VIHREÄ HAARUKKA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä on vihreä haarukka. Jos nyt sattuu olemaan erityisen kiinnostunut aterimista niin kyseessä on osa Hackmanille Nanny Stillin suunnittelemaa Colorina-sarjaa. Se on hyvin erityislaatuinen myös vähemmän designistä ymmärtävien lasteni mielestä. Nimittäin näitä vihreitä haarukoita on vain yksi. Vihreitä lusikoita on kolme, ja veitsiäkin sopivasti saman verran. Mutta vain yksi haarukka.

Ja tuo haarukka tuntuu usein tiivistävän kaiken sisarussuhteisiin liittyvän kilpailun. Siitä käydään nimittäin todella tiukkaa taistelua aina ennen ruokailua. Joka päivä hirveä riita siitä, kuka saa vihreän haarukan. Yhteen aikaan vuoroteltiin, mutta emme pysyneet laskuissa siksi että usein haarukka oli pesussa tai sitten vihreähaarukkavuorolainen ei sattunut olemaan kotona juuri tässä ruokailussa. Nyt sitä ei saa enää kukaan, paitsi jos jostain syystä joku syö yksin, silloin hän saa nauttia ateriansa tällä veljesten välisen kilvoittelun vihreällä symbolilla.

Kun on itse ainoa lapsi (ja vähän turhan kliseinen esimerkki ainokaisesta, joka ei oppinut lapsena jakamaan tavaroitaan) niin poikien välinen nahina jaksaa hämmentää ja hermostuttaa. Varsinkin kun 2-, 5- ja 7-vuotiailla alkaa olla jo vähän erilaiset mielenkiinnon kohteet, mutta silti se toisen kädessä oleva tavara alkaa houkuttaa. Legoja on valehtelematta ainakin 80 000 palaa ja silti ne yrittävät viedä toisen kädestä jonkun tietyn valkoisen palikan. Kahdesta identtisestä autosta veljen on jotenkin mystisesti parempi. Kaikki ruoka pitäisi jakaa millintarkasti viivottimen kanssa. Ja sitten tuo haarukka. Ei ole mitenkään erityisen hyvä haarukka. Mutta se ainoa vihreä.

Tämä oli epävirallinen ”halutaan ostaa”-ilmoitus. Että jos kotoa löytyy kaksi vihreää Hackmannin Colorina-haarukkaa niin niille olisi nyt markkinat.

PAHA LAPSI

Parin viikon päästä seitsemän täyttävä esikoinen on jo jonkin aikaa saanut nauttia vähän suuremmasta vapaudesta, eli leikkiä omalla kotipihalla ja viereisessä leikkipuistossa ilman, että äiti hengittää niskaan ja on koko ajan että nyt se takki kiinni ja älä miekkaile niillä kepeillä joku vielä sokeutuu! Ja kyllä, kuten tuon ikäisillä lapsilla aika usein, välillä on harkintakyky vähän pettänyt ja kaverin kanssa on käyty juoksemassa kilpaa naapuritalon rappukäytävässä tai piilouduttu hiekoitushiekkalaatikkoon. Sellaista onneksi aika viatonta hölmöilyä. Kuitenkin pääasiassa olen voinut olla luottavaisin mielin kun lapsi on sanonut heipat ja häipynyt polkupyörän ja bestiksen kanssa ajamaan ympäri korttelin sisäpihoja.

Eikä mua kauheasti pelota lapsen toilailut, liikenne vähän, mutta olen vasta nyt ymmärtänyt että mun pitää oikeasti olla huolissani muista lapsista. Ja kyllä kuulostan kukkahattutädiltä, mutta muutaman kerran lapsi on palannut kotiin hieman lannistuneena, kun samassa pihapiirissä pyörivä kolme vuotta vanhempi lapsi on vääntänyt kättä (ei silleen hyväntahtoisessa kilpailuhengessä) tai jotain muuta lievästi väkivaltaista. Ja tiesin kyllä kenestä puhutaan joka kerta ennen kuin lapsi pääsi selityksessään siihen vaiheeseen, koska kyseessä on sellainen lapsi jolla on monta erilaista leimaa, esimerkiksi hankala tapaus ja ongelmalapsi.

Tässä kohtaa sitten käsi ylös sen merkiksi, etten olekaan mikään suuri superkasvattaja. Nimittäin aina kun kohtaan kyseisen lapsen, tekisi mieli mennä uhoamaan että vielä kerran väännät sitä kättä niin sen jälkeen syöt jatkossa jaloillas tai miltä tuntuisi tekohampaat kolmannella luokalla häh. Ja se on ihan hirveää. Koska tiedän, että ensinnäkin kukaan lapsi ei ole tarkoituksella kamala, paha, ilkeä – tai tarkoituksella ehkä, mutta ei siksi että olisi luonnostaan mikään puolitoistametrinen ihmishirviö. Ja että minun ja muiden äitien reaktiot eivät ainakaan auta lasta, jolla on sen verran vaikeaa elämässä, että pitää kiusata itseään huomattavasti nuorempia lapsia.

Olen tavallaan naurettavan helpottunut, että meidän osaltamme ongelma ratkeaa muutolla. Ei tarvitse pelätä, että omassa kotipihassa tilanne menisi sellaiseksi, ettei lasten voi antaa olla keskenään ilman jatkuvaa tuomarointia, tai että oma lapsi joutuisi kiusatuksi isompien toimesta ekaluokalla ensi syksynä. Mutta olen melko varma siitä, että tämä ei ole viimeinen kerta kun sisäinen leijonaemo alkaa käydä kierroksilla ja unohtaa kaiken kehityspsykologiasta ja varhaislapsuudesta ja myötätunnosta opitun ja haluaa vaan mennä nostamaan tyypin kauluksista ilmaan ja vähän uhkailla. Ja jos musta, kuitenkin silleen omasta mielestäni aika tiedostavasta ja parhaansa mukaan sellaisella myönteisellä ”koko kylä kasvattaa”-mentaliteetilla toimivasta ihmisestä, tuntuu näin raivokkaalta niin millaista on sen huonosti käyttäytyvän lapsen kotona, millaisia kohtaamisia koulussa tai sitten muualla?

Pelottavin ajatus on tietenkin se, että jonain päivänä oma lapsi olisi se paha lapsi, jolla ei olisi kavereita ja joka kiusaisi pienempiään (tai minkä kokoisia tahansa) ja potkisi lokkeja. Että jos tää mun paras ei riitäkään, tai jos lapsi masentuu tai jos en vaan pysty suojelemaan sitä tarpeeksi maailmalta. Olen myös miettinyt sitä, miten nyt tämän meidän pihan pahiksen kanssa pitäisi toimia. Tiedän lapsen jo vuosien ajalta ja joskus – hänen ollessaan vielä paljon pienempi ja vaarattomampi – olemme jutelleetkin ulkona, kaipasi silloin kovasti huomiota. Ja nyt kun lähes päivittäin törmätään, en vain tiedä mitä sanoa. Kuinka pitää oman lapsen puolta rikkomatta toista lasta enempää, olla yhtä aikaa tiukka ja turvallinen aikuinen kun ei tiedä millaisia vastareaktioita on luvassa. Joten kyllä, sinä joka sanoit mun valittaessa jostain vaatteidenpukemisboikotista tai yöheräilyistä, että mitä isommat lapset niin sitä isommat ongelmat… olit ihan oikeassa.

KANI JOKA TAHTOI NUKAHTAA

Tää Kani joka tahtoi nukahtaa on kuulemma maailman suosituin unisatu. Mua alkoi jo naurattaa pelkkä kirjan nimen kirjoittaminen kursiivilla, sillä tässä sadussa kursiviilla kirjoitetut kohdat luetaan erityisen hitaasti ja rauhallisesti. Kirjassa on siis ihan kätevät lukuohjeet: neuvotaan milloin painotetaan ja milloin hidastetaan, milloin haukotellaan ja milloin sanotaan lapsen nimi. Kirja on siis kirjaimellisesti unisatu – sen oikea nimitys lienee jopa nukutussatu. Kirjan on kirjoittanut käyttäytymistieteilijä ja NLP-valmentaja Carl-Johan Forssén Ehrlin, että mistään amatööriäitien näpertelystä ei ole kyse.

P3182707.jpg

Lasten nukahtamiset eivät meillä (enää) ole varsinaisesti mikään massiivinen ongelma: yleensä kahdeksaan mennessä kaikki iltarutiinit (kylpy, iltapuuro ja sata porkkanaa, hammaspesut ja kirja tai niinä iltoina, kun äidillä on vähän hommaa, Youtubesta kuunneltu iltasatu…yleensä Pikku Kakkosessakin nähty Pirkka-Pekka Peteliuksen kertomia klassikoita) on hoidettu ja yksi kerrallaan kolmikko simahtaa, yleensä keskimmäinen ensin ja esikoinen viimeisenä, kokeiltuaan vakiotemppuaan eli ”voitaisko pelata vähän?” pikkuveljien nukahdettua. On meillä ollut niitäkin aikoja, kun nukutusshow on kestänyt nelisen tuntia ja vaatinut kaikki mahdolliset temput kärrynpyöristä tantriseen suhinaan, mutta kuten yleensäkin lapsiperheessä, ongelmat helpottavat (ja saat uusia ongelmia tilalle!) lasten kasvaessa. Nukkuminen on sen sijaan ollut aina ongelma. Aina. Ensimmäinen, joka nukkuu 9-10 tuntia yössä putkeen heräämättä on esikoinen, ja tämä käänne kohti kunnon yöunia tapahtui vasta n.5-vuotiaana. Kaikki ovat olleet aina kovia heräilemään yöllä, valvottamaan, vaatimaan palvelua pikkutunneilla, pyörimään ja hyörimään levottomasti ja pitämään huolen siitä, ettei äitinsä silmäpussit pääse vahingossakaan pienenemään.

Kani joka tahtoi nukahtaa-kirjassa luvataan myös sikeämmät yöunet, joten pitihän tähän sensaatioon sitten tarttua. Lapset olivat tietenkin ihan että jeejee, meillä iltasatu on yksi päivän parhaimpia hetkiä (eikä vähiten siksi, että tiedän oman rauhan olevan noin yhden Minttu-kirjan ja puolen tunnin päässä…) ja uudet kirjat otetaan aina ilolla vastaan. Normaalisti luemme iltasadun yhdessä kasassa, mutta nyt käskin kaikki omiin sänkyihinsä – kirjassa vähän vihjailtiin, että lapset saattaisivat nukahtaa jo hyvissä ajoin ennen loppuratkaisua (joka on – spoiler – kanin nukahtaminen!). No, miten meni noin niin kuin meidän mielestä?

P3182709.jpg

Lapsen nimen ujuttaminen satuun? Huono idea (boldatut kohdat luetaan kirjassa erityisen painokkaasti!). Isommat pojat pyörittelivät silmiään, oli vissiin sen verran läpinäkyvää, mutta aina kuullessaan tutun nimen tuo 2,5-vuotias alkoi toistaa nimiä iloisesti huutaen. Kirja sinällään on aika pitkä, joten uskoisin sen oikeissa olosuhteissa toimivankin, tosin varmasti tyypit nukahtaisivat jos lukisin niille 20 sivua Tekniikan Maailmaakin. Poikien piti olla sinällään varsin vastaanottavassa tilassa: he olivat käyneet jumpassa ja remunneet kolme tuntia kevätauringossa.

Kirjassa on hassuja lauserakenteita, joilla on epäilemättä psykologinen tarkoituksensa, mutta jatkuva ”nyt”-sanan toistelu sai esikoisen parahtamaan tuskaisesti jossain sivun 16 kohdalla ”mikä ihmeen NYT-kirja tää on!?”. Keskimmäinen ilmoitti noin kahden sivun välein voitonriemuisesti, että ”olen muuten aivan pirteä, tämä ei toimi!” – vaikka en ollut edes paljastanut kirjan salaista agendaa lapsille. Kuopus huusi aina riemukkaasti NYT! tai veljiensä nimiä, kun niitä erehdyin ääneen lausumaan ohjeiden mukaan. Kukaan ei nukahtanut. Ei edes sinne päin. Kirja herätti suurta kritiikkiä kohdeyleisössä, jonka mielestä teos oli outo ja siinä haukoteltiin liikaa. Siinä missä yleensä nautin yhteisistä lukuhetkistä, tämä oli enemmän pakkopullaa. Tiedän kyllä, että tietyssä pisteessä sitä tekee mitä vain että saisi pikku pullasormet höyhensaarille, mutta en oikein osaa kuvitella käyväni tätä kirjaa läpi joka ilta nopeamman nukahtamisen toivossa.

P3182708.jpg

No, pojat kuitenkin nukkuivat yön poikkeuksellisen sikeästi. En tiedä oliko selitys tähtien asento, tämä nukutussatu vai kaikki päivän aktiviteetit ja täysi vatsa ja optimaalinen uupumustila, mutta arvostan joka tapauksessa sitä, että mun ei tarvitse öisin montaa kertaa taluttaa ketään vessaan, silitellä uudestaan uneen tai vakuutella, että on muuten vielä yö ja kyllä vielä kannattaa nukkua. Päätin sitten kokeilla uudestaan seuraavana iltana, mutta tällä kertaa säästin itseltäni tämän vähän vähemmän inspiroivan iltasadun ja annoin lasten kuunnella sen Youtubesta. Esikoinen kyllä protestoi, että ”EI TAAS TÄÄ NYT-SATU!” mutta tadaa, jokainen lapsi oli unessa alle 10 minuutissa. Äiti myös. Yö oli kuitenkin ennätyksellisen levoton, joten ei, vieläkään en ole vakuuttunut. Saatan toki jatkossakin joskus lukea tämän unisaduksi, jos ovat olleet oikein tuhmia päivällä.

Kyllä, kun on tarpeeksi väsynyt ja epätoivoinen ja valmis lähettämään lapset sirkuksen mukaan kun iltapelleily käy voimille niin sitä kokeilee kaikkea. Kani-kirjaakin. Ja olen todella iloinen jokaisen perheen puolesta, jossa tämä tarina toimii tarkoituksenmukaisesti auttamalla lapsia rauhoittumaan ja jopa nukahtamaan. Mä totesin, että meillä iltasatu saa jatkossakin olla joka ilta erilainen ja joskus vähän jännäkin ja jos se tarkoittaa ylimääräistä varttia unta odottavien lasten vierellä varroten niin olkoot niin. Tää kirja lähtee nyt takaisin kirjastoon, käykää sieltä lainaamassa omanne (en nyt ainakaan ostamaan suosittele!).

P3182711.jpg
I feel you, sister. 

LAPSET JA PITKÄT REISSUT

Muutaman kerran multa on kysytty, miten lapset jaksavat pitkiä aikoja ulkomailla.

Meidän Espanjan-pätkäthän ovat olleet 3 kuukautta vuosi sitten ja kesällä sekä tänä talvena noin 6 viikkoa. Joka kerta lippuja varatessa olen yrittänyt arvioida, mikä on sopiva ajankohta, ajanjakso ja aikataulu lasten kannalta, koska he ovat – tietenkin – etusijalla. Heidän parhaansa. On laskettu lähtöjä paitsi totta kai lentolippujen hintojen myös syntymäpäivien, erilaisten menojen ja keskimmäisen kuntoutuksen kannalta. Toistaiseksi nämä pitkätkin matkat ovat onnistuneet eikä kukaan pojista vaikuta erityisen traumatisoituneelta edes takaisin Eurooppaa lentämisestä, mutta viimeistään ensi syksynä joudumme miettimään menojamme myös esikoisen koulun kannalta. Jos vielä kesällä lähdemme La Líneaan, se on viimeinen kerta kun saamme aika vapaasti valita kuinka kauan ja koska reissaamme.

Lapset ovat sopeutuneet tähän mustalaisleirielämään hyvin. Olisi liioittelua sanoa ”yllättävän hyvin”, sillä kaikki kolme ovat aina olleet aika helppoja lapsia, joille yleensä riittää perustyytyväisyyteen tutut aikuiset, täydet vatsat ja muutama oma lelu repussa. Älkää ymmärtäkö väärin, he kyllä sitten ovat kaikki nukkuneet koko ikänsä huonosti senkin edestä ja jokaisen kanssa on omat haasteensa, mutta matkoille on voitu lähteä aika huolettomasti, vähän pidemmäksikin aikaa.

Kohta 7-vuotias esikoinen tietenkin ikävöi eniten kotiin. Hän laskee aina päiviä ja öitä lähtöön ainakin kuukautta ennen lomaa, mutta alkaa tien päällä ensimmäisenä kaivata kotia. Tai tuskin niitä seiniä, mutta omia lelujaan (emme mitenkään saa kaikkia niitä legoja mahtumaan matkalaukkuun), kavereitaan, pinaattikeittoa ja ruisleipää sekä lunta. Toisaalta eskarilainen on usein myös äitinsä tapaan ristiriitojen repimä, sillä yhtä lailla hän haluaisi asua Espanjassa, syödä joka aamu churroja, uida ja surffata puolet vuodesta ja tietenkin olla enemmän isänsä kanssa. Koska kaikki hänen ikäisensä ovat olleet täällä päin maailmaa jo monta vuotta koulussa, ei päivisin leikkikavereita ole kuin pikkuveljet, jotka alkavat jo vähän kyllästyttää isointa. Siinä missä pikkuveljet löytävät leikkipuistossa viikonloppuisin helpommin seuraa ikäisistään, ei kouluikäisten leikkeihin pääse yhtä helposti sisään ilman yhteistä kieltä tai vaikka kännykkää, josta esitellä pelejä. Tai jos ei pelaa jalkapalloa tai rullaluistele. Sen lisäksi sääntöorientoituneelle Ompulle on välillä vaikea ymmärtää täkäläisiä kulttuuri- ja etenkin kasvatuseroja, varsinkin sitä miksei täällä kukaan jonota nätisti kiipeilytelineessä, miksi lapset (ja aikuiset) roskaavat tai miksi ihmiset huutavat niin paljon. Tähän ei tietenkään yhtään auta se, että esikoinen on aika herkkä äänille.

Uskon kuitenkin, että nämä ulkomailla vietetyt kuukaudet ovat antaneet eniten esikoiselle. Hän varmasti muistaa parhaiten paitsi delfiinisafarit, kohtaamiset apinoiden kanssa ja erilaiset seikkailut, myös tavallisen arjen. Erilaisen arjen, jonka pohtiminen 6-vuotiaan kanssa on todella antoisaa ja usein saa myös aikuisen miettimään, miksi asiat tehdään niin kuin ne tehdään. Niin Espanjassa kuin Suomessa. Koti-ikävä Suomeen vaihtuu Suomessa ikäväksi Espanjaan, ja vaikka esikoinen onkin kolmikosta se parhaiten Itä-Helsingissä viihtyvä yksilö, on hänelläkin välillä ihan oikeita matkakuumeen merkkejä.

Keskimmäisestä on vuodessa tullut rohkea maailmanmatkaaja, joka iloisesti tervehtii tullimiehet rajatarkastuksessa ”HELLO!” kun käymme Gibraltarilla, loikkii vapaudesta nauttien pitkin La Línean katuja, puistossa menee tutustumaan kiinnostavan näköisiin potentiaalisiin kavereihin eikä juuri haikaile kotiin. Hän ottaa reippaasti kontaktia paikallisiin, huutelee holaa tytöille ja voi miten olenkaan ylpeä, kun lapsi joka ei vuosi sitten puhunut juuri ollenkaan tulee multa kysymään, miten espanjaksi sanotaan milloin mitäkin. Hänen kohdallaan suurin ongelma onkin intensiivinen kuntoutus, josta vastuu näillä matkoilla siirtyy vanhemmille. Ja voin sanoa, että siinä missä tuo kohta 5-vuotias on tyytyväinen saadessaan vähän lomaa puheterapiasta, tuntuu itsestäni varsin työläältä jaksaa tunnollisesti tehdä harjoituksia lapsen kanssa, viis siitä vaikka olisi kuinka lomafiiliksissä. Saamme ammattilaisen apua parhaimmillaan vain kerran viikossa Skypen kautta, vaikka sekin on kyllä ihan mieletön etuoikeus. Olimme ymmärtääkseni Suomessa ensimmäinen perhe, jolle lapselle myönnettiin puheterapiaa videopuhelun välillä suoritettavaksi. Ilman tätä mahdollisuutta olisi Pampulan kuntoutus kärsinyt niin paljon, että tällaisia irtiottoja olisi pitänyt punnita aivan eri perustein.

Kaikista parhaiten näihin maamuutoksiin sopeutuu aina kuopus, tuo 2,5-vuotias hurmuri joka rakastaa Espanjassa saamaansa huomiota. Vastaantulijat puristelevat pientä blondia poskista ja mummit huokailevat ”que guapo!”nähdessään taaperon. Toki hänen uhkarohkea tyylinsä herättää myös kauhua muissa vanhemmissa, mutta esimerkiksi parturissa häntä epäiltiin korvikemainoksen vauvaksi – ai että äiti oli ylpeä. En tiedä, muistaako Nipsu näistä matkoista mitään isompana (epäilen), mutta hän on melko ennakkoluuloton ja helppo matkakumppani. Kokeilee yleensä ruokia kiltisti, nukkuu missä vain, eli oikeastaan vain yhdessä paikassa eli äidin vieressä ja on yleensä isoveljiensä viihdyttämä. Hän ei siis juuri reagoi maisemanvaihdoksiin suuntaan eikä toiseen, vaikka yleensä kyllä ilahtuu Suomeenpaluusta jo siksi, että siellä sisälämpötila sallii nakuilun. Järkytyksekseni totesin, että hän onkin viettänyt ulkomailla viidennesosan elämästään. Ei ihme, että on melkoinen kosmopoliitti.

En tietenkään osaa ennustaa, millaisia nämä meidän retket olisivat jos lapsia olisi vähemmän (ei, en edes uskalla ajatella että niitä olisi enemmän) tai jos olisimme jossain eksoottisemmassa paikassa kuin Etelä-Euroopassa. Nyt kolmen lapsen kanssa kulkemisesta on tullut sellaista rutiinia, että edes lentomatkat eivät hermostuta etukäteen. Myös matkoilla sairastaminen on normalisoitunut ensijärkytyksen jälkeen, ja olen itsekin rentoutunut ruokailujen, pakkailujen tai sen satunnaisen elektroniikan käyttämisen suhteen. Suomessa ehditään kuitenkin syödä ruokaympyrän mukaan, pitää tiukempaa linjaa tabletilla pelaamisesta ja vaatteita, vaippoja ja pillimehuja myydään suunnilleen joka paikassa. Varmasti jos joku lapsista kieltäytyisi systemaattisesti enää lähtemästä kotipihaa kauemmaksi joutuisi näitä matkoja miettimään uudestaan, mutta toistaiseksi olemme aina palanneet takaisin rahallisesti köyhempinä mutta monta kokemusta rikkaampina, niin kornilta kuin se kuulostaakin.