HYVIÄ TEISTÄ TULEE

Kuopuksen kevätjuhla jäi väliin matkan takia. Se vähän harmitti; nykyinen päiväkotiryhmä hajoaa kevään päätteeksi ja ihana lastentarhaopettaja vaihtoi toiseen päikkyyn, ja hoitajatkin lopettavat meidän talossa. Keskimmäisen kevätjuhla oli eskarivuoden päätös, sympaattista sekoilua, jossa lapsista parasta oli jäätelö. Ehkä myös joistakin aikuisista. Esikoisen varsinaiseen kevätjuhlaan emme lopulta lähteneet, kun kävi ilmi että lapsi itse ei esiinny ja, noh, satoi kaatamalla. Ja tänään sitten oli todistustenjako.

Matkalla koululle juttelin tuttujen vanhempien kanssa kuluneesta lukukaudesta ja huomasin, etten juuri tiennyt mitään lapsen koulumenestyksestä. Hänen luokallaan oli käynyt huonompi tuuri ja viimeiset kuukaudet menty vaihtuvien sijaisten huomassa, ja viiden kuukauden ajalta oli tullut kaksi Wilma-merkintää, nekin aika ympäripyöreitä, ja kaksi matikankoetta kotiin allekirjoitettavaksi. Oletin siis että lapselle oli hommat hallussa, ja niinhän ne olivatkin: todistus oli mainio. Hyviä arvioita tärkeämpi tunnustus oli reilun kaverin stipendi, josta olimme ylpeitä niin minä kuin poikakin.

Koko päivän me vanhemmat olemme kilvoitelleet sosiaalisessa mediassa todistusten ja kukkien kanssa poseeraavien lasten kuvilla ja kehuilla. Ja ne ovat ansaittuja. Ne ovat ihania, ja asiaankuuluva päätös kouluvuodelle. Mutta samalla totesin, että en ole oikeasti kovin kiinnostunut tokaluokkalaisen todistuksesta. Mahtavaa, että se oli hyvä. Ajattelisin varmasti eri lailla mikäli lapsen koulunkäyntiin liittyisi haasteita tai huolta, mutta nyt läksyt on tehty ilman että olen vahtinut vieressä, tunneille ehditty ja siellä on ilmeisesti oltu ihan kiltisti. Ja jotain opittukin. Mutta olen itse elävä esimerkki siitä, että koulumenestys, varsinkaan alakoulussa, ei vielä määrittele elämää eikä sille pidä antaa liian suurta painoarvoa – kiittää saa ja kehua, mutta toivottavasti niitä ylpeyden aiheita muistetaan kuiskia lasten korviin myös muina päivinä vuoden aikana.

Tästä tulee helposti nyt kauheaa paatosta, anteeksi. Olen juonut vähän viiniä, olen vähän väsynyt, olen vähän pihalla siitä millainen kesä tästä oikein tuleekaan. Mutta jos jostain olen ylpeä tänä vuonna niin siitä, miten täysin epämusikaalisista vanhemmista syntynyt kuopus on oppinut komean kavalkadin klassisia suomalaisia lastenlauluja, kiitos varhaiskasvatus. Kuinka hän on löytänyt omia sydänystäviä ja alun tahmeuden jälkeen rakastaa päiväkotielämää, äitinsä helpotukseksi. Ja olen ylpeä siitä, että keskimmäinen selvisi keväästä, johon kuului esiopetuksen lisäksi paljon muitakin velvollisuuksia ja vaatimuksia hänelle, säilyttäen sen positiivisen perusolemuksen ja tsemppihengen, joka kompensoi hänen hieman hajamielistä taiteilijaluonnettaan. Ja olen ylpeä esikoisesta, joka on ottanut vastuuta omasta koulutyöstään, luottanut itseensä ja jaksanut käydä kerran viikossa pitkän koulupäivän päätteeksi vielä espanjantunneilla toisessa kaupunginosassa. Ja olen ylpeä itsestänikin, sillä olemme nukkuneet kevätlukukaudella pommiin vain kerran, lapset ovat olleet yhtä poikkeusta lukuunottamatta aina ajoissa, olen muistanut suunnilleen jokaisen retken ja melkein aina ollut oikeat liikuntakamatkin lapsella repussa. Hyvä me aikuiset, hyvä te lapset!

P6011466.jpeg

YHDEKSÄN VUOTTA (EPÄ)ONNISTUMISIA

Olen jostain lukenut (tämä on tällainen klassinen internetlähde, sori siitä) että vanhemman pääasiallinen tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä. Tai kai se pohjimmainen pointti oli, että vanhemmat vähintäänkin opettavat lapsensa käsittelemään pettymyksiä, mutta itse aion vedota tuohon ensimmäiseen versioon. Sillä jos se pettymysten tuottaminen omille jälkeläisilleen on hyvän vanhemmuuden mitta, voin rauhassa paukutella henkseleitäni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Esikoinen täytti tänään yhdeksän vuotta. En oikein mitenkään käsitä, että tässä on hujahtanut melkein vuosikymmen äitinä. Se on ollut yhtä aikaa suurin ilo ja kunnia mitä ihminen voi saada, ja välillä sitten tuntunut vankeusrangaistukselta ja oma vanhemmuus ihan vitsiltä, kun olen huomannut että on loputtomasti tapoja pilata oma lapsensa – ja usein niistä virheistäkin huolimatta niistä näyttää kovaa tahtia kasvavan ihan kunnon ihmisiä. Totta kai ne varmasti tarvitsevat terapiaa aikuisina, kuten oikeastaan me kaikki tavalla tai toisella, mutta olen luottavainen että se ei ole pelkästään äitisuhteen analysointia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja kun olen nyt vuosien ajan tuottanut niitä pettymyksiä lapsille, niin ihailtavalla mielenrauhalla he ovat myös tänään ottaneet kaikki peruuntuneet suunnitelmat vastaan. Kas, olin luvannut esikoiselle ystävän kyläilyn, pizzaperjantain ja jäätelöbaarin ja vielä leffaillankin. Ja sitten aamulla yksi lapsosista raapi päätään raivokkaasti ja täihän sieltä löytyi. Täihavainnot jäivät lopulta kahteen, mutta koska olen näissä parasiittiasioissa aika neuroottinen, päätin pitää koko porukan kotona, hoitaa sen pyykki- ja siivousrumban samalla ja tietenkin tehdä ne apteekin öljyhoidot jonka rinnalla curly girl-metodi näyttää ihan arkiselta läträykseltä. Olen kyllä kuullut, että yksi isä päätti hoitaa täiongelman imuroimalla lasten päät puhtaaksi, mutta katson että tässä menee se rima mitä en alita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun olimme aamupäivän avanneet takkuja ja rampanneet pesutuvassa, päädyin puhumaan kolmikon mukaan Linnanmäelle – oli vain pakko päästä ulos, vähän niin kuin kesän eka päivä. Tämä tuntui hyvältä kompensaatiolta siitä, että ystävä ei päässyt kylään ja ruoaksi olikin spagettia, lapsiraukat. Ja sitten menimme Lintsille, ja siellä vasta niitä pettymyksiä alkoi putoilla. Ei, nyt juuri ei ollut 126 euroa ylimääräistä tällä ex tempore-reissulla rannekkeisiin; mennään vaan ilmaislaitteisiin. Jotka, näin itselle muistutukseksi, alkavat olla jo vajaa viisivuotiaankin mielestä melko tylsiä, puhumattakaan 9-vuotiaasta. Ja ei, nyt kun on syöty jäätelö ja popcornit, ei enää mennä ostamaan kympillä pirtelöä, jonka päällä on kermavaahtoa, donitsi ja diabetesdiagnoosi. Ja ei, nyt ei jaksa enää illalla pelata Labyrinttiä eikä katsoa leffaa eikä lukea kuin ehkä puoli lukua Harry Potteria. Ja kun synttärisankarilla irtosi iltapalalla hammas, jouduin toteamaan ettei Hammaskeijulla juuri nyt ole käteistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja jokaisen ei:n he ottivat vastaan stoalaisen tyynesti. Tottuneina siihen, että aika usein vastaus on ei. Tai että suunnitelmat muuttuvat, peruuntuvat tai unohtuvat. Tai että kun kotona on aina vain yksi aikuinen, on melko varmaa että ne epämääräiset ”no katsotaan parin tunnin päästä” tai ”odota kun hoidan eka tän jutun…” mutinat raukeavat ennen kuin ehtivät toteutua. Tavallaan se on sääli, koska totta kai tahtoisin antaa heille kaiken. Mutta se ei ole mahdollista ilman madonreikiä tai klooneja tai miljoonia, joilla palkata henkilökuntaa hoitamaan kaikki muu elämä. Joten nyt se on päätöntä pyörimistä Lintsillä ilman rahaa jokaiseen narunvetoon. Ja se on ei, ei sittenkään elokuvaa vaikka niin päivällä itse ehdotin. Ja ehkä heistä tulee tämän ansiosta mielettömiä menestyjiä, ja voin sanoa että tämä kaikki oli suunniteltu juuri näin eikä vain ikuisen kaaoksen tulos.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ERONNEEN ÄITIENPÄIVÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elämme vielä sitä vaihetta perheenä, tai paloiteltuna perheenä (kylläpä kuulosti Dexteriltä), että kaikki juhlapyhät eletään ensimmäistä kertaa läpi eron jälkeen. Toisaalta emme ole koskaan olleet mitään intohimoisia perinneihmisiä, ja olemme aiemmin eläneet vuosia kahdessa eri valtiossa muutenkin ja siihenkin väliin on mahtunut monta isänpäivää ja itsenäisyyspäivää ja muuta päivää joita on vietetty tuhansien kilometrien välimatkalla. Joten mitenkään hirveän dramaattiselta ei ole tuntunut luoda uusia traditioita.

Äitienpäivä on kuitenkin siitä haastava päivä, että siihen liittyy lapsille kova halu yllättää päivänsankari. Pojilla oli aika kovat paineet keksiä aamupala, jonka he voivat valmistaa kun minä nukun – hellyyttävä ajatus, sillä sänkyni on noin kolmen metrin päässä keittiöstä ja rakkaat lapseni pitävät melkoista meteliä ihan vain istuessaan paikoillaan ja hengittäessään. Olen yrittänyt etukäteen lohdutella, että en odota suurta spektaakkelia tai aamupalaa sänkyyn vaan nämä kolme ovat se paras mahdollinen lahja, ja syy mun juhlaani. Lapset kuitenkin kaipailivat toista aikuista auttamaan, sillä tuntui olevan tärkeää toteuttaa äitienpäivän ohjelmanumerot juuri niin kuin heille oli maalailtu. Ja siis vaikka olen kuinka marttyyriäiti silloin kun lapset eivät syö hartaudella heille kokkaamiani kasvisruokia, niin tässä asiassa en ole ääneen sanonut mitään muuta kuin että he riittävät. Ilmeisesti kuitenkin jo alle kouluikäisillä voi olla vahva visio siitä, millainen on oikeaoppinen äitienpäivä.

Asiat kuitenkin järjestyivät ihan hyvin. Äitienpäivän aamupala eskarissa ja päiväkodissa oli selvästi sopiva tapa juhlia. Olen todella kiitollinen varhaiskasvatuksen kärsivällisille työntekijöille, jotka ovat auttaneet lapsiani istuttamaan kukkia, jotka luultavasti onnistun murhaamaan viikossa, ja ompelemaan vohvelikankaalle psykedeelisiä säkkyröitä. Ja tietty askartelemaan suloisia kortteja, joissa äitiä epäillään 40-vuotiaaksi. Lapset olivat onnessaan saadessaan ojentaa itsetehdyt paketit, ja itse olin tietenkin syvästi liikuttunut näistä lahjoista.

Ja aamiaista en saa sänkyyn, kuin korkeintaan itse tekemällä. Vietän nimittäin äitienpäiväni yksin. Vitsailin usein, että paras äitienpäivä olisi sellainen, jonka saan viettää ylhäisessä yksinäisyydessäni ja nyt kävi niin, että pojille tuli tilaisuus lähteä perunanistutuspuuhiin mökille ja koirakin kutsuttiin yökylään. Olen ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan yksin kotona. Menen ehkä yksin leffaan. Tai ehkä treffeille. Ehkä teen töitä ja käyn lenkillä ja nukun sikeästi ilman että kukaan potkii naamaan. Tähän ei liity ripaustakaan haikeutta, sillä viimeiset puoli vuotta olen saanut olla niin intensiivisesti äiti etten juuri nyt kaipaa siitä erikseen kiitosta. Kuulostaa tietenkin ihan kauhean kornilta, mutta tyytyväiset, tasapainoiset ja omina itsenään onnelliset lapset ovat olleet paras palkinto, ja nautin mielelläni tästä äidinylpeydestä hetken yksinkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LUKEVA LAPSI

Vaikka en kovin paljoa samaistu mokkapaloja leipoviin futismutseihin tai oikein muihinkaan vanhempiin, joilla on jokin selkeä missio siirtää intohimonsa johonkin lajiin lapselleen, joudun tunnustamaan yhden tosiasian. Haluan itsekin vähän muokata lapsen mielenkiinnonkohteita. Tahtoisin nimittäin lapsistani lukijoita. Siitä asti kun opin lukemaan (ja oikeastaan jo sitä ennen, koska vanhempani lukivat minulle ahkerasti) on kirjoilla ollut iso rooli elämässäni, ja koen saaneeni lukemisesta niin paljon iloa, apua ja ajankulua elämääni että haluaisin ehdottomasti siirtää tämän saman rakkauden lapsilleni. Eli ihan varmaan sama ajatus kuin lapsiaan karting-radalle kuljettavilla formulafaneilla tai kellä tahansa äidillä tai isällä, joka haluaa kevyesti töytäistä lasta oman lempiharrastuksensa pariin.

Tällä viikolla julkaistiin kaksi artikkelia koskien lasten lukutottumuksia: Ylen Uutisissa oltiin huolissaan siitä, että lasten lukutaito – ei pelkkä kyky yhdistää kirjaimia sanoiksi – on heikentynyt huomattavasti, vaikka yhä useampi lapsi osaa lukea jo mennessään kouluun. Se sisälukutaidoksi sanottu taito taas ei joillain meinaa kehittyä ollenkaan, ja sitten voidaan miettiä missä vika. Samana päivänä Helsingin Sanomien kolumnisti Janna Rantala antoi vinkkejä siihen, miten lasta voi motivoida kirjallisuuden pariin. Luultavasti olisin suhtautunut paljon nuivemmin neuvoihin siitä, miten lapsesta saa reippaan hiihtäjän tai innokkaan kuorolaisen, mutta koska itse pidän lukemista sellaisena koko elämän elämyksiä tarjoavana turvasatamana, nyökyttelin tietenkin tyytyväisenä siitä, että asialle annetaan palstatilaa.

Meillä lapset on viety kirjastoon heti kun ne ovat pysyneet tolpillaan ja ymmärtäneet sääntöjä sen verran, että visiitit on sujuneet ilman suurempaa paheksuntaa. Helsingin kodin vieressä pysähtyi kirjastobussi kerran viikossa ja se oli rakastettu käyntikohde pienestä pitäen. Olen yrittänyt lukea niin useana iltana kuin mahdollista, ja nyt, nyt vihdoin 8-vuotias esikoinen myös itse kärttää iltaisin lukuaikaa! Vaikka yritänkin pitää kiinni nukkumaanmenoajoista, niin tässä tekee mieli lipsua. Taputtaa poikaa päähän ja sanoa, että lue lapseni, lue niin paljon kuin sielu sietää!

En ole itse ehtinyt paljoa panostaa proosaan viime vuosina, mutta hyrisin eilen tyytyväisenä kun lapset kysyivät miten tiedän kaikesta niin paljon (sattuivat kysymään aiheesta, josta tiesin – tällainen suitsutus ei ole lainkaan normaalia, enkä ole mikään ylivertainen tietäjä, kunhan vain osui kohdalle hyvä hetki luennoida lapsille). Ja oli ihanaa vastata, että koska luen. Kirjoja, artikkeleita, tavattoman paljon kaikkea turhaakin, mutta lukemalla oppii. Ja yritin kovasti selittää, että ei ole pakko lukea pelkkää kaunokirjallisuutta mutta aina kannattaa lukea, koska paitsi että se lisää tietoa, se opettaa taitoja kuten toisten asemaan asettumista ja laajentaa ymmärrystä oman kokemuspiirin ulkopuolelle. Tässä vaiheessa lapsia tietty lakkasi kiinnostamasta hurmoksellinen paatokseni ja he häipyivät säikyttelemään puluja, mutta ehkä tästä sanomasta jotain meni perille.

Nyt kun lapset kasvavat itselleen uudessa, ei enää onneksi niin vieraassa, kulttuurissa koen, että lukeminen antaa heille vieläkin enemmän kuin itselleni lapsuudessa. Se ei ole pelkkää ajanvietettä tai pakoa arjesta tai mielikuvituksen kutittelua vaan myös tapa päästä mukaan suomalaisten lasten elämään, lukevathan he suomeksi suomalaista lastenkirjallisuutta. Tietenkään Puluboi tai Super-Marsu nyt eivät kerro aivan totuutta siitä, millaista lasten arki on 4000 kilometriä pohjoisempana, mutta se antaa osviittaa siitä, minkälaista on suomalaisessa koulussa, mikä kiinnostaa suomalaisia lapsia ja millaista perhe-elämää Suomessa vietetään. Eihän se nyt niin ihmeellisen eksoottista ole Espanjaan verrattuna, mutta tällä tavalla lapsilla on ehkä enemmän samaistumispintaa elämässään. Sen lisäksi tietenkin suomeksi lukeminen tukee kielenkehitystä, sillä suomea puhutaan täällä vain perheen kesken ja väistämättä se tarkoittaa hyvin tietyn tyyppistä sanastoa, puhetapaa ja murretta. Kirjat ovat uusia keskustelukumppaneita pojille.

Tällä hetkellä esikoisen lukulistalla on Geoetsiviä, juuri sitä Super-Marsua ja hänen suosikkiaan Puluboita. Sen lisäksi aloitimme yhdessä Harry Potter-sarjan lukemisen. En ole itsekään lukenut Pottereita ja ajattelin, että nyt on ehkä aika viimeiselle yhteiselle lukukokemukselle ennen kuin hän sukeltaa omien kirjojensa maailmaan. Tässä asiassa en yleensä säästele aikaa enkä rahaa, vaan tilailen avokätisesti Adlibriksesta kaiken mikä poikia kiinnostaa ja luen aina kun vain ehdin. Haaveilen, että löytäisin jostain esikoisen kirjavalikoimaan omia 80-luvun suosikkejani kuten Pikku vampyyri-sarjaa ja iki-ihanaa Nikke-sarjaa. Vinkkejä muista hyvistä lasten- ja nuortenkirjoista otetaan ilolla vastaan. Ja voih, siitä vasta haaveilen että pääsisin itse taas vaeltamaan suomalaisen kirjaston hyllyjen keskelle ja haalimaan luettavaa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA