PITÄKÄÄ PERINTEENNE

Espanjahan on aika lailla umpikatolinen maa. Siellä kirkolla on syvään juurtuneiden traditioiden ja vahvan arkisenkin vaikutuspiirin lisäksi ihan älyttömän paljon poliittista valtaa. Se näkyi esimerkiksi La Líneassakin, kun paikallisesta museosta poistettiin valokuvateos, jossa miespari vihittiin avioliittoon. Niin, nyt te ajattelette että oliko se jotenkin visuaalisesti provokatiivinen – papilla possunaamari tai sulhaset pelkissä chapseissa – mutta ei, se oli siis kuin mikä tahansa kuvaus vihkitilanteesta, paitsi sulhasia olikin kaksi. Paikallinen pormestari käski sen poistettavaksi, kun se oli liian kriittinen ja loukkasi kirkkoa.

No, meillä ei henkilökohtaisesti ollut mitään ongelmia kirkon kanssa, kävinkin monta kertaa messuissa ja osallistuin uskonnollisiin kulkueisiin minkä kerkesin. Ja kaikista vähiten uskonnollisuus vaivasi koulussa: kun lapset aloittivat opinnot, rastittiin ruutuun osallistuvatko he uskonnonopetukseen vai elämänkatsomustietoa muistuttavan valores sociales y cívicos-oppiaineen tunneille. Kirkon väki ei käynyt esikoululaisten tai alakoululaisten luona, eikä kouluaikana käyty kirkollisissa tapahtumissa. Vapaa-ajalla vanhemmat toki veivät lapsiaan pyhäkouluihin ja osallistumaan comunión-uskontunnustuksiin, mutta huolimatta kirkon vankasta asemasta yhteiskunnassa koululaiset jätettiin kouluajalla rauhaan.

Siksi olenkin taas pyöritellyt silmiäni, kun suomalaiset ovat paheksuneet ihan lainmukaista päätöstä, että joulujuhla ei voi olla kirkollinen toimitus niin kuin eräässä kouvolalaisessa koulussa sattui vähän niin kuin vahingossa käymään. Olen itse räntännyt tästä jo aiemmin, ja jälleen kerran käydään samaa keskustelua – vaikka se on jumalauta jo ihan perustuslaissa. Eikä riitä, että apulaisoikeusasiamies vääntää asiaa rautalangasta mutta itse kirkkohallituskin on sitä mieltä, että nyt ei mennyt ihan nappiin. Tästä on kirjoittanut myös esimerkiksi Elsa, jolla on ikävän paljon omakohtaista kokemusta siitä, miten vaikeaa sitä lakia on noudattaa pienemmillä paikkakunnilla (vaikka itsekin olen päässyt muistuttelemaan siitä, miten asioista pitäisi tiedottaa ja miten vaihtoehtoja tarjota ihan jokaiselle, ei vain meille julkipakanoille).

Tänään vielä Maaseudun Tulevaisuus kertoi, että suurin osa kansalaisista on sitä mieltä että moinen laki on ihan höpöhöpö juttuja. Paitsi että kyseessä on aika paljon tahallista väärinymmärrystä (vielä kerran: kukaan ei kiellä joulukirkkoa, ei Enkeli Taivaan-virsiä ja voi niille lapsille kertoa Jeesuksestakin) niin en malta odottaa mistä laista otetaan huutoäänestys seuraavaksi. Haluatko maksaa veroja? Liikennevalot – pyöräilijäkommunistien kiusantekoa vai oikeasti muka tarpeellisia? Kysymystä kansa ei ihan ymmärrä, mutta vastaus kyllä löytyy.

Se, miksi palaan aiheeseen uudestaan ja uudestaan (mutta lupaan, en tämän jälkeen ainakaan vuoteen, jollei sitten saada aikaiseksi joku Suvivirsi-gate) on ne aivan läpipaskat perustelut, joita en vaan kestä. Lupaan tarjota vaihtoehdoksi jokaiselle, joka valittaa ateistien palkallisista vapaapäivistä kirkollisten pyhien aikaan sen, että vietän jouluni ilman yhtään kristillistä elementtiä pelkästään talvipäivänseisausta maallisesti viettäen, jos hän sitoutuu viettämään joulunsa vain Raamatusta löytyvien tapojen mukaan. Villi veikkaus, että silloin voi unohtaa tontut ja vihreät kuulat. Ja kun puhutaan jostain koko viiden miljoonan väestön läpileikkaavasta perinteestä… ei sitäkään ole. Ei, vaikka pienemmillä paikkakunnilla tietääkin että kaikki naapurit noudattavat juhlapyhien vietossa just samaa kaavaa kuin kaikki muutkin niin tervetuloa tänne rappiolaan, jossa ihmiset jouluisin tekevät töitä, bilettävät, unohtavat koko juhlan tai syövät tacoja aattona kinkun ja rosollin sijaan.

Mulla ei ole vieläkään mitään kirkkoa vastaan. Kaikenlaista fundamentalismia vierastan, mutta tiedostan sen, että Suomessa luterilaisella kirkolla on ollut aikanaan merkittävä rooli yhtenäiskulttuurin luomisessa ja tänä päivänä kirkko on kiinnostava mielipidevaikuttaja ja monille tärkeä apu – joko sosiaalinen ja henkinen tai ihan konkreettinen diakonissatoiminnan muodossa. Olen vienyt omat lapseni jumalanpalveluksiin ja messuihin, moskeijoihin ja synagogaan eksyimme kerran ja haluan heidän oppivan uskonnoista, niiden historiasta ja merkityksestä maailmassa. Mutta lukuvuoden päätösjuhlassa heidän tulisi voida keskittyä siihen, mikä kaikkia oppilaita yhdistää eikä niihin jakolinjoihin, joiden takia he jo kerran viikossa opiskelevat eri luokissa kuin muut luokkatoverinsa. Jos he haluavat osallistua joulujuhlan jälkeen vielä joulukirkkoon en sitä iloa heiltä kiellä, mutta sen on oltava lapsen tai perheen oma valinta, ei koulun tekemä päätös joka sotii yhdenvertaisuutta vastaan. Kerrankin asia, josta voitaisiin ottaa mallia Espanjan julkisista kouluista!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LASTEN MATKAPAHOINVOINTI

Niin kuin edellisessä postauksessa mainitsin, ei olle kauheasti liikuttu kesätalon porttien ulkopuolelle, mitä nyt silloin tällöin sinne pokejahtiin. Eilen muistin kyllä miksi. Esimerkiksi siksi, että lapseni ovat erittäin matkapahoinvoivaa sorttia. Jos joskus aina tulee sosiaaliseen mediaan laitettua vähän silotellumpaa kuvaa arjensa – eihän siellä nyt kuulu se joko saa pelaa-nurina tai näy se kuinka lapset pyyhkivät räkänsä muhun ja kaikki muu sellainen, mihin sitä ihminen siedättyy kun on kerran päättänyt perustaa perheen – niin eiliseltä olisi saanut hyvää materiaalia siihen ”riipaisevan rehelliseen osioon”. Esimerkiksi sellaista, että kaikki kolme poikaa oksentavat moottoritien pientareelle kalsareissaan samalla kun yritämme lasten isän kanssa yhden babywipes-paketin (älkää I K I N Ä matkustako mihinkään ilman kosteuspyyhkeitä!) voimin putsata takapenkkiä triplalaatoista.

Ohi kaahanneille rekkamiehille ja golf-turisteille tämä performanssi toki oli varmasti erittäin viihdyttävä ja kyllä se itsekin vähän huvitti, tai no ei kyllä huvittanut, sen jälkeen kun oli ajettu kaikki ikkunat auki vielä 50 kilometriä motarilla ensimmäisen tavaratalon pihaan, josta kävin ostamassa uusia vaatekertoja ja kenkiä pilalle oksennettujen tilalle.  Mutta lasten puolesta se tuntuu kamalalta. Erityisen kamalalta se tuntuu, koska autoilu on välillä pakollista (tosin tämän episodin jälkeen varmasti mietimme todella hartaasti mitkä retket ovat sen auton sisäpesun ja jälkikasvun yleisen surkeuden arvoisia) ja siksi, että tämä lienee ihan minulta peritty ongelma. En ole sitä sorttia, joka voi lukea tai katsoa autossa mitään, somettamisestakin tulee aika nopeasti heikko olo, ja varsinkin raskausaikana oksensin ihan lyhyilläkin ajomatkoilla. Ja nyt koko kolmikko kärsii samasta vaivasta.

Instagramin puolella sain jo neuvoja siihen, miten pahinta pahoinvointia voi ehkäistä. Omat vinkkini koskevatkin vain meidän lapsia eivätkä nekään aina toimi, joten poikkeuksellisesti otan mielelläni vastaan muiden kokemuksia tehokkaista tempuista! Meillä ajomatkoihin varaudutaan näin:

  • Pahoinvointilääke. Se saattaa olla melkoinen plasebo, mutta lapset saavat aina puoli tuntia ennen lähtöä Biodramina-tabletin (olemme ostaneet nämä siis aina Espanjan apteekista, missä noin 10 tabletin paketti maksaa nelisen euroa). Vaikuttava aine on englanniksi dimenhydrinate, joka vissiin suomeksi on difenhydramiini, josta en uskaltanut kauheasti googlettaa koska haluan nyt vaan luottaa näihin etelän farmaseutteihin. Eilen lääke otettiin vähän liian myöhään, ja juuri syödyn aamupalan päälle – big mistake.
  • Syöminen, mutta ei siellä autossa. Autossa syömisestä, ja valitettavasti myös juomisesta, seuraa yleensä pahempi olo, mutta etukäteen hoidettu suht tukeva ateria auttaa aina. Kuten yksi seuraajakin vinkkasi, maitotuotteita kannattaa välttää. Arvatkaa, syötiinkö meillä eilen juuri mansikkajogurtit ennen lähtöä…
  • Viileys. Jälleen kerran yksi asia, missä meidän Espanjan auto eli suurperheelle hieman pieni Skofa Fabia ei ole parhaimmillaan: ei ole ilmastointia. Eikä tilaa. Takapenkillä on tukalaa vähemmästäkin, ja mitä lämpimämpi on, sitä pahempi olo luonnollisesti tulee.

Yleisesti ottaen kaikki kikat, mitä on kokeiltu ja mitkä ovat yhtään oireita auttaneet, ovat olleet melko maalaisjärjellä pääteltäviä; ajelua iltaisin ja pimeällä, jos on pakko syödä niin hedelmiä. Sitten monet neuvot ovat enemmän sellaisia, joilla yritetään minimoida vahingot: takapenkille valmiiksi muovipussit ja pyyhkeet. Eilen yksi aloitti ja kun se oksennuksen haju levisi autoon, niin kaksi muuta huusivat kuorossa että ”nyt mekin yrjötään!”. Oltiin tietenkin aamun kiiressä jätetty ne perinteiset oksennuspussit pakkaamatta, enkä ollut ottanut edes vaihtovaatteita. Hyvä minä! Lapsilla matkapahoinvointi on välillä sen verran rajua, että ovat oksentaneet lentokoneessakin, bussimatkoilla varataan aina etupenkit – junassa kukaan ei ole vielä valittanut oloaan!

Tämä on myös yksi monista syistä sille, että en ole vieläkään hankkinut ajokorttia tai autoa, ja olen aina pyrkinyt etsimään kodin alueelta, jossa on hyvät ja nopeat liikenneyhteydet joka paikkaan – vaikka sitten mieluummin asumaan ahtaammin. Autottomuuteen liittyy toki paljon periaatteita, ja uskon, että jos lapset matkustaisivat säännöllisesti autossa ja tottuisivat siihen enemmän niin tämäkin ongelma ehkä helpottuisi. Kaikilla pahoinvointi on alkanut noin 3-vuotiaana, eikä vielä suurta helpotusta näy edes esikoisella. Onneksi esimerkiksi mökkimatka on vain reilu vartin autolla ja vähän veneilyä päälle, eli mistään ei jäädä paitsi vaikka välttelenkin näitä automatkoja, mutta Espanjassa olisi ihanaa kierrellä enemmän. Jos on jotain tosi hyviä neuvoja tämän asian suhteen niin kuulen ne mielelläni! En nimittäin ihan heti uudestaan haluaisi toistaa eilistä esitystä paikallisille tielläliikkujille…

HYVIÄ TEISTÄ TULEE

Kuopuksen kevätjuhla jäi väliin matkan takia. Se vähän harmitti; nykyinen päiväkotiryhmä hajoaa kevään päätteeksi ja ihana lastentarhaopettaja vaihtoi toiseen päikkyyn, ja hoitajatkin lopettavat meidän talossa. Keskimmäisen kevätjuhla oli eskarivuoden päätös, sympaattista sekoilua, jossa lapsista parasta oli jäätelö. Ehkä myös joistakin aikuisista. Esikoisen varsinaiseen kevätjuhlaan emme lopulta lähteneet, kun kävi ilmi että lapsi itse ei esiinny ja, noh, satoi kaatamalla. Ja tänään sitten oli todistustenjako.

Matkalla koululle juttelin tuttujen vanhempien kanssa kuluneesta lukukaudesta ja huomasin, etten juuri tiennyt mitään lapsen koulumenestyksestä. Hänen luokallaan oli käynyt huonompi tuuri ja viimeiset kuukaudet menty vaihtuvien sijaisten huomassa, ja viiden kuukauden ajalta oli tullut kaksi Wilma-merkintää, nekin aika ympäripyöreitä, ja kaksi matikankoetta kotiin allekirjoitettavaksi. Oletin siis että lapselle oli hommat hallussa, ja niinhän ne olivatkin: todistus oli mainio. Hyviä arvioita tärkeämpi tunnustus oli reilun kaverin stipendi, josta olimme ylpeitä niin minä kuin poikakin.

Koko päivän me vanhemmat olemme kilvoitelleet sosiaalisessa mediassa todistusten ja kukkien kanssa poseeraavien lasten kuvilla ja kehuilla. Ja ne ovat ansaittuja. Ne ovat ihania, ja asiaankuuluva päätös kouluvuodelle. Mutta samalla totesin, että en ole oikeasti kovin kiinnostunut tokaluokkalaisen todistuksesta. Mahtavaa, että se oli hyvä. Ajattelisin varmasti eri lailla mikäli lapsen koulunkäyntiin liittyisi haasteita tai huolta, mutta nyt läksyt on tehty ilman että olen vahtinut vieressä, tunneille ehditty ja siellä on ilmeisesti oltu ihan kiltisti. Ja jotain opittukin. Mutta olen itse elävä esimerkki siitä, että koulumenestys, varsinkaan alakoulussa, ei vielä määrittele elämää eikä sille pidä antaa liian suurta painoarvoa – kiittää saa ja kehua, mutta toivottavasti niitä ylpeyden aiheita muistetaan kuiskia lasten korviin myös muina päivinä vuoden aikana.

Tästä tulee helposti nyt kauheaa paatosta, anteeksi. Olen juonut vähän viiniä, olen vähän väsynyt, olen vähän pihalla siitä millainen kesä tästä oikein tuleekaan. Mutta jos jostain olen ylpeä tänä vuonna niin siitä, miten täysin epämusikaalisista vanhemmista syntynyt kuopus on oppinut komean kavalkadin klassisia suomalaisia lastenlauluja, kiitos varhaiskasvatus. Kuinka hän on löytänyt omia sydänystäviä ja alun tahmeuden jälkeen rakastaa päiväkotielämää, äitinsä helpotukseksi. Ja olen ylpeä siitä, että keskimmäinen selvisi keväästä, johon kuului esiopetuksen lisäksi paljon muitakin velvollisuuksia ja vaatimuksia hänelle, säilyttäen sen positiivisen perusolemuksen ja tsemppihengen, joka kompensoi hänen hieman hajamielistä taiteilijaluonnettaan. Ja olen ylpeä esikoisesta, joka on ottanut vastuuta omasta koulutyöstään, luottanut itseensä ja jaksanut käydä kerran viikossa pitkän koulupäivän päätteeksi vielä espanjantunneilla toisessa kaupunginosassa. Ja olen ylpeä itsestänikin, sillä olemme nukkuneet kevätlukukaudella pommiin vain kerran, lapset ovat olleet yhtä poikkeusta lukuunottamatta aina ajoissa, olen muistanut suunnilleen jokaisen retken ja melkein aina ollut oikeat liikuntakamatkin lapsella repussa. Hyvä me aikuiset, hyvä te lapset!

P6011466.jpeg

YHDEKSÄN VUOTTA (EPÄ)ONNISTUMISIA

Olen jostain lukenut (tämä on tällainen klassinen internetlähde, sori siitä) että vanhemman pääasiallinen tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä. Tai kai se pohjimmainen pointti oli, että vanhemmat vähintäänkin opettavat lapsensa käsittelemään pettymyksiä, mutta itse aion vedota tuohon ensimmäiseen versioon. Sillä jos se pettymysten tuottaminen omille jälkeläisilleen on hyvän vanhemmuuden mitta, voin rauhassa paukutella henkseleitäni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Esikoinen täytti tänään yhdeksän vuotta. En oikein mitenkään käsitä, että tässä on hujahtanut melkein vuosikymmen äitinä. Se on ollut yhtä aikaa suurin ilo ja kunnia mitä ihminen voi saada, ja välillä sitten tuntunut vankeusrangaistukselta ja oma vanhemmuus ihan vitsiltä, kun olen huomannut että on loputtomasti tapoja pilata oma lapsensa – ja usein niistä virheistäkin huolimatta niistä näyttää kovaa tahtia kasvavan ihan kunnon ihmisiä. Totta kai ne varmasti tarvitsevat terapiaa aikuisina, kuten oikeastaan me kaikki tavalla tai toisella, mutta olen luottavainen että se ei ole pelkästään äitisuhteen analysointia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja kun olen nyt vuosien ajan tuottanut niitä pettymyksiä lapsille, niin ihailtavalla mielenrauhalla he ovat myös tänään ottaneet kaikki peruuntuneet suunnitelmat vastaan. Kas, olin luvannut esikoiselle ystävän kyläilyn, pizzaperjantain ja jäätelöbaarin ja vielä leffaillankin. Ja sitten aamulla yksi lapsosista raapi päätään raivokkaasti ja täihän sieltä löytyi. Täihavainnot jäivät lopulta kahteen, mutta koska olen näissä parasiittiasioissa aika neuroottinen, päätin pitää koko porukan kotona, hoitaa sen pyykki- ja siivousrumban samalla ja tietenkin tehdä ne apteekin öljyhoidot jonka rinnalla curly girl-metodi näyttää ihan arkiselta läträykseltä. Olen kyllä kuullut, että yksi isä päätti hoitaa täiongelman imuroimalla lasten päät puhtaaksi, mutta katson että tässä menee se rima mitä en alita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun olimme aamupäivän avanneet takkuja ja rampanneet pesutuvassa, päädyin puhumaan kolmikon mukaan Linnanmäelle – oli vain pakko päästä ulos, vähän niin kuin kesän eka päivä. Tämä tuntui hyvältä kompensaatiolta siitä, että ystävä ei päässyt kylään ja ruoaksi olikin spagettia, lapsiraukat. Ja sitten menimme Lintsille, ja siellä vasta niitä pettymyksiä alkoi putoilla. Ei, nyt juuri ei ollut 126 euroa ylimääräistä tällä ex tempore-reissulla rannekkeisiin; mennään vaan ilmaislaitteisiin. Jotka, näin itselle muistutukseksi, alkavat olla jo vajaa viisivuotiaankin mielestä melko tylsiä, puhumattakaan 9-vuotiaasta. Ja ei, nyt kun on syöty jäätelö ja popcornit, ei enää mennä ostamaan kympillä pirtelöä, jonka päällä on kermavaahtoa, donitsi ja diabetesdiagnoosi. Ja ei, nyt ei jaksa enää illalla pelata Labyrinttiä eikä katsoa leffaa eikä lukea kuin ehkä puoli lukua Harry Potteria. Ja kun synttärisankarilla irtosi iltapalalla hammas, jouduin toteamaan ettei Hammaskeijulla juuri nyt ole käteistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja jokaisen ei:n he ottivat vastaan stoalaisen tyynesti. Tottuneina siihen, että aika usein vastaus on ei. Tai että suunnitelmat muuttuvat, peruuntuvat tai unohtuvat. Tai että kun kotona on aina vain yksi aikuinen, on melko varmaa että ne epämääräiset ”no katsotaan parin tunnin päästä” tai ”odota kun hoidan eka tän jutun…” mutinat raukeavat ennen kuin ehtivät toteutua. Tavallaan se on sääli, koska totta kai tahtoisin antaa heille kaiken. Mutta se ei ole mahdollista ilman madonreikiä tai klooneja tai miljoonia, joilla palkata henkilökuntaa hoitamaan kaikki muu elämä. Joten nyt se on päätöntä pyörimistä Lintsillä ilman rahaa jokaiseen narunvetoon. Ja se on ei, ei sittenkään elokuvaa vaikka niin päivällä itse ehdotin. Ja ehkä heistä tulee tämän ansiosta mielettömiä menestyjiä, ja voin sanoa että tämä kaikki oli suunniteltu juuri näin eikä vain ikuisen kaaoksen tulos.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA