ONNEKSI LOMATKIN LOPPUVAT

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä näitä huolettomia rantapäiviä tulee vielä ikävä mutta… ei ihan heti. Kyllä on näin loppua kohden erityisesti alkanut tuntua tämä 3,5 kuukauden pakollinen kesäloma aika pitkältä. Jos olen joskus vähän kadehtinut perheitä, jotka purjehtivat vuosia maailman merillä niin nyt tiedän, että meistä ei olisi siihen. Ei sillä, että osaisimme purjehtia tai meillä olisi moiseen irtiottoon varaa, mutta emme vain kestäisi keskenämme yhtään pidempää merietappia. Nyt olemme nauttineet toistemme seurasta aivan tarpeeksi ja isot pojat ovat, kaikesta jännityksestä huolimatta, enemmän kuin valmiita aloittamaan koulunsa tänään. Ja minä… minä ikävöin heitä viiden tunnin ajan luultavasti paljon vähemmän kuin ajattelin.

Olen aina viihtynyt lasteni kanssa – tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta ei se sitä aina ole. Mutta tämä espanjalaisten syyskuun puoliväliin asti venytetyn kouluunpaluun odottelu on ollut hetkittäin melkoista vesikidutusta. Meille piti tulla auto jo elokuussa, mutta koska kaikki tapahtuu mañana niin ei meillä autoa ole vieläkään. Ensi viikolla kuulemma. La Línean julkinen liikenne ei mitenkään huimaa päätä ja toisaalta turistimassat ovat tukkineet tien Gibraltarille. Eikä sielläkään niin älyttömän paljon tekemistä ole. Joten uskokaa tai älkää, kun on yli kaksi kuukautta kehittänyt kolmelle lapselle aktiviteetteja muutaman leikkipuiston ja yhden, olkootkin että aika pitkän, hiekkarannan pohjalta niin olen tosi toiveikas että kaikki tarinat siitä, kuinka koulunaloitus imee lapsesta mehut pitää paikkansa.

Koulussa tietenkin parasta on se, että pojat saavat vihdoinkin oman ikäistä seuraa, joutuvat väkisinkin opettelemaan espanjaa (vaikka heillä on vakaa suunnitelma opettaa koko muu koulu puhumaan suomea), itsenäistyvät viiden tunnin ajaksi elämään omaa elämäänsä. Pikkuveli ei vaikuta siltä, että esikoulun ekan ikäluokan väliin jääminen harmittaisi, hän on rajallisella sanavarastolla ilmaissut olevansa oikein tyytyväinen siihen, että saa leikkiä rauhassa pikkuautoilla päivisin. Toivon, että tähän päättyy se jatkuva nahina siitä yhdestä legoukosta ja liiallinen ruudun tuijotus ja ne ”ei oo mitään tekemistä” mutinat kolmiäänisenä. Huomaatteko, edes kaikki kouluun liittyvä angsti ei vedä vertoja sille miten paljon voi perheenkeskeinen laatuaika alkaa ahdistaa kun sitä on liikaa?

En oikein ole perillä siitä, millaista meidän arki koululaisten kanssa sitten lopulta on, mutta maltan oikein hyvin odottaa joululomaa, joka lienee seuraava pidempi aika yhdessäololle. Olen oikein hullutellut ja varasin lennot Lontooseen, josta reissaan ystävän luo Brightoniin pitkäksi viikonlopuksi tämän kuun lopussa,  ja Madridkin kutsuu lokakuussa (koska en ole vieläkään treenannut siellä olevalle puolimaratonille voi olla, etten palaa blogin pariin enää marraskuussa). Vasta kun sellainen omituinen helpotuksen aalto alkaa vyöryä yli – vaikka siinä mukana on jännitystä, huolta ja ripaus pelkoakin lasten puolesta – niin ymmärrän miten helppoa viimeinen puoli vuotta Suomessa oli, kun esikoinen huiteli kaveriensa kanssa pitkin puistoja ja aina välillä oli veljensä kanssa kaksin kotipihalla. Nyt kun napanuora on taas kiristynyt erilaisen kulttuurin takia, on ihanaa että joku vapauttaa mut vanhemmuuden vastuusta viideksi tunniksi. Tai no, ainakin kaksi kolmasosaa kevenee.

POIKA JA PINKKI LIPPIS

Heti alkuun se pakollinen disclaimer: Kirjoitan havainnoista noin puolen vuoden eri jaksoissa Espanjassa vietetyn ajan perusteella, ja havainnot perustuvat puhtaasti omiin tulkintoihini arkisissa kohtaamisissa kantaväestön kanssa. Suomessa olen elänyt tyytyväisenä punavihreässä kuplassa, jossa ollaan tuskallisenkin tiedostavia ja puhutaan akateemisin termein siitä, saako lapsi leikkiä intiaania Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvia vai onko se kulttuurista omimista, appropriaatiota, ja niin edelleen. Näin ollen koko kirjoitus on erittäin subjektiivinen eikä erityisen yleispätevä.

Niin.

Olimme kiinakaupassa ja kolmevuotias kuopus halusi vaaleanpunaisen Kaja-lippiksen (jos et tiedä kuka Kaja on niin äkkiä sivistämään itseäsi Ryhmä Hau-haulla!). Tietenkin hän sai sen. Ja kun sanon ”tietenkin hän sai sen”, en tarkoita että lapsi aina jotain halutessaan sen saa, tosin tässä ilmanalassa lippalakki on sen verran tärkeä juttu että niitä on hyvä olla varastossakin ja tämä kahden euron investointi tuntui ihan hyvältä idealta. Mutta siis hän halusi vaaleanpunaisen lippiksen emmekä nähneet mitään syytä lähteä neuvottelemaan lapsen kanssa, olisiko sininen Vainu-lippis sittenkin parempi. Hän oli oikein tyytyväinen lippikseensä. Me olemme tyytyväisiä, ettei hän saa auringonpistosta.

P8144330.jpg
Se pahamaineinen pinkki lippis

Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka sukupuolineutraalius ei missään muodossa taida olla vielä suurinta huutoa espanjalaisessa kasvatuskulttuurissa. Lastenvaatteet ovat jaettu tiukasti omille osastoilleen ja värikoodaus on selkeä. Eikä siitä selvästi helposti poiketa. Nimittäin pinkki lippis päässään ylpeänä kulkeva poika on herättänyt paljon kuiskuttelua (espanjaksi, jolloin luonnollisesti ymmärrän sen), osoittelua aikuisten taholta ja hämmästelyä lasten keskuudessa: Onko tuo varmasti poika kun sillä on vaaleanpunainen lippalakki? Nipsu-parka ei tiedosta olevansa sukupuolinormeja rikkova pioneeri vain valittuaan lippiksen, joka sattui häntä miellyttämään tutun hahmon takia.

Tuntematta kovin hyvin paikallisten lasten sielunelämää, tuntuu aina välillä että vaikka täällä lapset ovat elämän keskipiste ja saavat runsaasti huomiota, perheet tekevät paljon yhdessä asioita ja lapsia suojellaan pahalta maailmalta ponnekkaammin kuin Suomessa, on Suomessa lapsilla ehkä hieman vapaampaa valita se oma rooli. Tietenkin teen näitä havaintoja espanjalaisessa pikkukaupungissa, kun Suomessa elimme pääkaupungissa ja jo pelkästään tällä voi olla iso merkitys yleiseen ilmapiiriin. Kuitenkin omien kokemusten perusteella Suomessa on enemmän ”erilaisia lapsia”, pitkätukkaisia poikia, poikamaisia tyttöjä – vaikka nämä nyt kaikki korostavat niitä perinteisistä sukupuoliroolista poikkeavia olemisen tapoja. Ehkä ymmärrätte pointin: Suomessa ei erotu joukosta niin hurjasti, vaikka ei olisikaan sitä ”futistukkaa” pojalla tai vaikka tytöllä ei olisikaan korviksia jo tarhaikäisenä.

P7284116.jpg
Ehdotin Hämähäkkimieskakkua, halusi Pipsa Possun (ei vaan, ei ehdotettu!)

Omilla pojilla on onneksi vahva itsetunto ja toistaiseksi melko selkeä visio minuudestaan, sekä kiinnostuksenkohteet jotka vastaavat pitkälti heidän sukupuolelleen asetettuja odotuksia. Paitsi keskimmäinen, joka tahtoisi tanssitunneille; kävi ilmi, että yhdessäkään kaupunkin kolmesta tanssikoulusta ei ole yhtään poikaa. Ehkä hänenkin on oltava tienraivaaja, tai sitten hän valitsee ryhmäpaineessa vielä sen jalkapallon, joka tuntuu täällä olevan se ainoa oikea valinta pienille pojille. Paikalliset teinit tuntuvat korostavan – vähän kuten ikävaiheeseen kuuluu – mielellään massasta poikkeavuuttaan ja aika usein vastaan tulee kaveriporukka, jossa on monta kikattavaa tyttöä ja yksi tai kaksi sellaiset kliseiset homostereotypiat täyttävää poikaa. En tiedä, esiintyykö paikallisissa kouluissa koulukiusaamista samassa mittakaavassa mitä Suomessa. Koen, että poikien ”eksoottisuus” tuo kuitenkin tietynlaista turvaa: Heidän ei ehkä oletetakaan täyttävän espanjalaislasten kriteereitä pukeutumisessa, käyttäytymisessä tai yleisessä olemisessa.

Lippis on yhä käytössä. Ajattelin sitä, kun luin Emmi Nuorgamin Facebook-sivuilla käytyä keskustelua kirppishenkareista. Emmi jaksaa sitkeästi puuttua rakenteeliseen sukupuolittamiseen ja yhtä sitkeästi jaksavat monet tulla kertomaan, kuinka se on turhasta valittamista ja mielensäpahoittamista, näin on aina ollut, on vain kaksi sukupuolta, ei ketään haittaa kun ei muakaan. Ja tämä ei tosiaan ole meidän perheelle mitenkään omakohtainen ongelma: Tunnumme kaikki viihtyvän hyvin kehoissamme, ja viis veisaamme meille asetetuista odotuksista liittyivät ne sitten sukupuoleen tai mihinkään muuhun ominaisuuteen. Mutta en kuvittele hetkeäkään, ettäkö se kaikilla olisi näin. Siksi mielenkiinnolla odotan sitä, että pääsen syvemmin sisälle espanjalaiseen yhteiskuntaan ja ehkä joskus jututtamaan paikallisia vanhempia, ja tapaamaan ehkä niitä muitakin poikia, joilla on vaaleanpunainen lippis – tuo säälittävä symboli sukupuoliradikalismille.

P8134292.jpg
Jätskinsä sentään ymmärsi valita poikavärissä…

SEKIN PÄIVÄ KOITTI

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hänellä pitäisi olla tänään elämänsä ensimmäinen koulupäivä. Ihan noin idylliseltä ei meidän tavallinen torstai tällä kertaa näytä, koska olemme kaikki mystisen kesäflunssan kourissa, mutta tällaista se vielä hetken on. Miettimistä, mitä tehtäisiin ja mitä syötäisiin, helteiltä piilottelua sisällä, riitelyä veljien kanssa, Minecraftia, arjen odottelua, retkiä rannalle ja jokapäiväisiä visiittejä jäätelöbaariin.
Eipä tuo 7-vuotias muutenkaan vietä aikaansa sosiaalisessa mediassa, mutta juuri nyt haluan piilottaa jo muutenkin ystäviään ja Suomea ikävöivältä esikoiselta kuvat, joissa hänen kaverinsa ja ikätoverinsa marssivat vinoissa jonoissa valtavat reput selässään ja vähän liian isoilta näyttävät kengät jaloissaan aloittamaan ainakin yhdeksän vuoden urakan. Tuskin se hänen rintaa puristaisi samalla tavalla kuin äitinsä, joka yhtä aikaa elää mukana kun lähes kaikkien äitiystävien lapset kävelevät ensikertaa koulutielle ja samalla potee syyllisyydentuntoa siitä, että oma poikanen joutuu aloittamaan koulunsa niin erilaisessa ympäristössä.

Eikä mun ensimmäinen lapsi mene ikinä ensimmäiselle luokalle, siitä tulee suoraan tokaluokkalainen!

Kunhan ensin saadaan koulupaikat pojille. Kun saavuimme kesäkuun lopussa olimme auttamattomasti myöhässä Andalusian koulupaikkojen jaossa. Kotiamme vastapäinen koulu oli täynnä – esikoiselle olisi löytynyt paikka, keskimmäiselle ei. Kuopukselle, jonka kuuluisi paikallisen järjestelmän mukaan aloittaa tänä vuonna esikoulu, ei paikkaa ole edes haettu koska se on julistettu jo valmiiksi täysin toivottomaksi. Ja vaikka ikäistensä seura ja kielikylpy tekisikin 3-vuotiaalle hyvää, tuntuu paikallisen esikoulun vaatimustaso vähän kovalta näin pohjoismaisen nössöäidin mielestä. Pitäisi osata mennä vessaan itse, ajoissa siis, ja huolehtia omista tavaroistaan. Tärkeitä taitoja totta kai, mutta harjoitellaan niitä nyt vuosi kotioloissa.

Ehdoton edellytys on ollut, että veljekset pääsevät samaan kouluun. 5-vuotiaalla on luvassa viimeinen vuosi esiopetusta ja onneksi esikoulu ja ala-aste ovat yleensä samassa rakennuksessa. Meillä on muutaman kilometrin säteellä useampi koulu, mutta ne olivat kaikki jo täynnä sinä kesäkuisena maanantaina kun juoksimme passit ja rokotustodistukset kädessä koulusta toiseen kyselemässä, mihin meidät ottavat. Paikkoja on haettu nyt jopa puolen tunnin ajomatkan päässä ihan toisesta kaupungista, koulusta, jossa on edustettuna 19 eri kansallisuutta. Siellä pitäisi olla tilaa, mutta me taas emme asu alueella – vaikka saatoin hakuvaiheessa väittää, että olemme sinne muuttamassa. Koululla on hyvä maine ja taitaa olla yksi alueemme ainoista, jotka ovat niinkin nykyaikaisia että heillä on omat kotisivut.

Mutta emme saaneet tietoa koulupaikoista ennen kuin espanjalaisten kesälomat alkoivat, ja nyt elämme epätietoisuudessa ainakin elokuun loppuun. Ei mitään aavistusta mihin kouluun pojat pääsevät, tai pahimmassa tapauksessa joutuvat, ja milloin ne edes alkavat. Varoiteltiin meitä siitäkin, etteivät pojat välttämättä pääse aloittamaan koulua heti ensimmäisenä koulupäivänä, jos tässä on jotain paperityötä ja muuta säädettävää. Voin sanoa, että hieman nousee hiki pintaan muutenkin kuin 38 asteen ilmojen takia. Mutta haluan luottaa siihen, että asiat järjestyvät niin kuin niillä yleensä on tapana, ja alan jo valmistautua reppuostoksille. Kyllä se ihanan kamala ensimmäinen koulupäivä koittaa vielä meidänkin perheelle.

MINKÄ TAKIA?

Kun olin kaksikymppinen ja tiesin paitsi elämästä myös lastenkasvattamisesta k a i k e n , näin ruokakaupassa vähän väsyneen oloisen äidin kahden lapsen kanssa. Nuo kirkassilmäiset, viattomat, tiedonjanoiset ihmistaimet kyselivät äidiltään paljon ihan hyviä kysymyksiä. Mistä makkara tulee, miksi toi setä laittoi banaaneja pussiin punnitsemisen jälkeen, mitä tapahtuu jos tulee sähkökatkos. Ai että, koska olin niin tietäväinen teki suorastaan mieli mennä vastaamaan lapsille. Mutta mitä se vähän väsyneen oloinen äiti teki? No ärisi niille että olkaa nyt edes hetki hiljaa, ei täällä kuule edes omia ajatuksiaan. Minä pyörittelin silmiäni paheksuvasti: sinun pienet uteliaat lapsosesi vain tahtovat oppia uutta ja sinä et halua laajentaa heidän ymmärrystään!

Ja sitten kului sellainen kymmenen vuotta ja huomasin itse, että kuunneltuani päivässä noin kahdeksan tuntia putkeen ”minkä takia?” kysymyksiä, jotka toistuivat niin kauan kunnes oltiin päästy abstraktiotasolle ja atomeihin ja viiden minuutin päästä ne aloittivat sen aivan saman jankkaamisen alusta niin musta tuli se äiti joka suorastaan rukoili: antakaa mulle edes vartti ilman tyhmiä kysymyksiä. Koska vaikka joku joskus muuta väittäisi, on olemassa tyhmiä kysymyksiä. Tosi tyhmiä. Kuten esimerkiksi esikoisen harrastamat jatkuvat kauhuskenaariot. Entä jos meidän päähän putoaa nyt meteoriitti? Entä jos tässä olisikin tulivuori? Entä jos olisinkin mustekala? Nii-in, entä jos.

Oi että mä tarvitsen aikuista seuraa. Sellaista, joka kysyy ihan aidosta kiinnostuksesta eikä siksi, että jäi vaan levy päälle. Yksi parhaita asioita äitiydessä on ehdottomasti opettaa omia lapsia ja selittää heille maailman suuria ihmeitä ja joskus olla mukana, kun pieni ihminen kokee jotain aivan uskomatonta ensimmäistä kertaa. Mutta sitten on nämä päivät, kun kymmenen tunnin ajan saa vastata kolmella eri ikätasolla kysymyksiin, jotka yleensä käsittelevät sellaisia asioita joiden läpikäyminen lapsentasoisesti edellyttäisi multa viinipulloa ja lapsilta sitä, että ne oikeasti istuisivat kuuntelemaan vastauksen eivätkä vain toistaisi ”miksi” ennen kuin olen päässyt ensimmäisen lauseen loppuun.

Olen pahoillani, sinä vähän väsynyt äiti S-Marketissa. Jos olisin tiennyt, että olet jo vastannut tarpeeksi monta kertaa samoihin kysymyksiin, olisin armahtanut sinua. Käyttänyt sitä vastausta, joka on vanhempien etuoikeus: SIKSI. En ainakaan olisi pyöritellyt silmiäni ja päivitellyt sitä, miten et jaksanut jakaa elämänkokemustasi rakkauden hedelmien kanssa. Nyt olen viisaampi.