MINKÄ TAKIA?

Kun olin kaksikymppinen ja tiesin paitsi elämästä myös lastenkasvattamisesta k a i k e n , näin ruokakaupassa vähän väsyneen oloisen äidin kahden lapsen kanssa. Nuo kirkassilmäiset, viattomat, tiedonjanoiset ihmistaimet kyselivät äidiltään paljon ihan hyviä kysymyksiä. Mistä makkara tulee, miksi toi setä laittoi banaaneja pussiin punnitsemisen jälkeen, mitä tapahtuu jos tulee sähkökatkos. Ai että, koska olin niin tietäväinen teki suorastaan mieli mennä vastaamaan lapsille. Mutta mitä se vähän väsyneen oloinen äiti teki? No ärisi niille että olkaa nyt edes hetki hiljaa, ei täällä kuule edes omia ajatuksiaan. Minä pyörittelin silmiäni paheksuvasti: sinun pienet uteliaat lapsosesi vain tahtovat oppia uutta ja sinä et halua laajentaa heidän ymmärrystään!

Ja sitten kului sellainen kymmenen vuotta ja huomasin itse, että kuunneltuani päivässä noin kahdeksan tuntia putkeen ”minkä takia?” kysymyksiä, jotka toistuivat niin kauan kunnes oltiin päästy abstraktiotasolle ja atomeihin ja viiden minuutin päästä ne aloittivat sen aivan saman jankkaamisen alusta niin musta tuli se äiti joka suorastaan rukoili: antakaa mulle edes vartti ilman tyhmiä kysymyksiä. Koska vaikka joku joskus muuta väittäisi, on olemassa tyhmiä kysymyksiä. Tosi tyhmiä. Kuten esimerkiksi esikoisen harrastamat jatkuvat kauhuskenaariot. Entä jos meidän päähän putoaa nyt meteoriitti? Entä jos tässä olisikin tulivuori? Entä jos olisinkin mustekala? Nii-in, entä jos.

Oi että mä tarvitsen aikuista seuraa. Sellaista, joka kysyy ihan aidosta kiinnostuksesta eikä siksi, että jäi vaan levy päälle. Yksi parhaita asioita äitiydessä on ehdottomasti opettaa omia lapsia ja selittää heille maailman suuria ihmeitä ja joskus olla mukana, kun pieni ihminen kokee jotain aivan uskomatonta ensimmäistä kertaa. Mutta sitten on nämä päivät, kun kymmenen tunnin ajan saa vastata kolmella eri ikätasolla kysymyksiin, jotka yleensä käsittelevät sellaisia asioita joiden läpikäyminen lapsentasoisesti edellyttäisi multa viinipulloa ja lapsilta sitä, että ne oikeasti istuisivat kuuntelemaan vastauksen eivätkä vain toistaisi ”miksi” ennen kuin olen päässyt ensimmäisen lauseen loppuun.

Olen pahoillani, sinä vähän väsynyt äiti S-Marketissa. Jos olisin tiennyt, että olet jo vastannut tarpeeksi monta kertaa samoihin kysymyksiin, olisin armahtanut sinua. Käyttänyt sitä vastausta, joka on vanhempien etuoikeus: SIKSI. En ainakaan olisi pyöritellyt silmiäni ja päivitellyt sitä, miten et jaksanut jakaa elämänkokemustasi rakkauden hedelmien kanssa. Nyt olen viisaampi.

KUN POIKA PUHELIMEN SAI

Voisin kirjoittaa sellaisen 2000 sanan nostalgisen alustuksen siitä, kuinka meidän perheen ensimmäinen yhteinen Siemensin matkapuhelin saatiin herran vuonna 1998 isäni vastustuksesta huolimatta ja oli Radiolinjan liittymä, koko perhe luki tekstiviestejä yhteen ääneen, soittoääni tilattiin tekstarilla ja ihan taajamissakin oli vielä paikkoja, joissa ei ollut kunnolla kuuluvuutta. Koska ei ollut mitään kännykkäkulttuuria, siihen sai kasvaa ja oikeastaan elää koko matkapuhelinskenen kehityksen läpi. Ei sillä, että se tekniikka olisi teini-iässä kauheasti kiinnostanut, mutta nyt olen ihan tyytyväinen että omat humalaiset avautumiset on pitäneet mahduttaa 160 merkkiin, mistään reaaliaikaisista medioista puhumattakaan. Ne olivat hyviä aikoja ne.

Pari viikkoa sitten hieman ex tempore mummi vei kuukausi sitten seitsemän vuotta täyttäneen esikoisen Itikseen ja yllätti tämän kännykällä. Siitä oltiin puhuttu aina silloin tällöin nyt keväällä, kun eskarilainen sai kotiavaimen ja luvan liikkua oman kotipihan ulkopuolellakin ilman aikuisia. Oli kuitenkin jäänyt – olen vähän silleen teknologiavastainen, kun itse vietän liikaa aikaa puhelimella ja pelkään tämän olevan periytyvää. Lopulta kuitenkin lapsi sai hartaasti toivomansa puhelimen (halvimman mahdollisen Huawein, koska Nokian älytön versio oli loppu. Ei tehty mitään vertailua mutta se ei ole vielä rikki, mikä on ihan hyvä merkki), oli siitä liikuttavan onnellinen ja koska tämä tuli kaikille yllätyksenä, emme ehtineet myöskään etukäteen paljoa keskustella kännykkäkäytöksestä ja yhteisistä pelisäännöistä.

Tavallaan puhelimesta tuli lohdutuspalkinto lähtöä surreelle lapselle. Se toimi myös pahimmat pakkauspäivät lapsenvahtina, kaikki mahdollinen ruutuaika paukkui päivässä. Koska emme ehtineet treenaamaan yhdessä kaikkea ihmeellistä puhelimeen liittyvää kuten pelejen lataamista ja siihen liittyviä sääntöjä, oman numeron ulkoa opettelua, sivistynyttä soittelua ja muita perusasioita, kuten että sen akun ei kuulukaan koko ajan olla 100 % latautunut, on meillä vähän tekemistä kesälomalle. Olkootkin, että Espanjassa hän näyttää olevan harvinaisuus kännykkänsä kanssa eikä puhelinta  tarvita koulumatkoille tai itsenäiseen ulkoiluun, sitä ei meinaa enää ole. Facebookissa näitä asioita on pohdittu paljon viime aikoina: huomaa, että omassa tuttavapiirissä on todella paljon meitä 2010-syntyneiden ekaluokkalaisten äitejä ja isiä.

Kun kännykkä on niin itsestäänselvä asia itselle, on jopa hieman huvittavaa seurata miten uusi kommunikaatioväline avartaa lapsen maailmaa. Ollaan selitetty, että vaikka elokuvissa puhelinta pidetään puolen metrin päässä korvasta, on helpompi jutella jos pitää kännykkää vanhanaikaisesti korvalla. On etsitty tasapainoa sille välille, että soitetaan 25 sekunnin välein äidille raportoidakseen missä juuri sillä hetkellä liikkuu ja sen kanssa, että lyödään kuulumisia kyselleelle kaverille tylysti luuri korvaan kun tällä ”ei ollut mitään tärkeää asiaa”. On muistutettu, ettei ole kohteliasta jättää epämääräisiä ääniviestejä kavereiden äitien vastaajiin. Kymmenittäin. Minä joudun arvioimaan, kuinka paljon kännykälle ylipäänsä on nyt käyttöä: koska paikallisilla ikätovereilla ei ole juuri omia puhelimia, kuinka paljon kannattaa pitää kiinni Suomeen jääneiden kavereiden kanssa kirjoittelusta ja kuinka paljon se pahentaa mahdollista koti-ikävää. Seuraavaksi pitäisi perehtyä peleihin ja sovelluksiin, siitä riittää varmaan kirjoitettavaa ihan oman postauksensa verran.

VIHREÄ HAARUKKA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä on vihreä haarukka. Jos nyt sattuu olemaan erityisen kiinnostunut aterimista niin kyseessä on osa Hackmanille Nanny Stillin suunnittelemaa Colorina-sarjaa. Se on hyvin erityislaatuinen myös vähemmän designistä ymmärtävien lasteni mielestä. Nimittäin näitä vihreitä haarukoita on vain yksi. Vihreitä lusikoita on kolme, ja veitsiäkin sopivasti saman verran. Mutta vain yksi haarukka.

Ja tuo haarukka tuntuu usein tiivistävän kaiken sisarussuhteisiin liittyvän kilpailun. Siitä käydään nimittäin todella tiukkaa taistelua aina ennen ruokailua. Joka päivä hirveä riita siitä, kuka saa vihreän haarukan. Yhteen aikaan vuoroteltiin, mutta emme pysyneet laskuissa siksi että usein haarukka oli pesussa tai sitten vihreähaarukkavuorolainen ei sattunut olemaan kotona juuri tässä ruokailussa. Nyt sitä ei saa enää kukaan, paitsi jos jostain syystä joku syö yksin, silloin hän saa nauttia ateriansa tällä veljesten välisen kilvoittelun vihreällä symbolilla.

Kun on itse ainoa lapsi (ja vähän turhan kliseinen esimerkki ainokaisesta, joka ei oppinut lapsena jakamaan tavaroitaan) niin poikien välinen nahina jaksaa hämmentää ja hermostuttaa. Varsinkin kun 2-, 5- ja 7-vuotiailla alkaa olla jo vähän erilaiset mielenkiinnon kohteet, mutta silti se toisen kädessä oleva tavara alkaa houkuttaa. Legoja on valehtelematta ainakin 80 000 palaa ja silti ne yrittävät viedä toisen kädestä jonkun tietyn valkoisen palikan. Kahdesta identtisestä autosta veljen on jotenkin mystisesti parempi. Kaikki ruoka pitäisi jakaa millintarkasti viivottimen kanssa. Ja sitten tuo haarukka. Ei ole mitenkään erityisen hyvä haarukka. Mutta se ainoa vihreä.

Tämä oli epävirallinen ”halutaan ostaa”-ilmoitus. Että jos kotoa löytyy kaksi vihreää Hackmannin Colorina-haarukkaa niin niille olisi nyt markkinat.

PAHA LAPSI

Parin viikon päästä seitsemän täyttävä esikoinen on jo jonkin aikaa saanut nauttia vähän suuremmasta vapaudesta, eli leikkiä omalla kotipihalla ja viereisessä leikkipuistossa ilman, että äiti hengittää niskaan ja on koko ajan että nyt se takki kiinni ja älä miekkaile niillä kepeillä joku vielä sokeutuu! Ja kyllä, kuten tuon ikäisillä lapsilla aika usein, välillä on harkintakyky vähän pettänyt ja kaverin kanssa on käyty juoksemassa kilpaa naapuritalon rappukäytävässä tai piilouduttu hiekoitushiekkalaatikkoon. Sellaista onneksi aika viatonta hölmöilyä. Kuitenkin pääasiassa olen voinut olla luottavaisin mielin kun lapsi on sanonut heipat ja häipynyt polkupyörän ja bestiksen kanssa ajamaan ympäri korttelin sisäpihoja.

Eikä mua kauheasti pelota lapsen toilailut, liikenne vähän, mutta olen vasta nyt ymmärtänyt että mun pitää oikeasti olla huolissani muista lapsista. Ja kyllä kuulostan kukkahattutädiltä, mutta muutaman kerran lapsi on palannut kotiin hieman lannistuneena, kun samassa pihapiirissä pyörivä kolme vuotta vanhempi lapsi on vääntänyt kättä (ei silleen hyväntahtoisessa kilpailuhengessä) tai jotain muuta lievästi väkivaltaista. Ja tiesin kyllä kenestä puhutaan joka kerta ennen kuin lapsi pääsi selityksessään siihen vaiheeseen, koska kyseessä on sellainen lapsi jolla on monta erilaista leimaa, esimerkiksi hankala tapaus ja ongelmalapsi.

Tässä kohtaa sitten käsi ylös sen merkiksi, etten olekaan mikään suuri superkasvattaja. Nimittäin aina kun kohtaan kyseisen lapsen, tekisi mieli mennä uhoamaan että vielä kerran väännät sitä kättä niin sen jälkeen syöt jatkossa jaloillas tai miltä tuntuisi tekohampaat kolmannella luokalla häh. Ja se on ihan hirveää. Koska tiedän, että ensinnäkin kukaan lapsi ei ole tarkoituksella kamala, paha, ilkeä – tai tarkoituksella ehkä, mutta ei siksi että olisi luonnostaan mikään puolitoistametrinen ihmishirviö. Ja että minun ja muiden äitien reaktiot eivät ainakaan auta lasta, jolla on sen verran vaikeaa elämässä, että pitää kiusata itseään huomattavasti nuorempia lapsia.

Olen tavallaan naurettavan helpottunut, että meidän osaltamme ongelma ratkeaa muutolla. Ei tarvitse pelätä, että omassa kotipihassa tilanne menisi sellaiseksi, ettei lasten voi antaa olla keskenään ilman jatkuvaa tuomarointia, tai että oma lapsi joutuisi kiusatuksi isompien toimesta ekaluokalla ensi syksynä. Mutta olen melko varma siitä, että tämä ei ole viimeinen kerta kun sisäinen leijonaemo alkaa käydä kierroksilla ja unohtaa kaiken kehityspsykologiasta ja varhaislapsuudesta ja myötätunnosta opitun ja haluaa vaan mennä nostamaan tyypin kauluksista ilmaan ja vähän uhkailla. Ja jos musta, kuitenkin silleen omasta mielestäni aika tiedostavasta ja parhaansa mukaan sellaisella myönteisellä ”koko kylä kasvattaa”-mentaliteetilla toimivasta ihmisestä, tuntuu näin raivokkaalta niin millaista on sen huonosti käyttäytyvän lapsen kotona, millaisia kohtaamisia koulussa tai sitten muualla?

Pelottavin ajatus on tietenkin se, että jonain päivänä oma lapsi olisi se paha lapsi, jolla ei olisi kavereita ja joka kiusaisi pienempiään (tai minkä kokoisia tahansa) ja potkisi lokkeja. Että jos tää mun paras ei riitäkään, tai jos lapsi masentuu tai jos en vaan pysty suojelemaan sitä tarpeeksi maailmalta. Olen myös miettinyt sitä, miten nyt tämän meidän pihan pahiksen kanssa pitäisi toimia. Tiedän lapsen jo vuosien ajalta ja joskus – hänen ollessaan vielä paljon pienempi ja vaarattomampi – olemme jutelleetkin ulkona, kaipasi silloin kovasti huomiota. Ja nyt kun lähes päivittäin törmätään, en vain tiedä mitä sanoa. Kuinka pitää oman lapsen puolta rikkomatta toista lasta enempää, olla yhtä aikaa tiukka ja turvallinen aikuinen kun ei tiedä millaisia vastareaktioita on luvassa. Joten kyllä, sinä joka sanoit mun valittaessa jostain vaatteidenpukemisboikotista tai yöheräilyistä, että mitä isommat lapset niin sitä isommat ongelmat… olit ihan oikeassa.