JOS EI ME NIIN MITEN MUUTKAAN?

Kaverini tekee tasaisin väliajoin Sitran elämäntapatestin, joka antaa hyvin osviittaa siitä, paljonko oma hiilijalanjälki on. Niinpä taas päätin hoitaa maailmantuskaani sunnuntaiaamuna katsomalla, kuina hyvä ihminen olen; en ole koskenut punaiseen lihaan tai kanaan yli 20 vuoteen, asumme tiiviisti ja maksamme vähän ekstraa ekosähköstä, liikumme lähinnä jalan, emme ikinä yksityisautolla ja julkisillakin alle 100 kilometriä viikossa. Emme syö joka aterialla, emme joka päiväkään, maitotuotteita tai kananmunia, emme ratsasta, ei ole mökkiäkään. Kierrätämme intohimoisesti ja shoppailulakon takia emme oikein ostakaan mitään. Joten siinä missä monella elämänalueella olen alisuorittaja, niin tässä testissä se katsotaan hyveeksi. Ja siltä se näyttääkin, ruokahävikkiä hysteerisesti välttelevän ja kohtuullisia suihkuja suosivan ihmisen hiilijalanjälki:

Näyttökuva 2020-2-19 kello 17.32.17

Mutta en voi keulia tuloksella, koska se ei pidä paikkaansa. En ole laskenut mukaan yhtään laivamatkaa, lennoista puhumattakaan. Tämä on totuus:

Näyttökuva 2020-2-19 kello 17.35.52

Olemalla rehellinen reissuista viisinkertaistin oman aiemman tulokseni, ja melkein tuplasin keskivertotestaajan tuloksen. Ja nyt: en tykkää lentämisestä, ja yritän vähentää sitä ihan oikeasti. Tänä vuonna olisin varmasti tehnyt vähän erilaisia ratkaisuja jos olisin arvannut, että vietän pian kaksi vuorokautta lentokoneessa kun matkustan Nepaliin. Mutta samalla tiedän, että olen mediahuomiosta huolimatta oman tuskani kanssa vähemmistössä: ne, joilla on rahaa, lentävät melko kevyin mielin. Eivätkä hiilidioksidipäästöt synny suinkaan pelkästään taivaalla vaan pari ruotsinristeilyä ja muutama päiväretki laivalla Tallinnaan kyllä jättävät jälkensä.

Se, mikä eniten huolestuttaa on se, että edes minä – melko pienituloinen, tiedostava, tällainen klassinen vihervasemmistolainen maailmanparantaja – en meinaa pääse päästötavoitteisiin kuin vähän huijaamalla, niin entä ne perheet joissa on tehty toisenlaisia valintoja? Syödään runsaasti eläinperäisiä tuotteita, ajellaan autoilla, asutaan isosti? Näyttää synkältä. En itse oikein jaksa käydä näitä keskusteluja yksilötasolla, koska jokaisella on syynsä elää niin kuin on valinnut eikä kukaan tykkää uhrauksista – ainoa mahdollisuus on kai odottaa, että meitä verotetaan, kielletään, rangaistaan tai sitten vain katsella, että maailma muuttuu Mad Max-tyyppiseksi dystopiaksi. Ihailen kaikkia, jotka onnistuvat säilyttämään optimistisuutensa sen osalta, että teknologia pelastaa tai että luonto korjaa itse itsensä.

Tämä oli nyt tällainen hiihtoloman angstipostaus, kun ihmiset ovat paenneet joko pohjoiseen tai etelään ikuista marraskuuta, joka lienee sellainen talvi (tai eihän tämä edes ole terminen talvi vaan tällainen useamman kuukauden märkä ja pimeä välivaihe) johon meidän on paras tottua. Toistaiseksi lienee vain paras toivoa parasta, irrotella muovikorkkeja pahvitölkeistä ja jatkossa liikkua raiteita pitkin mahdollisimman pitkälle. Ja äänestää oikein – ensi kuussa pääkaupunkiseudulla on mahdollisuus äänestää muakin vaaleissa! Olen myös asennoitunut odottamaan kevättä; olen melkoinen vilukissa joten henkilökohtaisesti pakkasten puuttuminen ei ole haitannut, mutta sydäntä särkee norppien, siilien ja mahdollisten lastenlasten puolesta, koska pulkkailusta taitaa tulla poikkeus ennen niin säännönmukaisissa talvissa. Että tulkaa nyt joku tiedeihminen tänne lohduttomaan mua, silittäkää selkää ja sanokaa että ihmiskunnalla on ihan hyvin aikaa korjausliikkeisiin ja kyllä me saadaan homma sujumaan vaikka kukaan ei joutuisikaan laskemaan elintasoaan ja luopumaan lomamatkoista. Antakaa mulle toivoa!

MAAILMA KUTSUU

Jos ei lasketa viime viikonlopun pikavisiittiä Virossa, ja oikeastaan syksyn kahta Tallinnan-käyntiä treffimielessä, olen ollut tosi kiltisti koti-Suomessa. Kiltillä tarkoitan sitä, että rahat eivät ole riittäneet kovin kauas ja noin esimerkiksi ilmastoa ajatellen se on upeaa. En aio tässä postauksessa nyt tämän enempää käsitellä lentämistä, ilmastoahdistusta tai hiilijalanjälkeäni: tiedän, että lentäminen on syntistä touhua ja poden siitä morkkista, jota yritän hoitaa kompensoimalla saastuttamistani taloudellisesti sellaisille tahoille, jotka tätä tarpeellista anekauppaa hoitavat. Olen kuitenkin myös aika kyllästynyt tähän yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa kaikkia ratkaisuja odotetaan kuluttajilta – alkakaa vegaaneiksi, vaihtakaa sähköautoon, sammuttakaa valot – sen sijaan, että puututtaisiin lainsäädännön ja vielä radikaalimpien muutosten kautta tähän maailmanjärjestykseen, joka perustuu luonnon riistämiselle. Että ei siitä sen enempää.

Nyt iloitsen siitä, että Suomi-Espanja-akselilla vietettyjen vuosien jälkeen luvassa on hieman eksoottisempiakin kohteita. Parin kuukauden päästä suuntaan kaupunkilomalle Eurooppaan – haluaisin puhua siitä jo vaikka kuinka paljon ja kysellä vinkkejä, mutta kyseessä on yllätysmatka eräälle tärkeälle ihmiselle, joka saattaisi lukea blogia (hyvin epätodennäköistä, mutta ei sitä koskaan tiedä). Niinpä tämä matkakohde selviää seuraajillekin vasta siinä vaiheessa kun pääsemme lentokentälle. Kyseinen nelipäiväinen tulee olemaan lahja ja toivottavasti arvokasta laatuaikaa, mutta sen jälkeen lähdenkin suoraan Nepaliin työmatkalle. Lentoaikataulu selviää vasta ensi viikolla, mutta voi olla että ehdin käydä kotona vain vaihtamassa varusteet, sillä ihan samoilla vetimillä ei selviä urbaanista citylomasta ja reilun viikon mittaisesta tutustumisesta Kathmanduun ja sen ihmeisiin.

old-man-4258276_1280

Olen aika tohkeissani tästä mahdollisuudesta. Olen jo tovin työskennellyt tehtävässä, jossa olen päässyt olemaan päivittäin yhteydessä nepalilaisten käsityöläisten kanssa, ja nyt pääsen tapaamaan heitä työssään, kuulemaan heidän elämästään ja tietenkin tutustumaan paitsi uuteen maahan, myös mantereeseen: en ole koskaan ennen käynyt Aasiassa. En ole vielä ehtinyt selvittämään mitä rokotuksia reissuun vaaditaan (osa on varmasti voimassa Karibian vuosilta), ja tässä on vielä sellainen pikkujuttu kuin passi, joka vanhenee heinäkuussa. Sen kanssa ei siis voi saada viisumia, joten luvassa on lähiaikoina passiprosessin hoitamista. Kaikki vinkit ovat tervetulleita: en vielä tiedä, kuinka paljon matkaohjelmaan mahtuu vapaa-aikaa, mutta uskoisin että muutamana päivänä olisi mahdollista päästä esimerkiksi vuorille vaeltamaan.

water-3120606_1280

Toinen täysin uusi maa omalla listallani tulee olemaan Bosnia, jonne olisi tarkoitus lähteä retriitille kesäkuussa. Siinä missä Nepalissa jännittää enemmän kohde kuin matka, niin Bosnian osalta suurin säätö liittyy perille pääsyyn: olen mennyt suuruudenhullusti lupaamaan, etten lennä paikan päälle vaan junailen. Siis Espanjasta. Vietämme taas kesällä kuutisen viikkoa Andalusiassa (mikä on tietenkin ihaninta mitä tiedän!) yhdessä alkuperäisellä perhekokoonpanolla, ja sieltä sitten poikkean esimerkiksi tälle vuoristoretriitille. Tällä hetkellä todennäköisin tapa siirtyä tuo vähän vajaa 3000 kilometriä on interrailpassi ja junaraiteet: itseasiassa hektisen vuoden jälkeen ajatus vuorokausien junassa istumisesta tuntuu lähes houkuttelevalta, kunhan mukana on kamera, kirjoja ja kuulokkeet. Perillä Vukov Konakissa voin sitten hengittää raikasta vuoristoilmaa, rauhoittua ja liikkua metsissä (ja sitten istua taas monta päivää junassa takaisin Etelä-Espanjaan).

sarajevo-4505762_1280

Espanjassa listalla on tietenkin kaikki perinteiset paikat: La Línea ja feria, Gibraltar, toivottavasti myös Tarifa ja Málaga. Mutta nyt olemme äitini kanssa myös alkaneet suunnitella matkaa taas toiselle mantereelle, eli lautalla Marokkoon ja siitä vielä hieman syvemmälle etelään eli tutusta Tangierista Fesiin ja toivottavasti ehkä aina aavikolle asti. Olen kuullut paljon hyvää Marokon junayhteyksistä ja uskon, että viikossa ehtisi kokea vähän erilaista Pohjois-Afrikkaa. Ylipäänsä tällainen matkustaminen tuntuu järkevältä: meillä on 1,5 kuukauden ajan tukikohta Espanjassa, ja sieltä on helppo suunnata seikkailuille ympäri Etelä-Eurooppaa ja jopa Afrikkaan asti.

morocco-165767_1280

Siinä missä matkabloggaajien keskuudessa nämä määrät ovat ihan amatöörin näpertelyä, itsestäni tuntuu listatessa että tässä on ihan älyttömän paljon kulkemista. Se ei tietenkään tarkoita, että tämä riittäisi. Haaveilen, että syksylle saisin mahdutettua (ja ennen kaikkea rahoitettua) yhden matkan yksin. Aivan yksin. Ei edes hyvässä seurassa toteuttavan matkan jonnekin sopivan lämpimään, missä voisin nukkua pitkään, lukea rauhassa ja syödä hyvää ruokaa tuijotellen haaveillen merelle. Voi olla, että tämä unelma ei toteudu ihan lähivuosina, mutta aion sitkeästi sijoittaa sen jokaisen vuoden matkasuunnitelmiin – joskus sen on pakko tapahtua. Sen lisäksi viime vuoden Teneriffan matkalta jäi toive viettää joulu ja tammikuun alku Kanarian saarilla: lapsille vielä tällainen loma voisi onnistua, ja itsehän voin tehdä työt missä päin maailmaa tahansa. Tämän toteuttaminen alkaa vaatia jo ahkeraa lottoamista, mutta ehkä pääsen vuoden lopussa raportoimaan taas tuuliselta Teneriffalta…

sta-cruz-de-tenerife-2729568_1280

PS. Kaikki kuvat Pixabaysta.

PLIIS VEROTTAKAA MUA

Hyvät ystävät, tällä viikolla ehtii vielä allekirjoittamaan kansalaisaloitteen lentoveron käyttöönotosta Suomessa. Aikaa allekirjoittaa on lauantaihin asti, ja nyt ollaan noin puolivälissä 50 000 nimen tavoitetta. Eli kliseistä, mutta totta: jokainen ääni ratkaisee. Samalla kun klikkaa itsensä Kansalaisaloite-sivustolle äänestämään lentämisen verotusta niin voi kannattaa esimerkiksi ruumiin hävittämisen säädösten vapauttamista, jääkiekon MM-finaalin jälkeisen päivän muuttamista pyhäpäiväksi tai vaikkapa ”kaikkien yhtäläiset oikeudet pukeutua turvattava lailla”-aloitetta. Tärkeällä asialla siis!

Minä en todellakaan rakasta lentämistä, mutta sitäkin enemmän matkustamista. On kuitenkin suorastaan kohtalon ivaa, että kun tässä elämäntilanteessa voisin vallan hyvin reissata rauhassa (työt ja lapset kyllä kulkee mukana) niin isoin syy valita lentokone on raha. Mulla kyllä olisi istumalihaksia ja aikaa ja jopa intohimoa istua junassa. Kesän Bosnian-reissua suunnitellessa olen nauranut hintavertailulle: maata pitkin pelkät matkat, johon ei lasketa välttämättömiä majoituksia saati monen päivän ruokia, ovat tonnin luokkaa, kun taas lentäen meno-paluu Sarajevoon olisi alle kaksi sataa. Yksi syy tähän absurdiin tilanteeseen on mm. lentämisen suosiminen verotuksessa, esimerkiksi lentokerosiinin verovapaus. Tästä on sovittu poliittisesti noin 70 vuotta sitten enkä oikein usko, että silloin a.) tiedettiin minkälainen ilmastokriisi meillä olisi käsillä 2000-luvulla ja b.) maailmassa lennettäisiin joskus päivittäin noin 100 000 lentoa.

Se, miten mahdollinen verotuotto käytettäisiin on vielä ympäripyöreää arvailua ympäristöpolitiikasta ympäristöystävällisempien polttoaineiden kehitykseen. Suoraan sanoan mulle on melkein ihan sama, mihin se raha käytettäisiin, koska tarvitsisin lentoveroa hillitsemään itseäni: niin kauan kun mulla on johonkin varaa, on hyvin todennäköistä että päädyn toteuttamaan mielihalujani vaikka kuinka tietäisin sen seuraukset. Oli kyse karkista, pikamuodista tai lentämisestä niin haluaisin sen olevan kalliimpaa ensisijaisesti siksi, että silloin kuluttaisin vähemmän. Totta kai voisin vain opetella sanomaan ei, mutta on myös pirun vaikea perustella itselleen miksi rankaisen perhettäni ja pidän meidät täällä Suomessa koko pimeän talven ja sijoitan korkeintaan johonkin kirkasvalolamppuun jos koko muu Suomi suhtautuu matkailuun kuin kyseessä olisi ihmisoikeus – vähän niin kuin nyt lihansyönti tai yksityisautoilu, mutta ei mennä nyt niihin.

Jos ei siis ilmastonmuutos kiinnostele, niin allekirjoittakaa nyt edes minun vuokseni. Aloitetaan siitä. Tehdään pian jotain myös täysin vääristyneelle vaatekaupalle ja mielellään muutamalle muullekin tuotannonalalle, jossa on mopo karannut käsistä. Subventoidaan mieluummin raideliikennettä. Ja kyllä, aina on niitä joiden on pakko lentää – se on ihan okei, kuulun välillä omasta mielestäni itsekin siihen ihmisryhmään, mutta ei sen todellakaan tarvitse olla puoli-ilmaista. Enkä sure kaikkia työttömäksi jääviä lentoemäntiä jos maailma muuttuisikin niin että ammattikunnalle olisi vähemmän kysyntää, kyllä me heille hommia keksitään.

EN EHKÄ ENÄÄ HALUA LENTÄÄ

Olen kirjoittanut lentämisestä monta kertaa aiemminkin – niin ilmastoahdistuksesta kuin ihan käytännön kommentteja – mutta nyt en aio mennä niihin ympäristökysymyksiin. Ainakaan paljoa. Olen koko eilisen toipunut yölennosta, jolla pääsimme perille Helsinkiin auvoisan Espanjan kesän jälkeen. Olen varsin pihi mitä lentoihin tulee, etsin mielelläni ne halvimmat vaihtoehdot, mutta mietin kyllä oliko se parin satasen säästö nyt aivan tämän arvoista kun saavuin samoilla silmillä Suomeen, sitten aamuseitsemältä säädimme itseämme kotiin julkisilla (raidevika junissa, ja siihen päälle Pasilan kaikki rakennustyöt, eli matka vei lopulta yli 2 tuntia, ja tietenkään kukaan lapsista ei siinä vaiheessa jaksanut enää kantaa kassejaan eikä oikein itseäänkään).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lennot itsessään sujuivat taas aivan tosi moitteettomasti. Lapset nukahtivat ennen nousua ja heräsivät siinä vaiheessa kun laskeuduttiin Helsinki-Vantaalle. Paitsi keskimmäinen, joka kesken 4,5 tunnin lentoa heräsi ja alkoi huudella kaikkea harhaista kuten esimerkiksi että hän asuu ravunkuoressa tai seinäkellossa, mutta onneksi muut matkustajat eivät sitä siinä hurinassa kuulleet. Matkustaminen sinällään on meillä jo aika rentoa ja rutiinilla menevää, mutta lento lennolta olen alkanut inhota sitä enemmän.

Esimerkiksi ilmakuopat tuntuvat yhä pahemmilta. Kyllä tiedän, että tilastojen valossa kuolen todennäköisemmin kotiin kuin keskimmäisen pahimpaan pelkoon, pakkolaskuun, mutta se silti tuntuu riskiltä. Ja eihän se juna- tai automatkustus ole yhtään turvallisempaa, jälleen se taitaa tilastollisesti olla jopa vaarallisempaa, mutta jotenkin siinä tuntuu olevan enemmän omaa hallintaa. Tämähän ei ole mitenkään hyvin perusteltua päättelyä, mutta kerta kerralta se turbulenssi tuntuu ikävämmältä ja alan vaan miettiä että no onneksi kuollaan kaikki yhdessä. Mitään lentopelkoa mulla ei ikinä ole ollut, ja kun esimerkiksi lennolla Los Angelesista Mexico Cityyn salama osui koneeseen (ja näin tämän kaiken ikkunasta) niin sekin tuntui vaan seikkailulta.

Kesällä monet ystävät ovat myös valinneet matkustusmuodoiksi laivan, junan tai asuntoauton ja sitäkin on ollut kiva katsoa. Se näyttää seikkailulta! Lentokenttien ylihintainen vesi ja lentokoneen vessa on toki nekin sellaisia sukupolvikokemuksia, joita lapset voivat muistella sitten aikuisina kun kaikki reissaavat madonreikien läpi, mutta meillä ainakin toistaiseksi olisi myös mahdollisuus käyttää siirtymiin enemmän aikaa. Tällä hetkellä ongelmaksi muodostuu se, että lapset tarvitsevat vielä enemmän tavaraa kuin jaksavat kantaa ja maata pitkin Euroopan ylittäminen maksaa huomattavasti enemmän kuin lentäminen, vaikka interrail-kortilla saisinkin kuljettaa kaksi kolmesta lapsesta lähes ilmaiseksi mukana. Ja lentämisen säästäminen, etenkin kun etsii ne halvimmat mahdolliset lennot (yleensä lähtö tai saapuminen keskellä yötä) niin ajassa kuin rahassa katoaa helposti kenttäkuljetuksiin ja siihen, että yölennon jälkeinen päivä menee pöllyisenä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On totta kai varmaa, että me lennetään vielä lähitulevaisuudessa. Varmasti enemmän kuin pitäisi. Mutta lasten kasvaessa alan nähdä maata pitkin liikkumisessa yhä enemmän myönteistä: kun näistä tulee mököttäviä varhaisteinejä, niiden on PAKKO kommunikoida vanhan äitinsä kanssa jos reissataan viikon verran halki mantereen Espanjan-vierailuille. Ja että samalla voidaan hoitaa monta väliin jäävää kohdetta Legolandeista viinitiloihin. Ja että maailma pelastuu ja mun mielenterveyskin, koska uskon että silti maan pinnalla jännittää vähemmän kuin useamman kilometrin korkeudessa. Ja ehkä siksi, että matkustamisesta tulisi taas vähän enemmän seikkailu ja vähemmän pakollinen velvollisuus.