LENTÄMINEN YKSIN LASTEN KANSSA

Luitteko jo, kuinka tunnetut matkabloggaajat (tämä jaksaa naurattaa joka kerta!) jakoivat vinkkejään siitä, miten tehdä lentomatkustamisesta lasten kanssa niin siedettävä kokemus kuin se voi olla? Ja siis huomasittehan, että Matkakuume-Gian ja Hellan ja viinilasin välissä-bloggaajan lisäksi siellä kokemusasiantuntijan syvällä rintaäänellä puhuin minä! Annoin lyhyen haastatteluni Matkamessuilla, kun kaivattiin nimenomaan sellaista vastaajaa, joka lentää ainoana aikuisena lasten kanssa. Sitähän on tullut tehtyä, ja kesällä tulee taas toiset kahdeksan tuhatta kilometriä yksin ilmassa kolmikon kanssa. Ja niin kuin jo aiemmin lentomatkustamiseen liittyviä vinkkejä jaellessani totesin, ei oikeasti ole mitään patenttiratkaisuja koska – kuten kaikki tiedämme – jokainen lapsi on yksilö ja se on vähän tuurista ja tähtien asennosta kiinni millä mielellä lennolle lähdetään, mutta annan nyt vielä pari neuvoa omakohtaisen, kantapään kautta hankitun kokemuksen perusteella…

  • Hyödynnä käsimatkatavarat, mutta katso, että et joudu kantamaan lopulta kaikkia reppuja. Meillä oli ennen tosi cool, mutta hiton epäkäytännöllinen Salama McQueen-vetolaukku jolla lapset sitten jyräsivät ohikulkijoiden varpaat ja tukkivat lentokoneen käytävät. Nykyään jokaisella on reppu, jonne laitetaan yhdet vaihtovaatteet (ja mulla on vielä yhdet vaihtovaatteet sekä itselleni että lapsille sellaisessa universaalissa koossa, johon voi tarvittaessa pukea kenet vain 4-8-vuotiaista matkustajista), eväät eli yleensä pieni Pringles-purkki, jotain karkkia ja nousua ja laskua varten tikkarit ja sitten joko oma puhelin tai legoja, tarravihko ja muuta touhua. Toki mä olen yhä aivan kuormajuhta, koska jonkun pitää kantaa vesipullot, passit, wipesit (älä ikinä unohda kosteuspyyhkeitä!), tabletti, läppäri ja usein myös varavaatekerta seuraavalla vuorokaudelle jos matkalaukut jää matkalle, mutta kyllä meillä jo 4-vuotias jaksaa oman reppunsa kantaa. Eri asia on sitten se, pysyykö se tallessa.
  • Käytä häikäilemättä ”olen yksin näiden kaikkien outojen lasten kanssa”-korttia. Toisinaan on paras boardata ensimmäisenä, joskus viimeisenä. Meillä yleensä kaikki käsimatkatavarat tungetaan jalkoihin, koska alle puolitoistametriset eivät tarvitse niin suuresti elintilaa, mutta toisinaan on kiva asettua rauhassa (eli kaivaa kaikki eväät, käydä läpi säännöt lentomatkaa varten, varoittaa henkilökuntaa että olemme saapuneet). Kaikki lentoyhtiöt eivät automaattisesti lastaa ensimmäisenä rahvaan joukosta lapsiperheitä, mutta pyytämällä olemme päässeet aina ohittamaan. Suomessa tämä ei toimi, mutta Espanjassa olen myös päässyt säälipisteillä turvatarkastusjonon ohi. Kompensoin tämän jonottamalla nöyrästi ja päästämällä kaikki vähänkään vaivaiset ohitseni kun lennän ilman lapsia.
  • Pyydä apua. Olen hyväksynyt sen, että useimmiten niille lennoilla joilla olen yksin trion kanssa en syö, juo enkä käy vessassa. Joskus kuitenkin on pakko. Lentokoneessahan he eivät katoa, toivottavasti, mutta kentällä on ollut tilanteita jossa esimerkiksi yhtä lasta on tarvinnut kiidättää vessaan ja jättää loput joukosta ja tavarat omilleen. Yleensä silloin olen hakeutunut jo valmiiksi lähtöportin läheisyyteen, etsinyt mahdollisimman luotettavan näköisen lapsiperheen tai mummelin ja jättänyt lapset herran, ja pahaa aavistamattoman avunantajan haltuun hetkeksi. Kuten olette huomanneet, kaikki ovat yhä tallella.
  • Ei tiukkoja vaihtoja. Vaikka ne menisivätkin vielä lentoyhtiön lupauksissa, niin olen oppinut että alle tunnin vaihdot käyvät niin stressaaviksi että jos vain mahdollista niin vältän niitä viimeiseen asti. Kahdella aikuisella onnistuu retuuttaminen ja hoputtaminen ihan eri tavalla, mutta mitä enemmän liikkuvia osia on yhden ihmisen vastuulla, sitä kannattavampaa on satsata mahdollisimman helppoihin lentoratkaisuihin.
  • Lahjo, uhkaile, kiristä. Whatever works. Lentomatkat ovat poikkeustilanteita, joissa kaikki kasvatusperiaatteet kannattaa unohtaa ja pyrkiä vaan takamaan matkustusrauha kaikille osapuolille. Itsehän en arjessa koskaan noihin kolmeen aiemmin mainittuun sorru.
  • Paikkavalinnat; me aloitettiin 3 lasta + 1 aikuinen-kombolla lentäminen kun kuopus oli vielä sylipaikkalainen. Sehän oli ihan itsemurhaa. Toki saimme aina istua vierekkäin kolmistaan, mutta kun meidänkin kuopus on suhteellisen hyvin kasvanut yksilö, alkoivat ne viimeiset reissut olla kaikille osapuolille äärimmäisen epämiellyttäviä. Nyt tuntuu lähes luksukselta, että meillä on neljä paikkaa. Olemme lentäneet pääasiassa niin, että yksi istuu käytävän toisella puolella käytäväpaikalla ja muut valloittavat kolmen paikan rivin. Tässä säilyy katsekontakti paremmin, ja olen usein päässyt itse lukemaan tai lepäämään sille yksittäiselle paikalle kun kolmikko on touhunnut keskenään omalla rivillä. Muutama reissu on tehty myös istuen peräkkäin 2+2-kokoonpanolla, joka on aina aiheuttanut melko kauhunsekaisia katseita siinä onnekkaassa, joka pääse kolmanneksi kahden valvomattoman lapsen kaveriksi. En suosittele.
  • Varaa määränpäähän lapsille fantastiset lahjat ja itsellesi kolme litraa viiniä.

Seuraavaksi toivottavasti päästään ottamaan junamatkustaminen haltuun, koska lentäminen alkaa tuntua jo suorastaan tylsältä (ja tietenkin moraalittomalta). Toisaalta näiden kymmenien Helsinki-Málaga-lentojen jälkeen väli on jo niin tuttu, että se menee rutiinilla – en jaksanut edes hermostua, kun tajusin kuumehouruissani ostaneeni paluuliput vihaamalleni yölennolle.

EPÄSUOSITTU MIELIPIDE NUMERO 2

Kirjoitettuani edellisen kerran eettisestä matkailusta, vielä hyvin ympäripyöreästi, jäin miettimään miten näitä ajatuksiani jatkojalostaisin. YMGE-seminaari oli mehukas ja sen jäljiltä on julkaistu muissa blogeissa monia artikkeleita, sekä myös Reilun matkailun yhdistyksen omia postauksia (täällä ja täällä). Maaliskuussa luvassa on ihan virallisen ohjeistuksen julkaiseminen ja sen yhteydessä myös seminaari, jota suosittelen lämpimästi kaikille kynnellekykeneville ja aiheesta kiinnostuneille. Odotan innolla ohjeistusta, ja aion vielä palata aiheeseen toivottavasti hyvien vinkkien kera – ne antaa varmasti joku, jolla on äänekkäiden mielipiteiden lisäksi myös vähän enemmän tietoa erityisesti siitä, miten esimerkiksi arvioida matkakohteita, palveluntarjoajia tai omaa toimintaa toisessa kulttuurissa.

Kun aihetta on käsitelty eri foorumeilla, etenkin matkabloggaajien ja ulkosuomalaisten keskusteluryhmissä, on esiin noussut monta erilaista näkökulmaa siihen, paljonko vastuuta on ylipäänsä oikein sälyttää matkailijoiden niskaan. Ei ole turistin vika jos maassa sorretaan naisia – ehkä näyttämällä eurooppalaista esimerkkiä tasa-arvo joskus rantautuu sinnekin? Ja epäeettiset ohjelmanumerot ovat jollekin elanto, ja toisaalta mikään maa ei ole täydellinen. Kaikki tämä on ihan totta. Mutta kuten viimeksikin sanoin, olen sitä mieltä, että jos meillä on varaa matkustaa, meillä on myös varaa valita paremmin.

Mutta olen itsekin väsynyt miettimään jokaista elämänvalintaa hiilijalanjäljen tai universaalin oikeudenmukaisuuden kautta. Olen todella kyllästynyt siihen, että kuluttajille jätetään vastuu boikotoida, selvittää, suosia ja äänekkäästi puuttua epäkohtiin, ja siinä sivussa yritykset ja jopa valtiot harrastavat viherpesua. On raskasta kiertää kaupassa hyllyjä ja yrittää päättää päivän ruoka sillä perusteella, että sitä ei ole tuotu liian kaukaa muttei tuotettu liian lähelläkään jos se on vaatinut taas sähköä, tai kalatiskillä käydä läpi merkintöjä ja sitten vielä miettiä mistä lempi-irtokarkkien liivate on peräisin. Ja sen lisäksi, että pelkästään oikein valitseminen on  väsyttävää, se on toisinaan hyvin vaikeaa luonteelleni. Esimerkiksi tiedän tasan tarkkaan pikamuodin kaikki kauheudet tuotantoketjusta kulutusyhteiskunnan kiihdyttämiseen. Ja silti, silti ostin tässäkin kuussa Hennesiltä neuleen. Kun se oli sen hintainen, ja ihanan pehmeä, ja se jotenkin puhutteli minua. Oletteko muuten nähneet sen Instagram-tilin, jossa pohjoimaisia vaikuttajia häpeilemättömästi vaaditaan tilille lennoistaan ja lentomatkustamisen glorifioinnista? En vieläkään osaa päättää, mitä mieltä siitä olen.

Olisin toivonut, että joku olisi tehnyt tämän shoppailun mahdottomaksi. Että tuomitsevat kansanjoukot olisivat heitelleet mädillä tomaateilla kun menen kauppaan. Että vaatteella olisi sellainen haittavero, joka tekisi moisen heräteostoksen mahdottomaksi. Että tupakka-askin tapaan hintalapun toisella puolella olisi kuva siitä uupuneesta teinistä, joka senkin neuleen oli kasannut. Joten myös matkailun suhteen toivoisin, että joku muu alkaisi tehdä niitä oikeita ratkaisuja, koska me tavalliset ihmiset emme siihen vain pysty. Monelle tuttavalleni, jotka ovat tiedostavia kuluttajia ja ympäristönsuojelijoita, on aivan äärimmäisen vaikea luopua lomamatkoista. Minullekin. Puhumattakaan sitten niistä, jotka toistelevat sitä ”suomalaiset ovat vain silakan pieru valtameressä, entäs kiinalaiset ja intialaiset!” mantraa. Meitä pitäisi rangaista huonoista valinnoista, matkakuumeesta ja siitä, että olemme ihmisiä.

Eettisyyden suhteen rajanveto ei ole niin helppo. Lentomatkailua voisi verottaa roimasti enemmän, kenenkään ei tarvitse lentää viikonlopuksi satasella Dubliniin ja takaisin. Myös työmatkailua tulisi kyseenalaistaa enemmän, väittäisin, että maailma olisi muutenkin parempi paikka jos asiat hoidettaisiin Skype-palavereissa ilman turhaa juupaamista (ja kyllä, tiedän että on töitä joissa fyysinen siirtyminen paikasta a paikkaan b on välttämätöntä). Mutta en ole vielä aivan keksinyt, kuinka vastuuta matkailun eettisyydestä saisi siirrettyä sille ylemmälle tasolle. Tällä kertaa ainakin tavalliset reissaajat, ja juuri se nuorempi sukupolvi, lienevät pioneerejä. Eettisyyden pitäisi nousta matkatoimistoissa esiin niin kohdevalinnoissa kuin siinä, kenen kanssa yhteistyötä tehdään. Tuetaanko ketjuja vai pieniä paikallisia toimijoita. Viedäänkö turistit eläintarhaan, tehdäänkö slummikierroksia – näitä ainakin oli matkallamme Etelä-Afrikassa tarjolla suomalaisen matkanjärjestäjän toimesta. Ja toivon mukaan jos Ulkoministeriön matkustustiedotteissa ei puhuta pelkästään turvallisuudesta ja mahdollisista riskeistä turistin kannalta vaan myös annettaisiin yleiskuvaus siitä, millainen maa on asukkailleen ja miten siellä käymällä voi vaikuttaa paikallisten arkeen.

KUINKA RESCUEKOIRA ON SOPEUTUNUT SUOMEEN?

Ennen kuin uskallan kirjoittaa omasta sopeutumisestani, niin voin jo kahden viikon perusteella kertoa että koiramme on unohtanut espanjalaiset juurensa täysin! Noin vuoden vanha Tassu, tuo mäyräkoiran ja monen muun risteytys, on löytänyt sisäisen suomalaisensa. Se jopa tunkee oven alta mukaan löylyihin kun olemme saunassa. Tämä tosin ehkä enemmänkin siksi, ettei se malta olla erossa laumastaan, mutta sen verran sitkeästi hän tahtoo saunaan että epäilen koiran olevan nelijalkainen Sauna-Timo. Saunan lisäksi koira arvostaa suuresti Oltermannia ja päivittäisen vedentarpeensa se tyydyttää rouskuttelemalla jäätä.

Tassu alkoi valmistautua meistä ensimmäisenä muuttoon. Rokotukset sillä oli jo valmiiksi kunnossa, mutta halusimme myös kastroida koiran Espanjassa koska a.) se kuului osana adoptiosopimusta ja b.) siinä missä leikkaaminen Suomessa on useamman satasen, paikallisella eläinlääkäriasemalla homma hoitui 90 eurolla. Sen verran hyvä asiakas olin hoitokoirineni, että ennen lentoa suoritettavan eläinlääkärintarkastuksen ja ekinokokkilääkityksen sain eurolla, ja vielä poskipusut päälle. Arvaattekin, että itkin myös hyvästellessäni tutun eläinlääkäriaseman vaikka siellä touhussa olikin usein pieni puoskaroinnin maku.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jotta Tassu olisi siis tervetullut Suomeen, sillä piti olla rokotukset kunnossa eli aiemmin viime vuonna kuntoon laitetut rabiekset ja kolmoisrokotteet (joskin tarkastin juuri entisen Eviran, nykyisen Ruokaviraston – en nyt sano näistä nimisekoiluista mitään– sivuilta että vain raivotautirokotteella on väliä), merkintä ja lemmikkieläinpassi sekä 24-120 tuntia ennen lähtöä annettu ekinokokkoosihäätölääkitys. Tämän lisäksi lentoyhtiöt yleensä vaativat myös ennen koiran lastausta, että eläinlääkäri on koiran tarkastanut, todennut terveeksi ja leimannut koiran passin sen kunniaksi. Näin meilläkin toimittiin. Tietenkin hukkasin sen passin vartti ennen lähtöä, mutta hyllyn alta se onneksi lopulta löytyi.

Olen lentänyt koirien kanssa ennenkin, sillä olemme toimineet lentokummeina Suomeen adoptoiduille rescuekoirille. Silloin järjestö yleensä tuo koiran suoraan kentälle, pitää seuraa passintarkastuksessa ja paperitöiden ajan, sekä auttaa koiran lastaamisessa. Me siis kuljetimme koiran kuljetushäkissään passintarkastukseen ja sen kyllä kuuli koko Málagan kenttä ja varmaan vähän kauemmaksikin. Samalla kun tsekkasimme matkatavarat ja saimme boarding passin, koiran passi tarkastettiin ja maksoimme samalla koiran matkan. Lentoyhtiöiden käytännöt vaihtelevat hieman; Finskillä ja SAS:lla koiran paikan voi maksaa kentällä, Norwegianilla varaus tehdään ja maksetaan etukäteen verkon kautta. Itse pidän eniten Norskin systeemistä, sillä siinä ei tarvitse soitella erikseen lentoyhtiöiden legendaarisiin asiakaspalveluihin vaan lemmikkien paikkatilanteen näkee suoraan koneelta. Hinnat ovat kaikilla näillä Málaga-Helsinki-lennoilla olleet 65-90 euroa. Ei mielestäni mikään mahdoton hinta. Kun koira oli maksettu ja sen koppaan oli kiinnitetty matkatavaratarrat, kävimme vielä nopean pissakierroksen kentän ulkopuolella ja sitten häkki läpivalaistiin erityistavarahihnalla, minä tungin koiran sinne takaisin ja toivotin hyvää matkaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos Suomessa tavarat tulevat kakkostuloaulaan, koira haetaan liukuhihnojen vierestä erillisestä tilasta. Tällä kertaa lähtöä kovaäänisesti protestoinut Tassu oli kuitenkin vaiennut täysin, eikä klo 23 jälkeen ns. vanhalla puolella ollut henkilökuntaa. Niinpä sain aikana etsiä, ihmetellä ja odotella ennen kuin traumatisoitunut koira löytyi lukittuna pimeästä komerosta. Taksimatkalle hän löysi taas äänensä. Noin yleensä voin todeta, että jos lentokummius kiinnostaa niin kyseessä on kyllä mitä vaivattomin tapa tehdä perhe ja koira onnellisiksi, ja esimerkiksi kuuden koiran kokemuksella voin todeta että kertaakaan Suomen päässä ei ole kukaan ollut kiinnostunut siitä, vaikka kuljettaisin maahan lohikäärmettä.

Ja nopeasti koira on suomalaistunut. Tietenkin Tassu on eri asemassa kuin normaalisti Suomeen adoptoidut rescuekoirat, sillä hänellä säilyi sama porukka ympärillään. Ensimmäiseen viikkoon en uskaltanut jättää koiraa yksin kotiin, koska pelkäsin sen taas protestoivan mutta nykyään hän viihtyy hyvin omassa rauhassaan useammankin tunnin. Lunta koira rakastaa ja koirapuistoja sitäkin enemmän. Iloksemme naapurusto on täynnä kivoja koirakavereita, joista moni vieläpä on samanlainen hylkiö kuin meidän hurtta. Yksi espanjatarkin, joka tuli viime vuonna Suomeen melko läheltä meitä. Sen lisäksi Tassu on löytänyt uuden lempiruoan. Ei, se ei ole se Oltermanni, vaan citypupujen papanat. Voi siis sanoa, että koiralla ei toistaiseksi ole ollut mitään ongelmaa asettua Itä-Helsinkiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KOTIMATKALLA

PC293717.jpg

Vaikka lähtöpäivä oli tiedossa kuukauden etukäteen ja aikaa oli runsaasti, onnistuin prokrastinoimaan kaiken lähtöön liittyvän osalta täysin. Suomeen sain aikaiseksi sähkösopimukset ja sängyt, mutta Espanjan päässä suljin silmäni tyhjyyttään huutavilta laatikoilta ja leikin, että emme oikeasti ole lähdössä minnekään. Tämä taktiikka ei toiminut kovin hyvin. Pari päivää ennen lähtöä tajusin, että mulla on nelisen kuutiota kamaa pakkaamatta. Koska lapset olivat kipeinä, ei onneksi alkuperäiset suunnitelmat vuorelle kiipeämisestä tai muusta toteutuneet vaan sain ihan rauhassa tuijottaa sohvalle kasattuja vaatteita katatoonisessa tilassa vannoen, etten enää ikinä muuta.

Lähtöpäivän aamunakin onnistuin panikoimaan. Oli melkoinen kuningasidea varata lapsille parturi kaksi tuntia ennen kuin piti olla moottoritiellä matkalla lentokentälle. Normaalisti tutussa paikassa homma hoitui 10 minuutissa – tuollaisen alle 10-vuotiaan lyhyen tukan siistiminen ei nyt mitään rakettitiedettä ole – mutta nyt parturissa keskimmäisen lapsen kolmen sentin tukka annettiin jonkun harjoittelijan käsiin, joka työsti lapsiraukan frisyyriä kuin Iisakin kirkkoa. Siinä vaiheessa kun alkoi näyttää siltä, että tartun kohta itse saksiin ja saatan ohimennen avata valtimot myös tältä yksityiskohtia hiovalta harjoittelijalta, tuli vanha tuttu parturi paikalle ja päätti 6-vuotiaan pitkän 50 minuutin kärsimyksen tuolissa.

Huomasin myös vartti ennen lähtöä, että koiran passi oli kateissa. Se onneksi löytyi lyhyen mutta sitäkin intensiivisemmän kiroilu- ja etsintäkohtauksen jälkeen. Sulloimme neljä isoa matkalaukkua, neljä käsimatkatavaroina kulkevaa kassia, koiran häkin, kolme lasta ja kaksi aikuista Skoda Fabian farmariin, joka ei todellakaan ole mikään tilaihme. Se kuitenkin vei meidät perille Málagaan. Kentällä varmasti kaikille läsnäolijoille tuli selväksi, että aioimme kuljettaa erään rescuerakin mukanamme pois synnyinmaastaan, sen verran kovaäänisesti koira ilmaisi kantansa uudesta kuljetuskopasta. Lopulta kuitenkin selvisimme, kasvot kyynelistä raidoilla, turvatarkastuksen toiselle puolelle. Lähdön haikeutta lievensi hieman se, että Munamies oli myös terminaalissa. Ja Starbucks.

Lensimme ensimmäistä kertaa tätä reittiä SAS:lla. Lennosta ei ole mitään mainittavaa: lapset istuivat kiltisti paikallaan ja vettä tarjoiltiin (ruotsiksi) neljän ja puolen tunnin ajan. Perillä kesti aikansa saada koira lunastettua pimeästä komerosta, jonne raukka oli lukittu – se oli Suomeen saapumisesta niin järkyttynyt että hiljeni täysin eikä siksi kukaan henkilökunnasta huomannut, että lennolla oli saapunut yksi koirakin. Ei se mitään. Taksimatkan ajan koira kyllä ilmaisi itseään taas espanjalaisella äänenvoimakkuudella. Vaikka vastustankin taksiuudistusta (senkin jälkeen, kun se on jo toteutunut), oli taksin hinta positiivinen yllätys.

Sellainen kotimatka meillä oli. Päästiin perille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA