EROSSA

Palasin tänään kotiin oltuani viisi päivää ja viisi yötä matkalla. Onneksi en kovin kaukana, vain parin sadan kilometrin päässä, mutta etäisyys tuntui yllättävän pitkältä. En nimittäin ole koskaan ennen ollut näin pitkään erossa lapsista. Tai esikoisesta olen, sillä jätin hänet 2-vuotiaana melkein viikoksi mummolaan. Esikoinen ei muista siitä juuri mitään enkä onneksi minäkään – kotona oli vain parin kuukauden ikäinen pikkuveli ja sen verran kirpaisi jälkikäteen, että sen jälkeen on riittänyt maksimissaan kolmen yön erot.

Meitä oli matkassa kolme vapaalle päässyttä mutsia ja siinä missä muut soittelivat lapsille tai ainakin lähettelivät söpöjä sydämiä Whatsappissa, en minä pitänyt poikiin mitään yhteyttä. Tai no, ekana iltana esikoinen kokeili onneaan ja kyseli minulta lupaa pelata koneella etänä, mutta sen jälkeen olimme radiohiljaisuudessa. Toki kotijoukot kertoivat tasaisin väliajoin kaikkien olevan elossa, mutta muuten elin uutispimennossa sen suhteen, kuinka kotona menee. Olin jopa hieman yllättynyt, kun en saanut yhtään puhelua jossa kysytään kadonneiden sukkien perään tai koulun lappujen täyttämisestä tai missä niiden passit on. Kukaan ei kaivannut minua.

Ja olipa se kivaa. Olla ihan hunningolla muutama päivä. Ikäväkin iski kunnolla vasta viimeisenä iltana, kun tiesin, että pian pääsen taas pussailemaan pikkumiehiä. Luulen, että matkakohde, jossa ei hirveästi tullut muita lapsia vastaan, auttoi myös. Joissain paikoissa ikävöin lapsia ja haluaisin näyttää heille kaiken, nyt olin vain iloinen että jouduin ylämäissä psyykkaamaan vain itseäni. Tämä on ilmeisesti meidän perheen tapa olla erossa: pitää yhteyttä harvakseltaan, ei välttämättä juuri ollenkaan. Kun Käytännön Mies asui melkein kaksi vuotta eri maassa, saattoi kulua kuukausikin ilman että hän puhui lasten kanssa puhelimessa tai Skypessä. Ikävöimme kyllä toisiamme, mutta varsinkin lapsille tuntuu riittävän juuri sen aikuisen seura, joka on tarjolla.

Käytännön Miehestä puheen ollen, sille osui tietenkin työmatka niin, että nyt ollaankin erossa 10 päivää putkeen. Tuntuu muuten ihan ikuisuudelta kun on kärvistellyt etäsuhteessa ensin sen kaksi vuotta. Nyt tällainenkin ero tuntuu todella traagiselta, vaikka luultavasti huomiseen mennessä olen hyväksynyt kohtaloni ja katson tyytyväisenä iltaisin yksin romanttisia komedioita ja syön jäätelöä sängyssä. Poikittain. Ja toki myös toinen osapuoli ansaitsee pienen breikin lapsiperhearjesta, koska vaikka kotiin oli maailman ihaninta palata, niin sellainen vastuuttomuus, pelkästään kylmän pizzan syöminen ja skumpan juominen parin päivän ajan… sekin tuntuu aika mahtavalta!

APUA, MEILLÄ ASUU VASURI!

En nyt ole ihan 100% varma onko tämä aivan oman postauksensa arvoinen asia, mutta tämä oli nyt tällainen ”yllättävä” tilanne lastenkasvatuksessa. Ei sillä, että tähän asti vanhemmuus olisi sujunut ilman suurempia pohdintoja, mutta nyt kuopus pääsi ikään kuin yllättämään. Olemme kyllä huomanneet, että hän tarttuu usein toimeen vasemmalla kädellä, mutta olen jotenkin ajatellut – en mitenkään tarkoituksella vasenkätisiä syrjivästi – että hänen kätisyytensä ei ole vielä vakiintunut. Koska siis… koko muu perhe on oikeakätinen, ja olen tällaisena enemmistö-oikeakätisenä ottanut tämän hyvin oletusarvoisena ominaisuutena. Tiedän, etuoikeutetun puhetta. Siksi otankin mielelläni vastaan vinkkejä siitä, miten edesauttaa vasenkätisen lapseni sopeutumista oikeakätiseen yhteiskuntaan.

Olin kai elänyt niin, että kielsin totuuden; en ollut lainkaan reagoinut siihen, että 3-vuotias tosiaan taitaa olla vakaasti vasuri eikä hän enää lainkaan piirrä tai leikkaa oikealla. Kun eräs ystäväni totesi asian niin olihan se itsekin tunnustettava. Ensimmäiseksi tilaukseen lähtivät vasenkätisten sakset, jottei poikaparan tarvitse vääntää käsiään oudosti askarrellessaan. Mutta mitä muuta erityishuomiota hän tarvitsee? Kyllä, tiedän, että kyse on varsin tavanomaisesta asiasta ja erittäin luonnollisesta jutusta, mutta koska en ole ennen kohdannut arkisia haasteita kätisyyden takia, en osaa hahmottaa onko jotain muuta millä voin auttaa lasta toteuttamaan itseään ilman rasitusvammoja. Koulu jännittää, koska täällä koulussa kirjoitetaan melkoista vänkyräkaunoa ja pelkään, ettei välineistössä ole välttämättä huomioitu tätä seikkaa.

En nyt ala enempää ylireagoida, koska lapsihan on – kätisyydestä viis – noin yleensä superlahjakas ja aivan täydellinen. Mutta jos on vinkkejä esimerkiksi hyvistä hankinnoista niin ne otetaan ilolla vastaan. PS. Kuvat ovat sieltä kokkauskerhosta, jossa hänen ihanuutensa valmisti ihan itse couscousin. Lopputulos ei ollut mieleinen, mutta siitä emme voi varmaan syyttää saksia…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

SYNTYNYT HOITAMAAN?

Näitä postauksia kirjoittaessa tuntuu, ettei koskaan voi olla liikaa disclaimereita. Että en halua kieltää tyttöjä (enkä poikia) leikkimästä nukeilla. Enkä tahdo että kaikki puetaan ruskeisiin tai että sukupuolet kielletään. Enkä pakota omia lapsiani leikkimään leluilla, jotka heitä eivät kiinnosta enkä kuvittele, että rakenteellinen epätasa-arvo korjaantuisi sillä että lapsilta vietäisiin nukenrattaat pois ja laitettaisiin kaikki leikkimään sukupuolineutraaleilla käpylehmillä. Oikeastaan ei pitäisi kirjoittaa koko aiheesta, koska olen jo valmiiksi ärsyyntynyt väärinymmärrysten määrästä. Tiedän, ettei niitä tässä blogissa tule ihan samassa mittakaavassa kuin vaikka Nuorgamin Emmillä, mutta olen huomannut kyseessä olevan todella vahvasti tunteisiin käyvän aiheen.

Mutta kirjoitan nyt kuitenkin. Kun sekin ärsyttää.

Kun mulla ei ole tyttölapsia vaan kolme jälkeläistä, jotka kaikki tuntuvat olevan onnekkaasti ihan omassa sukupuolessaan – poikia. Kutsun heitä tylysti komentamalla ”pojat” silloin kun homma karkaa lapasesta, ja heillä on lyhyet tukat (tämä kylläkin enemmän käytännön syistä, koska kuumuus ja täit). Jokainen ilmentää itseään ja siinä sivussa omaa sukupuoltaan hyvin omalla tyylillään, ja vaikka mun mielestä he ovat kaikki aika ”poikamaisia”, niin täällä he selvästi poikkeavat massasta värikkäillä, usein jopa pinkeillä vaatteillaan. Kuopus halusi viime viikolla itselleen vaaleanpunaiset lenkkarit, ja keskimmäisen lempiväri on kirkkaan punainen. Ja nyt ollaan maassa, jossa värillä on tosiaan väliä. Olen päivitellyt ennenkin, että Espanjassa suomalaisessa yhteiskunnassa käytävät keskustelut lasten sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta ja tasa-arvon toteutumisesta tuntuvat todella kaukaisilta. Täällä pienille tytöille laitetaan jo laitoksella reiät korvakoruja varten ja kaikilla poikaoletetuilla on ”futistukka”. Poikia kannustetaan jo pienestä asti kilpailemaan ja urheilemaan ja tyttöjä…

… Tyttöjä kannustetaan hoivaamaan. Ja tämä nyppii mua ihan kauheasti. Ei siksi, että hoivaamisessa olisi mitään väärää. En osaa sanoa, kuinka paljon tyttölasten into helliä nukkeja ja leikkiä kotia tulee selkärangasta ja kuinka paljon ympäristön vaikutuksesta, mutta itseäni se silti ahdistaa. He ehtivät elämässään hoivata ja paapoa ja vaikka kuinka paljon, miksi jo lapsena se tuodaan niin vahvasti leikkeihin? Täällä viikonloppuisin pikkutytöt työntävät nukenrattaita kaupungille ja pojat pelaavat, riehuvat ja sekoilevat. Tyttöjen pyörissä on LASTENISTUIMET. Argh! Ja okei, nyt voi sitten viisastella että onko ne muka vain tyttöjen pyöriä että enkö itse juuri syyllisty pahimpaan sukupuolittamiseen olettamalla, että vaaleanpunaiset glitterpyörät ja Frozen-prinsessapyörät olisivat vain tytöille, mutta kas, vain näissä pyörissä on oma istuin nukeille. Ei ole näkynyt Ryhmä Hau-, Hämähäkkimies– tai Cars-pyörissä, perkele.

Espanjalaiset vaikuttavat monin tavoin suomalaisia tyytyväisemmiltä elämäänsä, iloisemmilta ja avoimemmilta. Sukupuoliroolit ovat aikuistenkin elämässä paljon vahvemmat, ainakin jos ajatellaan tiettyjä odotuksia ja ulkonäköä. Erotun joukosta varmasti suttunutturani ja meikittömän olemuksen kanssa. Esikoinen on ainoa poika kuvaamataitokerhossa ja koulussaan myös varmasti ainoa poikaoletettu, jota ei jalkapallo kiinnosta lainkaan. Espanjaan verrattuna Suomessa sukupuoliroolit ovat löysemmät, kasvatus tiedostavampaa ja esimerkiksi mainonta valovuosia edellä Espanjan aika seksistisistäkin mainoksista. Ehkä täkäläisten vahvat sukupuolinormit sopivat hyvin enemmistölle, mutta voin kuvitella että kasvaminen erilaisen sukupuoli-identiteetin kanssa näin ”perinteisessä” yhteiskunnassa voi olla raskasta. Onhan täälläkin masennusta ja mielenterveysongelmia, vaikka niistä ei keskustella yhtä paljon kuin Suomessa.

Monet lapset rakastavat vanhempiensa matkimista ja leikit seuraavatkin arkielämän esimerkkiä. Kyllä meilläkin esikoinen leikki imettävänsä vauvanukkea kun sai pikkuveljen ja joutui seuraamaan näitä tosielämän imetysmaratoneja sivusta. Mutta tuntuu, että täällä se lelujen ja leikkien ja harrastusten ja vaatteiden ja koko lapsuuden jakaminen sukupuolen mukaan on niin vahvaa, että se ei jätä lapsille aina tilaa toteuttaa itseään täysillä. Mun mielestä täällä huulipunaa ja korkokenkiä käyttävät 3-vuotiaat ovat todella suloisia, mutta samalla mietin miten vahvasti heitä ohjataan jo olemaan naisellisia, vastaamaan niihin vuosisatoja vanhoihin odotuksiin ja saavuttamaan myönteistä palautetta juuri näitä ominaisuuksia korostamalla. Samalla tavalla kuin ainakin esikoisen koulussa opettaja suhtautuu poikiin juuri sellaisella ”pojat on poikia”-asenteella, että antaa niiden nyt pelata futista niin saavat edes jonkun ammatin.

Me elämme onneksi täälläkin tällaisessa ränttäävän feministiäidin punavihreässä kuplassa, jossa pinkit lenkkarit ja valomiekat sopivat samaan kuvaan. Kannustan parhaani mukaan poikia tekemään niitä asioita, jotka heitä kiinnostavat, vaikka sitten ainoina sukupuolensa edustajina omissa ryhmissään. Ja mielenkiinnolla seuraan, millä aikataululla täällä asiat muuttuvat ns. sukupuolisensitiiviseen suuntaan – jos nyt ikinä muuttuvat.

SUOMALAINEN VIENTITUOTE: VAUVAKANALAT

Suomi mainittu!

Nimittäin Hollannissa, jossa uusinta uutta, tiedostavien vanhempien valinta vauvoilleen on… vauvojen häkkikanalat! No, eihän ne sillä nimellä tietenkään kulje vaan esimerkiksi nimellä De Slaaptuin, joka vapaasti (Google Translatorin avulla) kääntäen on vauvapuutarha. Se tietenkin kuulostaa suorastaan satumaiselta, mutta… no, katsokaa itse:

Näyttökuva 2018-01-19 kello 0.39.45
Kuva: http://www.degroenehelden.nl/kinderen/de-slaaptuin/

Okei, kuten vuosiluvusta selviää niin ei ehkä ihan uusinta uutta, mutta ilmeisen trendikäs valinta kuitenkin. Hollantilainen ystäväni kertoi hollantilaisesta ystävästään (kylläpä tämä nyt kuulostaa oudolta), jonka alle puolivuotias vauva on päiväkodissa, jossa pienimmät laitetaan pihalle laatikoihin nukkumaan.

Tämä tuli siis ilmi, kun keskusteltiin lastenkasvatukseen liittyvistä kulttuurieroista (onko olemassa mielenkiintoisempaa aihetta!?). Suomalaisten tapa kiduttaa vauvojaan laittamalla ne pakkasellakin pihalle nukkumaan herättää usein huomiota, ja kerron aina mielellään tarinan siitä kuinka minä nukuin päiväunia monta tuntia parvekkeella lumisateessa kun äitini nukahti yhtä sikeästi sisälle… Kuulostaahan se vähän karulta, että itse juodaan kahvia ja katsotaan Netflixiä sohvalla kun lapsi on lykätty ulos nukkumaan, mutta eihän tätä tarvitse suomalaisille selitellä. Se nyt vaan on meillä tapana!

Heti oli kyllä pakko oikaista, että vaikka tässä artikkelissa vedotaan nimenomaan paitsi Skandinaavisiin kasvatustapoihin niin jopa suomalaisiin neuvoloihin ja heidän ohjeistuksiinsa, niin ehkä siellä ei tarkoitettu juuri tällaista ratkaisua… Tai hitto, voihan se toimiakin, mutta jos multa kysytään niin kuvan vauva kyllä kyseenalaistaa tätä systeemiä todella kovasti:

Näyttökuva 2018-01-19 kello 0.46.49
Kuva: https://www.kinderopvang.org/blog/buiten-slapen-baby-kinderopvang/

Noh, kai tästä voi olla jollain kierolla tavalla ylpeä. Odotan koko ajan, että joku kertoo kyseessä olevan käytännön pila, mutta toisaalta olisi hauska kuulla aitoja käyttäjäkokemuksia. Itseäni kiinnostaa, miten vauvoja tuolla kopeissaan valvotaan ja kuinka ne sinne nukahtavat. Toisaalta, ennen vanhaan britit ratkaisivat saman ongelman näin…

Näyttökuva 2018-01-19 kello 0.50.52
Kuva: https://www.stuffyoushouldknow.com/blogs/bad-ideas-baby-cages.htm