NORWEGIAN KOKEMUKSIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elokuussa lensin ensimmäistä kertaa elämässäni Norwegian-lentoyhtiöllä. Aiemmin olin kyllä lennättänyt ”Norskilla” niin lapsia kuin koiriakin, mutta onnistunut itse välttämään lentelyn. Sanon näin, koska itselläni on ollut aika nihkeä suhtautuminen ns. halpayhtiöihin. Silloin kun lennän yksin, menen kyllä melkein minkä tahansa peltipurkin kyytiin mutta lasten kanssa reissatessa vaatimustaso nousee välittömästi. Esikoinen kyllä vakuutteli etukäteen, että ”sillä punaisella lentoyhtiöllä” on maailman parhaat sipsit. Oma lempilentoyhtiöni on jo vuosien ajan ollut KLM; paitsi että Schiphol on ihan mukava välilaskukenttä, ovat hollantilaiset aina ottaneet etenkin lapsimatkustajat hyvin huomioon, ruokkineet kasvissyöjät kunnolla ja olleet asiakaspalvelussaan tehokkaita ja ystävällisiä – yleensä ei saa molempia, jos kumpaakaan.

Olen lentänyt yksin kolmen lapsen kanssa jo yli kolmen vuoden ajan, joten homma ei enää erityisemmin jännitä. En voi tarpeeksi ylistää miten hyvää matkaseuraa tämä trio yleensä on, siis jollei kukaan ole kipeänä tai muuten vaan poikkeuksellisen kiukkuisena. He eivät poikkea marssijärjestyksestä, kestävät hyvin odottelua ja jaksavat seistä jonossa, ja koneessa taas suurimman osan ajasta touhuavat omien tehtävävihkojen, tabletin ja kirjojensa kanssa. Olen joskus jopa saanut nukuttua heidän kanssaan matkustaessa! Tällä kertaa sain huomata, miten iso merkitys maapalveluilla on lentokokemukseen ja tuli myös kummasteltua todella paljon Helsinki-Vantaan korkeita arvosanoja lentokenttävertailuissa, sillä elokuisten kokemusten perusteella en lentäisi Suomesta tai Suomeen, jollei siis olisi tietenkin maantieteellisesti pakko.

Rakkauteni Norwegiania kohtaan heräsi jo ennen lentoa: olin ostanut halvimmat mahdolliset liput (suora meno-paluu yhdelle aikuiselle ja kolmelle 4-8-vuotiaalle elokuussa, about 740€) joskus alkukeväästä. Olin ostanut liput Supersaverin kautta (se surullisen kuuluisa osamaksumahdollisuus), ja katsonut, että näin halpoihin lentoihin ei kuulunut kuin käsimatkatavarat. Oli selvää, että emme pärjää Suomessa repullisella vaatteita, joten aloin buukkaamaan kyytiin muutamaa matkalaukkua. Mikä ilo ja riemu kun kävi ilmi, että meidän jokaisen lippuun oli kirjattu jo valmiiksi 2 x 20 kg matkatavaraa sekä 10 kiloa käsimatkatavaraa. En voinut kuin nauraa: saisimme kuljettaa mukanamme 200 kiloa tavaraa! No, tyydyimme kolmeen matkalaukkuun, mutta tämän ansiosta saimme satsattua esimerkiksi soijarouhetta ja lastenkirjoja oikein kunnolla.

Norwegianille pisteet myös siitä, että lapsiperheelle oli laitettu valmiiksi paikat eikä niitä tarvinnut enää itse check-in vaiheessa säätää. Paikat oli valmiiksi molemmille lennoille, ja olivat vieläpä tosi kivat paikat koneen etuosassa (makuasia toki, missä tykkää istua, mutta tämä oli meille mieluinen vaihtoehto). Finnairilla olen useamman kerran saanut soitella asiakaspalveluun, että ihan varmastiko haluatte että kaksi lapsistani istuu erikseen toisella puolella konetta… Sopii tietenkin mulle, mutta luulen että kanssamatkustajilla voisi olla jotain valittamista. Málagan kentällä Norskin tiskillä ei ollut jonoa, saimme kamat koneeseen ja boarding passit käteen noin kolmessa minuutissa enkä voinut olla kuin tyytyväinen. Málagan kenttä on meille toki jo todella tuttu ja yleisesti ottaen se on aika samanlainen kuin kaikki muutkin kentät: ylihintainen, ketjuliikkeiden ja -kahviloiden valtaama, kävelyä vaativa. Lennon odottelu meni leppoisasti kun ensin ruokin lapset ja sitten palkitsin itseni Starbucksissa.

Lento Suomeen, siitäkin huolimatta että kyseessä oli myöhäisillan lento ja saavuimme määränpäähän vasta yhden aikoihin, sujui todella jouhevasti. Henkilökunta oli hyväntuulista siitäkin huolimatta, että he olivat juuri lentäneet joukon humalaisia suomalaisia lomalle Espanjaan ja kävivät vain käännöllä Málagassa. Innostuin ekaa kertaa ostamaan kosmetiikkaa koneessa! Lapset huomioitiin kivasti, ja muutkin matkustajat tuntuivat olevan rennolla fiiliksellä. Suomessa kyllä huomasimme heti kulttuurierot: kun odottelimme matkatavaroita, muiden matkustajien tapaan väsyneinä ja valmiina menemään nukkumaan, alkoi erään toisen yksin lastensa kanssa matkustavan äidin jälkikasvu riehua ja sekoilla. Espanjassa muut odottelijat olisivat syöksyneet viihdyttämään väsähtäneitä lapsia ja yksin matkatavaroiden kanssa taiteilevaa äitiä, mutta Suomessa supistiin selän takana, paheksuttiin ja pyöriteltiin silmiä. Oh well!

Paluulento olikin sitten ihan päinvastainen kokemus. Luultavasti olisin lentänyt paljon paremmalla fiiliksellä, jos ei olisi tuntunut että koko Helsinki-Vantaan lentokenttä näyttää meille keskisormea. Sinällään koko elokuun Suomessa olin huokaillut onnellisena suomalaista palvelukulttuuria, joka oli ystävällistä, nopeaa ja no nonsense-tyyppistä (toisin kuin, kröhm, täällä Espanjassa…). Mutta viimeinen kokemus ennen lähtöä oli kyllä aika ankea. Onnea vaan, jos aiotte tehdä näin vaikutuksen turisteihin! Tietenkin sää oli sellainen klassinen ”hyvää matkaa etelään!”-vaakasuora räntäsade ja +15, joten paluu Espanjaan alkoi tuntua hyvältä idealta. Ja se tunne ehti vahvistua reilun kahden kentällä vietetyn tunnin aikana hyvin voimakkaasti.

Aloitetaan itsepalvelusta. Norwegianilla oli kolme tiskiä, joissa kaikilla oli hieman aneemisen näköinen työntekijä – mutta ei palvelua. He huitoivat väsyneinä itsepalveluautomaateille, kun huutelin boardin passien perään (en päässyt niitä printtaamaan etukäteen ja rikkinäiseltä puhelimen näytöltä niitä ei paljoa esitelty). Kahdeksasta pöntöstä toimi kolme – ja tietenkään siitä ei millään tavalla informoitu, että suurin osa automaateista oli epäkunnossa vaan matkustajaparat saivat sulloa itä passiaan hyvän tovin rikkinäiseen pönttöön kuvitellen, että vika on hänessä. Taisteltuani automaatin kanssa vartin verran hain paikalle henkilökunnan edustajan, joka mutisi että ei mekään tästä systeemistä tykätä… Mahtavaa kuitenkin, että on systeemi joka ei palvele asiakkaita eikä henkilökuntaa, joka kuitenkin lopulta joutuu tulemaan avuksi. Enkä odota yksin lasten kanssa matkustavana mitään erityiskohtelua mutta tilannetajua kyllä. Jos tiskillä on tilaa, kaikkien aikaa ja hermoja säästäisi lippujen nopea tulostus ja homman hoitaminen yhdellä pisteellä.

Kun työntekijä oli tulkinnut itsepalveluautomaatin tunteita oikein ja saimme ne säälittävät lerpakkeet, oli aika saada matkalaukut kyytiin. Siirryimme sitten itsepalveludroppaukseen, jossa reippaana tyttönä iskin matkalaukkuja hihnalle. Sääliksi kävi mummit ja papat, jotka yrittivät hoitaa hommaa kirjaimellisesti omin voimin. Ja sitten meidän laukut eivät menneet läpi. Niinpä keräsin ne takaisin kärryyn ja siirryin tiskille, missä elämäänsä kyllästynyt asiakaspalvelija huokaisi syvään. ”Varmaan laitoit ne väärin hihnalle”. Kävi ilmi, etten osaa oikeastaan mitään. Hän lähetti minut takaisin sinne, mistä olin tullutkin. Runnottuani aikani sain matkalaukut hihnalle ”oikein” ja tunsin olevani valmis ratkaisemaan kaikki ihmiskunnan ongelmat. Itsepalvelumeininki jatkui turvatarkastuksessa. Onneksi en joutunut tunkemaan niitä vessapaperille printattuja boarding passeja taas yhteen automaattiin vaan pääsimme ihan ihmiskontaktin kautta turvatarkastukseen, jossa sielläkin oli oikeita ihmisiä, joskin lasittuneen katseen perusteella eivät hekään olleet ehkä kutsumusammatissaan. Meiltä ei muuten missään vaiheessa tarkastettu passeja saati kyselty mitään matkustuslupia: ilmeisesti näytti siltä, että tällaisella porukalla ei kukaan ole reissussa kidnappausmielessä vaan tähän hullun hommaan ryhdytään vaan vanhemman velvollisuudesta.

Ostimme sikahintaista vettä ja menimme hetkeksi mököttämään lasten leikkipaikkaan, joka ei kyllä tehnyt kunniaa sponsorilleen Reimalle. Vähän tuli ikävä Tukholman Arlandan Junibacken-teemaista leikkitilaa, jossa oli lapsille muutakin leikkivälinettä kuin mikro. Siitä oli hyvä jatkaa portille, jossa oli täysi käsirysy päällä. Kävi ilmi, että kun puolet matkustajista oli päästetty boardingista läpi odottamaan tunnelmallista bussikyydistä itse koneen luo, oli käsimatkatavarakiintiö tullut täyteen. Minä heilutin estottomasti ”lennän yksin kolmen lapsen kanssa”-korttia ja jälleen kerran ilmeisesti jo mun silmäpussien perusteella pääsin meidän nyssäköiden kanssa läpi, kun taas muiden matkustajien tavarat laputettiin ruumaan ja nämä tyytymättömät kanssamatkustajat kävivät kyllä neuvottelemassa jokaisen henkilökunnan edustajan kanssa siitä, kuinka korjata tämä epäoikeudenmukainen käsimatkatavarajako. Tämä viivästytti lähtöä about puoli tuntia. Kun lopulta pääsimme bussiin (enkä nyt sano mitään muiden matkustajien huomioimisesta, onhan se hauska keilata lapsilla linja-auton käytävillä ja itse vain katsella muualle istumapaikalla, TERVEET NUORET AIKUISET IHMISET!) niin tunnelma oli tiivis. Ja vähän muutakin. Siinä vaiheessa kuin vihaisimmat käsimatkatavaransa menettäneet kävivät vielä koneeseen vievillä portailla avautumaan henkilökunnalle – siinä vihvomassa sateessa  – aloin luopua toivosta kotiinpääsyn osalta.

Pääsimme kuitenkin perille. Paluulento oli tunnelmaltaan ihan eri luokkaa kuin mennessä, ja voisin vannoa että Helsinki-Vantaan ankea fiilis oli osana tätä ilmapiirin muutosta menolentoon verrattuna. Ihmettelen kyllä kentän jatkuvaa menestystä lentokenttävertailuissa, sillä henkilökunta oli ilmeisesti palkattu vaan huitomaan käsillään ilman katsekontaktia minne ”asiakkaan” pitäisi mennä, ja leikkihuone veti tylsyydessään vertoja pimeälle perunakellarille. Norwegian taas… noh, tässähän tuli avauduttua paljon enemmän lentokentästä kuin lentoyhtiöstä. Haluaisin tietää, paljonko Helsingin päässä kentän sähläyksestä meni Norskin piikkiin, kuinka paljon meillä oli huonoa tuuria ja hankalaa asennetta, ja kuinka paljon kyse oli vain pohjoismaisesta tehokkuusajattelusta, johon en ollut tottunut. Norwegian toimi lasten kanssa muuten todella mukavasti ja olen nyt päässyt yli halpalentoyhtiöangsteistani ja valmis antamaan uudenkin mahdollisuuden punavalkoisille siiville.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PUHUTAANKO VÄHÄN SÄÄSTÄ?

Jos suomalaisten ”no on ilmoja pidellyt”-small talkista vitsaillaan, niin väittäisin että täällä se sää – jossa on paljon vähemmän vaihtelua kuin pohjolassa – on paljon enemmän puheissa. Tai ehkä se on vaan sellainen turvallinen keskustelunaihe tällaisen ulkomaalaisen kanssa, koska kaikki olettavat että tämä eteläespanjalainen ilmasto on maailman paras. Mutta nyt ajattelin blogissakin puhua säästä. Kun meillekin saapui se syksy. Oikeastaan viime viikonloppuna Suomessa saattoi olla lämpimämpi kuin meillä, eikä ensimmäistä kertaa: viime toukokuussa me paleltiin silloin kun Suomessa rikottiin lämpöennätyksiä. Eihän se mikään iloinen asia ole noin ilmastonmuutosta ajatellen, mutta kyllä siitä on saatu taas hetkeksi jutunjuurta täällä. ”Voitteko uskoa, Suomessakin on lämpimämpi kuin täällä!”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämän postauksen valokuvat ovat lokakuun ensimmäiseltä viikonlopulta, kun lämpötila pyöri päivisin vielä kolmessakymmenessä ja Välimeri oli niin lämmin, että suostuin sinne vyötäröä myöten. Sitä syvemmälle en ole dipannut pariin vuoteen: kuten olen jo tunnustanut, huolimatta siitä että olen ollut vuosien ajan wannabe-surffari en oikeasti kestä yhtään viileää, eli alle 35 asteista vettä. Mutta lokakuun ensimmäinen sunnuntai, oi kuinka ihana se oli. Raikas merituuli, siedettävän lämpöinen meri ja auringonpaiste, joka antoi energiaa. Olimme lasten kanssa aivan onnessamme rannalla vietetyn päivän jälkeen ja suunnittelimme seuraavalle viikonlopulle uutta rantaretkeä. Paitsi viime viikonloppu sitten odotettiin hurrikaania ja katseltiin kun ihmiset kulkivat kaduilla kevyttoppatakeissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Päivisin on yhä neljän, viiden tunnin ajan tosi kuuma. Kun haen pojat koulusta niin lähes aina tulee hiki, etenkin kun kyydissä on kymmenisen kiloa potkulautoja. Suurin osa oppilaista kulkee vielä shortseissa eikä eskarilaiselle ole tullut vielä käskyä pukea ”baby”-mekkoa, joka on varma talven merkki. Itse olen pakkaillut hellemekkoja jo pois, lähinnä tehdäkseni tilaa neuleille ja villapaidoille. Uskomatonta kyllä, niitä tulee aina jossain vaiheessa ikävä vaikka onkin kiva kulkea suurin osa vuodesta flipflopeissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seuraavaksi viikoksi on luvattu lähes pelkästään vesisadetta. Täytyy tunnustaa, etten ole espanjalaisen talven suurin fani. Täällä paistaa kyllä aurinko noin 300 päivää vuodessa, mutta kyllä täälläkin tulee kylmä. Ja kun vettä tulee, sitä myös tulee. Meidän kaupungissa siihen liittyy ikävänä lieveilmiönä jätevesien tulviminen kaduille. Puhumattakaan siitä, että rankkasateet ovat ihan oikea turvallisuusriski, joihin kuoli toissavuonna useampi ihminen huuhtouduttuaan mereen moottoritieltä. Talvikuukausina meillä nousee sähkölasku yleensä useampaan sataan, samoin vesi- ja kaasulaskut kun luihin ja ytimiin asti jäätyneet asukkaat tarvitsevat pitkiä kuumia suihkuja. Kodin lämpötila on monina aamuina alhaisempi kuin ulkona. Kesällä meillä on kyllä mukavan viileää ilman ilmastointiakin – että kaikkea ei voi saada.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yksi isoin syy muuttoon oli sää. Muistan yhä joka päivä kääntää kasvot aurinkoon ja olla iloinen siitä, ettei meidän tarvitse pukea kurahousuja tai lähteä liikkeelle kun on vielä pimeää, mutta suurin loputtoman auringonpaisteen synnyttämä riemu on jo vähän kulunut. Olen alkanut espanjalaisten tapaan päivitellä kuumuutta (syyskuussa oli muuten kuuminta yli 50 vuoteen – apua!) ja analysoida tuulensuuntia, onko se levante vai poniente. Toinen tuuli tuo kaupungin päälle pilvet, toinen saasteet. Jos jotain voisi vielä säältä toivoa, olisi se, että vielä muutamana päivänä ennusteet olisivat pielessä ja ehtisimme uimaan. Viime vuoden viimeinen virallinen rantapäivä oli marraskuun alussa, ja meillä on märkäpuvut vielä esillä…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KIVAA TEKEMISTÄ GIBRALTARILLA

Meidän lähin mahdollisuus ulkomailla käymiseen on parin minuutin kävelymatkan päässä Gibraltarilla. Käyn siellä poikien kanssa yllättävän harvoin – oikeastaan vain ruokakaupassa tai rugbytreeneissä – ottaen huomioon, että sielläkin on kaikkea kivaa tekemistä. Nyt olemmekin ryhdistäytyneet ja tutustuneet uusiin paikkoihin. Ei sillä, että alle seitsemän neliökilometrin alueella nyt olisi loputtomasti yllätyksiä tarjolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Perjantaina, kun Espanjassa oli pyhäpäivä ja pojilla koulusta vapaata, päätimme ottaa bussin rajalta ja tulla aivan kaapelihissien lähtöpaikan vierelle Gibraltarin kasvitieteelliseen puutarhaan. Tämän noin kuuden hehtaarin kokoisen Alamedankin puistona tunnetun alueen sisällä on myös pikkuriikkinen ”eläintarha” Alameda Wildlife Conservation Park. Tänne, kuten vuorelle vievälle kaapelihissillekin, pääsee suoraa rajamuodollisuuksien jälkeen bussilla numero 10. Bussissa voi maksaa niin euroilla kuin punnilla, pelkkä meno aikuiselta ja kahdelta lapselta (kuskista riippuu kulkeeko 4-vuotias vielä ilmaiseksi – nyt kulki) oli noin viisi euroa. Taksilla ei tule kauheasti kalliimmaksi, mutta niiden saatavuus vaihtelee. Sen lisäksi meidän lapset ovat opportunisteja ja toivovat, että kohdalle osuisi kaksikerrosbussi, niitäkin nimittäin Gibraltarilla kulkee.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lähtökohtaisesti boikotoin eläintarhoja. Sympaattiset kotieläinpihat menevät, ja jotenkin tämä erittäin pieni suojelukeskus lukeutui omalla listallani sellaiseksi – olkootkin, etteivät apinat, lepakot ja papukaijat ihan kotieläimistä käy. Alamedan ”eläintarhassa” oli myös runsaasti kilpikonnia ja pupuja, sikoja (torahampaista päätelleen ei mitään tavan possuja) sekä lasteni suosikkeja, eksoottisia marsuja. Ja totta kai viereiseltä vuoreltakin löytyviä magotteja. Käyntimme oli varsin opettavainen; ehdittiin puhua Rio-elokuvasta tutun sinisen papukaijalajin kuolemisesta sukupuuttoon, lepakoiden huonosta maineesta (pimeä lepakkohuone – jossa meidän ja lepakkoperheen välissä oli turvallinen lasi – oli yksi lasten lemppareista) ja paljon saatiin keskustelua aikaiseksi myös eläintarhojen oikeutuksesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sisäänpääsy, jonka voi maksaa myös kortilla, maksoi aikuiselta viisi puntaa ja 2,5£ yli 5-vuotiailta lapsilta. Edullista, joskin paikka on tosiaan todella pieni. Se on myös erittäin sokkeloinen ja täynnä jyrkkiä kiviportaita, eli ei missään nimessä esteetön käyntikohde. Suosittelen myös laittamaan pitkät housut jalkaan, sillä meidän jalkojamme joko kirput, itikat tai muurahaiset purivat todella verenhimoisesti koko kiertelyn ajan. Paikassa myydään muutamaa pehmolelua ja juomia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Edes tällaiset sympaattiset, kasvatustehtäviin ja eläintensuojeluun keskittyneet paikat eivät mielestäni ole täysin ongelmattomia, mutta rehellisyyden nimissä olimme koko porukka todella, todella innoissamme. Kaikki nuo kädelliset ovat mielestäni äärimmäisen kiehtovia, vaikkakin upeampia toki omassa elinympäristössään. Seuralliset papukaijat ja utelias saukkopari olivat mahtavia, ja lapset toivoivat pian uutta vierailua paikkaan. Ja luultavasti siihen suostunkin, sillä paikka oli mielenkiintoinen ja tarjosi paljon tietoa ja mahdollisuuksia tarkkailla eläimiä todella läheltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kasvitieteellisestä puutarhasta löytyy, niin kuin kaikkialta ympäri Gibraltaria, tykkejä joiden päällä kiipeillä, ja patsaita sotahistorian merkkihenkilöistä. Parasta on puutarhan alaosasta löytyvä erittäin toiminnallinen leikkipuisto, jossa riittää kiipeiltävää ja kokeiltavaa. En suosittele paikkaa kuitenkaan keväisin, sillä se on kuuluisa mäntypuista putoilevista toukista, jotka polttavat ihoa. Ainakaan meidän lapsille ei ”älkää vaan koskeko siihen toukkaan!” käsky ei toimi kuin kutsuna mennä hankkimaan itselleen sairaalahoitoakin vaativaa ihottumaa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka yhä vanhat suositukseni ajanvietteeksi Gibraltarilla pätevät, siellä on myös muuta hauskaa touhua. Nyt voin antaa myös erittäin suuren ravintolasuosituksen: Gibraltarin keskustaan, pienelle poikkikadulle pääkadusta Main Streetistä, on vuosi sitten avattu vegaaniravintola Kasbar, jonka ruoka vie mennessään vannoutuneen lihansyöjänkin. Tarjolla on lounasta, esimerkiksi paikan legendaarisia falafelpullia, ja itse pääsin myös brunssille. Brunssi on oikeastaan vain lauantaisin tarjoiltava lounas, jossa on mahdollisuus tilata myös pannukakkuja, mutta se ei ollenkaan vähennä sitä iloa, että meillä on rajan takana täydellistä, herkullista, ekologista ja eettistä ruokaa tarjoava paikka. Sen jälkeen kelpaa mennä Ocean’s Villagen hotellialueelle ottamaan ilo irti lähes jokaisessa ravintolassa olevasta ikuisesta Happy hourista; drinkit ovat aina kaksi yhden hinnalla!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Gibraltarilla kasvitieteellisen puutarhan lisäksi lempi leikkipuistomme on Europa Pointilla, mutta jos kaipaa hetken rauhaa keskellä ruuhkaista kaupunkia, niin aivan keskustan tuntumassa on myös Commonwealth Park. Sieltä löytyy nurmikkoa piknikille sekä lampi, jossa asuu kilpikonnia ja karppeja – paljon bongattavaa lapsille. Eli mitä enemmän Gibraltarilla tulee pyörittyä, sitä enemmän mukavaa tekemistä sieltä löytyy. Ensi viikolla taidetaan mennä uudestaan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KÄRPÄSESTÄ HÄRKÄNEN

Poikien toinen kouluvuosi on alkanut ehkä vähän tahmeammin kuin ensimmäinen. Tai siis pojilla, heillä menee upeasti! Mitä nyt esikoinen on hukannut nokkahuilunsa jo ennen ensimmäistä musiikintuntia (voi harmi!) ja keskimmäisen keskittymiskyvystä on tullut hieman sanomista. Kumpikaan ei ole kyllä yllättänyt. Jos on mun lapseni, on suuri saavutus hävittää vain nokkahuilu, ja mitä voi odottaa 6-vuotiaalta joka jo perusluonteeltaan on kauniisti sanottuna aika ”eläväinen”, ja nyt joutuu joka päivä istumaan neljä tuntia paikallaan kirjoittamassa vihkoon asioita joita ei ymmärrä. Kuopus… hän viihtyy koulussa parhaiten. Hänellä on paljon kavereita, ainakin omien sanojensa mukaan, ja meidät kyllä usein pysäytetään kaupungilla kun toiset 4-vuotiaat haluavat esitellä vanhemmilleen uuden amigonsa. Aika söpöä!

No mikä sitten tökkii. Opettajat. Tai oikeastaan minun ja opettajien suhteet.

Kuopuksen oikea eskariope jäi ansaitulle äitiyslomalle ja tilalle tuli sijainen, joka on kyllä ennestään tuttu tuolta koulusta. Ja hän ei pidä minusta. En tiedä onko se jotain henkilökohtaista vai eikö hän pidä meistä – kuopus ei koskaan valita opettajasta joten en osaa sanoa miten heidän kemiansa kohtaavat. Mutta minusta tämä opettaja ei pidä. Infantilin ovet avataan joka päivä viisi minuuttia ennen kuin koululaisten kello soi, joten minulla on yleensä hieman kiire hakea kuopus ennen kuin pitää käydä kahdelta eri ovelta hakemassa isoveljet. Lapset annetaan vanhemmille ja isovanhemmille luokkien ovelta, yleensä heidät kutsutaan ulos ovella seisovan opettajan toimesta siinä järjestyksessä kun vanhemmat saapuvat paikalle (todellisuus on hieman kaoottisempaa kuin miltä se tässä kuulostaa). Mutta vaikka olisin ensimmäisenä hakijana ovella, ei minun lastani kutsuta. Eikä opettaja tervehdi, ei katso silmiin, saatika kertoisi mitään päivän kulusta. Ensin luulin, että kyse oli siitä, ettei opettaja muista lapsen nimeä. Vaikka se lukeekin hänen paidassaan. Tervehdin ja pyysin kutsumaan kuopusta. Mutta ei. Nyt tilanne on ollut sellainen, että odotan enää hetken enkä jää etsimään katsekontaktia kun muut vanhemmat otetaan ohitseni hakemaan lapsensa, vaan menen itse luokan puolelle huutamaan kuopuksen kyytiini. Yleensä en pelkää konflikteja, mutta täällä on mulla on korkea kynnys lähteä ”selvittämään välejä”, koska 4-vuotias kielitaidoton lapsi on aika riippuvainen opettajastaan, enkä halua haastaa riitaa. Olisi toki kiva tietää, miten hänellä menee, mutta tyyppi on onneksi tosi tyytyväinen ja isoveljet käyvät välitunneilla vakoilemassa luokkaa. Ihan siis omasta uteliaisuudestaan, en ole värvännyt lapsia salaisiksi agenteiksi. Nyt kuitenkin tämän viikon alussa onneksi sijaisen rinnalle ilmestyi ilmeisesti ainakin keväälle asti oleva sijainen – mukava, nuori, virkaintoinen.

Ja viime viikonloppu meni murehtiessa, kun esikoinen toi koulusta perjantaina lapun, jossa hyvin virallisesti pyydettiin saapumaan maanantai-iltapäivänä koululle ilman lapsia keskustelemaan 8-vuotiaan opinnoista. Olin heti aivan 100% varma, että he haluavat siirtää esikoisen takaisin tokalle luokalle. Näin nimittäin kävi viime vuonna heti ensimmäisten kokeiden jälkeen: kolmannelta luokalta palautettiin pari poikaa kertaamaan kakkosta. Se itse asiassa on mielestäni ihan kamala systeemi. Olkootkin, että lukuvuotta on alla vasta kuukauden verran niin silti se, että lapsi siirretään kesken kaiken takaisin edelliselle luokka-asteelle… Ja vanhemmilla ei ole mitään sanomista. Ja jos lapsi tarvitsee tukitoimia, ei niitä ole sen enempää tarjolla kummallakaan luokalla, vaan sitten pitää vaan toivoa että toisella kierroksella tieto tarttuu paremmin. Ja sitten mietin koko viikonlopun mitä teen, jos he haluavat palauttaa esikoisen toiselle luokalle. Totta kai hän kielitaitonsa puolesta kuuluisi sinne, mutta jo nykyiseen luokkaan sopeutuminen vei aikansa ja hänellä vihdoinkin on omat ystävät ja… se vain tuntuisi kohtuuttoman julmalta, varsinkin kun ensi vuonna emme todennäköisesti jatka Espanjassa. Niinpä valvoin yöt ja vatvoin tätä kaikille. Stressasin etukäteen. Ja sitten maanantaina en enää kestänyt vaan pyysin opettajaa kakistamaan heti asiansa kun lapsi oli päässyt koulusta. Jäisikö se nyt luokalle? No ei. Kielitaidon kanssa on kyllä tekemistä, mutta he tarvitsivat minulta luvan järjestää lapselle tukiopetusta lukuaineissa. Olin helpottunut ja hävetti. Taas olin liikkeellä sillä ennakkoasenteella, että tästä ei tule mitään, ja jälleen kerran tämä varsin pienillä resursseilla pelaava koulu yllätti iloisesti.

Tiiviimpi yhteydenpito koulun ja kodin välillä olisi kyllä kovin tervetullutta, niin ei ei tarvitsisi arvailla mitä tulevan pitää. Lupaan, että jos ja kun olemme joskus suomalaisen koulutusjärjestelmän piirissä, en ikinä valita Wilma-viesteistä. Se kuulostaa ihanalta, että viestit kulkisivat näppärästi puhelimeen eikä tarvitisi etsiä ryppyisiä paperilappuja repun pohjalta ja arvailla, milloin ne on annettu, tai selata läpi 462 WhatsApp-viestiä löytääkseen sen, missä on se itse sisältö.

Toisaalta olen myös nauranut naapurikaupungin San Roquen tyylille, jossa kotiin oli tullut lukuvuoden alussa hyvin tarkkaan eritelty lista siitä, mitä lapsilla saa olla koulussa eväänä. Lista oli tyyliin ”tiistaina keitetty kananmuna kuorineen, keskiviikkona kokonainen hedelmä, torstaina täysjyväleipää Gouda-juustolla”. Paitsi että ohjeet olivat hyvin pikkutarkat ja yksityiskohtaiset, niin ruokamäärät aika riittämättömiä kasvaville lapsille. Yllättäen ulkomaalainen kaverini oli ainoa, joka alkuun yritti noudattaa näitä ohjeita ja sittemmin totesi, että kaikki muutkin pakkaavat lapsille samat keksit, sipsit ja voileivät, joten olkoot. Meillä tällä hetkellä viikon puheenaihe on joululotto, johon voi ostaa kymmenyksiä – ja tänä vuonna tiedän heti miten toimitaan!