JENGIPETTURI

Sellaiseksi olen itseni tuntenut. Vaikka tiesin jo alusta asti, että emme ole tulleet jäädäksemme, silti tuntuu väärältä lähteä ja jättää tämä kaupunki. Tiedän kolmen vuoden ajan purnanneeni loputtoman paljon roskaamisesta, laittomuuksista, ilmansaasteista ja vanhempien WhatsApp-ryhmistä, enkä väitä etteivätkö ne vielä lähdön hetkelläkin kun kaikki saa kultareunuksen vähän vituttaisi. Se kyllä kuuluu myös pikkaisen perusluonteeseeni: olen niitä ihmisiä, joilla on ongelma joka ratkaisuun. Katselen maailmaa melko kriittisenä valmiina esittämään kehitysehdotukseni kysymättäkin. Niinpä näin jälkiviisaana pelkään pelottaneeni kaikki pois lempikaupungistani La Líneasta.

Nyt olen vakavasti huolissani että koko kaupunki menee konkurssiin kun lähdemme takaisin Suomeen. Tai vähintäänkin kantakahvilamme liikevaihto tulee romahtamaan kun emme käy montaa kertaa viikossa bocadilloilla ja kaakaoilla. Kahden viikon kuluttua olemme jo palelemassa pohjoisessa. En kuitenkaan ole erityisen ahdistunut pimeydestä tai pakkasesta, vaikka lempeää merituulta ja lähes jatkuvaa auringonpaistetta tulee taatusti ikävä viimeistään kun löydän itseni taas eteisestä joka onkin täynnä neljän eri vuodenajan varusteita pelkkien varvastossujen sijaan. Mutta sama luopumisen tuska jota podin puolitoista vuotta sitten Herttoniemessä on taas läsnä arjessa. Helsingin hyvät puolet ovat täysin erilaisia kuin Andalusian hyvät puolet. Yritän parhaani mukaan lähestyä lähtöä kiitollisuuden kautta – miten onnekas olen kun olen saanut kokea kaiken tämän! – mutta itken silti kuin vauva.

Mutta sen lisäksi että olen säälinyt itseäni, olen ollut surullinen La Línean puolesta. En siksi, että ihmisenä olisin aivan valtava menetys tälle kaupungille, mutta uskon, että jokainen etenkin ulkomaalainen, joka yhtään puhuu paikan puolesta, on tärkeä. La Línea on paikka, joka voisi olla oikea helmi Aurinkorannikon länsipäässä. Tai onhan se, mutta eihän tänne turistit löydä. Gibraltarille kulkevat ajavat kaupungin reunoja, näkevät öljyjalustamon tupruttamassa savua, rajalla päivystävät tupakan salakuljettajat ja rähjäisyyden. Vain parin sadan metrin päässä on pieni, mutta kaunis ja eloisa kaupunki, jonka monet ravintolat ovat tarjonnaltaan todella tasokkaita. Täällä on kulttuuria ja paljon erilaisia tapahtumia, joilla paikalliset tahtovat pitää puoliaan huumekauppiaita ja korruptoituneita politiikkoja vastaan. Jos rannoista pidettäisiin parempaa huolta ja koko kaupunki sitoutuisi pitämään ympäristön siistinä, potentiaali kasvaisi huimasti. Brexitiä en viitsi edes ajatella – täälläkin on alun hermoilun jälkeen alettu epäillä, ettei mikään muutu. Jos ei parempaan niin ei huonompaankaan.

Niin koirapuiston kaverit kuin poikien luokkatoverit vanhempineen ovat tehneet meille selväksi, että meitä ikävöidään. Vaikka olen yhä ulkopuolinen, huomaan kulkevani kaupungilla jatkuvasti käsi pystyssä. Tuolla on naapuri. Tuolla tanssikoulun sihteeri. Tuolla poikien musiikinopettaja. Tuolla jäätelöbaarin tarjoilija. Loppujen lopuksi olenkin muodostanut ympärilleni oman yhteisön. Tai tullut osaksi täkäläistä yhteisöä. Ja siitä luopuminen kirpaisee. Mutta kun laastari on repäisty, tiedän, että arki jatkuu normaalina niin täällä kuin sitten Suomessakin. Täällä on totuttu lähtöihin. Expatit tulevat ja menevät. Meidänkin arkemme muuttuu suomalaiseksi parissa viikossa, kun pojilla alkaa koulu, eskari ja päiväkoti. Olemme poikien kanssa psyykanneet itseämme sillä ajatuksella, että pääsemme tänne pitkälle kesälomalle, mutta silloin olemme taas vain turisteja. Niinpä vaalin näitä muistoja ja aikoja mielessäni, ja onneksi paljon on tallentunut blogiinkin. Varmaa on, että minä tulen kaipaamaan tätä kaupunkia enemmän kuin se minua.

LAATIKOSSA RAPISEE

Suomessakin on toki punkit ja itikat, mutta jos nyt jotain en jää Espanjasta kaipaamaan erityisesti niin ötökät. Etenkin siis sisällä talossa. Kehuin juuri hetki sitten, ettei meillä ole yhtään torakkahavaintoa sisältä pariin kuukauteen – vain tunnin päästä joutuakseni kohtaamaan jättimäisen torakan kävelemässä omistajan elkein pitkin käytävää. Viimeyöt olen taistellut veemäisiä itikoita vastaan, jotka ovat lämpimän ja kostean joulukuun myötä lisääntyneet. Mikä dé jà vu! Sitten on eräs mysteeri.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Makuuhuoneen vaatekaapin päällä on laatikoita. Kyllä, juuri niitä joissa muutimme vähäisen omaisuutemme Suomesta puolitoista vuotta sitten tänne. Nyt osa on tyhjiä (vai ”tyhjiä”?) ja osassa on vuokraisäntämme kamalaa roinaa. Olemme yrittäneet karsia hänen tyylinäytteensä intialais-espanjalaisesta sisustuksesta minimiin, jo ihan sen takia että lapset kyllä auttavat karsimaan ja myös siksi että meillä on rumia tavaroita ihan tarpeeksi jo omasta takaa. No, siis osa laatikoista on täynnä kaiken maailman simpukkakehyksiä Kanariansaarilta ja suloisia peltisiä keksipurkkeja 80-luvulta.

Viimeisten parin kuukauden aikana laatikossa on alkanut rapisemaan, erityisesti iltaisin ja öisin. Tämä rapina lisääntyy jatkuvasti. Vainoharhaisuuteni alkaa olla jo aivan uskomattomissa mitoissa. Onko siellä torakkaperhe valmiina jonain päivänä tulemaan päivänvaloon (…ja juuri kun kirjoitin tämän lauseen laatikko alkoi taas rapista pahaenteisesti…), tai ehkä jotain jyrsijöitä? Mitä ikinä siellä onkaan, ehkä puolimetrinen sokeritoukka tai jotain, mihin mielikuvitukseni edes riitä, sillä on oikein hyvät oltavat jos se pitää pölystä ja 90-luvun oksennuksenvärisistä tekstiileistä. Pahin pelkoni on mutanttiyökkönen. Pelkään perhosia, koita ja sudenkorentoja hävettävän paljon. Traumat juontavat Karibialle ja raivopäivisiin, A3-paperiarkin kokoisiin yöperhosiin jotka eivät epäroineet iskeä yöllä tietokoneella istuvan viattoman ihmisen takaraivoon hävittäjälentäjän vimmalla. Nyt pienetkin räpyttäjät saavat mut melko hysteeriseksi.

Toivon, että laatikon rapina jää mysteeriksi. Tässä on enää alle kolme viikkoa aikaa ja rukoilen, että mitä ikinä siellä kasvaakaan, pysyy laatikossa vielä lähtöömme asti. En koe mitään feminististä maailmantuskaa siitä, että jätän tämän mysteerin ratkaisemisen miesten hommaksi. Jos jollain on kokemusta tällaisista yliluonnollisista pahvilaatikoista, kuulen mielelläni.

 

PALUUMUUTON PELOTTAVAT PUOLET

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuntuu hieman epäisänmaalliselta kirjoittaa itsenäisyyspäivänä asioista, jotka ”kotiinpaluussa” pelottavat. Suomi on nimittäin meille oikein hyvä vaihtoehto. Odotamme innolla Oodia ja Amos Rexiä, uimahalleja ja ystäviä, lasten vapautta ulkoilla ilman äitiä, mansikoita ja savulohta, lumilinnoja ja ruskaa. En lähde listaamaan kaikkea sitä ihanaa täällä Espanjassa, josta luopuminen kirpaisee kovasti, mutta kerron myös että hieman jännittää. Jopa pelottaa. Vaikka emme ole olleet poissa kuin 1,5 vuotta, palaamme ihan uudenlaiseen elämäntilanteeseen: esikoinen menee kouluun, keskimmäinen eskariin ja kuopus ensimmäistä kertaa elämässään päiväkotiin, sillä tätä ennen hän on ollut vain kerhossa ja nyt Espanjassa esikoulussa.

Itse jännitän erityisesti kännykkä- ja pelikulttuuria. En ole digiloikan suurin fani, vaan enemmän sellainen vanhanaikainen käpy äidiksi, joka tykkää rajoittaa ruutuaikaa eikä ihan allekirjoita pelien autuaaksi tekeviä ominaisuuksia. En tietenkään usko, että voimme palata aikaan jolloin Tetris edusti korkeinta teknologiaa ja tiedän, että peleillä on myös paljon positiivisia puolia, mutta Espanjassa olen ollut tosi tyytyväinen siihen ettei esimerkiksi alakoululaisilla yleensä ole puhelimia käytössään ja monet espanjalaisäidit tuntuvat olevan yhtä old school kuin minäkin. Toki esikoisen luokalla on lapsia, jotka pelaavat Fortniteä ja myös katukuvassa näkyy yhä useammin taaperoita, joille on annettu tabletti käteen jotta aikuiset saa olla ”rauhassa”, mutta kännykkäkulttuuri on silti vielä jäljessä pohjoismaista tyyliä ja busseissakin enemmän jutellaan muiden matkustajien kanssa kuin selataan puhelinta. Olen pitänyt aika tiukasti kiinni pelittömistä päivistä poikien kanssa ja esikoinen saa selata puhelintaan yleensä vain pari minuuttia päivässä, jollei tiedossa ole treffejä suomalaisten kavereiden kanssa. Nyt Suomessa myös keskimmäinen tulee saamaan kännykän ja esikoinen solahtaa suoraan siihen maailmaan, jossa välitunneilla salaa pelataan Grannya (meillä siitä on puhuttu jo pari vuotta, ja veikkaan että se on vasta alkusoittoa näille väännöille) ja koulussa myös iso osa opetuksesta perustuu laitteiden käyttöön. Tiedetään, ei ole paluuta 80-luvulle ja se on ihan okei, mutta toivon pystyväni pitämään lapset kiireisenä muiden harrastusten parissa jotta elämässä olisi muutakin kuin Minecraft.

Vaikka olen rehellisesti sanoen todella valmis antamaan lapsille lisää liekaa, lisääntynyt vapaus myös hieman pelottaa. Olemme olleet yhdessä todella tiiviisti viimeiset pari vuotta, sillä Espanjassa vasta noin 11-vuotiaat saavat kulkea yksin kouluun eikä täällä ole samanlaista yksin pärjäämisen kulttuuria kuin Suomessa – täällä teini-ikäisetkin viettävät suhteellisen paljon aikaa perheen kesken, kun taas itse muistelen nuoruuttani ja sitä, kuinka vapaa-aika vietettiin pääasiassa kavereiden kesken. Meistä on hitsautunut poikien kanssa erittäin tiivis nelikko, sillä olemme erossa oikeastaan vain koulun ajan eli noin 25 tuntia viikossa sekä muutama tunti päälle minun ja poikien omia harrastuksia. Nyt Suomessa he menevät varhaiskasvatuksen pariin (kunhan saadaan päiväkotipaikka, sekin on oma jännitysmomenttinsa) ja tiedän, että he alkavat myös viettää taas paljon enemmän aikaa kavereiden kotona luuhaten. Se on tietenkin ihan mahtavaa, ettei lasten maailma pyöri enää minun ympärilläni eikä ole vain minun vastuullani järjestää heille sosiaalista elämää, mutta tunnen myös pientä haikeutta siitä että tämä intensiivisen yhdessäolon ajanjakso lähestyy loppuaan. Onneksi sentään jää koira, joka seuraa yhä uskollisesti vaikka vessaan.

Muiden paluumuuttajien kertomusten perusteella osaan jo varautua siihen, että parissa vuodessa kertynyt kielitaito todennäköisesti hiipuu hiljalleen ilman aktiivista ylläpitoa. Ehkä he joskus haluavat elvyttää espanjantaitonsa, ja toivon että alitajuntaan jää joitain sanoja – ensi kesänä he pääsevät taas treenaamaan useaksi viikoksi, onneksi. Mutta kielitaidon lisäksi olen huolissani niistä muista asioista, mitä tämä kulttuuri on antanut. He ovat kovin varmoja siitä, että kaikki aikuiset rakastavat heitä. Suomessa ilmapiiri on mielestäni muuttunut paljon lapsimyönteisemmäksi vuosien aikana, mutta toisaalta vasta pari kuukautta sitten poikien pelkkä olemassaolo sai ventovieraat ihmiset kiroamaan meille. He ovat äänekkäitä, iloisia ja vilkkaita ja täällä se on ollut hyvin sallittua, jopa suotavaa. Heitä huomioidaan jatkuvasti ja on ihan itsestäänselvää, että he ovat tervetulleita kaikialle siinä missä me vanhemmatkin. Suomessa tuntuu, että joudun hyssyttelemään ja hillitsemään heitä sekä brutaalisti välillä muistuttamaan, että kaikki ihmiset eivät ole kiinnostuneita heistä. Se on tavallaan sääli, sillä tämä ylitsepursuava lapsirakkaus on tehnyt hyvää heidän itsetunnolleen ja esiintymiskyvyilleen, ja soisin sen varmuuden omasta ihanuudesta säilyvän myös Suomessa. Itse aion jatkaa espanjalaisella linjalla ja hymyillä kaikille pikkulapsille, pysähtyä juttelemaan ja kehumaan enkä koskaan pyörittele silmiä tai huokaile kovaan ääneen jos jollain pienellä on huono päivä. Paitsi noh, noilla omilla.

Mutta täältä me tulemme, reilu kolmen viikon kuluttua. Huomenna tulee tasan kolme vuotta siitä, kun tulimme tänne ensimmäisen kerran ja tavoitan vieläkin sen tunteen, miten ihmeelliseltä ja oudolta kaikki tuntui. Miltäköhän Suomessa tuntuu?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TÄNÄ SYKSYNÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä blogi ei oikeastaan ole koskaan ollut mikään raivokkaan rehellinen päiväkirja tai reaaliaikainen tilanneraportti, ja tänä syksynä jos koskaan on tuntunut siltä, että niistä julki kirjoitetuista valituista paloista on tullut entistä harvempia ja valittuja. Totta kai varsinkin tutuille lukijoille varmasti rivien välistä paljastuu enemmän kuin edes itse osaan aavistaa, mutta harvinaisen paljon on jäänyt pimentoon. Siksi ajattelin kertoa edes muutaman asian tältä syksyltä, joka syystä tai toisesta on jäänyt sanomatta. Tänä syksynä…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • Olen säätänyt. Suunnitelmat ovat muuttuneet lennosta, ja juuri nyt en odota ensi vuodelta mitään muuta kuin tasaisen tylsää arkea. Ei yhtään eri ratkaisujen hyviä ja huonoja puolia vertailevia listoja, ei eri vaihtoehtojen budjetointia, ei jatkuvaa epävarmuutta kiitos. Ei yhtään asunnonvälityssivustoa, ei enää yhtään sähköpostia välittäjille – varsinkaan Realiaan, sillä jos luoja suo, en enää ikinä joudu olemaan kyseisen lafkan kanssa missään tekemisissä. Kyllä, tämä kaikki siis tapahtuu neljän tuhannen kilometrin välimatkalla, joka ei ainakaan ole tehnyt asioiden organisoimisesta yhtään sen helpompaa.
  • Olen menettänyt noin puolet hiuksistani. Ehkä se on stressi, ehkä se on alhainen hemoglobiini (ferritiinini on ollut alle viitearvojen jo vuosien ajan), ehkä pääni ei enää vain jaksanut kaiken muun painon lisäksi hiuksiani. On suositeltu kalsiumia ja biotiinia ja varmasti otan kaikki keinot käyttöön, koska tätä menoa olen Suomeen palatessani kalju ja tuntien tammikuisen ilmaston niin kaikki karvat tarvitaan lämmittämiseen.
  • Olen ollut kiitollinen siitä, että meillä on Tassu. Vaikka Tassu on syönyt omaisuutta satojen eurojen edestä, se vie röyhkeän paljon tilaa sängyssä ja pakottaa heräämään viikonloppuisinkin liian aikaisin, siitä on tänä syksynä tullut mulle tärkeä terapiakoira. Tassun kanssa olen monen illat kävellyt pitkin merenrantaa, kuunnellut dramaattista musiikkia ja surrut sitä, että kaikki ei järjestynytkään niin kuin olin toivonut. Tietenkin Tassun rooli on ollut lähinnä pistää mut liikkeelle, mutta pitkät kävelyt pimeydessä palmujen keskellä ovat ehdottomasti olleet hyväksi, meille molemmille.
  • Olen aloittanut uusia harrastuksia. Ilmajoogan ja baletin. Balettiin minut vähän niin kuin huijattiin, mutta siitä on tullut Tassun oheen toinen täydellinen tapa antaa ylikierroksilla kulkeville ajatuksille pakollinen lepotauko. Baletissa en voi miettiä muuton aikataulua, en vuokratakuita, en murehtia lasten asioita enkä omiakaan, sillä sitten sekoan askelistani ja ihana, mutta hyvin tiukka ja täpäkkä baletinopettajani antaa kyllä mun kuulla kunniani silloin. Lapsena tanssin hetken balettia legendaarisen Elwa Molinin opissa Tampereella, mutta se ei ollut kyllä silloin lajini vaan auktoriteetti ahdisti enkä ollut silloin, kuten en nytkään, mikään siro sulotar piruettieni kanssa. Nyt en enää odota kutsua Moskovan baletin tähtitanssijaksi vaan nautin kurinalaisuudesta ja siitä, että joku muu vahtii varpaideni asentoa.
  • Olen myös luopunut koirien auttamisesta. Tai ainakaan hoitokoiria meille ei enää tule. Meillä nimittäin oli yksi sijaishoitoon tullut koira, jonka jouduimme kolmen viikon jälkeen palauttamaan tarhalle kun yhteiselo Tassun kanssa ei vaan sujunut vaan koirat rähisivät yötä myöten. Ne pari viikkoa, kun tiesin tuon koiran olevan tarhalla ennen pääsyään omaan, pysyvään kotiin, olivat ihan kauheita (taatusti kauheampia koiralle kuin minulle, mutta valvoin monta yötä toivoen ettei vain sataisi tai olisi kovin kylmä, ja koiran vieminen takaisin tarhalle oli itsessään ihan todella ahdistava tilanne). Nyt en siis enää ota riskiä, että koirien kemiat eivät pelaisi ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi tuottaa jo ainakin kerran hylätylle koiralle uusi hylkäyskokemus. No, yksi varmasti hyvä tapa auttaa aina on antaa rahaa.

PA092042.jpg

Tämä ei siis ole ollut minun syksyni. Melko usein päässä on soinut se vanha Frendien tunnari; when it hasn’t been your day, your week, your month or even your year. Toisaalta kun on kuitenkin sellainen ikuinen optimisti, on mukava ajatella, että ensi vuosi on varmasti väkisinkin vähän helpompi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA