VÄHEMMÄLLÄKIN PÄRJÄISI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tokaluokkalainen sai läksyksi listata kodin kaikki sähköllä toimivat esineet. Hän kierteli kotia (eli kaikkia kahta huonetta) ja päätti aloittaa lampuista. Kaksi pöytälamppua, kaksi kattolamppua ja neljä kiinteää lamppua (joista yksi on saunassa). Alkoi heti hävettää. Keittiössä ei ole uunin, lieden, jääkaapin ja pakastimen lisäksi mitään sähköllä toimivaa. Itse asiassa ei siellä ole juuri muutakaan. Meillä on kolme haarukkaa, kolme lusikkaa ja kolme veistä. On kaksi kattilaa ja yksi pannu. Länsimaisessa mittakaavassa meillä ”ei ole mitään”, ja listasta tuli oikeasti aika lyhyt. Sanoin lapselle, että jos koulussa ihmettelevät kun ei ole edes mikroa niin kertoo, että ollaan juuri muutettu. Ei olla amisheja tai sähköyliherkkiä.

Oikeasti olemme olleet todella tyytyväisiä tähän tilanteeseen, ja kaivanneet lähinnä lisää leluja ja tilaa. Meidän muuttokuorma, joka oli suunnilleen sama neljä-viisi kuutiota vaatteita, kirjoja, koriste-esineitä ja tärkeitä tavaroita mitä on kuljeteltu nyt ees taas, lähti Espanjasta tänään. Tavarat tulevat kuun lopussa, enkä keksi mihin ne mahtuvat. Legoja ja muutamia keittiötarvikkeita lukuunottamatta en ole kaivannut mitään. Totta kai tiedän, että siellä on paljon asioita, joita joskus kaipaisin – enimmäkseen poikien lapsuusmuistoja ja yksi yliopistotutkinto ja kirjoja, joita olen kuljettanut mukanani kymmenen vuotta ehtimättä silti niitä lukea. Mutta esimerkiksi vaatteet, joihin olen viimekin vuonna tuhlannut ihan liikaa rahaa… En ole kaivannut kuin verkkareita, jostain syystä en pakannut niitä mukaan ollenkaan.

Me saavuimme Suomeen kahdella matka-arkulla ja parilla pienemmällä matkalaukulla sekä käsimatkatavaroilla. Ostin valmiiksi meidän toistaiseksi väliaikaiseen kotiimme pari patjaa sekä kaksi sänkyä. Saimme tuttavilta ruokapöydän, television, pari tuolia ja pyyhkeitä alkuun. Lapsilla on sukkia ja kalsareita tasan viikoksi, lakanoita on yhdet, joten toivon hartaasti ettei meille ihan heti osu oksennustautia kohdalle. Ja olen rakastanut tätä askeettisuutta! Matto olisi mukava äänieristyksen ja lämmön vuoksi, ja lisää valoa tarvitsemme, mutta muuten olen yhä vakuuttuneempi siitä että jatkossa pyrin vähentämään niin neliöitä kuin omistamaani tavaramäärää. Ehkä olisi aika uusia ostolakko, sillä mukana tuodusta tavaramäärästä 1,5 matkalaukullista oli minun vaatteitani mutta viimeiset kaksi viikkoa olen kulkenut lähinnä toppahousuissa ja lempineuleessani. Nyt rekassa kohti Suomea kulkeva tekstiililasti ahdistaa.

Toki olemme joutuneet shoppailemaan lapsille sitä säänmukaista vaatetta aika paljon. Toisaalta esimerkiksi sisävaatteita täytyy pestä paljon harvemmin, kun ulkona kuljetaan toppavaatteissa ja muissa suojavarusteissa. Ensimmäiset rukkaset toki katosivat jo eskarissa, joten jonkinlainen vara-arsenaali pitää haalia, mutta eteinen ei ole vielä muuttunut miksikään kuomien ja kurahousujen peittämäksi Mordoriksi. Olen ehkä liiankin optimistinen, mutta tuntuu, että kyllä näistä vuodenajoista selvitään. Ja kaikesta muustakin! Ja ennen kaikkea siihen selviämiseen ei tarvita ihan jokaista mahdollista vaatekappaletta, tuoksukynttilää ja sauvasekoitinta mitä kaupoista löytyy. Enkä halua nyt jeesustella: haaveilen yhä vohveliraudasta, sodastreamerista ja nolon trendikkäästä Mujin diffuuserista, mutta koko ajan kirkastuu myös se, että en halua enää olla tavaraähkyssä. Vaikka kaikki maailman tuotanto – siis tavaran, ei nyt sähkön eikä ruoan– lopetettaisiin tällä sekunnilla, meillä silti riittäisi turhaa ja tarpeellista tavaraa vuosikymmeniksi. Kun aloin etsiä ruokapöytää Torista, järkytyin. Ihmiset tosiaan uusivat sisustustaan intohimoisesti ja pari vuotta vanhat ruokailuryhmät vaihdetaan. Jonkun niistä ostan minä, mutta sitten pyrin selviämään sen vähän rumankin pöydän kanssa sen pöydän elinkaaren loppuun. Koska ehkä se ei niin kauheasti määrittele mun elämääni, identiteettiäni tai edes aamupalan tunnelmaa että minkälaiselta pöydältä sen sitten syön.

VIRHEOSTOKSISTA OPPII?

Julkaisin eilen Instagramissa oikein klassisen ”päivän asu”-kuvan, jossa kerroin kuinka tuo päälläni oleva mekko oli melkoinen virheostos. Bongasin sen Málagan bussiaseman vierestä Zarasta noin kolme minuuttia ennen kuin piti hypätä bussiin – ei siis aikaa sovittaa tai kauheasti tutkailla saumoja, materiaaleja tai muutakaan – ja se oli jotenkin pakko saada. Juuri se kamala impulsiivinen hetki, kun otat riskin. Kotona sitten sovitin ja totesin, että ei oo mun tyyliä, olkapäät näyttää kuin niissä ois toppaukset ja tuo leikkaus nyt ei vaan imartele meikäläisen vartalonmallia. Piti palauttaa. Paitsi sitten joku perheen suuri taiteilija oli vähän sohinut helmaan värikynää ja kuittikin oli kadonnut kun olin inventoinut lompakkoa, joten jäin jumiin mekon kanssa. Nyt sitä on pakko käyttää, joskin monet tosi positiiviset kommentit kuviin ilahduttivatkin ja tekivät mekosta astetta mieluisamman.

Sen ei-niin-menestyksekkään vaatelakkovuoden jälkeen ei olla siis vielä opittu pois vanhoista tavoista. Sen verran olen tsempannut, että päätin etten enää osta itselleni yhtään vaatetta Hennesiltä (tämä tietty sen jälkeen, kun olin ensin ostanut sieltä vaikka mitä…) ja katsoin Netflixistä vaatteiden halpatuotantoa käsittelevän dokumentin, The True Cost. Vaikka se lisääkin, Machines-dokkarin tapaan, maailmantuskaa, on tuotantoketjuun tutustuminen ja sen toteaminen ongelmalliseksi lähes joka vaiheessa aina raaka-aineiden tuotannosta myymättä jääneiden vaatteiden loppusijoitukseen asti taas hieman tehnyt helpommaksi olla ostamatta. Vaikka olen silti ostanut.

Olen kuitenkin pakottanut itseni pitämään kirjaa ostoksista, koska siinä missä satunnaisina luottokortin vingahduksina vuoden vaateostot eivät tunnu mitenkään isolta asialta, niin kun ne listaa ja lopulta laskee yhteen sen räteihin ja lumpuihin tuhlatun rahan… huoh. Sen lisäksi, että ”vaatteet 2018” excelissäni on kirjattu ylös kaikki ostokset yksitellen, löytyy siitä kaksi välilehteä joista toivon olevan apua jatkossa kun tahdon tehdä järkeviä ostoksia. Ensimmäisellä on ne vaatteet, mitä voin hankkia. Ei varsinaisesti sellaisia mitä tarvitsen, mutta klassisen vaatekaapin kulmakiviä ja sellaisia, joita olen harkinnut pitkään. Täydelliset maiharit ja just sopiva kauluspaita. Nämä ovat vaatteita, jotka voin sitten joskus – kun se juuri oikea tulee vastaan – ostaa hyvällä omatunnolla. Toisella välilehdellä on materiaalilistauksia, sekä lempivaatteista että niistä epäonnistuneista hankinnoista, joista on kadonnut muoto ja tuntuma heti ekalla käytöllä. Koska viihdyn erityisen hyvin neuleissa, olen yrittänyt löytää eri materiaalien täydellistä yhdistelmää, ei liikaa tekokuituja muttei pelkkiä luonnonmateriaaleja, koska käytännöllisyys (kyllä, olisipa ihanaa jos voisi vain aina tuuletella vaatteet puhtaiksi, mutta nuo eritteet eivät oikein lähde tuulen mukana farkuista jne).

Tällä viikolla vietetään Vaatevallankumousta, joka on mahtava juttu. Niin kuin lentomatkustamisenkin suhteen, en panisi pahakseni pientä haittaveroa mitä tulee vaatteisiin – ainakin niihin, jotka jäävät myymättä. Tällä hetkellä nykyiset markkinat tuntuvat aivan absurdeilta, silloinkin kun on peruuttanut uutiskirjeet, lakannut seuraamasta lempimerkkejä sosiaalisessa mediassa ja muutenkin alkanut paremmaksi ihmiseksi, ainakin mitä tulee ostokäyttäytymiseen. Seuraava haaste voisi olla lastenvaatteet, joissa tarvetta on enemmän, kierto lyhyempää ja toisaalta joihin satsaaminen samalla ”tämä kestää vuosikymmeniä”-ajatuksella ei aivan toimi: ainakaan meidän perheessä, jossa keskimmäinen on lyönyt kaikki ennätykset rikkomalla yhdeksät housut polvista kuukauden sisällä. Aion muuten viedä ne korjattavaksi tai lyhennettäväksi shortseiksi!

TILINPÄÄTÖS

Kun aloitin vuosi sitten henkseleitä paukutellen ostolakkoni, olin jo alitajuisesti aika varma siitä että mikään menestystarina siitä ei tule. Minulla on oikeasti aika vähän paheita (siitäkin huolimatta että aina blogissa haaveilen viinistä, olen surkea alkoholinkäyttäjä kaikessa mielessä, vuosipäiväksi hankittu minipullo shampanjaakin on vielä jääkaapissa!) mutta shoppailu on ollut ehdottomasti se pahin. Sekä itseni, lompakon että ympäristön kannalta. Ja kun sanon shoppailu, tarkoitan nimenomaan ostamista ohi tarpeen. Sijaistoimintoja verkkokauppoja selailemalla, oman itseni uudistamista vaatteilla (koska ah näyttäisin ihanalta siinä punaisessa mekossa kun kulkisin Kuubassa… mutta en tietenkään oikeasti matkusta Kuubaan ja kuljen leggingseissä ja jättimäisessä paidassa koska niin on mukavampi ja käytännöllisempi). No, se siitä – kyllä olen tästä tilittänyt tässä blogissa ihan tarpeeksi synninpäästön perässä.

Ostinko sitten vuonna 2017 vaatteita?

Oi kyllä.

Ensimmäinen neljännes meni ihan okei. Mitä nyt täysin impulssiostoksena ostin lenkkarit. Ja ballerinat (joita en ole vieläkään käyttänyt kertaakaan). Seuraava kolmen kuukauden sykli vasta fiasko olikin. Ostin espadrilloja, shortsihaalareita, mekkoja – ei helvetti. Ostin ihan hulluna. Palautinkin paljon – ajattelin, että voisin taputtaa itseäni selkään edes siitä hyvästä, että en pitänyt ”ihan kivoja” vaatteita mutta luettuani tämän artikkelin alkoi hävettää vielä enemmän. Sen lisäksi näistäkin ostoksista on yhä joitain, joita en ole käyttänyt vielä kertaakaan. Kolmas neljännes meni ihan kivasti. Vaikka pääsin lempikauppoihini, ostin vain pakolliset (eli pakkaamatta jääneitä alusvaatteita) ja yhden ylimääräisen jutun: pipon. Sitäkin pipoa olen sittemmin pitänyt aika paljon.

Entäs sitten tämä viimeinen pätkä? Noh, sehän meni ihan käsille.

Madridissa mopo karkasi käsistä ihan totaalisesti. Unohdin jälleen – tämä on varmaan oikeasti alitajuista – pakata alusvaatteet ja alusvaatekaupassa sitten ostin vähän enemmänkin kuin tarvittavat alushousut. Rakastuin Mujiin ja ostin 12 euron tarjouspaidan vain koska se oli Muji. Onneksi se oli myös tosi kiva ja on ollut sittemmin käytössä. Ostin villatakin, joka on kyllä ollut lähes päivittäin käytössä. Oli halpa villatakki, joten kolmen kuukauden päivittäisen käytön jälkeen kainalossa on reikä. Hyvä muistutus taas laadusta. Tilasin joulupakettiin Suomesta neuleen (ja opin, että kun en pysty palauttamaan, ei kannata tilata sovittamatta). Ja sitten se viimeinen repsahdus: Black Friday-alennuksesta lenkkarit.

Osan tilaamistani vaatteista palautin. Muuten lista vasta pitkä olisikin. Sen lisäksi varmaan kolmannes hankinnoistani päätyi eteenpäin käymättä edes mun päälläni; mies vei yhdet kengät, mun äidille päätyi moni vaate jonka ostin ja sitten yritin jotenkin huijata pois listalta.  Ennen muuttoa Espanjaan varmaan kolmannes vaatekaapistani katosi kirpparille, kierrätykseen tai kavereille. Mutta vastaavasta sain vuoden aikana vaatteita: ystävä työskenteli H&M pääkonttorilla ja toi sieltä euron näytekappaleita. Toinen ystävä, jota on myös ”siunattu” koon 42 jalalla, antoi VIISI paria kenkiä (joista yksi pari lähti kiertoon vähän sirompijalkaiselle ystävälle). Isojalkaiset pitävät yhtä.

Rahallisesti summa on satasia. Suunnilleen keskivertosuomalaisen vuoden vaateostosten verran. Eihän siinä mitään, mutta kun piti olla vuosi ostamatta vaatteita. Koska vuosien varrella mulle on tarttunut mukaan sen verran itsetuntemusta, että tiedän itsehillintäni olevan heikko mutta se mikä harmittaa on se, että tein yhä virheostoksia. Joistain ostoksista tuli todellisia suosikkeja, mutta osa vaatteista roikkuu yhä laput kiinni kaapissa. Omien vaatteiden määrä ahdistaa, ja vaikka kuvittelin että vuoden vaihtuessa olisin näppäinsormi ojossa valmiina tilaamaan alesta yhtä sun toista niin ei ole tehnyt mieli ostella. Ei, vaikka sitä ei tarvitsisi julkisesti enää tunnustaa. Aion ehdottomasti jatkaa kirjanpitoa myös tämän vuoden. Se havainnollistaa hyvin sen summan rahaa, jonka vähän niin kuin huomaamattani laitan vaatteisiin. Verkkopankissa tai luottokortilla se unohtuu äkkiä mutta kun tammikuussa ostetutta tavara muistuttaa rahanmenosta vielä loppuvuodesta, se kummasti suitsii shoppailuhimoa.

Vaikka ostolakko menikin reisille, se myös opetti asioita. Käytän lopulta hyvin pitkälti samoja luottovaatteita kuin aina ennenkin. Olisipa ihanaa ostaa aina vain sellaisia kestosuosikkeja, mutta en ole vielä ratkaissut lempivaatteen kaavaa. Olen yrittänyt tutkia erityisesti materiaalitietoja löytääkseni parhaat yhdistelmät; vaatteet, joissa viihdyn, jotka ovat laadukkaita ja käytännöllisiä. Vuoden aikana olen systemaattisesti vilkuillut enemmän miesten valikoimaa, koska sieltä löydän usein paremman mallisia yläosia. Enkä ostaa enää Adidaksen lenkkareita, lesti ei sovi jalalleni. Ja että en tarvitse vuosiin lenkkareita, enkä juhlamekkoja, enkä korkokenkiä – luultavasti nykyisellä käyttötahdilla selviän elämäni loppuun asti nykyisellä karderobilla. Ja vaikka näen jonkun upean vaatteen ja ajattelen, että se päällä illasta tulee ikimuistoinen, niin ikimuistoisuus syntyy ihan muilla tekijöilläkin kuin vaatteilla.

Vuoden jälkeen eniten ihmetyttää, että tällaistäkö tämä kolmekymppisen länsimaisen ihmisen elämä on. Kauhean problemaattinen suhde kuluttamiseen, jolla yhtä aikaa yrittää pelastaa maailman, rakentaa omaa identiteettiään ja lievittää stressiä. Tälle vuodelle tavoitteena on hioa omaa vaatekaappia sellaiseksi, että siellä ei ole vaatteita, joissa en viihdy yhtään – tämä ei tarkoita uuden ostamista vaan luopumista. Tavoite on myös selvittää vielä paremmin vaatteiden tuotantoketjuja ja alkuperää. Tällä hetkellä perinteisen hikipaja/luonnonavara-murheen rinnalle on noussut vaatteiden rahtikustannuksiin liittyvät kysymykset: mikä on vaatteen todellinen arvo, kuka sen todellisen hinnan maksaa, miksi helvetissä meille myydään konttikaupalla trikoorytkyjä kolmella eurolla jotka on tuotu toiselta puolelta maailmaa? Jos olisin Suomessa, liittyisin varmasti jonkun vaatelainaamon jäseneksi. Espanjassa täytynee vain iloita siitä, että puolet vuodesta pärjää pelkällä hellemekolla. ”Ostolakko” jäi siis viime vuoden osalta heittomerkkeihin, mutta toivottavasti käynnisti pidemmän prosessin oman ostoskäyttäytymisen kehittämisessä.

LAUANTAI MADRIDISSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihastuin Madridiin kesällä 2003, kun reilasin jenkkiystäväni kanssa ympäri Eurooppaa. Helteisessä heinäkuussa se kyllä tarkoitti sitä, että päivät maleksimme hostellilla muiden reppureissaajien kanssa epäterveellisten harrastusten parissa ja iltaisin kiertelimme puistoja Don Simon-sangriatölkkien kanssa, mutta ehdin myös nähdä kirpputoreja, kahviloita ja museoita, jotka jäivät mieleen vuosiksi. Kun sovin ystäväni kanssa treffit Madridiin lokakuun loppuun, olin enemmän kuin onnellinen: paluu lempikaupunkiini!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kahden vuorokauden miniloma ei mitenkään riitä Madridin valloitukseen, mutta antoi taas hyvän pohjan seuraavalle visiitille. Majoituimme keskustassa, Lavapies- ja Anton Martin-metroasemien välillä varsin autenttisen oloisella alueella AirBnB-kämpässä. Ei mitään kuvaamisen arvoista, mutta rauhallinen, hyvä sijainti sekä 58 euroa yöltä neljä henkeä majoittavasta asunnosta oli oikein hyvä investointi. Toinen kannattava hankinta oli vähän päälle 8 euroa maksanut metrokortti, jolla sai ajella päivän ajan niin paljon kuin huvitti. Ja meitä huvitti: Madridin metroverkosto on kattava, selkeä ja siisti. Ja hyvä tapa tarkkailla paikallisia!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lauantaina aamupäivän hoidimme ystävän puolimaratoniin liittyviä asioita, ja sitten homma lipsahti lounaan jälkeen shoppailuksi. Joo, ostolakkoni saattoi hieman kärsiä etenkin Mujin ihanasta liikkeestä – tosin kuulin, että sellainen paratiisi avataan pian Helsinkiinkin, te onnekkaat! Vaikka Madridin Gran Vía ketjuliikkeineen (valtava Primark, monta Hennesiä ja kaikki muut perusliikkeet) lieneekin se virallinen ostoskatu, me köyhdyimme erityisesti Gran Víasta poikkeavalla Calle de Fuencarralilla. Mujin lisäksi suositus Tezenis-liikkeelle, jonka alusvaatteita ja yöpaitoja tuli ostettua… Syntisen mukava tapa viettää lauantai-iltapäivä, jos saa sanoa. Shoppailun jälkeen siirryimme Corte Inglés-tavarataloon, jonka ylimmässä kerroksessa on gourmet ruokamyymälän lisäksi pieni ravintolamaailma ja upea kattoterassi, joka tarjosi hienot näkymät Madridin yli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Madrid on loistava paikka shoppailla vaatteita ja kaikkea ihanaa: käynti Sephorassa oli todella tappiollinen, astia- ja purkkihullu oli kovilla lähes joka liikkeessä jossa oli suloista keramiikkaa ja kauniita metallirasioita. Jälleen kerran onneksi tavaroille oli rajoitetusti tilaa – puhumattakaan luottokortin limiitistä. Illalla suuntasimme takasin kaupungille, joka oli aivan yhtä eloisa kuin päivälläkin. Jos New York ja Sevilla saisivat rakkauslapsen, se olisi ehdottomasti Madrid: suurkaupunki, jossa on historiaa ja kauneutta, mutta mukava ja monipuolinen pöhinä kaiken aikaa. Paikalliset suhtautuvat yllättävän suvaitsevaisesti turisteihin. Ainakin näin turistin näkökulmasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pyörimme keskustassa ihailemassa ihmismassoja ennen kuin piipahdimme iltapalalle Mercado San Migueliin, joka – kuten siinä ruokapostauksessa kerroin – teki vaikutuksen enemmän puitteillaan kuin kulinaarisilla ansioillaan. Madrid ei ole yhtä edullinen kuin Sevilla, La Líneasta puhumattakaan, mutta se on kokoonsa nähden kohtuuhintainen. Ja ihana, kaunis, kiehtova, siis just niin kuin mäkin! Ja huomenna sitten kaikki, mitä ehtii tehdä yhtenä sunnuntaina Madridissa.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA