KUINKA RESCUEKOIRA ON SOPEUTUNUT SUOMEEN?

Ennen kuin uskallan kirjoittaa omasta sopeutumisestani, niin voin jo kahden viikon perusteella kertoa että koiramme on unohtanut espanjalaiset juurensa täysin! Noin vuoden vanha Tassu, tuo mäyräkoiran ja monen muun risteytys, on löytänyt sisäisen suomalaisensa. Se jopa tunkee oven alta mukaan löylyihin kun olemme saunassa. Tämä tosin ehkä enemmänkin siksi, ettei se malta olla erossa laumastaan, mutta sen verran sitkeästi hän tahtoo saunaan että epäilen koiran olevan nelijalkainen Sauna-Timo. Saunan lisäksi koira arvostaa suuresti Oltermannia ja päivittäisen vedentarpeensa se tyydyttää rouskuttelemalla jäätä.

Tassu alkoi valmistautua meistä ensimmäisenä muuttoon. Rokotukset sillä oli jo valmiiksi kunnossa, mutta halusimme myös kastroida koiran Espanjassa koska a.) se kuului osana adoptiosopimusta ja b.) siinä missä leikkaaminen Suomessa on useamman satasen, paikallisella eläinlääkäriasemalla homma hoitui 90 eurolla. Sen verran hyvä asiakas olin hoitokoirineni, että ennen lentoa suoritettavan eläinlääkärintarkastuksen ja ekinokokkilääkityksen sain eurolla, ja vielä poskipusut päälle. Arvaattekin, että itkin myös hyvästellessäni tutun eläinlääkäriaseman vaikka siellä touhussa olikin usein pieni puoskaroinnin maku.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jotta Tassu olisi siis tervetullut Suomeen, sillä piti olla rokotukset kunnossa eli aiemmin viime vuonna kuntoon laitetut rabiekset ja kolmoisrokotteet (joskin tarkastin juuri entisen Eviran, nykyisen Ruokaviraston – en nyt sano näistä nimisekoiluista mitään– sivuilta että vain raivotautirokotteella on väliä), merkintä ja lemmikkieläinpassi sekä 24-120 tuntia ennen lähtöä annettu ekinokokkoosihäätölääkitys. Tämän lisäksi lentoyhtiöt yleensä vaativat myös ennen koiran lastausta, että eläinlääkäri on koiran tarkastanut, todennut terveeksi ja leimannut koiran passin sen kunniaksi. Näin meilläkin toimittiin. Tietenkin hukkasin sen passin vartti ennen lähtöä, mutta hyllyn alta se onneksi lopulta löytyi.

Olen lentänyt koirien kanssa ennenkin, sillä olemme toimineet lentokummeina Suomeen adoptoiduille rescuekoirille. Silloin järjestö yleensä tuo koiran suoraan kentälle, pitää seuraa passintarkastuksessa ja paperitöiden ajan, sekä auttaa koiran lastaamisessa. Me siis kuljetimme koiran kuljetushäkissään passintarkastukseen ja sen kyllä kuuli koko Málagan kenttä ja varmaan vähän kauemmaksikin. Samalla kun tsekkasimme matkatavarat ja saimme boarding passin, koiran passi tarkastettiin ja maksoimme samalla koiran matkan. Lentoyhtiöiden käytännöt vaihtelevat hieman; Finskillä ja SAS:lla koiran paikan voi maksaa kentällä, Norwegianilla varaus tehdään ja maksetaan etukäteen verkon kautta. Itse pidän eniten Norskin systeemistä, sillä siinä ei tarvitse soitella erikseen lentoyhtiöiden legendaarisiin asiakaspalveluihin vaan lemmikkien paikkatilanteen näkee suoraan koneelta. Hinnat ovat kaikilla näillä Málaga-Helsinki-lennoilla olleet 65-90 euroa. Ei mielestäni mikään mahdoton hinta. Kun koira oli maksettu ja sen koppaan oli kiinnitetty matkatavaratarrat, kävimme vielä nopean pissakierroksen kentän ulkopuolella ja sitten häkki läpivalaistiin erityistavarahihnalla, minä tungin koiran sinne takaisin ja toivotin hyvää matkaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos Suomessa tavarat tulevat kakkostuloaulaan, koira haetaan liukuhihnojen vierestä erillisestä tilasta. Tällä kertaa lähtöä kovaäänisesti protestoinut Tassu oli kuitenkin vaiennut täysin, eikä klo 23 jälkeen ns. vanhalla puolella ollut henkilökuntaa. Niinpä sain aikana etsiä, ihmetellä ja odotella ennen kuin traumatisoitunut koira löytyi lukittuna pimeästä komerosta. Taksimatkalle hän löysi taas äänensä. Noin yleensä voin todeta, että jos lentokummius kiinnostaa niin kyseessä on kyllä mitä vaivattomin tapa tehdä perhe ja koira onnellisiksi, ja esimerkiksi kuuden koiran kokemuksella voin todeta että kertaakaan Suomen päässä ei ole kukaan ollut kiinnostunut siitä, vaikka kuljettaisin maahan lohikäärmettä.

Ja nopeasti koira on suomalaistunut. Tietenkin Tassu on eri asemassa kuin normaalisti Suomeen adoptoidut rescuekoirat, sillä hänellä säilyi sama porukka ympärillään. Ensimmäiseen viikkoon en uskaltanut jättää koiraa yksin kotiin, koska pelkäsin sen taas protestoivan mutta nykyään hän viihtyy hyvin omassa rauhassaan useammankin tunnin. Lunta koira rakastaa ja koirapuistoja sitäkin enemmän. Iloksemme naapurusto on täynnä kivoja koirakavereita, joista moni vieläpä on samanlainen hylkiö kuin meidän hurtta. Yksi espanjatarkin, joka tuli viime vuonna Suomeen melko läheltä meitä. Sen lisäksi Tassu on löytänyt uuden lempiruoan. Ei, se ei ole se Oltermanni, vaan citypupujen papanat. Voi siis sanoa, että koiralla ei toistaiseksi ole ollut mitään ongelmaa asettua Itä-Helsinkiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KOTIMATKALLA

PC293717.jpg

Vaikka lähtöpäivä oli tiedossa kuukauden etukäteen ja aikaa oli runsaasti, onnistuin prokrastinoimaan kaiken lähtöön liittyvän osalta täysin. Suomeen sain aikaiseksi sähkösopimukset ja sängyt, mutta Espanjan päässä suljin silmäni tyhjyyttään huutavilta laatikoilta ja leikin, että emme oikeasti ole lähdössä minnekään. Tämä taktiikka ei toiminut kovin hyvin. Pari päivää ennen lähtöä tajusin, että mulla on nelisen kuutiota kamaa pakkaamatta. Koska lapset olivat kipeinä, ei onneksi alkuperäiset suunnitelmat vuorelle kiipeämisestä tai muusta toteutuneet vaan sain ihan rauhassa tuijottaa sohvalle kasattuja vaatteita katatoonisessa tilassa vannoen, etten enää ikinä muuta.

Lähtöpäivän aamunakin onnistuin panikoimaan. Oli melkoinen kuningasidea varata lapsille parturi kaksi tuntia ennen kuin piti olla moottoritiellä matkalla lentokentälle. Normaalisti tutussa paikassa homma hoitui 10 minuutissa – tuollaisen alle 10-vuotiaan lyhyen tukan siistiminen ei nyt mitään rakettitiedettä ole – mutta nyt parturissa keskimmäisen lapsen kolmen sentin tukka annettiin jonkun harjoittelijan käsiin, joka työsti lapsiraukan frisyyriä kuin Iisakin kirkkoa. Siinä vaiheessa kun alkoi näyttää siltä, että tartun kohta itse saksiin ja saatan ohimennen avata valtimot myös tältä yksityiskohtia hiovalta harjoittelijalta, tuli vanha tuttu parturi paikalle ja päätti 6-vuotiaan pitkän 50 minuutin kärsimyksen tuolissa.

Huomasin myös vartti ennen lähtöä, että koiran passi oli kateissa. Se onneksi löytyi lyhyen mutta sitäkin intensiivisemmän kiroilu- ja etsintäkohtauksen jälkeen. Sulloimme neljä isoa matkalaukkua, neljä käsimatkatavaroina kulkevaa kassia, koiran häkin, kolme lasta ja kaksi aikuista Skoda Fabian farmariin, joka ei todellakaan ole mikään tilaihme. Se kuitenkin vei meidät perille Málagaan. Kentällä varmasti kaikille läsnäolijoille tuli selväksi, että aioimme kuljettaa erään rescuerakin mukanamme pois synnyinmaastaan, sen verran kovaäänisesti koira ilmaisi kantansa uudesta kuljetuskopasta. Lopulta kuitenkin selvisimme, kasvot kyynelistä raidoilla, turvatarkastuksen toiselle puolelle. Lähdön haikeutta lievensi hieman se, että Munamies oli myös terminaalissa. Ja Starbucks.

Lensimme ensimmäistä kertaa tätä reittiä SAS:lla. Lennosta ei ole mitään mainittavaa: lapset istuivat kiltisti paikallaan ja vettä tarjoiltiin (ruotsiksi) neljän ja puolen tunnin ajan. Perillä kesti aikansa saada koira lunastettua pimeästä komerosta, jonne raukka oli lukittu – se oli Suomeen saapumisesta niin järkyttynyt että hiljeni täysin eikä siksi kukaan henkilökunnasta huomannut, että lennolla oli saapunut yksi koirakin. Ei se mitään. Taksimatkan ajan koira kyllä ilmaisi itseään taas espanjalaisella äänenvoimakkuudella. Vaikka vastustankin taksiuudistusta (senkin jälkeen, kun se on jo toteutunut), oli taksin hinta positiivinen yllätys.

Sellainen kotimatka meillä oli. Päästiin perille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

NORWEGIAN KOKEMUKSIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elokuussa lensin ensimmäistä kertaa elämässäni Norwegian-lentoyhtiöllä. Aiemmin olin kyllä lennättänyt ”Norskilla” niin lapsia kuin koiriakin, mutta onnistunut itse välttämään lentelyn. Sanon näin, koska itselläni on ollut aika nihkeä suhtautuminen ns. halpayhtiöihin. Silloin kun lennän yksin, menen kyllä melkein minkä tahansa peltipurkin kyytiin mutta lasten kanssa reissatessa vaatimustaso nousee välittömästi. Esikoinen kyllä vakuutteli etukäteen, että ”sillä punaisella lentoyhtiöllä” on maailman parhaat sipsit. Oma lempilentoyhtiöni on jo vuosien ajan ollut KLM; paitsi että Schiphol on ihan mukava välilaskukenttä, ovat hollantilaiset aina ottaneet etenkin lapsimatkustajat hyvin huomioon, ruokkineet kasvissyöjät kunnolla ja olleet asiakaspalvelussaan tehokkaita ja ystävällisiä – yleensä ei saa molempia, jos kumpaakaan.

Olen lentänyt yksin kolmen lapsen kanssa jo yli kolmen vuoden ajan, joten homma ei enää erityisemmin jännitä. En voi tarpeeksi ylistää miten hyvää matkaseuraa tämä trio yleensä on, siis jollei kukaan ole kipeänä tai muuten vaan poikkeuksellisen kiukkuisena. He eivät poikkea marssijärjestyksestä, kestävät hyvin odottelua ja jaksavat seistä jonossa, ja koneessa taas suurimman osan ajasta touhuavat omien tehtävävihkojen, tabletin ja kirjojensa kanssa. Olen joskus jopa saanut nukuttua heidän kanssaan matkustaessa! Tällä kertaa sain huomata, miten iso merkitys maapalveluilla on lentokokemukseen ja tuli myös kummasteltua todella paljon Helsinki-Vantaan korkeita arvosanoja lentokenttävertailuissa, sillä elokuisten kokemusten perusteella en lentäisi Suomesta tai Suomeen, jollei siis olisi tietenkin maantieteellisesti pakko.

Rakkauteni Norwegiania kohtaan heräsi jo ennen lentoa: olin ostanut halvimmat mahdolliset liput (suora meno-paluu yhdelle aikuiselle ja kolmelle 4-8-vuotiaalle elokuussa, about 740€) joskus alkukeväästä. Olin ostanut liput Supersaverin kautta (se surullisen kuuluisa osamaksumahdollisuus), ja katsonut, että näin halpoihin lentoihin ei kuulunut kuin käsimatkatavarat. Oli selvää, että emme pärjää Suomessa repullisella vaatteita, joten aloin buukkaamaan kyytiin muutamaa matkalaukkua. Mikä ilo ja riemu kun kävi ilmi, että meidän jokaisen lippuun oli kirjattu jo valmiiksi 2 x 20 kg matkatavaraa sekä 10 kiloa käsimatkatavaraa. En voinut kuin nauraa: saisimme kuljettaa mukanamme 200 kiloa tavaraa! No, tyydyimme kolmeen matkalaukkuun, mutta tämän ansiosta saimme satsattua esimerkiksi soijarouhetta ja lastenkirjoja oikein kunnolla.

Norwegianille pisteet myös siitä, että lapsiperheelle oli laitettu valmiiksi paikat eikä niitä tarvinnut enää itse check-in vaiheessa säätää. Paikat oli valmiiksi molemmille lennoille, ja olivat vieläpä tosi kivat paikat koneen etuosassa (makuasia toki, missä tykkää istua, mutta tämä oli meille mieluinen vaihtoehto). Finnairilla olen useamman kerran saanut soitella asiakaspalveluun, että ihan varmastiko haluatte että kaksi lapsistani istuu erikseen toisella puolella konetta… Sopii tietenkin mulle, mutta luulen että kanssamatkustajilla voisi olla jotain valittamista. Málagan kentällä Norskin tiskillä ei ollut jonoa, saimme kamat koneeseen ja boarding passit käteen noin kolmessa minuutissa enkä voinut olla kuin tyytyväinen. Málagan kenttä on meille toki jo todella tuttu ja yleisesti ottaen se on aika samanlainen kuin kaikki muutkin kentät: ylihintainen, ketjuliikkeiden ja -kahviloiden valtaama, kävelyä vaativa. Lennon odottelu meni leppoisasti kun ensin ruokin lapset ja sitten palkitsin itseni Starbucksissa.

Lento Suomeen, siitäkin huolimatta että kyseessä oli myöhäisillan lento ja saavuimme määränpäähän vasta yhden aikoihin, sujui todella jouhevasti. Henkilökunta oli hyväntuulista siitäkin huolimatta, että he olivat juuri lentäneet joukon humalaisia suomalaisia lomalle Espanjaan ja kävivät vain käännöllä Málagassa. Innostuin ekaa kertaa ostamaan kosmetiikkaa koneessa! Lapset huomioitiin kivasti, ja muutkin matkustajat tuntuivat olevan rennolla fiiliksellä. Suomessa kyllä huomasimme heti kulttuurierot: kun odottelimme matkatavaroita, muiden matkustajien tapaan väsyneinä ja valmiina menemään nukkumaan, alkoi erään toisen yksin lastensa kanssa matkustavan äidin jälkikasvu riehua ja sekoilla. Espanjassa muut odottelijat olisivat syöksyneet viihdyttämään väsähtäneitä lapsia ja yksin matkatavaroiden kanssa taiteilevaa äitiä, mutta Suomessa supistiin selän takana, paheksuttiin ja pyöriteltiin silmiä. Oh well!

Paluulento olikin sitten ihan päinvastainen kokemus. Luultavasti olisin lentänyt paljon paremmalla fiiliksellä, jos ei olisi tuntunut että koko Helsinki-Vantaan lentokenttä näyttää meille keskisormea. Sinällään koko elokuun Suomessa olin huokaillut onnellisena suomalaista palvelukulttuuria, joka oli ystävällistä, nopeaa ja no nonsense-tyyppistä (toisin kuin, kröhm, täällä Espanjassa…). Mutta viimeinen kokemus ennen lähtöä oli kyllä aika ankea. Onnea vaan, jos aiotte tehdä näin vaikutuksen turisteihin! Tietenkin sää oli sellainen klassinen ”hyvää matkaa etelään!”-vaakasuora räntäsade ja +15, joten paluu Espanjaan alkoi tuntua hyvältä idealta. Ja se tunne ehti vahvistua reilun kahden kentällä vietetyn tunnin aikana hyvin voimakkaasti.

Aloitetaan itsepalvelusta. Norwegianilla oli kolme tiskiä, joissa kaikilla oli hieman aneemisen näköinen työntekijä – mutta ei palvelua. He huitoivat väsyneinä itsepalveluautomaateille, kun huutelin boardin passien perään (en päässyt niitä printtaamaan etukäteen ja rikkinäiseltä puhelimen näytöltä niitä ei paljoa esitelty). Kahdeksasta pöntöstä toimi kolme – ja tietenkään siitä ei millään tavalla informoitu, että suurin osa automaateista oli epäkunnossa vaan matkustajaparat saivat sulloa itä passiaan hyvän tovin rikkinäiseen pönttöön kuvitellen, että vika on hänessä. Taisteltuani automaatin kanssa vartin verran hain paikalle henkilökunnan edustajan, joka mutisi että ei mekään tästä systeemistä tykätä… Mahtavaa kuitenkin, että on systeemi joka ei palvele asiakkaita eikä henkilökuntaa, joka kuitenkin lopulta joutuu tulemaan avuksi. Enkä odota yksin lasten kanssa matkustavana mitään erityiskohtelua mutta tilannetajua kyllä. Jos tiskillä on tilaa, kaikkien aikaa ja hermoja säästäisi lippujen nopea tulostus ja homman hoitaminen yhdellä pisteellä.

Kun työntekijä oli tulkinnut itsepalveluautomaatin tunteita oikein ja saimme ne säälittävät lerpakkeet, oli aika saada matkalaukut kyytiin. Siirryimme sitten itsepalveludroppaukseen, jossa reippaana tyttönä iskin matkalaukkuja hihnalle. Sääliksi kävi mummit ja papat, jotka yrittivät hoitaa hommaa kirjaimellisesti omin voimin. Ja sitten meidän laukut eivät menneet läpi. Niinpä keräsin ne takaisin kärryyn ja siirryin tiskille, missä elämäänsä kyllästynyt asiakaspalvelija huokaisi syvään. ”Varmaan laitoit ne väärin hihnalle”. Kävi ilmi, etten osaa oikeastaan mitään. Hän lähetti minut takaisin sinne, mistä olin tullutkin. Runnottuani aikani sain matkalaukut hihnalle ”oikein” ja tunsin olevani valmis ratkaisemaan kaikki ihmiskunnan ongelmat. Itsepalvelumeininki jatkui turvatarkastuksessa. Onneksi en joutunut tunkemaan niitä vessapaperille printattuja boarding passeja taas yhteen automaattiin vaan pääsimme ihan ihmiskontaktin kautta turvatarkastukseen, jossa sielläkin oli oikeita ihmisiä, joskin lasittuneen katseen perusteella eivät hekään olleet ehkä kutsumusammatissaan. Meiltä ei muuten missään vaiheessa tarkastettu passeja saati kyselty mitään matkustuslupia: ilmeisesti näytti siltä, että tällaisella porukalla ei kukaan ole reissussa kidnappausmielessä vaan tähän hullun hommaan ryhdytään vaan vanhemman velvollisuudesta.

Ostimme sikahintaista vettä ja menimme hetkeksi mököttämään lasten leikkipaikkaan, joka ei kyllä tehnyt kunniaa sponsorilleen Reimalle. Vähän tuli ikävä Tukholman Arlandan Junibacken-teemaista leikkitilaa, jossa oli lapsille muutakin leikkivälinettä kuin mikro. Siitä oli hyvä jatkaa portille, jossa oli täysi käsirysy päällä. Kävi ilmi, että kun puolet matkustajista oli päästetty boardingista läpi odottamaan tunnelmallista bussikyydistä itse koneen luo, oli käsimatkatavarakiintiö tullut täyteen. Minä heilutin estottomasti ”lennän yksin kolmen lapsen kanssa”-korttia ja jälleen kerran ilmeisesti jo mun silmäpussien perusteella pääsin meidän nyssäköiden kanssa läpi, kun taas muiden matkustajien tavarat laputettiin ruumaan ja nämä tyytymättömät kanssamatkustajat kävivät kyllä neuvottelemassa jokaisen henkilökunnan edustajan kanssa siitä, kuinka korjata tämä epäoikeudenmukainen käsimatkatavarajako. Tämä viivästytti lähtöä about puoli tuntia. Kun lopulta pääsimme bussiin (enkä nyt sano mitään muiden matkustajien huomioimisesta, onhan se hauska keilata lapsilla linja-auton käytävillä ja itse vain katsella muualle istumapaikalla, TERVEET NUORET AIKUISET IHMISET!) niin tunnelma oli tiivis. Ja vähän muutakin. Siinä vaiheessa kuin vihaisimmat käsimatkatavaransa menettäneet kävivät vielä koneeseen vievillä portailla avautumaan henkilökunnalle – siinä vihvomassa sateessa  – aloin luopua toivosta kotiinpääsyn osalta.

Pääsimme kuitenkin perille. Paluulento oli tunnelmaltaan ihan eri luokkaa kuin mennessä, ja voisin vannoa että Helsinki-Vantaan ankea fiilis oli osana tätä ilmapiirin muutosta menolentoon verrattuna. Ihmettelen kyllä kentän jatkuvaa menestystä lentokenttävertailuissa, sillä henkilökunta oli ilmeisesti palkattu vaan huitomaan käsillään ilman katsekontaktia minne ”asiakkaan” pitäisi mennä, ja leikkihuone veti tylsyydessään vertoja pimeälle perunakellarille. Norwegian taas… noh, tässähän tuli avauduttua paljon enemmän lentokentästä kuin lentoyhtiöstä. Haluaisin tietää, paljonko Helsingin päässä kentän sähläyksestä meni Norskin piikkiin, kuinka paljon meillä oli huonoa tuuria ja hankalaa asennetta, ja kuinka paljon kyse oli vain pohjoismaisesta tehokkuusajattelusta, johon en ollut tottunut. Norwegian toimi lasten kanssa muuten todella mukavasti ja olen nyt päässyt yli halpalentoyhtiöangsteistani ja valmis antamaan uudenkin mahdollisuuden punavalkoisille siiville.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ONKO LENTÄMINEN OKEI?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Barcelonassa sen huomasi. Aina kun katsoi merelle taivaanrantaa, siellä oli lentokone. Taivas oli täynnä valkoisia raitoja. Ääntä ei kuulunut, mutta lentoliikenne näkyi kovin hyvin kaupunkiin. Tai ehkä siihen vain kiinnitti huomiota, sillä podin ihan valtavan huonoa omatuntoa siitä, että olin lentänyt kahden yön matkalle tuhat kilometriä suuntaansa. Kyse ei ollut omasta valinnasta, itse olisin mielelläni matkustanut maitse, mutta silti. Laskin, että tälle vuodelle lentotunteja kertyy viisitoista. Se ei ole suomalaisessa mittakaavassa mikään älytön määrä, jollen nyt satu voittamaan lotossa ja lähtemään maailmanympärysmatkalle. Mutta se on liikaa. Ainakin itselleni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uskon, että ulkosuomalaiselle tämä aihe on vieläkin vaikeampi. Lentäminen on monelle pakollista, jos tahtoo käymään omassa synnyinmaassa. Yleensä ulkomaille muuttaneet ovat muutenkin sellaista sakkia, jonka mielenterveys suorastaan vaatii uusia seikkailuja – kuulun itsekin sellaisten elämäntapamustalaisten joukkoon, jossa levottomuus alkaa helposti kalvaa ja sielu kaipaa uusia kokemuksia, hajuja, makuja, värejä. Vaihtelua. Aurinkoa myös talvella. Erilaisuutta arkeen. Mutta kuten jo aiemmin kerroin, on oli elämämme Suomessa paljon ympäristöystävällisempää kuin Espanjassa – ja nyt päälle vielä tämä lentäminen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Longplayssa julkaistiin juuri kirjoitus, jossa kerrottiin Ruotsissa alkavan lentämisen veroitus. Ensimmäinen reaktioni oli puhdas riemu. Vähän niin kuin juuri vaateshoppailun kanssa, tuntuu, että oma itsehillintäni ei aina riitä. Olen kuin vauva. Sen sijaan että vain ajattelisin loogisesti ja jättäisin väliin ne ostokset, joita en tarvitse, en vain aina pysty taistelemaan impulssejani vastaan. Jos ihana paita maksaisi enemmän kuin 10 euroa, harkitsisin varmasti pidempään. Sama pätee lentomatkustamiseen. Kun Lontooseen pääsee muutamalla kympillä, on vaikea kieltäytyä suurkaupungin kutsusta. Ja tiedän, että moni ei edes pidä omia lentojaan ongelmana – koska kiinalaiset, suuryritykset, kaikki muut. Ja sallittakoon rajaton lentäminen kaikille vegaaneille, jotka eivät hanki lapsia, osta uusia vaatteita, aja yksityisautolla tai piereskele. Mutta me kaikki muut… mielestäni kulutustottumusten kriittinen tarkastelu on jokaisen velvollisuus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Koska en tietenkään itse haluaisi kuitenkaan luopua ihanista matkoistani, toivon, että löytyisi jonkinlainen kompromissi. Juuri lentomatkailun progressiivinen verotus, muiden liikennevälineiden tukeminen, liikelentämisen kurittaminen. Mene ja tiedä. Suosittu ehdotus – tarjottiin ratkaisuksi mitä tahansa – se ei ole varmastikaan. Kyllähän tämän vapauden matkustaa kokee kansalaisoikeudeksi. Varsinkin jos olisi Suomessa, jonka sääolot ovat melkoinen rangaistus monelle suurimman osan vuodesta. Ensi viikolla pääsen taas lomalle, mutta tällä kertaa matka taittuu bussilla. Tunnen silti piston sydämessäni, kun kolme ihanaa ystävää lentää tänne (haluaisin sanoa, että tapaamaan minua, mutta luultavasti myös Granadalla on tekemistä vierailuinnon kanssa). Siitä, kuinka suuri ilmastosynti lentäminen on, on toki erilaisia näkemyksiä ja tutkimuksia. Itse kuitenkin koen, että kaikki omat valinnat aina iltapalasta lomamatkoihin, vaikuttavat siihen, millaiset elinolot omilla lapsillani on aikuisina. Ja en tosiaan haluaisi, että kaikista synkimmät dystopiat toteutuvat koska äiti halusi vähän nähdä maailmaa – näin karrikoidusti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA