LUKEVA LAPSI

Vaikka en kovin paljoa samaistu mokkapaloja leipoviin futismutseihin tai oikein muihinkaan vanhempiin, joilla on jokin selkeä missio siirtää intohimonsa johonkin lajiin lapselleen, joudun tunnustamaan yhden tosiasian. Haluan itsekin vähän muokata lapsen mielenkiinnonkohteita. Tahtoisin nimittäin lapsistani lukijoita. Siitä asti kun opin lukemaan (ja oikeastaan jo sitä ennen, koska vanhempani lukivat minulle ahkerasti) on kirjoilla ollut iso rooli elämässäni, ja koen saaneeni lukemisesta niin paljon iloa, apua ja ajankulua elämääni että haluaisin ehdottomasti siirtää tämän saman rakkauden lapsilleni. Eli ihan varmaan sama ajatus kuin lapsiaan karting-radalle kuljettavilla formulafaneilla tai kellä tahansa äidillä tai isällä, joka haluaa kevyesti töytäistä lasta oman lempiharrastuksensa pariin.

Tällä viikolla julkaistiin kaksi artikkelia koskien lasten lukutottumuksia: Ylen Uutisissa oltiin huolissaan siitä, että lasten lukutaito – ei pelkkä kyky yhdistää kirjaimia sanoiksi – on heikentynyt huomattavasti, vaikka yhä useampi lapsi osaa lukea jo mennessään kouluun. Se sisälukutaidoksi sanottu taito taas ei joillain meinaa kehittyä ollenkaan, ja sitten voidaan miettiä missä vika. Samana päivänä Helsingin Sanomien kolumnisti Janna Rantala antoi vinkkejä siihen, miten lasta voi motivoida kirjallisuuden pariin. Luultavasti olisin suhtautunut paljon nuivemmin neuvoihin siitä, miten lapsesta saa reippaan hiihtäjän tai innokkaan kuorolaisen, mutta koska itse pidän lukemista sellaisena koko elämän elämyksiä tarjoavana turvasatamana, nyökyttelin tietenkin tyytyväisenä siitä, että asialle annetaan palstatilaa.

Meillä lapset on viety kirjastoon heti kun ne ovat pysyneet tolpillaan ja ymmärtäneet sääntöjä sen verran, että visiitit on sujuneet ilman suurempaa paheksuntaa. Helsingin kodin vieressä pysähtyi kirjastobussi kerran viikossa ja se oli rakastettu käyntikohde pienestä pitäen. Olen yrittänyt lukea niin useana iltana kuin mahdollista, ja nyt, nyt vihdoin 8-vuotias esikoinen myös itse kärttää iltaisin lukuaikaa! Vaikka yritänkin pitää kiinni nukkumaanmenoajoista, niin tässä tekee mieli lipsua. Taputtaa poikaa päähän ja sanoa, että lue lapseni, lue niin paljon kuin sielu sietää!

En ole itse ehtinyt paljoa panostaa proosaan viime vuosina, mutta hyrisin eilen tyytyväisenä kun lapset kysyivät miten tiedän kaikesta niin paljon (sattuivat kysymään aiheesta, josta tiesin – tällainen suitsutus ei ole lainkaan normaalia, enkä ole mikään ylivertainen tietäjä, kunhan vain osui kohdalle hyvä hetki luennoida lapsille). Ja oli ihanaa vastata, että koska luen. Kirjoja, artikkeleita, tavattoman paljon kaikkea turhaakin, mutta lukemalla oppii. Ja yritin kovasti selittää, että ei ole pakko lukea pelkkää kaunokirjallisuutta mutta aina kannattaa lukea, koska paitsi että se lisää tietoa, se opettaa taitoja kuten toisten asemaan asettumista ja laajentaa ymmärrystä oman kokemuspiirin ulkopuolelle. Tässä vaiheessa lapsia tietty lakkasi kiinnostamasta hurmoksellinen paatokseni ja he häipyivät säikyttelemään puluja, mutta ehkä tästä sanomasta jotain meni perille.

Nyt kun lapset kasvavat itselleen uudessa, ei enää onneksi niin vieraassa, kulttuurissa koen, että lukeminen antaa heille vieläkin enemmän kuin itselleni lapsuudessa. Se ei ole pelkkää ajanvietettä tai pakoa arjesta tai mielikuvituksen kutittelua vaan myös tapa päästä mukaan suomalaisten lasten elämään, lukevathan he suomeksi suomalaista lastenkirjallisuutta. Tietenkään Puluboi tai Super-Marsu nyt eivät kerro aivan totuutta siitä, millaista lasten arki on 4000 kilometriä pohjoisempana, mutta se antaa osviittaa siitä, minkälaista on suomalaisessa koulussa, mikä kiinnostaa suomalaisia lapsia ja millaista perhe-elämää Suomessa vietetään. Eihän se nyt niin ihmeellisen eksoottista ole Espanjaan verrattuna, mutta tällä tavalla lapsilla on ehkä enemmän samaistumispintaa elämässään. Sen lisäksi tietenkin suomeksi lukeminen tukee kielenkehitystä, sillä suomea puhutaan täällä vain perheen kesken ja väistämättä se tarkoittaa hyvin tietyn tyyppistä sanastoa, puhetapaa ja murretta. Kirjat ovat uusia keskustelukumppaneita pojille.

Tällä hetkellä esikoisen lukulistalla on Geoetsiviä, juuri sitä Super-Marsua ja hänen suosikkiaan Puluboita. Sen lisäksi aloitimme yhdessä Harry Potter-sarjan lukemisen. En ole itsekään lukenut Pottereita ja ajattelin, että nyt on ehkä aika viimeiselle yhteiselle lukukokemukselle ennen kuin hän sukeltaa omien kirjojensa maailmaan. Tässä asiassa en yleensä säästele aikaa enkä rahaa, vaan tilailen avokätisesti Adlibriksesta kaiken mikä poikia kiinnostaa ja luen aina kun vain ehdin. Haaveilen, että löytäisin jostain esikoisen kirjavalikoimaan omia 80-luvun suosikkejani kuten Pikku vampyyri-sarjaa ja iki-ihanaa Nikke-sarjaa. Vinkkejä muista hyvistä lasten- ja nuortenkirjoista otetaan ilolla vastaan. Ja voih, siitä vasta haaveilen että pääsisin itse taas vaeltamaan suomalaisen kirjaston hyllyjen keskelle ja haalimaan luettavaa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KAIKKI IRTI ESKARIN LOPUSTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun esikoinen vietti eskarin kevätjuhlaa viime vuonna, se oli oikein kiva tilaisuus. Eskarit olivat järjestäneet sirkusteemaisen show’n ja sen jälkeen juotiin mehua, syötiin jäätelöt ja mentiin kotiin. Kukaan ei oikeastaan itkenyt vaan kaikki lähtivät hyvillä mielin odottamaan ekaluokkaa. Mutta täällä! Taas olen päässyt tutustumaan uuteen ilmiöön, eli eskarin (infantilin, jota käydään 3-vuotiaasta alkaen kolmen vuoden ajan) päättäjäisiin. Voi pojat, niitä on juhlittu viime viikot, ja kaikki huipentui eilen koulun esitykseen ja sen jälkeen vanhempien lapsille järjestämään juhlaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensin lapsista otettiin nuo valokuvat valmistujaislakki päässä. Kuvat olivat aika kalliit näin espanjalaisessa mittakaavassa, ja me ei oikein tiedetty mitä odottaa: Koulusta kysyttiin halutaanko valmistujaiskuvat (ja koska kaikki halusivat niin totta kai mekin) ja käskettiin tuoda kaksikymppiä. Viime viikolla saimme sitten kotiin nuo yksilökuvat sekä kaikkien lasten ”valmistujaiskuvista” kootun taulun. Hienot ovat! Sen lisäksi nuo 6-vuotiaat ovat viikkojen ajan harjoitelleet valmistujaisjuhlaa varten. Ja vanhemmat järjestäneet juhlia lapsille. Perjantaiaamuna, viikko ennen kesäloman alkua, pääsimme me aikuiset sitten näkemään tämän juhlan. Kuten aiemmin kerroin, tätä varten oli pidetty aiemmin oikein vanhempainilta, jossa oli käyty läpi lapsille toivottu vaatetus sekä arvottu istumapaikat – me olimme ”takarivillä” (eli pienen juhlasalin kolmannella rivillä…) ja kaikki olivat siitä todella pahoillaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Juhlassa lapset esittivät joitain tanssi-, laulu ja runoesityksiä sekä kertoivat vanhemmille, mitä kuluneen kolmen vuoden aikana eskarissa oli tapahtunut. Kaikille oli annettu puherooli ja jokainen sai raikuvia taputuksia. Myös meidän ummikkona espanjalaisessa koululaitoksessa aloittanut keskimmäinen kävi kuiskaamassa mikrofoniin vuorosanansa espanjaksi, luokkakavereiden tsempatessa vieressä. Lasten opettaja sekä avustamassa ollut rinnakkaisluokan ope yksi kerrallaan kutsuivat lapset lavalle, laittoivat näille koulun logolla varustetun nauhan ja valmistujaislakin päälle. Lopuksi opettaja piti tunteellisen puheen, sai meiltä vanhemmilta matkalahjakortin sekä me muut vanhemmat lahjoimme luokan ”luottovanhemman”, jollainen jokaisella luokalla on myös primariassa, alakoulussa. Delegada, joka toimii linkkinä vanhempien ja opettajan välillä. Sellainen ihmis-Wilma, ikään kuin.

 

Noin 40 minuuttia kestäneen juhlan jälkeen otettiin vielä loputon määrä valokuvia, ihasteltiin tuota 25 lapsen mahtavaa luokkaa ja lopulta lähdettiin valmistautumaan juhliin. Koulupäivän jälkeen lapset sisaruksineen, vanhempineen ja jotkut jopa isovanhempineen ahtautuivat yhteen alueen monista lasten juhlatiloista (sellaiseen, missä mekin vietettiin yhdet syntymäpäiväjuhlat). Äidit olivat askarrelleet jokaiselle lapselle, sekä näiden sisaruksille, mitalit ja joukon erilaisia pieniä graduation-teemaisia lahjoja. Sen lisäksi läheisestä ravintolasta oli tilattu ruokaa sekä aikuisille että lapsille, jääkaappi täytetty herkuilla, juomilla (kyllä, myös kylmällä kaljalla) ja kun lasten opettaja liittyi seurueeseen, hän toi mukanaan lapsille lahjaksi tilaamansa kakun.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Me viihdyimme juhlissa yli neljä tuntia. Sinä aikana lapset saivat riehua itsensä väsyksiin kiipeilytelineessä ja pomppulinnassa, herkutella rajattomasti ja vastuuvanhempi sekä muutama muu äiti olivat järjestäneet palkintoseremonian, jossa jokainen lapsi sai palkinnon jostain ansiosta; puheliain luokkakaveri, paras maalivahti, vastuullinen opiskelija, innokkain tanssija. Meidän lapsemme palkittiin ”sinä suloisena blondina, joka oppi vuodessa puhumaan espanjaa”. Myös veljet ja siskot saivat mitalinsa, sekä totta kai opettaja. Harvoin olen nähnyt näin lasten ehdoilla tapahtuvaa tilaisuutta, jossa jokainen lapsi isossa joukossa saa erikoishuomiota. Koska kyseessä oli juuri lasten juhla, ei muksuja oikeastaan komennettu ollenkaan ja he saivat syödä juuri sitä mitä teki mieli, oli se sitten sipsejä, keksejä tai kananugetteja. Ensin pyörin poikien vieressä ja yritin pitää huolta trampoliinivuoroista tai siitä, etteivät heittele pallomeren palloja. Sitten luovutin ja menin vanhempien seuraan, jossa opettaja ja muut joivat olutta, katsoivat jalkapalloa ja muistelivat kuluneita vuosia kyynel silmäkulmassa.

 

Vaikka alkuun tämä tuntui melkoiselta liioittelulta, olin itsekin eilen päivän päätteeksi liikuttunut ja juhlafiiliksissä – ja vähän masentunut, kun kaikki eskarin päätökseen liittyvät juhlallisuudet oli nyt ohi. Lapsille se oli varmasti myös vähän helpotus, sillä kulunut kuukausi on kaikki koulussa pyörinyt tämän ympärillä, ja nyt he ehtivät viikon vielä valmistautua kesälomaan. Erityisesti esiintymiset ovat jännittäneet monia pienistä, ja aiheuttaneet ilmeisesti useammille unettomia öitä. Kovin reippaasti ja innokkaasti he kuitenkin esiintyivät vanhemmille ja videokameroille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos ikinä palaamme Suomeen, lapsille on varmasti iso järkytys se, miten vähän he saavat huomiota. Täällä laskin, että eilen meidän lapsille tultiin kehumaan sitä guapoa, mitä kuulemme koko ajan, yli 20 kertaa. Tiedän, ettei se nyt ole mikään järkevin kehu lapselle, ylistää nyt pelkkää ulkonäköä, mutta kyllä nuo selvästi nauttivat siitä että saavat paljon huomiota. Eikä vain huomiota, vaan tulevat huomioiduiksi: heiltä kysytään kuulumisia, heidät tervehditään silmiin katsoen, tuntemattomat ihmiset pörröttävät kadulla tukasta, kaupassa kassat juttelevat heille kun seisomme jonossa. Heidät nähdään. Olen itsekin alkanut paljon avoimemmin huomioimaan vieraat lapset ja osoittamaan ihailua (tietenkin yritän osoittaa kehut muista kuin ulkoisista ominaisuuksista, mutta myönnän kyllä harrastaneeni sitä ”que niña más linda!” puhetta itsekin…).

 

Näin meillä on melkein päätöksessä ensimmäinen kouluvuosi Espanjassa. Aiheesta tulee vielä toinen postaus, mutta nyt vielä fiilistelen hetken eilistä ja niitä ihania 6-vuotiaita, jotka olivat kaiken keskipisteessä. En voisi olla onnellisempi siitä, millaiseen luokkaan P lopulta päätyi. Kaikki lapset ovat mitä suloisempia persoonia ja vanhemmat reiluja, hauskoja ja avuliaita tyyppejä sekä maailman sydämellisin opettaja, joka uskomattomalla yhdistelmällä lempeyttä ja rajoja on vuoden ajan pitänyt huikeaa huolta tuosta porukasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PISSAJUTTUJA

Täytyy sanoa, että viime aikoina usko omiin kasvatuskykyihin on ollut koetuksella. Esimerkiksi lasten kanssa. Viime viikolla eräänä todella univelkaisena päivänä olin niin väsynyt, että mun pick your battles-periaate muuttui sellaiseksi antautumiseksi ja lapsen kinutessa kännykkäaikaa huokaisin vain ”ihan sama, äiti ei nyt jaksa kieltää”. Siinä missä 7-vuotiaan valikoiva kuulo jättää monta käskyä tai komentoa noteeraamatta, niin tämän se kyllä rekisteröi ja juoksi riemusta kiljuen hakemaan pikkuveljensä: ”Nyt kannattaa pyytää peliaikaa, ÄITI EI JAKSA KIELTÄÄ!”. Kauheasti taputtelin itseäni selkään. Samanlaista onnistumista on nyt ollut tämän kuukauden verran saman katon alla asuneen koiranpennun kasvatus.

Nyt kysyn ihan rehellisesti neuvoa. Ja kun sanon ”ihan rehellisesti”, tarkoitan sitä, että olen ennenkin kysellyt neuvoja mutta päätynyt kuitenkin tekemään just ihan päin vastoin niin kuin itse pidän parhaana. Nyt lupaan kokeilla kaikkea, mitä en ole vielä kokeillut.

Nimittäin Tassu, tuo ”mäyräkoiramix” jonka vanhemmista kumpikaan ei ole luultavasti mäyräkoiraa nähnytkään, ei opi sisäsiistiksi. Ja ehei, en siis kuvittele että vajaa puolivuotias koira heti sisäsiistiksi oppisikaan. Tässä nyt on elämäni viides koiranpentu – ja muuten itsepäisin. Hän ei pissaa ulos. Siis ei millään. Kun aamulla nappaan koiran suoraan sängystä (joo, meidän sängystä…) kainaloon ja juoksen suoraan ulos pyjamassani – tässä vaiheessa koiranpentu on ollut jo noin 7 tuntia pissaamatta – niin ei, hän ei pissaa. Hän ulvoo ja kiskoo kotiin. Mutta hän ei pissaa. Meillä on takana yksi ainoa onnistuminen, kun vuorottelin pihalla seisoskelu- ja kävelytysvuoroja Käytännön Miehen kanssa. Tuona lauantaiaamuna vietimme ulkona 4 tuntia 18 minuuttia ennen kuin hän pissasi. Huolimatta runsaista kehuista ja avokätisestä Frolic-palkitsemisesta hän ei ymmärtänyt tehneensä mitään oikein, eikä tämä ole toistunut. Sen sijaan hän pidättelee ulkona uskomattomalla sitkeydellä ja kotiin tullessa juoksee onnesta ulisten pissaamaan olohuoneen lattialle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävelylenkkien lisäksi olemme kokeilleet esimerkiksi sitä, että otamme pissapaperin mukaan pihalle. Voin kertoa, että se on herättänyt lähinnä hämmennystä, niin koirassa kuin ohikulkijoissa. Sisäänpissailuun emme reagoi, jollei lasten tuomitsevia ÄITI TAAS TASSU PISSAA huutoja lasketa. Luonnollisesi kylvettäisin koiran maksapateessa jos se ymmärtäisi tehdä asiansa ulos; se kyllä haistelee muiden viestit, mutta ei ymmärrä jättää omaansa. Olemme katsoneet opetusmielessä kuinka muut koirat pissaavat pihalle ja kehuneet näitä koiria ylitsevuotavasti, vähän kuin vinkaten Tassulle että tällä tavoin hänenkin pisteet kasvaisivat muiden silmissä.

Onneksi on kivilattia, ja edistysaskeleena voisi pitää että koira hiippailee kakalle parvekkeelle tilaisuuden tullen, mutta vähän on huumori loppunut. Toki tässä on ehditty katsoa ja kuvata auringonnousuja ja -laskuja kun pyöritään odottamassa koiran aineenvaihdunnan toimimista La Línean rantareiteillä. Sen lisäksi olemme tutustuneet La Línean koirapuistoon, joka on niin hieno ja hauska ettei se ole ollenkaan suuhtessa kaupungin yleiseen rähjäisyyteen. Nyt vain kaikki oman elämänsä Cesar Millanit ja mitä näitä tuirekaimioita onkaan, antakaa tulla, millä se oppii!?

PAKOLLISTA PERHEAIKAA

Kun asuimme vielä Suomessa, elimme aika kiireistä elämää. Pojat olivat kerhossa ja eskarissa, he näkivät paljon kavereitaan, meillä oli harrastuksia (enemmän kuin mitä olin vannonut ikinä olevan) ja minä – minulla oli harrastuksia! Ja kaikkia juoksuja! Kävin milloin missäkin kissanristiäisissä, leffoissa, kotibileissä, koulussa. Vaikka olin periaatteessa kotiäiti, niin elämä tuntui olevan kaikkialla muualla kuin kotona. Poikienkin kanssa lähdimme aina tilaisuuden tullen uimahalliin, kirjastoon, kavereille, lastenkonsertteihin tai vain kaupungille luuhaamaan.

Tämä on ehkä yksi eniten elämässäni muuttuneita asioita viimeisen vajaan vuoden aikana. En uskonut, että ruuhkavuosia elävä ihminen voisi näin sanoa, mutta meillä on perheaikaa jopa hieman liikaa. Isommista pojista olen viikossa erossa koulupäivien verran eli noin 25 tuntia, pienimmästä en sitäkään. Koska täällä lapset eivät saa olla yksin kotona eivätkä kodin ulkopuolella, me olemme varsin kiinni toisissamme, halusimme tai emme. Jos yhdellä lapsella on menoa, on muiden yleensä mentävä mukaan. Jos yksi tarvitsee raitista ilmaa rauhoittuakseen, saa koko jengi luvan ulkoilla. Nyt kun kuopuskin aloittaa isoveljiensä tapaan rugbyharrastuksen, lähtee sinne koko perhe aina sunnuntaiaamuisin. Mikä siinä muuten on, että lasten harrastukset alkavat viikonloppuisin aivan epäinhimilliseen aikaan?

Tässä on toki hyvätkin puolensa. Tämä aikahan on ohi suunnilleen ennen kuin pääsen tämän blogipostauksen loppuun: viiden vuoden päästä minua kaivataan luultavasti lähinnä kokiksi ja kodinhoitajaksi. Nyt intensiivinen yhdessäolo toivottavasti palkitaan sillä, että olemme läheisiä loppuelämän – enkä nyt tarkoita, etteivätkö ihmiset jotka eivät vietä viikossa 140 tuntia samassa tilassa jälkikasvunsa kanssa voisi olla läheisiä. Tiedän hyvin tarkkaan kaiken, miten lasteni elämässä tapahtuu. Tunnen luokkakaverit ja heidän vanhempansa, kun alakoululaistenkin syntymäpäivillä ovat vanhemmat mukana (ja silloin ei sovi lukea kirjaa tai näprätä puhelinta, kokeiltu on!).

Mutta rehellisesti sanoen kaipaan suomalaisessa kulttuurissa sitä vapautta, mikä lapsilla on. Että kotipihalle voisi mennä ilman jatkuvaa valvontaa. Yökyläilyjä ja naapuriapua, jossa milloin omat lapset ovat naapurissa tai naapurin lapset meillä – kumpikin vapauttaa minut viihdytysvuorosta. Päivähoitoa ja vähän pidempiä koulupäiviäkin ehkä, tai harrastuksia jonne voisi vain hylätä lapsensa ja mennä itse vaikka lenkille. Tämä saattaa kuulostaa tylyltä; halusin lapsia ollakseni heidän kanssa. Mutta liika on liikaa! Kotona käymme helposti toistemme hermoon ja kun joku tarvitsee koko ajan, en oikein saa tehtyä mitään asioita loppuun. Määrä on siis korvannut laadun, kun en jaksa olla henkisesti läsnä kaikkea sitä yhdessäoloaikaa.

Paikallinen ystäväperhe on tietenkin helpottanut asiaa hieman, mutta koen myös syyllisyyttä siitä etten jaksa hoitaa lasten sosiaalisia suhteita ihan sillä innolla kuin pitäisi. Leikkitreffien sopiminen espanjalaisten kanssa tuntuu vaikealta, koska täällä perheet eivät kyläile toistensa luona vaan enemmänkin lapset käyvät leikkimässä koulun jälkeen toisillaan – tämäkin vaikuttaa olevan enemmän käytännön syistä kuin lasten kaveruussuhteita ylläpitääkseen. Muuten perheet tapaavat puistoissa ja kaupungilla, mutta tuntuu, että tuppautuisin. Espanjalaiset lapset leikkivät paljon serkkujensa ja muiden sukulaisten kanssa. Toki käymme puistoissa ja sieltä usein löytyy seuraa leikkeihin, mutta jokainen kolmesta pojasta tarvitsisi myös vapaa-ajalla enemmän ikäistään seuraa ja vähemmän veljiensä varjostusta.

En tiedä, millaisena ajanjaksona pojat tämän isompina muistavat. Jääkö traumoja siitä, että he eivät päässeet lainkaan itsenäistymään vaan äiti oli koko ajan kosketusetäisyydellä. Ja onhan se oikeasti hienoa, tarjota sitä syliä aina kun on tarvis ja käydä päivittäin spontaaneja keskusteluja. Vähän jännittää se, millainen syksy meillä on luvassa jos kuopus ei pääse ollenkaan esikouluun. Se tarkoittaa taas lisää laatuaikaa, ja jopa kuopus taitaa olla sitä mieltä että ya basta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA