KUOLLEENA SYNTYNEET IDEAT, OSA 274

taapero-skeittaa.jpg

Se alkaa suunnilleen siinä vaiheessa, kun puolet lumesta on sulanut pois. Se ei haittaa, että siitä maan paljaasta pinta-alasta suurin osa on veden, hiekoitussepelin tai koirankakan peitossa. Taitaa olla jo perinne, että kevätpäiväntasaukseen mennessä parvekkeella talvehtineet polkupyörät huutavat lasten nimiä niin lujaa, ettei äitikään kestä enää yhtään koska voidaan mennä pyöräilee-vinkunaa. Onhan sitä jo pari kuukautta kuunneltukin.

Se, minkä kuitenkin aina vuodessa onnistuu unohtamaan, on miten perseestä se eka pyörälenkki on. Pardon my French. Jollen väärin muista, viime vuonna oli ihan yhtä jäätävää ja silti eilen luovutin: esikoinen oli poikkeuksellisesti aamupäivän kotona ja luonnollisesti kaikki tekeminen oli loppunut suunnilleen puoli kahdeksaan mennessä, joten sanoin ne taikasanat: okei, mennään pyöräilemään.

Siitä alkoi tietenkin armoton kiire. Yleensä niin vetelät lapset olivat sekunnissa suoriutuneet aamutoimistaan. Tietenkin olisin voinut etsiä ne kolmet välikausivaatteet ennen lupaustani, sillä toppavaatteissa urheilu ei tuntunut enää eilisaamuna hyvältä idealta. Kaikki välikausivaatteet, ohuet hanskat ja pipot ja lenkkarit olivat tietenkin jossain ylähyllyllä ja niitä oli sitten kaiveltava samalla kun kolme tyyppiä kitisi, että eikö voida jo mennä… Ja samaa tahtia kun löysin pareja hanskoille niin sain todeta, että suurin osa välikausivaatteista oli jäänyt pieniksi, etenkin esikoiselle. Kuten oli muuten sen pyöräkin.

Lopulta olin saanut puettua kaikki kolme säänmukaisiin vaatteisiin. Itsehän kaavin lähinnä ne vaatteet, mitkä oli käsillä, verkkarit oli päällimmäisinä pyykkikorissa joten päättelin, että ne olivat vielä ihan kelvolliset. Siinä vaiheessa kun päästiin ulos ja lapset olivat pukeutuneet kaikkeen parittomaan ja liian pieniin vaatteisiin sekä äiti näytti kodittomalta (puuttuvat hampaat lisäävät tätä vaikutelmaa kummasti), aloin pälyillä ympärilleni hieman vainoharhaisesti: kuka tekee ekan lastensuojeluilmoituksen?

Esikoisen pyörän säädöt olivat puolen vuoden takaa, ja 6-vuotias saattaa kasvaa tuossa ajassa melkoisesti. Paitsi että välikausihousut ylettyivät enää polviin, oli polkeminen vähän haastavaa. Esikoisen pyörä onkin periytymässä keskimmäiselle, joka taas halusi ehdottomasti skeitata, vaikka ei ole sitä koskaan tehnyt. Jostain syystä hänellä on vahva mielikuva itsestään Itä-Helsingin Tony Hawkina, ja sitä ei äidin hellävarainen jos nyt kulta vain pyöräiltäis horjuttanut. Kuopuksella on polkupyörä työntöaisoineen ja apypyörineen, mutta sekin oli jäänyt talvilevon aikana niin pieneksi, että hän pystyi vain jarruttamaan. Ja voi pojat, hän kyllä jarruttikin.

Muutenkin olisin voinut tarkastaa pyörien kunnon ennen lähtöä. Kyllähän ne tyhjätkin renkaat pyörivät, mutta kaikki kiristelivät hampaitaan vääntyneiden tankojen ja vääränkorkuisten satuloiden kanssa. Kypärätilanteenkin olisi voinut tsekata vähän aiemmin, sillä jokaisen pää oli joko kasvanut ja kutistunut ja kohmeisin sormin niiden solkien säätäminen ei juuri naurata. Pääsimme kuitenkin perille huikean 200 metrin matkan paikalliseen skeittipuistoon, joka olikin kurainen ja märkä. Toisaalta sillä ei ollut niin väliä, koska kuopus oli ohjannut itsensä hävittäjälentäjien kadehtimalla osumatarkkuudella kaikkiin mahdollisiin matkalla olleisiin koirankakkoihin ja varmuuden vuoksi vielä heittäytynyt pyörän selästä niiden päälle. Myös kaksi isompaa olivat ottaneet tuntumaa maastoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kun tajuat, ettei kellään ole enää vakuutusta

Siinä sitten oltiin.  Lapset riehuivat rampilla, vaihtelivat välineitä, kaatuilivat ja törmäilivät. Paikalle ilmestyi vielä yksi Ompun kaveri, mutta neljä menee siinä missä kolmekin. Erityisesti keskimmäistä kiukutti, kun omat visiot upeista ollieista eivät toteutuneetkaan ja hän vietti aika paljon aikaa mököttäen. Kuopusta otti päähän, kun hän ei pystynyt polkemaan enkä mä jaksanut työntää häntä ympäri skeittiparkkia – varsinkin kun hän niin tomerasti jarrutti joka kerta kun lähti liikkeelle.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin: yleensä kyllä nautin lasten kanssa touhuilusta ja erityisesti näistä ulkoilma-aktiviteeteista. Mutta kun uloslähtö edellyttää puolimaratonin verran pukemista ja lopputuloksena on kolme eri syistä kiukuttelevaa lasta skeittipuistossa ja ainoa varma asia on se, että mutsi kantaa kotiin uhmaikäisen, polkupyörän ja skeittilaudan ja samalla pitää jarisarasvuomaista tsemppipuhetta motivaatiopulasta kärsivälle 5-vuotiaalle, niin… Noh, ite lähdin, jaksaa jaksaa. Aina välillä sitä ymmärtää, miksi äitinä on niin helppo heittäytyä marttyyriksi.

Kun lapset olivat kierineet tarpeeksi koirankakassa ja itsesäälissä, lähdimme kotiin. Ilmoitin kaikille, ketkä suostuivat kuuntelemaan, että seuraavan kerran lapset pyöräilevät kesäkuussa. Kotona laitoin koneellisen ulkovaatteita pyörimään ja aloin etsimään uusia välikausihousuja hujopille. Eihän se varmaan enää puolen vuoden päästä tunnu niin pahalta, tämä vuoden ensimmäinen ”pyöräretki”. Onneksi oli arkinen aamupäivä ja lähitaloissa ei ehkä kovin moni asukas kuullut, kun mä epätoivoisesti rukoilin kuopusta ohjaamaan suoraan ja lohduttelin keskimmäistä, että ei kukaan onnistu ekalla kerralla. Missään. Eikä kukaan opi kerrasta, esimerkiksi sitä että huolla ne pyörät ja lajittele ne vaatteet ja ajattele nyt kaksi kertaa, ennen kuin lupaat lapsille eeppisiä pyöräretkiä.

kiukkuinen-lapsi.jpg
Viikon luontoääni: turhautuneen 5-vuotiaan kiukkuraivo

alastulo.jpg

MEIDÄN MATKIKSET

Ajattelin, etten enää suuremmin kirjoittele tällaisista lapsiperhe-elämän materiaalisista puolista, kuten vertaile välikausihaalareita tai hifistele kantoliinoja, mutta ajattelin nyt kuitenkin kertoa käyttökokemuksemme meidän matkarattaista, koska niiden perään huutelin itsekin vajaa vuosi sitten ja joku oli päätynyt blogiin samaa googlaamalla. Koen siis, että on melkein kansalaisvelvollisuuteni sanoa pari sanaa noista Britax B-Agile 3-kärryistä.

No, vuosi sitten luovuttiin kaikista järeämmistä rattaista eli traktorimallisista Teutonioista sekä melkein viiden vuoden ajan uskollisesti palvelleista Phil & Tedsin tuplista, jotka olivat hinta-laatusuhteeltaan varmaan yksi elämäni parhaista hankinnoista. Tilalle tulivat lähinnä edullisen hintansa (eipähän harmita jos menee rikki esimerkiksi lentokoneessa) perusteella Britaxin B-Agile 3:t, kolmipyöräisenä ja mustana mallina. Mulle rattaissa on yleensä ollut tärkeää hyvä työnnettävyys, että yhdelläkin kädellä pystyy ohjailemaan, kompaktius koska kuljetaan paljon julkisilla ja Espanjassa taas kadut ovat kapeita ja kuoppaisia sekä se, että saan nopeasti kasaan. Muuten en ole ollut kovin perehtynyt eri rattaiden teknisiin ominaisuuksiin vaan teen valintani lähinnä googlettamalla muiden kokemuksia.

No, matkikset ovat olleet nyt erittäin ahkerassa käytössä melkein vuoden ajan ja niillä on kuljettu varmasti satoja kilometriä. Kuten kuvissakin näkyy, vaikka matkikset ovat ensisijaisesti 2-vuotiaan kulkuneuvo, myös pidemmillä kaupunkikierroksilla ja vaelluksilla saattaa myös 4-vuotias vuorollaan levätä rattaissa. Ulkomailla, jossa päivän mittaan kävelykilometrejä tulee helposti yli kymmenen toimivan julkisen liikenteen puuttuessa, on toimiva kombo yleensä Manduca (toinen hinta-laatusuhteeltaan loista ostos vuodelta 2010!) ja matkarattaat, joissa sitten tarpeen vaatiessa voidaan vaihdella kahden nuorimman paikkoja.

Britaxien yksi parhaita puolia on helppo kokoaminen ja kasaaminen. Ne saa näppärästi yhdellä kädelläkin kasaan, mikä on erinomainen ominaisuus esimerkiksi kun lentokentällä yrittää toisella kädellä estää kolmikkoa katoamasta jonnekin turvatarkastuksen taakse. Ne menevät pieneen tilaan ja vastaavasti ne saa käyttövalmiiksi muutamissa sekunneissa. Ne tuskin ovat huomattavasti pienemmät kuin muut matkarattaat, mutta lapsen matkustusmukavuus ja toisaalta mahtuminen busseihin tai Espanjan hieman haastaville jalkakäytäville ovat melko optimaaliset. Tykkään myös suhteellisen isosta tavarakorista, koska meillä kauppareissut tehdään useimmiten jalan ja rattailla.

Kolmipyöräiset rattaat ovat olleet tähän asti tosi ketterät, mutta nyt etupyörä on alkanut jumittamaan ja alkanut viedä vaunuja ihan muualle kuin minne yritän niitä työntää. Tämä ongelma toivottavasti ratkeaa pienellä huollolla, koska muuten voin unohtaa yhdellä kädellä ohjailun – nyt vaatii aika paljon voimaa pitää rattaat radallaan. Jo ennen tätä jumitusongelmaa haasteena oli tietyt lattiapinnat, joilla etupyörä (jota en oikeastaan koskaan pidä lukittuna) lähti elämään omaa elämäänsä. Opin tosin jo välttelemään tiettyjä kauppoja rattaiden kanssa, kun tiesin että siellä oli mahdoton kantaa ostoskoria ja työntää samalla toisella kädellä matkiksia.

Emme ole kokeilleet yhdistää turvakaukaloa näihin Britaxeihin, mutta sekin kai lienee teoriassa mahdollista. Meillä ei myöskään ole käytössä turvakaarta – sille ei liiemmin ole tarvetta, ja toisaalta sen asentaminen oli tälle blondille jotenkin aivan liian monimutkaista ja jäi sitten tekemättä. Kuomu on muuten tosi hyvä, on suojannut erinomaisesti kyytiläistä auringolta! Selkänoja on hyvin säädettävissä, mutta systeemi ei ole mikään helpoin käyttää esimerkiksi yksikätisenä. Plussaa siis siitä, että säädettävyys on vapaa eli ei vain tiettyihin kulmiin menevä, miinusta siitä, että systeemi ei toimi aina.

Tilasin matkikset aikoinaan Ozbabysta. Olen päätynyt Ozbabyn asiakkaaksi useaan otteeseen ja ollut tähän saakka supertyytyväinen asiakaspalveluun, jossa on kärsivällisesti neuvottu joskus perjantai-iltanakin mistä napista painamalla tapahtuu mitäkin. Pieni pettymys kuitenkin koettiin, kun rattaiden työntöaisan pehmuste mystisesti siirtyi työntöaisan toiselle puolelle. Tämä siis oli oikeasti täysi mysteeri, sillä pehmuste oli niin jämäkästi paikoillaan että sitä ei edes kahden aikuisen voimin pystynyt liikuttamaan, mutta eräänä aamuna se oli valahtanut pois sijoiltaan. Olin useaan otteeseen yhteydessä Ozbabyyn aiheen tiimoilta, koska vinksahtanut pehmuste vaikuttaa jossain määrin käyttömukavuuteen, mutta apua ei herunut. Konsultoitiin maahantuojaa, joka vetosi siihen että pehmusteen siirtyminen on mahdotonta (no niin se meistäkin oli!) ja sen jälkeen kukaan ei enää vastannut yhteydenottoihin tai ottanut kantaa asiaan. Joten asian selvittely jäi ilmaan ja nyt pitää vaan itse kehitellä jokin ratkaisu ongelmaan.

Mutta tässä nyt näitä kokemuksia. Kyllä me on näillä matkiksilla kierretty maailmaa sen 170 euron edestä ja oltu periaatteessa oikein tyytyväisiä, eli omassa hintaluokassaan varmasti hyvä vaihtoehto (en tosin tiedä, onko tätä mallia edes enää saatavilla…). Mutta tunnustan, että odotan innolla aikoja kun pärjätään jo kokonaan ilman matkarattaita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ENSIMMÄINEN JA EHKÄ VIIMEINEN MEIKKIPOSTAUS IKINÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tätä ei kovin usein tapahdu. Ja kun nyt katson näitä kuvia isolla näytöllä niin täytyy sanoa, että ei tapahdu uudestaan ainakaan ennen kuin opin vähän retusoimaan noita silmäpusseja Photoshopilla. Mutta asiaan: Meikkipostaus! Ihan vain siksi, että tarvitsen apua – mun meikkaustaidot on noin 6-vuotiaan lapsen tasolla, ja vaikka luen naistenlehtiä ja blogeja niin olen silti ihan uusavuton mitä tulee itsensä ehostamiseen. Mitään meikkitutoriaaleja ei ole luvassa jatkossakaan.

Jos Suomessa meikkaan (nimenomaan jos, ei kun) niin se tarkoittaa ripsiväriä, poskipunaa ja peitepuikkoa – ei tietenkään tässä järjestyksessä  mutta yhtään enemmän tuotteita niin alan muistuttaa drag queenia. Olen kuitenkin aina salaa haaveillut silmänrajauksista. Suomessa olen ostanut nestemäisen linerin, rajauskynän ja jonkun tussinkin ja lopputulos on aina sama: Näytän epileptiseltä gootilta kun rajaukset muistuttavat sydänkäyrää. Luultavasti Loch Nessin hirviö on nähty useammin kuin mulla silmänrajaukset. Ihan syystäkin.

Täällä sitten löysin paikallisen S-Marketin eli Mercadonan meikkihyllystä tuon kajalkynän. Koska hintaa oli huimat neljä euroa niin uskalsin sen ostaa, vaikka arvelin sen päätyvän samalle epäonnistuneiden rajaustuotteiden hautausmaalle noiden aiemmin mainittujen tuotteiden kanssa. Mutta! Sain tällä aikaiseksi jotain silmänrajauksen tapaista. Lopputulos nyt ei ollut ihan ässä, koska niiden sisäilmaongelmien takia mulla on päällä joku krooninen allergiareaktio ja silmänympärykset on niin turvonneita, että muistutan vähän Vesa-Matti Loiria, mutta viiva oli aika suora, se osui siihen mihin pitikin eikä lähemmäksi kulmakarvoja kuin ripsiä ja olo oli hetken aika foxy. Tosta silmienympäriltä ainakin.

Nyt sitten kysynkin neuvoa: Onko Suomessa olemassa vastaavaa tuotetta? Tollainen hiilimäinen kynä? Varmasti on, mutta you know, neuvokaa mua niin kun neuvoisitte isosiskomaisesti 11-vuotiasta pikkusiskoanne, jonka käsitys meikkaamisesta on ruskea huultenrajaus ja valkoista puuteria päälle. Mä nimittäin olen yhä vähän siellä 90-luvulla meikkitrendien tuntemisen osalta, ja kaipaisin kyllä ihan kädestä pitäen opetusta näissä jutuissa. Aion hamstrata Mercadonasta kaikki kajalit kotiin ja mun meikkaustahdilla neljällä kynällä pärjätään eläkeikään, mutta jos vaikka alan juosta blogigaaloissa ja sellaisissa on hyvä varautua vähän paremmalla arsenaalilla. Saa siis vinkata.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KUN PIKKUVELI SAI PIKKUVELJEN

P6221803.jpg

Mua varoitettiin monta kertaa. Että kun toinen lapsi syntyy, ne eivät ensimmäisen kanssa mitään muuta teekkään kuin riitele. Että en enää olisi äiti vaan erotuomari. Että, noh, luvassa olisi paljon parempi diplomaattikoulutus kuin se ulkoministeriön KAVAKU-koulutus, josta nuorempana haaveilin. Ja olin nähnyt niitä toistensa kauluksissa kiinni olevia siskoja ja veljiä itsekin – osasin siis varautua siihen, että kun lapsia olisi kaksi niin ne varmasti verissä päin taistelisivat paikastaan alfalapsena.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Toki vajaa 2-vuotias esikoinen heitti pikkuveljeään Plaston traktorilla päähän kun tämä kotiutui, mutta sen jälkeen he ovat olleet lähinnä erottamattomat. Tarkoitan erottamattomalla sitä, että he eivät voi edes kävellä eri puolilla tietä huolestumatta toistensa puolesta, en sitä että he olisivat koko ajan nyrkki toisen kurkussa tai hampaat toisen mahassa-tyyliin erottamattomat. Totta kai tässä on neljän yhteisen vuoden aikana ollut muutama yhteenotto, mutta kun molemmat ovat luonteeltaan lempeitä ja aika rauhallisia ja esikoinen vielä erityisen vastuuntuntoinen ja huolehtiva, kuten esikoiset kai usein tuppaavat olemaan, niin vähällä on päästy.

Mutta sitten tuli se karhukoplan kolmas jäsen, ja sitten on kolissut senkin edestä. Esikoisen ja kuopuksen välit ovat mainiot: Esikoinen on jo niin iso, ettei kuopus uskalla kokeilla voimiaan selvää massaylivoimaa vastaan, ja esikoinen myös paapoo pikkuisinta veljeään niin paljon, ettei tilaisuuksia riitohin oikein pääse edes syntymään. Mutta keskimmäisen ja kuopuksen dynamiikka on varsin räjähdysaltis. Vaikka ikäeroa on enemmän kuin ensimmäisen ja toisen lapsen välillä, tuntuu kaksi ja puoli vuotta silti liian vähältä. He haluavat aina samat autot, samat legot, samat lusikat, samat sukat. Ei ole asiaa, mistä he eivät saisi pientä myllyä aikaiseksi.

Ja olen tähän jatkuvaan möykkään hieman kyllästynyt. Kohta 2-vuotiaalta puuttuu vielä alkeellinen empatiakyky ja olemme saaneet todistaa, että Nipsu istuu mieluummin kaksi tuntia rattaissa mököttämässä kuin pyytää anteeksi sitä, että on purrut veljeään tai heittänyt tätä ämpärillä päähän tai jotenkin muuten väkivaltasesti reagoinut siihen, että joku muukin leikkii jollain meidän noin 16 000 lelusta. Pienin velikin on hurmaava ja ihana hymypoika halutessaan, mutta usein hän haluaa olla kirkuva despootti, jolle elämä on yhtä väärinymmärrystä ja epäoikeudenmukaisuutta.

4-vuotias toki osaisi jo vähän jakaa ja neuvotella, mutta yleensä hänkin taantuu tappelukumppanin tasolle kun alkaa paini jostain kadulta löydetystä pullonkorkista, jonka jompi kumpi on saanut salakuljetettua kotiin. Tuntuu, että olen kokeillut jo kaikki keinot kasvattajana saada rauha näiden kahden luupään välille, mutta mikään ei auta. Joskus kun tähdet ovat kohdillaan, he kyllä leikkivät nätisti keskenään ja jos pikkuautoja on vaikka 49 leikissä mukana, voi mennä kymmenen minuuttia että he eivät halua leikkiä juuri sillä samalla autolla. Ne ovat hienoja hetkiä. Ehdin usein melkein juoda kupin kahvia rauhassa.

Sisarussuhteita on siis monenlaisia. Nyt olen ainakin oppinut olemaan ottamatta kunniaa siitä, että kahden vanhimman suhde on niin symbioottinen ja tiivis, rakastava ja suojeleva. Koska kahden nuoremman välit ovatkin sitten sen verran sotaisat ja epävakaiset, että ääniasteikko ei aina riitä mittaamaan mielipahaa. Olen ikuinen optimisti ja tahdon uskoa, että kunhan kuopuksen sosiaaliset taidot tästä hieman kehittyvät ja hän oppii puhumaan, on veljesten yhteiselokin vähän helpompaa. Jos ei, niin saavat alkaa treenaamaan keskenään vaikka vapaaottelijoiksi, treeniä on jo melkein kaksi vuotta alla.

P6221817.jpg