302903.JPG

No, lasten sairastelu sotki muutkin suunnitelmat kuin pelkän eskarin joulujuhlan. Pakkaaminen on aivan puolitiessä ja pitäisi varmaan panikoida, sillä viikon päästä olemme jo odottamassa lähtölupaa lentokoneessa. Tavarat tosin tulevat rekalla vasta pari viikkoa perässä, mutta kyllä ne silti pitäisi olla kasassa viikon sisään. Pakkaamista hidastaa mm. se, että joululahjat on piilotettu matkalaukkuihin. Tietenkin ne ovat paketoimatta. Edes kuusta emme ole saaneet kasaan. Tänään oli tarkoitus reipastua ja koristella valkoinen glitterkuusi, mutta meille tulikin hieman ex tempore kylään esikoisen kaveri ja jostain syystä heitä kiinnostaa enemmän Playstation kuin Pienen rumpalipojan kuuntelu ja joulufiilistely. Ehkä yritän edes sen verran, että laitan pöytään joululiinan. Pojat ovat toivoneet, että sitten Suomessa leivomme legendaarisen piparkakkutalon.

Tässä tunnemyrskyssä olen kyllä muutenkin vältellyt joulutunnelmaa. Kaupunkiin sytytettiin jouluvalot ja menimme esikoisen kanssa paikalle. Vaikka itse valojen sytytys oli hieman antiklimaattinen, sai sitä seurannut pianokonsertti itseni kyynelehtimään ja lähdin suosiolla juomaan viiniä. Kävin kyllä katsomassa rakastamani zambomban, espanjalaiseen joulunodotukseen kuuluvan flamencoshow’n. Se on aina tulinen, eläväinen ja kaikkea muuta kuin harras tai arvokas. Tänä vuonna jätimme väliin Joulupukin luo jonottamisen ja lähes kaikki kaupungin joulutapahtumat. Osittain lasten puolikuntoisuuden vuoksi, mutta myös siksi, että itse en ole oikein jaksanut. Joulu tulee onneksi myös ensi vuonna, joten ehkä tällainen välivuoden tapainen pannukakku ei traumatisoi heitä loppuiäkseen.

Espanjalaisesta joulusta olen oppinut taas lisää. Lapsia rakastetaan paljon lahjojen kautta, ja vaikka paikalliseen perinteiseen kuuluu tärkeimpänä kolmen kuninkaan vierailu loppiaisena (jolloin suurin osa paketeista annetaan), käy nykyään monessa kodissa myös Papa Noel tuomassa joulupäivän aamuksi pienet yllätykset. Tuplalahjat! Tavanomaiseen joulunviettoon kuuluu kuulemma illallinen suvun kesken sekä aattona että joulupäivänä, ja tapaninpäivä on kuulemma yhtä turha pyhä täällä kuin Suomessakin. Se, mitä itse joulun alla rakastan on se, että täällä ovat ravintolat olleet kuukauden ajan aivan täynnä iltaisin kovaäänisiä, hyväntuulisia seurueita. Ystäväporukoita, kollegoita, isoja perhekuntia. Kaupunki on hyvin eloisa ja iloinen, ja yhdelle monista aukioista on pystytetty muutaman karusellin voimin pieni feria.

Tänäkään vuonna ei siis jaossa ole näppäriä pikkuneuvoja siitä, millaisia lahjoja kannattaa tarhantädeille antaa (paitsi ehkä se, että mitä ikinä se on niin sen voi tehdä ilman 1262:ta WhatsApp-viestiä aiheesta), ei askartelua eikä leivontaa. Ei edes kuusenkoristelua. Ehkä ensi vuonna joko a.) joulutan oikeaoppisesti enkä joudu julkisesti hakemaan synninpäästöä siitä, että pilaan lapseni latteilla jouluilla tai b.) olen vihdoin sinut sen kanssa, että vielä 33 vuoden aikana en tehnyt joulua oikein edes sydämeeni saati sitten kotiini, ja sekin on ihan okei. Siitä huolimatta ja juuri siksi, feliz navidad vaan jokaiselle!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

JENGIPETTURI

Sellaiseksi olen itseni tuntenut. Vaikka tiesin jo alusta asti, että emme ole tulleet jäädäksemme, silti tuntuu väärältä lähteä ja jättää tämä kaupunki. Tiedän kolmen vuoden ajan purnanneeni loputtoman paljon roskaamisesta, laittomuuksista, ilmansaasteista ja vanhempien WhatsApp-ryhmistä, enkä väitä etteivätkö ne vielä lähdön hetkelläkin kun kaikki saa kultareunuksen vähän vituttaisi. Se kyllä kuuluu myös pikkaisen perusluonteeseeni: olen niitä ihmisiä, joilla on ongelma joka ratkaisuun. Katselen maailmaa melko kriittisenä valmiina esittämään kehitysehdotukseni kysymättäkin. Niinpä näin jälkiviisaana pelkään pelottaneeni kaikki pois lempikaupungistani La Líneasta.

Nyt olen vakavasti huolissani että koko kaupunki menee konkurssiin kun lähdemme takaisin Suomeen. Tai vähintäänkin kantakahvilamme liikevaihto tulee romahtamaan kun emme käy montaa kertaa viikossa bocadilloilla ja kaakaoilla. Kahden viikon kuluttua olemme jo palelemassa pohjoisessa. En kuitenkaan ole erityisen ahdistunut pimeydestä tai pakkasesta, vaikka lempeää merituulta ja lähes jatkuvaa auringonpaistetta tulee taatusti ikävä viimeistään kun löydän itseni taas eteisestä joka onkin täynnä neljän eri vuodenajan varusteita pelkkien varvastossujen sijaan. Mutta sama luopumisen tuska jota podin puolitoista vuotta sitten Herttoniemessä on taas läsnä arjessa. Helsingin hyvät puolet ovat täysin erilaisia kuin Andalusian hyvät puolet. Yritän parhaani mukaan lähestyä lähtöä kiitollisuuden kautta – miten onnekas olen kun olen saanut kokea kaiken tämän! – mutta itken silti kuin vauva.

Mutta sen lisäksi että olen säälinyt itseäni, olen ollut surullinen La Línean puolesta. En siksi, että ihmisenä olisin aivan valtava menetys tälle kaupungille, mutta uskon, että jokainen etenkin ulkomaalainen, joka yhtään puhuu paikan puolesta, on tärkeä. La Línea on paikka, joka voisi olla oikea helmi Aurinkorannikon länsipäässä. Tai onhan se, mutta eihän tänne turistit löydä. Gibraltarille kulkevat ajavat kaupungin reunoja, näkevät öljyjalustamon tupruttamassa savua, rajalla päivystävät tupakan salakuljettajat ja rähjäisyyden. Vain parin sadan metrin päässä on pieni, mutta kaunis ja eloisa kaupunki, jonka monet ravintolat ovat tarjonnaltaan todella tasokkaita. Täällä on kulttuuria ja paljon erilaisia tapahtumia, joilla paikalliset tahtovat pitää puoliaan huumekauppiaita ja korruptoituneita politiikkoja vastaan. Jos rannoista pidettäisiin parempaa huolta ja koko kaupunki sitoutuisi pitämään ympäristön siistinä, potentiaali kasvaisi huimasti. Brexitiä en viitsi edes ajatella – täälläkin on alun hermoilun jälkeen alettu epäillä, ettei mikään muutu. Jos ei parempaan niin ei huonompaankaan.

Niin koirapuiston kaverit kuin poikien luokkatoverit vanhempineen ovat tehneet meille selväksi, että meitä ikävöidään. Vaikka olen yhä ulkopuolinen, huomaan kulkevani kaupungilla jatkuvasti käsi pystyssä. Tuolla on naapuri. Tuolla tanssikoulun sihteeri. Tuolla poikien musiikinopettaja. Tuolla jäätelöbaarin tarjoilija. Loppujen lopuksi olenkin muodostanut ympärilleni oman yhteisön. Tai tullut osaksi täkäläistä yhteisöä. Ja siitä luopuminen kirpaisee. Mutta kun laastari on repäisty, tiedän, että arki jatkuu normaalina niin täällä kuin sitten Suomessakin. Täällä on totuttu lähtöihin. Expatit tulevat ja menevät. Meidänkin arkemme muuttuu suomalaiseksi parissa viikossa, kun pojilla alkaa koulu, eskari ja päiväkoti. Olemme poikien kanssa psyykanneet itseämme sillä ajatuksella, että pääsemme tänne pitkälle kesälomalle, mutta silloin olemme taas vain turisteja. Niinpä vaalin näitä muistoja ja aikoja mielessäni, ja onneksi paljon on tallentunut blogiinkin. Varmaa on, että minä tulen kaipaamaan tätä kaupunkia enemmän kuin se minua.

LAATIKOSSA RAPISEE

Suomessakin on toki punkit ja itikat, mutta jos nyt jotain en jää Espanjasta kaipaamaan erityisesti niin ötökät. Etenkin siis sisällä talossa. Kehuin juuri hetki sitten, ettei meillä ole yhtään torakkahavaintoa sisältä pariin kuukauteen – vain tunnin päästä joutuakseni kohtaamaan jättimäisen torakan kävelemässä omistajan elkein pitkin käytävää. Viimeyöt olen taistellut veemäisiä itikoita vastaan, jotka ovat lämpimän ja kostean joulukuun myötä lisääntyneet. Mikä dé jà vu! Sitten on eräs mysteeri.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Makuuhuoneen vaatekaapin päällä on laatikoita. Kyllä, juuri niitä joissa muutimme vähäisen omaisuutemme Suomesta puolitoista vuotta sitten tänne. Nyt osa on tyhjiä (vai ”tyhjiä”?) ja osassa on vuokraisäntämme kamalaa roinaa. Olemme yrittäneet karsia hänen tyylinäytteensä intialais-espanjalaisesta sisustuksesta minimiin, jo ihan sen takia että lapset kyllä auttavat karsimaan ja myös siksi että meillä on rumia tavaroita ihan tarpeeksi jo omasta takaa. No, siis osa laatikoista on täynnä kaiken maailman simpukkakehyksiä Kanariansaarilta ja suloisia peltisiä keksipurkkeja 80-luvulta.

Viimeisten parin kuukauden aikana laatikossa on alkanut rapisemaan, erityisesti iltaisin ja öisin. Tämä rapina lisääntyy jatkuvasti. Vainoharhaisuuteni alkaa olla jo aivan uskomattomissa mitoissa. Onko siellä torakkaperhe valmiina jonain päivänä tulemaan päivänvaloon (…ja juuri kun kirjoitin tämän lauseen laatikko alkoi taas rapista pahaenteisesti…), tai ehkä jotain jyrsijöitä? Mitä ikinä siellä onkaan, ehkä puolimetrinen sokeritoukka tai jotain, mihin mielikuvitukseni edes riitä, sillä on oikein hyvät oltavat jos se pitää pölystä ja 90-luvun oksennuksenvärisistä tekstiileistä. Pahin pelkoni on mutanttiyökkönen. Pelkään perhosia, koita ja sudenkorentoja hävettävän paljon. Traumat juontavat Karibialle ja raivopäivisiin, A3-paperiarkin kokoisiin yöperhosiin jotka eivät epäroineet iskeä yöllä tietokoneella istuvan viattoman ihmisen takaraivoon hävittäjälentäjän vimmalla. Nyt pienetkin räpyttäjät saavat mut melko hysteeriseksi.

Toivon, että laatikon rapina jää mysteeriksi. Tässä on enää alle kolme viikkoa aikaa ja rukoilen, että mitä ikinä siellä kasvaakaan, pysyy laatikossa vielä lähtöömme asti. En koe mitään feminististä maailmantuskaa siitä, että jätän tämän mysteerin ratkaisemisen miesten hommaksi. Jos jollain on kokemusta tällaisista yliluonnollisista pahvilaatikoista, kuulen mielelläni.