YÖN TUNTEINA

P6263684.jpg

Olemme olleet Espanjassa kymmenen päivää, ja olen alkanut valvoa öisin. Herään yleensä siihen, kun vieressä tuhiseva koiranpentu haluaa joko pureskella mun korvaa tai käydä pissalla, välillä se on myös päässyt mönkimään sängyn alle ja muutaman kerran vielä mystisemmin päässyt sängyn pohjassa olevasta reiästä sisään sängyn runkoon, mutta kun pentu on jo nukahtanut takaisin koiranuneen, minä valvon vielä tunnin, kaksi, kolmekin. Olen huomannut, että vaikka muutto sinällään ohi ja käytännössä kaikki on tehty, on henkisesti prosessi vielä kesken. Ei niinkään koti-ikävää kuin sen sisäistämistä, ettei ole endää kahta kotia, vain yksi. Tuntuu vähän, kuin olisin eronnut Suomesta.

Mitään järkeähän siinä ei ole, että öisin jää ajatukset kiertämään siinä, mitä sille naapurin rouvalle Suomessa kuuluu tai kuinka me selviämme tästä heinäkuusta kun emme oikein tunne ketään ja meillä on keskenämme tylsää ja miksi muutimme nyt emmekä vaikka juuri ennen koulujen alkua ja kuinka paljon kaipaan Helsingin vaihtoehtoja ja ennen kaikkea ihmisiäni siellä. Välillä on pakko katkaista kela surffaamalla netissä, etsimällä jotain turhanpäiväistä ajateltavaa etten vain palaa aina samaan lähtöruutuun, miettimään, mitä kävi sille yhdelle palapelille jonka unohdin vaatekaapin päälle tai kuinka käsitellä lasten ikävää. Kannattaisi nukkua, kun kerran voi. Lapsemme ovat siirtyneet hienosti espanjalaiseen päivärytmiin, ja nukkuvat aamuisin komeasti yli yhdeksään. Toisaalta yöt ovat niitä ainoita hiljaisia hetkiä, kun ei tarvitse ratkoa riitoja, siivota tai olla muuten vaan aina valmiina.

Luulen, että nämä kello kolme alkavat oman elämän analyysit kuuluvat tähän elämänmuutoksen käsittelemiseen. Ja että se helpottaa heti, kun tämä välivaihe – jonka hartaasti toivoisin jo olevan ohi – on lopulta ohi. Että meillä on pysyvä koti, ensimmäinen sellainen vuoteen, eikä pahvilaatikoita, säätöä ja se fiilis, että ei kannata yhden tai kahden kuukauden oleskelun takia alkaa asettua. Ja se, kun pojille löytyy täältä ikäistään seuraa. Kyllähän minä tiedän, että kaikki järjestyy, mutta yhä odotan sitä hetkeä että en yöllä herätessäni eksy ajatuksiini ja matkusta 4000 kilometriä pohjoiseen.

P6263687.jpg

KENEN UNELMIA ELÄT?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen jo kolmena vuonna kokoontunut maaliskuun lopussa Earth Hour-illalliselle viisaan ja upean Saaran luo. Tänä vuonna meitä oli paikalla Leluteekistä tuttu Emilia sekä Anu, joka räjäytti potin sillä perinteisellä ”no mitä uutta kenellekin kuuluu”-kierroksella kertomalla, että hän on perheensä kanssa myynyt kaiken (myös kauniin, kaksi vuotta sitten valmistuneen omakotitalon ja siellä olleen betonisen ruokapöydän, joka teki muhun aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen) ja muuttaa kesällä Havaijille. Vaikka emme ole muuttokiireiden ja muun elämän keskellä ehtineet keväällä nähdä, on Anun olemassaolo tuonut usein tarvittua vertaistukea, kun olen tuskaillut lähtöön liittyvien ristiriitaisten tunteiden tai sitten vihreiden Pelican-pahvilaatikoiden kanssa.

Tällä viikolla Anua haastateltiin Cafe au lait-blogiin, jossa Anu kertoo suunnitelmistaan ja fiiliksistään muuton suhteen ja voi, miten se resonoi oman tilanteen kanssa. Haluaisin tietenkin tiivistää koko haastattelun tähän ja huutaa joka kohtaan että ”JUST NIIN!”, mutta ehkä kerron vain siitä, mikä jäi päällimmäisenä mieleen. Ainakin unelmat. Että Anu oli huomannut, ettei se omakotitalo ja vakityö ehkä olekaan se oma unelma, vaikka se hyvää elämää olikin. Juuri nyt on nimittäin ollut tosi vaikeaa muistaa, että se omakin unelma on vuosien ajan ollut asua ulkomailla, matkustaa niin paljon kuin mahdollista ja toivottavasti joskus elää vähän erilaista arkea kuin se perinteinen yhdeksästä viiteen – ei sen puoleen, sitä se saattaa olla Espanjassakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mikä sitten olisi se oma unelma? Jos nyt saisin valita, haluaisin varmasti perustaa jonkun pienen bed & breakfastin Tarifan lähelle vuoristoon, jonne voisin adoptoida lempi-aasini ja koiranpentuja ja josta kuljetettaisiin pakulla vierailijoita surffaamaan tai retkille Sevillaan tai Gibraltarille tai Marokkoon. Tietenkin multa puuttuu se tarvittavat puolimiljoonaa, ajokortti, kokemus yritystoiminnasta ja varmaan aika moni muukin unelman toteuttamiseen tarvittava asia. Ei se kuitenkaan haittaa, koska mulla on paljon unelmia siitä, millaista elämä voisi olla. Ja joskus mietin aina sitäkin, että ei se omakotitalo, päiväduuni ja perinteinen suomalainen arki olisi yhtään hullumpi unelma.

Anu puhui myös hullunrohkeudesta, jota ulkomaille muutto vaatii. Sitäkin tässä tarvitaan. Olen vanhentunut varmaan kuusi vuotta viimeisen kahden kuukauden aikana ja tuntuu välillä aivan älyvapaalta, että me jätämme tämän hyvän elämän, ihanat ihmiset ja rakkaan kodin lähteäksemme kokeilemaan onneamme ihan erilaiseen ympäristöön. Silloin joutuu muistuttamaan itseään niistä unelmista, joihin kuuluu puoli vuotta kestävä rantakausi, leppoisat viikonloput autolla kierrellen ympäri Espanjaa, vapaaehtoistyö kodittomien koirien kanssa, uusi kulttuuri ja kotimaa, jossa mukava elintaso on ehkä astetta helpompi saavuttaa vähemmällä työmäärällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suomalaisena on siitä onnekkaassa asemassa, että jos se oma unelma ei toteudu edes sinne päin jossain kaukana, me voimme palata. Olen luvannut lapsille, että ensi kesänä tehdään tilannekatsaus ja jos tuntuu, ettei vuodessa elämä ole alkanut tuntua hyvältä Espanjassa, voimme aina tulla takaisin Suomeen. Tämä ei ole lohduksi vain lähtöä sureville lapsille vaan myös itselleni, kun olen huomannut että en olekaan ollut niin innoissani kuin kuvittelin vaan enemmänkin paniikissa ja pelännyt, että tämä on suurin virhe minkä elämässäni teen. Olen unohtanut ne unelmat, joihin ei kuulu kurahousut, kaamos eikä parisuhde, jossa välimatkaa on 4000 kilometriä.

Viikon päästä syömme viimeistä aamupalaamme Suomessa vähään aikaan. Seuraavan kerran tulemme pohjoiseen vasta ensi kesänä, jollei tähän väliin tule jotain sellaisia tapahtumia, jotka vaativat läsnäoloamme. Maanantaina – päivää sovittua aiemmin, ei tässä yhtään heikota – lähtevät viisi kuutiota omaisuuttamme etelään edeltä, ja sitten me. Se on seikkailu, ja se on unelma. Ja toivottavasti se toteutuu nyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MUUTOS PELOTTAA IHAN VITUSTI

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alan ymmärtää ihmisiä, jotka haluavat viettää yhdessä osoitteessa koko elämänsä. Sen lisäksi tunnustan olleeni väärässä, kun tahdoin tehdä palveluksen perijöilleni ja säästää heidät kaikkien lapsuuden kirjeenvaihtojen, lentolippujen ja muun ruoman läpikäymiseltä ja tehdä tilinpäätökseni itse. Nuo kolme Pokemon-korteista tappelevaa, kiroilemaan oppinutta, potkulaudoilla pakoon karkailevaa kuritonta kakaraa ansaitsisivat juuri sen, että hilloan aarteitani kuolemaani saakka ja sen jälkeen he saavat kierrättää, karsia ja kärsiä! Kosto on suloinen, pojat, haudan takaa hei!

Ei vaan.

Täällä eletään sitä vaihetta, että meinaa usko loppua. Unohtua se, minkä takia kaikesta luovutaan. Unohdetaan se, että nämä hyvästit eivät ole lopulliset tai ikuiset ja että takaisin pääsee milloin vain. Ei ehkä samaan asuntoon, joka nyt tuntuu maailman tärkeimmältä vaikka olen viimeiset seitsemän vuotta tuskaillut rumien seinien, irtoavien lattialistojen, hullun naapurin sekä koko ajan ahtaammaksi käyvien neliöiden kanssa. Mutta kyllä tänne pääsee. Olen ihan varma, että olisi pitänyt ajoittaa muutto maaliskuulle, kun kannan kerran päivässä kilometrin verran Lidliltä maitoja loskassa ja inhoan arkea eikä tähän ihanaan kesään, kun lähipuisto on täynnä ystäviä, ilmaista ruokaa, aurinkoa ja lämpöä, elämää ja tapahtumia.

Ovat nämä hyvästit silti vaan helvetin vaikeita.

En ole ikinä eläissäni asunut missään näin kauan. Melkein kahdeksan vuotta yhdessä osoitteessa. Ja ehkä sen noin 27 aiemman muuton perusteella olin jo alkanut uskoa, että muutot eivät tunnu missään ja olen täysiverinen beduiini, jolle koti on enemmän mielentila kuin postinumero. Mutta sitten huomaan, että kahdeksassa vuodessa asioihin kiintyy, etenkin kun samassa ajassa kotiin on kannettu kolme lasta joiden mukana olen itsekin päässyt uudella tavalla yhteisön osaksi. Tulen itkemään eroa niistä kivoista naapureista ja alueen äitiystävistä ja heidän lapsistaan, poikien ensimmäisistä ja tärkeistä kavereista, omasta ystäväpiiristäni ja monista uusista ihmisistä, joista olen viimeisten vuosien aikana löytänyt todellisia sielunkumppaneita. Ja tulen ikävöimään meidän pyykkitupaa, kävelyitä tien toisella puolella sijaitsevassa Kartanon puistossa, lenkkejä merenrannalla. Jos ikinä palaamme Suomeen, en voisi kuvitella asuvani missään muualla.

Nyt kun erityisesti mulla ja esikoisella on vaikeaa, olen tsempannut itseäni ajatuksella siitä, että muutkin ovat tästä selvinneet.

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat jättäneet kotinsa, monet vieläpä kaikkea muuta kuin vapaaehtoisesti ja tietäen mitä tuleman pitää. Ja maailma on täynnä ulkosuomalaisia, jotka vuodesta toiseen ovat tyytyväisiä jossain muualla kuin juuri Itä-Helsingissä – uskomatonta kyllä! Toiset muuttavat jatkuvasti maasta toiseen ja selviävät siitäkin täysjärkisinä. Ja ehkä kun olen selvinnyt muuton käytännöllisestä puolesta ja siitä metatyöstä, mistä Anukin kirjoitti, ja olen päässyt perille Espanjaan missä tiedän sen ihanan tunteen kun trooppinen lämmin, lehmän hönkäystä muistuttava kostea ilma tervehtii kun pääsemme ulos lentokoneen putkesta niin sitten muistan, miksi me halusimme kokeilla siipiämme ja lähteä. Ahdistus muuttuu vielä innoksi. Koska juuri nyt elämä on pelkkiä viimeisiä treffejä, hyvästejä, kyyneleitä ja luopumisen tuskaa.

Ja nyt sitten vaihdetaan levyä. Ilon kautta ja silleen. Ihanaa lauantaita!

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

PANIIKKINAPPULA

Öö, me muutetaan. Tasan kuukauden päästä. Tai hitto, tavarat lähtevät jo ennen sitä mutta te muut olette kuukauden päästä ehkä juhannuskrapulassa festareilla tai mökillä rillaamassa, mutta me – me lähdetään pois. Eikä tulla varmaan ihan heti takaisin. Ja Queen of Denial tässä hei, vasta nyt se alkaa itsellekin upota ymmärrykseen. Olen kyllä jo pari kuukautta huolettomasti heitellyt ilmoille ”niin joo me muutetaan Espanjaan” kun on kysytty tulevaisuudensuunnitelmista, mutta en ole sisäistänyt itsekään sitä. Nyt kodin tyhjentyminen, kaikkien liittymien ja sopimusten irtisanominen ja kalenterin katsominen tekee todelliseksi sen, mitä olen prosessoinut hyvin hitaasti viimeiset pari vuotta.

Ja nyt olen huomannut, että aina ennen lähteminen on ollut kovin helppoa, koska olen tiennyt palaavani – yleensä olen tiennyt jopa paluun tarkan päivämäärän. Nyt voin vain epämääräisesti arvailla, että hyvällä tuurilla ensi kesänä viikko tai kaksi Suomessa, talvella emme aio tänne tulla kuin äärimmäisen pakon edessä. Toivon siis, ettei kukaan lähisukulainen kuole (ja toivon sitä tietenkin muutenkin, en vain itsekkäistä syistä). Nyt tuntuu, että moni sellainen asia, jota on aina voinut lykätä koska tulee seuraava viikko, tulee seuraava kesä, tulee seuraava vuosi, ei ole enää lykättävissä. Meillä on noin neljä viikkoa aikaa nauttia maailman kivoimmasta kotikaupungista ja pelkään, että aika loppuu kesken.

Lapseni eivät ole koskaan uineet Stadikalla. Eivätkä Hietsussa. Kuopus ei ole koskaan käynyt Suomenlinnassa, eikä Pihlajasaaressa, eikä Uunisaaressa. Eikä Seurasaaressa. Meillä on vieläkin näkemättä Kaapelitehtaan Teatterimuseo, Ratikkamuseo sekä Kansallismuseon Vintti. Emme ole kiivenneet Stadikan torniin eivätkä lapset ole päässeet silittämään lampaita Haltialaan tai Fallkullaan. Emme ole käyneet Kaivarissa emmekä Keskuspuistossa. Lapsiltani on jäänyt väliin kaikki sellainen mikä mulle oli omassa nuoruudessa tärkeää Stadissa, koska meillä on ollut aikaa. Ei ole ollut kiire kiertää Sibelius-monumenttia ja Hakaniemen toria, koska ne ovat odottaneet meitä. Mutta nyt tuntuu, että kotiseutukasvatus jää ihan kesken.

Eikä pahinta ole suinkaan se, että on paikkoja, joihin lapset eivät ole päässeet ollenkaan. Meillä nimittäin on aivan liian pitkä lista kohteita, joissa täytyy käydä uudestaan. Jokaiselle on luvattu kiipeilyreissu Korkeessa, esikoinen pääsee jo Lintsin vuoristorataan. Kuulemma Lasten kaupunkiin JA Lasten liikennekaupunkiin pitäisi päästä. Haluaisin viedä pojat vielä SeaLifeen ja Luonnontieteelliseen museoon – ja äh, meillä on käyttämättä lahjakortti Flamingon kylpylään, ja onhan Vantaalla vielä Heurekakin! Sen lisäksi lapset haluavat hengailla mökillä ja omalla uimarannalla, käydä leffassa, nähdä mahdollisimman paljon kavereita ja yhdet juhlatkin pitäisi vielä järjestää. Ne eivät olekaan pelkät kuopuksen 3-vuotissynttärit vaan myös läksiäiset.

Helsinki on ollut hyvä paikka asua. Olemme pärjänneet pienessä asunnossa tulematta mökkihöperöiksi, koska ulkona on avautunut avara maailma. Kulttuuritarjonta lapsille on mahtavaa eikä se ole sitä väsyneiden Ryhmä Hau-hahmojen reggaeton tanssia mitä se on Espanjan kotikaupungissamme, vaan kunnianhimoista, taiteellista ja aikuisenkin mielestä kiehtovaa. Täällä on taidetta, tapahtumia, tekemistä sadepäivillekin. Me olemme asuneet alueella, josta kävelee viidessä minuutissa metsän keskelle ja merenrantaan, toisaalta usein kulkevilla julkisilla kulkuneuvoilla päässyt kaupungin keskustaan 20 minuutissa. Lapsiperheelle Helsinki on tuntunut juuri täydelliseltä asuinpaikalta, etenkin täältä lähiöstä katsoen. Paniikin lisäksi päälle puskee ikävä.