ÄITIYDEN AAKKOSET

11241232_10153334188007498_4663520775101912250_o

Kiitos vaan sinne muutama kilometri johonkin ilmansuuntaan Valeäidille, joka lähetti vanhan kunnon blogihaasteen. Sen verran aion nyt muistella, että kun me aloitettiin nämä bloggausbisnekset (joista siis toiselle tästä tuli bisnes, toinen kirjoittelee saunanlauteilla ihan ilmaiseksi, voitta arvata kumpi on kumpi) samaan aikaan siinä 2012 niin näitä kiersi joka blogissa. En nyt ala sen enempää nostalgisoimaan, ollaanhan me saatu tällä uudella vuosikymmenellä haastetta ihan blogien ulkopuolelle – joten hetki hömppää, eli ”Äitiyden aakkoset” (täytyy kyllä tunnustaa että nauroin hetken haasteelle kun mietin että eihän mulla ole mitään sanottavaa äitiydestä kunnes tajusin että okei, mulla on kolme lasta, varmasti keksin jotain).

A – ANTEEKSI: No, sitähän on saanut pyydellä. Ehkä tärkeimpinä saavutuksina sillä rintamalla pidän sitä, että osaan pyytää rehellisesti ja suoraan anteeksi lapsilta kun olen mokannut, ja olen opetellut myös antamaan anteeksi. Myös itselleni.

B – BROMANCE: Kun on ainoa lapsi (ja juuri siksi halunnut ison perheen ympärilleen) niin huh huh, tätä kolmen sisaruksen dynamiikkaa on välillä vaikea tulkita. Mutta niin paljon kuin meillä päät kolisevatkin ja äänet kohoavat, niin päivän päätteeksi on myös erittäin liikuttavaa kuinka paljon voi kolme tyyppiä toisiaan rakastaa (ja sitten viiden minuutin päästä vihata, mutta sellaista se on).

C – COKIS, CAPPUCCINO, CAVA: Mitä näitä nyt on. Juomia, joita joskus tarvitsee jokapäiväiseen selviytymiseen. Itse asiassa colajuomista luovuin kokonaan kaksi vuotta sitten, kun huomasin jääneeni pahemman kerran koukkuun, mutta aloin vastapainoksi hörppiä kahvia.

D – DYSPRAKSIA: Kolmen lapsen kanssa lienee kai jo ihan tilastollisesti todennäköistä, että vastaan tulee haasteita. Meillä ehkä se merkittävin on ollut yhden lapsen motorinen dyspraksia, jonka ansiosta alan olla itseoppinut puheterapeutti (hänen kanssaan), lähes ammattimainen Kelan hakemusten täyttäjä ja ehkä vähän suhteellisuudentajuisempi sen kanssa milloin lapsi oppii täydellisen ärrän (jos multa kysytään niin ei haittaa vaikkei oppisi ikinä).

E – ESPANJA: Tämä voisi olla myös ”Expat-elämä”, koska molemmilla on ollut vaikutusta siihen millainen äiti olen. Kaikkitietävälle besserwisser-luonteelleni toisessa kulttuurissa äitinä eläminen on ollut opettavaisin mahdollinen kokemus, jonka lopputuloksena aloin suhtautua ymmärtäväisemmin paitsi toisten tapaan olla vanhempia myös itseeni.

F – FOORUMI: Nyt tulee taas muisteluita. Nimittäin voi vauvafoorumi, jolle kirjauduin itse asiassa siinä vaiheessa kun mun maaniselle vauvasuunnitelmalle näytettiin vihreää valoa. Silloin nettimeininki oli paljon viattomampaa, mutta osuinkin kerralla kultasuoneen: ”Kevätkesän odottajat 2010”-ryhmästä muodostui tähän päivään asti kiinteästi mukana kulkenut mammajengi. Sieltä ovat esikoisen pitkäaikaisimmat kaverisuhteet, sieltä alkoi brunssiperinne, siellä on voitu puida kasvatuskysymyksiä, tarjottu apua ja naurettu epätoivoisesti elämäntilanteille.

G – GÄNGI: Eli mun jengi; minä, kolme poikaa ja yks rescuekoira.

H – HUOLEHTIMINEN: Ehdin olla aika laissez-faire muija 23 vuotta, maailman murheet eivät painaneet. Ja sitten kun halusin lapsia, alkoi se loputon huolehtimisen kierre: ensin tuleeko raskaaksi, sitten pelkäsi keskenmenoa, kohtukuolemaa, kamalaa synnytystä ja sen jälkeen se vasta yhtä huolta ja murhetta on ollutkin. No, toki muutama hyvä hetki on mahtunut kaiken stressin keskelle.

I – ISÄ: Vaikka emme jaa enää pariskuntana elämää lasten isän kanssa, on hänellä ollut hiton suuri rooli (ei, vitsit sikseen, en nyt puhu siitä lastentekoprosessista) siitä millainen äiti mustakin on tullut. Ja vaikkei ollakaan yleensä samassa maassa niin on mahtavaa, että maailmassa on yksi ihminen jolle voin vain heittää lapset ja sanoa sayonara ja häipyä sitten itse auringonlaskuun.

J – JOHDONMUKAISUUS: Tämä on siis ihan vitsi, sillä mulla on vain yksi kasvatusperiaate jota olen johdonmukaisesti noudattanut: pick your battles eli valitse taistelusi. Vaikka primitiivireaktiona on usein kieltää niin olen opetellut kyseenalaistamaan itse omat käskyni, ja tarvittaessa tekemään uudelleenarvioinnin anteeksipyynnöillä. Jos lapsen valitsema aktiviteetti ei aiheuta vahinkoa ulkopuolisille eikä mitään peruuttamatonta lapselle itselleen, niin aika usein annan tyypeille tilaisuuden ns. oppia kantapään kautta (kas, niin olen itse oppinut lähes kaiken).

K – KOTI: Kämpät muuttuivat kodeiksi oikeastaan vasta sen jälkeen kun sinne tuli nämä kolme uutta asukasta.

L – LEMPEYS: Äidiksi tulo kaivoi mun sisältä esiin tosi paljon piirteitä, joiden olemassaolosta en aiemmin ollut tietoinen. Osa niistä on tietenkin sellaisia kamalia ominaisuuksia jotka haluaisin piilottaa kaappiin, mutta sitten olen yllättänyt itseni olemalla kärsivällinen ja etenkin lempeä. Lempeys on levinnyt omien lasten myötätuntoisesta kohtelusta laajemmallekin: ehkä olisin oppinut laajentamaan näkökulmaani iän myötä muutenkin, mutta kyllä äidiksi tulo on siinä prosessissa auttanut kummasti.

M – MUMMI: Poikasilla on käynyt mieletön munkki sillä heidän elämäänsä mahtuu runsaasti rakastavia aikuisia, mutta jos nyt ajattelen oman äitiyteni kautta niin varmasti tärkeimpiä henkilöitä on mun oma äitini. Häneltä on herunut hulluna apua ja tukea, ja nyt olen todennut että olen äitinä aikalailla kopio hänestä – komennamme lapsia stereona ja toistelemme samoja fraaseja. Näin siinä käy.

N – NUTTURA: Tähän kategoriaan kuuluu kaikki äitikarderoobin kama: leggingsit, mutsinutturat ja Uggsit, joissa laahustan ympäri vuoden.

O – OPETTAMINEN: Olen äitinä ollut onneton leikkijä, en vaan jaksa, enkä osaa, olen mielikuvitukseton, tylsä aikuinen. Mutta sitten on vahvuuteni: jaksan kuljettaa kolmikkoa kulttuurin pariin, kirjastoihin, museoihin, ja joskus nautin itsekin siitä aika paljon. On ihanaa saada aivopestä omat lapsensa, ja todistaa sitä uuden oivaltamisen iloa.

P – PIZZAPERJANTAI: Perinteet on tärkeitä. Vaikka ne tulisivat sitten pakastepizzamainoksesta, mutta silti. Olisin tietty voinut kirjoittaa suoraan ”perinteet”, mutta se kuulosti liian perinteiseltä – meillä perinteitä on esimerkiksi feriaan annettavat shoppailuvitoset ja köyhät ritarit sunnuntaiaamuna, edes kerran kuussa.

Q – QUARANTINE: Pakollinen lainasana joukkoon. Korona ja karanteeni (eli siis vapaaehtoinen sosiaalinen eristäytyminen) ovat muuttaneet muutamassa viikossa paitsi suunnitelmia myös omaa suhtautumista perheaikaan (sitäkin voi olla liikaa), opettajiin (eivät saa tarpeeksi palkkaa, ikinä) ja muistuttaneet myös omista etuoikeuksista: meillä on hyvä, toimiva, turvallinen perhe ja kiva koti, meillä on asiat hyvin.

R – RAKKAUS: Miten paljon rakkautta voikaan saada ja antaa – ikuinen ihmetyksen aihe.

S – SAUNA: Kansallisromanttisesti voin kertoa, että lasten saamisen myötä saunasta on tullut meille pyhättö. Mulle se on usein arkisin piilopaikka, jossa on asunnon paras äänieristys, ja perjantaisin saunomme lasten kanssa yhdessä, toivottavasti vielä pitkään, juomme pillimehuja ja puhumme läpi kaikki mieltäpainavat asia.

T – TIME TRAVEL: Vanhemmuus on aikakone. Se on kauhea klisee mutta niin totta: tämä aika vain vilahtaa ohi. Lasten kasvua ja kehitystä on maailman mahtavinta seurata, mutta siihen liittyy myös katkeransuloinen ymmärrys kaiken väliaikaisuudesta.

U – URHEILU: Äitiys muutti entisen liikunnanvihaajan jumppapirkoksi. Fyysinen jaksaminen nousi arvoon arvaamattomaan, ja tarjosi myös pakopaikan lapsiperhearjesta. Rakastan bodypump-tunteja, joissa joku muu kuin minä komentaa!

V – VAUVAKUPLA: Okei, tämän voi kokea vain kerran (ja ehkä kai uudestaan jos sattuu saamaan vielä vanhoilla päivillään iltatähden, mutta vauvakuplan taika puhkeaa välittömästi jos vauva syntyy perheeseen jossa on taaperoita tai muuten vain tarvitsevia tyyppejä entuudestaan). Rakastin vauvakuplaa. Se esikoisen ensimmäinen vuosi, olkootkin että refluksi valvotti enkä ymmärtänyt rauhoittaa arkea riittävästi, oli niin maaginen. Vauvan rytmissä eläminen, päiväunet, lattemammailu, pelkästään se ensimmäisen ihmeen loputon hämmästely – mitä aikaa!

W – WHATSAPP: Kun lapsista 2/3 on saanut oman kännykät, olen saanut ihan uusia viestittelijäkavereita. Tätä epämääräisten 42 minuuttia kestävien ääniviestien ja emojien tulvaa, jonka kruunaa se että he raportoivat suunnilleen kaiken tekemänsä tunnollisesti, esimerkiksi kun olen koiran kanssa ulkona saan silti tiedon jos joku aikoo kuunnella äänikirjaa tai toinen käydä vessassa. Vois siis olla myös ”K – KOMMUNIKOINTI”.

X – Se epämääräinen tekijä, jonka takia on aina vähintään toinen hanska hukassa, olemme kroonisesti viisi minuuttia myöhässä, lapsi tekee kuudet niskakakat kun mukana on vain viidet vaihtovaatteet ja elämä muuttuu vähän kaaokseksi. Koska vikahan ei ole omassa arjenhallinnassani.

Y – YKSINHUOLTAJUUS: Viimeisen 1,5 vuoden ajan mun äitiyttä on määritellyt tosi paljon se, että olen pääasiassa ainoa vanhempi lasten elämässä. Se on tehnyt meistä vielä entistäkin tiiviimmän porukan, ja antanut mulle tilaisuuden toteuttaa vanhemmuutta yksinvaltiaana (ei välttämättä aina hyvä asia), mutta ei se aina helppoa ole.

Z – ZZZ: Jumalauta nukkumista ei osannut arvostaa tarpeeksi ennen äitiyttä.

Å – ”ÅHÅ”: Eli ”oho”. Ei ikinä hyvä merkki.

Ä – ÄLÄMÖLÖ: Kun on ihan omatoimisesti hankkinut kolme lasta, ei tästä vallitsevasta äänimaailmasta voi syyttää kai kuin itseään. Että sai sitä ”elämää ympärilleen” eikä ainakaan ”aika käy pitkäksi”, jos tiedätte mitä tarkoitan.

Ö – ÖÖÖ…: Jos saisin euron joka kerta kun mun ajatus katkeaa niin…öö, mitä mun pitikään sanoa?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LAPSET LEIRILLE LOMAILEMAAN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mä en todellakaan tajua, miten tavallisissa töissä käyvät ihmiset selviävät näistä koululaisten loma-ajoista. Mulla on sentään yrittäjän vapaus, mutta silti tämä viikko on tuntunut kyllä kaikkea muuta kuin lomalta kun 7- ja 9-vuotiaat ovat olleet vapaalla. Kesällä edessä on taas, kuten viime vuonna ja tästä eteenpäin seuraavat 10 vuotta, 10 viikkoa vapaata nuorisolla. Tietenkin lapset voisivat olla myös kotona, mutta koska mä tarvitsen edes vähän työrauhaa ja luulen, että viikossa loppuu kaikilta ideat siitä mitä tällä kelillä tehdään, niin oli parempi keksiä lapsille jotain ohjelmaa. Yleensä ottaen olen sitä mieltä, että tyypit ansaitsevat ja tarvitsevat palautumiseensa myös virikkeetöntä aikaa, tylsyyttä ja ihan vaan tyhjänpanttina makoilua, mutta meillä oli alla nyt parin viikon sairasloma joka oli pelkkää vaakatasossa lepoa. Kolmasluokkalainen rukoili, että saisi käydä koulussa eikä joutuisi pakkolomalle, eli jotain ”järkevää tekemistä” oli pakko kehittää.

Niinpä tälle viikolle tarhalaiselle järjestettiin pari vapaapäivää mummin seurassa, ja koululaiset ilmoitettiin Sarjakuvakeskuksen talvilomaleirille, jolla esikoinen oli ollut myös viime vuonna. Leiri on verrattain edullinen (80€ viisituntisista päivistä viikon ajan, ja sisältää vegaanisen välipalan) ja se oli ennen kaikkea tosi rento: vetäjät suhtautuvat hommaansa lunkisti ja taiteilu on aika vapaamuotoista, välillä sekoillaan pihalla ja viimeisenä päivänä vedetään sokeriöverit nyyttärihengessä. Tällä kertaa kokeiltiin myös sitä, voisiko parin kuukauden päästä 10 vuotta täyttävä O matkustaa yksin kotiin metrolla, ja sekin onnistui. Lähtökohtaisesti talvilomalla tuntui olevan hyvin leirivalikoimaa, niin urheiluseurojen omia kuin esimerkiksi leikkipuistojen järjestämiä. Voisin siis kuvitella, että en ole ainoa vanhempi jolle alle kaksi kuukautta joululomasta on liian lyhyt aika kerätä kasaan lomapäiviä. Rehellisesti sanoen: jos olisi aikaa ja rahaa niin aivan saletisti lähtisimme jonnekin Kanariansaarille pakoon tätä loputonta marraskuuta. Viis periaatteista.

Seuraavaksi luvassa on sitten kesäloma. Me vietetään siitä suurin osa Espanjassa ja pystymme tekemään töitä talolla, ja tietenkin poikien isä viettää koko lomansa lasten kanssa. Mutta heti koulujen päätyttyä voi olla, että tarvitaan taas leiriä paikkaamaan koululaisten tylsiä päiviä. Viime vuonna esikoinen osallistui lasten ja nuorten arkkitehtuurikoulun Arkin pienoismallileirille, joka kesti viikon. Se oli huikea, lapsi rakasti kuumaliimapyssyllä näpertämistä yli kaiken, ja sai selvästi paljon inspiraatiota rakenteluleikkeihin. Tänä vuonna alkaa kyllä tulla talous vastaan: viikon mittaisella leirillä on hintaa 225 euroa, eikä siihen kuulu ruoka. Nyt mukaan olisi halunnut myös pikkuveli, eikä kuukausibudjetista kyllä irtoa matkoineen ja ruokineen viittäsataa euroa viikon leiriin, niin ihana kuin se onkin.

Ystäviltä olen kuullut hyviä kokemuksia mm. Kumpulan koulukasvitarhan leireistä (meillähän on kokemusta koko perheen puutarhaprojektista samasta paikasta) sekä Aalto Juniorin tiedepainotteisistä leireistä. Totuus on, että ainakin Helsingissä leirien osalta on oikeasti runsaudenpulaa: voi purjehtia, liikkua melkein missä vain lajissa, taiteilla, ihan vaan hengailla niin että joku vahtii – houkutus täyttää koko kesän kalenteri erilaisilla leiripätkillä on olemassa. Jos nyt joku muukin kuin ihan todellisen, nollaavan loman tarve niin sitä estää myös raha (hinnat ovat harvoin alle satasta) sekä logistiikka, sillä ympäri kaupunkia lasten kuljettaminen kuluttaa sitä omaa työaikaa. Mutta tärkeimpänä on se ihan oikean loman tarve: ohjattu toiminta voi olla hirveän hauskaa, ja aikuiselle on helpotus että joku katsoo oman jälkikasvun perään ja ehkä sieltä tarttuu mukaan uusia taitoja tai kaverisuhteita, mutta veikkaan että toukokuussa lapset vain rukoilevat sitä että saavat mennä omien kavereiden kanssa kotikulmilla. Tämähän tulee tietenkin halvaksi, etenkin kun tien toisella puolella tarjoillaan arkipäivisin ilmainen puistolounas, mutta vaatii itseltäkin virittäytymistä siihen että päivät ovat täynnä keskeytyksiä, kotona vessassa tai välipalan haussa juoksevia lapsia ja ”ei oo mitään tekemistä voiks pelaa”-muminaa. Leirivinkkejä saa kuitenkin vielä jakaa, josko koululaiset sittenkin aloittaisivat kesälomansa jollain kesäleirin tapaisella…

JA SITTEN LAHJATON JOULU

Minulla on hämäriä mielikuvia siitä, että ennen kuin sain lapsia – jolloin muutenkin olin kaikin puolin parempi kasvattaja kuin nykyään – vannoin etten lähde ollenkaan siihen klassiseen Joulupukkilavastukseen. Muistan, miten surkealta tuntui kun joskus tokaluokkalaisena mulle selvisi että meidän perheen oma tonttu olikin ollut vain äitini sivupersoona; nyt aikuisena sitä omaan tonttuun liittyvää taikaa muistelee jo vähän nostalgisemmin, mutta totuuden paljastuminen tuntui lapsena vähän aikaa melko katkeralta. Paitsi että menetin jonkun omaan elämääni kuuluneen hahmon kertaheitolla, olo oli kusetettu. Hävetti, että olin mennyt halpaan enkä nähnyt selviä merkkejä: tontulla oli äidin käsiala, ja se tiesi muutenkin ihan liikaa! Vaikka tonttu teki sittemmin paluun puheisiin ja joulun omituisia sattumuksia saatettiin selittää tontun olemassaololla, pakettikortteja allekirjoittaa hyväntahtoisesti tontun nimellä ja aina silloin tällöin jättää tontulle pipareitakin, ajattelin harrastaa omien jälkeläisten kanssa brutaalia rehellisyyttä.

Sitten se yksi alkusyksyn päivä, esikoisen ollessa varmaan parivuotias, lipsahti. ”Tontut kurkkii!”. Hyvin toimi. Esikoinen ryhdistäytyi välittömästi ja tunsin itseni taas hetken sellaiseksi päteväksi kasvattajaksi, joka olin aina kuvitellut olevani. Nyt muuten vanhempana ja (jälki)viisaampana voin muuten kertoa, että vieläkin tehokkaampaa uhkailu on kun lapset tietävät tarkkaan, keneltä lahjat tulevat. Kyllä. Ideaali toki olisi että ei koskaan tarvitsisi kiristää, uhkailla tai lahjoa, onnea kaikille jotka ovat onnistuneet noudattamaan omia kasvatusperiaatteitaan myös sen jälkeen kun lapsihaaveet ovat konkretisoituneet. Anyways, niin sitten meilläkin alettiin ”uskoa” Joulupukkiin, ja siihen että lahjat tulivat Korvatunturin tonttutyöpajalta. Kunnes sitten tänä kesänä tilanne saavutti kulminaatiopisteensä.

Kun kuopuksenkin synttärit oli heinäkuussa ohi, suuntasivat lapseni katseensa kohti seuraavaa maaliviivaa. Joulu. Jo elokuussa toivelista oli sitä luokkaa, että niiden toteuttamiseen olisi tarvinnut vähintäänkin kuulua Kardashianeihin. Kun mopo alkoi keulia VR-lasien, pelikonsoleiden, maailmanympärysmatkojen ja satojen eurojen legosettien kanssa, oli aika kertoa mistä lahjat tulevat oikeasti (tai kuka ne ostaa: en vielä ole mennyt taiwanilaisiin hikipajoihin tai siihen, kuinka lapset louhivat mineraaleja heidän elektroniikkaansa. Senkin aika tulee vielä). Olimme lasten isän kanssa puhuneet asiasta jo aiemmin: olisi hyvä, että he kuulisivat tämän meiltä eivätkä ilkikurisilta koulukavereiltaan, ja vaikka kannustankin lapsia aina dream big-tyyppisesti unelmoimaan vähän mahdottomankin tuntuisista jutuista, niin oma legohuone, täydellinen videokuvaajan kalusto ja eläintarhan verran lemmikkejä ei ollut juuri se mitä tarkoitin.

Todettakoon nyt, että mun mielestä on maailman parasta tehdä lapseni onnellisiksi. Aika usein se onnistuu sillä, että hankin heille jotain mitä he oikein kovasti ovat halunneet. Totta kai on monta muutakin, ei-materialistista, tapaa ilahduttaa heitä, mutta olen kyllä aina nauttinut yllätyslahjojen ostamisesta ja siitä, että joskus kun he pyytävät jotain uutta, vastaankin vaihteeksi kyllä sen sijaan että suuntaisin katseen seuraaviin synttäreihin tai jouluun. Ja lapseni ovat muutenkin mahtavia tyyppejä, minkä takia eilisen jouluaaton antikliimaksi taas herätti kysymyksen: olenko vieläkin avuttomampi kasvattaja kuin olen tähän asti kuvitellut olevani? Paitsi että jatkuvasti pohdin omaa suhdettani tavaraan ja omistamiseen ja ahdistun maailman tilasta, olen yrittänyt parhaani myös opettaa lapsia arvostamaan sitä, mitä heillä jo on (esim. 96 litraa legoja, kaksi tietokonetta, pleikkari, ja asiat aivan älyttömän hyvin) ja löytämään iloa elämyksistä, läsnäolosta ja sellaisista kliseistä, joista tehdään huonetauluja. Elämästä, naurusta, rakkaudesta!

Mutta silti meni pieleen. Olin sanonut lapsille jo alkusyksystä, että jokainen voi toivoa yhden joululahjan. Se tuntui ylevältä, taloudelliselta ja modernilta: meillä ei hukuttaisi krääsään. Ja se tuntui tarpeelliselta, kun nykyisistäkään leluista ei oikein pidetty huolta ja menetin hermot ainakin kerran viikossa siihen kun pehmolelut jätettiin koiran suolestettavaksi tai legot kulkeutuivat jotenkin mystisesti aivan jokaiseen nurkkaan meidän neliössä. Lapset esittivät toiveensa, toiset stoaalaisen tyynesti päättäen heti mitä haluavat, toiset joulun lelukuvastojen kanssa vaiheillen. Ja sitten me aikuiset hankimme yhdet lahjat. Ja sitten vielä pari pakettia päälle. Ei ole muuten ihan helppoa itsellekään asennoitua mihinkään yhden lahjan-politiikkaan. Itselleni antamisen ilo on vahvasti osa joulufiilistä. Oma joulutunnelma alkoi nousta siinä vaiheessa kun pääsin viemään poikien opettajille joulumuistamiset (viiniä, hyvät ystävät, antakaa opettajille alkoholia!). Tässäkin on montaa eri koulukuntaa ja olen sitä mieltä, ettei opettajien lahjominen todellakaan ole pakollista. Itse nyt vain pidän siitä. Halusin hankkia joululahjat myös postinjakajalle ja huoltomiehelle. Ja tietenkin keksin miljoonaa hauskaa asiaa, jotka haluaisin kääriä paperiin ja antaa lapsille.

Eilen avattuaan kukin pakettinsa noin viiden minuutin ajan näytti hyvältä. Silmät loistivat, he intoilivat yllättäviä pakettejaan (koska niitä oli enemmän kuin yksi!) ja suunnittelivat tulevia leikkejä. Sitten ensimmäinen aloitti: veljet saivat enemmän paketteja. Kenellä oli kalliimmat lahjat? Miksi toi sai yhden paketin enemmän? Teki mieli kaivaa kuitit esille, että lapsi voi tehdä kirjanpidon siitä, oliko jako tarpeeksi tasapuolinen. Yksi alkoi hienovaraisesti mököttää, kun satojen eurojen arvoinen lahja jäi saamatta, vaikka asia oli kerrottu jo aiemmin: se oli yli budjetin, eikä tuntunut sillä tavalla tarpeelliselta että haluaisimme sen hankkia. Kolmas vasta kiukkuinen olikin: kun kaikkia lahjoja ei saanut käytännön syistä välittömästi käyttöön, olimme pilanneet hänen joulunsa tyhmyydellämme.

Ymmärrän, että tämä on jokin primitiivinen tarve saada asioita, kamppailenhan sen kanssa itsekin. He eivät ole piloille hemmoteltuja tai kiittämättömiä nulikoita, mutta silti sihisin hampaiden välistä yhtä sun toista lapsista, jotka eivät saa yhtään lahjaa. Biafralaisista, joilla ei ole joulupöydässä edes maissipuuroa perkele. Sovimme lasten isän kanssa, että ensi jouluna ihan oikeasti hankimme vain ne yhdet lahjat emmekä ala leluosastolla tunteilla. Ei armoa, ei meillekään jouluaattona annettu. Ja mietin samalla sitä, miten tästäkin kierteestä pääsisi pois. Saisi myös heidät arvostamaan laatua ja ajatusta enemmän kuin määrää ja muovia. Opettaisi, että juhlissa – oli se sitten joulu tai synttärit – ole tärkeintä lahjat vaan yhdessäolo, hauskanpito ja läsnäolo. En usko, että heidän kohdallaan kyse olisi koulun kulttuurista tai yleisistä paineista, sillä eivät he koskaan joululoman jälkeen muista puhuneensa joululahjoista kaverien kanssa. Tämä on jotain, missä olen itse mokannut.

Tässä on nyt 365 päivää aikaa hioa taktiikkaa. Itse sain lahjaksi oikein osuvan kirjan, leffalippuja ja lahjakortin kellumaan. Kaikki just sellaista, mistä tuli hyvä mieli: materiaa vain kirjan verran, ja senkin voin lainata joskus eteenpäin. Nyt haaveilen joulusta, jolloin kolmikko ei vertaile toistensa lahjapinoja, kadehdi tai kitise tavaroista, jotka jäivät saamatta. Joten jos muistutatte ensi vuonna siinä lokakuun tienoilla: vain yksi lahja per lapsi.

PITÄKÄÄ PERINTEENNE

Espanjahan on aika lailla umpikatolinen maa. Siellä kirkolla on syvään juurtuneiden traditioiden ja vahvan arkisenkin vaikutuspiirin lisäksi ihan älyttömän paljon poliittista valtaa. Se näkyi esimerkiksi La Líneassakin, kun paikallisesta museosta poistettiin valokuvateos, jossa miespari vihittiin avioliittoon. Niin, nyt te ajattelette että oliko se jotenkin visuaalisesti provokatiivinen – papilla possunaamari tai sulhaset pelkissä chapseissa – mutta ei, se oli siis kuin mikä tahansa kuvaus vihkitilanteesta, paitsi sulhasia olikin kaksi. Paikallinen pormestari käski sen poistettavaksi, kun se oli liian kriittinen ja loukkasi kirkkoa.

No, meillä ei henkilökohtaisesti ollut mitään ongelmia kirkon kanssa, kävinkin monta kertaa messuissa ja osallistuin uskonnollisiin kulkueisiin minkä kerkesin. Ja kaikista vähiten uskonnollisuus vaivasi koulussa: kun lapset aloittivat opinnot, rastittiin ruutuun osallistuvatko he uskonnonopetukseen vai elämänkatsomustietoa muistuttavan valores sociales y cívicos-oppiaineen tunneille. Kirkon väki ei käynyt esikoululaisten tai alakoululaisten luona, eikä kouluaikana käyty kirkollisissa tapahtumissa. Vapaa-ajalla vanhemmat toki veivät lapsiaan pyhäkouluihin ja osallistumaan comunión-uskontunnustuksiin, mutta huolimatta kirkon vankasta asemasta yhteiskunnassa koululaiset jätettiin kouluajalla rauhaan.

Siksi olenkin taas pyöritellyt silmiäni, kun suomalaiset ovat paheksuneet ihan lainmukaista päätöstä, että joulujuhla ei voi olla kirkollinen toimitus niin kuin eräässä kouvolalaisessa koulussa sattui vähän niin kuin vahingossa käymään. Olen itse räntännyt tästä jo aiemmin, ja jälleen kerran käydään samaa keskustelua – vaikka se on jumalauta jo ihan perustuslaissa. Eikä riitä, että apulaisoikeusasiamies vääntää asiaa rautalangasta mutta itse kirkkohallituskin on sitä mieltä, että nyt ei mennyt ihan nappiin. Tästä on kirjoittanut myös esimerkiksi Elsa, jolla on ikävän paljon omakohtaista kokemusta siitä, miten vaikeaa sitä lakia on noudattaa pienemmillä paikkakunnilla (vaikka itsekin olen päässyt muistuttelemaan siitä, miten asioista pitäisi tiedottaa ja miten vaihtoehtoja tarjota ihan jokaiselle, ei vain meille julkipakanoille).

Tänään vielä Maaseudun Tulevaisuus kertoi, että suurin osa kansalaisista on sitä mieltä että moinen laki on ihan höpöhöpö juttuja. Paitsi että kyseessä on aika paljon tahallista väärinymmärrystä (vielä kerran: kukaan ei kiellä joulukirkkoa, ei Enkeli Taivaan-virsiä ja voi niille lapsille kertoa Jeesuksestakin) niin en malta odottaa mistä laista otetaan huutoäänestys seuraavaksi. Haluatko maksaa veroja? Liikennevalot – pyöräilijäkommunistien kiusantekoa vai oikeasti muka tarpeellisia? Kysymystä kansa ei ihan ymmärrä, mutta vastaus kyllä löytyy.

Se, miksi palaan aiheeseen uudestaan ja uudestaan (mutta lupaan, en tämän jälkeen ainakaan vuoteen, jollei sitten saada aikaiseksi joku Suvivirsi-gate) on ne aivan läpipaskat perustelut, joita en vaan kestä. Lupaan tarjota vaihtoehdoksi jokaiselle, joka valittaa ateistien palkallisista vapaapäivistä kirkollisten pyhien aikaan sen, että vietän jouluni ilman yhtään kristillistä elementtiä pelkästään talvipäivänseisausta maallisesti viettäen, jos hän sitoutuu viettämään joulunsa vain Raamatusta löytyvien tapojen mukaan. Villi veikkaus, että silloin voi unohtaa tontut ja vihreät kuulat. Ja kun puhutaan jostain koko viiden miljoonan väestön läpileikkaavasta perinteestä… ei sitäkään ole. Ei, vaikka pienemmillä paikkakunnilla tietääkin että kaikki naapurit noudattavat juhlapyhien vietossa just samaa kaavaa kuin kaikki muutkin niin tervetuloa tänne rappiolaan, jossa ihmiset jouluisin tekevät töitä, bilettävät, unohtavat koko juhlan tai syövät tacoja aattona kinkun ja rosollin sijaan.

Mulla ei ole vieläkään mitään kirkkoa vastaan. Kaikenlaista fundamentalismia vierastan, mutta tiedostan sen, että Suomessa luterilaisella kirkolla on ollut aikanaan merkittävä rooli yhtenäiskulttuurin luomisessa ja tänä päivänä kirkko on kiinnostava mielipidevaikuttaja ja monille tärkeä apu – joko sosiaalinen ja henkinen tai ihan konkreettinen diakonissatoiminnan muodossa. Olen vienyt omat lapseni jumalanpalveluksiin ja messuihin, moskeijoihin ja synagogaan eksyimme kerran ja haluan heidän oppivan uskonnoista, niiden historiasta ja merkityksestä maailmassa. Mutta lukuvuoden päätösjuhlassa heidän tulisi voida keskittyä siihen, mikä kaikkia oppilaita yhdistää eikä niihin jakolinjoihin, joiden takia he jo kerran viikossa opiskelevat eri luokissa kuin muut luokkatoverinsa. Jos he haluavat osallistua joulujuhlan jälkeen vielä joulukirkkoon en sitä iloa heiltä kiellä, mutta sen on oltava lapsen tai perheen oma valinta, ei koulun tekemä päätös joka sotii yhdenvertaisuutta vastaan. Kerrankin asia, josta voitaisiin ottaa mallia Espanjan julkisista kouluista!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA