RAHAT TAKAISIN LENNOISTA

Kuten monella muullakin, oli meillä vielä helmikuussa reissusuunnitelma jos toinenkin. Olimme oikeastaan olleet hyvissä ajoin liikkeellä: lentoliput Lontooseen oli varattu jo syyskuussa 2019, joulun alla olimme ostaneet koko perheelle meno-paluut Espanjaan seuraavaa kesää ajatellen. Työnantajani oli järjestellyt mulle myös matkan Kathmanduun, eli olisin lentänyt häpeällisen paljon tänä keväänä. Jos olisin lentänyt.

No, me kaikki totta kai tiedämme mitä kävi ja miksi lentomatkustamista ei meidän perheessä edes hetkeen harkita (paitsi toki lasten isä on käynyt Suomessa ja tulee jatkossakin, vaikka se tarkoittaakin lyhyen loman viettämistä karanteenissa). Kun matkojen peruuntuminen alkoi maaliskuun puolivälissä näyttää väistämättömältä, alkoi hieman huolettaa se, saammeko kotiutettua lentoihin käytetyt sadat eurot. Esimerkiksi Espanjaan meneminen nelihenkisenä perheenä sesonkiaikaan vastaa mulla puolenkuun palkkaa, joten aloin hieman panikoida.

Ensin peruuntuivat toukokuulle varatut lennot Lontooseen. En ehtinyt itse tehdä mitään, sillä lentoyhtiö eli Norwegian peruutti lennot oma-aloitteisesti. Sieltä tarjottiin ensisijaisena hyvitysvaihtoehtona lentopisteitä, joista päätin pysyä kaukana – etenkin, kun vielä keväällä Norwegianin tilanne ilman kiinalaisten rahoitusta näytti vieläkin synkemmältä kuin nyt. Ei sillä että tälläkään hetkellä löisin vetoa juuri tämän hevosen puolesta.

Uutta lentoa oli turha lähteä varailemaan, joten ei auttanut kuin toivoa että rahat joskus löytäisivät takaisin meille. Odotukset eivät olleet kovin korkealla, sillä ex-mieheltä peruuntui useampi paluulento Espanjaan keväällä (hän oli pari kuukautta jumissa Suomessa, kunnes lopulta pääsi riistohinnalla Lontoon kautta kotiinsa) eikä palautuksista kuulunut mitään. Toki nämä lennot oli maksettu luottokortilla, mutta ymmärsin, että minun piti malttaa hyvitysprosessiin loppuun asti ennen kuin voisin hakea rahoja takaisin sitä reittiä.

Olikin mieletön helpotus, kun pari kuukautta palautushakemuksen (ja vajaa 2 kuukautta itse matkan…) jälkeen rahat palautuivat. Ihme kyllä, myös kesän mittaan ex-mies sai rahansa takaisin Norwegianilta.

Myös kesän lennot Espanjaan oli Norskin kautta, mutta siinä vaiheessa kun huhumylly koko firman kaatumisesta alkoi pyöriä, iski mulle paniikki. En uskaltanut jäädä odottamaan, peruuko Norwegian itse lennot ja jos peruu, saako niistä ikinä rahoja takaisin. Onneksi oli jatkuvasti voimassa oleva, varsin arvokas matkavakuutus. Se oli otettu kauan ennen kuin näistä pandemioista oli tietoa, ja kattava kriisiturva tarjosi täyden hyvityksen itse perutuista lennoista jos lähtöön oli alle 60 päivää ja kohteessa oli tartuntataudin riski.

Niinpä peruin itse lennot 59 päivää ennen lähtöä.

Mitenkään sujuvaa korvausten hakeminen ei Pohjolan kautta ollut, vaikka tapaus oli selkeä. Jouduin toimittamaan erinäisiä papereita Norwegianin puolelta. Niitä ei ollut aivan yksinkertaista hankkia, sillä asiakaspalvelu oli ymmärrettävästi hyvin kuormittunut. Aika moneen yhteydenottoon jäi vastaus kokonaan saamatta. Sen lisäksi Norwegianin standarditodistukset vakuutusyhtiölle (siis siitä, että Low Fare-lipuissani ei ollut palautusoptiota eikä lentoyhtiö siis maksaisi mulle penniäkään niistä takaisin) eivät kelvanneet.

Yli kuukauden paperisodan ja jo melko vihamielisten sähköpostien jälkeen myös nämä lennot hyvitettiin. Mikään kovin hyvä maku hommasta ei jäänyt, sillä siitäkin huolimatta että noudatin vakuutusyhtiön ohjeita, kysyin neuvoa jo prosessin alussa ja toimitin todistuksia, ei tapausta meinattu millään käsitellä. Pitkä asiakkuus Pohjolan kanssa päättyi tähän. Se ei toki johtunut vain tästä vaan myös säädöstä muiden vakuutusten kanssa.

Pomoni oli melko varma, ettei tule koskaan saamaan takaisin kolmella eri lentoyhtiöllä reitetyn reissuni rahoja. Hakemusviestiin ei tullut edes vahvistusta, ja matkaoperaattorin puolella pidettiin radiohiljaisuutta. Kolme kuukautta suunnitellun matkan jälkeen rahat kuitenkin palautuivat pankkitilille.

Lentojen suhteen siis kävi hyvin, pienestä väännöstä huolimatta. Jatkuvasti voimassaoleva, laaja (ja kallis) matkavakuutus tuli tarpeeseen, joskin nyt tulevaisuuden matkustelut vaikuttavat siltä että sille ei enää ole käyttöä. Olen innokas vakuuttaja, joten vähän jännittää jatkossa.

Sen sijaan Lontoon-matkan hotellikulut Hotels.comin kautta ovat tällä hetkellä kuluttajariitalautakunnan käsittelyssä melkoisen kafkamaisen kokemuksen seurauksena, ja siitä varmasti päivitän jahka päätös joskus saadaan.

Matkustamisen kulttuuriin korona tulee varmasti vaikuttamaan monella tavalla, ja itselleni tämä on ollut taas yksi tönäisy kohti oman ajokortin hankintaa. Euroopassa voimme kulkea omalla autolla, jolloin riippuvuus lentoyhtiöistä vähenee – toivottavasti. Kun nyt ensin pääsisi taas vaikka Viroon.

ERON HINTA

Jotkut uutiset on sellaisia, ettei malta odottaa että pääsee jakamaan ne blogiin. Ja sitten toiset uutiset, kun vajaa kaksi vuotta sitten tapahtunut ero, ovat sellaisia joita pitää hautoa aika pitkään ennen kuin ne pystyy kertomaan. Nyt on kuitenkin sen verran vettä virrannut Vantaanjoessa että tästäkin voi jo keskustella muutenkin kuin meemein. Jopa niin, että kävin ihan julkisesti puhumassa maailman ihanimman Julian kanssa hänen Melkein kaikki rahasta-podcastissaan (jakso tulee ulos 24.9.).

Mua tietenkin hieman huvittaa ajatus itsestäni jakamassa talousneuvoja, koska olen vähiten massimuija kaikista. Mutta toisaalta olenkin erinomainen varoittava esimerkki! Tiivistetysti: kannattaa olla vähän säästössä pahan päivän varalle. Meinaan, eroamiseen yleensä liittyy vähän useampikin paha päivä. Voisin totta kai syyttää säästöttömyydestäni sitä, että olimme vain reilu vuosi ennen eroa investoineet ulkomaille muuttoon, mutta totuus on että en vain ole säästäväinen ihminen. Päin vastoin, aina kun annan luottokorttini huutaa hoosiannaa niin hymyilen ja hoen että ei siinä viimeisessä mekossa kuitenkaan ole taskuja!

No ei ole ei, mutta ennen kuin kuolee niin yleensä ehtii tulla tilanne jos toinenkin jolloin olisi erittäin kiva että olisi vähän puskuria. Ei siihen tarvita edes eroa vaan ihan surkea työpaikka tai terveysongelmat riittävät. Mutta, olen elävä esimerkki myös siitä, että erota voi vaikka tili olisi melkein miinuksella.

Meillä se käytännössä kuitenkin tarkoitti sitä, että piti muuttaa Suomeen. Olisimme palanneet todennäköisesti tänne pohjoiseen muutenkin lasten kanssa kesällä 2019, mutta nyt oli selvää että meillä ei olisi ollut varaa asua Espanjassa kahdessa eri kodissa. Suomessa tämä onnistuu, koska saan paljon tukea yhteiskunnalta: lapsilisissä on yksinhuoltajakorotukset, kuten myös pian taas rullaavassa opintorahassa on lapsikorotus, ja sen lisäksi saan asumistukea.

Kun eropäätös (joka luonnollisesti ei ollut mikään hetken mielijohde) oli tehty, jouduimme asumaan yhdessä vielä useamman kuukauden. Vaikka kyseessä oli tosi tylsä ja epädramaattinen ero, ei kodin jakaminen enää siinä vaiheessa tuntunut kenestäkään kovin mukavalta. Silloin tuli mietittyä muutamankin kerran, että olisipa ollut pari toimintatonnia niin olisimme saaneet vähän välimatkaa ex-puolison kanssa. Ulkomaille tai ulkomailta muuttaminen ei ole halpaa hupia, joten meillä muuttoprosessi vaati lentoineen ja laatikoiden kuljettamisineen pari tonnia. Sattumalta saman verran oli mennyt juuri edellisenä vuotena siihen, kun saavuimme Espanjaan, emmekä olleet varautuneet siihen että sama investointi pitäisi tehdä niin pian uudestaan.

Olimme myös ennen muuttoa myyneet oikeastaan kaiken kiinteän omaisuuden, ja jäljellä oli lähinnä legoja, lakanoita ja keittiötarvikkeita. Yleensä omaisuudenjako on edessä myös silloin, kun suhteen molemmat puolisot jäävät samalle postinumeroalueelle, joten on hankittava imureita, sänkyjä, kattiloita ja kaikenlaista. Jos muuttaminen itsessään maksoi muutaman tonnin, niin tämän lystin rahoitin mm. Ikean luottokortilla, jota makselen vieläkin takaisin.

Eroaminen on kallista. Itse kaksiportainen avioeroprosessi pelkästään maksaa noin 300 euroa, mutta hyvin harvalla kulut jäävät siihen. Elämänmuutoksiin liittyy lähes aina elintason lasku eikä eroaminen ole poikkeus. Ei ole mitenkään harvinaista, että ihan hyvässä, sopuisassakin erossa on tarve ulkopuoliselle asiantuntijalle (eli juristille, ja siinä ei ole mikään alipalkattu ammattiryhmä). Mitä riitaisampaa, sitä kalliimpaa. Olen kiitollinen, että meillä on asiat saatu sovittua ilman kolmatta osapuolta, tätä tietty helpotti se että minä olen lähivanhempi (viikko-viikkosysteemi ei oikein toimi kun välissä on 4000 kilometriä) eikä meillä ollut juuri muuta yhteistä omaisuutta kuin petivaatteita ja ruokailuvälineitä.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole masentaa. Eron jälkeen olen pärjännyt hyvin, vaikka alku olikin ahdistava (siitä avaudun huolella Julian podcastissa!). Yhteiskunta ja ystävät auttoivat alkuun: kun aloitimme jos nyt ei tyhjän niin erittäin ohuen patjan päältä vuoden 2018 viimeisinä päivinä, saimme niin paljon tukea että erosurun lisäksi itkin usein myös ilosta. Kela tarjosi vuokratakuun että pääsimme ensimmäisten kuukausien karmeasta vuokrakaksiosta kivempaan kotiin, naapuruston perheet toivat meille pyyhkeitä, toppavaatteita ja huonekaluja. En tiedä kuinka paljon vuoden 2019 alkuun kuului huolta toimeentulosta ja uusien hankintojen rahoittamisesta ja kuinka paljon murehtiminen oli myös unelmista luopumista ja parisuhteen päättymisen prosessointia, mutta sekin lopulta helpotti.

Toivoisin, ettei kukaan jää huonoon suhteeseen vain rahan tai elintason takia. Olen itse avioerolapsi ja muistan, että lapsuudessa kamalampaa kuin puuropainotteinen ruokailu oli eroa edeltävä kireä ilmapiiri ja omien vanhempien onnettomuus. Olisi totta kai ollut upeaa jos olisimme voineet elää ydinperheenä, mutta se ei nyt onnistunut. Olemme onneksi ystäviä ja vietämme paljon aikaa vanhalla perhekokoonpanolla, ja luulen että olemme kaikki onnellisempia kuin kaksi vuotta sitten. Ja vaikka Ylellä välillä kirjoitetaan timanttisista yksinhuoltajista säälivään sävyyn, tai kerrotaan yksinhuoltajuuteen liittyvistä sosio-ekonomisista riskeistä, on yksinhuoltajia yhtä moneen junaan kuin ydinperheitäkin. Riskit totta kai lisääntyvät kun vastuun arjesta kantaa pääasiassa yksi aikuinen, mutta mikään homogeeninen heikosti toimeentulevien äitien ryhmä tämä ei ole.

Ehkäpä se oma vinkkini on, että kannattaa pistää vähän sivuun sitä rahaa, jos se vain on mahdollista. Ja että jos ei ole, niin täysin persaukisenakin voi erota. Eroaminen itsessään on yleensä niin syvältä, että se tietty on astetta mukavampaa että ensin ei tarvitse nukkua kavereiden sohvilla ja voi juoda vähän viiniä samalla kun käy läpi yhden tärkeän suhteen elinkaarta. Mutta kaikki järjestyy.

HELPPOA ELÄMÄÄ

Minullahan on ollut kolme koiraa: Lola, jonka otin 21-vuotiaana juuri oman asuntoni ostaneena, se oli vähän sellainen omanlaisensa rescue-tapaus, kun savolainen metsästäjä totesi tästä ajokoiransa ulkohäkistä löytyneestä vahinkolaukauksesta että ”jos haet huomenna niin ei tartte ampua”. Lola, joka kasvettuaan kolmekuiseksi ilman ihmiskontaktia ei koskaan oikein oppinut nauttimaan kaksijalkaisten seurasta, jouduttiin lopettamaan alle 2-vuotiaana kun jalan kasvainta ei lukuisista yrityksistä huolimatta saatu parannettua. Surtuani viikon Lolan kuolemaa, löysin mäyräkoiran kasvattajan jonka pentueen viimeinen poika oli vailla kotia. Siitä viikon päästä hain kotiin Kurtin, joka mielestäni on yhä maailman älykkäin, kaunein ja upein eläin. Ikävöimme Kurtia päivittäin, sen viisasta katsetta ja tilannetajua – emme remmirähinää tai pöydiltä katoavia herkkuja. Kurt muutti uuteen kotiin kaksi vuotta sitten, kun Käytännön Mies lähti Skotlantiin jonne ei voi lentää lemmikkien kanssa. Onneksi Kurtilla kävi munkki ja tuo komea alfauros pääsi parhaaseen mahdolliseen kotiin. Ja Rambo, joka otettiin eroahdistuneen Kurtin kaveriksi puoli vuotta Lolan kuoleman jälkeen, voi pulskasti anoppilassa. Rambo tai ystävien kesken Rane oli aina vähän sellainen lapsipuoli, rakastettu mutta silti sellainen reppana jonka sählääminen ja yleinen sekoilu kiristivät hermoja välillä liikaa. Riehakas lapsiperhearki alkoi käydä Ranelle raskaaksi ja tuo vähän yksinkertaisempi yksilö alkoi haukkua seinille ja mököttää pyykkikorin takana. Onneksi anoppilassa oli paikka toiselle mäyräkoiralle ja nyt varmaan kaikki ovat onnellisempia.

Kotimme on ollut siis koiraton kaksi vuotta, mitä nyt Simo ollut muutaman viikon sijaiskoirana ja nyt Mini, joka lähti torstaina. Kuusiviikkoisena meille tullut löytölapsi oli kyllä sydämeenkäyvän suloinen, kaikki äidinvaistot herättävä avuton raukka… siis tullessaan. Melkein kuukaudessa ruokinnalla ja rakkaudella rääpäleestä kasvoi riiviö, pitkäjalkainen demoni joka pissasi 92 lätäkköä vuorokaudessa, puri sormet, johdot ja sängyn rei’ille ja itki yöt jos en roikkunut puoliksi lattialla rapsuttelemassa pentua uneen. Kun Mini lähti uuteen, ikuiseen kotiinsa torstaina (perheen sukunimi oli Cooper, joten he olivat varmoja että Mini Cooper oli heidän kohtalonsa) me levitimme onnellisena matot lattioille, avasimme parvekkeen ovet ilman pelkoa että pentu singahtaa jalkojen välistä suoraan kolme kerrosta alas päin ja skoolasimme tinto de veranolla koiravapaan kodin kunniaksi.

Olin aivan varma, että heti kun asetumme Espanjaan otamme heti ainakin yhden kodittoman koiran pysyväksi perheenjäseneksi, mutta tämän kuukauden koirakokeilun jälkeen aloin kaivata helppoa elämää. Tai kun se ei ole helppoa ilman koiriakaan: Kyllä kolmessa lapsessa, opinnoissa, pikku projekteissa ja ihan vaan uuteen maahan opettelussa riittää tekemistä ilman, että täytyy neljä kertaa päivässä lähteä lenkille. Muistan tämän tunteen niiltä ajoilta, kun piti pukea kaksi pientä lasta neljä kertaa päivässä säätilasta riippumatta ja lähteä rattaiden kanssa kiertämään katuja vaikka olisi kuinka valvonut koko yön. Jatkuva huono omatunto ja riittämättömyys – ihan kuin sitä ei lapsiperheessä riittäisi muutenkin. Enkä tarkoita, etteikö lemmikeistä olisi suuresti iloakin, mutta näin peruslaiskana ihmisenä nuo aamukuuden heräämiset eivät tule ihan luonnostaan.

Ja vannomatta paras: Kyllä meille varmaan vielä joskus koira tulee. Juuri nyt on kuitenkin sellainen olo, että ei enää ikinä vauvoja eikä koiranpentuja kiitos, ei mitään noin sitovaa, ei ylimääräisiä velvollisuuksia kiitos. Ne ovat ihania ja suloisia, kunhan en joudu ympäri vuorokauden huolehtimaan heidän tarpeistaan. Täytyy olla vähän hullu, että näitä vapaaehtoisesti hankkii. Ja ihan varmasti se hulluus taas joskus iskee.

IMG_3816

KUOLLEENA SYNTYNEET IDEAT, OSA 274

taapero-skeittaa.jpg

Se alkaa suunnilleen siinä vaiheessa, kun puolet lumesta on sulanut pois. Se ei haittaa, että siitä maan paljaasta pinta-alasta suurin osa on veden, hiekoitussepelin tai koirankakan peitossa. Taitaa olla jo perinne, että kevätpäiväntasaukseen mennessä parvekkeella talvehtineet polkupyörät huutavat lasten nimiä niin lujaa, ettei äitikään kestä enää yhtään koska voidaan mennä pyöräilee-vinkunaa. Onhan sitä jo pari kuukautta kuunneltukin.

Se, minkä kuitenkin aina vuodessa onnistuu unohtamaan, on miten perseestä se eka pyörälenkki on. Pardon my French. Jollen väärin muista, viime vuonna oli ihan yhtä jäätävää ja silti eilen luovutin: esikoinen oli poikkeuksellisesti aamupäivän kotona ja luonnollisesti kaikki tekeminen oli loppunut suunnilleen puoli kahdeksaan mennessä, joten sanoin ne taikasanat: okei, mennään pyöräilemään.

Siitä alkoi tietenkin armoton kiire. Yleensä niin vetelät lapset olivat sekunnissa suoriutuneet aamutoimistaan. Tietenkin olisin voinut etsiä ne kolmet välikausivaatteet ennen lupaustani, sillä toppavaatteissa urheilu ei tuntunut enää eilisaamuna hyvältä idealta. Kaikki välikausivaatteet, ohuet hanskat ja pipot ja lenkkarit olivat tietenkin jossain ylähyllyllä ja niitä oli sitten kaiveltava samalla kun kolme tyyppiä kitisi, että eikö voida jo mennä… Ja samaa tahtia kun löysin pareja hanskoille niin sain todeta, että suurin osa välikausivaatteista oli jäänyt pieniksi, etenkin esikoiselle. Kuten oli muuten sen pyöräkin.

Lopulta olin saanut puettua kaikki kolme säänmukaisiin vaatteisiin. Itsehän kaavin lähinnä ne vaatteet, mitkä oli käsillä, verkkarit oli päällimmäisinä pyykkikorissa joten päättelin, että ne olivat vielä ihan kelvolliset. Siinä vaiheessa kun päästiin ulos ja lapset olivat pukeutuneet kaikkeen parittomaan ja liian pieniin vaatteisiin sekä äiti näytti kodittomalta (puuttuvat hampaat lisäävät tätä vaikutelmaa kummasti), aloin pälyillä ympärilleni hieman vainoharhaisesti: kuka tekee ekan lastensuojeluilmoituksen?

Esikoisen pyörän säädöt olivat puolen vuoden takaa, ja 6-vuotias saattaa kasvaa tuossa ajassa melkoisesti. Paitsi että välikausihousut ylettyivät enää polviin, oli polkeminen vähän haastavaa. Esikoisen pyörä onkin periytymässä keskimmäiselle, joka taas halusi ehdottomasti skeitata, vaikka ei ole sitä koskaan tehnyt. Jostain syystä hänellä on vahva mielikuva itsestään Itä-Helsingin Tony Hawkina, ja sitä ei äidin hellävarainen jos nyt kulta vain pyöräiltäis horjuttanut. Kuopuksella on polkupyörä työntöaisoineen ja apypyörineen, mutta sekin oli jäänyt talvilevon aikana niin pieneksi, että hän pystyi vain jarruttamaan. Ja voi pojat, hän kyllä jarruttikin.

Muutenkin olisin voinut tarkastaa pyörien kunnon ennen lähtöä. Kyllähän ne tyhjätkin renkaat pyörivät, mutta kaikki kiristelivät hampaitaan vääntyneiden tankojen ja vääränkorkuisten satuloiden kanssa. Kypärätilanteenkin olisi voinut tsekata vähän aiemmin, sillä jokaisen pää oli joko kasvanut ja kutistunut ja kohmeisin sormin niiden solkien säätäminen ei juuri naurata. Pääsimme kuitenkin perille huikean 200 metrin matkan paikalliseen skeittipuistoon, joka olikin kurainen ja märkä. Toisaalta sillä ei ollut niin väliä, koska kuopus oli ohjannut itsensä hävittäjälentäjien kadehtimalla osumatarkkuudella kaikkiin mahdollisiin matkalla olleisiin koirankakkoihin ja varmuuden vuoksi vielä heittäytynyt pyörän selästä niiden päälle. Myös kaksi isompaa olivat ottaneet tuntumaa maastoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kun tajuat, ettei kellään ole enää vakuutusta

Siinä sitten oltiin.  Lapset riehuivat rampilla, vaihtelivat välineitä, kaatuilivat ja törmäilivät. Paikalle ilmestyi vielä yksi Ompun kaveri, mutta neljä menee siinä missä kolmekin. Erityisesti keskimmäistä kiukutti, kun omat visiot upeista ollieista eivät toteutuneetkaan ja hän vietti aika paljon aikaa mököttäen. Kuopusta otti päähän, kun hän ei pystynyt polkemaan enkä mä jaksanut työntää häntä ympäri skeittiparkkia – varsinkin kun hän niin tomerasti jarrutti joka kerta kun lähti liikkeelle.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin: yleensä kyllä nautin lasten kanssa touhuilusta ja erityisesti näistä ulkoilma-aktiviteeteista. Mutta kun uloslähtö edellyttää puolimaratonin verran pukemista ja lopputuloksena on kolme eri syistä kiukuttelevaa lasta skeittipuistossa ja ainoa varma asia on se, että mutsi kantaa kotiin uhmaikäisen, polkupyörän ja skeittilaudan ja samalla pitää jarisarasvuomaista tsemppipuhetta motivaatiopulasta kärsivälle 5-vuotiaalle, niin… Noh, ite lähdin, jaksaa jaksaa. Aina välillä sitä ymmärtää, miksi äitinä on niin helppo heittäytyä marttyyriksi.

Kun lapset olivat kierineet tarpeeksi koirankakassa ja itsesäälissä, lähdimme kotiin. Ilmoitin kaikille, ketkä suostuivat kuuntelemaan, että seuraavan kerran lapset pyöräilevät kesäkuussa. Kotona laitoin koneellisen ulkovaatteita pyörimään ja aloin etsimään uusia välikausihousuja hujopille. Eihän se varmaan enää puolen vuoden päästä tunnu niin pahalta, tämä vuoden ensimmäinen ”pyöräretki”. Onneksi oli arkinen aamupäivä ja lähitaloissa ei ehkä kovin moni asukas kuullut, kun mä epätoivoisesti rukoilin kuopusta ohjaamaan suoraan ja lohduttelin keskimmäistä, että ei kukaan onnistu ekalla kerralla. Missään. Eikä kukaan opi kerrasta, esimerkiksi sitä että huolla ne pyörät ja lajittele ne vaatteet ja ajattele nyt kaksi kertaa, ennen kuin lupaat lapsille eeppisiä pyöräretkiä.

kiukkuinen-lapsi.jpg
Viikon luontoääni: turhautuneen 5-vuotiaan kiukkuraivo

alastulo.jpg