ONKO LENTÄMINEN OKEI?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Barcelonassa sen huomasi. Aina kun katsoi merelle taivaanrantaa, siellä oli lentokone. Taivas oli täynnä valkoisia raitoja. Ääntä ei kuulunut, mutta lentoliikenne näkyi kovin hyvin kaupunkiin. Tai ehkä siihen vain kiinnitti huomiota, sillä podin ihan valtavan huonoa omatuntoa siitä, että olin lentänyt kahden yön matkalle tuhat kilometriä suuntaansa. Kyse ei ollut omasta valinnasta, itse olisin mielelläni matkustanut maitse, mutta silti. Laskin, että tälle vuodelle lentotunteja kertyy viisitoista. Se ei ole suomalaisessa mittakaavassa mikään älytön määrä, jollen nyt satu voittamaan lotossa ja lähtemään maailmanympärysmatkalle. Mutta se on liikaa. Ainakin itselleni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uskon, että ulkosuomalaiselle tämä aihe on vieläkin vaikeampi. Lentäminen on monelle pakollista, jos tahtoo käymään omassa synnyinmaassa. Yleensä ulkomaille muuttaneet ovat muutenkin sellaista sakkia, jonka mielenterveys suorastaan vaatii uusia seikkailuja – kuulun itsekin sellaisten elämäntapamustalaisten joukkoon, jossa levottomuus alkaa helposti kalvaa ja sielu kaipaa uusia kokemuksia, hajuja, makuja, värejä. Vaihtelua. Aurinkoa myös talvella. Erilaisuutta arkeen. Mutta kuten jo aiemmin kerroin, on oli elämämme Suomessa paljon ympäristöystävällisempää kuin Espanjassa – ja nyt päälle vielä tämä lentäminen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Longplayssa julkaistiin juuri kirjoitus, jossa kerrottiin Ruotsissa alkavan lentämisen veroitus. Ensimmäinen reaktioni oli puhdas riemu. Vähän niin kuin juuri vaateshoppailun kanssa, tuntuu, että oma itsehillintäni ei aina riitä. Olen kuin vauva. Sen sijaan että vain ajattelisin loogisesti ja jättäisin väliin ne ostokset, joita en tarvitse, en vain aina pysty taistelemaan impulssejani vastaan. Jos ihana paita maksaisi enemmän kuin 10 euroa, harkitsisin varmasti pidempään. Sama pätee lentomatkustamiseen. Kun Lontooseen pääsee muutamalla kympillä, on vaikea kieltäytyä suurkaupungin kutsusta. Ja tiedän, että moni ei edes pidä omia lentojaan ongelmana – koska kiinalaiset, suuryritykset, kaikki muut. Ja sallittakoon rajaton lentäminen kaikille vegaaneille, jotka eivät hanki lapsia, osta uusia vaatteita, aja yksityisautolla tai piereskele. Mutta me kaikki muut… mielestäni kulutustottumusten kriittinen tarkastelu on jokaisen velvollisuus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska en tietenkään itse haluaisi kuitenkaan luopua ihanista matkoistani, toivon, että löytyisi jonkinlainen kompromissi. Juuri lentomatkailun progressiivinen verotus, muiden liikennevälineiden tukeminen, liikelentämisen kurittaminen. Mene ja tiedä. Suosittu ehdotus – tarjottiin ratkaisuksi mitä tahansa – se ei ole varmastikaan. Kyllähän tämän vapauden matkustaa kokee kansalaisoikeudeksi. Varsinkin jos olisi Suomessa, jonka sääolot ovat melkoinen rangaistus monelle suurimman osan vuodesta. Ensi viikolla pääsen taas lomalle, mutta tällä kertaa matka taittuu bussilla. Tunnen silti piston sydämessäni, kun kolme ihanaa ystävää lentää tänne (haluaisin sanoa, että tapaamaan minua, mutta luultavasti myös Granadalla on tekemistä vierailuinnon kanssa). Siitä, kuinka suuri ilmastosynti lentäminen on, on toki erilaisia näkemyksiä ja tutkimuksia. Itse kuitenkin koen, että kaikki omat valinnat aina iltapalasta lomamatkoihin, vaikuttavat siihen, millaiset elinolot omilla lapsillani on aikuisina. Ja en tosiaan haluaisi, että kaikista synkimmät dystopiat toteutuvat koska äiti halusi vähän nähdä maailmaa – näin karrikoidusti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ME VOIMME AINA LÄHTEÄ

Siitä asti kun ensimmäisen kerran tulimme La Líneaan joulukuussa 2015 (tuntuu muuten ikuisuudelta!), olen useamminkin kerran kertonut kokemuksistamme kaupungissa. Meitä oli varoiteltu jo etukäteen, mutta olimmekin iloisesti yllättyneitä. Parhaimmillaan tämä kotikaupunkimme on kaunis, autenttinen andalusialainen kaupunki jossa asuu puheliaita, ystävällisiä ihmisiä. Kaupunki, jonka molemmilla puolilla on merta ja rantaviivaa, kaupunki, josta näkee Afrikkaan ja josta voi kävellä kokonaan toiseen valtioon.

Mutta viime aikoina ne La Línean synkkemät puolet ovat olleet paljon esillä. Jo pitkään pinnan alla kytenyt huumeongelma tuntuu nyt räjähtäneen käsiin, ja joissain medioissa La Líneaa on vähemmän imartelevasti kutsuttu ”Espanjan Kolumbiaksi”. Brittiläinen julkaisu Independent kutsui La Líneaa juuri ”Espanjan huumepääkaupungiksi”. Ja kyllähän mekin tiedämme, että se on ihan totta. Olemme ajaneet hakemaan lapsia koulusta kun poliisit ratsasivat matkan varrella kokonaista korttelia. Olen nähnyt itse, kuinka huumeita salakuljetetaan Marokosta Espanjaan. Kuulemme jatkuvasti erilaisia tarinoita milloin mistäkin epäonnistuneesta operaatiosta ja toisaalta näemme tässä muuten niin köyhässä kaupungissa uskomattoman hienoja katumaastureita ja todella prameita timangeja. Eivät välttämättä toki ole aitoja, minähän en niitä erottaisi.

Viime kuussa aivan meidän kodin vieressä – ja me muuten asumme hyvällä alueella, aivan kaupungintalon ja kaupungin parhaan hotellin vieressä – poliisit ajoivat takaa pitkään etsinnässä ollutta huumepomoa, joka kaatui skootterilla kaasutellessaan karkuun. Hänet vietiin sairaalaan, josta sitten yli kymmenen naamioitunutta ja aseistautunutta jengiläistä kävivät hänet väkivalloin hakemassa pois. Muutama päivä myöhemmin sekava potilas oli mennyt sairaalan lasten ensiapuun ja pahoinpidellyt sairaanhoitajan. Koko sairaala itsessään on jo oikea murheenkryyni, sillä uutta, modernia sairaalaa on odotettu vuosia ja kun se vihdoin on saatu auki, puuttuu esimerkiksi lastenosastolta 2/3 henkilökunnasta. Paikalliset eivät uskalla mennä ensiapuun.

Meitä ei pelota, vaikka pormestari on nimennyt tien toisella puolella olevan kaupungin kerrostalojen korttelin ”no-go alueeksi”. Elämä jatkuu täällä normaalisti. Enemmän ahdistaa saasteet; erilaisia myrkkykaasuja on ollut taas ilma täynnä, kiitos paitsi niiden rahtilaivojen, Gibraltarille suuntaavan liikenteen niin ennen kaikkea vain muutamien kilometrien päässä olevan öljyjalostamon. Jos jossain olemme ykkösiä niin keuhkosairauksissa ja syövissä! Enkä tiedä, muuttuuko mikään ikinä: Raha puhuu kovempaa kuin paikalliset, ja toisaalta kaikki jotka pystyvät pakenevat La Líneasta, ja jäljelle jää se kansanosa ketä ei kiinnosta. Myös paikallisten välinpitämättömyys, roskaaminen ja puhdas sikailu ärsyttävät.

Selvää on, että tänne ei jäädä. Lähteminen tulee varmasti olemaan katkeransuloista, koska La Línea on monella tapaa rakas paikka täynnä ihania muistoja. Mutta vaakakupissa painaa turvallisuus, terveys ja tulevaisuus. Vaikka kuinka itse kannustaisi lapsia opiskelemaan, teini-iässä he karkaavat jo kauemmas ja jos täällä nuorisotyöttömyyden keskellä niin monet nuoret valitsevat väärin ja lähtevät osaksi kansainvälistä huumebisnestä… haluan kasvattaa lapsia kuplassa, edes vähän. Enkä halua riskeerata, että astmaatikkoperhe saa ikuisia terveysvaikeuksia tämän ilman takia. Joten olemme jo alkaneet tehdä suunnitelmaa ensi vuodelle.

Mikä tässä eniten surettaa on se, että siinä missä me voimme lähteä Suomeen vaikka huomenna niin paikallisilla ei ole sitä vaihtoehtoa. Meillä on jopa varaa valita – voimme leikitellä ajatuksella muuttaa ulkomaille, ja toteuttaakin sen. Mutta en tiedä miltä tuntuisi kasvattaa lapsia ympäristössä, jossa kaikki näyttää toivottomalta. Kaiken muun päälle vielä kaupungin taloutta ravisteleva Brexit. En tiedä millaista olisi katsoa kuinka oma kotikaupunki rapistuu silmissä eikä välttämättä olisi mitään mahdollisuuksia muuttaa, joko itseään toisaalle tai sitten kaupungin kehityssuuntaa. Joten samalla kun mietimme ”mitä seuraavaksi”, tunnen myös huonoa omatuntoa. Toivon, että kun on aika sanoa hyvästit, näyttää La Línean tulevaisuus jo valoisammalta.

SYNTYNYT HOITAMAAN?

Näitä postauksia kirjoittaessa tuntuu, ettei koskaan voi olla liikaa disclaimereita. Että en halua kieltää tyttöjä (enkä poikia) leikkimästä nukeilla. Enkä tahdo että kaikki puetaan ruskeisiin tai että sukupuolet kielletään. Enkä pakota omia lapsiani leikkimään leluilla, jotka heitä eivät kiinnosta enkä kuvittele, että rakenteellinen epätasa-arvo korjaantuisi sillä että lapsilta vietäisiin nukenrattaat pois ja laitettaisiin kaikki leikkimään sukupuolineutraaleilla käpylehmillä. Oikeastaan ei pitäisi kirjoittaa koko aiheesta, koska olen jo valmiiksi ärsyyntynyt väärinymmärrysten määrästä. Tiedän, ettei niitä tässä blogissa tule ihan samassa mittakaavassa kuin vaikka Nuorgamin Emmillä, mutta olen huomannut kyseessä olevan todella vahvasti tunteisiin käyvän aiheen.

Mutta kirjoitan nyt kuitenkin. Kun sekin ärsyttää.

Kun mulla ei ole tyttölapsia vaan kolme jälkeläistä, jotka kaikki tuntuvat olevan onnekkaasti ihan omassa sukupuolessaan – poikia. Kutsun heitä tylysti komentamalla ”pojat” silloin kun homma karkaa lapasesta, ja heillä on lyhyet tukat (tämä kylläkin enemmän käytännön syistä, koska kuumuus ja täit). Jokainen ilmentää itseään ja siinä sivussa omaa sukupuoltaan hyvin omalla tyylillään, ja vaikka mun mielestä he ovat kaikki aika ”poikamaisia”, niin täällä he selvästi poikkeavat massasta värikkäillä, usein jopa pinkeillä vaatteillaan. Kuopus halusi viime viikolla itselleen vaaleanpunaiset lenkkarit, ja keskimmäisen lempiväri on kirkkaan punainen. Ja nyt ollaan maassa, jossa värillä on tosiaan väliä. Olen päivitellyt ennenkin, että Espanjassa suomalaisessa yhteiskunnassa käytävät keskustelut lasten sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta ja tasa-arvon toteutumisesta tuntuvat todella kaukaisilta. Täällä pienille tytöille laitetaan jo laitoksella reiät korvakoruja varten ja kaikilla poikaoletetuilla on ”futistukka”. Poikia kannustetaan jo pienestä asti kilpailemaan ja urheilemaan ja tyttöjä…

… Tyttöjä kannustetaan hoivaamaan. Ja tämä nyppii mua ihan kauheasti. Ei siksi, että hoivaamisessa olisi mitään väärää. En osaa sanoa, kuinka paljon tyttölasten into helliä nukkeja ja leikkiä kotia tulee selkärangasta ja kuinka paljon ympäristön vaikutuksesta, mutta itseäni se silti ahdistaa. He ehtivät elämässään hoivata ja paapoa ja vaikka kuinka paljon, miksi jo lapsena se tuodaan niin vahvasti leikkeihin? Täällä viikonloppuisin pikkutytöt työntävät nukenrattaita kaupungille ja pojat pelaavat, riehuvat ja sekoilevat. Tyttöjen pyörissä on LASTENISTUIMET. Argh! Ja okei, nyt voi sitten viisastella että onko ne muka vain tyttöjen pyöriä että enkö itse juuri syyllisty pahimpaan sukupuolittamiseen olettamalla, että vaaleanpunaiset glitterpyörät ja Frozen-prinsessapyörät olisivat vain tytöille, mutta kas, vain näissä pyörissä on oma istuin nukeille. Ei ole näkynyt Ryhmä Hau-, Hämähäkkimies– tai Cars-pyörissä, perkele.

Espanjalaiset vaikuttavat monin tavoin suomalaisia tyytyväisemmiltä elämäänsä, iloisemmilta ja avoimemmilta. Sukupuoliroolit ovat aikuistenkin elämässä paljon vahvemmat, ainakin jos ajatellaan tiettyjä odotuksia ja ulkonäköä. Erotun joukosta varmasti suttunutturani ja meikittömän olemuksen kanssa. Esikoinen on ainoa poika kuvaamataitokerhossa ja koulussaan myös varmasti ainoa poikaoletettu, jota ei jalkapallo kiinnosta lainkaan. Espanjaan verrattuna Suomessa sukupuoliroolit ovat löysemmät, kasvatus tiedostavampaa ja esimerkiksi mainonta valovuosia edellä Espanjan aika seksistisistäkin mainoksista. Ehkä täkäläisten vahvat sukupuolinormit sopivat hyvin enemmistölle, mutta voin kuvitella että kasvaminen erilaisen sukupuoli-identiteetin kanssa näin ”perinteisessä” yhteiskunnassa voi olla raskasta. Onhan täälläkin masennusta ja mielenterveysongelmia, vaikka niistä ei keskustella yhtä paljon kuin Suomessa.

Monet lapset rakastavat vanhempiensa matkimista ja leikit seuraavatkin arkielämän esimerkkiä. Kyllä meilläkin esikoinen leikki imettävänsä vauvanukkea kun sai pikkuveljen ja joutui seuraamaan näitä tosielämän imetysmaratoneja sivusta. Mutta tuntuu, että täällä se lelujen ja leikkien ja harrastusten ja vaatteiden ja koko lapsuuden jakaminen sukupuolen mukaan on niin vahvaa, että se ei jätä lapsille aina tilaa toteuttaa itseään täysillä. Mun mielestä täällä huulipunaa ja korkokenkiä käyttävät 3-vuotiaat ovat todella suloisia, mutta samalla mietin miten vahvasti heitä ohjataan jo olemaan naisellisia, vastaamaan niihin vuosisatoja vanhoihin odotuksiin ja saavuttamaan myönteistä palautetta juuri näitä ominaisuuksia korostamalla. Samalla tavalla kuin ainakin esikoisen koulussa opettaja suhtautuu poikiin juuri sellaisella ”pojat on poikia”-asenteella, että antaa niiden nyt pelata futista niin saavat edes jonkun ammatin.

Me elämme onneksi täälläkin tällaisessa ränttäävän feministiäidin punavihreässä kuplassa, jossa pinkit lenkkarit ja valomiekat sopivat samaan kuvaan. Kannustan parhaani mukaan poikia tekemään niitä asioita, jotka heitä kiinnostavat, vaikka sitten ainoina sukupuolensa edustajina omissa ryhmissään. Ja mielenkiinnolla seuraan, millä aikataululla täällä asiat muuttuvat ns. sukupuolisensitiiviseen suuntaan – jos nyt ikinä muuttuvat.

TILINPÄÄTÖS

Kun aloitin vuosi sitten henkseleitä paukutellen ostolakkoni, olin jo alitajuisesti aika varma siitä että mikään menestystarina siitä ei tule. Minulla on oikeasti aika vähän paheita (siitäkin huolimatta että aina blogissa haaveilen viinistä, olen surkea alkoholinkäyttäjä kaikessa mielessä, vuosipäiväksi hankittu minipullo shampanjaakin on vielä jääkaapissa!) mutta shoppailu on ollut ehdottomasti se pahin. Sekä itseni, lompakon että ympäristön kannalta. Ja kun sanon shoppailu, tarkoitan nimenomaan ostamista ohi tarpeen. Sijaistoimintoja verkkokauppoja selailemalla, oman itseni uudistamista vaatteilla (koska ah näyttäisin ihanalta siinä punaisessa mekossa kun kulkisin Kuubassa… mutta en tietenkään oikeasti matkusta Kuubaan ja kuljen leggingseissä ja jättimäisessä paidassa koska niin on mukavampi ja käytännöllisempi). No, se siitä – kyllä olen tästä tilittänyt tässä blogissa ihan tarpeeksi synninpäästön perässä.

Ostinko sitten vuonna 2017 vaatteita?

Oi kyllä.

Ensimmäinen neljännes meni ihan okei. Mitä nyt täysin impulssiostoksena ostin lenkkarit. Ja ballerinat (joita en ole vieläkään käyttänyt kertaakaan). Seuraava kolmen kuukauden sykli vasta fiasko olikin. Ostin espadrilloja, shortsihaalareita, mekkoja – ei helvetti. Ostin ihan hulluna. Palautinkin paljon – ajattelin, että voisin taputtaa itseäni selkään edes siitä hyvästä, että en pitänyt ”ihan kivoja” vaatteita mutta luettuani tämän artikkelin alkoi hävettää vielä enemmän. Sen lisäksi näistäkin ostoksista on yhä joitain, joita en ole käyttänyt vielä kertaakaan. Kolmas neljännes meni ihan kivasti. Vaikka pääsin lempikauppoihini, ostin vain pakolliset (eli pakkaamatta jääneitä alusvaatteita) ja yhden ylimääräisen jutun: pipon. Sitäkin pipoa olen sittemmin pitänyt aika paljon.

Entäs sitten tämä viimeinen pätkä? Noh, sehän meni ihan käsille.

Madridissa mopo karkasi käsistä ihan totaalisesti. Unohdin jälleen – tämä on varmaan oikeasti alitajuista – pakata alusvaatteet ja alusvaatekaupassa sitten ostin vähän enemmänkin kuin tarvittavat alushousut. Rakastuin Mujiin ja ostin 12 euron tarjouspaidan vain koska se oli Muji. Onneksi se oli myös tosi kiva ja on ollut sittemmin käytössä. Ostin villatakin, joka on kyllä ollut lähes päivittäin käytössä. Oli halpa villatakki, joten kolmen kuukauden päivittäisen käytön jälkeen kainalossa on reikä. Hyvä muistutus taas laadusta. Tilasin joulupakettiin Suomesta neuleen (ja opin, että kun en pysty palauttamaan, ei kannata tilata sovittamatta). Ja sitten se viimeinen repsahdus: Black Friday-alennuksesta lenkkarit.

Osan tilaamistani vaatteista palautin. Muuten lista vasta pitkä olisikin. Sen lisäksi varmaan kolmannes hankinnoistani päätyi eteenpäin käymättä edes mun päälläni; mies vei yhdet kengät, mun äidille päätyi moni vaate jonka ostin ja sitten yritin jotenkin huijata pois listalta.  Ennen muuttoa Espanjaan varmaan kolmannes vaatekaapistani katosi kirpparille, kierrätykseen tai kavereille. Mutta vastaavasta sain vuoden aikana vaatteita: ystävä työskenteli H&M pääkonttorilla ja toi sieltä euron näytekappaleita. Toinen ystävä, jota on myös ”siunattu” koon 42 jalalla, antoi VIISI paria kenkiä (joista yksi pari lähti kiertoon vähän sirompijalkaiselle ystävälle). Isojalkaiset pitävät yhtä.

Rahallisesti summa on satasia. Suunnilleen keskivertosuomalaisen vuoden vaateostosten verran. Eihän siinä mitään, mutta kun piti olla vuosi ostamatta vaatteita. Koska vuosien varrella mulle on tarttunut mukaan sen verran itsetuntemusta, että tiedän itsehillintäni olevan heikko mutta se mikä harmittaa on se, että tein yhä virheostoksia. Joistain ostoksista tuli todellisia suosikkeja, mutta osa vaatteista roikkuu yhä laput kiinni kaapissa. Omien vaatteiden määrä ahdistaa, ja vaikka kuvittelin että vuoden vaihtuessa olisin näppäinsormi ojossa valmiina tilaamaan alesta yhtä sun toista niin ei ole tehnyt mieli ostella. Ei, vaikka sitä ei tarvitsisi julkisesti enää tunnustaa. Aion ehdottomasti jatkaa kirjanpitoa myös tämän vuoden. Se havainnollistaa hyvin sen summan rahaa, jonka vähän niin kuin huomaamattani laitan vaatteisiin. Verkkopankissa tai luottokortilla se unohtuu äkkiä mutta kun tammikuussa ostetutta tavara muistuttaa rahanmenosta vielä loppuvuodesta, se kummasti suitsii shoppailuhimoa.

Vaikka ostolakko menikin reisille, se myös opetti asioita. Käytän lopulta hyvin pitkälti samoja luottovaatteita kuin aina ennenkin. Olisipa ihanaa ostaa aina vain sellaisia kestosuosikkeja, mutta en ole vielä ratkaissut lempivaatteen kaavaa. Olen yrittänyt tutkia erityisesti materiaalitietoja löytääkseni parhaat yhdistelmät; vaatteet, joissa viihdyn, jotka ovat laadukkaita ja käytännöllisiä. Vuoden aikana olen systemaattisesti vilkuillut enemmän miesten valikoimaa, koska sieltä löydän usein paremman mallisia yläosia. Enkä ostaa enää Adidaksen lenkkareita, lesti ei sovi jalalleni. Ja että en tarvitse vuosiin lenkkareita, enkä juhlamekkoja, enkä korkokenkiä – luultavasti nykyisellä käyttötahdilla selviän elämäni loppuun asti nykyisellä karderobilla. Ja vaikka näen jonkun upean vaatteen ja ajattelen, että se päällä illasta tulee ikimuistoinen, niin ikimuistoisuus syntyy ihan muilla tekijöilläkin kuin vaatteilla.

Vuoden jälkeen eniten ihmetyttää, että tällaistäkö tämä kolmekymppisen länsimaisen ihmisen elämä on. Kauhean problemaattinen suhde kuluttamiseen, jolla yhtä aikaa yrittää pelastaa maailman, rakentaa omaa identiteettiään ja lievittää stressiä. Tälle vuodelle tavoitteena on hioa omaa vaatekaappia sellaiseksi, että siellä ei ole vaatteita, joissa en viihdy yhtään – tämä ei tarkoita uuden ostamista vaan luopumista. Tavoite on myös selvittää vielä paremmin vaatteiden tuotantoketjuja ja alkuperää. Tällä hetkellä perinteisen hikipaja/luonnonavara-murheen rinnalle on noussut vaatteiden rahtikustannuksiin liittyvät kysymykset: mikä on vaatteen todellinen arvo, kuka sen todellisen hinnan maksaa, miksi helvetissä meille myydään konttikaupalla trikoorytkyjä kolmella eurolla jotka on tuotu toiselta puolelta maailmaa? Jos olisin Suomessa, liittyisin varmasti jonkun vaatelainaamon jäseneksi. Espanjassa täytynee vain iloita siitä, että puolet vuodesta pärjää pelkällä hellemekolla. ”Ostolakko” jäi siis viime vuoden osalta heittomerkkeihin, mutta toivottavasti käynnisti pidemmän prosessin oman ostoskäyttäytymisen kehittämisessä.