Kategoria: lentäminen

EN EHKÄ ENÄÄ HALUA LENTÄÄ

On Tekijä Milla/Periaatteen NainenKategoria(t): lasten kanssa, lentäminen, maailmanparannus, valivali23 kommenttia

Olen kirjoittanut lentämisestä monta kertaa aiemminkin – niin ilmastoahdistuksesta kuin ihan käytännön kommentteja – mutta nyt en aio mennä niihin ympäristökysymyksiin. Ainakaan paljoa. Olen koko eilisen toipunut yölennosta, jolla pääsimme perille Helsinkiin auvoisan Espanjan kesän jälkeen. Olen varsin pihi mitä lentoihin tulee, etsin mielelläni ne halvimmat vaihtoehdot, mutta mietin kyllä oliko se parin satasen säästö nyt aivan tämän arvoista kun saavuin samoilla silmillä Suomeen, sitten aamuseitsemältä säädimme itseämme kotiin julkisilla (raidevika junissa, ja siihen päälle Pasilan kaikki rakennustyöt, eli matka vei lopulta yli 2 tuntia, ja tietenkään kukaan lapsista ei siinä vaiheessa jaksanut enää kantaa kassejaan eikä oikein itseäänkään).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lennot itsessään sujuivat taas aivan tosi moitteettomasti. Lapset nukahtivat ennen nousua ja heräsivät siinä vaiheessa kun laskeuduttiin Helsinki-Vantaalle. Paitsi keskimmäinen, joka kesken 4,5 tunnin lentoa heräsi ja alkoi huudella kaikkea harhaista kuten esimerkiksi että hän asuu ravunkuoressa tai seinäkellossa, mutta onneksi muut matkustajat eivät sitä siinä hurinassa kuulleet. Matkustaminen sinällään on meillä jo aika rentoa ja rutiinilla menevää, mutta lento lennolta olen alkanut inhota sitä enemmän.

Esimerkiksi ilmakuopat tuntuvat yhä pahemmilta. Kyllä tiedän, että tilastojen valossa kuolen todennäköisemmin kotiin kuin keskimmäisen pahimpaan pelkoon, pakkolaskuun, mutta se silti tuntuu riskiltä. Ja eihän se juna- tai automatkustus ole yhtään turvallisempaa, jälleen se taitaa tilastollisesti olla jopa vaarallisempaa, mutta jotenkin siinä tuntuu olevan enemmän omaa hallintaa. Tämähän ei ole mitenkään hyvin perusteltua päättelyä, mutta kerta kerralta se turbulenssi tuntuu ikävämmältä ja alan vaan miettiä että no onneksi kuollaan kaikki yhdessä. Mitään lentopelkoa mulla ei ikinä ole ollut, ja kun esimerkiksi lennolla Los Angelesista Mexico Cityyn salama osui koneeseen (ja näin tämän kaiken ikkunasta) niin sekin tuntui vaan seikkailulta.

Kesällä monet ystävät ovat myös valinneet matkustusmuodoiksi laivan, junan tai asuntoauton ja sitäkin on ollut kiva katsoa. Se näyttää seikkailulta! Lentokenttien ylihintainen vesi ja lentokoneen vessa on toki nekin sellaisia sukupolvikokemuksia, joita lapset voivat muistella sitten aikuisina kun kaikki reissaavat madonreikien läpi, mutta meillä ainakin toistaiseksi olisi myös mahdollisuus käyttää siirtymiin enemmän aikaa. Tällä hetkellä ongelmaksi muodostuu se, että lapset tarvitsevat vielä enemmän tavaraa kuin jaksavat kantaa ja maata pitkin Euroopan ylittäminen maksaa huomattavasti enemmän kuin lentäminen, vaikka interrail-kortilla saisinkin kuljettaa kaksi kolmesta lapsesta lähes ilmaiseksi mukana. Ja lentämisen säästäminen, etenkin kun etsii ne halvimmat mahdolliset lennot (yleensä lähtö tai saapuminen keskellä yötä) niin ajassa kuin rahassa katoaa helposti kenttäkuljetuksiin ja siihen, että yölennon jälkeinen päivä menee pöllyisenä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On totta kai varmaa, että me lennetään vielä lähitulevaisuudessa. Varmasti enemmän kuin pitäisi. Mutta lasten kasvaessa alan nähdä maata pitkin liikkumisessa yhä enemmän myönteistä: kun näistä tulee mököttäviä varhaisteinejä, niiden on PAKKO kommunikoida vanhan äitinsä kanssa jos reissataan viikon verran halki mantereen Espanjan-vierailuille. Ja että samalla voidaan hoitaa monta väliin jäävää kohdetta Legolandeista viinitiloihin. Ja että maailma pelastuu ja mun mielenterveyskin, koska uskon että silti maan pinnalla jännittää vähemmän kuin useamman kilometrin korkeudessa. Ja ehkä siksi, että matkustamisesta tulisi taas vähän enemmän seikkailu ja vähemmän pakollinen velvollisuus.

IHAN ITKUPILLINÄ

On Tekijä Milla/Periaatteen NainenKategoria(t): cádiz, elämäntapaintiaani, lentäminen, paluumuutto, valivali3 kommenttia

Alan olla aika varma, että elämässäni ei tule vastaan toista yhtä vaikeaa eroa kuin ero Espanjasta. Kriittisestä viha-rakkaussuhteesta alkanut intensiivinen yhteiselo Espanjan kanssa muutti jotain niin syvällä, etten oikein osaa analysoida sitä. Enkä hoitaa tätä tuskaa, jota ero aiheutti. Se oireilee esimerkiksi niin, että kun pääsen lennon jälkeen vessaan Barcelonan lentokentällä alan itkeä, koska siellä tuoksuu tuttu pesuaine (ja moni muu valitettavan tuttu haju, mutta se pesuaine). Kun lentomatka jatkui Barcelonasta kohti Kanarian saaria, ei itku loppunut lainkaan. Vaikka en mitenkään ole erityisen kiintynyt Barcelonaan, vollotin silti koneessa kun katselin vuorilla olevia niin tutun näköisiä tuulimyllyjä ja palmuja.

Onneksi vieressä istui noin satavuotias intialaispariskunta, joka tyytyi vain välillä vilkaisemaan ikkunapaikalla itkevää suomalaista hieman kauhunsekaisesti, valmiina iskemään mua tarjottimella jos alan sekoilla yhtään enempää. Tunnistin Andalusian aika hyvin, sen turkoosit tekojärvet, vuoristot ja ne tiet, joita pitkin on ajeltu ympäriinsä. Sitten näin Cádizin, eikä se yhtään auttanut asiaa. Atlantin yllä sain koota itseäni rauhassa.

Ja ikävä ei oikein hellittänyt perillä kohteessakaan. Iltojen lämpö, meren tuoksu, jatkuva meteli, Mercadonan valikoima. Kaikki tuntui niin tutulta ja kotoisalta, että puristi rinnasta. Muisto siitä, että tämä oli vielä vähän aikaa sitten meidän arkea. Hoin itselleni mantrana sitä, että Suomeen paluu oli oikea päätös ja kukaan muu meidän perheestämme ei saisi itseään lietsottua dramaattiseen nyyhkimiseen sillä, että näkee samanlaisia pappoja istumassa rantakadulla ja sylkemässä auringonkukansiementen kuoria maahan. Vain minä. Vain minä ikävöin Espanjaan kuin se olisi joku puuttuva palanen persoonastani, ehkä vahingossa amputoitu raaja tai jotain.

Itkin totta kai myös paluulennolla. Kuunneltuani monta päivää yöt läpeensä aaltoja, iltaisin merengueta ja Rosalíaa parvekkeen oven ollessa auki, syötyäni aamupalaksi paahdettua patonkia tomaattimössöllä ja churroja, puhuttuani espanjaa ja espanjalaisten kanssa monta päivää – espanjakupla oli taas puhkeamassa. En istunut ikkunapaikalla, mutta kun ylitimme Gibraltarin tungin tylysti ikkunan ääreen valokuvaamaan (ja pyyhkimään kyyneliä, tietenkin). Lainasin kevään korvilla kirjastosta kasa päin kirjoja avioerosta ja sen käsittelystä, mutta vielä en ole löytänyt kirjallisuutta, joka käsittelisi eroa maasta, kulttuurista ja kielestä. Onneksi kahden viikon kuluttua on jo laastarisuhteen aika, kun saan kesäromanssini Espanjan kanssa.

Menomatkalla Cádiz
Kotimatkalla Gibraltarin lahti

LENTÄMINEN YKSIN LASTEN KANSSA

On Tekijä Milla/Periaatteen NainenKategoria(t): lasten kanssa, lentäminen11 kommenttia

Luitteko jo, kuinka tunnetut matkabloggaajat (tämä jaksaa naurattaa joka kerta!) jakoivat vinkkejään siitä, miten tehdä lentomatkustamisesta lasten kanssa niin siedettävä kokemus kuin se voi olla? Ja siis huomasittehan, että Matkakuume-Gian ja Hellan ja viinilasin välissä-bloggaajan lisäksi siellä kokemusasiantuntijan syvällä rintaäänellä puhuin minä! Annoin lyhyen haastatteluni Matkamessuilla, kun kaivattiin nimenomaan sellaista vastaajaa, joka lentää ainoana aikuisena lasten kanssa. Sitähän on tullut tehtyä, ja kesällä tulee taas toiset kahdeksan tuhatta kilometriä yksin ilmassa kolmikon kanssa. Ja niin kuin jo aiemmin lentomatkustamiseen liittyviä vinkkejä jaellessani totesin, ei oikeasti ole mitään patenttiratkaisuja koska – kuten kaikki tiedämme – jokainen lapsi on yksilö ja se on vähän tuurista ja tähtien asennosta kiinni millä mielellä lennolle lähdetään, mutta annan nyt vielä pari neuvoa omakohtaisen, kantapään kautta hankitun kokemuksen perusteella…

  • Hyödynnä käsimatkatavarat, mutta katso, että et joudu kantamaan lopulta kaikkia reppuja. Meillä oli ennen tosi cool, mutta hiton epäkäytännöllinen Salama McQueen-vetolaukku jolla lapset sitten jyräsivät ohikulkijoiden varpaat ja tukkivat lentokoneen käytävät. Nykyään jokaisella on reppu, jonne laitetaan yhdet vaihtovaatteet (ja mulla on vielä yhdet vaihtovaatteet sekä itselleni että lapsille sellaisessa universaalissa koossa, johon voi tarvittaessa pukea kenet vain 4-8-vuotiaista matkustajista), eväät eli yleensä pieni Pringles-purkki, jotain karkkia ja nousua ja laskua varten tikkarit ja sitten joko oma puhelin tai legoja, tarravihko ja muuta touhua. Toki mä olen yhä aivan kuormajuhta, koska jonkun pitää kantaa vesipullot, passit, wipesit (älä ikinä unohda kosteuspyyhkeitä!), tabletti, läppäri ja usein myös varavaatekerta seuraavalla vuorokaudelle jos matkalaukut jää matkalle, mutta kyllä meillä jo 4-vuotias jaksaa oman reppunsa kantaa. Eri asia on sitten se, pysyykö se tallessa.
  • Käytä häikäilemättä ”olen yksin näiden kaikkien outojen lasten kanssa”-korttia. Toisinaan on paras boardata ensimmäisenä, joskus viimeisenä. Meillä yleensä kaikki käsimatkatavarat tungetaan jalkoihin, koska alle puolitoistametriset eivät tarvitse niin suuresti elintilaa, mutta toisinaan on kiva asettua rauhassa (eli kaivaa kaikki eväät, käydä läpi säännöt lentomatkaa varten, varoittaa henkilökuntaa että olemme saapuneet). Kaikki lentoyhtiöt eivät automaattisesti lastaa ensimmäisenä rahvaan joukosta lapsiperheitä, mutta pyytämällä olemme päässeet aina ohittamaan. Suomessa tämä ei toimi, mutta Espanjassa olen myös päässyt säälipisteillä turvatarkastusjonon ohi. Kompensoin tämän jonottamalla nöyrästi ja päästämällä kaikki vähänkään vaivaiset ohitseni kun lennän ilman lapsia.
  • Pyydä apua. Olen hyväksynyt sen, että useimmiten niille lennoilla joilla olen yksin trion kanssa en syö, juo enkä käy vessassa. Joskus kuitenkin on pakko. Lentokoneessahan he eivät katoa, toivottavasti, mutta kentällä on ollut tilanteita jossa esimerkiksi yhtä lasta on tarvinnut kiidättää vessaan ja jättää loput joukosta ja tavarat omilleen. Yleensä silloin olen hakeutunut jo valmiiksi lähtöportin läheisyyteen, etsinyt mahdollisimman luotettavan näköisen lapsiperheen tai mummelin ja jättänyt lapset herran, ja pahaa aavistamattoman avunantajan haltuun hetkeksi. Kuten olette huomanneet, kaikki ovat yhä tallella.
  • Ei tiukkoja vaihtoja. Vaikka ne menisivätkin vielä lentoyhtiön lupauksissa, niin olen oppinut että alle tunnin vaihdot käyvät niin stressaaviksi että jos vain mahdollista niin vältän niitä viimeiseen asti. Kahdella aikuisella onnistuu retuuttaminen ja hoputtaminen ihan eri tavalla, mutta mitä enemmän liikkuvia osia on yhden ihmisen vastuulla, sitä kannattavampaa on satsata mahdollisimman helppoihin lentoratkaisuihin.
  • Lahjo, uhkaile, kiristä. Whatever works. Lentomatkat ovat poikkeustilanteita, joissa kaikki kasvatusperiaatteet kannattaa unohtaa ja pyrkiä vaan takamaan matkustusrauha kaikille osapuolille. Itsehän en arjessa koskaan noihin kolmeen aiemmin mainittuun sorru.
  • Paikkavalinnat; me aloitettiin 3 lasta + 1 aikuinen-kombolla lentäminen kun kuopus oli vielä sylipaikkalainen. Sehän oli ihan itsemurhaa. Toki saimme aina istua vierekkäin kolmistaan, mutta kun meidänkin kuopus on suhteellisen hyvin kasvanut yksilö, alkoivat ne viimeiset reissut olla kaikille osapuolille äärimmäisen epämiellyttäviä. Nyt tuntuu lähes luksukselta, että meillä on neljä paikkaa. Olemme lentäneet pääasiassa niin, että yksi istuu käytävän toisella puolella käytäväpaikalla ja muut valloittavat kolmen paikan rivin. Tässä säilyy katsekontakti paremmin, ja olen usein päässyt itse lukemaan tai lepäämään sille yksittäiselle paikalle kun kolmikko on touhunnut keskenään omalla rivillä. Muutama reissu on tehty myös istuen peräkkäin 2+2-kokoonpanolla, joka on aina aiheuttanut melko kauhunsekaisia katseita siinä onnekkaassa, joka pääse kolmanneksi kahden valvomattoman lapsen kaveriksi. En suosittele.
  • Varaa määränpäähän lapsille fantastiset lahjat ja itsellesi kolme litraa viiniä.

Seuraavaksi toivottavasti päästään ottamaan junamatkustaminen haltuun, koska lentäminen alkaa tuntua jo suorastaan tylsältä (ja tietenkin moraalittomalta). Toisaalta näiden kymmenien Helsinki-Málaga-lentojen jälkeen väli on jo niin tuttu, että se menee rutiinilla – en jaksanut edes hermostua, kun tajusin kuumehouruissani ostaneeni paluuliput vihaamalleni yölennolle.

Ai niin! Hyvä kantoreppu on must!
Reissaajan ystävä myös laivalla.

EPÄSUOSITTU MIELIPIDE NUMERO 2

On Tekijä Milla/Periaatteen NainenKategoria(t): epäsuosittu mielipide, lentäminen, maailmanparannus9 kommenttia

Kirjoitettuani edellisen kerran eettisestä matkailusta, vielä hyvin ympäripyöreästi, jäin miettimään miten näitä ajatuksiani jatkojalostaisin. YMGE-seminaari oli mehukas ja sen jäljiltä on julkaistu muissa blogeissa monia artikkeleita, sekä myös Reilun matkailun yhdistyksen omia postauksia (täällä ja täällä). Maaliskuussa luvassa on ihan virallisen ohjeistuksen julkaiseminen ja sen yhteydessä myös seminaari, jota suosittelen lämpimästi kaikille kynnellekykeneville ja aiheesta kiinnostuneille. Odotan innolla ohjeistusta, ja aion vielä palata aiheeseen toivottavasti hyvien vinkkien kera – ne antaa varmasti joku, jolla on äänekkäiden mielipiteiden lisäksi myös vähän enemmän tietoa erityisesti siitä, miten esimerkiksi arvioida matkakohteita, palveluntarjoajia tai omaa toimintaa toisessa kulttuurissa.

Kun aihetta on käsitelty eri foorumeilla, etenkin matkabloggaajien ja ulkosuomalaisten keskusteluryhmissä, on esiin noussut monta erilaista näkökulmaa siihen, paljonko vastuuta on ylipäänsä oikein sälyttää matkailijoiden niskaan. Ei ole turistin vika jos maassa sorretaan naisia – ehkä näyttämällä eurooppalaista esimerkkiä tasa-arvo joskus rantautuu sinnekin? Ja epäeettiset ohjelmanumerot ovat jollekin elanto, ja toisaalta mikään maa ei ole täydellinen. Kaikki tämä on ihan totta. Mutta kuten viimeksikin sanoin, olen sitä mieltä, että jos meillä on varaa matkustaa, meillä on myös varaa valita paremmin.

Mutta olen itsekin väsynyt miettimään jokaista elämänvalintaa hiilijalanjäljen tai universaalin oikeudenmukaisuuden kautta. Olen todella kyllästynyt siihen, että kuluttajille jätetään vastuu boikotoida, selvittää, suosia ja äänekkäästi puuttua epäkohtiin, ja siinä sivussa yritykset ja jopa valtiot harrastavat viherpesua. On raskasta kiertää kaupassa hyllyjä ja yrittää päättää päivän ruoka sillä perusteella, että sitä ei ole tuotu liian kaukaa muttei tuotettu liian lähelläkään jos se on vaatinut taas sähköä, tai kalatiskillä käydä läpi merkintöjä ja sitten vielä miettiä mistä lempi-irtokarkkien liivate on peräisin. Ja sen lisäksi, että pelkästään oikein valitseminen on  väsyttävää, se on toisinaan hyvin vaikeaa luonteelleni. Esimerkiksi tiedän tasan tarkkaan pikamuodin kaikki kauheudet tuotantoketjusta kulutusyhteiskunnan kiihdyttämiseen. Ja silti, silti ostin tässäkin kuussa Hennesiltä neuleen. Kun se oli sen hintainen, ja ihanan pehmeä, ja se jotenkin puhutteli minua. Oletteko muuten nähneet sen Instagram-tilin, jossa pohjoimaisia vaikuttajia häpeilemättömästi vaaditaan tilille lennoistaan ja lentomatkustamisen glorifioinnista? En vieläkään osaa päättää, mitä mieltä siitä olen.

Olisin toivonut, että joku olisi tehnyt tämän shoppailun mahdottomaksi. Että tuomitsevat kansanjoukot olisivat heitelleet mädillä tomaateilla kun menen kauppaan. Että vaatteella olisi sellainen haittavero, joka tekisi moisen heräteostoksen mahdottomaksi. Että tupakka-askin tapaan hintalapun toisella puolella olisi kuva siitä uupuneesta teinistä, joka senkin neuleen oli kasannut. Joten myös matkailun suhteen toivoisin, että joku muu alkaisi tehdä niitä oikeita ratkaisuja, koska me tavalliset ihmiset emme siihen vain pysty. Monelle tuttavalleni, jotka ovat tiedostavia kuluttajia ja ympäristönsuojelijoita, on aivan äärimmäisen vaikea luopua lomamatkoista. Minullekin. Puhumattakaan sitten niistä, jotka toistelevat sitä ”suomalaiset ovat vain silakan pieru valtameressä, entäs kiinalaiset ja intialaiset!” mantraa. Meitä pitäisi rangaista huonoista valinnoista, matkakuumeesta ja siitä, että olemme ihmisiä.

Eettisyyden suhteen rajanveto ei ole niin helppo. Lentomatkailua voisi verottaa roimasti enemmän, kenenkään ei tarvitse lentää viikonlopuksi satasella Dubliniin ja takaisin. Myös työmatkailua tulisi kyseenalaistaa enemmän, väittäisin, että maailma olisi muutenkin parempi paikka jos asiat hoidettaisiin Skype-palavereissa ilman turhaa juupaamista (ja kyllä, tiedän että on töitä joissa fyysinen siirtyminen paikasta a paikkaan b on välttämätöntä). Mutta en ole vielä aivan keksinyt, kuinka vastuuta matkailun eettisyydestä saisi siirrettyä sille ylemmälle tasolle. Tällä kertaa ainakin tavalliset reissaajat, ja juuri se nuorempi sukupolvi, lienevät pioneerejä. Eettisyyden pitäisi nousta matkatoimistoissa esiin niin kohdevalinnoissa kuin siinä, kenen kanssa yhteistyötä tehdään. Tuetaanko ketjuja vai pieniä paikallisia toimijoita. Viedäänkö turistit eläintarhaan, tehdäänkö slummikierroksia – näitä ainakin oli matkallamme Etelä-Afrikassa tarjolla suomalaisen matkanjärjestäjän toimesta. Ja toivon mukaan jos Ulkoministeriön matkustustiedotteissa ei puhuta pelkästään turvallisuudesta ja mahdollisista riskeistä turistin kannalta vaan myös annettaisiin yleiskuvaus siitä, millainen maa on asukkailleen ja miten siellä käymällä voi vaikuttaa paikallisten arkeen.