TUNNUSTAN!

Nyt täytyy tehdä pari tunnustusta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan ainakin, että eilen pari lasia tinto de veranoa ja puolentoista tunnin videopuhelu ystävän kanssa saattoi olla viikon kohokohta. Ei nyt ihan yhtä täydellistä kuin maailmanparantaminen samassa tilassa, mutta aika hyvä, sanoisinko.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan muuten olleeni väärässä – en yleensä ole, tai en ainakaan tunnusta sitä. Ränttäsin jo etukäteen Cars 3-elokuvasta varmana, että nyt on tehty uusiksi kaikki kakkososan virheet ja luvassa on jotain armotonta räimettä ja paniikinlietsontaa lapsissa. Mutta sehän olikin ihan hyvä! Ottaen huomioon, että kävimme katsomassa tämän ei täydellisen, mutta aika hyvän lastenelokuvan englanniksi, jolloin poikien mielenkiinto hieman kärsi kielimuurin takia, mä olin luultavasti perheestä se, joka oli eniten innoissaan. Pitkästä aikaa Cars-elokuva, jonka jokaista juonenkäännettä ja vuorosanaa ei tuntenut entuudestaan! Pahoittelen siis hätäistä arviotani pelkän teaserin perusteella: My bad!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan, että olen käynyt nyt kaksi kertaa lenkillä enkä selvinnyt vielä viiden kilometrin yhtäjaksoiseen juoksuun. Vuoden täydellisen juoksutauon jälkeen aloitin ehkä hieman myöhään (taas) tämän puolimaratonille valmistautumisen. Olemme nimittäin ystäväni kanssa menossa lokakuun lopussa Madridiin juoksemaan puolikkaan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Torstaina paikallisella rannalla, juuri siltä jolla me mielellämme vietämme iltapäivämme, annettiin haivaroitus kahden haihavainnon perusteella. Tunnustan, että annoin itseni hieman panikoida, vaikka oikeasti olen hyvin tietoinen että mahdollisesti bongattu särmäpurjehai ei ole mikään Tappajahain veroinen peto vaan aika uimareille varsin harmiton seuralainen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan että ostolakosta huolimatta olen sekä vilkuillut NOSHin syysmallistoa että haikaillut Hennesin jokasyksyistä kuvastoa. Ei sillä, että se ostolakko nyt tähänkään asti olisi ollut mikään maailmanluokan menestys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tunnustan vielä nyt senkin, että nämä kuvat ovat just sellainen klassinen lavastus blogiin mistä bloggaajia aina syytetään. Käytiin tutustumassa meidän kotitalon kattoterassiin ja en tiedä mitä ajattelin, kun otin nuo pojat mukaan. Kaksi korkeanpaikankammoista sai huutaa pää punaisena kun kolmikko koko ajan joko roikkui reunalla, kieri lokinkakassa (jota tuolla toden totta riitti), keinui pyykkinaruissa tai oli muuten vaan jotenkin kuolemanvaarassa koko ajan. Oltiin ajateltu ihailla auringonlasku katolta, mutta otettiin kymmenessä minuutissa kuvat ja lähdettiin takaisin kolmanteen kerrokseen leputtamaan hermoja.

HIMOSHOPPAILIJAA HÄVETTÄÄ

Vaatteettoman vuoden – sellaisen, jolloin ei pitänyt ostaa uusia vaatteita – puoliväli häämöttää ja noh, tiedossa ei ole kultaa eikä kunniaa. En tiedä onko se ollut tämä muuttostressi tai muuttostressiä seurannut pysyvämpi turpoaminen, jonka seurauksella vain haaremihousut ja tunikat mahtuvat päälle, vai se että sisäinen hamsterini on halunnut kompensoida jatkuvaa luopumisprosessia mutta anyways, on mennyt ihan käsille tämä ostolakko. Koska en ole ehtinyt hirveästi päivittää muiden blogikuulumisia en aivan tiedä miten Arkijärjellä sujuu, mutta jollei hän ole ostanut itselleen vaatetehdasta Bangladeshista voisin väittää, että paremmin menee.

Ensimmäinen lipsahdushan tapahtui heti ensimmäisellä kvartaalilla, kun tilasin itselleni lenkkarit (ja avokkaat, jotka saapuivat kyllä vasta huhtikuun puolella). Jossain vaiheessa vain annoin itselleni luvan taas avata nettikauppojen uutiskirjeet ja lopulta myös selata sivuja – ensin lasten vaatteita, ja sitten nopeasti vilkaista mitä siellä alelaarissa oli naisille. Täytän kyllä kaikki ongelmakäyttäjän tunnusmerkit, mutta koska nämä viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet ehkä elämäni stressaavimmat, antaisit itselleni anteeksi vakavammatkin rikkomukset kuin pelkän ostolakon rikkomisen. Vuoden päätteeksi lupaan tehtä sentintarkan tilinpäätöksen ja siinä paljastuu rikkomukseni vakavuus, mutta vielä hetken piilottelen kuitteja ja häpeän nurkassani.

Jos nyt jotain hyvääkin! Aion totta kai palata ruotuun mitä pikemminkin. On oikeastaan ihan pakko, koska muutto on imenyt viimeisetkin massit enkä luota Espanjan postilaitokseen tarpeeksi tilatakseni sinne mitään verkkokaupoista. Sen lisäksi olen tyhjentänyt vaatekaappiani; no, tällä hetkellä kaikki käytössä olevat vaatteet mahtuvat matkalaukkuun, mutta olen siis antanut eteenpäin, myynyt, kierrättänyt ja leikellyt räteiksi valtavan määrän vääränlaisia vaatteita. Mikään ylpeilyn aihehan se ei tietenkään ole, että kaappi oli puolillaan vääriä valintoja, joissa laput olivat vielä kiinni, mutta nyt ne vaatekappaleet tuovat toivottavasti iloa muille. Neljä numeroa liian pienet farkut ja muut tavoitevaatteet, kotihousuista mökkihousuiksi alennetut reikäiset verkkarit, noin 6000 paritonta sukkaa ja yksinkertaisesti vain omaan tyyliin sopimattomat yksilöt ovat oikeaoppisesti ohjattu eteenpäin, mitään ei ole heitetty roskiin. Tai yhdet reikäiset alushousut, kun en kehdannut kierrättää. Niistä ei olisi saatu aikaan kuin painajaisia.

Olen rankaissut itseäni heikosta itsekurista ja holtittomasta luottokortin levittelystä esimerkiksi purkamalla Ikean kerrossängyn, jonka uskoisin hyvittävän hieman tätä universumille annetun lupauksen pettämistä. Espanjassa sitten ei tarvitakaan kuin hyvää hellemekkoa ja uikkareita seuraavat neljä kuukautta, paitsi kun marraskuussa alkaa taas tulvia joudun kyllä saapasostoksille. Siihen asti, Matti Nykäsen sanoin, jokainen tsäänssi on mahdollisuus. Mahdollisuus siis olla ostamatta.

MACHINES

Näyttökuva 2017-04-10 kello 14.42.38.png

Koska vaalien jälkeisessä maanantaissa ei muuten ollut tarpeeksi maailmantuskaa, kävin aamulla katsomassa elokuvissa Machines-dokumentin. Intian Gujaratissa kuvattu dokumentti menee suoraan sylttytehtaalle, tekstiilitehtaalle jossa köyhät miehet tekevät ympäripyöreitä päiviä parin dollarin palkalla kemikaalien, pölyn ja kaikin puolin epäinhimillisten olosuhteiden keskellä. Jostain syystä alkoi kovasti kutittaa ne päällä olevat omat vaatteet – Zaran farkut, joiden materiaali tulee myös samoista tehtaista.

Tekstiiliteollisuuteen jo lapsena tottuneen ohjaajan, intialaisen Rahul Jain dokumentin tiedollinen anti ei ehkä ole niin suuri kuin olisi voinut olla. Hän antaa kuvien ja ennen kaikkea koneiden ja polttouunien metelin puhua puolestaan, visuaalisesti reilu tunnin mittainen dokumentti onkin upea. Se antaa äänen muutamille työntekijöille, jotka varsin koruttomasti kertovat arjestaan – miten vähän köyhällä on vaihtoehtoja, miten lapsena aloitettu työ tehtaalla voi mahdollistaa paremman työpaikan aikuisena, miten nälkäiset työntekijät ovat liian heikkoja järjestäytyäkseen. Dokumentissa haastatellaan vain yhtä esimiestason työntekijää, ehkä jopa paikan pomoa, joka saa kyseenalaisen kunnian olla yksi vuoden epämiellyttävimmistä elokuvapersoonista. Valitettavasti hän vain on todellinen.

Näyttökuva 2017-04-10 kello 14.42.18.png

Yksi dokumentin ehdottomia ansioita on se, että tuotantoketjussa mennään taas hieman alemmaksi: vaateteollisuuden hikipajoista on puhuttu paljon, mutta silloin keskustelussa on usein Bangladeshin tai Kiinan ompeluleirit, joissa vaatteet vähintään yhtä kamalissa oloissa kootaan yhteen ennen kuljettamista ketjuliikkeisiin ympäri maailman. Vielä ei ole päästy näkemään millaisia uhrauksia ihmiset ja ympäristö tekevät raaka-aineiden saamiseksi keinokuiduista puuvillan viljelyyn, mutta nyt olemme taas nähneet tuotantoportaan yhden vaiheen, joka ei sekään kestä lähempää tarkastelua. Tieto lisää taas länsimaisen kuluttajan tuskaa: taas yksi vaihe oman vaatteen syntyprosessissa, jolle ei itse oikein voi mitään. Viiden euron paidan valmistuksen jokaista vaihetta tuntuu olevan mahdoton jäljittää, ja toisaalta tämä muistutti siitä, että pelkkä vaatteen valmistus ei vielä lupaa, että koko prosessi kuidusta kuteeksi olisi ekologinen ja eettinen.

Dokumentissa kuvataan usein tarkkaan tuskaisen väsyneitä työntekijöitä, jotka torkahtelevat työpisteilleen. Työ on mekaanista, hetkittäin erittäin vaarallista ja äärimmäisen kuluttavan näköistä. Mutta meidän sääliämme eivät tekstiiliteollisuuden työntekijät kaipaa, vaan palkankorotusta, arvostusta ja parempia työolosuhteita. Ei liene realistista ajatella, että kankaita ei enää valmistettaisiin tai että köyhät eivät tarvitsisi töitä jatkossa, mutta jotain… jotain pitäisi tehdä. Rahul Jain teki dokumentin. Erityisen pahaa teki katsoa tehtaan nuorimpia työntekijöitä, jotka silmämääräisesti olivat 12-13-vuotiaita, käsittelemässä kemikaaleja, värejä ja muita myrkkyjä ilman mitään suojakäsineitä. Lihansyönnissä itseäni tökkii ajatus siitä, että eläimiä kasvatettaisiin kärsien vain päätyäkseen minun ruoakseni ja vastaavasti omatuntoa painaa ajatus lapsista, joiden terveys ja hyvinvointi vaaraantuu vain siksi, että voin ostaa halpoja uusia vaatteita.

Näyttökuva 2017-04-10 kello 14.42.29.png

Kuvat: Finnkinon sivuilta

KERRAN KVARTAALISSA

P3283383.jpg

Arkijärki-Jenni jo jonkin aikaa sitten kyseli, miten se mun kauheasti etukäteen kuuluttamani ostolakko sujuu. Ajattelin, että raportoin teille tunnollisesti kerran kvartaalissa, koska kukaan nyt jaksa joka kuukausi lukea siitä mitä ihania vaatteita haluaisin ostaa ja miten vaikeaa on länsimaalaisen ihmisen olla koko ajan ylikuluttamatta.

No, miten sitten menee?

Noh. Tämän postauksen kuvituksena on vaaleanpunaiset Gazelle-tennarit ja varmaan arvaattekin, että on aika tunnustaa. Lipsahti. Onnistuttuani kaksi kuukautta vaientamaan kaikki ostoimpulssit, voin rehellisesti myöntää olleeni mainoksen (tai tässä tapauksessa Instagram-kuvan) uhri: siitä kun näin kuvat näistä voimavärissäni ilmestyneistä lenkkareista, meni noin neljä minuuttia että olin naputellut ne tilaukseen verkkokaupasta. Olin hyvin tietoinen, että kahden kuukauden kurimus menee nyt hukkaan enkä pysty tätä perustelemaan millään tavalla. Kaapissa oli kaksi suht uutta kenkäparia odottamassa, mutta en vaan voinut vastustaa noita.

Periaatteessa voisin sanoa, että tämä oli ainoa harha-askel matkalla askeesiin. No ei ollut. Se toinen harha-askel on vaan postissa matkalla paikalliselle Ärrälle, koska eräiden punaisten ballerinojen seikkailu on ollut sellainen, että maailmankaikkeus selvästi yrittää viestittää mulle että ÄLÄ OSTA. Ei pitäisi. En tarvitsisi. Nämä kengät ovat selvästi mun heikko kohta. Mun jalkahan on vaatimattomasti kokoa 42 ja voin kertoa, että teini-iässä ei löytynyt mitään kauniita ja kivoja kenkiä siinä koossa. Sain hankkia kenkäni miesten osastolta ja niitä kutsuttiin koulussa mm. kanooteiksi ja suksiksi. Eihän se nyt mikään pätevä puolustus ole, mutta aikuisena olen kyllä nauttinut verkkokauppojen tarjonnasta senkin edestä.

Olen siis ostanut kaksi paria kenkiä. Harkitsen vakavasti erään mekon ostamista, koska en saa vain päästäni pois mielikuvaa jossa istun juuri se mekko päällä lukemassa kirjaa ja juomassa viiniä Espanjassa lempiravintolani edustalla. Sen lisäksi olen, vastoin aiempaa päätöstäni, ruinannut äitienpäivälahjaksi erästä hupparia. Olin päättänyt, että lahjavaatteet otetaan vastaan, mutta niitä ei erityisesti pyydetä. En voi ulkoistaa shoppailunhimoani. Arvontoihin olen osallistunut, koska voitettua vaatetta ei lasketa. Ajattelin myös, että vaatteiden itse tekeminen kyllä hyväksytään, koska olen niin laiska ja lahjaton käsitöissä, että luultavasti kulkisin ennemmin vuoden jätesäkissä kuin tarttuisin itse neulaan ja lankaan.

Noin yleensä tämä on tehnyt hyvää, etenkin taloudellisesti. Olen joutunut tarkastelemaan kriittisesti vaatekaappiani ja olenkin, sekä muutto että tyylinmuutos mielessä, karsinut sieltä paljon myyntikelpoisia yksilöitä, joita en vain ole ikinä pitänyt (ja joita tiedän, etten ikinä pidä – vaikka nyt se röyhelötoppi, joka päällä kuvittelin vatkaavani salsatunnilla… ei taida tapahtua) ja sitten niitä reikäisiä ja rähjäisiä vaatteita, joissa en kehtaa käydä edes siellä Ärrällä lunastamassa pakettiani. On tullut entistä selvemmäksi, mitkä vaatteet ovat suosikkeja, ja millaisissa vaatteissa on mukava olla. Uskon, että vuoden päästä teen jo paljon parempia valintoja ja toivottavasti osaan tällaisena mielikuvashoppailijana hahmottaa, mitkä tilanteet toteutuvat todennäköisesti: se, että istun juomassa viiniä terassilla, vai se, että käyn tanssitunneilla salsaclubilla.

Vaikka ihan nappiin tämä ostolakko ei ole mennyt, se jatkuu. Mun oma henkilökohtainen angstailu siitä, etten voi hoitaa mielipahaa, tekemisenpuutetta tai minäkuvan heikkouksia ostamalla uusia vaatteita on oikeastaan ihan toissijaista sen rinnalla, että tämä nykyinen kulutuskäyttäytyminen ja vaateteollisuuden kaikki ongelmat ahdistavat ihan hitosti. Ei ole kiva olla osa ongelmaa. Vaikka olenkin kokenut suurta tyytyväisyyttä lajitellessani niitä kotivaatteiksikin liian kulahtaneita rätei ja lumpui kierrätykseen, ei se varsinaisesti ole mikään vastaus siihen, että ostamme liikaa.