KANNATTAAKO MUSEOKORTTI?

Museokortti oli vuosi sitten tammikuussa ensimmäisiä hankintojani, joka ei liittynyt huonekaluihin tai toppapukuihin. Se oli 69 euron sijoitus omaan hyvinvointiin: olen ollut ahkera museokävijä koko elämäni, ja arvelin että rajattomalla museoluottokortilla saisin kasvatettua sitä kulttuuripääomaa vielä entistä innokkaammin. Mun mielestä melkein 300 eri museossa sisäänpääsyyn oikeuttava Museokortti on hinta-laatusuhteeltaan ihan loistokas keksintö, mutta halusin myös varmistaa että jään siitä voitolle, joten pidin koko ensimmäisen Museokortti-vuoteni excel-taulukkoa museovisiiteistä ja siitä, paljonko käynnit olisivat maksaneet yksittäisinä, erikseen ostettuina vierailuina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lopputulos?

Kävin museossa 12 kertaa (Lelumuseossa käyntiä en laskenut mukaan, koska pääsin tarharyhmän mukana ilmaiseksi muutenkin) – se on itse asiassa vähemmän kuin olisin kuvitellut. Suuria museosuunnitelmia sotki hieman sairastelut, ja muutama must see-näyttely jäi näkemättä, esimerkiksi suursuosion saavuttanut Helene Schjerfbeck Ateneumissa. Kuitenkin normaalihintaisina käynteinä nämä olisivat olleet 162 euroa, ja jo kolmessa kuukaudessa Museokortti oli maksanut itsensä takaisin. Opiskelijakortillakaan en olisi jäänyt voitolle, sillä alennuksellakin sisäänpääsyt olisivat olleet yli sata euroa. Totuus tietenkin on, että en olisi rampannut museossa näinkään usein jos joka kerta olisi pitänyt maksaa se ns. omasta pussista eikä vain vilauttaa keltaista korttiani. Nyt kynnys oli matala käydä nopeastikin katsomassa jokin näyttely, ja tänään piipahdin Kiasmassa vain vajaan tunnin verran katsomassa toistamiseen viidennessä kerroksessa esillä olevan yhdeksänkanavaisen Ragnas Kjartanssonin digiteoksen The Visitors, joka on yksi viimevuosien suosikkiteoksistani – sen ehtii nähdä vielä sunnuntaihin asti ja ryysiksestä huolimatta suosittelen uhraamaan sille tunnin verran.

Nopeiden täsmäiskujen lisäksi totesin Museokortin erittäin käteväksi kahdessa muussakin tapauksessa.

Kun vajaa vuosi sitten liityin Tinderiin, koitti taas aika käydä treffeillä. Vuosikymmenessä tämä taito oli vähän päässyt ruostumaan, ja museotreffit olivatkin hyvä tapa tutustua uusiin tyyppeihin sopivan sivistyneessä ympäristössä. Ja tietenkin, jos museo ei sopinut kohtaamispaikaksi niin ei tarvinnut nähdä edes tapaamisen vaivaa kun saattoi jo svaipata vasemmalle: kovin monia ehdottomia vaatimuksia ei potentiaalisille poikakavereille ole, mutta kun valikoimassa on museoita laidasta laitaan niin jos ei edes Luonnontieteellisen luurangot kiinnosta niin parempi jättää väliin. Terveisiä erityisesti sille treffikumppanille, jonka kanssa Valokuvamuseon mm. keskiaikaisia seksileluja esitellyt näyttely meni lievän hepulin puolelle. Ja julkisina paikkoina museot ovat siitä mukavia, että siellä on henkilökuntaa valvomassa ettei mua ensitreffeillä kirvesmurhata.

Museokortti oli ykkösjuttu myös nuorempien miesseuralaisteni kanssa. Lapset pääsevät ilmaiseksi sisään suurimpaan osaan museoista (poikkeuksena esim. Teatterimuseo ja se Luonnontieteellinen), joten Museokortin kanssa olin motivoituneempi toteuttamaan museovisiittejä heidän ehdoillaan: ei haitannut jos itseltä meni hieman ohi taidepuolen tarjonta, kun tiesi että saman näyttelyn voi tulla myöhemmin katsomaan omassa rauhassa. Lapsiraukat: heti kun he täyttävät 18 niin eivät multa muita lahjoja saakkaan kuin joka vuosi uuden Museokortin ja rajattomasti äitinsä seuraa näyttelyihin.

Uusin Museokorttini 64 eurolla ja tunnen taas laittaneeni rahaa johonkin henkiseen pankkiin. Viime vuoden museokäynnit sijoittuvat pääkaupunkiseudulle, joten tavoitteena on tänä vuonna testata maakuntien museoita ja ehkä mennä vähän sen oman mukavuusalueen ulkopuolelle – Loimaan Patsaspuisto ja Jäänmurtaja Tarmo Kotkassa kuulostavat sellaisilta, joihin ei ilman Museokorttia tulisi eksyttyä. Toisaalta yritän ehkä tietoisesti vähentää niitä vartin läpivilkaisuja: Museokortti kannustaa museoita nostamaan hintoja ja toivon, että museot säilyttävät myös ne vähemmän asialle omistautuneet kävijänsä. Itselleni muutaman näyttelyn kohdalla tuli fiilis, että kävihän sen Museokortilla katsomassa, mutta normaali sisäänpääsymaksu olisi tuntunut riistolta. Mutta kun nyt olen tällainen harrastaja, niin missään nimessä en kortistani luovu, se on ehdottomasti lempikorttini lompakossani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TOINEN KERTA TODEN SANOO

Kaikesta saa kiittää itseään, ja kiitosta riittää. Kuten nyt vaikka siitä, että kun alle vuosi sitten sairastimme influenssan en siltikään ollut ihan vakuuttunut siitä, että kannattaako sitä varten nyt rokotuttaa itsensä. No, nyt kun olemme olleet vajaan viikon ilmeisesti nauttimassa vuoden 2020 influenssaversiosta olen aika varma, että tulevana syksynä me olemme ensimmäisinä käsivarret ojossa terveyskeskuksen ovella kun laumarokottaminen alkaa. Viime kerralla taudinkuva todettiin verikokeella mutta nyt olen tyytynyt tekemään diagnoosit ihan itse googlepohjalla, joskin sen verran tehokkaasti sairaus on lyönyt meidän koko perheen kanveesiin että mikään tavan talvinuha tämä nyt ei ole.

Suhtaudun viralliseen rokotusohjelmaan varsin hurmoksellisesti. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi tuhkarokkorokote aiheutti kuopukselle käytännössä katsoen aidon rokkoelämyksen pilkkuineen päivineen. Mutta näihin kausirokotteisiin olen suhtautunut jos nyt en skeptisesti niin sillä tavalla varauksella, että kun olemme kaikki perusterveitä olen päättänyt jättää ne välistä. Koska joskus rokote onkin kehitetty väärää virusta vastaan tai en minä tiedä, jonkinlainen sikainfluenssarokotetrauma tässä kai on taustalla vaikka tiedän toki mikä siinä meni aikoinaan pieleen (itsehän otin rokotteen raskaana, ja lasten isä silloin raskausaikana sen sairasti joten hyvä että otinkin). Viime keväänä sairastelun jälkeen iski jokin synnytyshallusinaation tapainen olotila kun vihdoinkin olimme terveitä ja pääsin juoksentelemaan taas brunsseilla ja treffeillä kun toivuimme: tiedättehän siis että vaikka synnytys olisi kuinka kamala kokemus ja sen aikana vannoisi että never again, niin nopeimmillaan jo muutaman tunnin jälkeen on sitä mieltä että ei se nyt niin paha ollutkaan, uusiksi anytime. Tiedän, ei tapahdu kaikille, mulle kävi näin joka kerta.

Toisin kuin viime kerralla, en ole kuumepäissäni varannut lentolippuja Espanjaan, ne ovat kesäksi jo hoidossa. Tällä kertaa kävi tavallaan tuuri, että poikien isä tuli juuri nyt Suomeen. Omat suuret suunnitelmat lukupiiristä, keramiikkakurssista, jumpista ja museoriennoista vaihtuivat siihen että huudan kiukkuisena peiton alta käskyjä, mutta kyllä tämä silti voittaa viime vuoden olosuhteet. Tällä hetkellä en haaveile edes niistä matkoista vaan ruoasta: Runebergintortuista, sushista, pokebowleista, tacoista, vohveleista… Ja myös siitä, että jälkikasvu olisi kunnossa ja pääsisi poistumaan neljän seinän sisältä, sillä tässä alkaa olla sellaista Hohto-tyyppistä hullunkiiltoa itse kunkin silmissä. Mutta tämä postaus oli ennen kaikkea note to self, kun taas ensi viikolla olen melkein elämäni kunnossa ja ajattelen että ei se nyt ollut niin kauheaa, ehtihän katsoa sarjoja (tämän influenssakierroksen suositus: Yksittäystapaus-lyhytelokuvasarja Ylellä!) ja tulipahan paastottua vuodevaihteen juustoöverien jälkeen… niin ota nyt Milla kuitenkin ne rokotukset ennen kolmatta kertaa.

VUOSIPÄIVIÄ JA VUOSIPÄIVIÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hassua, että on ihminen, josta voisi kirjoittaa kirjan, mutta sitten ei keksi mitä sanoisi kun haluaisi kirjoittaa lyhyen postauksen – muistoksi tällaisena epämääräisenä merkkipäivänä, kun tulee 10 vuotta eräästä hetkestä joka on monella tapaa ollut elämäni vedenjakaja. Haluaisin kirjoittaa kaiken mitä muistan, etten vaan unohda. Ne hänen juttunsa, jotka kuulin nuoruudessani miljoona kertaa ja osasin jo itsekin ulkoa mutta yleensä annoin isäni silti kertoa ne uudestaan. Nyt pelkään että ajan kuluessa ne anekdootit katoavat jonnekin hammaslääkäriaikojen ja lempireseptien ja muiden asioiden alle eivätkä enää löydy kun haluaisinkin kertoa ehkä omille lapsilleni jonkun niistä tarinoista, jotka usein kertoivat 80-luvusta, Tampereen rock-skenestä ja monista lapsille sopimattomista aiheista.

Kun isäni tasan 10 vuotta sitten kuoli, en pystynyt ajattelemaan häntä. Että millainen oli se iso hörönauru tai miten hän lompsi purkkarit jalassa, joskus talvellakin. Miten hän haisi tupakalta ja oli aina vastassa Tampereen juna-asemalla kun saavuin viikonlopuksi syömään grillattuja juustovoileipiä ja katsomaan elokuvia ja kuinka hän halasi kun sunnuntaina lähdin takaisin oman elämäni pariin Helsinkiin. Ei sitä halunnut muistella, ja sitten kävi niin että moni asia on unohtunut. Neljä kuukautta hänen kuolemansa jälkeen syntyi sukuun uusi mies, siihen loppui se välitila jossa joukosta puuttui joku, joskin tilalle tuli uudenlaista surua siitä että hän ei koskaan nähnyt lapsenlapsiaan eivätkä lapsenlapset toista isoisäänsä, joka olisi ollut siinä roolissa ihan loistava.

Me tiesimme melkein kolmen viikon ajan että hän kuolee. Että oltiin jo jatkoajalla, että ne oireet, jotka lääkärit olivat ohittaneet omien ennakkoluulojensa takia olivatkin ihan helvetin vakava asia eivätkä vain viisikymppisen miehen velkoja monen vuosikymmenen pitkään valvotuista illoista, juoduista viskeistä ja poltetuista savukkeista – tai oikeastaan juuri sitähän ne ehkä olivatkin. En tiedä olisimmeko halunneet edes tietää aiemmin ja yrittää pelata lisää aikaa. Siitä olen kiitollinen, että kaikki oli jo sanottu eikä meille tullut kiire tilinteon kanssa. Näin isäni viimeisen kerran kaksi päivää ennen kuolemaansa, ja keskustelimme siitä, mitä kaikkea haluaisin tulevaisuudessa olla. Hän puristi kättäni ja totesi, että minusta voi tulla mitä ikinä haluan. Olimme käyneet sen keskustelun ennenkin. Olin surullinen ja olen yhä surullinen itsekkäistä syistä. Hän ei päässyt mukaan tähän uuteen elämänvaiheeseeni, vaikka äitini on kyllä kompensoinut puuttuvaa paikkaa olemalla läsnä senkin edestä.

Ja näinhän tämän kai kuuluikin mennä. Lapset hautaavat vanhempansa. Ei täällä olla ikuisesti, ja joskus tämäkin päivämäärä saa muita merkityksiä. Tulee muita suruja, vasta reilu vuosi sitten isän kuolema sai kilpailijan kun erosin ja se tuntui samalla tavalla lopulliselta kuin isän menettäminen. Mutta olisi ihanaa, jos nyt kymmenen vuoden jälkeen jo uskaltaisi muistella, antaa mielen vaeltaa yhteisille kävelyille Rauhaniemeen ja Sorsapuistoon ja ravintolailtoihin Kapkaupunkiin kun söimme niin paljon niin hyvää ruokaa ettemme pystyneet liikkumaan, vain nauramaan omalle ahneudellemme. Ja silloin vielä toivottavasti muistan miten onnekas olen ollut siinä miten hyvä isä mulla oli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KUN AUTOFIKTIO ALKOI ÄRSYTTÄÄ

Olen kuluneen vuoden aikana lukenut ja kuunnellut suhteellisen paljon autofiktioksi luokiteltavia teoksia. Listalta löytyy ainakin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti, Aino Vähäpesolan Onnenkissa ja nyt viime viikolla luin muutamassa tunnissa läpi Emmi-Liia Sjöholmin uunituoreen Paperilla toinen-esikoisteoksen. Jotkut ehkä sanoisivat Jussi Nikkilän Näyttelijää autofiktiiviseksi, mutta kirjailija itse ei sitä myönnä, ja hyväksyn sen: ihan samaa sarjaa se ei näiden kirjojen kanssa ollutkaan (arvio lyhyesti: ylipitkä, siinä oli runsaasti kauniita hetkiä mutta tuntuu kuin liikaa herkistelyä pelätessään tekstiin on tungettu jatkuvasti groteskeja elementtejä, kirja onneksi parani loppua kohti mutta herätti aika fifty-fifty negatiivisia ja positiivisia tunteita). Joten ensimmäinen disclaimer: ymmärrän kyllä, että jos joku genre on alkanut ärsyttämään, sitä ei ehkä pitäisi lukea. Maailma on toden totta täynnä kirjoja, enhän lue mitään Remeksen dekkareitakaan kun tiedän että ne eivät kiinnosta mua yhtään. Mutta puolustaudun sillä, että lähes kaikki lukulistaltani löytyvät autofiktiiviset (usein esikois-)teokset ovat nousseet jonkinlaisiksi ilmiöiksi vähintään omassa kuplassani, ja minä rrrrakastan puhua kirjoista – ne on siis pakko ollut lukea läpi vähintäänkin siksi, että voi osallistua keskusteluun omassa kaveripiirissä.

Ja toinenkin disclaimer: kyllä, olen ehkä vähän kateellinen. Totta kai minäkin haluaisin kirjoittaa (ja julkaista!) kirjan. Eivätkö kaikki, jotka saavat kirjoittamisesta kicksinsä, halua? Mutta sitten seuraa taas puolustus: en ole koskaan kuvitellut, että jos ja kun aloittaisin kirjoitusprosessin, kirjoittaisin omasta elämästäni. Onhan se toki ollut tapahtumarikas eikä varmasti kukaan kirjailija jätä ammentamatta omasta menneisyydestään, mutta en mitenkään näe että kirjoittaisin vielä kolmekymppisenä mitään itsereflektiota omaa päiväkirjaa laajemmalle yleisölle. Tuntuu, että kaikki on vielä kesken, minun tarinallani ei ole loppua eikä opetusta eikä ihan kauheasti annettavaa. Vastaanoton perusteella olen ilmeisesti väärässä ainakin sen osalta, miten paljon autofiktiosta voi olla iloa lukijalle. Etenkin Savonlahden ja Sjöholmin teosten sosiaalisessa mediassa saavuttama suosio on vaikuttanut musta suorastaan kulttimaiselta. Jo siksi, että kirjojen kannet ovat vilahdelleet vaikuttajien kanavissa ahkerasti jo ennen virallisia julkaisupäiviä, halusin tutustua tähän ilmiöön.

Mutta mua ja autofiktiota ei ole tarkoitettu yhteen, vaikka monelle viimeisen vuoden sisällä luetulle kirjalle kuvittelisin olevani juuri sitä kohderyhmää, jota kustannustoimittaja on ajatellut dollarimerkit silmissä vilkkuen. Kolmekymppinen, äiti, repaileseen työelämään kyllästynyt puoliakateeminen kaupunkilainen. Näitä ominaisuuksia löytyy kirjoittajistakin. Ja totta kai samaistumispintaa on riittänyt. Jokaisesta teoksesta olen tunnistanut itseni tai ainakin tunteita, erityisesti Kekkonen ja Sjöholm kuvaavat äitiyden alkuaikoihin liittyvää kipuilua kovin tutulla tavalla – joskin se tuntuu jo vähän kaukaiselta, samalla tavalla kuin se hetki kun prinsessa Dianan kuolemasta tiedotettiin jonkun MTV3:n sunnuntaiaamupäiviin kuuluvan hevostalliohjelman päällä, jota ilmeisesti myös Sjöholm oli juuri silloin katsonut, kuten minäkin! Nämä kirjat ovat täynnä sellaisia sukupolvikokemuksia, joita tekee mieli mehustella, osa lapsuudesta, osa siitä millaista arkea 80-luvulla syntyneet elävät nyt. Ajankuvia, jotka kelpaa säästää myös tuleville polville.

Tunnen kuitenkin itseni myös armottoman vanhanaikaiseksi, kun en osaa mieltää tätä genreä kaunokirjallisuudeksi samalla tavalla kuin niitä tämän vuosituhannen teoksia, jotka ovat vieneet minut toiseen aikaan, paikkaan ja ulottuvuuteen ja saaneet itkemään jonkun aivan toisenlaisen elämän edessä, mainittakoon nyt vaikka Katja Ketun Kätilö tai Ulla-Lena Lundbergin Jää, tuo ainutlaatuinen lukukokemus, joka palkitsi lopussa sitkeän lukijan. Näiden rinnalla tunnustukselliset, enemmän hetkiä kuvaavat kuin klassista draaman kaarta seuraavat autofiktiiviset teokset tuntuvat höttöisiltä. Niihin mahtuu kauniita lauseita, erinomaisia oivalluksia ja tarkkanäköistä analyysia, mutta ne tuntuvat jo kirjoittajiensa tuttuuden ja tunnistettavuuden vuoksi jotenkin banaaleilta. Tuntuu pahalta kritisoida kirjoja, jotka ovat niin henkilökohtaisia, varsinkin kun jokaisella teoksella on ansionsa. Mutta kun tämä ilmiö huolettaa: quo vadis perinteinen kaunokirjallisuus, sellainen, joka vie mut ajassa eteen- tai taaksepäin, paikkoihin, joihin matkustaa vain mielikuvituksessa, kokemaan asioita joita en itse ole kokenut? En halua loputtomasti lukea kahviloista, jotka tunnistan kirjoista vaikka niiden nimiä ei mainitakaan, enkä siitä deittisovelluksesta, jota alan kuitenkin selata heti kun pidän taukoa lukemisesta.

Saattaa olla, että muutan mieleni parin vuoden päästä, jos autofiktio jatkaa voittokulkuaan. Tästähän pitäisi olla kiitollinen, koska sosiaalisessa mediassa rummutetut teokset tavoittavat varmasti sellaisiakin lukijoita, joille ne minun haikailemat old school-romaanit ovat liian raskasta luettavaa. Enkä väheksy sitä vertaistukea ja lohtua, mitä Sjöholm, Savonlahti, Kekkonen ja Vähäpesola ovat voineet tarjota kirjoittamalla rehellisesti auki omia tunteitaan. Nykyaikana en kuitenkaan vielä näe, että pelkkä inhorealistisuus ja omien traumojen avaaminen tekisivät kirjasta kirjana hyvän, mutta epäilen jääväni ennen pitkää vähemmistöön vanhanaikaisten vaatimusteni kanssa. Siksi halusinkin räntätä tänne omaan autofiktiooni, jossa voin rauhassa kirjoittaa omaa tarinaani auki, juuri sellaisina pieninä otteina mitä toiset ovat onnistuneet taltioimaan kansien väliin.