SEVEN SISTERS

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänään hypättiin bussiin: Brightonissa asuva isäntäpari lupaili viedä espanjattarensa maaseudulle, eli tunnin bussimatkan (meno-paluu 6,5 puntaa ihanalla doubledeckerillä, tietenkin) päähän Seven Sisters-kallioiden keskelle, merenrantaan, luonnonpuistoon. Jo pelkkä bussimatka oli mukava kokemus: hyvät eväät, hauskaa seuraa, bussin ylemmän kerroksen etupaikat, monta läpiajettua brittiläistä pikkukylää, funkkisarkkitehtuuria, merenrantoja. Viihdyn muutenkin julkisissa kulkuneuvoissa suorastaan omituisen hyvin, ja etenkin matkoilla tykkään tarkkailla bussista tai ratikasta käsin paikallisten arkea. Kaksikerrosbussin yläkerrassa pääsee usein kurkkimaan suoraan koteihinkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alueella saisi kulumaan aikaa vaikka kuinka paljon; vaellettavia polkuja riittää ja merenrantaan olisi ihana pystyttää piknik. Meidän fiilistelyä vähän hoputtivat sade ja aikataulut, emmekä lähteneet kiipeilemään kallioiden päälle. Tähän kyllä vaikutti myös laiskuus ja korkeanpaikankammo. Jos en olisi matkassa pelkällä käsimatkatavaralla, olisin poiminut itselleni kassin täyteen ihania, pyöreitä, merenhiomia kiviä ja liitukiviä, joita pojat olisivat varmasti arvostaneet. Todella kaunis paikka, jo pelkkä noin kilometrin mittainen kävelymatka päätieltä rantaan joen vartta pitkin oli rentouttava. Paitsi polut ja tiet ovat aika täynnä eri märehtijöiden kakkaa, eli ihan millään ykköskengillä ei kannata lähteä liikkeelle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka olen tähän asti pitänyt paljon Brightonistakin, teki tosi hyvää päästä luonnon keskelle ja katselemaan avomerta. Sää on ollut kohtuullinen, vaikka aika perinteinen brittiläinen. Monella tapaa paikasta tuli mieleen Skotlannin rannat. Suosittelen ehdottomasti, jos aikaa on pari päivää tai enemmänkin, ja voin vain kuvitella miten ihana (ja täysi) kohde on kesäisin. Iski myös akuutti koirakuume: miten mahtavaa olisi päästä vain oma sesse vapaaksi ja jodlailla itse tuolla nummilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja ei yhtään postausta ilman pientä valitusta: tämän huikean urheilusuorituksen jälkeen olisi maistunut tuoppi ja pubilounas, mutta paikan ainoa ”ravintola” oli niin tarjonnan kuin palvelunkin puolesta ihan pohjanoteeraus. Onneksi oli niitä eväitä, ja palattiin sitten Brightoniin syömään. Mutta tukassa suolainen tuntu ja kengänpohjassa lampaankakkaa. Nyt nukuttaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MATKOILLA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Terveisiä Brightonista!
Lensin eilen lomalle, yksin! Ensimmäistä kertaa, öhm… no, tosi pitkään aikaan. Lentäminen ilman lapsia tuntui jopa tylsältä, vaikka sain kyllä 2,5 tuntia kulumaan ihan vain ulos tuijotellen. Gatwick vähän masensi yöllä, mutta Brighton piristi. Neljän päivän miniloma, luvassa vähän retkiä, rästihommia, pubilounas, pakollisia turistinähtävyyksiä ja itsehillinnän harjoitusta kirja- ja paperikaupoissa. Vähän kuumottaa, sillä kuopuksen keväällä neljä kertaa sairaalaan vienyt kurkunpäätulehdus oli niin pahana, että laskeuduttua ensimmäinen viesti Espanjasta oli arvailua siitä, tulisiko taas sairaalakeikka vai ei. Ei ehkä sellainen viesti, jonka ensimmäistä kertaa yli yhden yön lapsistaan erossa oleva äiti haluaisi lukea. Hyvin ne varmasti pärjäävät.

RÄHJÄINEN LA LÍNEA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun minulta pyydetään todistusaineistoa kotikaupungimme rähjäisyydestä… no, minähän annan sitä! Todettakoon nyt ihan ensimmäisenä, että La Línean rähjäisyys ei oikeasti häiritse meitä edes hirveän paljon. Minä pidän tästä kaupungista todella paljon – olen siitä kirjoittanut aiemmin esim. täällä – ja osittain juuri sen ”autenttisuutensa” ansiosta. Olen asunut paljon köyhemmissäkin ja kurjemmissakin kaupungeissa, ja oikeastaan La Línea muistuttaa paljon Latinalaisesta Amerikasta. Tietenkin kapeat ja yleensä enemmän tai vähemmän rikkinäiset kadut sekä roskat ja koirankakat aiheuttavat logistisia haastetta kun liikutaan välillä rattaiden kanssa, mutta noin yleensä en siis kulje päivät pitkät ympäriinsä järkyttyneenä likaisuudesta tai ränsistyneisyydestä.

Sille on kuitenkin ihan oma Facebook-ryhmänsä (tai oikeastaan useampakin), kuten tämä, jossa yritetään tuoda esille kaupungin hajoamista käsiin ja herätellä pormestari Juan Francoa, josta mulla ei oikeastaan ole mitään mielipidettä. Asumme kaupungintalon vieressä ja saamme parvekkeeltamme seurata, kun tasaisin väliajoin pihalla osoitetaan mieltä. Meille Juan Franco on se tyyppi, joka moikkaa matkalla leikkipuistoon. Paikalliset ainakin ovat tyytymättömiä enkä voi heitä syyttää: Me olemme täällä vain käymässä, emme ”jumissa”, mutta turhautuisin varmasti jos todistaisin oman kotikaupungin rappiota. Koska, kaikesta kauneudestaan huolimatta, voidaan puhua rappiosta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tilastot tietenkin puhuvat puolestaan: La Línea on esimerkiksi Espanjan saastunein kaupunki (tähän tietoon paikallinen tuttavamme totesi hyvin lakonisesti, että onpa mukava olla ensimmäinen edes jossain…). Syyt ovat ihan selkeät: koko kaupunki on rakennettu osittain jollekin jättömaalle, naapurissa on öljyjalostamo, Gibraltarille kulkeva liike jumittaa juuri La Líneassa ja sen lisäksi on rahtilaivat salmen molemmilla puolilla (jos et vielä pode tarpeeksi maailmantuskaa, suosittelen tätä Ylellä nähtävää dokumenttia aiheesta). La Línea on myös jaetulla 2. sijalla Espanjan köyhimpänä kaupunkina ja kolmen eniten konkurssikypsän kaupungin joukossa.

Kaupungin työttömyyslukemat huitelevat jossain 50 prosentin kulmilla. Kaupunki pyörii pitkälti huumekaupasta saadulla rahalla – tämä ei ole edes mitään urbaanilegendaa vaan huumeiden vastaista työtä poliisissa tekevän tuttavamme vahvistama fakta, josta kerrotaan myös lehdistössä – eikä siihen puututa kovin suurella innolla, koska jokainen euro on tarpeen. Olen itse joutunut keskelle huumeiden salakuljetusoperaatiota ollessani kävelyllä rannalla, ja poliisien ratsiat, merellä kiertävät rajavartijat ja satunnaisesti päällä pörräävät helikopterit ovat aika arkinen asia täällä. Sinällään huumeidenkäyttö ei näy erityisen paljon katukuvassa, enkä ole koskaan pelännyt täällä siitäkin huolimatta, että myös väkivalta- ja ryöstötilastoissa La Línea on sijoittunut korkealle ja aina kun poistun kotoa olkalaukku avonaisena, on minuutissa joku mummeli nykimässä hihasta että ”hija, nyt sulje se laukku!”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En edes uskalla ajatella, mitä lähestyvä Brexit aiheuttaa La Línealle. Kun kaupunki kärvistelee jo nyt rahapulassa, mitä käy jos kaikki tuhannet päivittäin rajan yli kulkevat eivät enää pääsekään töihin? Ja kaikki sadat, jopa tuhannet, kaupungissa asuvat expatit lähtevät kun päivittäinen rajanylitys ei suju enää entiseen tapaan? Viime viikolla paikallismediassa kohistiin kuolleista kaksosvauvoista, jotka syntyivät keskosina ja joita ei voitu La Línean sairaalassa pelastaa, vaikka vauvat olisivat oikealla hoidolla selvinneet. La Línean sairaala tulvii, kirjaimellisesti hajoaa käsiin – ja kaupungissa on jo uusi, komea sairaalarakennus, joka on tyhjillään odottanut potilaita jo vuosia. Emme tarkalleen tiedä, mikä on syy sille, ettei sitä ole otettu vielä käyttöön, ilmeisesti rakennus ei täyty kaikkia viranomaisvaatimuksia, mutta tilanne aiheuttaa suurta raivoa lalinealaississa. Ja aivan syystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu ihan parin kilometrin säteeltä kodistamme, viimeisin naapurikorttelista. Täällä on myös kauniita pihoja ja puistoja, upeita talojakin, mutta nyt pyydettiin näyttämään se ei-niin-pittoreski puoli. Sitä täällä riittää. Paljon tyhjiä tontteja keskellä kaupunkia, vanhojen kauniiden rakennusten välissä, tontteja joilla asuu esimerkiksi villiintyneitä porsaita, hylättyjä leikkipuistoja, kadulle dumpattuja huonekaluja, keskeneräisiä rakennusprojekteja, reikäisiä katuja. Ja sitten toisaalta maailman kauneimmat auringonlaskut, ihana pieni keskusta kahviloineen ja aukioineen ja lämmin, suvaitsevainen ilmapiiri. Tasapaino, monella tapaa.

P9245144.jpg

KUHERRUSKUUKAUSI KAUPUNGISSA

Ennen kuin lähdettiin juhannuksena Espanjaan, vietettiin varsin kiireinen kuherruskuukausi tuon entisen kotikaupungin kanssa. Meillä oli ainakin kilometrin mittainen to do-lista, mutta ei ehditty toteuttaa edes puolia. Onpahan tekemistä tuleville Suomen-lomille! Sen verran saatiin kuitenkin muuttojärjestelyiden ohessa aikaiseksi, että Vintin lisäksi käytiin Korkeessa, Päivälehden museossa sekä saaristoristeilyllä.

Mustikkamaalla sijaitseva Korkee on ollut meidän perheen kestosuosikki jo kauan. Se toimi jälleen erinomaisesti, vaikka 2-vuotias tarvitsi melko paljon apua kolmannella, eli vaikkeimmalla näille alle 100-senttisille suunnatuista radoista. Se ei silti menoa hidastanut, tyypit jaksoivat juosta kolmea rataa läpi niin monta kertaa että sekosin laskuista. Jälleen kerran ei voi kuin kiitellä henkilökunnan hyvää asennetta ja ihan kohtuuhintaista, liikunnallista ajanvietettä. Korkee, jossa riittää aikuisillekin kiivettävää, on auki lokakuun loppuun asti – lämmin (tai ei ehkä enää niin lämmin, mutta suuri!) suositus!

pampula-korkeessa.jpg

päivälehden-museo.jpg

Yksi meidän perheen luottokohteista Helsingissä on ollut Päivälehden museo, jossa on vielä viikon verran käynnissä näyttely Viisi ihmeellistä aarretta – seikkailu oppikirjojen kuviin. Museon pysyvien näyttelyiden rinnalla on ollut aina nämä vaihtuvat lastennäyttelyt, jotka ovat aina toiminnallisia ja huolella rakennettuja. Tällä kertaa meidän pojat pitivät kuitenkin näyttelyä tylsänä ja se tuntui olleen pettymys (odotukset olivat korkealla aikaisempien kokemusten perusteella), mutta menisiköhän se sen piikkiin että olivat vähän kohderyhmää nuorempaa? Aikuinen kyllä arvosti näyttelyn visuaalisuutta, mutta toisaalta siellä saattoi tulla yliannostus tekstiä, kuvaa ja tekemistä. Tällä kertaa lapset juoksivat jutut läpi ja halusivat jäätelölle.

päivälehden-museo-helsinki.jpg

museo-lapsille-helsinki.jpg

Meidän Suomen kotimme maisemaan kuului erottamattomasti oman uimarannan ohitse lipuvat turistilaivat, ja joka kesä puhuimme sellaiselle menevän ja asettuvamme turistien rooliin. No, nyt kun alkoi olla viimeinen tilaisuus sille niin suuntasimme Herttoniemenrannasta Kauppatorille ja valitsimme kahdesta isoimmasta saaristoristeilyjä tarjoavasta laivasta sen, joka olisi ohittamassa meidän kotikulmamme. Ei yhtään menovinkkipostausta ilman valitusta hinnasta, mutta kyllä taas kirpaisi kaksi aikuista ja kolme 2-7-vuotiasta laste…65 euroa, 1,5 tunnin risteily! Auts! Hinnasta kitisemisen lisäksi täytyy valittaa, että sekä Royal Linen että IHA-Linesin verkkosivuilta saatava informaatio risteilyistä on ihan onnetonta. Noh, löydettiin laivaan ja risteiltiin. Kesäkuun alussa kannella kävi liian kylmäksi, mutta tunnin saaristossa kiertelyn jälkeen saavutettiin vihdoin Herttoniemenranta ja päästiin vilkuttamaan (melko tyhjälle) uimarannalle, aivan kuten meillekin aina vilkutetaan.

herttoniemenranta-mereltä-käsin.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä ensi kerralla pojat jaksavat paremmin vain istua ja ihailla maisemia. Aika nostalginen olo laivalla tuli. Ja nyt näitä kuvia katsellessa: ei ole kovin montaa parempaa asiaa kuin kesäinen Helsinki. Kotiseuturakkaus, olkootkin että olen syntyperäinen tamperelainen, sykkii juuri kesä-Stadiin, jossa tuntuu olevan rajattomat mahdollisuudet elää ikimuistoinen kesä. Kaikkia näitä aktiviteetteja ehtinee tehdä vielä hetken ennen kuin vuosi vaihtuu virallisesti ehtoopuolelleen, tai sitten laittaa korvan taakse ensi kesää varten. Sehän on jo, öhm, 9 kuukauden päästä!

väsyneet-veneilijät.jpg

purjeveneet-itämerellä.jpg