TE ANSAITSETTE TÄMÄN

La Línean rannoilla on liehunut punainen, uimisen kieltävä lippu ja sen alla valkoinen meduusoista varoittava lippu lähes koko elokuun. Vuoden kuumimpaan aikaan ei paikalliset pääse siihen ainoaan ilmaiseen paikkaan vilvoittelemaan, eli Välimereen. Rannoilla on rantautunut tuhansia meduusoja, joita kerätään aamuisin ämpäritolkulla ja oikeastaan koko Costa del Solin (jonka läntinen päätepiste La Línea virallisesti on) rantavesiä on kiertäneet pienet laivat, jotka yrittävät kerätä meduusoja pois uimarien ja ennen kaikkea kai turistien tieltä. Kovin hyvää mainosta ei millekään rantakohteelle ole, että välittömästi veteen mennessään saa melko varman palovamman.

Ja nyt ajattelen julmasti, kun kuuntelen paikallisten valittavan tilanteesta, tuskastuneena kuumuuteen ja siihen, ettei lasten kanssa voi viettää lomaa rannalla: Te olette itse tämän tehneet. Olen nyt kolme kesää katsonut rannalla, kuinka piittaamattomasti paikalliset viskovat mereen ihan kaiken vaipoista lasten rantaleluihin. Muovipussit, pillit, muoviset kääreet – ne heitetään juuri siihen missä itse satutaan istumaan, ja jätetään taakse kun illan tullen raahataan rannalla rantatuolit ja aurinkovarjot ja väsyneet lapset kotiin. Hiekka on ällöttävästi täynnä auringonkukansiementen kuoria ja tupakantumppeja, ja muitakin epämiellyttäviä yllätyksiä löytyy jos vain antaa lapsille lapiot käteen ja luvan kaivaa. Siksi suosimmekin, jos vain mahdollista, rantoja hieman kauempana tuosta omasta kotikaupungistamme.

Vaikka paikkallista kulttuuria kuuluu arvostaa, niin tälle välinpitämättömyydelle ei heru ymmärrystä. Tämä on asia, joka on vaivannut kaikki ne ajat, jotka olemme La Líneassa viettäneet: itse poden morkkista kaikesta tuottamastamme jätteestä, mutta linealaiset tuntuvat pitävän roskaamista kansanhuvina. Kyse ei aina ole edes laiskuudesta vaan puhtaasti sikailusta, olen nimittäin todistanut kun lapsia on kannustettu kilpaa heittämään tyhjiä muovipulloja mereen (täysissä vaatteissa, vailla mitään tarkoitusta noutaa pulloja sieltä pois) ja nähnyt kuinka vanhemmat vippaavat jäätelöpaperit mereen sen sijaan että nousisivat ja kävelisivät muutaman metrin roskikselle. Mereen kyllä jaksetaan kävellä – pissalle.

Näyttökuva 2018-08-19 kello 19.27.40
Kuva Facebookin paikallisryhmästä

Nyt meduusoja syövät merikilpikonnat ovat kadonneet alueelta. Delfiinien määrä vähenee jatkuvasti, syynä paitsi saasteet niin lisääntynyt laivaliikenne – ja epäilemättä sillä on aika hitosti tekemistä asian kanssa, että laiska kaupunkimme päätti ratkaista viemäröintiongelmat heinäkuun lopussa laskemalla yhdestä kaupunginosasta jätevedet suoraan kaupungin suosituimmalle uimarannalle. Joukkoon mahtuu totta kai ihmisiä, joita kiinnostaa, mutta kun tiedostavat ihmiset ovat näin pahasti vähemmistössä, ei voi kuin todeta että niin makaa kuin petaa. Nyt on ennätyspaha meduusavuosi ja kysehän voi olla vain sattumasta, mutta en usko että luvassa on kovasti kivempia kesiä La Líneaan.

Sympatiseeraan paljon köyhän kotikaupunkini ongelmia ja sen asukkaita, joiden sosio-ekonominen tausta on suorastaan surkea ja koulutustaso hyvin alhainen. Tämän tuoreen, enemmänkin La Línean huumebisnesongelmaa käsittelevän videon mukaan jopa 20% kaupungin asukkaista ei ole käynyt loppuun peruskoulutusta – totta kai näen yhteyden kaikelle tälle. Mutta miten kulttuurista on voinut tulla sellainen, jossa omaan elinympäristöön, omaan kotipihaan, suhtaudutaan niin törkeästi? Jotenkin ajattelisin, että ihmisellä luonnostaan olisi tahto pitää oma elintila siistinä mutta tuolla elää vahvasti kollektiivinen roskaamiskulttuuri, jota ylläpitää kaupungin lukuisat alipalkatut siivoojat, jotka aloittavat joka päivä ympäri vuoden työnsä auringonnousun aikaan. Toivoisin, että menisivät joskus lakkoon niin paikalliset joutuisivat elämään sotkujensa kanssa sen sijaan, että aamulla kadut kimaltaisivat puhtaina, jotta ne voisi taas sotkea.

Enkä tiedä, milloin muutos tapahtuu. Nyt tämän kesän uimakielto on kai herätellyt hieman, mutta halua muuttaa omia käytöstapoja ja kulutustottumuksia ei oikein tunnu olevan. Yhden pillin ei osata nähdä haittaavan, syytetään turisteja (joita ei meillä päin kyllä näy kuin korkeintaan eksyneinä, kun eivät raukat opasteiden puuttuessa löydä Gibraltarin rajalle). En aio ensi vuonnakaan viettää elokuutani La Líneassa ihmettelen, mistä virkistystä keskelle pahinta hellekautta. Mutta meillä onkin vaihtoehtoja.

IHOLLA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niinhän se on, että kun jotain laitat nettiin niin se myös jää sinne. Kuten tilitykseni ihovaivoista! Vähän päälle kaksi vuotta sitten mulle puhkesi atopia, joka oli melkoisen ärhäkkä tuossa naamapuolella ja menikin yli vuosi niin, että silmät vuotivat kirjaimellisesti verta kun räpsyttelin ja olo oli aika tukala. Paitsi että sain blogin lukijoilta kullanarvoisia vinkkejä, joista osa on yhä käytössä, päädytään blogiin yhä säännöllisin väliajoin hakemalla tietoa atooppisesta ihosta. Oikeastihan tämä on siihen ihan hyödytön paikka, sori.

Mutta kuitenkin, mitä naamalle kuuluu nykyään? Periaatteessa parempaa. Muutto lämpimään ilmanalaan teki ihmeitä silmänympäryksille, kuivan ihon sijaan jäljellä on vain ne perinteiset silmäpussit ja naururypyt, jotka kuuluvat asiaan. En tiedä mikä oli se ratkaisevin muutos, mutta epäilemättä lämpö ja kosteus ovat auttaneet. Edes vaihtuvat koirat tai tämä vanha, homekämpäksi pelkäämäni koti eivät ole pahentaneet tilannetta. Käytän kyllä yhä tosi rasvaisia mömmöjä ihonhoidossa silmien ympärysalueella, koska en kaipaa sitä aikaa että näytin ihan aavikkoliskolta. Kuivuus kyllä jatkuu pahemman kerran jaloissa – varmaan pitäisi muistaa myös sisäinen kosteutus, joka tuppaa kyllä unohtumaan (en taida juoda edes tarpeeksi viiniä).

Sen sijaan sain sitten päälle kolmekymppisenä elämäni ensimmäisen kunnon näppyongelman, ja se onkin sitten jatkunut siitä asti kun atopiasta pääsin eroon. Että ilmeisesti kaikkea ei voi saada, ainakaan T-alueella. Kun kroppa yhtäkkiä 15 vuoden jälkeen olikin vapaa ylimääräisistä hormoneista, ei lääkityksiä, raskauksia tai imetystä, se päätti pistää pystyn pienen aknen. Kuten kuvista näkyy, leuka on tosi huonossa kunnossa. Okei, se olisi paremmassa kunnossa jos pitäisin näppini erossa tuskaisista leukafinneistä, mutta ei jotenkin sovi luonteelleni vaan odottaa, että ne katoaisivat (ja tulisivat taas takaisin parin viikon päästä). Mitä tämä on olevinaan?! Ihme huijausta, että ensin saa olla muutaman vuosikymmenen niin, että iho ei aiheuta ongelmia ja nyt olen kuin Spaceballs elokuvan Pizzanaama (jos et ole nähnyt kyseistä elokuvaa niin nyt on korkea aika, se kuuluu yleissivistykseen!). Että atopian tilalle tuli tällainen vaiva. Oikeasti olen toki iloinen, että nämä omat vaivat ovat lähinnä kosmeettisia, mutta toki luopuisin niistä riemulla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TUNNELMIA TOUKOKUUN TAKAA

Jos toukokuuta on jokin tunne hallinnut, niin sellainen FOMO-olo. Tiedättehän, Fear Of Missing Out. Olen kärsinyt siitä koko elämäni, sellaiseen absurdiin pisteeseen asti että olen toivonut kutsua juhliin joihin en oikeasti ole halunnut mennä ja tahtonut viettää välitunnit seurassa, jossa en viihdy, ja nyt vappuna herännyt haikeus on jatkunut aaltoilevana levottomuutena. Ei varsinaisesti ikävänä, vaan sellaisena että voisinpa olla Suomessa. Enkä muuten vain siksi, että koko kuukauden on Suomessa ollut lämpimämpi kuin meillä Euroopan eteläreunalla. Olet Suomi sääsi ansainnut!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Talvella tämä ei vaivannut juuri ollenkaan. Kun Suomessa ihmiset olivat kiireisiä arjessa ja kaikki sellaiset kollektiiviset kuvatulvat koskivat pulkkamäkeä tai hiihtoloman Lapin-reissuja, ei se herättänyt mitään suuria tunteita. Mutta nyt näen kuinka kaikki ovat vaihtaneet saappaat sandaaleihin, karanneet piknikeille, terasseille, mökeille, maauimaloihin ja ties minne, yhdessä, nauttien ikään kuin hyvitykseksi viime vuoden ankean kylmästä kesästä jonkinlaisesta etumaksusta. Minä haluan mukaan. Haluan pakata lapsille uikkarit ja karjalanpiirakat evääksi ja mennä ystäväperheiden kanssa puistoon koko päiväksi. Tahdon päästä mökille kastamaan talviturkin pienessä nousuhumalassa (en suosittele humalassa uintia, mutta vilukissana se vaatii vähän pintaverenkierron aktivointia nestemäisesti) lempeän saunan jälkeen. Voi kun pääsisin Altaalle, Vallisaareen, Suomenlinnaan, Kumpulaan ja kaikkiin Helsingin kesäparatiiseihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiedän totta kai, että kaikkea ei voi saada. En olisi välttämättä ollenkaan valmis luopumaan Espanjan auringosta, pieneen kaupunkiin keskittyvästä elämästä jossa muutaman ystävän ansiosta on jo mukavampi asua, en elintasosta johon Suomessa ei olisi varaa, en siitä hassusta tunteesta kun näet kolmeen eri maahan kun seison kotikadullasi. Vanha kunnon sananlasku kakun syömisestä ja pitämisestä konkretisoituu kun kaipuu kesäiltoihin, tutun kaveripiirin keskelle tai puistoon, jonka puiden kiipeilyreitit lapset osaavat unissaankin kasvaa sellaisiin mittoihin, että se tuntuu lähes fyysisesti. Pitkän ja rauhallisen, sanoisin jopa seesteisen ajanjakson jälkeen koko kuukauden kestänyt kaipuu on ärsyttänyt. Luulin jo hetkeksi asettuneeni, ainakin vähän.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Blogiin näitä hetkiä tulee raportoitua juuri tällaisina ryöppyinä. Elämä on pääasiassa kiireistä, vauhdikasta ja siihen kuuluu mukava määrä säpinää ja seikkailuja. Emme vello ikävässämme ja jopa esikoinen palasi Suomesta ilman dramaattista vastustelua. Hänellä oli ollut hauskaa, mutta kai vähän ikävä kotiinkin. Miten mukavaa, 8-vuotias osaa käsitellä tätä kaksijakoisuutta paremmin kuin äitinsä! Pelkään myös pahinta, että kun elokuussa pääsemme mekin Suomeen toteuttamaan kilometrin mittaiseksi venynyttä toivelistaa, ovat kaikki Suomen kaverit jo kyllästyneet koko kesään ja he kaipaavat arkea ja rutiineja seuraavaksi kahdeksaksi kuukaudeksi, eivät Suomen suvesta huumautuneita expatteja, joiden arjesta he ovat yhtä lailla olleet yli vuoden ulkopuolisia. Tekisi vain mieli huutaa että hei me olemme tulossa, säästäkää jotain sinnekin!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

SODANJULISTUKSIA LA LÍNEASSA

Ilmapiiri on ollut koko alkuvuoden – olkootkin, että pian ollaan puolivälissä – kireämpi kuin koskaan aiemmin meidän aikanamme. Ei se vieläkään ole suuresti meidän arkeemme vaikuttanut, mitä nyt liikenteessä ja valitettavasti jopa jalkakäytävillä täytyy olla aika tarkkana, sillä milloin mitäkin salakuljettavat mopopojat ajelevat aika surutta ihmisten sekaan ja tiedän, että tuollainen kevytrakenteinen kuusivuotias kaatuisi kuin keila jos joku ääliö ajaisi päälle. Rannoilla olemme nähneet onneksi enemmän delfiinejä kuin narcolanchoja, huumesalakuljettajien kumisia moottoriveneitä, mutta esimerkiksi poikien kouluunvienti ja -haku matkoilla huumerikollisuuden läsnäolosta on paljon muistutuksia. Jos oikaisemme hieman lähempää Atunaran rantaa, joka on kai yhtä pahamaineisinta aluetta (mutta jossa voi ihan huoletta iltaisin kävellä, niin kauan kun pitää huolen omista asioistaan) on meneillään usein jossain korttelissa ratsia. Sen lisäksi poikien koulun vieressä olevan poliisiaseman parkissa on runsaasti kolaroituja autoja, monet hienoja katumaastureita. Noita autoja varastetaan eri puolilta Espanjaa ja sitten ne ajetaan La Líneaan, jossa niitä käytetään paitsi huumeiden salakuljetukseen (renkaissa) tai sitten ”aseina”, sillä joukosta löytyy aina joku hullu joka on valmis ottamaan tehtäväkseen taka-ajotilanteessa pysäyttää poliisiautot kolaroimalla täysiä päin poliiseja (olivat ne sitten paikallisia policia local, policia nacionaleja tai guardia civilejä).

Tänä viikonloppuna, kun me onneksi olimme poissa, aivan muualla Cadízin maakunnassa, oli La Líneassa kuulemma ratsattu oikein kunnolla. Käytännön Mies tiesi kertoa, että takavarikkoon oli päätynyt 200 000 euroa käteistä ja 4500 kiloa hasista. Koko viime viikon viha on kytenyt: viikko sitten maanantaina 9-vuotias poika jäi naapurikaupungissa Algecirasissa narcolanchan yliajamaksi rantavedessä. Ja kuoli. Tapahtumasta on ollut mediassa aika monta versiota – poika oli veneellä isänsä kanssa, poika oli rantavedessä isänsä kanssa, salakuljettajat hylkäsivät veneen kun pojan isä, joka myös loukkaantui tapauksessa, kävi heille avautumaan, ja hylätty vene meni pojan päältä ja veti tämän syvälle veteen, tai että salakuljettajat ajoivat veneen tahallaan pojan päälle, ja on spekuloitu myös että pojan isä on mukana huumebisneksessä – mutta yhtä kaikki: lapsi on kuollut tämän älyttömyyden takia. Muutamaa päivää aiemmin oli guardia civiliä kohtaan organisoitu hyökkäys, jossa loukkaantui yhdeksän poliisia. Muutama päivä sitten La Línean keskustassa, juuri siellä missä mekin asumme, poliisit ottivat kiinni kaksi 12-vuotiasta joilla oli veitsiä ja huumeita repuissaan.

En vieläkään pelkää muuten kuin liikenteessä. Koskaan en ole kokenut, että paikalliset huumerikolliset – joita kuulemma on sen 3000 tässä tuppukylässä – olisivat vaaraksi juuri minulle. En puutu heidän asioihinsa ja saan kulkea kaduilla rauhassa. Ketään ei kiinnosta ryöstää rikkinäistä Huaweitani saati kajota muuten henkilöön. Mutta olen väsynyt siihen, että meistä on tullut hieman vainoharhaisia. Tänään pysähdyimme nopeasti rannalla Tarifan lähellä, ja näimme kuinka vedessä keinui hylätty moottorikumivene ja hieman kauempana jokin valkoinen kasa. Ehkä ihminen, ehkä huumeita? Ehkä se selviää myöhemmin uutisissa, sillä lähtiessämme vastaan ajoi jo rajavartiolaitoksen ja guardia civilin autot. Ja kun olemme kotirannalla, joudumme olemaan koko ajan hieman varuillamme niin maalla kuin vedellä: huumeita vastaanottavat jengiläiset ajavat järkyttävällä vauhdilla mönkijöillään hiekalla, huumeita tuovat taas ajavat yhtä järkyttävällä vauhdilla aivan rantavedessä eivätkä juuri varo uimareita, sukeltajia tai surffaajia. Haluaisin vain tähyillä rannalla delfiinejä, en veteen heitettyjä huumepaketteja tai mahdollisia ruumiita. Niitäkin huuhtoutuu rannoille tasaisin väliajoin.

Vaikka nyt viranomaiset ja poliitikot aina Espanjan sisäministeriä myöten ovat vannoneet voittoa huumesodasta, kaikki suhtautuvat tähän skeptisesti, jopa pilkallisesti. Edes pelkkä salakuljetuksen kuriinsaaminen ei riitä, kun kaupunki on täynnä toivottomia nuoria. Huumerikollisuudesta on tullut hieno elämäntapa, joka mahdollistaa rikastumisen tai edes toimeentulon kun laillisia reittejä ei ole. Vaikka muakin kiehtoo alamaailma ja siihen liittyvät ilmiöt, olin hieman hämmentynyt kun 8-vuotiaan esikoisen luokkakaveri kulki koulussa paidassa, jossa julistettiin Pablo Escobarin olevan suuri sankari. Tämä on varsin varoittava esimerkki siitä, millainen yhteiskunta syntyy kun nuorilla ei ole vaihtoehtoja, ei koulutusta, ei taloudellista turvaa valita toisin. Toivottavasti tänne ei lisätä vain poliiseja vaan myös tehdään jotain sille yleiselle tunnelmalle, joka kaupungissa leijuu.