MIETTEITÄ MAROKOSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Veimme lauantaina luonamme vierailevat mummot Marokkoon. Matka Afrikkaan on helppo – sehän on ihan kädenulottuvilla muutenkin, kapeimmillaan Gibraltarinsalmi on vain 14 kilometriä. Ilmeisesti jotkut hullut uivat sen yli harrastusmielessä. Ja toiset epätoivoissaan. Kävimme samalla hyväksi todetulla päiväkierroksella kuin tammikuussa. En siis nyt uudestaan raportoi Herkuleen luolasta tai Kasbah-museosta. Ajatuksetkin olivat tällä reissulla hyvin samanlaisia kuin viimeksi.

Olemme tutustuneet täällä La Líneassa mieheen, joka on töissä Guardia Civilissä, Espanjan kansalliskaartissa. Tämän sotilaallisen organisaation työntekijät suorittavat esim. rajavalvontaa ja työskentelevät terrorismia ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Historiallisesti Guardia Civilin maine Francon kansalliskaartina ei varsinaisesti imartele, ja toisaalta myös tänäkin vuonna on raportoitu epämääräisistä pahoinpitelyistä ja kyseenalaisista toimintakeinoista. No, meidän tuntemamme tyyppi on mukava, joskaan ei mikään erityisen leppoisa kaveri, ja ennen kaikkea kertonut paljon sellaisia asioita joiden jälkeen oma pohjoismaalainen passi on entistä rakkaampi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän oli tarkoitus syksyllä päästä valokuvaajaystäväni kanssa mukaan seuraamaan Tarifan rannikolle laittomien maahantulijoiden ja huumekaupan torjuntaa. Ei-lainkaan-yllättäen kutsu peruttiin (noh, oltiinhan me vähän epämääräinen kaksikko). Toisaalta täällä sekä laiton maahantulo että huumekauppa ovat läsnä arjessa muutenkin. Olemme tottuneet rajavartioiden veneisiin, satunnaisiin helikoptereihin sekä uutisiin Tarifan rannoille huuhtoutuneista hukkuneista. Nyt tilanne tuntuu rauhoittuneen niistä ajoista, kun päivittäin maihin yritti lähes 500 tulijaa vastapäiseltä mantereelta.

Ja vaikka huumeiden salakuljetus Afrikasta ja laiton maahantulo ovat eri ongelmia, ne kaikki kytkeytyvät yhteen. Olen kerran itse osunut paikalle, kun huumeita heitettiin rannalle kumiveneestä ja paikalle säntäsivät poliisit pyssyineen. Yleinen tapa on kuulemma saapua vesijetillä rannikolle kyydissä muuli, jolla on reppu täynnä kamaa. Sitten muuli heitetään mereen ja jätetään yksin uimaan rannalle. Osa jää tietenkin kiinni, mutta tarpeeksi iso osa pääsee maihin jotta homma kannattaa. Aina löytyy joku, joka tarttuu tähän melko vaaralliseen tehtävään.

En vieläkään jaksa uskoa, että kukaan lähtisi ylittämään tuota vesialuetta ihan vain huvikseen. Kyllä, varmasti paremman elämän perässä, mutta en osaa paheksua sitä ratkaisua. Jos itse olisin äiti maassa, jossa lasten tulevaisuus näyttäisi ankealta ja ahdistavalta, lähettäisin varmasti omat poikani parempien mahdollisuuksien maahan. Jos vain voisin. Marokossa kolmannes nuorista on työttömiä. En osaa kuvitella miltä tuntuisi olla siinä elämänvaiheessa, että pitäisi itsenäistyä ja ehkä päästä perustamaan oma perhe, mutta siihen ei olisi mitään taloudellisia mahdollisuuksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Guardia Civil-kaveri kertoi, lähes vitsimuotoisesti, mistä erottaa onko rantatuneessa kumiveneessä marokkolaisia? No siitä, että marokkolaiset juoksevat. Muiden Afrikan maiden kanssa Espanjalla ei ole palautussopimusta, mutta laittomasti maassa olevat marokkolaiset palautetaan meren yli. Täällä meidän kaupungissamme on itse asiassa hyvin vähän ihmisiä, jotka voisi ulkonäön perusteella päätellä marokkolaisiksi. Maahanmuuttajat, jollei lasketa Gibraltarilla työskenteleviä expatteja, puuttuvat katukuvasta. Eksoottisempaa oli ennen, kun kävi vaikka Itiksessä. Ilmeisesti reitti jatkuukin yleensä pohjoiseen siitä, kun on päästy maihin. Madridissa afrikkalaisia näkyi katukuvassa paljon enemmän ja keskustelu paikallisen taksikuskin kanssa paljasti, että suhtautuminen oli melko kielteinen. Ryöstely ja rikollisuus kuulemma rehottivat, juuri kodittomien maahantulijoiden toimesta. Toisaalta Madridissa marokkolaisia tai afrikkalaisia suurempana ongelmana kuulemma pidetään Latinalaisesta Amerikasta saapuvia maahanmuuttajia.

Tanger oli meille jälleen positiivinen kokemus. Ihmiset olivat ystävällisiä ja hymyileviä. Toisaalta yhteiskunnan miehisyys näkyi vahvasti niillä alueilla, missä me liikuimme. Lähes kaikki työntekijät olivat miehiä. Ravintoloissa, kaupoissa, kaduilla. Kahvilat ja ravintolat olivat muutamaa perhettä lukuunottamatta miesten valtakuntaa. Naiset kävelivät asioillaan usein pareina tai lapsineen, mutta muuten ympäristö oli varsin miehinen. Nuoret miehet olivat jopa liikuttavan samanlaisia veryttelyasuissaan ja ”futistukissaan”, vähän tylsistyneen oloisina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tahdon tutustua Marokkoon vielä paremmin. Odotan myös innolla, kun kuulen taas tuttavamme toisinaan aivan uskomattomilta kuulostavia tarinoita heidän arkisista työpäivistään. Miten kaukaiselta tällaiset asiat tuntuivat Suomessa ja nyt elämme kaupungissa, jossa liikkuvasta rahasta arviolta kolmasosa tulee huumebisneksestä. Eikä se näy arjessa sen kummemmin. Täällä alkaa ymmärtää entistä paremmin, miksi monet valitsevat sen laveamman tien, kun töitä – ainakaan sellaisia, mistä maksettaisiin palkkaa – ei ole tarjolla, ja kuinka ainutlaatuinen yhteiskunta Suomi on ollut sosiaaliturvan, ilmaisen koulutuksen ja vapaan liikkuvuuden ansiosta. Ja toivottavasti on sitä jatkossakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

AJATUKSIA (MAROKON) MATKAN VARRELTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kauneutta.Kun lähdimme pari viikkoa sitten aamulla Marokkoon, oli La Línean bussiasemalla vielä kylmää ja pimeää. Olin ajatellut nukkua tunnin bussimatkan Tarifaan, josta lautta lähtisi kohti Tangieria, mutta kun nousimme rantaa varjostavalle vuorelle sainkin ihailla yhtä elämäni kauneimmista auringonnousuista. Olen täällä saanut joka ilta huokailla auringonlaskun aikaan vuorien siluettia ja pastellinvärejä, mutta yleensä nukkunut silloin kuin tämä aamun väriräjähdys on tapahtunut. Ja tämä on sellainen asia, jota on vaikea selittää kuvilla, jotka on otettu liikkuvasta bussista – kuvia ei tarvinnut käsitellä, mutta ne eivät tietenkään anna koko kuvaa siitä miten koko matkan vain itketti. Että on jotain noin kaunista. Ja saan nähdä sen.

auringonnousu2.jpg

Kun olimme nähneet auringon ensin kurkistavan Gibraltarinvuoren takaa ja sen jälkeen valaisevan Marokon Rif-vuoret ja Jbel Musa-vuoren (Mooseksen vuori!), olimme perillä Tarifassa ja väsymyksestä huolimatta jo valmiiksi aivan euforisessa tilassa, koska olimme juuri saaneet tunnin verran ihailla elämää. Koko kylä – joka on muuten yksi suosikkipaikkojani tällä rannikolla – nukkui vielä, paitsi pääkadulla ollut pieni kahvila, jossa saimme täydellistä kahvia, tuoretta appelsiinimehua ja lautasellisen sopivan rasvaisia churroja sekä kahvilaa pyörittävän pariskunnan hymyjä ja ohjeet kävelylle kohti satamaa. En muista kovin usein olleeni niin onnellinen aamukahdeksalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä oli aikaa, sillä lautan lähtöön oli vielä kaksi tuntia joten kävelimme rantaan, josta näkyi Marokkoon, vuorille ja kuu. Aamulenkille päässeet koirat säntäilivät riehakkaina ja hiekka oli täynnä harakanvarpaita. Paikalliset tervehtivät iloisesti, joku hullu kävi uimassa jääkylmässä vedessä ja minä mietin, kuinka voisin muuttaa Tarifaan elämään jokaisen aamun juuri näin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olimme siis tyytyväisiä päivään jo ennen kuin laiva lähti kohti Afrikkaa. Näitä tunteita on jotenkin vaikea selittää kuulostamalta tosi kornilta ja kliseiseltä tai köyhän miehen Eeva Kolulta, mutta se oli kuitenkin niin hienoa että haluaisin jakaa sen aamun kaikkien kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kielitaito. Suomessa kolmen, neljän tai viidenkin kielen sujuva puhuminen ei ole mikään suuri harvinaisuus, ainakaan omassa ystäväpiirissäni. Meidän turistikierrokselle mahtui kymmenisen kansalaisuutta ja sain kuulla paljon ihmettelyä ja ihastelua omasta kielitaidostani. Tämä tietenkin tuntui tosi hyvältä, koska Suomessa monet ovat olleet vaihto-oppilaina tai opiskelleet uusia kieliä enemmänkin ja paremmin, ja samalla sen kielitaidon arvo unohtuu, tuntuu ihan itsestäänselvältä että pitää osata ainakin paria kolmea kieltä kunnolla. Toisaalta oma kombinaatio, jossa suomen lisäksi sujuvasti sujuvat englanti ja espanja ja ruotsi joten kuten, tuntui vähän hyödyttömältä oppaamme puhuessa sujuvaa englantia, ranskaa, espanjaa ja arabiaa. Ja kas, taas aloin vähätellä! Ehkä jatkossa iloitsen enemmän siitä, että voin käydä keskusteluja monella kielellä, ja vaikka opettelen jonkun uuden!

Lapset. Sen jälkeen kun sain omia lapsia, olen alkanut tarkkailla matkoilla entistä enemmän paikallisia pieniä. Yleensä he ovat aika samanlaisia kaikkialla, huolettomia, uteliaita ja iloisia. Onneksi. Vaikka jokaisessa kulttuurissa lapsilla on omat paineensa, ongelmansa ja haasteensa, tuntuvat omat lapset niin etuoikeutetuilta saadessaan koulutuksen, kasvaessaan turvallisessa ympäristössä jossa heidän arkensa kuluu leikkien ja oman ikäisten kavereiden kanssa touhuten, harrastaen ja nauttien kodista, jossa on liikaa leluja ja jääkaappi täynnä ruokaa. He eivät välttämättä ole yhtään onnellisempia kuin marokkolaiset lapset, mutta onnekkaampia monella tapaa.

kissa.jpg

Hymy. Universaalein ele. Kielimuurin ja vieraan kulttuurin takia hymyilin Marokossa niin paljon, että illalla sattui poskiin. Mutta se tuntui olevan hyvä ratkaisu. Huolimatta siitä, että olin kuullut yhtä sun toista Tangierin ikävästä ilmapiiristä, me kohtasimme pääasiassa ystävällisiä ihmisiä. Matkasta jäi hyvä mieli monesta syystä, eikä vähiten siksi että sain monta hymyä takaisin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Gibraltarinsalmen ylitys. Me emme ole nähneet Espanjassa juuri ollenkaan pakolaisia tai turvapaikanhakijoita. Oikeastaan näen paljon enemmän erilaisia ihmisiä meidän kotikulmilla Itä-Helsingissä kuin Etelä-Espanjassa, josta teoriassa voisi uida Afrikkaan. Ja jotkut yrittävät, toisin päin. Nuo Marokko-Espanja-väliä monta kertaa päivässä kulkevat lautat kuulemma poimivat kyytiin merestä päivittäin ihmisiä, jotka ovat lähteneet paremman elämän perään. Elävinä ja kuolleina. Samana viikonloppuna, kun me maailman parhailla passeilla matkustimme rajalta toiselle, huuhtoutui samoille rannoille kuusi ruumista – mihin on täällä jo totuttu. Joissain laivoissa on kuulemma jo omat kylmätilat merestä nostetuille kuolleille. Ihmisiä kuulemma sakotetaan merellä ajelehtivien ihmisten auttamisesta.

yö.jpg

Kotimatka oli  melkein yhtä maaginen. Löysin aluksen pienestä tax free-myymälästä kaksi väriä vaihtavaa Cars-pikkuautoa. Näitä on etsitty ympäri maailmaa ja netistä vuosia. Niiden löytäminen – kohtuuhinnalla – oli hyvä päätös täydelliselle päivälle. Kotimatka venyi pitkäksi, sillä suoraa bussia La Líneaan ei enää lähtenyt. Ehdimme käydä puolivälissä Algecirasissa tapaksilla ja oluella ja vuorilla katsella vastarantaa, nyt jo vähän vähemmän mystistä Marokkoa sekä jättikuuta, joka tuntui olevan ihan kosketusetäisyydellä.

medina.jpg

 

PÄIVÄ MAROKOSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tangier, Tanger – joka tapauksessa meitä on jo vuoden verran houkutellut tuo vastarannalla näkyvä kaupunki. Meidän välissä on vain ollut kapeimmillaan 14 kilometriä Gibraltarinsalmessa virtaavaa Välimerta, joten on tuntunut hölmöltä, ettemme ole tarttuneet tilaisuuteen ja hypänneet jonkun monista päivittäin tunnin verran Marokkoon seilaavista risteilyaluksista (jotka eivät ole sitten mitään ruotsinlaivoja, vaikka niissä pienet tax-freet onkin). Jahkailtuamme riittävästi buukkasimme lopulta viime viikolla äitini kanssa päiväretken Tangerin satamakaupunkiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka olen yleensä ennakkoluuloton ja tyhmänrohkea seikkailija, tuntui nyt parhaalta ratkaisulta mennä tutustumaan uuteen maahan, jonka kieltä en puhu (olkootkin, että arabian lisäksi lähes kaikki paikalliset puhuvat ranskaa ja espanjaakin, monet myös auttavaa englantia… special price, tiedättehän) jonkun vähän paremmin paikat ja tavat tuntevat seurassa. Monet ystäväni ovat viime aikoina kehuneet kaupunkia eurooppalaiseksi, mielenkiintoiseksi ja helposti hallittavaksi, mutta olin lukenut myös vähemmän imartelevia arvioita, joissa vilahtelivat sanat ”shithole” ja ”elämäni kamalin kokemus”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Espanjasta Marokkoon kuljettaa useampi laivayhtiö. Ja useampaan satamaan: Meitä (ja esim. Aurinkorannikkoa) lähinnä on Algecirasin satama, mutta sieltä veneet vievät Tangier Medin satamaan, n. tunnin taksimatkan päähän itse kaupungista, tai Ceutaan, joka on Espanjalle kuuluva alue Afrikan pohjoisrannikolla. Päästäkseen suoraan ytimeen on ensin matkustettava Tarifaan (joka itsessään on ihana surffihenkinen kaupunki ja vierailun arvoinen ilman laivamatkaakin!), josta lautta vie Tangier Villen terminaaliin. Meno-paluu maksaa noin 50 eurosta ylöspäin per henkilö. Me päädyimme ostamaan turistikierroksemme, yhden päivän ”Cultural Tour”:in suoraan varustamolta, eli FRS-laivayhtiöltä. Hinta kulttuurikierrokselle oli 63 euroa per henkilö, kun taas pelkät meno-paluu laivaliput olisivat olleet noin kympin kalliimmat. Selvää säästöä siis.

herculescaves.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Päiväretkeen sisältyi edestakainen laivamatka, opas ja kuljetus paikasta toiseen, visiitti hieman kaupungin ulkopuolelle Herkuleen luoliin, Cap Spartelille jonka majakan juuressa Välimeri ja Atlantti yhdistyvät sekä matkalla pysähdys rannalle, jossa voi joko kahden euron lisämaksusta ratsastaa 20 metriä kamelilla tai vain ihailla maisemia. Päivään kuului myös nopea kiertoajelu kaupungilla, seikkailu medinassa (jossa pakollisena visiitti kangaskauppaan), lounas paikallisessa ravintolassa, nopea piipahdus entisen sulttaanin palatsissa, Kasbah Museumissa sekä lopuksi noin 1,5 tuntia omaa aikaa eksyä medinassa. Me noudatimme kiltisti matkaohjelmaa ja kuljimme vajaa 30-henkisen ryhmän mukana, hauskaa opastamme Alia seuraten, sillä huhujen mukaan omille teilleen karkaajia sakotettiin satamassa kotimatkan aikaan.

 

Näistä kierroksistakin olin kuullut myös negatiivista, kuinka aika meni lähinnä oppaan valitsemien kauppojen kiertämiseen ja kaupustelijoiden hätyyttelyyn, mutta meillä kävi joko tuuri tai sitten olimme vain sopivalla asenteella liikkeellä. Tuntui hyvältä vaihtoehdolta ottaa kaupunki haltuun ensin bussin kyydissä – aiomme totta kai palata paremmalla ajalla – ja Alin opastus oli oikein mainio. Nähtävyyksistä Kasbahin museo ei ollut kovin ihmeellinen ja jos olisimme olleet itsenäisesti liikkeellä olisimme käyttäneet vähemmän aikaa medinassa, mutta en voi valittaa – kokonaisuudessaan päivä ja turistikierros oli oikein onnistunut.

koju.jpg

Lähdimme laivalla kello 11 ja aikaeron ansiosta olimme samaan aikaan perillä. ”Rajamuodollisuudet” hoidetaan jo laivalla. Paluu oli kello 18, tosin lähtö viivästyi puolisen tuntia mysteeriksi jääneestä syystä, mutta kotimatka oli myös pimeällä hieno kun sai ihailla molempien mantereiden loistavia valoja. Meillä oli onni matkassa eikä merenkäynti ollut erityisen voimakasta, sillä nämä nopeat alukset kuulevat keinuvat melkoisesti – siellä ei sitten ole juuri muuta tekemistä kuin istuminen ja merelle tuijottelu. Paitsi tietenkin pari peliautomaattia. Kummankaan pään terminaalissa ei ole oikeastaan yhtään mitään paitsi ylihintaiset kahvilat, eli omat eväät mukaan.

tossuja.jpg

Minua oltiin etukäteen varoitettu ”ahdistavasta tuijottelusta” ja sietämättömän sinikkäästä tyrkyttämisestä, mutta rehellisesti sanoen kaikkea kaupustelua oli odotettua vähemmän. Ehkä se johtui siitä, ettei tammikuussa medinassa ollut juuri muitakaan turisteja ja kaikista kovimmat kauppamiehet olivat lomalla, mutta pääasiassa feikkikelloja, rumpuja, nahkavöitä ja ametisteja kauppaavat tyypit luovuttivat kun totesi, että rahat on loppu, ei ole käteistä tai että ensi kerralla sitten. Ei kannattanut kovin tarkkaan edes katsoa mitä kaupataan. Kysyin ennen matkaa Marokossa asuneelta ystävältäni hintatasosta, sillä halusimme ostaa huiveja tai kankaita, itse haaveilin myös koruista (mutta kun ne kaikki olivat hopeaa!) ja nahkatossuista lapsille. Ainoa neuvo oli, että ”tinkikää ainakin puolet siitä mitä pyydetään”. Näin teimme ja se toimi ihan hyvin. Yleensä kävimme suomeksi neuvottelut siitä, mitä olisimme tuotteesta valmiit maksamaan ja hilasimme hintaa alaspäin. Ei tullut tunnetta, että olisi joutunut suuremmin silmäänpissityksi, mutta jälkikäteen harmitti kun ostin pojille tuliaisrummun (josta tuli suuri suosikki… mitähän oikein ajattelin kun ostin noille rummun…) ja koska mulla oli ihan oikeasti rahat lopussa, maksoin siitä sympaattiselle myyjäpojalle oikeasti kauhean vähän. Pitänee palata takaisin ja olla vähän avokätisempi dirhamien kanssa.

Yksi parhaita juttuja koko reissussa oli meidän ryhmä. Olin varsin skeptinen kun laivamatkan jälkeen porukka kokoontui kasaan – korealaisia, espanjalaisia, kanadalaisia, saksalaisia, yksi hillittömän hauska aussi – mutta viimeistään yhteisellä aterialla alkoi vilkas keskustelu pöydistä toiseen. Todella opettavaista, mielenkiintoista ja piristävää. Suurin osa porukasta oli eläkeikäisiä mutta se ei haitannut, siellä suunniteltiin sosialistista vallankumousta ja kerrottiin tulevista surffimatkoista Balille. Mitä lounaaseen tulee, se oli aika mitäänsanomatonta turistitarjontaa jälkiruoaksi tarjoiltua herkullista leivosta ja ihanaa minttuteetä lukuunottamatta, mutta paikka oli siisti ja viihtyisä ja siellä oli toimivat vessat – asia, mitä arvostan millä tahansa mantereella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suosittelen ehdottomasti matkustamaan Marokkoon, yksin tai sitten tällaisen tosituristin opastetulla kierroksella. Meidän ensimmäiset fiilikset Tangerista olivat, että se on mainettaan siistimpi ja rauhallisempi, ihmiset olivat ystävällisiä ja hymyileviä ja minttutee ihanaa. Ensi kerralla mukaan lähtee ainakin paikallinen teeastiasto ja yksi ihana keltainen nahkalaukku, joka jäi pienen kaupan hyllylle huutamaan mun nimeä. Seuraavalla kerralla reissuun kuuluu yö hotellissa, visiitti hamamissa ja varsin monikulttuurisen Tangerin erilaisten alueiden (sieltä löytyy brittikortteli, ranskalaisten asuinalue, italialaisten alue jne) tutkimista ja varmasti vähän shoppailua medinassa.