KUN AUTOFIKTIO ALKOI ÄRSYTTÄÄ

Olen kuluneen vuoden aikana lukenut ja kuunnellut suhteellisen paljon autofiktioksi luokiteltavia teoksia. Listalta löytyy ainakin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti, Aino Vähäpesolan Onnenkissa ja nyt viime viikolla luin muutamassa tunnissa läpi Emmi-Liia Sjöholmin uunituoreen Paperilla toinen-esikoisteoksen. Jotkut ehkä sanoisivat Jussi Nikkilän Näyttelijää autofiktiiviseksi, mutta kirjailija itse ei sitä myönnä, ja hyväksyn sen: ihan samaa sarjaa se ei näiden kirjojen kanssa ollutkaan (arvio lyhyesti: ylipitkä, siinä oli runsaasti kauniita hetkiä mutta tuntuu kuin liikaa herkistelyä pelätessään tekstiin on tungettu jatkuvasti groteskeja elementtejä, kirja onneksi parani loppua kohti mutta herätti aika fifty-fifty negatiivisia ja positiivisia tunteita). Joten ensimmäinen disclaimer: ymmärrän kyllä, että jos joku genre on alkanut ärsyttämään, sitä ei ehkä pitäisi lukea. Maailma on toden totta täynnä kirjoja, enhän lue mitään Remeksen dekkareitakaan kun tiedän että ne eivät kiinnosta mua yhtään. Mutta puolustaudun sillä, että lähes kaikki lukulistaltani löytyvät autofiktiiviset (usein esikois-)teokset ovat nousseet jonkinlaisiksi ilmiöiksi vähintään omassa kuplassani, ja minä rrrrakastan puhua kirjoista – ne on siis pakko ollut lukea läpi vähintäänkin siksi, että voi osallistua keskusteluun omassa kaveripiirissä.

Ja toinenkin disclaimer: kyllä, olen ehkä vähän kateellinen. Totta kai minäkin haluaisin kirjoittaa (ja julkaista!) kirjan. Eivätkö kaikki, jotka saavat kirjoittamisesta kicksinsä, halua? Mutta sitten seuraa taas puolustus: en ole koskaan kuvitellut, että jos ja kun aloittaisin kirjoitusprosessin, kirjoittaisin omasta elämästäni. Onhan se toki ollut tapahtumarikas eikä varmasti kukaan kirjailija jätä ammentamatta omasta menneisyydestään, mutta en mitenkään näe että kirjoittaisin vielä kolmekymppisenä mitään itsereflektiota omaa päiväkirjaa laajemmalle yleisölle. Tuntuu, että kaikki on vielä kesken, minun tarinallani ei ole loppua eikä opetusta eikä ihan kauheasti annettavaa. Vastaanoton perusteella olen ilmeisesti väärässä ainakin sen osalta, miten paljon autofiktiosta voi olla iloa lukijalle. Etenkin Savonlahden ja Sjöholmin teosten sosiaalisessa mediassa saavuttama suosio on vaikuttanut musta suorastaan kulttimaiselta. Jo siksi, että kirjojen kannet ovat vilahdelleet vaikuttajien kanavissa ahkerasti jo ennen virallisia julkaisupäiviä, halusin tutustua tähän ilmiöön.

Mutta mua ja autofiktiota ei ole tarkoitettu yhteen, vaikka monelle viimeisen vuoden sisällä luetulle kirjalle kuvittelisin olevani juuri sitä kohderyhmää, jota kustannustoimittaja on ajatellut dollarimerkit silmissä vilkkuen. Kolmekymppinen, äiti, repaileseen työelämään kyllästynyt puoliakateeminen kaupunkilainen. Näitä ominaisuuksia löytyy kirjoittajistakin. Ja totta kai samaistumispintaa on riittänyt. Jokaisesta teoksesta olen tunnistanut itseni tai ainakin tunteita, erityisesti Kekkonen ja Sjöholm kuvaavat äitiyden alkuaikoihin liittyvää kipuilua kovin tutulla tavalla – joskin se tuntuu jo vähän kaukaiselta, samalla tavalla kuin se hetki kun prinsessa Dianan kuolemasta tiedotettiin jonkun MTV3:n sunnuntaiaamupäiviin kuuluvan hevostalliohjelman päällä, jota ilmeisesti myös Sjöholm oli juuri silloin katsonut, kuten minäkin! Nämä kirjat ovat täynnä sellaisia sukupolvikokemuksia, joita tekee mieli mehustella, osa lapsuudesta, osa siitä millaista arkea 80-luvulla syntyneet elävät nyt. Ajankuvia, jotka kelpaa säästää myös tuleville polville.

Tunnen kuitenkin itseni myös armottoman vanhanaikaiseksi, kun en osaa mieltää tätä genreä kaunokirjallisuudeksi samalla tavalla kuin niitä tämän vuosituhannen teoksia, jotka ovat vieneet minut toiseen aikaan, paikkaan ja ulottuvuuteen ja saaneet itkemään jonkun aivan toisenlaisen elämän edessä, mainittakoon nyt vaikka Katja Ketun Kätilö tai Ulla-Lena Lundbergin Jää, tuo ainutlaatuinen lukukokemus, joka palkitsi lopussa sitkeän lukijan. Näiden rinnalla tunnustukselliset, enemmän hetkiä kuvaavat kuin klassista draaman kaarta seuraavat autofiktiiviset teokset tuntuvat höttöisiltä. Niihin mahtuu kauniita lauseita, erinomaisia oivalluksia ja tarkkanäköistä analyysia, mutta ne tuntuvat jo kirjoittajiensa tuttuuden ja tunnistettavuuden vuoksi jotenkin banaaleilta. Tuntuu pahalta kritisoida kirjoja, jotka ovat niin henkilökohtaisia, varsinkin kun jokaisella teoksella on ansionsa. Mutta kun tämä ilmiö huolettaa: quo vadis perinteinen kaunokirjallisuus, sellainen, joka vie mut ajassa eteen- tai taaksepäin, paikkoihin, joihin matkustaa vain mielikuvituksessa, kokemaan asioita joita en itse ole kokenut? En halua loputtomasti lukea kahviloista, jotka tunnistan kirjoista vaikka niiden nimiä ei mainitakaan, enkä siitä deittisovelluksesta, jota alan kuitenkin selata heti kun pidän taukoa lukemisesta.

Saattaa olla, että muutan mieleni parin vuoden päästä, jos autofiktio jatkaa voittokulkuaan. Tästähän pitäisi olla kiitollinen, koska sosiaalisessa mediassa rummutetut teokset tavoittavat varmasti sellaisiakin lukijoita, joille ne minun haikailemat old school-romaanit ovat liian raskasta luettavaa. Enkä väheksy sitä vertaistukea ja lohtua, mitä Sjöholm, Savonlahti, Kekkonen ja Vähäpesola ovat voineet tarjota kirjoittamalla rehellisesti auki omia tunteitaan. Nykyaikana en kuitenkaan vielä näe, että pelkkä inhorealistisuus ja omien traumojen avaaminen tekisivät kirjasta kirjana hyvän, mutta epäilen jääväni ennen pitkää vähemmistöön vanhanaikaisten vaatimusteni kanssa. Siksi halusinkin räntätä tänne omaan autofiktiooni, jossa voin rauhassa kirjoittaa omaa tarinaani auki, juuri sellaisina pieninä otteina mitä toiset ovat onnistuneet taltioimaan kansien väliin.

IHAN PARAS IKÄ

Mulla ei toki ole kokemusta lapsista, omista siis, kuin kymmeneen ikävuoteen asti mutta jotenkin epäilen että ne sitä seuraavat (varhais)teiniyden ajat eivät kuitenkaan näin vanhemman näkökulmasta ole se kaikista antoisin ajanjakso. Siksi uskallan ihastella sitä miten ihana ikä kuopuksella on menossa. Siitä asti kun hän täytti neljä, kun pahin uhmaikä oli taputeltu ja nyt kun hän viisivuotiaana vielä kerää voimia tulevaa eskariuhmaa varten, hänen seuransa on ollut aivan huikeaa. Ei aina, ei todellakaan, mutta mikä täydellinen elämänvaihe näin äidin mielestä, kun hän on yhä vähän vauva, joka haluaa olla sylissä, katsoa ihailevasti silmiin ja silittää hiuksia, käpertyä ihan kiinni nukkumaan ja pitää kädestä matkalla päiväkotiin, ja toisaalta hänellä on jo järkeä sen verran että hän voi mennä ulos omalle pihalle kaverien kanssa, hän uskaltaa kyläillä itsenäisesti, hänen kanssaan voi keskustella isoista ja pienistä asioista ja hänellä on jo omia vitsejä, ihan oma persoona, pelkkää potentiaalia koko tyyppi.

Rakastan vauvoja, se ensimmäinen vuosi oli musta aivan ihanaa. Voisin ihan surutta olla aina vaan uudestaan raskaana, synnyttää ja sitten elää sen vauvavuoden uusiksi – tämä on jonkinlainen mielenvika, älkää välittäkö, en kuitenkaan enää hamstraa yhtään vauvaa. Mutta sen jälkeen on pari vuotta sellaista vanhemmuuden suorittamista, jossa on kyllä hetkensä mutta jonka itse muistan vähän rasittavana aikana, kun tyypit liikuttavat (pahimmillaan nopeammin kuin minä), niillä ei ole yhtään tolkkua, ne sekoilevat, kaatuilevat, sotkevat ja huutavat. Kyllä, en voi yleistää, not all toddlers, mutta minä olen sellainen äiti joka ei tuossa vaiheessa ole parhaimmillaan. En ole leikkijämutsi, en jaksa rakentaa legoilla kuin kerran kuussa, tykkään ennemmin keskustella, olla läsnä arkisten touhujen parissa, viedä museoihin ja opettaa sen mitä itse tiedän ja toivottavasti vielä vähän enemmänkin.

Kolmannella, sillä viimeisellä, lapsella on muutenkin tuuria. Ensinnäkin hän on saanut kaksi ihanaa isoveljeä, jotka pitävät hänestä niin hyvää huolta. Totta kai se on myös armotonta sotimista, mutta toistaiseksi näin ainoan lapsen silmin enemmän ihailtavaa läheisyyttä ja solidaarisuutta. Siinä missä esikoisen kanssa teen eniten virheitä, vaadin vähän liikaa, testaan häntä siinä missä hän minua, ja keskimmäinen vähän vain on kulkenut aina jomman kumman veljen kanssa, vuoroin ”isona” ja vuoroin ”pienenä”, on kolmas lapsi saanut kärsivällisimmän, lempeimmän ja ymmärtäväisimmän äidin joka tästä ruumiista löytyy. Minä olen nyt niin hyvä äiti kuin tulen koskaan olemaan, ja hän saa nauttia siitä että minä tiedän että tämä on kohta ohi, ne vuodet kun joku roikkuu jalassa ja vaatii katsomaan muovailuvahateoksiaan ja tarvitsee mua, ja sen ansiosta nautin nyt paljon enemmän, en ihan joka hetkestä mutta melkein.

Koska meillä on enää vähän päälle vuosi sitä, että vien häntä päiväkodille. Sitten hän liittyy veljiensä joukkoon ja kävelee kouluun yksin. Ei pidä mua kädestä kiinni, ei höpötä jotain aivan dadaistisia oivalluksia pitkin matkaa. Ja myös koululaiset ovat aivan loistavaa seuraa, mutta se on jo uusi vaihe äitiydessä: olen enemmänkin statisti kuin heidän elämänsä tärkein ihminen, saan taistella huomiosta kaverien ja kännyköiden ja koulujuttujen kanssa. Ihana elämänvaihe sekin, mutta nopeasti tämä aika menee jumalauta. Miten pitkiltä tuntui ne yöt kun kukaan ei nuku ja meillä oli monta vuotta outo koreografia missä vaihdeltiin sänkyjä ja sähistiin hampaiden välistä vähemmän kauniita hyvänyöntoivotuksia ja sitten päivät oltiin jossain hämärän rajamailla siinä hiekkalaatikolla. Sitten se meni ohi. Joten nyt nautin, nautin erityisesti juuri siitä 5-vuotiaan hienosta havainnointikyvystä, innosta ja uteliaisuudesta, siitä, että hän haluaa joka ilta kuunnella Kuningas Ei-kappaleen ja nukahtaa, mutta ennen sitä huikkaa, että taidan tulla yöllä sun viereen. Ja tulkoot nyt niin kauan kun vielä haluaa tulla.

KROG ROBAN BRUNSSI ALITTI ODOTUKSET

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Loppiaisviikonloppuna Helsinki ei varsinaisesti pullistellut brunssitarjonnasta, joten oli ikään kuin tartuttava siihen mitä on tarjolla. Tällä kertaa se oli Krog Roban sunnuntaibrunssi (kattaus 12.30-15.00), jonne meidät houkutteli erityisesti myyntipalvelun nopea ja ystävällinen toiminta kun selvitimme vaihtoehtoja seurueellemme. Itse olen tottunut siihen, että kun syö kaikkea muuta paitsi mitään millä on jalat, brunsseilla on hyvin tarjontaa, mutta koska porukassa oli nyt mukana yksi vegaani, varmistettiin brunssin sopivuus myös hänelle etukäteen. Tarvittaessa ruokaa luvattiin tuoda suoraan keittiöstä.

Niinpä olikin ikävä aloitus brunssille, kun mahdollisten vegaanioptioiden perään kyselleelle ystävälleni oli todettu: ”me olemme ensisijaisesti kyllä sekasyöjille tarkoitettu brunssi”. Okei, missään nimessä ei ole pakko heittäytyä ituhipiksi, mutta brunssi on yleensä sellainen sosiaalinen tapahtuma, ei mikään hätäinen työmaalounas. Näinä päivinä alkaa olla yhä todennäköisempää, että joukkoon mahtuu monenlaisia ruokavalioita, eikä silloin ole mielestäni varsinaisesti varaa ylenkatsoa mitään erityisruokavalioita. Vaikka näiden toiveiden toteuttaminen vaatisikin vähän vaivaa, oli tällainen reaktio asiakaspalvelun puolelta tympeä aloitus brunssille. Seuraavissa kuvissa vegaanille järjestynyt ruoka; salaattia ja leipää brunssibuffetin puolelta, keittiöstä tuotu erikoisannos sekä jälkiruoaksi pala raakakakkua. Sarjassamme ”vegaanihyvää”, eli ihan okei, mutta panostukseksi riitti näemmä se, että jätetään eläinproteiinit pois.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Brunssin hinta, 29 euroa, järkytti meitä jo valmiiksi mutta päätimme satsata. Kyseessä on kallein brunssi (ilman alkoholia) jonka olen Helsingissä syönyt vuosiin, joten odotukset olivat aika korkealla. Selvästikään Kaartinkaupungissa, entisen poliisiaseman tiloissa sijaitsevan Lilla Roberts-hotellin yhteydessä oleva Krog Roba ei ole ylihinnoitellut itseään ulos, sillä paikka oli tupaten täynnä ja suosittelenkin ehdottomasti varausta jos haluatte nauttimaan brunssia tähän erittäin kauniiseen miljööseen. Myös asiakaskunta oli niin tyylikästä, että itähelsinkiläiselle iski alemmuuskompleksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

29 euroon ei sisältynyt mitään perustarjonnan ulkopuolelta. Ikävä yllätys oli, kun seurueessa yksi toivoi kofeiinitonta kahvia, oli sitä saatavilla vain lisämaksusta. Erikoiskahvit, kuten tämä decaf-latte, olivat muutaman euron lisää, mutta esimerkiksi 9 euroa mimosasta brunssin päälle tuntui jo aivan ryöstöltä. Niinpä nautimme brunssin omaa juomatarjontaa, mistä kiitosta erityisesti appelsiini- ja omenamehun lisäksi tarjotulle kuplavedelle. Sen lisäksi kahvit oli tuotu näteissä termoskannuissa valmiiksi pöytiin, mikä lisäsi luksuksen tunnetta: sai santsata edes nousematta pöydästä. Mutta näin vannoutuneena iKaffen ystävänä en jaksanut alkaa kysellä kauramaidon perään, kun meille oli jätetty mitä ilmeisemmin pelkkää lehmänmaitoa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Krog Roban filosofiaan kuuluu selvästi laatu ennen määrää. Brunssin buffetpöytä ei todellakaan notkunut, vaan tarjolla oli vihersalaattia sekä vuohenjuusto-punajuurisalaattia paahdetuilla pähkinöillä, lohipiirakkaa, skagenia, muutamia maustettuja pikkulisukkeita. Lämpimänä meille tarjoiltiin kasvismunakasta sekä pekonia että tomaattilinssiragua – jälkimmäinen jäi näistä kokeilematta, koska se oli saman lämpökannen alla lihan kanssa ja ottimet olivat yhdessä kasassa. Tässä vaiheessa ei tullut mieleen pyytää erikseen neitseellisiä aterimia. Ruoat oli nimetty ja merkitty sen mukaan, sisälsivätkö ne laktoosia tai gluteiinia, mutta tarkemmin raaka-aineet eivät lapuista selvinneet. Noin yleensä mukava henkilökunta oli melko kiireistä, ja brunssin aikana astiat saattoivat loppua pisteiltä. Myös jonoa muodostui jonkin verran.

Leipäpöydässä valikoima oli pieni, mutta ihan okei. Ja noin ylipäänsä: kaikki ruoat olivat laadukkaita ja herkullisia. Valikoima oli vain tavattoman niukka, joka jätti mahdollisuudet valikoinnille hyvin vähäiseksi. Sen lisäksi kun pöydän pääaterian ollessa ruokaisa vuohenjuustosalaatti joutui aika usein kärkkymään, että sai rääpittyä itselleen muutakin kuin pelkkiä salaatinlehtiä – yllättäen vuohenjuusto ja punajuuri katosivat aika vauhdikkaasti parempiin suihin. Itselleni suurin pettymys oli kuitenkin onneton jälkiruokatarjonta, onhan brunssin päättäminen makeaövereihin lähes pyhä asia itselleni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarjolla oli suklaasalmiakkikakkua (joka jäi itselläni väliin, koska vihaan salmiakkia) sekä pieniä suklaaleivospalasia. Tämän lisäksi oli kuudesta eri lajikkeesta koostuva ”irtokarkkibuffet”, neljää erilaista keksiä (mm. Jaffakeksejä ja Dominoita, eli ei mitään hifistelyä), kahta eri juustoa pähkinöiden ja karviaishillon kera sekä suppea valikoima hedelmiä. Taso, niin laadun kuin määränkään suhteen, ei millään muotoa vastannut hintaa.

Noh, aina ei voi onnistua. Puitteet olivat upeat; Krog Roba on tyylikkäästi toteutettu (säästän teidät siltä, että alan muistella omia kokemuksia ajoilta, jolloin paikalla oli juuri se poliisiasema….), tuli hetkeksi tunne että oli siirtynyt Etelä-Helsingin sijaan johonkin suurkaupunkiin. Meidät piti lopulta suunnilleen heittää ulos, kun viihdyimme mukavilla sohvilla niin hyvin. Ikävä kyllä itse pääasia eli ruoka ei yltänyt lähes 30 euron väärtiksi – tuli mieleen pettymys El Fantissa, joka euron edullisempana oli myös Helsingin brunssien kalleinta kastia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jollain tapaa on kuitenkin lohdullista, että on näin suosittuja paikkoja, joilla on varaa vielä valikoida asiakaskuntaa. Krog Roba on selvästi vakiinnuttanut asemansa, eikä silloin ehkä tarvitse kumarrella vegaanien tai muidenkaan erityispalvelua vaativien ruokailijoiden suuntaan, ja se on ihan okei. Me tiedämme silloin, että suuntaamme seuraavalla kerralla juoruilemaan ja syöpöttelemään paikkaan, jossa koko jengi tuntee itsensä tervetulleeksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LUX HELSINKI VINKIT

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Terveisiä pääkaupunkiseudun kulttuuritarjonnan keskeltä! Kävin ensimmäistä kertaa ikinä kävelemässä koko #LuxHelsinki-reitin tänään – vartti avauksen jälkeen – pyhiinvaellusmaisen ihmismassan kanssa, ja nyt Lux-veteraanina haluaisin kertoa omat vinkkini niille, joilla on mahdollisuus nauttia tästä ilmaisesta (!) valoilottelusta, joka jatkuu 8.1. saakka.

Virallinen reitti alkaa Senaatintorilta, jossa tuomiokirkko on muuttunut kankaaksi kollaasiteokselle. Mielestäni tämä paikka on vaikuttava ilman valojakin, mutta luonnollisesti kirkko herää eri tavalla eloon valojen, hahmojen ja hyvällä tuurilla myös kohdalle osuvan kellonsoiton vuorovaikutuksessa. Tästä reitti jatkuu Unioninkatua pitkin kohti The Bridge-teosta (2. teos) Topelian sisäpihalla: me kuitenkin jätimme tämän välistä, sillä jono sisäpihalle oli aivan absurdi ja viimeisillään raskaana ollut seuralainen ei ollut innoissaan täyteen ahdetusta teoksesta. Joidenkin mielestä tämä on reitin paras teos – ehkä sen itsekin käyn vielä katsomassa.

Vinkki 1: Jos mukana on lapsia, voi harkita kannattaako Unioninkadun pätkää ottaa mukaan kävelyyn ollenkaan. Jos jonot ovat samaa luokkaa jatkossakin, on toiselle teokselle melkoinen odottelu ja kolmatta teosta, The Colour Out of Space, ei suositella lapsille ollenkaan. Mitä tähän Metsätalon sisäpihalla noin 10 minuutin välein esitettävään kolmanteen teokseen tulee, emme jonottaneet sinnekään. Kuitenkin Metsätalon sisäänkäynniltä näki pääosan esityksestä oikein hyvin, joten se on ihan varteenotettava vaihtoehto jos ei ole loputtomasti aikaa ja kärsivällisyyttä käytettäväksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

3dsense-kollektiivin teos oli kyllä itsessään hieno, vaikka se ei sisäpihan ulkopuolelle täysin näkynytkään. Siitä tuli mieleen 90-luvun teknobileet, ja ympäristöä oli hyödynnetty hienosti. Tästä matka jatkui kohti Kaisaniemenpuistoa, jossa oli perinteikäs Lyhtypuisto. Oletan sen siis olevan perinteikäs, sillä viime vuonna raahasin lapseni katsomaan samoja lyhtyjä, jotka silloin oli sijoitettu Hakasalmen huvilalle. Se olikin kannattavaa: kierreltyämme kylminä aikamme kysyin lapsilta, mitkä olivat heidän lempivalonsa. ”Liikennevalot”, vastasivat nuo kiittämättömät pikku possut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaisaniemenpuistossa alkoi mukavasti olla väljempää. Ei saisi valittaa, kun kyse on ilmaisesta tapahtumasta, mutta sen soisi kestävän pidempään niin, että vierailijat jakautuisivat useammalle päivälle, ja ahtaiden sisäpihojen sijaan voisi hyödyntää suurempia tiloja. Unioninkadun seinille olisi voinut heijastaa vaikka mitä hauskaa! Onneksi olin valinnut seurani oikein, ja siitä seuraakin hieman itsestäänselvästi toinen neuvoni.

Vinkki 2: Jätä lapset kotiin ja ota mukaan ystävä. Tämä tietenkin riippuu vähän jälkikasvusta. Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että lapsille pitää tuputtaa taidetta kaikissa mahdollisissa muodoissa aina tilaisuuden tullen, mutta nyt olin erittäin tyytyväinen etten joutunut taiteilemaan ihmisjoukon keskellä rattaiden kanssa enkä lahjomaan niitä väsyneitä koululaisia, joille luultavasti tämä parin kilometrin kierros olisi ollut ylivoimainen, mutta jotka todennäköisesti juoksisivat kilpaa kotiin täydellä energialla itse tapahtuman jälkeen. Monen teoksen alkuun kuului odottelua, ja se sujui erinomaisesti kuulumisia vaihdellen, eikä tarvinnut kuunnella mitään eikö se jo ala (saati eikö tää jo lopu)-kitinää. Ne voi sitten viedä katsomaan niitä liikennevaloja.

Large Fire Tornado kuului varsinkin teknisen toteutuksensa ansiosta tapahtuman kärkikastiin. Elävä tuli on aina yhtä kiehtova elementti, joskin Australian viime aikaiset tapahtumat toivat teokseen oman, ahdistavan lisäyksensä. Tätä kommentoitiin myös yleisössä paljon. Sen jälkeen suuntasimme Tokoinlahtea kohti katsomaan Jere Suontaustan Peilipöllö-teosta, joka tarjosi illan naurut. Ei siksi, että ilmastonmuutosta ja kierrätysteemaa hyödyntävä diskopallopäinen pöllö olisi itsessään ollut erityisen hilpeä, vaan meille kävi samoin kuin Kööpenhaminassa, kun näimme ensi kertaa Pieni Merenneito-patsaan: olimme kuvitelleet teoksen paljon suuremmaksi, ja lopulta sen pienuus, ja omat odotuksemme, huvittivat kovasti.

Vinkki 3: Ota mukaan evästä. Meillä kävelyyn meni, melkein kaikki esitykset läpi katsoen, vajaa pari tuntia. Otimme mukaan kahvit Kaisaniemestä, mutta esimerkiksi taskumatista olisi voinut olla iloa. Tietenkin normaali ihminen selviää tästä urheilusuorituksesta ilman tankkausta, mutta itsehän elän syödäkseni. Reitille ei osu oikeastaan ravintoloita (ensimmäinen oli Tokoinrannan italialainen, joka oli aivan tukossa Lux Helsinki-väkeä), muutaman taideteoksen yhteydessä on pientä ruokatarjontaa (sekä bajamajoja!).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seitsemäs teos on Meri Ekolan Magic Mirror, joka ei päässyt tuulisella säällä oikeuksiinsa. Peilikuvilla pelaileva teos oli kyllä kaikin puolin kiehtova, ja kannattaa tutustua tähän etenkin puhelinkulttuuria kritisoivan teoksen taustaan etukäteen. Lux Helsingin-kotisivut tarjoavat kyllä hyvän pohjustuksen tälle tapahtumalle. Muutenkaan ei tee mieli arvostella sitä, että tällaista järjestetään. Siksi jätänkin kokonaan purnaamatta esimerkiksi niistä pullonkauloista, joiden kohdalla ei voinut olla miettimättä miten tästä selviäisi hengissä jos ihmiset yhtäkkiä alkaisivat panikoida. Olkoot tapahtuma rauhanomainen ja leppoisa loppuun asti!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Katja Tukiaisen ja OiOin Do-Gooders on toiseksi viimeinen teos. Vaikka sen teema (maailmanpelastus!) ja toteutus (interaktiivinen animaatio!) sinänsä puhuttelivat, ja yleensä ottaen pidän kovasti Tukiaisen töistä, ei tämä oikein muiden teosten rinnalla sykähdyttänyt. Viimeinen valotaideteos, kaupunginteatterin seinään heijastettu Eero Helle/Visual45 yhteistyö Lux Arkkitehtuuri – day and night olikin ehdottomasti yksi kohokohdista. Koska fanitan tähtitaivaita sekä auringonnousuja ja -laskuja, olin tietenkin mitä otollisinta kohderyhmää. Sen lisäksi lyhyehkö teos leikitteli upeasti rakennuksen pinnoilla, saaden sen yksityiskohdat kunnialla esiin.

Vinkki 4: Kannattaa mennä. Kun elämme vuoden pimeimpiä aikoja, on niistä mahtavaa löytää jotain myönteistä. Toppahousut jalkaan ja katsomaan edes osa teoksista: pelkkä Kaisaniemenpuistosta Hakaniemeen kulkeva reitti on jo riittävän hieno, ja toisaalta Senaatintorille ja kaupunginteatterille järjestetyt kohtaukset toimivat hyvin yksittäisinäkin makupaloina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA