SUOMALAINEN VIENTITUOTE: VAUVAKANALAT

Suomi mainittu!

Nimittäin Hollannissa, jossa uusinta uutta, tiedostavien vanhempien valinta vauvoilleen on… vauvojen häkkikanalat! No, eihän ne sillä nimellä tietenkään kulje vaan esimerkiksi nimellä De Slaaptuin, joka vapaasti (Google Translatorin avulla) kääntäen on vauvapuutarha. Se tietenkin kuulostaa suorastaan satumaiselta, mutta… no, katsokaa itse:

Näyttökuva 2018-01-19 kello 0.39.45
Kuva: http://www.degroenehelden.nl/kinderen/de-slaaptuin/

Okei, kuten vuosiluvusta selviää niin ei ehkä ihan uusinta uutta, mutta ilmeisen trendikäs valinta kuitenkin. Hollantilainen ystäväni kertoi hollantilaisesta ystävästään (kylläpä tämä nyt kuulostaa oudolta), jonka alle puolivuotias vauva on päiväkodissa, jossa pienimmät laitetaan pihalle laatikoihin nukkumaan.

Tämä tuli siis ilmi, kun keskusteltiin lastenkasvatukseen liittyvistä kulttuurieroista (onko olemassa mielenkiintoisempaa aihetta!?). Suomalaisten tapa kiduttaa vauvojaan laittamalla ne pakkasellakin pihalle nukkumaan herättää usein huomiota, ja kerron aina mielellään tarinan siitä kuinka minä nukuin päiväunia monta tuntia parvekkeella lumisateessa kun äitini nukahti yhtä sikeästi sisälle… Kuulostaahan se vähän karulta, että itse juodaan kahvia ja katsotaan Netflixiä sohvalla kun lapsi on lykätty ulos nukkumaan, mutta eihän tätä tarvitse suomalaisille selitellä. Se nyt vaan on meillä tapana!

Heti oli kyllä pakko oikaista, että vaikka tässä artikkelissa vedotaan nimenomaan paitsi Skandinaavisiin kasvatustapoihin niin jopa suomalaisiin neuvoloihin ja heidän ohjeistuksiinsa, niin ehkä siellä ei tarkoitettu juuri tällaista ratkaisua… Tai hitto, voihan se toimiakin, mutta jos multa kysytään niin kuvan vauva kyllä kyseenalaistaa tätä systeemiä todella kovasti:

Näyttökuva 2018-01-19 kello 0.46.49
Kuva: https://www.kinderopvang.org/blog/buiten-slapen-baby-kinderopvang/

Noh, kai tästä voi olla jollain kierolla tavalla ylpeä. Odotan koko ajan, että joku kertoo kyseessä olevan käytännön pila, mutta toisaalta olisi hauska kuulla aitoja käyttäjäkokemuksia. Itseäni kiinnostaa, miten vauvoja tuolla kopeissaan valvotaan ja kuinka ne sinne nukahtavat. Toisaalta, ennen vanhaan britit ratkaisivat saman ongelman näin…

Näyttökuva 2018-01-19 kello 0.50.52
Kuva: https://www.stuffyoushouldknow.com/blogs/bad-ideas-baby-cages.htm

KOHTI KAKSIKIELISYYTTÄ

Minulta on kyselty miten poikien kielitaito on kehittynyt ja ajattelin, että nyt kun olemme olleet puoli vuotta pysyvästi Espanjassa uskallan sitä jo vähän arvioida. Paitsi että kun pojat eivät mun kuullen juuri espanjaa puhu, mitä nyt saattavat moikata koulukavereitaan tai kiittää kaupassa! Lähtötilanne oli tietenkin se, että 3-, 5- ja 7-vuotiaat puhuivat jokainen muutaman sanan verran espanjaa (hola, gracias, abuela, churro) ja saman verran englantia (bye bye, thank you, Paw Patrol). Eli melko kylmiltään tänne tultiin ja ilman mitään kielikylpyä tai edes -suihkua isommat pojat pistettiin paikalliseen kouluun, jossa kuulemma vahtimestari osaa sanoa suomeksi ”hei hei Suomi-poika” ja sen lisäksi osa oppilaista ja muutama opettajakin osaa sanan sieltä, toisen täältä englantia.

Pojilla menee kuitenkin ilmeisesti aika hyvin. Olin eilen P:n kanssa hänen luokkatoverinsa syntymäpäivillä, missä Pampula viipotti vauhdikkaasti tarvitsematta äitiä tulkkaamaan. Ei hän selvästikään kaikkea ympärillä pälätettävää ymmärtänyt, mutta kommunikoi sujuvasti kaveriensa kanssa. Hänet otettiin hyvin leikkeihin ja kun opastin miten voi espanjaksi pyytää lusikkaa, hän kävi sitä sen kummemmin panikoimatta pyytämässä. Ihanasta eskarista kerrottiin, kuinka lapsen spontaani ”vale!”-huudahdus (hänen hermostuttuaan opettajan paasaamiseen) oli kirvoittanut aplodit luokkatovereissa, ja ilmeisesti hän ymmärtää ohjeet oikein hyvin. En tiedä, vaikuttaako tähän sopeutuvaisuuteen Pampulan tausta kielellisen kehityshäiriön kanssa. Hän on, valitettavasti, tottunut siihen ettei tule aina ymmärretyksi, ainakaan ensimmäisestä kerrasta. Hän on myös tottunut jankkaamaan tavuja ja kertaamaan asioita ja onkin siinä kärsivällinen ja kiltti. Hänen muistinsa on kyllä sellainen, että asiat yleensä unohtuvat noin kolmessa sekunnissa (paitsi lupaukset, ne hän kyllä muistaa, ulos saattaa lähteä alasti koska unohti pukea, mutta kyllä muistaa jos on ulkona luvattu käydä jäätelöllä!).

Ja vanhin, tuo täkäläinen tokaluokkalainen. No, kouluikäiselle on ollut tietenkin vaikeampaa sopeutua uuteen kieliympäristöön, etenkin kun on sellaista puheliasta sorttia joka tykkää analysoida ja vitsailla paljon. Tämä on näkynyt taukoamattomana puheripulina viiden tunnin koulupäivien jälkeen. Olen kuullut luokkatovereiden äideiltä, että esikoinen kuulemma ilmaisee itseään espanjaksi. Ihan en tarkkaan tiedä, kuinka hyvin, mutta ainakin kehitystä on nähtävissä. Hän myös lukee espanjaa hyvin, vaikkei tietenkään ymmärrä kaikkea lukemaansa. Koulun tarjoama yksityisopetus (neljä tuntia viikossa!) on tuottanut tulosta ja kertaamme päivittäin aakkosia ja kirjainten ääntämisen eroja suomen ja espanjan välillä. Hän viihtyy myös ihan yksin kahden tunnin piirustuskerhossa kerran viikossa ja haikailee enemmästäkin vapaudesta, surkuttelematta lainkaan mahdollista kielimuuria.

Kotihoidossa päivänsä viettävä kuopus on tietenkin kaikista vähiten kontaktissa natiivien kanssa, mutta kyllä hänelläkin alkaa tuo kielitaito kasvaa. Ja noin yleensä, tyyppihän alkoi puhuakin vasta alle vuosi sitten, joten emme edes odottaisi että hän hablaisi españolia tuosta noin. Hän laskee iloisesti espanjaksi hyppiessään portaita alas, toistaa nätisti sanoja ja selvästi ymmärtää jo jotain lastenohjelmista. Ensi vuonna hänkin aloittaa infantilin, ja varmasti ikäisensä seura auttaa. Hän on kuitenkin sen verran itsepäinen tomera tapaus, että saanee tahtonsa läpi vaikka mandariinikiinaksi jos on pakko.

Se, mikä kolmikon espanjankielen kehittymisen lisäksi on ollut hauskaa, on heidän parantunut englanninkielen taitonsa! Toki isoimmat myös opiskelevat sitä nyt koulussa (joskin opetuksen taso ei juuri tässä aineessa ole nostanut odotuksia järin korkealle) mutta jonkin verran varmasti myös vahvasti kaksikielinen (siis englanti-espanja) ympäristö on vaikuttanut. Englanti on aina ollut meillä se aikuisten salakieli, jolla on riidelty lasten kuullen tai supatettu salaisuuksia, mutta nyt esikoinen bongaa heti keskustelun sisällön ja toteaa viekas ilme kasvoillaan ”ai te suunnittelette jotain joululahjoja vai!”. Pitää varmaan vaihtaa ruotsiin, siinä olisi motivaatiota lapselle laajentaa repertuaariaan entisestään. Ylipäänsä siis kehitystä on nähtävissä monella rintamalla, ja suloisen luontevasti se näyttää lapsille tulevan. Eläköön kielitaito!

KUN SYLI ONKIN TÄYNNÄ

Tämä vuosi on ollut monella tapaa toivotonta vaiheilua ja päättämättömyyttä lähes elämän joka sektorilla, mutta yhdessä asiassa olen saavuttanut jonkinlaisen noin kahdeksan vuotta sitten kadonneen rauhan. Sairastuin erittäin vakavaan vauvakuumeeseen 23-vuotiaana, aika nuorena siis, ja se yllätti rajuudellaan itsenikin. Primitiivinen tarve saada lapsi kumpusi jostain todella syvältä ja sai käyttäytymään aivan hullusti. Yleensä paheksun suuresti sitä, että naisten käytöstä, oli se kuinka irrationaalista tahansa, perustellaan hormoneilla mutta muutuin itse ylilyönteineni todella varoittavaksi esimerkiksi siitä, mitä ylidramaattiset munasarjat voivat saada aikaan ihan älykkäällekin ihmiselle. Nyt se vähän naurattaa, mua ainakin, Käytännön Miestä ehkä ei.

Ja kun sain mitä halusin, ensimmäisen lapseni keväällä 2010, olivat tikit hädintuskin sulaneet kun huomasin että haluan lisää. Se tunne, että tahdon vielä olla raskaana, synnyttää (vanha kunnon masokisti kun olen), kokea kaiken alusta alkaen – se oli raastava. Ja kun keskimmäinen syntyi kevättalvella 2012, ei se suinkaan lääkinnyt tätä vaivaa lopullisesti. Aloin epäillä olevani kroonisesti vauvakuumeinen. Että aina ja ikuisesti olisi se tunne, että perheestä puuttuu joku. Vauvanarkkari, jolla syli olisi aina puoliksi tyhjä vaikka oikeasti lapsia olisi enemmän kuin käsiä. Kun kuopus syntyi kesällä 2014, aloin heti laitoksella tunnustella tulisiko tuttuja oireita. Olisiko luopumisentuskaa, selittämätöntä haikeutta, kateutta nelilapsisia perheitä kohtaan?

Mutta viimeistään nyt, kun kauppareissulla voin iloisesti vihellellen ohittaa vaippahyllyt ja pilttipurkit, kun jokainen jälkeläinen kykenee verbaalisesti ilmaisemaan itseään eikä tarvitse arvailla onko vika tähtien asennossa, väärissä sukissa vai ihan vaan syntymäketutuksessa, olen kokenut ihmeparantumisen. Tai onko se nyt mikään ihmekään, ettei seitsemän vuoden surkeiden yöunien jälkeen enää unelmoi neljännestä kierroksesta, mutta olen silti hieman yllättynyt tästä olotilasta. Kun tuntuu vuosien jälkeen siltä, että perhe tosiaan on tässä, täysi, valmis ja täydellinen.

Ei ole vauvavajetta, vaikka joskus leikittelenkin ajatuksella neljännestä. Esimerkiksi kun luen, kuinka kolmen lapsen äidit ovat kaikista stressaantuneimpia. Olen ollut todella onnekas saadessani juuri sen kokoisen perheen, kun olin toivonutkin, ja tiedän olevani etuoikeutettu kun voin vielä vitsailla iltatähdestä. Ja käyn yhä lähes päivittäin paikallisten kanssa keskusteluja siitä, pitäisikö meidän nyt ”hankkia se tyttö vielä”. Ei, ei pidä. Jos se vanha mielenhäiriö tekee paluun ja huomaan taas selaavani Lindexin vauvanvaatevalikoimaa, niin tervetuloa neljäs lapsi, ihan missä muodossa tahansa. Pidätän siis oikeuden muuttaa mieleni, mutta pidän aika epätodennäköisenä että kokisin sitä samaa suurta tuskaa kuin aiemmin. Olen oppinut nauttimaan siitä, mitä on: nämä kolme huipputyyppiä, joissa riittää ihmeteltävää ja ihasteltavaa yhdeksi ihmisiäksi. Ja nauttimaan siitäkin, että se äiti joka juoksee 1-vuotiaan perässä junassa ja yrittää neuvotella lapasia käteen uhmaikäiselle…se en ole minä!

Ja mikä parasta, kun on kolmekymppinen, kaikki kaverit saavat vauvoja! Voin nuuhkutella muiden beebiksiä, ja antaa käärön heti takaisin äidilleen kun se alkaa itkeä, haista tai huutaa! Itse otin varaslähdön ja vaikkei se ehkä ollut, ainakaan mielikuvitusuraani tai opintoja ajatellen, kaikista optimaalisin ajankohta niin kun olen 45-vuotias, on esikoinen jo kaksikymppinen. Eli olen heti valmis mummiksi, heh heh. Mutta kun viimeisen lapsen syntyessä kokemusta oli vain alle 5-vuotiaista lapsista, en voinut aavistaakaan miten se sinällään aivan ihana vauvavaihe ei olekaan parasta  lapsissa vaan kaikki sitä seuraavat ikävaiheet (paitsi ehkä se 1-2-vuotiaan itsetuhoinen ja itsepäinen kasvukausi) ovat toinen toistaan hauskempia. Tämä kehitys ehkä loppuu siinä vaiheessa kun tyypit täyttävät kymmenen, tai sitten murrosikäkin yllättää iloisesti. Mutta ei nyt mennä asioiden edelle. Nyt on aika hyvä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ONNEKSI LOMATKIN LOPPUVAT

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä näitä huolettomia rantapäiviä tulee vielä ikävä mutta… ei ihan heti. Kyllä on näin loppua kohden erityisesti alkanut tuntua tämä 3,5 kuukauden pakollinen kesäloma aika pitkältä. Jos olen joskus vähän kadehtinut perheitä, jotka purjehtivat vuosia maailman merillä niin nyt tiedän, että meistä ei olisi siihen. Ei sillä, että osaisimme purjehtia tai meillä olisi moiseen irtiottoon varaa, mutta emme vain kestäisi keskenämme yhtään pidempää merietappia. Nyt olemme nauttineet toistemme seurasta aivan tarpeeksi ja isot pojat ovat, kaikesta jännityksestä huolimatta, enemmän kuin valmiita aloittamaan koulunsa tänään. Ja minä… minä ikävöin heitä viiden tunnin ajan luultavasti paljon vähemmän kuin ajattelin.

Olen aina viihtynyt lasteni kanssa – tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta ei se sitä aina ole. Mutta tämä espanjalaisten syyskuun puoliväliin asti venytetyn kouluunpaluun odottelu on ollut hetkittäin melkoista vesikidutusta. Meille piti tulla auto jo elokuussa, mutta koska kaikki tapahtuu mañana niin ei meillä autoa ole vieläkään. Ensi viikolla kuulemma. La Línean julkinen liikenne ei mitenkään huimaa päätä ja toisaalta turistimassat ovat tukkineet tien Gibraltarille. Eikä sielläkään niin älyttömän paljon tekemistä ole. Joten uskokaa tai älkää, kun on yli kaksi kuukautta kehittänyt kolmelle lapselle aktiviteetteja muutaman leikkipuiston ja yhden, olkootkin että aika pitkän, hiekkarannan pohjalta niin olen tosi toiveikas että kaikki tarinat siitä, kuinka koulunaloitus imee lapsesta mehut pitää paikkansa.

Koulussa tietenkin parasta on se, että pojat saavat vihdoinkin oman ikäistä seuraa, joutuvat väkisinkin opettelemaan espanjaa (vaikka heillä on vakaa suunnitelma opettaa koko muu koulu puhumaan suomea), itsenäistyvät viiden tunnin ajaksi elämään omaa elämäänsä. Pikkuveli ei vaikuta siltä, että esikoulun ekan ikäluokan väliin jääminen harmittaisi, hän on rajallisella sanavarastolla ilmaissut olevansa oikein tyytyväinen siihen, että saa leikkiä rauhassa pikkuautoilla päivisin. Toivon, että tähän päättyy se jatkuva nahina siitä yhdestä legoukosta ja liiallinen ruudun tuijotus ja ne ”ei oo mitään tekemistä” mutinat kolmiäänisenä. Huomaatteko, edes kaikki kouluun liittyvä angsti ei vedä vertoja sille miten paljon voi perheenkeskeinen laatuaika alkaa ahdistaa kun sitä on liikaa?

En oikein ole perillä siitä, millaista meidän arki koululaisten kanssa sitten lopulta on, mutta maltan oikein hyvin odottaa joululomaa, joka lienee seuraava pidempi aika yhdessäololle. Olen oikein hullutellut ja varasin lennot Lontooseen, josta reissaan ystävän luo Brightoniin pitkäksi viikonlopuksi tämän kuun lopussa,  ja Madridkin kutsuu lokakuussa (koska en ole vieläkään treenannut siellä olevalle puolimaratonille voi olla, etten palaa blogin pariin enää marraskuussa). Vasta kun sellainen omituinen helpotuksen aalto alkaa vyöryä yli – vaikka siinä mukana on jännitystä, huolta ja ripaus pelkoakin lasten puolesta – niin ymmärrän miten helppoa viimeinen puoli vuotta Suomessa oli, kun esikoinen huiteli kaveriensa kanssa pitkin puistoja ja aina välillä oli veljensä kanssa kaksin kotipihalla. Nyt kun napanuora on taas kiristynyt erilaisen kulttuurin takia, on ihanaa että joku vapauttaa mut vanhemmuuden vastuusta viideksi tunniksi. Tai no, ainakin kaksi kolmasosaa kevenee.