OLEN YLIKULUTTANUT

Maailmalla tuli uusiutuvien luonnonvarojen raja tältä vuodelta vastaan eilen – ja jos kaikki bailais viimeistä päivää niin kuin suomalaiset niin se olisi tapahtunut jo huhtikuussa. Mutta ei mennä siihen. Tämä on sellainen asia, josta on ihan kauhean vaikea puhua syyllistämättä, syyllistymättä, tai kuulostamatta tekopyhältä, toivottomalta, milloin miltäkin. Ja se ei nyt ole missään nimessä tarkoitus. Ei paheksua muiden valintoja vaan ihan puhtaasti pohtia omaa toimintaa.

Tämähän ei ole mikään altruistinen ajatus vaan perustuu myös siihen, että syksyllä työtilanne muuttuu sen verran, että budjettia pitää puristaa pienemmäksi. Ja siihen on varaa, sillä vaikka me monessa asiassa elellään maltillisesti – asutaan tiiviisti, joskus jopa ahtaasti, ei autoilla, ei syödä lihaa, Espanjan-matkoja lukuunottamatta himmaillaan lähinnä Herttoniemessä – niin on paljon sellaista missä mun pitäisi olla parempi.

Olen lukenut kesällä Ekovuosi Manhattanilla kirjaa, jonka sain ystävältäni, ilmastoguru Hetalta aikoinaan. Ajattelin jättää sen kokonaan lukematta, mutta nyt olen puolivälissä ja ehtinyt kokea jo ärsyttävän valaistuksen.  Kaikki asiat resonoivat! Minä ajattelen juuri näin kuin kirjailija (joka päättää yrittää elää vuoden New Yorkissa ilman hiilijalanjälkeä, onnea vaan, en vielä tiedä mikä on kokeilun lopputulos), mutta miksi en elä näin! Miksi teen paljon töitä vain jotta voin ostaa turhaa tavaraa, joka ei tee onnelliseksi, paitsi korkeintaan ihan hetkeksi, ja joka vain ahdistaa lopulta, ja kaikki se on pois siitä mikä aina lopulta tekee mut kaikista onnellisimmaksi, eli ajasta perheen ja ystävien kanssa.

Eli nyt alkaa ekovuosi Itä-Helsingissä. En pyri nollaamaan olemassaoloani totaalisesti, olen siihen liian laiska ihan rehellisesti sanoen, mutta opettelemaan uusia tapoja olla, kuluttaa ja elää. Helpoin tapa aloittaa on lopettaa shoppailu. Vaikkei tässä blogissa mitään asukuvia juuri esitelläkään, niin mä olen ihan hirveä harakka mitä tulee vaatteisiin, koruihin ja hiuspantoihin. Ja laukkuihin ja lenkkareihin. Pidin yhden vuoden ostolakkoa ja silti lipsahtelin tuon tuosta. Joten henkisesti olen varautunut taas lipsumaan, mutta oikeasti kyse ei ole vain vuoden ostolakosta vaan jostain syvällisemmästä muutoksesta omassa ostokäyttäytymisessä. Tai omassa käyttäytymisessä. Tämä kirkastui viimeistään Madridissa, missä ostoskatu Gran Vían viisikerroksinen Primark-halpamyymälä oli kuin helvetin esikartano, jossa ihmiset parveilivat lyhyen elinkaaren kokevien alihinnoiteltujen rytkyjen keskellä maaninen ostoskiima päällä, ja löysin itsekin ikuisuuden kestävästä kassajonosta hypistellen onnellisena alelöytöjäni, joita en oikeasti edes tarvitse.

Yritän selvittää myös miten muuten saisimme elämäämme ekologisemmaksi. Kierrätämme ja esimerkiksi käytän rikkinäisiä kännyköitäkin siihen asti, että sormet ovat verillä rikkinäisestä näytöstä irtoavien lasinpalasten takia ja puhelin soittelee itsekseen aamukuudelta entisille deiteille (tositarina, valitettavasti), mutta sitten… Kuinka luopua lempisiivoustarvikkeestani eli Lidlin wipeseista, jotka ovat kertakäyttöisiä ja täynnä kamalia myrkkyjä (mutta ah niin käteviä ja niistä tulee sellainen todella puhdistettu olo)? Entä lapset, uuden koulunrepun nyt olen ainakin ekaluokkalaiselle luvannut koska se kuuluu asiaan, mutta kun niille tarvitsee uuden kenkäparin joka neljäs kuukausi? Entä se, että en ehkä kestä tätä ekaa talvea Suomessa sitten vuoden 2014 pääsemättä taas hetkeksi pakoon pimeyttä ja hiljaisuutta?

Mutta toivon, että vähän ajan päästä mulla on vähemmän laskuja ja luottokorttivelkaa, järjestelmällisempi koti ja vaatekaappi, mieli joka ei pakene verkkokauppoihin ja enemmän aikaa touhuta poikien kanssa. Kuopus täytti juuri viisi, ja huomasin, ettei hän tarvitse mua enää ollenkaan! Tai tarvitsee toki, mutta vähän tuntuu siltä että työt on tehty kun päivän aikana kolmikkoa ei näe kuin ohimennen ruokapöydässä. Ja jos he sitten joskus kaipaavat mun seuraa, niin haluan olla saatavilla, en tekemässä duunia jotta saisin ostettua meille jotain. Uusia hankintoja tulee jonkin verran, koska meiltä puuttuu vielä joitain huonekaluja (onko sulla valkoista kirjahyllyä, tyyliin Ikean Expedit, koulupöytää tai kivaa kahden hengen sohvaa?), mutta mitään en haluaisi ostaa uutena. Kerron sitten, kuinka kävi.

YKSI ASIA EI MUUTU

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mun piti kirjoittaa tästä jo viime syksynä, mutta silloin se oli ahdistavan lähellä. Sen jälkeen kun meille tuli oma rescuekoira, ei voitu enää toimia sijaiskotina – yritettiin, mutta se epäonnistui ja se oli varmaan yksi kamalimmista kokemuksista koskaan, käydä jättämässä koira tarhalle, jonne se meni luottavaisena, ja sitten lähteä itse pois. Ja koko loppuvuoden aihe oli pinnalla ja esillä jokapäiväisessä arjessa, ikävä kyllä, ja heti kun tulimme takaisin Espanjaan saimme muistutuksen siitä, että eräs asia ei ainakaan ole muuttunut mihinkään: eläimiä kohdellaan yhä aivan järkyttävän huonosti.

Viime vuonna halusin kertoa, kuinka paikalliset lapset työnsivät jonkun hevosvanhuksen tyhjään uima-altaaseen, vain parin kilometrin päässä sieltä missä asuimme. Kuinka joku mulkvisti veti moottoritiellä hihnassa auton perässä kolmijalkaista saksanpaimenkoiraansa. Mielikuvitus ei riitä kaikkiin niihin tapoihin, joilla täällä eläimiä kohdellaan kaltoin. Aina välillä rakkaus Espanjaan on koetuksella, koska niin iso joukko ihmisiä on aivan barbaareja. Ei pelkkää välinpitämättömyyttä tai sitä, ettei ole rahaa ruokkia tai steriloida tai hoitaa eläimen sairauksia vaan sellaista julmuutta, jota ei voi ymmärtää.

En todellakaan ole mikään kissaihminen. Voin aina vedota allergiaan, mutta kissat ovat muutenkin olleet mulle sellainen eläinlaji meduusojen ja perhosten ohella, joiden kanssa en vain välitä olla kovin läheisissä tekemisissä. Mutta viime viikolla tapasin ystäväperheeseen adoptoidun Nala-kissan, joka… no…oli kuin pöllö. Noin kymmenkuinen pentuparka oli kokenut niin paljon kamaluuksia lyhyen elämänsä aikana, että oli sen seurauksena puolisokea, kärsi aivovauriosta ja selkärangan virheasennosta. Paikallinen eläinlääkäri oli sen pelastanut ja sai ylipuhuttua ystäväperheen adoptoimaan kissaraasun, ja nyt sillä on ainakin hyvä elämä ja hellyyttä niin kauan kun se säilyy hengissä – muiden kissojen tapaan se ei raukka putoa jaloilleen vaan kävelee päin seiniä, tulee portaat kuperkeikkaa alas ja tuijottaa tyhjyyteen kun pitäisi väistää kiireisiä ihmisiä.

Nalalla kävi tietenkin tuuri. Nyt sitä rapsutellaan ja paijataan, sitä käytetään ulkona pissalla kuin koiraa koska se ei ymmärrä hiekkalaatikon päälle, ja koska se syö kuin pulut, ruokaansa toispuoleisesti nokkien, eikä osaa pestä itseään muiden kissojen tapaan, sitä myös kylvetetään ja syötetään huolella. Kissan tuonut ihminen oli sanonut, että kissa putosi jääkaapista – vammojensa perusteella sitä on todennäköisesti tallottu tai potkittu.

Tiedän, että Suomessa on paljon eläinsuojelulakiin ja eläintenpitoon liittyviä ongelmia, mutta yleinen asenne lemmikkejä kohtaan on parempi. Ilmeisesti tämä ilmiö Espanjassa on Etelä-Espanjan ongelma, mutta kohtasin sitä myös vaellusmatkalla Teneriffalla: kellareihin teljettyjä metsästyspodencoja, jotka pääsivät ulos vain metsästyskauden aikana ja sen jälkeen suurimmasta osasta hankkiuduttiin eroon. Tällä hetkellä paikalliset koiratarhat pullistelevat taas äärimillään. Paikallinen poliisi julkaisi videon koirasta, joka oli sidottu junaradalle odottamaan lopetusta – onneksi veturinkuljettaja ehti ja halusi reagoida ajoissa. Koirien hylkäämissesonki on käynnissä ja koiranpentuja ilmestyy pahvilaatikossa portille lähes päivittäin. Lomamatkojen alta ja milloin milläkin tekosyyllä koiria tuodaan ihan omistajien toimesta tarhalle.

Ja voin tietenkin ahdistua aiheesta ja kiukutella siitä blogissani loputtomiin. Voin sanoa, että Suomessa asumisessa parhaita puolia on se, että tätä ei tarvitse nähdä päivittäin omassa arjessa. Tiedän, ettei silmien sulkeminen poista ongelmaa vaan tilanne koiratarhoilla jatkuu samana, mutta itselleni on helpompaa ettei muistutuksia eläinten huonosta asemasta tule koko ajan vastaan. La Líneassa eläinten rääkkäämistä näki viikottain ja oma avuttomuus korostui. Nyt voin lähettää rahaa, ja paluumatkalla tarkoitus olisi toimia lentokummina. Ja jos haluatte auttaa, ohjeita löytyy esimerkiksi tältä sivustolta: http://www.perreradelosbarrios.com/.

KANSALAISVELVOLLISUUS

No niin medborgare. Muistakaa äänestää huomenna, jollette ole samanlaisia varman päälle pelaajia kuin allekirjoittanut: kipitin heti tilaisuuden tullen ennakkoäänestämään, koska jos kävisi niin hullusti että esimerkiksi kuolisin ennen itse vaalipäivää niin ainakin olisin tehnyt osani demokratian toteutumiseksi. Mutta monet ymmärrettävästi säästävät ääntään itse h-hetkeen ja ymmärrän sen: siinä on jotain niin juhlallista, marssia tuulipuku tai pyhäasu päällä siihen osoitettuun äänestyspisteeseen ja sitten juoda vielä vaalikahvit päälle. Kunhan ei vain olisi muuten samanlainen antikliimaksi kuin neljä vuotta sitten. Silloin oli helppo luvata, että jos perussuomalaiset pääsevät hallitukseen muutamme pois Suomesta, kun lähtö maailmalle oli muutenkin horisontissa. Nyt en jaksaisi taas pakata.

Koska mulle ei ole mikään pyhää, ei ainakaan vaalisalaisuus, kuulutan ilolla kaikille äänestäneeni neitiä numerolla 9 eli Mai Kivelää. Henkisesti kävin kamppailua kahden todella pätevän, omaa eduskuntavuoroaan aivan liian kauan odottaneen helsinkiläisen naisen välillä: vihreiden Maria Ohisalo (37) on todella pätevä ja humaani köyhyystutkija, Mailla taas vahva osaaminen erityisesti eläinsuojelukysymyksissä, onhan hän eläinsuojeluliitto Animalian toiminnanjohtaja. Hyvistä ehdokkaista oli Helsingin vaalipiirissä lähes runsaudenpulaa: vasemmistolta toinen loistava tapaus on Ajak Majok (12) ja vihreiden Fatim Diarra (26), jonka kanssa olemme saaneet jakaa useamman autokyydin Jyväskylän ja Helsingin välillä fuksivuotenamme yhteiskuntatieteellisessä. Asennemuijia molemmat. Ja jos puolueella ei olisi merkitystä, eikä ehkä sillä että kokisin suhteellisen kiusalliseksi äänestää itseäni vanhempaa miestä, niin äänestäisin varmasti Kaarle Hurtigia (187), joka pohti ehdokkaaksi lähtöä etukäteen Instagramissa ja on jo kauan kommentoinut yhteiskunnallisia ilmiöitä liberaalista, ekologisesta ja varsin tuoreesta näkökulmasta. Uudeltamaalta äänestäisin ilolla vasemmiston Sami Säynevirtaa (352), vihreiden Tuuli Hirvilammea (409) tai SDP:n Hussein al-Taee’ta (316).

Mutta pääasia on, että äänestätte. Soisin vain Suomi Ensin-väen nukkuvan vaalipäivän ohi, mutta epäilen etteivät ne innokkaimmat rajojen sulkijat täältä mitään vaali-intoa haekaan. Oli kyse mistä vaan vaaleista, varmimmin kansalaisoikeuttaan käyttää 55-69-vuotias mies. Ei sinänsä mikään ihme, ettei siinä ensimmäiseksi mietitä sitä, miten lapsiperheet jaksavat, millaisessa maailmassa elävät minun lapseni keski-ikäisinä tai miten noita sattumalta juuri suurten ikäluokkien miehiä suosineet yhteiskunnalliset rakenteet saataisiin muutettua. Ja onhan se hyvä, että setämiehet pitävät omiensa puolta – mutta jos et satu kuulumaan tähän ryhmään, niin mene nyt hyvä ihminen uurnalle viimeistään huomenna.

vote-pedro
Kuva täältä

MINÄ SUOJELEN

En tiedä olenko hehkuttanut sitä tarpeeksi tässä blogissa, mutta mulla on ilo ja kunnia omistaa ystäväpiiri, joka on täynnä lahjakkaita, intohimoisia ja älykkäitä ihmisiä. Yksi näistä mun tosielämän idoleistani on Heta Heiskanen, johon olen tutustunut kymmenisen vuotta sitten politiikan parissa. Sittemmin Hetasta on tullut tutkijatohtori Tampereen yliopistoon ja hän on sellainen hyvien joukkojen esitaistelija, etten voi kuin huokailla kaiken sen edessä mitä hän tekee niin asiantuntijan roolissa kuin vapaaehtoisesti omalla ajallaan. Ja nyt tämä!

Tämä blogihan on saanut osansa ilmastoahdistuksesta, eikä kai mikään ihme. Voi tietty heittäytyä ihan strutsiksi ja leikkiä, ettei yksi suomalainen voi millekään mitään tai kieltää koko katastrofi. Siinä missä oma toiminta on ollut sellaista paniikinomaista paikoillaan tyhjyyteen tuijottamista ja sen toivomista, että kaikki tutkijat ovat vähän mittailleet väärin, varsinkin nuoremmat sukupolvet ovat ryhtyneet paljon reippaammin toimeen. Ja hitto, sehän on heidän tulevaisuutensa. Harmi vaan, ettei hommat sössineitä paljoa näytä kiinnostavan vaan lähinnä keksitään tylsiä tekosyitä sille, miksi monet lopulta yksinkertaiset toimenpiteet eivät ole toteutettavissa (ja yleensähän se on lopulta raha, koska onhan se nyt tärkeämpää kuin vaikka happi). No, mutta mistäs mä tällä kertaa ränttään?

Noh, en varsinaisesti ränttää vaan haluan mainostaa sellaista lempeämpää lähestymistapaa, jonka tarkoitus on luoda hieman toivoa, mutta samalla herätellä. Tuoda ilmastonmuutos ja keinot sen torjuntaan lähelle taiteen kautta; tavalla, joka toivottavasti luo enemmän yhteishenkeä kuin ahdistusta. Nimittäin viimeisten parin kuukauden aikana on Heta ollut mukana käynnistämässä projektia nimeltä Minä suojelen, ja kyseessä on alkusoitto ClimateAid Finland-konsertille, jossa Hetan mukaan yhdistyy musiikki, yhteisöllisyys ja toiminta ilmastoasioissa.

53486521_389861241828870_6264212498455461888_n

Kyseessä on videoteos, joka syntyi Hetan mukaan siitä ajatuksesta, että nuoret ansaitsevat kiitoksen, eräänlaisen voimalaulun lähdettyään rohkeasti mukaan toimimaan ilmastonmuutosta vastaan – niin ison ja pelottavan asian, että moni lamaantuu sen edessä ennen kuin kykenee toimimaan. Esitettäväksi voimalauluksi valikoitui kuulemma hyvin helposti juuri tuo Ultra Bran klassikko, jonka kertosäkeessä Heta näkee suoraan nykyhetkeen sopivaa symboliikkaa: Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi. Ja kyllä; nuorena tätä tuli tulkittua yleensä viininhuuruisilla jatkoilla jolloin kaipasi lohtua, ja nyt omien lasten jälkeen on sanoja vaikea tapailla ilman liikuttumista. Heta tiivistikin laulun sanoman niin, että siinä luvataan mahdoton rakkaimpien puolelle, ja juuri sitä asennetta ilmastoasioissa tarvitaan.

Minä suojelen-videoteos saa virallisen ensi-iltansa lauantaina 2.3. Finlandia-talolla, jossa on Nuorten ilmastokokous. Olen itse saanut kunnian kuulla kappaleen etukäteen, ja se on todella pysäyttävä. Kuten monet hienot asiat, tässäkin taustalla on lumipalloefekti kun ensin värvättiin Eero Tiilikainen ohjaajan, käsikirjoittajan ja kuvaajan rooliin sekä kapellimestari ja kuoronjohtaja Johanna Almark, ja sitten löytyivät vapaaehtoiset kuoroon, joka paisui lopulta yli 100 hengen ihmisinstrumentiksi. Mukaan saatiin myös tuotantopuolen osaajia ja lopuksi jopa ihana Rauhatäti räppäämään. Tämä tuotos tulee lauantaina Luonnonsuojeluliiton tubeen ja itse ilmastokokous myös striimataan. Ohjelma on supermielenkiintoinen, joten jos omat aktivistit olisivat vähän isompia veisin ne sinne heti voimaantumaan!

52983650_770566853318419_8221801687950557184_n

Heta on itse väitellyt tohtoriksi otsikolla Towards Greener Human Rights Protection, joten hänellä on aiheesta runsaasti faktatietoa. Ja kun kerran voi kysellä asiantuntijalta aiheesta, tenttasin hieman Hetaa siitä miten voisin suojella omia poikiani kaikelta. Heta sanoikin ensimmäisenä, että tarvitsemme ilmastolain, nopeamman siirtymän fossiilisista kestäviin energiamuotoihin ja uudistaa liikkumisen muotoja. Heta haluaakin herätellä suuret joukot mukaan: vastuu on paljon myös päättäjillä, mutta päästötön tulevaisuus vaatii yhteiskunnallisen liikkeen toteutuakseen. Päätöksentekoprosesseihin pitäisi päästä pienen, valikoidun joukon sijaan myös joukkovoiman mukaan, ja tarvittaisiin muitakin virallisia vaikuttamiskanavia kuin kansalaisaloite.

Utelin Hetalta sitä, miten hän omassa arjessaan torjuu ilmastonmuutosta, koska tiedän hänen osaavansa kohdistaa katseen asioihin, joilla on oikeasti vaikutusta. Ihan ensimmäiseksi Heta suositteli tekemään henkilökohtaisen ilmastositoumuksen täällä. Niiden jo tunnettujen asioiden, eli tiiviin asumisen, ruokahävikin ehkäisemisen ja ympäristöystävällisen energian suosimisen lisäksi Heta nosti esiin toimimisen: Heta vaikuttaa mm. Suomen luonnonsuojeluliiton liittohallituksessa ja tapaa työnsä puolestakin virkamiehiä ja päättäjiä ja yrittää osaltaan edesauttaa uusien järjestelmien luomisessa. Ja nyt Minä suojelen sinua-video, joka on ollut yksi tapa yhdistää musiikkialan ammattilaisia ja vapaaehtoisia toimimaan yhteisöllisesti tärkeän asian puolesta.

53055627_394048398087605_5323637930764271616_n

Laitan ehdottomasti lauantaina videoteoksen jakoon Facebookin puolella. Se on ollut mieletön, tiiviillä aikataululla toteutettu tahdonvoiman ja yhteishengen taidonnäyte, joka ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja toivottavasti myös ymmärretyksi. Tuokoon se toivoa ja antakoot voimia taistella, eikä vain hokea sitä ”entäs kaikki kiinalaiset”-mantraa. Tätä videota ovat olleet luomassa niin monet eri ikäiset, eri taustoista tulevat ihmiset, ettei voi kuin pistää sormet ristiin ja toivoa, että samanlaista energiaa syntyisi lisää eikä valtavan haasteen edessä heittäydyttäisi passiivisiksi.

Ihan viimeiseksi siteeraan vielä Hetaa, joka sanoo aika hyvin sen mikä tässä on oleellista: Ilmastonmuutoksen aikana meidän pitäisi osata rakastaa kaikkea meille arvokasta siten, että pelastamme sen. Ihmiskuntana se vaatii paljon tekemistä, mahdottomaltakin tuntuvia asioita, mutta jos ajattelemme yksilön tasolla, niin olemmehan me usein valmiita laittamaan oman etumme syrjään rakkaimpien suojelemiseksi. Tulevaisuuden ja nykyisten lasten suojelu vaatii ilmastotoimia, tuntuvat ne mahdottomilta tai ei, niin se lupaus pitää olla valmis tekemään, jotta lasten ja nuorten ei tarvitse pelätä tulevaisuuttaan ilmastonmuutoksen takia.

Kuvat: Päivi Kaipiainen-Heiskanen