LAATIKOSSA RAPISEE

Suomessakin on toki punkit ja itikat, mutta jos nyt jotain en jää Espanjasta kaipaamaan erityisesti niin ötökät. Etenkin siis sisällä talossa. Kehuin juuri hetki sitten, ettei meillä ole yhtään torakkahavaintoa sisältä pariin kuukauteen – vain tunnin päästä joutuakseni kohtaamaan jättimäisen torakan kävelemässä omistajan elkein pitkin käytävää. Viimeyöt olen taistellut veemäisiä itikoita vastaan, jotka ovat lämpimän ja kostean joulukuun myötä lisääntyneet. Mikä dé jà vu! Sitten on eräs mysteeri.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Makuuhuoneen vaatekaapin päällä on laatikoita. Kyllä, juuri niitä joissa muutimme vähäisen omaisuutemme Suomesta puolitoista vuotta sitten tänne. Nyt osa on tyhjiä (vai ”tyhjiä”?) ja osassa on vuokraisäntämme kamalaa roinaa. Olemme yrittäneet karsia hänen tyylinäytteensä intialais-espanjalaisesta sisustuksesta minimiin, jo ihan sen takia että lapset kyllä auttavat karsimaan ja myös siksi että meillä on rumia tavaroita ihan tarpeeksi jo omasta takaa. No, siis osa laatikoista on täynnä kaiken maailman simpukkakehyksiä Kanariansaarilta ja suloisia peltisiä keksipurkkeja 80-luvulta.

Viimeisten parin kuukauden aikana laatikossa on alkanut rapisemaan, erityisesti iltaisin ja öisin. Tämä rapina lisääntyy jatkuvasti. Vainoharhaisuuteni alkaa olla jo aivan uskomattomissa mitoissa. Onko siellä torakkaperhe valmiina jonain päivänä tulemaan päivänvaloon (…ja juuri kun kirjoitin tämän lauseen laatikko alkoi taas rapista pahaenteisesti…), tai ehkä jotain jyrsijöitä? Mitä ikinä siellä onkaan, ehkä puolimetrinen sokeritoukka tai jotain, mihin mielikuvitukseni edes riitä, sillä on oikein hyvät oltavat jos se pitää pölystä ja 90-luvun oksennuksenvärisistä tekstiileistä. Pahin pelkoni on mutanttiyökkönen. Pelkään perhosia, koita ja sudenkorentoja hävettävän paljon. Traumat juontavat Karibialle ja raivopäivisiin, A3-paperiarkin kokoisiin yöperhosiin jotka eivät epäroineet iskeä yöllä tietokoneella istuvan viattoman ihmisen takaraivoon hävittäjälentäjän vimmalla. Nyt pienetkin räpyttäjät saavat mut melko hysteeriseksi.

Toivon, että laatikon rapina jää mysteeriksi. Tässä on enää alle kolme viikkoa aikaa ja rukoilen, että mitä ikinä siellä kasvaakaan, pysyy laatikossa vielä lähtöömme asti. En koe mitään feminististä maailmantuskaa siitä, että jätän tämän mysteerin ratkaisemisen miesten hommaksi. Jos jollain on kokemusta tällaisista yliluonnollisista pahvilaatikoista, kuulen mielelläni.

 

PALUUMUUTON PELOTTAVAT PUOLET

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuntuu hieman epäisänmaalliselta kirjoittaa itsenäisyyspäivänä asioista, jotka ”kotiinpaluussa” pelottavat. Suomi on nimittäin meille oikein hyvä vaihtoehto. Odotamme innolla Oodia ja Amos Rexiä, uimahalleja ja ystäviä, lasten vapautta ulkoilla ilman äitiä, mansikoita ja savulohta, lumilinnoja ja ruskaa. En lähde listaamaan kaikkea sitä ihanaa täällä Espanjassa, josta luopuminen kirpaisee kovasti, mutta kerron myös että hieman jännittää. Jopa pelottaa. Vaikka emme ole olleet poissa kuin 1,5 vuotta, palaamme ihan uudenlaiseen elämäntilanteeseen: esikoinen menee kouluun, keskimmäinen eskariin ja kuopus ensimmäistä kertaa elämässään päiväkotiin, sillä tätä ennen hän on ollut vain kerhossa ja nyt Espanjassa esikoulussa.

Itse jännitän erityisesti kännykkä- ja pelikulttuuria. En ole digiloikan suurin fani, vaan enemmän sellainen vanhanaikainen käpy äidiksi, joka tykkää rajoittaa ruutuaikaa eikä ihan allekirjoita pelien autuaaksi tekeviä ominaisuuksia. En tietenkään usko, että voimme palata aikaan jolloin Tetris edusti korkeinta teknologiaa ja tiedän, että peleillä on myös paljon positiivisia puolia, mutta Espanjassa olen ollut tosi tyytyväinen siihen ettei esimerkiksi alakoululaisilla yleensä ole puhelimia käytössään ja monet espanjalaisäidit tuntuvat olevan yhtä old school kuin minäkin. Toki esikoisen luokalla on lapsia, jotka pelaavat Fortniteä ja myös katukuvassa näkyy yhä useammin taaperoita, joille on annettu tabletti käteen jotta aikuiset saa olla ”rauhassa”, mutta kännykkäkulttuuri on silti vielä jäljessä pohjoismaista tyyliä ja busseissakin enemmän jutellaan muiden matkustajien kanssa kuin selataan puhelinta. Olen pitänyt aika tiukasti kiinni pelittömistä päivistä poikien kanssa ja esikoinen saa selata puhelintaan yleensä vain pari minuuttia päivässä, jollei tiedossa ole treffejä suomalaisten kavereiden kanssa. Nyt Suomessa myös keskimmäinen tulee saamaan kännykän ja esikoinen solahtaa suoraan siihen maailmaan, jossa välitunneilla salaa pelataan Grannya (meillä siitä on puhuttu jo pari vuotta, ja veikkaan että se on vasta alkusoittoa näille väännöille) ja koulussa myös iso osa opetuksesta perustuu laitteiden käyttöön. Tiedetään, ei ole paluuta 80-luvulle ja se on ihan okei, mutta toivon pystyväni pitämään lapset kiireisenä muiden harrastusten parissa jotta elämässä olisi muutakin kuin Minecraft.

Vaikka olen rehellisesti sanoen todella valmis antamaan lapsille lisää liekaa, lisääntynyt vapaus myös hieman pelottaa. Olemme olleet yhdessä todella tiiviisti viimeiset pari vuotta, sillä Espanjassa vasta noin 11-vuotiaat saavat kulkea yksin kouluun eikä täällä ole samanlaista yksin pärjäämisen kulttuuria kuin Suomessa – täällä teini-ikäisetkin viettävät suhteellisen paljon aikaa perheen kesken, kun taas itse muistelen nuoruuttani ja sitä, kuinka vapaa-aika vietettiin pääasiassa kavereiden kesken. Meistä on hitsautunut poikien kanssa erittäin tiivis nelikko, sillä olemme erossa oikeastaan vain koulun ajan eli noin 25 tuntia viikossa sekä muutama tunti päälle minun ja poikien omia harrastuksia. Nyt Suomessa he menevät varhaiskasvatuksen pariin (kunhan saadaan päiväkotipaikka, sekin on oma jännitysmomenttinsa) ja tiedän, että he alkavat myös viettää taas paljon enemmän aikaa kavereiden kotona luuhaten. Se on tietenkin ihan mahtavaa, ettei lasten maailma pyöri enää minun ympärilläni eikä ole vain minun vastuullani järjestää heille sosiaalista elämää, mutta tunnen myös pientä haikeutta siitä että tämä intensiivisen yhdessäolon ajanjakso lähestyy loppuaan. Onneksi sentään jää koira, joka seuraa yhä uskollisesti vaikka vessaan.

Muiden paluumuuttajien kertomusten perusteella osaan jo varautua siihen, että parissa vuodessa kertynyt kielitaito todennäköisesti hiipuu hiljalleen ilman aktiivista ylläpitoa. Ehkä he joskus haluavat elvyttää espanjantaitonsa, ja toivon että alitajuntaan jää joitain sanoja – ensi kesänä he pääsevät taas treenaamaan useaksi viikoksi, onneksi. Mutta kielitaidon lisäksi olen huolissani niistä muista asioista, mitä tämä kulttuuri on antanut. He ovat kovin varmoja siitä, että kaikki aikuiset rakastavat heitä. Suomessa ilmapiiri on mielestäni muuttunut paljon lapsimyönteisemmäksi vuosien aikana, mutta toisaalta vasta pari kuukautta sitten poikien pelkkä olemassaolo sai ventovieraat ihmiset kiroamaan meille. He ovat äänekkäitä, iloisia ja vilkkaita ja täällä se on ollut hyvin sallittua, jopa suotavaa. Heitä huomioidaan jatkuvasti ja on ihan itsestäänselvää, että he ovat tervetulleita kaikialle siinä missä me vanhemmatkin. Suomessa tuntuu, että joudun hyssyttelemään ja hillitsemään heitä sekä brutaalisti välillä muistuttamaan, että kaikki ihmiset eivät ole kiinnostuneita heistä. Se on tavallaan sääli, sillä tämä ylitsepursuava lapsirakkaus on tehnyt hyvää heidän itsetunnolleen ja esiintymiskyvyilleen, ja soisin sen varmuuden omasta ihanuudesta säilyvän myös Suomessa. Itse aion jatkaa espanjalaisella linjalla ja hymyillä kaikille pikkulapsille, pysähtyä juttelemaan ja kehumaan enkä koskaan pyörittele silmiä tai huokaile kovaan ääneen jos jollain pienellä on huono päivä. Paitsi noh, noilla omilla.

Mutta täältä me tulemme, reilu kolmen viikon kuluttua. Huomenna tulee tasan kolme vuotta siitä, kun tulimme tänne ensimmäisen kerran ja tavoitan vieläkin sen tunteen, miten ihmeelliseltä ja oudolta kaikki tuntui. Miltäköhän Suomessa tuntuu?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TÄNÄ SYKSYNÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä blogi ei oikeastaan ole koskaan ollut mikään raivokkaan rehellinen päiväkirja tai reaaliaikainen tilanneraportti, ja tänä syksynä jos koskaan on tuntunut siltä, että niistä julki kirjoitetuista valituista paloista on tullut entistä harvempia ja valittuja. Totta kai varsinkin tutuille lukijoille varmasti rivien välistä paljastuu enemmän kuin edes itse osaan aavistaa, mutta harvinaisen paljon on jäänyt pimentoon. Siksi ajattelin kertoa edes muutaman asian tältä syksyltä, joka syystä tai toisesta on jäänyt sanomatta. Tänä syksynä…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • Olen säätänyt. Suunnitelmat ovat muuttuneet lennosta, ja juuri nyt en odota ensi vuodelta mitään muuta kuin tasaisen tylsää arkea. Ei yhtään eri ratkaisujen hyviä ja huonoja puolia vertailevia listoja, ei eri vaihtoehtojen budjetointia, ei jatkuvaa epävarmuutta kiitos. Ei yhtään asunnonvälityssivustoa, ei enää yhtään sähköpostia välittäjille – varsinkaan Realiaan, sillä jos luoja suo, en enää ikinä joudu olemaan kyseisen lafkan kanssa missään tekemisissä. Kyllä, tämä kaikki siis tapahtuu neljän tuhannen kilometrin välimatkalla, joka ei ainakaan ole tehnyt asioiden organisoimisesta yhtään sen helpompaa.
  • Olen menettänyt noin puolet hiuksistani. Ehkä se on stressi, ehkä se on alhainen hemoglobiini (ferritiinini on ollut alle viitearvojen jo vuosien ajan), ehkä pääni ei enää vain jaksanut kaiken muun painon lisäksi hiuksiani. On suositeltu kalsiumia ja biotiinia ja varmasti otan kaikki keinot käyttöön, koska tätä menoa olen Suomeen palatessani kalju ja tuntien tammikuisen ilmaston niin kaikki karvat tarvitaan lämmittämiseen.
  • Olen ollut kiitollinen siitä, että meillä on Tassu. Vaikka Tassu on syönyt omaisuutta satojen eurojen edestä, se vie röyhkeän paljon tilaa sängyssä ja pakottaa heräämään viikonloppuisinkin liian aikaisin, siitä on tänä syksynä tullut mulle tärkeä terapiakoira. Tassun kanssa olen monen illat kävellyt pitkin merenrantaa, kuunnellut dramaattista musiikkia ja surrut sitä, että kaikki ei järjestynytkään niin kuin olin toivonut. Tietenkin Tassun rooli on ollut lähinnä pistää mut liikkeelle, mutta pitkät kävelyt pimeydessä palmujen keskellä ovat ehdottomasti olleet hyväksi, meille molemmille.
  • Olen aloittanut uusia harrastuksia. Ilmajoogan ja baletin. Balettiin minut vähän niin kuin huijattiin, mutta siitä on tullut Tassun oheen toinen täydellinen tapa antaa ylikierroksilla kulkeville ajatuksille pakollinen lepotauko. Baletissa en voi miettiä muuton aikataulua, en vuokratakuita, en murehtia lasten asioita enkä omiakaan, sillä sitten sekoan askelistani ja ihana, mutta hyvin tiukka ja täpäkkä baletinopettajani antaa kyllä mun kuulla kunniani silloin. Lapsena tanssin hetken balettia legendaarisen Elwa Molinin opissa Tampereella, mutta se ei ollut kyllä silloin lajini vaan auktoriteetti ahdisti enkä ollut silloin, kuten en nytkään, mikään siro sulotar piruettieni kanssa. Nyt en enää odota kutsua Moskovan baletin tähtitanssijaksi vaan nautin kurinalaisuudesta ja siitä, että joku muu vahtii varpaideni asentoa.
  • Olen myös luopunut koirien auttamisesta. Tai ainakaan hoitokoiria meille ei enää tule. Meillä nimittäin oli yksi sijaishoitoon tullut koira, jonka jouduimme kolmen viikon jälkeen palauttamaan tarhalle kun yhteiselo Tassun kanssa ei vaan sujunut vaan koirat rähisivät yötä myöten. Ne pari viikkoa, kun tiesin tuon koiran olevan tarhalla ennen pääsyään omaan, pysyvään kotiin, olivat ihan kauheita (taatusti kauheampia koiralle kuin minulle, mutta valvoin monta yötä toivoen ettei vain sataisi tai olisi kovin kylmä, ja koiran vieminen takaisin tarhalle oli itsessään ihan todella ahdistava tilanne). Nyt en siis enää ota riskiä, että koirien kemiat eivät pelaisi ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi tuottaa jo ainakin kerran hylätylle koiralle uusi hylkäyskokemus. No, yksi varmasti hyvä tapa auttaa aina on antaa rahaa.

PA092042.jpg

Tämä ei siis ole ollut minun syksyni. Melko usein päässä on soinut se vanha Frendien tunnari; when it hasn’t been your day, your week, your month or even your year. Toisaalta kun on kuitenkin sellainen ikuinen optimisti, on mukava ajatella, että ensi vuosi on varmasti väkisinkin vähän helpompi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

RASISMIA RIITTÄÄ

Kyllä, tämä aloitus kuulostaa taas siltä American Pie-leffojen ”One time at the band camp…” jutulta, mutta aloitan silläkin uhalla postauksen taas näin: Kun 15-vuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi, en ollut kohdannut rasismia elämässäni juuri ollenkaan. Tarkoitan siis, että meillä ei esimerkiksi etelähelsinkiläisellä yläasteella ollut juuri rodullistettuja ja kotikulmilla asui melko homogeenisen valkoista väestöä. Siitäkin huolimatta, että halusin pitää itseäni valveutuneena ja kuuntelin Wu-Tang Clania ja mulla oli rastatkin välillä (tämä oli 2000-luvun alku jolloin myös intiaanipäähineet naamiaisasuina olivat OK) en ollut koskaan nähnyt rasismia ”livenä”. Se oli kamala ilmiö, jota oli helppo vastustaa, koska se ei millään tasolla koskenut minua.

Sitten saavuin Dominikaaniseen tasavaltaan, jossa minun silmiini ihmiset olivat aika tummia, sellaisia, joita olisi kyllä jossain Pieksämäen ABC:llä katseltu vähän kulmien alta ja ihmetelty. Kävi kuitenkin ilmi että nämä dominikaanit, latinot, joiden sukujuuret ulottuivat niin paikalliseen alkuperäiskansaan taínoihin, espanjalaisiin siirtomaavalloittajiin, Afrikasta tuotuihin orjiin sekä arabeihin, jotka tulivat käymään kauppaa Hispaniolan saarella, pitivät itseään hyvin valkoisina. Ja useat heistä inhosivat, halveksuivat ja suorastaan sortivat saman saaren jakavia haitilaisia, jotka pyrkivät usein laittomasti maahan paremman elämän perässä. Meidänkin perheen kahdesta kotiapulaisesta toinen oli haitilaista syntyperää, ja vaikka oma host-perheeni olikin avarakatseinen ja suvaitsevainen, myös heiltä kuulin usein haitilaisvastaisia kommentteja.

Mitä olen ymmärtänyt, ei 17 vuodessa suhtautuminen haitilaisiin ole juuri muuttunut paremmaksi Dominikaanisessa tasavallassa. Miten se muuttuisikaan, tuntuu, että maailmassa ollaan yhä vain vihamielisempiä. Suomessa ahdisti pitkään se ilmapiiri, missä koko ajan keskusteluntaso tuntui laskevan ja ennen kaikkea ihmisten kohtaaminen yksilöinä ja keskinäinen kunnioitus katoavan. Espanjassa olen ollut siinä mielessä paljon onnellisempi: täällä tuntuu, että vaikka yleinen asenne jotain ilmiötä tai jopa ihmisryhmää kohtaan olisi nihkeä, niin yksilöt kohdataan yleensä rauhallisesti ja empaattisesti. Toki minä todistan vain pieniä hetkiä, murto-osasia Afrikasta saapuneiden siirtolaisten arkea, enkä tiedä millaista kohtelua he todellisuudessa saavat. Olen kuitenkin ollut aina helpottunut, kun lapset selkään sidottuina kahviloissa kiertelevät afrikkailaiset naiset saavat ystävällisiä katseita ja kauniin ”ei kiitoksen” eivätkä paljon tylympää vastaanottoa, jota olen Suomessa nähnyt kaupan kassalla, julkisissa liikennevälineissä ja uimahallissa.

Mutta nyt rasismi on alkanut näkyä enemmän myös espanjalaisessa arjessani. Kaupunkimme laitamilla on toiminut maakunnan työntekijöille tarkoitettu ”lomakoti”, hotellin tapainen laitos uima-altaineen joka on tarjonnut lomailumahdollisuuden La Líneassa ja tuonut ehkä hieman tulojakin kaupunkiin. Nyt se on muutettu alaikäisten vastaanottokeskukseksi, ilmeisesti irtisanoen lomakodin omat työntekijät. Ihmiset ovat kiukkuisia – odotetaan häiriöitä, ollaan pahoillaan työntekijöiden puolesta sekä pettyneitä siihen, että vähäisistäkin turistivirroista joudutaan luopumaan. Koska asiasta ei ole virallisesti tiedotettu kovin hyvin, on tämä ollut loistavaa maaperää muukalaisvihalle. Ylipäänsä lähdekritiikkä harrastetaan täällä yhtä vähän kuin Suomessakin: Facebookissa kiersi kuva roska-astiasta, jonka päälle oli kannettu avaamattomia keksipaketteja ja purkkiruokaa. Kuvateksti oli raivokas: Musulmaaneille ei mikään kelpaa, espanjalaiset näkevät nälkää, he heittävät ruoat pois kun ei kelpaa vaikka ilmaiseksi annetaan. Missään ei ollut mitään todisteita siitä, kuka ruoat oli laittanut roskiin, mitä ruokia ne ylipäänsä olivat ja missä kuva oli edes otettu. Kuvan luotettavuus oli samaa tasoa kuin se, että postaisin itsestäni kuvan kahvikuppi kädessä ja huokailisin, miten tässä juon kahvia Donald Trumpin kanssa – hän nyt ei vain näy kuvassa mutta kyllä siinä varmasti on.

Olen myös saanut kuulla itse olevani ”se hyvä maahanmuuttaja”. Kun kokoonnumme takapihallemme joka ilta koirien kanssa ja päästämme, vastoin kaikkia sääntöjä ja hyviä tapoja, tusinan verran koiria sekoilemaan vapaasti, ovat nämä hyvänpäiväntutut usein päivitelleet loppumatonta pakolaisvirtaa ja sitä, kuinka toki Espanjaan saisi tulla – ”kunhan olisivat niin kuin Tassun omistaja! Puhuisivat espanjaa ja kunnioittaisivat maan tapoja!”. Mietin, että hyvä kun eivät näe miten paljon pilkkaan koululaitoksen kommunikaatiojärjestelmiä ja arvostelen härkätaisteluja ja muita erityisesti eläintenpitoon liittyviä perinteitä. Syön totta kai churroni, rakastan erityisesti espanjalaisia tansseja ja osaan huokailla espanjaksi sitä että on liian kuuma tai kylmä, mutta aika suomalainen olen muuten. Vaikka ihmisten ajaminen kumiveneillä Gibraltarinsalmen yli ei ole kestävä ratkaisu, niin ymmärrän sen yhä. Ymmärrän myös sen, miksi lähtijät, ja tulijat, ovat yleensä nuoria miehiä. Jos et jo seuraa Facebookissa Humans of New York-sivua, suosittelen nyt menemään heti ja lukemaan läpi viime viikkoina julkaistun sarjan Ruandasta, jossa palataan vain parikymmentä vuotta taaksepäin kamalaan kansanmurhaan. Jossa ensimmäiset uhrit olivat ne nuoret miehet.

Rasismi siis lisääntyy samaa tahtia kuin laittomasti maahan tulleet ihmiset. Ongelma on Espanjassa aivan eri kokoluokkaa kuin Suomessa, mutta toisaalta esimerkiksi Afrikasta saapuvat tulijat eivät juuri tänne Etelä-Espanjaan jää vaan lähtevät Madridiin, Ranskaan, ehkä he tulevat Suomeenkin. Siinä missä Suomessa on helppo osallistua mielenosoituksiin ja puuttua rasistiseen puheeseen, täällä olen jäänyt paljon enemmän sanattomaksi. Itsekin maahanmuuttajana koen vaikeaksi kertoa mielipiteitäni siitä, miten teidän tulisi nyt tämä pienimuotoinen pakolaiskriisi hoitaa. Eihän mulla ole ratkaisua, eikä mitään muuta kuin toive siitä, että suhtautuisitte hieman suopeammin siihen, että tänne tulee muitakin ulkomaalaisia kuin brittituristeja ja suomalaiseläkeläisiä. Mutta mitäpä minä olen siihen sanomaan?