BARCELONAN PAKOLLISET

Piipahdin todellisella pikavisiitillä Barcelonassa viime viikolla. Olen käynyt kaupungissa myös interraililla vuonna 2003, mutta rehellisesti sanoen keskellä heinäkuun pahinta turistisesonkia vietimme päivät lorvien hostellilla amerikkalaisten skeittaajapoikien kanssa ja yöt pyörimme sangriapäissämme La Ramblalla. Ihan kauheasti ei siitä reissusta jäänyt käteen, ja jälkikäteen on harmittanut että kaikki hieno kulttuuri oli jäänyt kokematta. Nyt oli takaisinmaksun aika, vaikka määräänsä enempää ei tuohon 40 tuntiin saanut mahtumaan…

barcelona-1137855_1280
Voitteko uskoa, en muistanut ottaa yhtään kuvaa ulkoa! Tämä kuva siis Pixabaysta.

Ensimmäisenä päivänä isäntäpari vei minut tutustumaan Casa Milàan, tuohon yhteen monista Barcelonan Gaudí-kohteista. Paikalliset kutsuvat alunperin asuinkäyttöön (missä tarkoituksessa se toimii yhä osittain!) tarkoitettua rakennusta vähemmän hellyydellä La Pedreraksi, kivilouhokseksi. Se ei miellyttänyt aikalaisten silmää, vaikka sittemmin rakennusta on arvostettu suurena arkkitehtuurin taidonnäytteenä ja uuden ajan alkuna. Antoni Gaudín mestariteoksiahan löytyy Barcelonasta useampia, joten jos tämä katalonialaisen modernistin kädenjälki kiinnostaa niin esimerkiksi Anskulta löytyy kattava listaus vierailukohteista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vierailu aloitetaan suuremmalta sisäpihalta, jossa voi äimistellä taivasta ja tutustua ensimmäiseen pienoismalliin rakennuksesta. Niitä löytyy lisää sisältä. Sen jälkeen pääsee hissillä lempipaikkaani eli katolle, josta on ihanat näkymät ympäri Barcelonaa. Vaikka Gaudí inspiroitui luonnosta, kasveista, siemenkotien muodoista niin itselleni tuli enemmän mieleen Star Wars. Meillä kävi tuuri eikä iltapäivällä paikan päällä ollut mahdotonta turistipaljoutta vaan saimme rauhassa ihmetellä savupiippuja, torneja, arkkitehtuuria kokonaisuudessaan. Kun olimme kierrelleet oman aikamme katolla, oli aika siirtyä kerrosta alaspäin ullakolle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ullakolla esiteltiin tarkemmin Gaudín töitä, Casa Milàa inspiroineita luonnonilmiöitä, rakennusta ja historiaa. Sisäänpääsyyn kuuluu ilmainen audio-opas, eli vaikka kuulokkeet korvilla kulkeminen tuntuu vähän hassulta niin rakennuksesta sai todella paljon enemmän irti opastuksen kanssa. Välillä kuului hyvää jazziakin, eli mikäs siinä. Sisäänpääsy maksoi ei-katalaaneilta, tavan aikuisilta 22 euroa ja mielestäni oli kyllä sen arvoinen. La Pedreran lisäksi myös Gaudín elämä ja työt tulivat tutuksi, mielenkiintoisten yksityiskohtien kera.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ullakon jälkeen laskeuduimme entiseen asuinkerrokseen, johon oli rekonstruoitu Gaudín aikainen koti. Tämä oli niin yksi yhteen nykyisten trendien kanssa että hieman huvitti, mutta eniten ihastutti. Sisältä löytyy muuten yksi museokauppa, rakennuksen kivijalasta toinen – museokauppahullu suosittelee, kaikkea ihanaa krääsää ja kirjallisuutta. Kaiken kaikkiaan museokierrokselle sai uppoamaan hyvin pari tuntia, se oli mielenkiintoinen ja ottaen huomioon etten tiennyt ennakolta yhtään mitään koko rakennuksesta niin erittäin positiivinen yllätys.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rakennettuaan La Pedreran, Gaudí siirtyi La Sagrada Familia-kirkon kimppuun. Tämä oli mulle oikeastaan sellainen suurin, ehdoton, pakollinen käyntikohde ja ajattelin, että jos en pääse katsomaan tätä art nouveau-tyylin ilmeisesti ikuisesti keskeneräistä rakennusta niin en voi lähteä pois Barcelonasta. Ja nyt tämä kuulostaa hieman tympeältä 32-vuotiaan alisuorittajan suusta, mutta se oli hieman…pettymys.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siis onhan se nyt saatana hieno, jumalattoman kokoinen ja kaikessa keskeneräisyydessäänkin todella komea rakennus. Mutta mä rakastan kirkkoja (ja ensi kerralla sitten suuntaan vaikka Barcelonan katedraaliin) ja tästä puuttui sellainen historian havina, vaikka toki Sagrada Familian tarina on yhtä lailla mielenkiintoinen. Mutta kylmänä, tammikuisena perjantaiaamuna hurjasti odotettu käyntikokemus olikin vähän blääh. Mutta siis pitäähän tämä ihmisen nähdä. Tänäkin vuonna minun ja noin kolmen miljoonan muun.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Liput kannattaa ehdottomasti varata etukäteen ja olla sovittuun aikaan paikan päällä, jollei nimenomaisesti tahdo joutua puhumaan itseään sisälle. Onneksi säälistä pääsin sisälle vaikka täyttä olikin, koska mua odottivat lounastreffit Maren kanssa! Maksoin suosiolla 35 euroa, jolla pääsi myös torneihin. Nätisti sanottuna sisäänpääsystä alkaen kaikki on hieman kaoottista, paljon jonottamista, noin neljäkymmentäviisi turvatarkastusta ja kannattaa muuten varata euron kolikko, jos tahdot torniin – mulla meinasi jäädä kokematta kun ei ollut vaihtorahaa ja käsilaukku oli liian iso otettavaksi mukaan. Jälleen kerran kielitaidosta ja käsien levittelystä oli apua, pääsin menemään oikein yksityiskyydillä lopulta ylös yli 150 metrin korkeuteen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sinällään näkymät hyisistä kivitorneista olivat tosi upeat, mutta se matka alaspäin sitten… en suosittele muille korkeanpaikankammoisille. Syke oli ehkä 200 kun olin selvinnyt pitkän portaikon alas (lisätuskaa siitä, että olin pari päivää aiemmin käynyt ensimmäisen kerran bodypumpissa vuosiin ja kävely teki muutenkin tiukkaa). Oli siis oikein kaunista ja koska laskeutumisen sai toteuttaa omaa tahtia, ehti yksityiskohtia ihailla matkan varrella, ja maisemia totta kai. Mutta en mene uudestaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska sisällä oli ahdasta ja rakennustelineitä siellä sun täällä, en tullut suuresti kuvanneeksi värikästä ja jopa karnevalistista basilikaa. Tuntuu, että menee ihan valittamiseksi mutta olin ehtinyt ladata niin suuret odotukset Sagrada Familialle, että olisihan sen pitänyt olla suunnilleen vuoren kokoinen että ne olisivat täyttyneet. Varmasti tämä jokaiselle kaupungissa vierailevalla on välttämätön käyntikohde ja hyvä niin – saavatpahan rakentaa sen joskus loppuun. Seuraavalle kerralla onneksi riittää ihan hitokseen muutakin koettavaa, kuten Park Güell, Montserrat, olympia-allas vuorella… Kahdessa vuorokaudessa ei pystynyt parempaan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

SUOMALAINEN VIENTITUOTE: VAUVAKANALAT

Suomi mainittu!

Nimittäin Hollannissa, jossa uusinta uutta, tiedostavien vanhempien valinta vauvoilleen on… vauvojen häkkikanalat! No, eihän ne sillä nimellä tietenkään kulje vaan esimerkiksi nimellä De Slaaptuin, joka vapaasti (Google Translatorin avulla) kääntäen on vauvapuutarha. Se tietenkin kuulostaa suorastaan satumaiselta, mutta… no, katsokaa itse:

Näyttökuva 2018-01-19 kello 0.39.45
Kuva: http://www.degroenehelden.nl/kinderen/de-slaaptuin/

Okei, kuten vuosiluvusta selviää niin ei ehkä ihan uusinta uutta, mutta ilmeisen trendikäs valinta kuitenkin. Hollantilainen ystäväni kertoi hollantilaisesta ystävästään (kylläpä tämä nyt kuulostaa oudolta), jonka alle puolivuotias vauva on päiväkodissa, jossa pienimmät laitetaan pihalle laatikoihin nukkumaan.

Tämä tuli siis ilmi, kun keskusteltiin lastenkasvatukseen liittyvistä kulttuurieroista (onko olemassa mielenkiintoisempaa aihetta!?). Suomalaisten tapa kiduttaa vauvojaan laittamalla ne pakkasellakin pihalle nukkumaan herättää usein huomiota, ja kerron aina mielellään tarinan siitä kuinka minä nukuin päiväunia monta tuntia parvekkeella lumisateessa kun äitini nukahti yhtä sikeästi sisälle… Kuulostaahan se vähän karulta, että itse juodaan kahvia ja katsotaan Netflixiä sohvalla kun lapsi on lykätty ulos nukkumaan, mutta eihän tätä tarvitse suomalaisille selitellä. Se nyt vaan on meillä tapana!

Heti oli kyllä pakko oikaista, että vaikka tässä artikkelissa vedotaan nimenomaan paitsi Skandinaavisiin kasvatustapoihin niin jopa suomalaisiin neuvoloihin ja heidän ohjeistuksiinsa, niin ehkä siellä ei tarkoitettu juuri tällaista ratkaisua… Tai hitto, voihan se toimiakin, mutta jos multa kysytään niin kuvan vauva kyllä kyseenalaistaa tätä systeemiä todella kovasti:

Näyttökuva 2018-01-19 kello 0.46.49
Kuva: https://www.kinderopvang.org/blog/buiten-slapen-baby-kinderopvang/

Noh, kai tästä voi olla jollain kierolla tavalla ylpeä. Odotan koko ajan, että joku kertoo kyseessä olevan käytännön pila, mutta toisaalta olisi hauska kuulla aitoja käyttäjäkokemuksia. Itseäni kiinnostaa, miten vauvoja tuolla kopeissaan valvotaan ja kuinka ne sinne nukahtavat. Toisaalta, ennen vanhaan britit ratkaisivat saman ongelman näin…

Näyttökuva 2018-01-19 kello 0.50.52
Kuva: https://www.stuffyoushouldknow.com/blogs/bad-ideas-baby-cages.htm

PAIKALLISTUMISTA

Tänä aamuna kävelin yhdeksän aikaan härkätaisteluareenan ohi. Sen eteen olivat paikalliset kodittomat improvisoineet kirpputorin. Nämä risupartaiset rastatukat parkatakeissaan olivat kärränneet roskiksista dyykatyt aarteensa ostoskärryillä ulos ja levittäneet ne esille, ja siinä auringonnousun aikaan kävivät kauppaa, polttelivat pilveä ja joivat kaljaa. Sekä myyjistä että myytävästä tavarasta tuli vähän mieleen Hietsun kirpputori.

Mieli teki valokuvata, mutta ymmärsin ettei nyt ollut oikea hetki leikkiä kenttäantropologia. Huomasin myös sen, että en enää reagoi rähjäisyyteen. En siihen, että täällä La Líneassa kaikki tuntuu olevan vähän kulahtanutta, ihmisistä katuihin, eläimistä rakennuksiin. Naisilla on aina kynnet, meikki ja tukka ns. mintissä, mutta muuten kaikki rapistuu. Kun viikonloppuna piipahdimme sen oikean aurinkorannikon puolella, olin ihan järkyttynyt kauneusleikkauksista, hienoista autoista, siisteistä kaduista ja lemmikeistä, joilla oli talutushihnat ja siistit turkit. Kuin olisi ollut ulkomailla.

Puolessa vuodessa on muhun tarttunut muutakin, mitä pidän ”paikallisena ominaisuutena”, ainakin täällä meidän kulmilla. Kyse on sellaisista espanjalaisista asioista, tavoista tai ilmiöistä, joita jaksoin ihmetellä vielä vuosi sitten ja joihin nyt olen sopeutunut.

Esimerkiksi asioiden hoitaminen puhelimitse. Alkuun yritin sinnikkäästi lähettää sähköpostia ja asioida netissä, kunnes totesin sen täysin toivottomaksi. Ajat varataan puhelimitse, asioista tiedustelleen puhelimitse – niin sanotuissa verkkopalveluissa täällä ollaan vuosia (tai ehkä vuosikymmeniä…) jäljessä Suomea ja olinkin ehtinyt tottua pohjolassa siihen, etten juuri joutunut puhelimitse kommunikoimaan ihmisten kanssa. Tai siis, hah, olin totta kai yli 10 vuotta töissä taksikeskuksessa ja vastasin työkseni puhelimeen, mutta omat asiani olen hoitanut verkossa viimeiset 15 vuotta. Nyt olen palannut jonottamaan linjoille, selittämään aina ensiksi asiakaspalvelijalle että en muuten puhu espanjaa äidinkielenäni ja hyväksynyt senkin, että joskus vastauksena on vain uusi numero, johon soittaa.

Runsas pesuaineiden käyttö – erityisesti hajustettujen. Olen aiemminkin säälitellyt Espanjan hajusteyliherkkiä, sillä täällä ei säästellä tuoksuista. Jopa kadut pestään saippuavedellä! Mä olen aina ollut pesu- ja huuhteluaineiden ystävä enkä ole erityisemmin hermostunut niistä synteettisistä tuoksuista, joiden ymmärrän ärsyttävän monia. Täällä tuntuu, että ihmiset haluavat panostaa erityisesti hyvälle tuoksumiseen neutraaliuden ja allergikkojen huomioimisen sijaan. Hajuvedet, pesuaineet, saippuat.. Kaikki tuoksuu vahvasti. Niin kuin mekin tätä nykyä.

Kellään ei ole kiire. Ei siis enää minullakaan. Suomalainen hötkyily loistaa poissaolollaan, koska ketään ei sovi hoputtaa. Jos joku perhe tukkii koko kadun  tai kaupan kassa tahtoo vaihtaa kuulumisia pikkuserkkunsa kanssa kun yrität maksaa koko viikon ruokia – no, ei auta kuin odottaa. Toisaalta nautin itsekin siitä, ettei lapsia tarvitse koko ajan komentaa kadulla, jos ne tukkivat potkulautoineen koko reitin niin kaikki vain hymyilevät ymmärtäväisesti. Toisaalta, jos on oikeasti kiire niin silloin myös espanjalaiset joustavat: muutaman tiukan paikan tullen olen päässyt jonon ohi ilman mitään marttyyrihuokailuja (omia tai muiden jonottajien!). Se on sellaista mukavaa joustavuutta joka suuntaan, jossa hyväksytään se, ettei maailma pyöri vain omien aikataulujen ympärillä. Ei sillä, kyllä mä yhä tuskastun kun pitäis lähteä vaikka autolla liikkeelle ja sen on blokannut joku sukukokousta kadulla pitävä autojono ja niillä ei tosiaan ole m i t ä ä n kiirettä siirtyä pois sun tieltä…

En enää hyppää ilmaan kun joku tööttää. Koska täällä se torvi on 70 % tapausissa sitä varten, että vastaan tulee joku tuttu. Tai ei ehkä edes vastaan vaan jossain korttelin päässä näit kaverin – ei mitään väliä, että sadan metrin säteellä kaikki kääntyvät sua moikkaamaan. Ja loput 30 % tapauksista on sitten sitä, että yrität päästä parkkipaikalta liikkeelle tai tahdot muuten vain kertoa muille autoilijoille mitä mieltä kenestäkin olet. Kuitenkaan se ei merkitse kolaria, välitöntä hengenvaaraa tai muuta sellaista, mikä vaatisi välitöntä reaktiota.

Kahvinjuonti. Vaikka tässä suomalaiset lienevät oikeastaan paljon vahvemmilla, niin silti vasta etelässä aloin juoda kahvia. Ensin se johtui kahvilakulttuurista: kantakahvilan cappucinon ihana maitovaahto koukutti. Sitten opettelin kastamaan churroni cafe con lecheen, viis siitä että pinnalle jäi parin millin rasvakerros. Ja lopulta sitten totesin, että voi sitä kahvia juoda vaikka iltakymmeneltä. Ei se kyllä koskaan silloin ole enää hyvä idea.

Listaa voisi jatkaa vielä pidemmällekin. Espanjan punainen huulipuna, vieraille lapsille hymyily ja – herranen aika – heille juttelu sekä häikäilemätön kyynärpäätaktiikan käyttö lienevät asioita, joilla erotun jatkossa kun käyn Suomessa. Ja siitä, että me tukitaan koko katu eikä olla huomaavinammekaan jos joku siinä vieressä puhisee paheksuen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

UUSI KIELI AIKUISENA

No niin, heti tuli klikkiotsikko: oikeasti mulla ei ole tästä oikein kokemusta, sillä oma kielitaito on karttunut lähinnä teini-iässä. Kun lähdin 15-vuotiaana vaihtariksi osasin espanjaa juuri sen klassisen kaljantilaamisen verran, mutta noin 4-5 kuukauden jälkeen se sujui jo hyvin keskustelutasolla. Kun palasin Suomeen luin lukiossa espanjaa vielä kolme kurssia (joka lähinnä oli sitä että istuin jalat pöydällä pätemässä maailmannaisen itsevarmuudella), kirjoitin siitä eximian ylppäreissä (huomauttaisin kuitenkin jääneeni vain pisteen päähän L:stä!) ja sen jälkeen olen reissannut noin puolen vuoden edestä Väli-Amerikassa treenaten kielitaitoa.

Kuitenkin nyt olen huomannut, että sinällään sujuva espanja tökkii usein. Koska en ole hirveästi opiskellut kielioppia, vääntelen verbejä miten sattuu ja veikkaisin, että puolet käyttämistäni prepositioista on ihan päin peetä. Sen lisäksi sanavarasto on ollut jossain määrin yksipuolinen, mutta se on laajentunut nyt runsaasti: koira-aiheisella sanastolla (tos de perrera = kennelyskä), kouluun liittyvillä asioilla (esimerkiksi vanhempainyhdistys; AMPA, Asociación de madres y padres), terveysaiheisilla (bronkiittihan on bronquitis!) ja sitten esimerkiksi ruokajutuilla, ainakin alan olla jo aika hyvin perille mitä eri tapakset sisältävät. Sen lisäksi olen oppinut ainakin yhden sananlaskun: jos Suomessa suutarin lapsilla ei ole kenkiä, Espanjassa metallisepän kotona veitset ovat puuta. En casa de herrero, cuchillo de palo.

Olen tietenkin saanut läheltä seurata myös miten täydet ummikot oppivat espanjaa. Mun on tietenkin helppo huudella, mutta mun mielestä espanja on sinällään hyvin helppo kieli. Onhan sen äännejärjestelmä monella tapaa samankaltainen suomen kanssa ja sen lisäksi vieraat äänteet melko yksinkertaisia. Totta kai siinä on omat ihmeellisyytensä, mutta jos nyt vaikka verrataan mandariinikiinaan tai edes ranskaan niin espanja on kyllä yksinkertaisempi. Mutta ei se silti helppoa ole: Käytännön miehellä on käytössään oppimateriaalina lähinnä Youtuben opetusvideot, missä kolumbialaiset tytöt opettavat teema kerrallaan sanastoa tai lausumista, sekä Duolingo. Näiden ansiosta ymmärrys on kasvanut, mutta toisaalta mielestäni yksi uuden kielen kriittisimmistä asioista on sen puhuminen. Varsinkin suomalaisilla kyse on myös itsetunnosta, sillä vierasta kieltä ei haluta käyttää mikäli ei olla täysin varmoja ääntämisestä ja taivutuksesta. Ja se on ihan turhaa! Tärkeintä olisi, että ymmärretään. Siihen missä kielitaito loppuu, huitominen alkaa.

Näin jälkikäteen voisin väittää, että se viisitoista oli aika täydellinen ikä uuden kielen opetteluun. Olin jo opiskellut englantia, saksaa ja ruotsia joten sellaiset perusvalmiudet uuden kielen oppimiseen olivat olemassa ja osasin lukea – lasten kielenoppimisprosessia seuratessa huomaa, miten oleellisessa osassa lukutaito on. He nimittäin toistavat hienosti ja oppivat kyllä hokemalla, mutta turhautuvat myös kun eivät voi yhdistää sanoja jne. Ja 15-vuotiaana sitä oli muutenkin vastaanottavainen, nyt aivotoiminta on sillä tasolla että useinkin jankutetut sanat meinaavat unohtua. Esimerkiksi kynäostoksilla alkaa aina itkettää, kun en muista etsittiinkö me lapiceraa, bolígrafoa, lápiz’ta, plumaa, estiloa… Mahdotonta! Myös kaikki pohjalla oleva kielitaito on vain eduksi uutta kieltä opetellessa, sillä esimerkiksi ranskaa opiskellut äitini pystyy jo pelkästään päättelemällä pääsemään pitkälle, samoin kuin itse pystyn lukemaan espanjan pohjalta yksinkertaisia kirjoituksia italiaksi, ranskaksi ja portugaliksi.

Ihan helpolta se ei näytä, kokonaan uuden kielen omaksuminen aikuisena. Eniten ehkä tahtoisin rohkaista yrittämään: vaikka itse sanon välillä graciosa (=hauska) kun pitäisi sanoa agradecida (=kiitollinen), lausun päin honkia ja puhun menneistä tapahtumista futuurissa, kukaan ei ole koskaan nauranut. Saati korjannut lausuntaa jollen ole erikseen pyytänyt. Päin vastoin, on tultu vastaan, etsitty sanoja kanssani, jaksettu selittää seikkaperäisesti sanoja. Ihmiset arvostavat paljon sitä, että yrität toimia heidän äidinkielellään. Mitä etelämpänä ollaan, sitä enemmän on apua elekielestä. Itselläkin olisi nyt intoa oppia taas uusi kieli, arabia kiehtoisi kauheasti mutta huomaan, että kynnys on nyt korkeampana. Kun en ruuhkavuosissa ja univeloissa meinaa muistaa edes omien lasten nimiä niin uusien aakkosten tai kuvakirjoituksen opettelu kuulostaa lähinnä itsensä kiusaamiselta. Ja onhan tässä espanjassakin vielä työsarkaa. Mutta ah, miten ihanaa onkaan kommunikoida toisella kielellä. Kun pojilla on välillä vaikeaa ja heitä ei huvita yhtään koko kielipelleily, niin lohduttaudun sillä miten paljon hyötyä ja iloa tästä taidosta joskus on – ainakin itselle kielitaito on ollut ihan älytön rikkaus ja sellainen asia, mihin kannattaa satsata aikuisenakin.