YHDEN SUHTEEN PÄÄTÖS

Eilen teki mieli heittäytyä sentimentaaliseksi. Kävin (toistaiseksi) viimeisen kerran SATSissa zumbassa. Neljän vuoden ajan ahkerasti höylätty salikortti on nyt suljettu ja sen voi antaa lasten leikkeihin, ei olisi eka kerta kun kotileikissä äiti käy jumpassa ja jättää lapset lapsiparkkiin hoitoon. En kuitenkaan kaivertanut pukuhuoneen vakiokaappiin nimeäni, en vuodattanut vastaanotossa eron kyyneliä enkä tehnyt mitään muistoalttaria lenkkareilleni, mutta haikeaa se oli silti. Olen neljän vuoden ajan käynyt salilla keskimäärin kolme kertaa viikossa. Se on ollut rakas rutiini.

Jäsenyyden irtisanominen oli nyt yksi konkreettinen askel isompaan muuttoon valmistautumisessa. Ei se tietenkään ole se suurin syy, miksi oli aika lopettaa jumppailut, mutta varmasti isoin syy siihen, että tauon sijaan tulin vain lopettaneeksi. En keksi juuri mitään valittamista neljän vuoden ajalta: Suurin osa ohjaajista on tosi pro, salit joilla olen käynyt ovat olleet siistejä ja hyvin varusteltuja, lapsiparkeissa on aina ollut iloisia ja reippaita tyyppejä töissä – olkootkin, että Nipsun ikäkuukaudet 7-13 kukaan ei kestänyt sitä huutoitkua varttia pidempään, mutta eroahdistuskaan ei kestänyt ikuisesti ja viimeiseltä lapsiparkkikeikaltaan pojat piti raahata itkevinä pihalle.

Nyt vain loppui aika. Jos ja kun haluan joskus, eli jouluun mennessä, valmistua, on vähän kiristettävä tahtia ja se tarkoittaa useampaa päivää viikossa ympäri Suomea. Siihen päälle P:n puheterapiat, poikien harrastukset ja sitten sellaiset pikkujutut kuten nukkuminen ja oma sosiaalinen elämä, niin liikunnalle löytyi aikaa puoli tuntia siellä, toinen täällä. Nyt kyllä testataan itsekuria, koska pitäisi treenata kotona, käydä uimassa ja palata lenkkipoluille ilman sitä opiskelijabudjetille kohtuullisen korkean kuukausimaksun luomaa motivaatiota.

Vaikka pumpille, bodycombatille ja spinningille on aina paikka sydämessäni, myös neljä vuotta intensiivistä ryhmäliikkumista saavutti kulminaatiopisteensä. Muistan, kuinka vielä kymmenen vuotta sitten pidin vierekkäin painojen nostelua ja oman hauiksen peilistä vilkuilua ihan kamalan naurettavana touhuna. Ja nyt huomasin ajattelevani samoin, kun keskiviikkona väänsin hampaat irvessä hauiskääntöjä. Fyysinen puoli kyllä sai treeniä entiseen tapaan, mutta mielenterveyshyödyt alkoivat jäädä vähäisimmiksi. Ne arkiset ajatukset tekemättömistä töistä ja vastaamatta jääneistä viesteistä alkoivat pyöriä mielessä silloinkin, kun olisi pitänyt keskittyä potkimaan mielikuvitusvihollista tai seisomaan soturiasennossa, joten nyt lähden etsimään zeniä uimahallista tai juoksulenkeiltä.

Vihasin kaikkea urheilua monta vuotta. Varhaisnuoruudessa liian rankaksi käynyt kilpauintiharrastus, sitten ne teinivuodet jonka aikana aloin pitää itseäni romuluisena, kömpelönä ja liian pulleana mihinkään muuhun lajiin kuin mahdollisesti sumopainiin, ja sitten olikin jo valtava kynnys lähteä mukaan ryhmäliikuntaan, kun ei tiennyt mikä on chasse-askel tai mikä hitto on ”vastaote tangosta”. Sitä kuvitteli, että ihmiset käyvät jumpissa ihan vaan kytätäkseen toisiaan ja nauraisivat itsensä tärviölle kun tällainen noviisi menee sinne sekoilemaan. Mitä kävi, kun sitten ekan kerran menin – tyylikkäästi myöhässä, arvottuani vielä ovella että käännynkö sittenkin takaisin ja häpeän vain tunnin saunassa – tunnille? Ei mitään. Tai no joo, tuli tosi kipeät lihakset, mutta sehän oli kauhean mukavaa. Ja siinä vaiheessa kun itse oppi koreografiat ulkoa ja tiesi millaisilla painoilla jaksaa penkkipunnertaa, ei tosiaan kiinnostanut millä tyylillä muut urheilee.

Ja sitten siitä urheilemisesta tuli osa omaa arkea. Tutustuin ihmisiin salilla, ja vaikka 90% salikäynneistä olikin puhtaasti hikoilua, niin siihen alkoi mahtua myös sosialisointia henkilökunnan ja muiden kävijöiden kanssa. Nyt sitten alan puurtamaan ylhäisessä yksinäisyydessäni Rocky-tyyliin. Uudet juoksulenkkarit on hankintalistalla ennen lakkoa, samoin joogamatto. Kunnianhimoisesti haaveilen siitä, että kävisin edes kerran viikossa uimassa tai vesijuoksemassa, ja jaksaisin heilutella kahvakuulaa kotona. Tai jos huomaan muuttuvani apaattiseksi sohvaperunaksi, voin varmaan käydä liittymässä salille uudestaan – ei olisi ensimmäinen kerta elämässäni, kun eron jälkeen palataan yhteen.

31

Täytin tänään 31. En osaa sanoa kuuluiko juhlapäivään jotain ilotulitusta, limusiinikyytejä ja kukkalähetyksiä Espanjasta, koska kirjoitan tämän postauksen etukäteen – oikeasti olen juuri nyt teatterissa. Vähän harmittaa, että olen niin laiska juhlienjärjestäjä enkä muutenkaan kummoinen emäntä: Ihailen ihmisiä, jotka jaksavat järjestää juhlia ja erityisesti juhlia itseään. Koska viimeiset viisi vuotta synttärit ovat menneet vähän siinä sivussa, otan sitten kaiken takaisin kun täytän taas parin vuoden päästä uudestaan 25. Mutta juhlan kunniaksi: 31 asiaa. Saattavat liittyä minuun,  tai saattavat olla liittymättä.

1. Olen legendaarisen surkea käsityöihminen. Klikkailen kyllä Pinterestissä intohimoisesti kaikkia DIY-kuvia, omistan virkkauskirjan ja kaikenlaista askartelumateriaalia sekä arvostan muutenkin kaikkea kaunista ja itse tehtyä. Mulla vaan on jokin kehitysvaihe jäänyt väliin käden ja silmän koordinaation kohdalla, ja lopputulosta saadaan ihailla esimerkiksi joka joulu, kun mun tekemät lahjapaketit näyttävät siltä kuin yksikätinen parkinsonpotilas olisi ne käärinyt. Mut hei ajatus on tärkein!

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-09-26-kello-19-56-29

2. Jos saisin suositella jotain paikkaa rentoutumiseen, niin 10 vuoden takaisella kokemuksella ehdottaisin ehdottomasti The Earth Lodgea Guatemalan vuoristossa, ihan Antiguan vieressä. Tulivuorien ympäröimänä, puumajoissa, herkullista kasvisruokaa syöden ja hobittimaisessa kivisaunassa saunoen maailma asettuu mukavasti mittasuhteisiinsa.

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-09-26-kello-20-17-35
Kuva Earth Lodgen Facebook-sivuilta. Tältä siellä näytti myös vuonna 2005. 

3. Voitan helposti en ole koskaan-pelin pelkillä ruoka-aiheisilla vastauksilla. En ole koskaan syönyt (en edes maistanut) mämmiä, Big Maccia, simaa enkä hirvenlihaa.

4. Piereskeleminen laskee verenpainetta.

5. Ollakseni ihan todella höveli törsääjä mitä tulee vaatteisiin, olen ihan armottoman pihi. Ennen lapsia valitsin matkoilla aina yöbussin ja -junan sen sijaan, että olisin matkustanut päiväsaikaan ja maksanut hotellista, samoin pidin lentokentillä tai bussiasemilla nukkumista ihan varteenotettavana vaihtoehtona yöpymisille. Heti kun lapset vähän kasvavat ja karaistuvat niin suorat lennot vaihdetaan johonkin yhdeksän vaihtoa + yöpyminen Atatürkilla-seikkailuihin!

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-09-26-kello-19-56-01
Reipas 17-vuotias reilaaja, majoitus joku juna-aseman koppi Zürichissa

5. Mulla ei ole lempiväriä. Vaatekaapin perusteella se on vaaleanharmaa, mutta fiilistelen kyllä monia muitakin värejä. Paitsi ruskeaa.

6. Strutsin silmä on isompi kuin sen aivot. Tunnen tällaisia ihmisiäkin.

7. Olen aina ollut kauhea namedroppailija, ja aina kun tulee tilaisuus kerron siitä kuinka tapasin Bonon. Katsokaa vaikka!

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-09-26-kello-19-53-46

8. Pelkään hulluna perhosia, koita ja sudenkorentoja.

9. Jos pojat olisivat olleet tyttöjä, olisin saanut valita heidän nimensä ja silloin meillä asuisi Alma, Frida ja Meeri.

10. Olen laihduttanut elämäni aikana yhteensä sata kiloa, ja tässä ei ole mukana raskauskilot.

11. Jokaista ihmistä vastaan maailmassa on 1,6 miljoonaa muurahaista.

12. Itken usein tv-ohjelmien synnytyksissä, mutta omat synnytykset eivät ole itkettäneet. Ainakaan liikutuksesta.

13. En muista mitään isompien poikien vauva-ajasta. En meinaa muistaa mitään kuopuksenkaan vauva-ajasta, mutta ilman noin 12 500 valokuvaa kuluneelta kuudelta vuodelta olisi poikien varhaislapsuus pelkkä musta aukko. Kun niillä joskus on seurustelukumppaneita, joudun varmaan keksimään kaikki nolot lapsuusjutut heistä.

Näyttökuva 2016-09-26 kello 20.44.09.png

14. Ylitin juuri numerossa 13 blogikirjoituksien optimoidun 400 sanan mitan. Sori. Tästä eteen päin kaikki on vain kapinaa hakukoneita kohtaan.

15. Olen ollut Applen käyttäjä vuodesta 1989, mutta yritin viime vuonna vaihtaa Windowsiin. Ei onnistunut.

16. Kolme fiktiivistä hahmoa, jotka kuvaavat minua? Lisa Simpson, April Ludgate (Parks & Recreations) ja Phil Connors (Bill Murrayn hahmo Groundhog Dayssa).

hahmot

17. Päiväni Murmelina-elokuvan kuvauksissa murmeli puri Bill Murrayta kahdesti. Murray joutui uusimaan rabies-rokotteensa.

18. En oikein vieläkään tiedä mikä haluaisin olla isona. Olen miettinyt hierojaksi kouluttautumista. Lähipiirissäni ääripäiden välillä vaiheilu aiheuttaa hampaiden kiristelyä. Ideoita otetaan vastaan.

19. Naiset räpyttelevät kaksi kertaa enemmän kuin miehet.

20. Lapsena mulla oli poskessa hemangiooma (ei muuta kuin googlaamaan) jonka takia näytän kaikissa lapsuuskuvissa paitsi tietenkin tosi söpöltä, myös sikotautiselta. Hemangiooma katosi itsestään kun olin 6-vuotias, ja muistoksi jäi ihan järjettömän suureksi venyvä korvanlehti.

poski

 

21. Nopeiten kasvaa keskisormen kynsi. Ja oikeakätisillä juuri oikean käden keskisormen, vasenkätisillä vasemman.

22. Yksi lempielokuviani on Miss Kovis (Miss Congeniality), jonka vuorosanat osaan suunnilleen ulkoa.

23. Osaan pelata vain kahta korttipeliä: Ristiseiskaa ja China Handia.

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-09-27-kello-7-35-49

24. Mun ensimmäinen lemmikkini oli musta hiiri nimeltään Viki Vilpertti Viidestoista Kuninkaallista Sukua Sadan Pennun Pesueesta. Hiiren nimi oli pidempi kuin sen elämä.

25. Yksi päivä Merkuriuksessa vastaa 59 päivää maan päällä.

26. Mulla ei ole ajokorttia, vaikka sen hankkiminen olisi jo melkein pakollista muuttoa ajatellen. Pelkään hysteerisesti liikennettä, esimerkiksi 100km/h-nopeus on mun mielestä jo ihan todella kamala. Olen siis tosi hyvää matkaseuraa moottoritiellä.

27. Jos nyt saisin valita missä asuisin, haluaisin elää Espanjassa vuorilla, kuitenkin lähellä rannikkoa, ja meillä olisi oma piha, uima-allas ja se aasi. Ja tietty sitä ajokorttia tarvittaisiin juuri tällaisten unelmien toteuttamiseen.

Näyttökuva 2016-09-27 kello 7.34.07.png

28. Jos pitäisi olla joku Ryhmä Haun hahmo, olisin Toma. Tai Rolle.

29. Parasta mitä mulle on ikinä tapahtunut? Kauhean kornia ja kliseistä, mutta kyllä se on ollut äidiksi tulo. Hands down.

Näyttökuva 2016-09-27 kello 8.12.42.png

30. Aivoista 60 prosenttia on rasvaa.

31. Jos saan elää vielä 31 yhtä hyvää vuotta kuin nämä kuluneet, niin lucky me.

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-09-27-kello-13-34-25

VUOSI ILMAN VAATTEITA

No nyt se aikoo liittyä johonkin nudistileiriin, te siellä huokailette kauhuissanne. Ei sentään. En ole alkanut naturalistiksi, otsikko oli vaan paljon raflaavampi kun siinä ei lukenut että vuosi ilman uusia vaatteita. Onhan näitä ostolakkoja nähty ennenkin, ei tosin meikäläisen tontilla. Tämä on mulle suunnilleen yhtä iso juttu kuin jättäisin vuodeksi pois sokerin tai viikoksi internetin – tai ainakin se tuntuu isolta, todellisuudessa toivon että vuoden 2017 päätteeksi totean, että pärjäsin ihan hyvin ilman uusia rätei ja lumpui ja voisin jatkaa jos nyt ei ihan samalla linjalla, niin maltillisemmin.

Se on nimittäin sillä lailla että meikäläisen kaapit kaipaisivat konmarittamista kovalla kädellä. Kymmenien kilojen jojo-laihdutuksen seurauksena kokovalikoimaa on kymmenen numeron verran, sitten on kaksi hyllyä sellaisia vaatteita, jotka ovat odottaneet vuoroaan varmaan ostopäivästään asti mutta josta en malta luopua, koska ihan varmasti ensi viikolla tulisi kutsu työhaastatteluun mihin vaaditaan jakkupukua tai sitten Cher-teemaisiin naamiaisiin. Oikeastihan käytän ehkä noin kymmentä luottovaatetta ja sitten siihen päälle lähiöäidin univormua eli verkkareita, Uggseja ja jotain löysää psykedeelisesti kuvioitua paitaa, josta ei räkä- ja ruokatahrat erotu.

Olen sallinut itselleni aika paljon vaateshoppailua, koska en tuhlaa rahoja juhlimiseen ja juomiseen, syön nykyään ulkona lähinnä Mäkkärissä, en hifistele hirveästi elektroniikkaa enkä oikeastaan panosta ulkonäköön juuri ollenkaan muuten (joo, sen huomaa, tiedän). Ja vaikka ekologinen omatunto kolkuttaakin, niin perustelen epäeettisiä ostoksiani yleensä sillä että a.) olen jonkinlainen kasvissyöjä ja b.) kierrätän kaikki tekstiilit. Mutta nämähän ovat kaikki ihan paskoja tekosyitä. Mulla on liikaa vaatteita, ja ensi vuosi on siitä erityisen jännä että tarkoitus olisi muuttaa toiselle puolelle Eurooppaa eli jo ihan taloudellisista syistä kannattaisi raakata karderoobia ja sen lisäksi täytän jotain tyhjiötä sielussani ostamalla enemmän määrää kuin laatua – vaikka kuinka olen täälläkin vannonut tsemppaavani ja tukevani enemmän kestävää ja kotimaista tuotantoa.

No, ensi vuonna en sitten tue mitään tuotantoa. Lapsille on tietysti pakko ostaa vaatteita, koska ne paitsi kasvavat ihan järkyttävää vauhtia niin ne ovat muutenkin järkyttävän vauhdikkaita, sillä seurauksella että etenkin kenkiä ja housuja kuluu kauheaa tahtia. Ei auta kuin pyöritellä silmiä ja maksaa kiltisti. Mutta mulla on tarpeeksi vaatteita. Voisin varmaan nytkin olla puoli vuotta pesemättä niitä ja silti olisi joka aamuksi uusi asu. Joten en voi perustella yhtään ostosta tarpeella – ainoa asia mitä ihan oikeasti tarvitsen (länsimaisessa kontekstissa, koska voin toki yhä elää ilman niitä) ovat jotkut kaupunkikäyttöön sopivat lenkkarit, ja sellaiset sitten hamstraan ennen vuoden vaihtumista. Mutta muuten on aika laittaa luottokortit kuivumaan, etenkin kun ensi kesänä koittaa se aika että olemme ulkomailla ja mulla ei välttämättä ole säännöllisiä tuloja, joilla lyhennellä velkojani (ja kyllä, tiedän, velaksi ostaminen nyt on muutenkin ihan urpoa).

Nyt se on siis kirjoitettu. Ei yhtään uutta vaatetta vuonna 2017.

PS. Joo joo, voisin tietysti tarttua haasteeseen heti, mutta tarvitsen oikeasti sen kolme kuukautta sopeutua ajatukseen.

MINÄ MEDITOIN

P3063962.jpg

Viimeiset kymmenen vuotta eivät ole tehneet kovin hyvää aivoilleni. Vaikka toki tässä kuluneen vuosikymmenen aikana olen vaihtanut villin nuoruuden kolme kertaa viikossa tapahtuvan tissuttelun liki absolutismiin, olen kuitenkin saanut kolme lasta (aivan varmasti älykkyysosamäärää laskeva tekijä), nukkunut noin kuuden tunnin katkonaisia yöunia viimeiset kuusi vuotta sekä ajautunut niihin äläedessanositänimeä-vuosiin, jolloin kauppaan mennessä tarvitsee olla ostoslista pelkkää maitoakin varten, koska muuten pyörin hyllyjen välissä vielä seuraavana päivänäkin miettien, mitä oikeastaan tulin alunperin hakemaan.

P3063965.jpg

Sitten on tämä helvetin internet, joka ei ainakaan ole auttanut asiaa. Jos keskittymiskyky oli ennestäänkin kuin kultakalalla, niin nyt älypuhelin ja läppäri ovat vieneet lopullisesti kaiken pitkäjännitteisyyden. Kun perusluonne on utelias mutta kärsimätön, on ihan kamalaa että käsillä on jatkuvasti jotain uutta. Siinä missä se viimeisen viiden kilon laihduttaminen olisi kivaa, niin henkisesti suuremmasta kuormasta pääsisin eroon jos muuttuisin allergiseksi älypuhelimelle tai vierottautuisin siitä jotenkin muuten. Ja niinäkin hetkinä, kun akku on loppu, ei ole verkkoa, olen unohtanut puhelimen kotiin tai ihan tietoisesti yritän keskittyä netin ulkopuoliseen maailmaan, huomaan käyväni läpi loputonta to do-listaa päässäni, sovittelevan aikatauluja ja kuumeisesti miettiväni ainakin kuutta eri asiaa yhtä aikaa, pääsemättä tietenkään tällä taktiikalla eteen päin yhtään missään.

P3063964.jpg

Olen yrittänyt meditoida. Oikein siis yrittänyt, istunut lootusasennossa, puristanut silmiäni kiinni, hengittänyt niin syvään sisään ja ulos että on meinannut taju mennä ja kaikin mentaalisin voimin työntänyt pois kaikkia aivoihin tunkevia ajatuksia. Ei ole muuten sujunut kovin hyvin. Tiedän, että tämä vaatisi tosi paljon harjoittelua. Ei liene kovin hyvä selitys, että ei malta opetella meditoimaan? Ettei oikein jaksais vaan istua ja hengitellä, kun se on niin tylsää? Viime syksynä kyllä mummin kanssa kuunneltiin Oprahin ja Deepak Chopran (oikeasti paljon toimivampi konsepti kuin miltä kuulostaa) sellaista kahden viikon meditaatioharjoittelunharjoitusta, mutta Oprahin viisaista, joskin varsin itsestäänselvistä sanoista, ja Deepakin rauhoittavasta äänestä huolimatta aloin silti joko skannata seuraavan viikon kauppalistaa tai nukahdin. Nukkuminenhan on toki rentoutumista mitä suuremmassa määrin, mutta kyllä nämä samat kelat pyörivät unissakin.

P1242633.jpg

Olenkin tässä todennut, että jos haluan tyhjentää mieleni, en voi vain istua paikoillani. Meditaatio siinä klassisessa muodossa, jossa istutaan risti-istunnassa ja tietoisesti tyhjennetään pää – no, se ei vain onnistu. Vielä. Juuri nyt, tässä elämänvaiheessa, on ollut tärkeämpää saavuttaa se zen-tila helposti. Tämähän tietenkin sotii meditaatioideologiaa vastaan, mutta näillä mennään. Tunnen itseni sen verran hyvin, että unohtaakseni kaiken yleensä mielen päällä pyörivän tarvitsen fyysistä toimintaa. Oli se sitten joogaa, jumppaa tai uintia, niin istuskelua ja tiibetiläisen huilumusiikin kuuntelua se ei ole.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oma suosikkini on kävely. Jos saan liikkumiseen yhdistettyä luonnon (ja mielellään olosuhteet, jossa en voi tuijottaa puhelintani samalla) niin aletaan lähestyä kristalliluolia. Vaikka lenkille lähtiessä aivot olisivat ylikuumenneet ja ylipäänsä pois koneen äärestä lähteminen tuntuu vaikealta, koska on niin helvetisti kaikkea tehtävää, niin viimeistään puolen tunnin päästä olen siirtynyt luovempaan, rauhallisempaan ja määrätietoisempaan mielentilaan. Jos jotain ajattelen, ajattelen yhden ajatuksen kerralla loppuun enkä yritä käsitellä kymmentä asiaa. Parhaimmillaan en tietenkään ajattele vaan tuijotain maisemaa, hikoilen ja iloitsen siitä hetkestä, missä juuri silloin olen. Enkä kaipaa minnekään muualle.

P3064067.jpg

Nämä valokuvat ovat Gibraltarinvuorelta, joka on ehdottomasti yksi parhaita paikkoja päästä eroon levottomuudesta. Jyrkkää vuorenrinnettä noustessa täytyy keskittyä jaksamiseen, alas päin tullessa voi ihastella maisemia aina Afrikkaan asti, moikata apinoita, kuunnella heinäsirkkoja, lintuja ja lentokoneita, ja vain kävellä, koska muutakaan vaihtoehtoa alaspääsemiseksi ei ole. Vuorelle kiipeäminen on ehdottomasti ensimmäisiä asioita, mitä tahdon tehdä kun taas pääsemme etelään. Hankin vähän nolot ysärihenkiset nilkkapainotkin Tigeristä kahdella eurolla tätä tarkoitusta varten.

P3063991.jpg

Muita suosikkeja ovat mustikkametsä, lähiön kadut sateisena syysiltana ja vanha työmatka polkupyörällä auringonnousun aikaan. Lopetin nyt sitten salikorttini, koska tuntui etten ryhmäliikunnasta saanut enää samaa hyvänolon tunnetta ja kaipasin sen sijaan konkreettisesti metsään, raittiiseen ilmaan tuulettamaan mieltäni. Koko perhettä vaivaava koirakuume on omalla kohdallani erityisen korkea, koska koiran kanssa on joka päivä pakko lähteä pihalle ja vähän lähikauppaa pidemmälle. Olenkin harkinnut koiran lainaamista joltain naapurilta, että voisin hyvällä syyllä lähteä rämpimään Viikin pelloille tai kodin lähellä sijaitseville saarille. Ja ehkä, ehkä joskus kymmenen vuoden päästä olen tarpeeksi vanha ja viisas, vähän kärsivällisempi tai sitten niin väsynyt tähän virikkeiden määrään, että olen lopulta valmis opettelemaan meditoimaan paikoillani.

P1242635.jpg