VIRHEOSTOKSISTA OPPII?

Julkaisin eilen Instagramissa oikein klassisen ”päivän asu”-kuvan, jossa kerroin kuinka tuo päälläni oleva mekko oli melkoinen virheostos. Bongasin sen Málagan bussiaseman vierestä Zarasta noin kolme minuuttia ennen kuin piti hypätä bussiin – ei siis aikaa sovittaa tai kauheasti tutkailla saumoja, materiaaleja tai muutakaan – ja se oli jotenkin pakko saada. Juuri se kamala impulsiivinen hetki, kun otat riskin. Kotona sitten sovitin ja totesin, että ei oo mun tyyliä, olkapäät näyttää kuin niissä ois toppaukset ja tuo leikkaus nyt ei vaan imartele meikäläisen vartalonmallia. Piti palauttaa. Paitsi sitten joku perheen suuri taiteilija oli vähän sohinut helmaan värikynää ja kuittikin oli kadonnut kun olin inventoinut lompakkoa, joten jäin jumiin mekon kanssa. Nyt sitä on pakko käyttää, joskin monet tosi positiiviset kommentit kuviin ilahduttivatkin ja tekivät mekosta astetta mieluisamman.

Sen ei-niin-menestyksekkään vaatelakkovuoden jälkeen ei olla siis vielä opittu pois vanhoista tavoista. Sen verran olen tsempannut, että päätin etten enää osta itselleni yhtään vaatetta Hennesiltä (tämä tietty sen jälkeen, kun olin ensin ostanut sieltä vaikka mitä…) ja katsoin Netflixistä vaatteiden halpatuotantoa käsittelevän dokumentin, The True Cost. Vaikka se lisääkin, Machines-dokkarin tapaan, maailmantuskaa, on tuotantoketjuun tutustuminen ja sen toteaminen ongelmalliseksi lähes joka vaiheessa aina raaka-aineiden tuotannosta myymättä jääneiden vaatteiden loppusijoitukseen asti taas hieman tehnyt helpommaksi olla ostamatta. Vaikka olen silti ostanut.

Olen kuitenkin pakottanut itseni pitämään kirjaa ostoksista, koska siinä missä satunnaisina luottokortin vingahduksina vuoden vaateostot eivät tunnu mitenkään isolta asialta, niin kun ne listaa ja lopulta laskee yhteen sen räteihin ja lumpuihin tuhlatun rahan… huoh. Sen lisäksi, että ”vaatteet 2018” excelissäni on kirjattu ylös kaikki ostokset yksitellen, löytyy siitä kaksi välilehteä joista toivon olevan apua jatkossa kun tahdon tehdä järkeviä ostoksia. Ensimmäisellä on ne vaatteet, mitä voin hankkia. Ei varsinaisesti sellaisia mitä tarvitsen, mutta klassisen vaatekaapin kulmakiviä ja sellaisia, joita olen harkinnut pitkään. Täydelliset maiharit ja just sopiva kauluspaita. Nämä ovat vaatteita, jotka voin sitten joskus – kun se juuri oikea tulee vastaan – ostaa hyvällä omatunnolla. Toisella välilehdellä on materiaalilistauksia, sekä lempivaatteista että niistä epäonnistuneista hankinnoista, joista on kadonnut muoto ja tuntuma heti ekalla käytöllä. Koska viihdyn erityisen hyvin neuleissa, olen yrittänyt löytää eri materiaalien täydellistä yhdistelmää, ei liikaa tekokuituja muttei pelkkiä luonnonmateriaaleja, koska käytännöllisyys (kyllä, olisipa ihanaa jos voisi vain aina tuuletella vaatteet puhtaiksi, mutta nuo eritteet eivät oikein lähde tuulen mukana farkuista jne).

Tällä viikolla vietetään Vaatevallankumousta, joka on mahtava juttu. Niin kuin lentomatkustamisenkin suhteen, en panisi pahakseni pientä haittaveroa mitä tulee vaatteisiin – ainakin niihin, jotka jäävät myymättä. Tällä hetkellä nykyiset markkinat tuntuvat aivan absurdeilta, silloinkin kun on peruuttanut uutiskirjeet, lakannut seuraamasta lempimerkkejä sosiaalisessa mediassa ja muutenkin alkanut paremmaksi ihmiseksi, ainakin mitä tulee ostokäyttäytymiseen. Seuraava haaste voisi olla lastenvaatteet, joissa tarvetta on enemmän, kierto lyhyempää ja toisaalta joihin satsaaminen samalla ”tämä kestää vuosikymmeniä”-ajatuksella ei aivan toimi: ainakaan meidän perheessä, jossa keskimmäinen on lyönyt kaikki ennätykset rikkomalla yhdeksät housut polvista kuukauden sisällä. Aion muuten viedä ne korjattavaksi tai lyhennettäväksi shortseiksi!

TILINPÄÄTÖS

Kun aloitin vuosi sitten henkseleitä paukutellen ostolakkoni, olin jo alitajuisesti aika varma siitä että mikään menestystarina siitä ei tule. Minulla on oikeasti aika vähän paheita (siitäkin huolimatta että aina blogissa haaveilen viinistä, olen surkea alkoholinkäyttäjä kaikessa mielessä, vuosipäiväksi hankittu minipullo shampanjaakin on vielä jääkaapissa!) mutta shoppailu on ollut ehdottomasti se pahin. Sekä itseni, lompakon että ympäristön kannalta. Ja kun sanon shoppailu, tarkoitan nimenomaan ostamista ohi tarpeen. Sijaistoimintoja verkkokauppoja selailemalla, oman itseni uudistamista vaatteilla (koska ah näyttäisin ihanalta siinä punaisessa mekossa kun kulkisin Kuubassa… mutta en tietenkään oikeasti matkusta Kuubaan ja kuljen leggingseissä ja jättimäisessä paidassa koska niin on mukavampi ja käytännöllisempi). No, se siitä – kyllä olen tästä tilittänyt tässä blogissa ihan tarpeeksi synninpäästön perässä.

Ostinko sitten vuonna 2017 vaatteita?

Oi kyllä.

Ensimmäinen neljännes meni ihan okei. Mitä nyt täysin impulssiostoksena ostin lenkkarit. Ja ballerinat (joita en ole vieläkään käyttänyt kertaakaan). Seuraava kolmen kuukauden sykli vasta fiasko olikin. Ostin espadrilloja, shortsihaalareita, mekkoja – ei helvetti. Ostin ihan hulluna. Palautinkin paljon – ajattelin, että voisin taputtaa itseäni selkään edes siitä hyvästä, että en pitänyt ”ihan kivoja” vaatteita mutta luettuani tämän artikkelin alkoi hävettää vielä enemmän. Sen lisäksi näistäkin ostoksista on yhä joitain, joita en ole käyttänyt vielä kertaakaan. Kolmas neljännes meni ihan kivasti. Vaikka pääsin lempikauppoihini, ostin vain pakolliset (eli pakkaamatta jääneitä alusvaatteita) ja yhden ylimääräisen jutun: pipon. Sitäkin pipoa olen sittemmin pitänyt aika paljon.

Entäs sitten tämä viimeinen pätkä? Noh, sehän meni ihan käsille.

Madridissa mopo karkasi käsistä ihan totaalisesti. Unohdin jälleen – tämä on varmaan oikeasti alitajuista – pakata alusvaatteet ja alusvaatekaupassa sitten ostin vähän enemmänkin kuin tarvittavat alushousut. Rakastuin Mujiin ja ostin 12 euron tarjouspaidan vain koska se oli Muji. Onneksi se oli myös tosi kiva ja on ollut sittemmin käytössä. Ostin villatakin, joka on kyllä ollut lähes päivittäin käytössä. Oli halpa villatakki, joten kolmen kuukauden päivittäisen käytön jälkeen kainalossa on reikä. Hyvä muistutus taas laadusta. Tilasin joulupakettiin Suomesta neuleen (ja opin, että kun en pysty palauttamaan, ei kannata tilata sovittamatta). Ja sitten se viimeinen repsahdus: Black Friday-alennuksesta lenkkarit.

Osan tilaamistani vaatteista palautin. Muuten lista vasta pitkä olisikin. Sen lisäksi varmaan kolmannes hankinnoistani päätyi eteenpäin käymättä edes mun päälläni; mies vei yhdet kengät, mun äidille päätyi moni vaate jonka ostin ja sitten yritin jotenkin huijata pois listalta.  Ennen muuttoa Espanjaan varmaan kolmannes vaatekaapistani katosi kirpparille, kierrätykseen tai kavereille. Mutta vastaavasta sain vuoden aikana vaatteita: ystävä työskenteli H&M pääkonttorilla ja toi sieltä euron näytekappaleita. Toinen ystävä, jota on myös ”siunattu” koon 42 jalalla, antoi VIISI paria kenkiä (joista yksi pari lähti kiertoon vähän sirompijalkaiselle ystävälle). Isojalkaiset pitävät yhtä.

Rahallisesti summa on satasia. Suunnilleen keskivertosuomalaisen vuoden vaateostosten verran. Eihän siinä mitään, mutta kun piti olla vuosi ostamatta vaatteita. Koska vuosien varrella mulle on tarttunut mukaan sen verran itsetuntemusta, että tiedän itsehillintäni olevan heikko mutta se mikä harmittaa on se, että tein yhä virheostoksia. Joistain ostoksista tuli todellisia suosikkeja, mutta osa vaatteista roikkuu yhä laput kiinni kaapissa. Omien vaatteiden määrä ahdistaa, ja vaikka kuvittelin että vuoden vaihtuessa olisin näppäinsormi ojossa valmiina tilaamaan alesta yhtä sun toista niin ei ole tehnyt mieli ostella. Ei, vaikka sitä ei tarvitsisi julkisesti enää tunnustaa. Aion ehdottomasti jatkaa kirjanpitoa myös tämän vuoden. Se havainnollistaa hyvin sen summan rahaa, jonka vähän niin kuin huomaamattani laitan vaatteisiin. Verkkopankissa tai luottokortilla se unohtuu äkkiä mutta kun tammikuussa ostetutta tavara muistuttaa rahanmenosta vielä loppuvuodesta, se kummasti suitsii shoppailuhimoa.

Vaikka ostolakko menikin reisille, se myös opetti asioita. Käytän lopulta hyvin pitkälti samoja luottovaatteita kuin aina ennenkin. Olisipa ihanaa ostaa aina vain sellaisia kestosuosikkeja, mutta en ole vielä ratkaissut lempivaatteen kaavaa. Olen yrittänyt tutkia erityisesti materiaalitietoja löytääkseni parhaat yhdistelmät; vaatteet, joissa viihdyn, jotka ovat laadukkaita ja käytännöllisiä. Vuoden aikana olen systemaattisesti vilkuillut enemmän miesten valikoimaa, koska sieltä löydän usein paremman mallisia yläosia. Enkä ostaa enää Adidaksen lenkkareita, lesti ei sovi jalalleni. Ja että en tarvitse vuosiin lenkkareita, enkä juhlamekkoja, enkä korkokenkiä – luultavasti nykyisellä käyttötahdilla selviän elämäni loppuun asti nykyisellä karderobilla. Ja vaikka näen jonkun upean vaatteen ja ajattelen, että se päällä illasta tulee ikimuistoinen, niin ikimuistoisuus syntyy ihan muilla tekijöilläkin kuin vaatteilla.

Vuoden jälkeen eniten ihmetyttää, että tällaistäkö tämä kolmekymppisen länsimaisen ihmisen elämä on. Kauhean problemaattinen suhde kuluttamiseen, jolla yhtä aikaa yrittää pelastaa maailman, rakentaa omaa identiteettiään ja lievittää stressiä. Tälle vuodelle tavoitteena on hioa omaa vaatekaappia sellaiseksi, että siellä ei ole vaatteita, joissa en viihdy yhtään – tämä ei tarkoita uuden ostamista vaan luopumista. Tavoite on myös selvittää vielä paremmin vaatteiden tuotantoketjuja ja alkuperää. Tällä hetkellä perinteisen hikipaja/luonnonavara-murheen rinnalle on noussut vaatteiden rahtikustannuksiin liittyvät kysymykset: mikä on vaatteen todellinen arvo, kuka sen todellisen hinnan maksaa, miksi helvetissä meille myydään konttikaupalla trikoorytkyjä kolmella eurolla jotka on tuotu toiselta puolelta maailmaa? Jos olisin Suomessa, liittyisin varmasti jonkun vaatelainaamon jäseneksi. Espanjassa täytynee vain iloita siitä, että puolet vuodesta pärjää pelkällä hellemekolla. ”Ostolakko” jäi siis viime vuoden osalta heittomerkkeihin, mutta toivottavasti käynnisti pidemmän prosessin oman ostoskäyttäytymisen kehittämisessä.

LAUANTAI MADRIDISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihastuin Madridiin kesällä 2003, kun reilasin jenkkiystäväni kanssa ympäri Eurooppaa. Helteisessä heinäkuussa se kyllä tarkoitti sitä, että päivät maleksimme hostellilla muiden reppureissaajien kanssa epäterveellisten harrastusten parissa ja iltaisin kiertelimme puistoja Don Simon-sangriatölkkien kanssa, mutta ehdin myös nähdä kirpputoreja, kahviloita ja museoita, jotka jäivät mieleen vuosiksi. Kun sovin ystäväni kanssa treffit Madridiin lokakuun loppuun, olin enemmän kuin onnellinen: paluu lempikaupunkiini!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kahden vuorokauden miniloma ei mitenkään riitä Madridin valloitukseen, mutta antoi taas hyvän pohjan seuraavalle visiitille. Majoituimme keskustassa, Lavapies- ja Anton Martin-metroasemien välillä varsin autenttisen oloisella alueella AirBnB-kämpässä. Ei mitään kuvaamisen arvoista, mutta rauhallinen, hyvä sijainti sekä 58 euroa yöltä neljä henkeä majoittavasta asunnosta oli oikein hyvä investointi. Toinen kannattava hankinta oli vähän päälle 8 euroa maksanut metrokortti, jolla sai ajella päivän ajan niin paljon kuin huvitti. Ja meitä huvitti: Madridin metroverkosto on kattava, selkeä ja siisti. Ja hyvä tapa tarkkailla paikallisia!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lauantaina aamupäivän hoidimme ystävän puolimaratoniin liittyviä asioita, ja sitten homma lipsahti lounaan jälkeen shoppailuksi. Joo, ostolakkoni saattoi hieman kärsiä etenkin Mujin ihanasta liikkeestä – tosin kuulin, että sellainen paratiisi avataan pian Helsinkiinkin, te onnekkaat! Vaikka Madridin Gran Vía ketjuliikkeineen (valtava Primark, monta Hennesiä ja kaikki muut perusliikkeet) lieneekin se virallinen ostoskatu, me köyhdyimme erityisesti Gran Víasta poikkeavalla Calle de Fuencarralilla. Mujin lisäksi suositus Tezenis-liikkeelle, jonka alusvaatteita ja yöpaitoja tuli ostettua… Syntisen mukava tapa viettää lauantai-iltapäivä, jos saa sanoa. Shoppailun jälkeen siirryimme Corte Inglés-tavarataloon, jonka ylimmässä kerroksessa on gourmet ruokamyymälän lisäksi pieni ravintolamaailma ja upea kattoterassi, joka tarjosi hienot näkymät Madridin yli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Madrid on loistava paikka shoppailla vaatteita ja kaikkea ihanaa: käynti Sephorassa oli todella tappiollinen, astia- ja purkkihullu oli kovilla lähes joka liikkeessä jossa oli suloista keramiikkaa ja kauniita metallirasioita. Jälleen kerran onneksi tavaroille oli rajoitetusti tilaa – puhumattakaan luottokortin limiitistä. Illalla suuntasimme takasin kaupungille, joka oli aivan yhtä eloisa kuin päivälläkin. Jos New York ja Sevilla saisivat rakkauslapsen, se olisi ehdottomasti Madrid: suurkaupunki, jossa on historiaa ja kauneutta, mutta mukava ja monipuolinen pöhinä kaiken aikaa. Paikalliset suhtautuvat yllättävän suvaitsevaisesti turisteihin. Ainakin näin turistin näkökulmasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pyörimme keskustassa ihailemassa ihmismassoja ennen kuin piipahdimme iltapalalle Mercado San Migueliin, joka – kuten siinä ruokapostauksessa kerroin – teki vaikutuksen enemmän puitteillaan kuin kulinaarisilla ansioillaan. Madrid ei ole yhtä edullinen kuin Sevilla, La Líneasta puhumattakaan, mutta se on kokoonsa nähden kohtuuhintainen. Ja ihana, kaunis, kiehtova, siis just niin kuin mäkin! Ja huomenna sitten kaikki, mitä ehtii tehdä yhtenä sunnuntaina Madridissa.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

MITEN SUJUU MINIMALISMI?

Lienee taas aika päivittää, miten se surullisenkuuluisa ostolakko sujuu. Viimekertaisen kvartaalikatsauksen jälkeen iski pieni vainoharhaisuus, sillä postaus – joka mielestäni oli melko tylsä ja lähinnä omaa napanöyhtää nyppivä pohdinta – sai yhtäkkiä aivan hirveästi lukijoita jostain päin Facebookkia. Näitä mysteerivieraiden lähtölinkkiä on usein aika vaikea selvittää ja se tietenkin alkoi heti ahdistamaan. Entä jos siellä on jotenkin joukolla tulkittu minua väärin? Naurettu sille, miten joku first world problems-nainen ei osaa olla edes ostamatta? Kritisoitu? Paheksuttu? Vaikka näitä tekstejä kirjoittaakin julkiseen blogiin myös sillä motiivilla, että tulisi ehkä uusia lukijoita, niin joskus omituiset yleisöryntäykset saavat epäluuloiseksi.

Sen lisäksi blogini listattiin Minimalismi-blogien listalle: kiitos vain kovasti, vaikka en ole aivan varma kuuluuko se sinne. En nääs hyvästä yrityksestä huolimatta ole kovin minimalistinen. Muutto kylläkin on muuttanut suhtautumista tavaroihin vähän sellaiseen Marie Kondo-suuntaan, tosin ehkä enemmänkin saanut arvostamaan entistä enemmän niitä ”pirskahtelevia” esineitä, jotka tuottavat iloa. Niitä on nyt paljon vähemmän kuin ennen. Huomasimme myös, melko myöhässä, että yksi Suomesta pakatuista muuttolaatikoista jäi tulematta perille. Ihan nappiin ei mennyt tuo maasta toiseen muutto kuljetusfirman puolesta, eikä odotukset ole kovin korkealla sen suhteen että ne Iittalan viinilasit tai Pentikin lautaset löytäisivät ikinä enää perille. Enemmän kuin kadonneet käyttöesineet on ärsyttänyt paska palvelu.

Mutta sitten siihen shoppailulakkoon, joka edellisellä kolmikuukautiskaudella epäonnistui aivan totaalisesti. Nämä kesäkuukaudet ja alkusyksy sujuivatkin sitten paljon paremmin ja oikeastaan repsahdin vasta jakson viimeisenä päivänä, kun olin Brightonissa kaikkien lempikauppojeni keskellä. Kesällä ostin La Líneasta yhdet kolmen euron shortsit, mutta ne eivät ikinä päätyneet edes käyttööni vaan menivät mummille. Vaikka olen kuolannutkin välillä ihania mallistoja ja nettikauppojen valikoimaa, olen ollut liian laiska ja persaukinen ostamaan mitään. Millainen syntilista tuli sitten Englanninlomalla?

Yllättävän lyhyt! Lähdin reissuun melkoisessa kiireessä pakaten aivan väärän ilmanalan vaatteet, mutta huolimatta hyvästä tekosyystä en ostanut uusia vaan kerrospukeuduin. Sen verran oli pakko vinguttaa luottokorttia, että ostin Primarkista (josta ostaminen oikeasti sattuu sydämeen) kuuden euron kaulaliinan, vajaan kahden euron paketin urheilusukkia (joista oli muutenkin puutosta) sekä kahden euron pörrösukat, jotka olivat elintärkeät suloisessa mutta vetoisessa ullakkoasunnossa. Näiden ihan oikeasti perusteltavissa olevien ostosten lisäksi lipsahdin kerran, nimittäin ostamaan ihanan vaaleanpunaisen Adidaksen pipon (20 puntaa). Pipoa on vähän vaikea perustella kun asuu melkein Afrikassa, mutta puolustukseksi sanoisin, että kassajonossa käsissä oli vielä muitakin vaatteita, jotka kuitenkin hylkäsin lyhyen sisäisen kamppailun jälkeen.

Neljäs ja viimeinen kvartaali on siis käynnissä. Vielä ei voi puhua mistään valaistumisesta, mutta siitäkin huolimatta että muuton yhteydessä vaatekaappi karsiutui radikaalisti se tuntuu yhä suorastaan ylenpalttiselta. Etenkin kesällä huomasin miten vain mukavimmat hellemekot olivat tarpeen ja oma tyyli tuntuu selkiytyvän tasaisen varmasti. Tämän ostolakonhan voi jo valmiiksi tuomita epäonnistuneeksi, sen verran pahasti mopo karkasi käsistä keväällä, mutta olen optimistinen sen suhteen että osaan suhtautua kriittisemmin kuluttamiseen (varsinkin omaani) tämän itsetutkiskelun jälkeen.