LOKAKUU LYHYESTI

Syksy alkaa kääntyä kohti synkempää, ja se kyllä tuntuu luissa ja ytimissä asti. Olen makoillut melkein joka ilta miedosti lämmitetyssä saunassa, tosin ensi viikolla siihen tulee taukoa tatuoimisen takia. Olen tarvinnut päivittäin niin paljon sokeria, että sain lopulta yliannostuksen mantelicroissanteista ja luulen, etten pysty syömään niitä enää ikinä. Tai ainakaan viikkoon.

Olin kirjoittamassa, että lokakuu oli tosi hiljainen. No nyt kun katson niin eihän se ollut. Ilmeisesti lähimuisti on heikompi kuin kuvittelin.

Kävin 8-vuotiaan kanssa katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa Pieni Merenneito-esityksen. Puitteet olivat poikkeuksellisen mukavat luultavasti juuri koronarajoitusten takia, edes maski päässä istuminen ei häirinnyt. Itse esitys oli upea. En ole musikaalien suurin ystävä mutta tämä jätti sanattomaksi. Mikä spektaakkeli! Tokaluokkalainen oli täysin lumoutunut ja nyt mietin keitä kaikkia lähipiirin lapsia voisin vielä viedä nauttimaan tuosta huikean hienosti toteutetusta merenalaisesta taikamaailmasta…

Syyslomalla kylvin kuopuksen kanssa Flamingossa, joka on mun mielestä oikein kiva kylpylä. Siellä ei lomasta huolimatta ollut juuri ketään, saatiin laskea rengasliukumäkeä ihan ylhäisessä yksinäisyydessämme. Viimeksi olimme siellä jouluaattona, ja tälle joululle toivotaan samaa ohjelmanumeroa.

Kävimme myös Suomenlinnassa, joka yleensä on koululaisten loma-aikoina aivan toivottoman tukossa. Nyt ei, saimme napata Pokemoneja ja ihastella syksyn parhainta palettia kaikessa rauhassa. Suosittelen siis suuntaamaan saarille, nyt siellä on tilaa!

Syöpöttelin ystävän kanssa Boulevard Socialissa, jossa olen joitain vuosia sitten saanut yhden kaupungin parhaista kattauksista. Nyt valitettavasti kahdeksan ruoka-annoksen joukossa oli vain muutama fantastinen ja ihan liikaa keskinkertaista hintatasoon nähden, ja yleinen kiire jätti kalsean fiiliksen.

Pääsin puhumaan opetusministeri Li Anderssonin seurassa taas yhdestä lempiaiheistani, lastenkirjallisuudesta! Lukukummit-video ilmestyy joskus hamassa tulevaisuudessa, siinä me ”asiantuntijat” (muut vieraat siis olivat ihan oikeita ammattilaisia, meikäläinen tällainen pystymetsästä repäistä mutuilija) annamme omat vinkkimme lapsiperheen lukemisharrastukseen. Haastattelun jälkeisenä päivänä jouduin koronatestiin, mikä oli oma jännitysmomenttinsa koska olisi ollut aika ikävää altistaa kaksi ministeriä ja aikamoinen joukko muitakin ihmisiä. Negatiivinen oli, mutta Helsingin kaupunki ansaitsee kehut tehokkaasti ja tilanteeseen nähden kivuttomasti organisoidusta testausoperaatiosta, jonka tulos tuli alle vuorokaudessa.

Vain 10 kuukautta joulun jälkeen pääsin käyttämään ex-mieheltä saadun lahjakortin eli kokeilemaan Float-kelluntatankkia. Suolavedellä täytetyssä munassa lilluminen oli hauska kokemus, joskin olen aika hyvä rentoutumaan vähän vähemmänkin prameissa puitteissa. Erityisesti arvostin paikan rauhallista, ylellistä tunnelmaa.

Pitkän tauon jälkeen pääsin nauttimaan myös livemusasta, kun ystävän yllätyssynttäreille oli tilattu Bobby Oroza esiintymään. Jos pehmeällä äänellä ja värisevillä viiksillä esitetty retrosoul kiinnostaa, kannattaa tutustua tähän artistiin.

Selvisi, että HopLop on yrityssaneerauksessa ja koska olen peruspihi, tuli paniikki käyttää viimeiset sarjaliput sisäleikkipuistoon. Yleensä vakiovitsi on ollut, että HopLoppiin mennään hakemaan joku lastentauti kun on oltu liian pitkään terveinä, mutta nyt paikka oli hiljainen ja autio – tuntui siis harvinaisen turvalliselta.

Sen lisäksi lokakuuhun mahtui loputtomasti luentoja ja deadlineja, päivätöitä, koronakaranteeni ja kiipeilyä ja nyt kun tätä katsoo taaksepäin niin ei mikään ihme, että marraskuun päälle laskeutuva harso on ihan tervetullut. Sosiaalista elämää ei ole luvassa lainkaan, ja luultavasti blogikin vaikenee ainakin kuukaudeksi jotta saan painettua duunia ja kouluprojekteja eteenpäin. Hasta luego!

SURULLISENKUULUISA LA LÍNEA

Vanha kotikaupunkini sai oman televisiosarjan.

Tämä Netflixin omaa tuotantoa oleva neliosainen minisarja ”La Línea – Kaupungi lain rajalla” on yhtä aikaa sekä nostalginen että hieman huvittava. En ensin ajatellut katsoa sitä ollenkaan, koska on ikävöin jo valmiiksi paljon, mutta uteliaisuus voitti.

Olin kyllä seurannut joitain keskusteluja sosiaalisessa mediassa, joissa paikalliset (siis ne linealaiset) muutama vuosi sitten puhuivat kuvausryhmästä, ja alueelle jäänyt ex-mieskin tiesi kertoa että tekeillä on ”Narcos-sarjan hengessä Euroopan versio”. Pidin tosi paljon Narcosin kahdesta ensimmäisestä kaudesta (en mitenkään vähiten näyttelijä Pedro Pascalin vuoksi…) mutta osasin aavistella, että La Línean ”monipuolisuudesta” huolimatta ihan saman tason draamaa tuskin olisi luvassa.

Olihan meidänkin arki aika tylsää, siitäkin huolimatta että todistin lähes joka päivä tupakan salakuljetusta ja satuin kerran rannalla keskelle narcolanchan (pikavene, jolla huumeita tuodaan Gibraltarinsalmen yli) purkuoperaatiota, joka päättyi poliisin rynnäkköön. Ja viattomana, sinisilmäisenä suomalaisena en tajunnut ollenkaan mistä oli kyse vaikka huumeryhmä heilui ympärillä kiväärit ojossa ja naamioituneet huumekauppiaat kaasuttivat ympäriinsä mönkijöillään. Myös paikallinen huumepomo vangittiin muutaman kymmenen metrin päässä kodistamme ja huumekauppaa käytiin avoimesti vastapäisessä taloyhtiössä, mutta silti.

Siksi Netflixin sarja vähän naurattaakin, vaikka aihe on vakava.

Työttömyydestä, köyhyydestä ja kurjasta maineestaan huolimatta kaupunki on käytännössä varsin rauhallinen. Meillä autoon murtauduttiin kerran, mutta muuten sain kulkea rauhassa, myös pimeällä ja niillä paikoilla, joilla aamuyön tunteina Marokon puolelta tuotu lasti ja paikalliset levittäjät kohtasivat. Tietenkään ihan aina ei kannattanut kulkea kamera ojossa eikä kurkkia kadulle avatuista ovista, mutta enemmän pelkään Itä-Helsingissä kuin pahamaineisessa La Líneassa.

En yritä vähätellä huumeongelmaa (tai oikeastaan ongelma on huumekauppa, sekä muu laiton toiminta sen ympärillä – mitään massiivista huumeidenkäyttöön liittyvää ongelmaa ei alueella käsittääkseni ole) tai puolustella pimeitä bisneksiä. Eivät ne kuitenkaan näy jokapäiväisessä arjessa, jossa lapsia viedään ja haetaan koulusta tai mennään päivän päätteeksi plazalle kahville. Toki kaupungin yleisilme on rähjäinen eikä se houkuttele turisteja, mutta pieni, vanhanaikainen keskusta on sympaattinen ja eläväinen.

Itsekin vilahdan sarjassa. Nimenomaan vilahdan: mun otsan voi tunnistaa vain, jos on tuijotellut sitä päivittäin peilistä. Netflixin kuvausryhmä oli ikuistamassa samaa jouluista tanssiesitystä, zambombaa, kuin minäkin. Olen siis päässyt Netflixiin, joskaan edes oma äitini ei erottanut mua paikallisten dance momsien seasta.

Valitettavasti tv-sarja on aika ponneton. Kun ei siellä oikeasti niin paljon tapahdu. En usko, että sitä jaksaa katsoa muut kuin ne, joilla on jokin side La Líneaan. Itsekin bongailin tuttuja naamoja, esimerkiksi sarjassa kaupungin pormestari Juan Franco oli meille jokapäiväinen moikkaustuttu, asuimmehan suoraan kaupungintalon vieressä. Itselleni oli kuriositeetti katsoa, kuinka öisin hasista ja kokaiinia tuotiin laatikkotolkulla samalle rannalle, missä olin vain muutamia tunteja aiemmin ulkoiluttanut koiraa. Muita tuskin kiinnostaa.

Jos kuitenkin Campo de Gibraltarin alue kiinnostaa, on Ylellä Avarassa luonnossa jakso, jossa lempiapinani eli Gibraltarinvuoren magotit saavat runsaasti huomiota. Apinoiden touhuissa on yleensäkin paljon enemmän järkeä kuin huumekauppiaiden.

Tämä Atunaran vaarallinen ranta vilahtelee Netflixissä runsaasti

ANEKDOOTTEJA VÄLI-AMERIKASTA

Ensi viikon lopulla vietetään erityisesti Meksikossa, ja muuallakin Väli-Amerikassa, kuolleiden muistopäivää. Maalatut pääkallot, kukkakoristeet ja koko Día de muertosin kuvasto alkaa olla aika tuttu jo pohjolassakin (en mene nyt kulttuurisen omimisen kysymyksiin ollenkaan), mutta 15 vuotta sitten ei vielä ollut niin.

Silloin vietin välivuottani Väli-Amerikassa. Tämä puolen vuoden seikkailuksi typistynyt reissu kahden sydänystävän kanssa on sellainen matka, jota muistellaan aina vedet silmissä nauraen. Ne tarinathan naurattavat lähinnä meitä, jotka muistamme millaista oli juosta pakoon tukkoon menneitä, tulvivia vessoja ja pelätä henkensä puolesta hengenvaarallisilla vuoristoteillä. Ulkopuolisia eivät nämä edesottamuksen yleensä kiinnosta vaan silmien pyörittely alkaa siinä vaiheessa kun pääsen vauhtiin, ”silloin kerran Guatemalassa!”.

Omassa blogissaan saa onneksi julkaista vaikka lorem ipsumia jos siltä tuntuu.

Kun vuonna 2005 vietettiin Día de muertosia Meksikossa, minä ja ystäväni olimme Puerto Escondidossa, pienessä surffikaupungissa Tyynen valtameren rannalla Etelä-Meksikossa. Kaupunki kuuluu Oaxacan osavaltioon, ja Oaxaca on erityisen kuuluisa siitä, miten siellä juhlitaan marraskuun 1. ja 2. päivän aikaan edesmenneitä.

Mutta kun tapahtuman aika tuli, me olimme nuoria ja vähän sivistymättömiä – kuten kai juuri kaksikymmentä täyttäneet yleensä vielä ovat. Istuimme erään baarin kattoterassilla kylmät kaljat (aina ”Dos XX”) kädessä ja katselimme hämmentyneinä kaduilla meneviä kulkueita. Paheksuimme vähän sitä, että lapset saivat riekkua puoliltaöin pihalla, ja että raketteja ammuskeltiin, päivittelimme joiden asuja ja kasvomaalauksia. Emmepä arvanneet, että kymmenen vuoden päästä luurankomaskeja näkyisi Halloweenin aikaan Suomessakin.

Nyt jälkikäteen totta kai ei vain hävetä vaan myös kaduttaa, että emme olleet koko tapahtumasta ollenkaan kartalla. Mikä elämys – visuaalinen ja varmasti myös henkinenkin – se olisi ollut. Kokea kuolleiden muistopäivä juuri siellä, missä sitä juhlitaan antaumuksellisimmin. Oppia, nähdä, ja olisi siitä varmasti hyviä kuviakin tullut. Nyt valokuvat on kuvapankista, sillä tuon matkan valokuvat on printteinä jossain kellarissa. Vaikka ei eletty vielä selfieiden kultakautta, on kuvat silti lähinnä potretteja minusta ja matkaseuralaisistani erilaisilla rannoilla, aina tölkki Cokista kädessä.

On tietenkin luonnonlaki, että tällaisia matkoja voi tehdä lähinnä nuorena – silloin, kun ei oikein vielä osaa arvostaa kaikkia kokemuksia jotka maailma kattaa eteen, usein ihan tilaamattakin. Nyt saattaisi olla enemmän rahaa ja ymmärrystä, mutta ei aikaa eikä oikein energiaakaan.

Kun matkustimme San Franciscosta ensimmäiseen pidempään kohteeseen Cancúniin menimme ensin Greyhoundin yöbussilla Los Angelesiin, jossa vain pöllähdimme LAX:n lentokentälle ja ostimme ensimmäiset lentoliput Mexico Cityyn, joihin meillä oli varaa. Se oli seuraavalle päivälle. Pyörimme päivän Santa Monicassa rantapummeina, sitten nukuimme yön Losin kentällä hiirien juoksennellessa meidän päältä. Méxicoon saavuimme seuraavana iltapäivänä, ja suuntasimme suoraan bussiasemalle, missä saimme viimeiset paikat (=vessan vierestä) bussiin, jolla matkasimme 25 tuntia Cancúniin.

Voin kertoa, että nykyään mukavuudenhalu voittaa enkä lähtisi tuollaiselle neljän vuorokauden intensiiviselle vaellukselle. Moni muukin juttu olisi jäänyt tekemättä jos itsesuojeluvaistoa olisi ollut vähän enemmän.

Ja nyt olen todella onnellinen siitä, että oli rohkeutta lähteä. Rahaa ei ollut – olisimme varmaan jääneet loppuiäksemme tiskareiksi Acapulcoon jollei ystävän äidin uusi mies olisi jalomielisesti lainannut meille paria toimintatonnia, joilla rahoitimme reppureissun. Alunperin lähdimme matkaan ilman sen suurempaa suunnitelmaa kuin ”mennään töihin Meksikoon”. Tämä tietenkin on aika koominen konteksti, että me saavuimme laittomina työntekijöinä Jenkeistä Meksikoon. Kyllä, tiedän ettei siinä todellisuuden vertailukohdassa ole mitään huvittavaa ja saimme todistaa laittomaan työvoimaan ja maahanmuuttoon liittyviä ongelmia erittäin lähietäisyydeltä.

Emme kuitenkaan viihtyneet Cancúnissa. Siihen kyllä saattaa vaikuttaa, että olimme ensin aikoneet asettua Mulegéen Baja Californian alueelle – vain noin 4000 kilometrin päähän Yukatanin niemimaalta, jonne sitten suuntasimme heikolla maantiedon osaamisellamme. Löysimme turistialueelta nopeasti töitä tarjoilijoina Forrest Gump-teemaravintolasta, mutta koska tipeillä ei elänyt eikä laittomille työntekijöille ole tapana maksaa palkkaa, päädyimme tien päälle… No, se onkin sitten jo ihan eri tarinansa se!

Kuvat Pixabaysta

LASTEN KANSSA IRTI MAASTA-KESKUKSESSA

Esikoinen kävi aikoinaan kumminsa kanssa Tampereella Irti Maasta-keskuksessa Tullitorilla, ja oli lumoutunut. Hän kun on perinyt multa korkeanpaikankammon ja oli ollut vähän varautunut, mutta olikin ylittänyt itsensä. Niinpä lapsen silmät syttyivät kun kävi ilmi, että samanlainen kiipeilykeskus oli avattu metroradan varrelle, Kalasataman surullisen kuuluisaan kauppakeskukseen Rediin – siellä voi kiipeilysession päätteeksi järjestää seuraavaksi ohjelmanumeroksi eksymisen, sillä kahdessakaan vuodessa en ole siellä oppinut navigoimaan.

Mäkin lupauduin voittamaan pelkoni ja kiipeilemään lasten kanssa, joten suunnattiin sinne eräänä sunnuntaina koko porukan voimin: minä ja 6-, 8- ja 10-vuotiaat nuorisolaiset. Ja nyt täytyy sanoa, että vaikka meillä oli todella hauska kiipeilysessio, oli näin erityisaikoina järjestelyissä niin paljon moitittavaa että postaus meinasi jäädä kirjoittamatta. Kirjoitin asiasta palautetta yritykselle, mistä sain nopean ja pitkän vastauksen. Halusin nähdä, puututaanko epäkohtiin (jotka kuulemma pääasiassa johtuivat henkilökuntavajeesta), ennen kuin kirjoitan. Niinpä kävin vielä syyslomaviikolla nuorempien kanssa testaamassa Irti Maasta-kiipeilykeskuksen uudestaan, ja tällä kertaa kokemus oli paljon parempi.

Tunnin kiipeily maksaa 16 euroa per henkilö, ja se sisältää opastuksen varttia ennen ennakkoon varattavan kiipeilyajan alkua sekä valjaat. Kiipeillä voi joko sisäliikuntakengillä tai sukkasillaan, tai tosi pro’t tietenkin käyttävät kiipeilykenkiä. Valjaat ovat itsevarmistavat, eli kiipeily seinillä (jotka ovat siis jokainen pari metriä leveitä pätkiä, joissa on oma teemansa ja eri tasoisia otteita) tapahtuu itsenäisesti. Ensimmäisellä kerralla neljäsluokkalainen ymmärsi valjaiden kiinnittämisen jujun, ja toisella kertaa myös nuoremmat oppivat kiinnittämään ja irrottamaan itsensä kiipeilypisteeltä. Mutta ensimmäisellä kerralla aikuisen apua varmasti tarvitaan.

Tunti oli juuri sopiva aika seinien valloituksiin. Siinä ajassa loppui lapsiltakin käsivoimat. Hinta-laatusuhde on tällä touhulla todella kohdallaan. Lapset pystyivät valloittamaan lähes jokaisen seinän ja haastetta riitti aikuisellekin – varsinkin jos ei uskalla laskeutua valjaiden varassa vaan peruuttaa takaisin lattialle. Lasten suosikki olivat viiteen metriin kohoavat tolpat, ja mäkin uskalsin ylös asti (ja alas, peruuttaen, mikä sai alhaalla jonottavat lapset lievästi sanoen hermostumaan). Pidän todella paljon tällaisesta toiminnallisesta tekemisessä, missä on tarjolla paljon onnistumisen kokemuksia. Aikuisella tuntui ojentajissa seuraavana päivänä.

Kritiikki ensikäynnillä liittyi ruuhkaan; tällä hetkellä kiipeilyhetkeen voi osallistua maksimissaan 25 henkeä ja meidän kanssa samaan aikaan oli kiipeämässä mm. synttäriporukka, jolla ei ollut tarpeeksi apuna aikuisia. Henkilökuntaa, joka sinällään on pirteää ja ystävällistä, ei riittänyt ohjaamaan tai auttamaan ja lopulta meillä oli monta eri seuruetta lapsia ja aikuisia sekoilemassa pienellä alueella. Sen lisäksi käsidesiä ei ollut tarjolla eikä korona-ajan ohjeistuksia käyty läpi.

Yritys vastasi palautteeseen asiallisesti ja kiitettävän ripeästi. Niinpä kun syyslomalla arkiaamuna palasimme Redin Irti Maasta-puistoon, oli (omalla tavallaan) ilo että vastassa oli henkilökunta kasvomaskeissa. Meidän lisäksi kiipeilemässä oli tuolloin vain kaksi muuta henkilöä, eli uskallan suositella noita aikaisia arkivuoroja ja välttämään sitä sunnuntai-iltapäivää.

Olen todella iloinen, että on tällaisia matalan kynnyksen liikuntapaikkoja hyvien kulkuyhteyksien päässä ja toivon, että meillä säilyy kiipeilypaikka lähellä kotia korona-aikojenkin yli. Lapsille tämä nousi ehdottomasti yhdeksi suosikkiaktiviteeteista, ja ymmärrän kiipeilyn viehätyksen myös aikuisille – toki en itse aio enää koskaan mennä kiipeilemään, koska viihdyn paremmin mukavuusalueellani.