OSTOLAKKO 2.0

Ne, jotka ovat seuranneet edesottamuksiani useamman vuoden saattavat muistaa surullisenkuuluisan ostolakon vuodelta 2017 – vuoden, jolloin vilpitön pyrkimykseni oli olla ostamatta uusia vaatteita. No, sehän ei mennyt ihan maaliin vaan kaikesta huolimatta vuoden lopuksi olin ostanut useamalla sadalla eurolla kaikenmaailman rätei ja lumpui. Okei, osa tuli ihan tarpeeseen: ilmeisesti shoppailunkaipuinen alitajuntani järjesti niin, että lähdin kahdesti matkalle ilman sukkia ja alusvaatteita (siis muita kuin ne, jotka olivat päälläni) ja oli ikään kuin pakko mennä kaupoille, mutta valtaosa oli vain jonkun syvän, sisäisen tyhjiön täyttämistä.

Ymmärrän siis niitä, jotka ovat jo valmiiksi sitä mieltä että bitch please. Ei kannata edes yrittää. En ole itsekään ihan varma omasta itsekuristani. Nyt kuitenkin teen sen taas julkisesti ja lupaan ja vannon etten osta ensi vuonna yhtään vaatetta – en uutta tai käytettyä – muutamalla poikkeusluvalla. Esimerkiksi sukkahousut (niitä kyllä on varastossa, mutta ei olisi mitenkään ennenkuulumatonta että kaikki hajoavat ja olisi älytöntä että ilman sukkahousuja en voisi pitää monia mekkoja ja hameita), tukisukat (voin kertoa että tukisukkien kohdalla kyse on terveydestä ei turhamaisuudesta) sekä häämekko, jos yhtäkkiä Adam Driver ilmestyy ovelleni kihlasormuksen kanssa.

Tarvitsen ryhmäpainetta. En oikein tiedä mikä auttaisi siihen, että rakastan uusia vaatteita, vaikken ehdi käyttää edes vanhoja suosikkejani. Olen tänä vuonna tietoisesti tehnyt pesäeroa ketjuliikkeisiin (joskin rakastan silti Monkia ja &Other Storiesin tarjontaa) ja panostanut laadukkaaseen kotimaiseen (Kaiko, R-Collection ja Nanso muutama mainitakseni). Vaatekaapistani ei puutu oikeastaan mitään, sieltä löytyvät klassikot ja kaikki hirveät kasarirytkyt. Pärjäisin varmasti kuukauden tai kaksikin pesemättä yhtään pyykkiä, silti joka päivälle olisi puhdasta ja uutta päällepantavaa. En ole pystynyt luopumaan lempiharrastuksestani vaikka tiedän että se aiheuttaa maailmanlopun, henkilökohtaisen konkurssin ja siitäkin huolimatta että kauniit asiat tuottavat mulle ihan konkreettista iloa niin mulla on nyt sitä riemua kaapit täynnä, ja sen luulisi riittävän vähäksi aikaa.

Jotta se vanha vaatevarasto inspiroisi, olen varautunut tekemään Instagramiin tiliä siitä mihin pukeudun – ehkä se myös motivoisi käyttämään muutakin kuin villahousuja ja aina sitä samaa hupparia. Julkisen huutelun lisäksi olen peruuttanut uutiskirjeet kaikilta mahdollisilta tahoilta ja blokannut lempibrändini Facebookissa, kun töiden takia en voi täysin suojautua houkutuksilta ad-blockin avuin. En pahastu, jos löydän mielenkiintoisia ja laadukkaita kotimaisia merkkejä lakkovuoden aikana, niitä ehtinee ostaa myöhemminkin, mutta toivon voivani käännyttää itseni kokonaan pois pikamuodista. Kuten viime kerrallakin joku veikkasi, lapseni ovat varmasti paremmin puettuja vuoden päästä, ja nytkin veikkaan että kanavoin osan ylimääräisestä rahasta ja ajasta (haha!) siihen että optimoin lasten asut viimeisen päälle.

Sellaista on siis luvassa blogin puolella, ainakin välillä. Vaateaihe tuntuu kauhean pinnalliselta ja turhalta, mutta yritän ajatella itseäni yhteiskunnallisena kokeiluna: olen tiedostava ja yleisesti ottaen ahdistunut ja toisaalta aktiivinen toimimaan jotta tästä pallosta olisi jotain jäljellä kuviteellisille lapsenlapsilleni, mutta rakkauteni rytkyihin on välillä ollut suurempaa kuin tietoisuus siitä millaista tuhoa vaateteollisuus tekee planeetalle. Joten jos en minä pysty parantamaan tapojani, kuka sitten pystyy?

PC106702.jpeg

SUOMALAISENA MAAILMALLA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hieman lumisempaa kansallismaisemaa olisin tälle ensimmäiselle muutaman vuoden tauon jälkeen Suomessa vietetylle itsenäisyyspäivälle toivonut, mutta minkäs tälle ilmastonmuutokselle mahtaa (tai mahtaahan sille vaikka mitä, mutta olkoot se eri postauksen aihe!). Tykkään ajatella itseäni usein enemmän maailmankansalaisena kuin oman isänmaani edustajana, mutta usein sitä tahtomattaankin Suomen rajojen ulkopuolella toimii esimerkkinä suomalaisesta – ja kohtaa suomalaisuuteen liittyviä ennakkoluuloja.

Ja suomalaisena saa reissata aikalailla rinta rottingilla. Suomessa kyllä keksin kritisoitavaa, mutta ulkomailla pidän mielelläni yllä positiivista mielikuvaa maastamme. Tiedän, että moni haluaa kertoa perusopetuksen epäkohdista kun Suomen huikeat PISA-tulokset nousevat puheeksi, mutta itse kerron mielelläni siitä, mikä mielestäni on suomalaisessa koululaitoksessa parasta. Sama pätee kun vertaillaan terveydenhoitoa, vanhempainvapaita tai julkista liikennettä. Tietenkin niissä on parannettavaa, mutta kansainvälisissä vertailuissa me ollaan mahtavia. Ihan kiva, että oma kotimaa on tunnettu ennemmin hyvästä koulujärjestelmästä kuin kansanmurhista. Ei, en ala räntätä Suomea ihaileville ulkomaalaisille saamelaisista, kotiväkivaltatilastoista, turkistarhauksesta tai translaista. Niistä keskustelen mielelläni Suomessa, jossa asiat voidaan muuttaa.

Useimmiten kuten kansalaisuuttani kysytään, ei vastaus herätä mitään suuria keskusteluja. Toiset tuntevat Räikkösen, toisen Litmasen, mutta koska olen itse se maailman vähiten urheilusta välittävä ihminen niin usein fiilistely loppuu siihen. Jotkut tietävät Nokian, toiset ovat jopa käyneet Lapissa. Mitä kauemmas Suomesta mennään, sitä laimeammat reaktiot suomalaisuus saa aikaiseksi. Karibialaisessa pikkukylässä, missä vietin vaihtarivuoteni, luultiin että olen Filippiineiltä tai Philadelphiasta. Valitettavasti 15-vuotiaana en ollut edustavimmillani vaan jos jotain mielikuvia onnistuin suomalaisista luomaan, niin sen että rommi maistuu ja muutenkin ollaan aika villejä ja vapaamielisiä. Sittemmin olen tietenkin ryhdistäytynyt ja rauhoittunut, ja palasin vielä Dominikaaniseen tasavaltaan hoitamaan diplomaattisia suhteita mm. parlamentin puheenjohtajan kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta kuten olen aiemmin sanonut: Suomen passi on, ihan tutkitustikin, mitä parhain passi omistaa. No, virallisesti toki toiseksi parhain mutta ei takerruta yksityiskohtiin, itsehän nimittäin koen että parempaa passia mulla ei voisi olla. Suomen passin avulla olemme päässeet ystävieni kanssa livahtamaan Meksikosta ilman vaadittavia papereita, sitä heiluttelemalla sai Gibraltarin ja Espanjan rajalla aina iloisia ”hyvä Suomi!”-huudahduksia. Vaikea kuvitella, että rajojen ylittäminen olisi millään muilla asiakirjoilla yhtään helpompaa. Suomeen syntyminen on ihan oikea lottovoitto, ja viime vuonna kipuilinkin suomalaisuuden suoman vapauden kanssa oikein kunnolla.

Toivon, että saan olla ylpeästi suomalainen jatkossakin kun reissaan. Kun 17-vuotiaana reilasin amerikkalaisen ystäväni kanssa, hän suunnilleen kolmannen maan kohdalla päätti liimata rinkkaansa Kanadan lipun ja sujuvasti valehdella alkuperänsä. En ollut varsinaisesti vahingoniloinen, koska siinä vaiheessa hän ei ollut vielä koskaan päässyt edes äänestämään, mutta ymmärsin kyllä yleiset antipatiat Yhdysvaltoja kohtaan vuonna 2003. Ihan samalla tavalla kuin nyt 16 vuotta myöhemmin. Sen sijaan suomalaisena sai olla ihan rauhassa, stereotypiat olivat hyvää viinapäätä, sauvakävelyharrastusta ja innokasta saunomista lukuunottamatta aika vähissä, eivätkä edes ruotsalaiset viitsineet kuittailla.

Tänään en aio marssia minkään puolesta tai ketään vastaan (sanomattakin selvää, että jos olisin millään tavalla valmis yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen juuri nyt niin olisin tietenkin kaikkien anarkistikotiäitien tapaan vastustamassa natseja), ja itsenäisyyspäivää meillä on aina juhlistettu lähinnä syömällä hyvin, juomalla skumppaa ja katsomalla Linnan juhlat. Kun Suomi täytti 100 vuotta tarjosimme Espanjan naapureillemme suomalaisia karkkeja aulassa, ja saimme ottaa vastaan monta onnittelukorttia isänmaamme puolesta. Olenkin milloin vain valmis Suomen kunniakonsuliksi Gibraltarille: lupaan pysyä erossa rommista ja kertoa vain huikeista saavutuksistamme, puhtaasta luonnostamme ja siitä, miten kiitollinen olen paluumuuttajana ollut paikasta, jota pitää kotinaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

EI MIKÄÄN TIMANTTI

Moi Heli!

En tiedä muistatko mua, mutta tuossa reilu kymmenen vuotta sitten vietettiin aika paljon aikaa yhdessä eräässä punavuorelaisessa koirapuistossa. Mulla oli musta, sekarotuinen Lola-koira, mutta en kuollaksenikaan muista mikä oli sun aika villin, nuoren uroskoiran nimi. Ehkä Samu? Rasmus? Max? No, ei se ollut nyt se pointti. Silloin sinä olit, ymmärtääkseni, yksinhuoltaja ja minä vielä huoletonta sinkkuelämää viettävä parikymppinen. Nyt osat ovat vaihtuneet: sun lapset ovat jo aikuisia, ja mä olen vuoden verran ollut kolmen alle 10-vuotiaan lapsen yksinhuoltaja. Ihan totaaliyksinhuoltajaksi en voi itseäni väittää, sillä lapset kyllä tapaavat toisessa maassa asuvaa isäänsä säännöllisin väliajoin, mutta uskaltaisin kyllä väittää että kun tänään julkaisit Ylellä kolumnin Yksinhuoltaja, sinä olet timantti, niin se oli vähän niin kuin mulle kirjoitettu.

Harmi, ettei se kuitenkaan oikein osunut maaliin. Ehkä tällainen dickensiläisen dramaattisesti kirjoitettu kuvaus kurjasta kohtalosta oli se, mitä olisit itse kaivannut ollessasi yksinhuoltaja, mutta itse en tunnistanut omaa osaani kirjoituksen surkuttelevasta sävystä. En nyt puutu asiavirheisiin (kuten että kunta ei elatustukia maksa vaan Kela silloin jos lapsella ei ole tunnustettua isää tai tämä ei ole elatuskykyinen, ja sillonkin summa riittää useampaan kenkäpariin jollei lapsi käytä louboutineja) vaan haluaisin halata sinua täältä yksinhuoltajien ydinalueelta, jossa lähes joka kolmannes perhe on yhden vanhemman ja tämän jälkeläisten muodostama yksikkö. Kirjoitat kauniisti että kun sinua vastaan kävelee väsynyt yksinhuoltaja, älä tuomitse häntä. En tiedä kelle viesti oli osoitettu, koska täällä Itä-Helsingissä jokainen vastaantuleva äiti on väsynyt, ja joka toinen luultavasti yksinhuoltaja. Itse en ole tuominnut yksinhuoltajia silloin kun olin osa ydinperhettä, enkä ole nyt yksinhuoltajana ikinä kokenut tulleeni tuomituksi.

En väitä vastaan, ettetkö osuisi välillä oikeaan. Pyyhit kyyneleet, viet lääkäriin, paimennat hampaiden oikomiset ja hoidat sairaudet. Se onkin yksinhuoltajuudessa ehkä haasteellisinta, että yhtenä aikuisena pitäisi pystyä hoitamaan kahden hommat. Itse olen onnekas, koska työt joustavat ja voin karata kesken päivän viemään lasta hammaslääkäriin tai harrastuksiin, mutta ymmärrän hyvin senkin että yksinhuoltajien työttömyysaste on lähes 20%. Sen sijaan että Väestöliiton johtavana asiantuntijana vahvistat 1950-luvulla jääneitä stereotypioita kirjoittamalla kun menet ostoksille, rahattomuus näkyy sinussa, voisit nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun sen millaisia joustoja työelämässä voitaisiin tarjota niille vanhemmille, jotka pyörittävät perhearkea yksin. Tai jopa kaksinkin, syntyyslukujen valossa työmaata riittää. Kuluneen, ensimmäisen yksinhuoltajavuoteni aikana en ole kaivannut sääliä vaan esimerkiksi palveluita, jotka tarjoavat jonkun ratkaisun siihen kun kurkunpäätulehduksesta kärsivä lapsi pitää keskellä yötä viedä Lastenklinikalle, mutta et halua herättää terveitä sisaruksia ja roikottaa heitä mukanasi päivystykseen.

Yksi ei voi korvata kahta, mutta ehkä hyvä yritys palkitaan, ajattelet, sinä kirjoitat Heli. Kolumnisi pohjimmainen tarkoitus saattaa olla kannustaa ja kehua yksinhuoltajaa, jonka elämällä on selkeä tarkoitus: Joka aamu kun heräät, elämälläsi on kallisarvoinen merkitys: että te perheenä peittoaisitte eriarvoisuuden. Olet kyllä oikeassa siinä, että kun verrataan kahden vanhemman perheisiin, eivät yksinhuoltajien lapset voita missään tilastoissa – ainakaan jos kyse on positiivisista suureista. Mutta kun olet päässyt tuohon upeaan asemaan (vähän kuin itsekin osoituksena siitä, että yksinhuoltajat eivät ole mikään yhdenmukainen, masentuneina verkkareissa alehyllyjen väleissä tarjousmakaroneja etsivä ihmisryhmä) voisitko käyttää sen keskustelunavauksiin, joiden sanoma ei ole tämä: Teet parhaasi, vaikka tiedät että se ei riitä.

Saat kirjoittaa kolumneja, joilla on kadehdittavan laaja lukijakunta, voi kunpa käyttäisit sen kirjoittamalla jotain rakentavampaa kuin usein riittää vain ystävällinen sana tai auttava ele oikealla hetkellä, ja hädässä oleva pärjää taas eteenpäin. Timantti tarvitsee vain hitusen valoa, vain muutaman säteen, ja se loistaa taas. En ole timantti vaan ihan tavallinen äiti, joka tekee parhaansa kuten suurin osa äideistä. En tarvitse päähäntaputtelua tai pahoittelua siitä, että olen tässä tilanteessa, vaan jos jotenkin haluaa saada yksinhuoltajat hymyilemään voisi aloittaa siitä, että päivähoitoa tarjottaisiin joustavasti ja myös alakouluikäisten vuorotyövanhemmille olisi tarjolla hoitoapua, kunnalta saisi yhdellä puhelulla lastenhoitoapua kriittisellä hetkellä kun esim. yksinhuoltaja itsekin sairastuu influenssaan yhtä aikaa lasten kanssa (kokemusta on – onneksi meillä oli ystäviä, jotka toivat ruokakasseja oven taakse), harrastuksia järjestettäisiin enemmän koulujen iltapäivätoiminnan yhteyteen ja lastenvalvojien sekä perhe- ja pariterapian jonoja lyhennettäisiin reippaasti. Aloitetaanko niillä?

MUKIPAJA MUKSUJEN KANSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuinka rentouttavalta kokemukselta kuulostaa parituntinen seitsemän 5-9-vuotiaan pojan kanssa keskellä posliiniastioita? No – totuus on, että kyseessä oli yllättävän kiva kokemus, josta lapsille jäi mukin lisäksi käteen luovuuden puuska, jota pitäisi kuulemma seuraavaksi lähteä toteuttamaan ihan oikealle keramiikkakurssille. Ihan niin masokisti en ehkä vielä ole, mutta kuitenkin annoin ystävän ylipuhua mut ja lapset tekemään ”kaikkien pintojen kuvittaja” Piia Keton johdolla suloisia mukeja viime sunnuntaina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan ensimmäiseksi mukipajojen konseptista, ettei käy niin kuin allekirjoittaneelle joka varautui dreijaamaan ja kuvitteli jo mielessänsä Ghost-elokuvan kohtauksia ja hyvästeli vaatteensa, koska arveli etteivät ne selviäisi savikylvystä. No. Tämä oli siistiä hommaa. Pahin sotku syntyi paperisilpusta, ja lapsetkin selvisivät tahrattomina tästä kahden ja puolen tunnin askartelusessioista. Siivoaminenkin sujui nopeasti, eli tässä on toimiva ohjelmanumero vähän fiinimpäänkin tilaisuuteen (itse tietenkin visioin heti astioiden kuvittamista polttareihin, lasten synttäreille ja mihin tahansa kissanristiäisiin, paitsi ei ehkä kreikkalaisiin häihin).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Me olimme koonneet kymmenen hengen porukan (minimimäärä osallistujia) ja buukanneet oman yksityisen opetussession, mutta omia tiloja meillä ei ollut: Kalliossa toimiva alakulttuurikeskus Loukko palveli meidän ryhmää tällä kertaa ja toimi upeasti. Meillä oli niin kivaa, että varasimme oman mukipajan ihan vain aikuisia varten äitijengin pikkujouluihin ja silloin tilaksi riittää taloyhtiön kerhohuone, sillä mukien kuvitus vaatii vain Piian tuomat tarvikkeet ja vettä. Itse mukien polttaminen (jotta kuvitus pysyy käytössäkin) tapahtuu toisaalla, eli mukipajan järjestäjältä ei tarvitse löytyä takahuoneesta 800-asteiseksi lämpeävää uunia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Käytännössä Piia siis kaivaa peltirasioistaan esille kasan siirtokuvia, jotka ovat hänen kuvittamiaan. Jos kädenjälki näyttää tutulta, saatat tunnistaa Piian kuvituksia esimerkiksi Arabian Piilopaikka-astiastosta ja Aarrekidin kuoseista. Valmiiden kuvien lisäksi tarjolla oli värikkäitä papereita, joista taiteilla abstraktimpaa kuviointia. Meillä etenkin 5-vuotias tarttui tähän tehtävään todella kunnianhimoisesti leikaten ja liittäen yhteen lukuisia erittäin pieniä palasia, jättäen äitinsä nakkisormineen vain avustajan rooliin. 9-vuotias hoiti hommat ilman aikuisen avustusta, eli tämä toimii jo kouluikäisten juhlissa ohjelmanumerona, jos ihan umpihullu on.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensin tehtiin muutama luovuutta herättelevä harjoitus paperisilpun avulla ja sen jälkeen tartuttiin työhön. Lapsilla meni mukia kohden noin tunnin verran aikaa, ja itse olin vain assistentin roolissa tällä kertaa. Pikkujouluissa aion sitten skumppapäissäni taiteilla kokonaisen astiaston. Kolme mukia menevät joululahjoiksi, ja mukille tulee hintaa 25 euroa kappale. Mielestäni hinta on erittäin linjassa kaiken kanssa: Piia saapui paikalle materiaalien kanssa, hoitaa polttamisprosessin ja meidän tehtäväksi jää vain noutaa valmiit mukit. Mukien lisäksi tarjolla on myös valkoisia lautasia ja posliinilusikoita, joista taiteilla omannäköiset.

Näitä mukipajoja voi siis järjestää joko yksityistilaisuutena tai sitten osallistua avoimeen mukipajaan: seuraava sellainen, ja tämän vuoden osalta viimeinen, järjestetään joulukuun 14. Mulla alkoi tietysti kyteä kaikenlaiset ideat, kuten esimerkiksi kaakeleiden kuviointi, sillä sekin on mahdollista. Samoin omien vanhojen astioiden piristäminen (huraa, kierrätys!) ja en tiedä, eipä tässä taida olla rajana kuin mielikuvitus ja ehkä vähän polttouunin koko. Lämmin suositus siis mukipajalle näin sivusta seuranneen aikuisenkin näkökulmasta: hauskaa oli, ei mennyt hermot ja tämä on sellaista hommaa jossa ei iske sellainen ”mä en osaa/keksi mitään”-ahdistus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA