LAATIKOSSA RAPISEE

Suomessakin on toki punkit ja itikat, mutta jos nyt jotain en jää Espanjasta kaipaamaan erityisesti niin ötökät. Etenkin siis sisällä talossa. Kehuin juuri hetki sitten, ettei meillä ole yhtään torakkahavaintoa sisältä pariin kuukauteen – vain tunnin päästä joutuakseni kohtaamaan jättimäisen torakan kävelemässä omistajan elkein pitkin käytävää. Viimeyöt olen taistellut veemäisiä itikoita vastaan, jotka ovat lämpimän ja kostean joulukuun myötä lisääntyneet. Mikä dé jà vu! Sitten on eräs mysteeri.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Makuuhuoneen vaatekaapin päällä on laatikoita. Kyllä, juuri niitä joissa muutimme vähäisen omaisuutemme Suomesta puolitoista vuotta sitten tänne. Nyt osa on tyhjiä (vai ”tyhjiä”?) ja osassa on vuokraisäntämme kamalaa roinaa. Olemme yrittäneet karsia hänen tyylinäytteensä intialais-espanjalaisesta sisustuksesta minimiin, jo ihan sen takia että lapset kyllä auttavat karsimaan ja myös siksi että meillä on rumia tavaroita ihan tarpeeksi jo omasta takaa. No, siis osa laatikoista on täynnä kaiken maailman simpukkakehyksiä Kanariansaarilta ja suloisia peltisiä keksipurkkeja 80-luvulta.

Viimeisten parin kuukauden aikana laatikossa on alkanut rapisemaan, erityisesti iltaisin ja öisin. Tämä rapina lisääntyy jatkuvasti. Vainoharhaisuuteni alkaa olla jo aivan uskomattomissa mitoissa. Onko siellä torakkaperhe valmiina jonain päivänä tulemaan päivänvaloon (…ja juuri kun kirjoitin tämän lauseen laatikko alkoi taas rapista pahaenteisesti…), tai ehkä jotain jyrsijöitä? Mitä ikinä siellä onkaan, ehkä puolimetrinen sokeritoukka tai jotain, mihin mielikuvitukseni edes riitä, sillä on oikein hyvät oltavat jos se pitää pölystä ja 90-luvun oksennuksenvärisistä tekstiileistä. Pahin pelkoni on mutanttiyökkönen. Pelkään perhosia, koita ja sudenkorentoja hävettävän paljon. Traumat juontavat Karibialle ja raivopäivisiin, A3-paperiarkin kokoisiin yöperhosiin jotka eivät epäroineet iskeä yöllä tietokoneella istuvan viattoman ihmisen takaraivoon hävittäjälentäjän vimmalla. Nyt pienetkin räpyttäjät saavat mut melko hysteeriseksi.

Toivon, että laatikon rapina jää mysteeriksi. Tässä on enää alle kolme viikkoa aikaa ja rukoilen, että mitä ikinä siellä kasvaakaan, pysyy laatikossa vielä lähtöömme asti. En koe mitään feminististä maailmantuskaa siitä, että jätän tämän mysteerin ratkaisemisen miesten hommaksi. Jos jollain on kokemusta tällaisista yliluonnollisista pahvilaatikoista, kuulen mielelläni.

 

IHMISTEN HYVYYDESTÄ

Etenkin nuorempana matkustin aika surutta ihan mihin päin maailmaa tahansa viis veisaten siitä, miten paljon Ulkoministeriön matkustustiedotteet niistä paikoista varoittivat. Silloin sitä nyt oli muutenkin vähän yllytyshullu ja tyhmänrohkea, mutta kyse ei ollut mistään tietoisesta riskinotosta vaan enemmänkin siitä, että olen aina uskonut ihmisistä ensisijaisesti hyvää. Lapsuuteni oli onnellinen ja siitä jäi vahva luottamus siihen, että ihmiset ovat pääasiassa hyviä, ja samalla tavalla koko elämäni olen kohdannut enimmäkseen hyvyyttä. Totta kai ainakin yksi kymmenestä vastaantulijasta on vähän mulkku, ja olen sitä ollut itsekin, mutta noin yleensä yksikään ihminen ei ole saanut minua menettämään uskoani ihmiskuntaan – ei edes eräät nimeltämainitsemattomat poliitikot.

Minut on toki ryöstetty lähes joka reissulla. Vaihto-oppilasvuonna perheemme kotiapulaiset veivät käteiseni ja kondomini (joskin heillä oli varmasti enemmän käyttöä molemmille), kiertäessämme Väli-Amerikkaa joku varasti passin laukustani keskellä katua, interraililla Euroopassa saimme Slovenian ja Kroatian läpi kulkevassa yöjunassa ilmeisesti kaasua hyttiimme emmekä heränneet, kun tyynyinä toimineet laukut viillettiin auki ja tyhjennettiin rahoista, ja täällä Espanjassa autoomme on murtauduttu. Katkerin muisto on ehdottomasti siitä, kun 5-vuotiaana perheeni ajoi autolla ympäri Eurooppaa ja Amsterdamissa vuokra-auton ikkuna oli rikottu ja erinäistä tavaraa viety. Se tosiaan hieman koetteli luottamustani yhteiskuntaan! Mutta sen jälkeen olen alkanut ajatella näitä taloudellisia tappioita väistämättömänä osana sitä, että matkustaa. Etenkin matalamman elintason maissa en osaa toimintaa tuomitakaan. Tietenkin olen ollut onnekas, että kertaakaan en ole kohdannut väkivaltaa tai edes sen uhkaa, vaan menettänyt omaisuuteni melko rauhanomaisesti. Jos joskus on pelottanut, se on yleensä ollut kotikulmilla Suomessa jossa juopuneet yrmyt ovat lähteneet seuraamaan iltavuoron jälkeen, ei missään Guatemalan syrjäseuduilla tai suurkaupungin kujilla.

Miksi sitten luettelen kaikki rikokset, joiden uhriksi olen joutunut, kun haluan puhua ihmisten hyvyydestä? Ehkä siksi, että mitä vanhemmaksi tulen ja mitä hullummaksi maailma tuntuu muuttuvan, sitä varmemmin uskon siihen hyvyyteen, mikä ihmisissä asuu.

Viimeisen kahden vuoden aikana, erityisesti näiden meidän muuttojemme aikaan, olen ollut mykistynyt siitä määrästä apua mitä meille on tarjottu. Rehellisesti sanoen tuntuu, että usein meitä autetaan enemmän kuin ansaitsemmekaan. Nyt meille on Suomessa järjestetty valmiiksi niin televisio kuin talvivaatteita. Ystävät ja perheenjäsenet ovat olleet valmiita tekemään vaikka mitä puolestamme, ja olen ollut otettu myös monista viesteistä lähes tuntemattomilta ihmisiltä, joissa neuvotaan, tarjotaan apua tai vaikka vaan vertaistukea. Koimme tätä samaa ystävällisyyttä vajaa kaksi vuotta sitten lähtiessämme Suomesta, ja tuntuu liioittelulta että nyt meitä kohdellaan yhtä lempeästi kun palaamme, jos ei maitojunalla niin SAS:n koneella kuitenkin.

Suomessa tietenkin apua tarjoaa erityisesti ne ihmiset, joihin meillä on jonkinlainen suhde ja joiden kanssa jaamme pitkän historian. Sellaiset ihmiset, jotka tietävät saavansa meiltä tarvittaessa vastapalveluksia, vaikka tiedän ettei kukaan niiden takia tarjoakaan apuaan. Mutta vielä enemmän olen ollut mykistynyt kaikesta siitä ystävällisyydestä, mitä meitä kohtaan on osoitettu täällä Espanjassa. Niin paljon kuin olenkin purnannut ihmisten sikailusta ja siitä, kuinka mitään ei voi sopia ilman viittäsataa Whatsapp-viestiä, niin yhdessä asiassa tämä andalusialainen pikkukylä on ylivoimainen: missään, en missään maailmankolkassa ole kohdannut näin vilpittömän hyväntahtoisia ihmisiä. Toki disclaimerina se, että eivät he aina kaikille halua hyvää, eivätkä eläimille, mutta se tapa miten meitä on kohdeltu heti ensimmäisistä päivistä asti on ollut todella koskettavaa.

Tulen aina muistamaan La Línean ensimmäisenä asukkaistaan. Kyllä, täällä on köyhyyttä ja kurjuutta ja rikollisuutta ja roskia, mutta kylä täynnä kaupunkilaisia, jotka aina hymyilevät toisilleen, aina pörröttävät ohi juoksevan lapsen hiuksia, aina päästävät jonossa eteensä jos pyytää kauniisti, aina auttavat kun apua pyytää ja usein pyytämättäkin. Jokaiseen avunpyyntöön niissä surullisenkuuluisissa koululaisten vanhempien WhatsApp-ryhmissä on reagoitu nopeasti, virastoissa ja kaupoissa meitä on aina autettu vähän enemmän kuin edes pitäisi, kun en ole kieli- tai kulttuurimuurin takia osannut toimia oikein. Kukaan ei ole huokaillut tai pyöritellyt silmiään kun en ole tiennyt mitä pitäisi tehdä, vaan parhaimmillaan minua on kädestä pitäen autettu. Ja kun olen kertonut meidän lähdöstä, on uutinen otettu vastaan vuolaasti pahoitellen. Vaikka tiedän, että ikuisen ystävyyden vannominen on aina ohimenevä vaihe, sillä arjen myötä elämässä tulee ja menee ihmisiä, niin paikallisten tuttaviemme tunteellinen reaktio lähtöömme on jättänyt jälkensä: nämä ihmiset välittävät meistäkin.

Sen jälkeen kun olen saanut lapsia olen toki alkanut vähän varovaisemmaksi ja kiinnittänyt enemmän huomiota omaankin turvallisuuteen. Pelkään muita ihmisiä lähinnä liikenteessä, ja tänään opin että esikoinen on oppinut – mistä lie – heristämään kiukkuinen ilme naamallaan keskisormea kaahaajille, jotka eivät kunnioita suojatietä. Ja lasten puolesta pelkään tietenkin kaiken aikaa, suunnilleen kaikkea mahdollista. Mutta yritän istuttaa heihin saman luottamuksen hyvistä ihmisistä. Että pohjimmiltaan olemme kaikki ihan samanlaisia, haluamme lapsillemme hyvän elämän, elää oman näköistä arkea, olla liikaa murehtimatta terveyttä tai toimeentuloa. Perusasioita. Ja täällä on ollut hyvä opettaa sitä samanlaisuutta erilaisuudesta huolimatta.

Kun ei parempiakaan kuvia aiheeseen ollut, niin tässä muutama otos eiliseltä, kun La Líneassa juhlittiin kaupungin suojelupyhimyksen, Inmaculada Concepciónin eli perisynnittömän sikiämisen (tämä naurattaa mua aina, vaikka ei kai saisi) ja sitä edustavan Neitsyt Marian kuvan juhlaa. Jälleen kerran vaikuttava tilaisuus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

PALUUMUUTON PELOTTAVAT PUOLET

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuntuu hieman epäisänmaalliselta kirjoittaa itsenäisyyspäivänä asioista, jotka ”kotiinpaluussa” pelottavat. Suomi on nimittäin meille oikein hyvä vaihtoehto. Odotamme innolla Oodia ja Amos Rexiä, uimahalleja ja ystäviä, lasten vapautta ulkoilla ilman äitiä, mansikoita ja savulohta, lumilinnoja ja ruskaa. En lähde listaamaan kaikkea sitä ihanaa täällä Espanjassa, josta luopuminen kirpaisee kovasti, mutta kerron myös että hieman jännittää. Jopa pelottaa. Vaikka emme ole olleet poissa kuin 1,5 vuotta, palaamme ihan uudenlaiseen elämäntilanteeseen: esikoinen menee kouluun, keskimmäinen eskariin ja kuopus ensimmäistä kertaa elämässään päiväkotiin, sillä tätä ennen hän on ollut vain kerhossa ja nyt Espanjassa esikoulussa.

Itse jännitän erityisesti kännykkä- ja pelikulttuuria. En ole digiloikan suurin fani, vaan enemmän sellainen vanhanaikainen käpy äidiksi, joka tykkää rajoittaa ruutuaikaa eikä ihan allekirjoita pelien autuaaksi tekeviä ominaisuuksia. En tietenkään usko, että voimme palata aikaan jolloin Tetris edusti korkeinta teknologiaa ja tiedän, että peleillä on myös paljon positiivisia puolia, mutta Espanjassa olen ollut tosi tyytyväinen siihen ettei esimerkiksi alakoululaisilla yleensä ole puhelimia käytössään ja monet espanjalaisäidit tuntuvat olevan yhtä old school kuin minäkin. Toki esikoisen luokalla on lapsia, jotka pelaavat Fortniteä ja myös katukuvassa näkyy yhä useammin taaperoita, joille on annettu tabletti käteen jotta aikuiset saa olla ”rauhassa”, mutta kännykkäkulttuuri on silti vielä jäljessä pohjoismaista tyyliä ja busseissakin enemmän jutellaan muiden matkustajien kanssa kuin selataan puhelinta. Olen pitänyt aika tiukasti kiinni pelittömistä päivistä poikien kanssa ja esikoinen saa selata puhelintaan yleensä vain pari minuuttia päivässä, jollei tiedossa ole treffejä suomalaisten kavereiden kanssa. Nyt Suomessa myös keskimmäinen tulee saamaan kännykän ja esikoinen solahtaa suoraan siihen maailmaan, jossa välitunneilla salaa pelataan Grannya (meillä siitä on puhuttu jo pari vuotta, ja veikkaan että se on vasta alkusoittoa näille väännöille) ja koulussa myös iso osa opetuksesta perustuu laitteiden käyttöön. Tiedetään, ei ole paluuta 80-luvulle ja se on ihan okei, mutta toivon pystyväni pitämään lapset kiireisenä muiden harrastusten parissa jotta elämässä olisi muutakin kuin Minecraft.

Vaikka olen rehellisesti sanoen todella valmis antamaan lapsille lisää liekaa, lisääntynyt vapaus myös hieman pelottaa. Olemme olleet yhdessä todella tiiviisti viimeiset pari vuotta, sillä Espanjassa vasta noin 11-vuotiaat saavat kulkea yksin kouluun eikä täällä ole samanlaista yksin pärjäämisen kulttuuria kuin Suomessa – täällä teini-ikäisetkin viettävät suhteellisen paljon aikaa perheen kesken, kun taas itse muistelen nuoruuttani ja sitä, kuinka vapaa-aika vietettiin pääasiassa kavereiden kesken. Meistä on hitsautunut poikien kanssa erittäin tiivis nelikko, sillä olemme erossa oikeastaan vain koulun ajan eli noin 25 tuntia viikossa sekä muutama tunti päälle minun ja poikien omia harrastuksia. Nyt Suomessa he menevät varhaiskasvatuksen pariin (kunhan saadaan päiväkotipaikka, sekin on oma jännitysmomenttinsa) ja tiedän, että he alkavat myös viettää taas paljon enemmän aikaa kavereiden kotona luuhaten. Se on tietenkin ihan mahtavaa, ettei lasten maailma pyöri enää minun ympärilläni eikä ole vain minun vastuullani järjestää heille sosiaalista elämää, mutta tunnen myös pientä haikeutta siitä että tämä intensiivisen yhdessäolon ajanjakso lähestyy loppuaan. Onneksi sentään jää koira, joka seuraa yhä uskollisesti vaikka vessaan.

Muiden paluumuuttajien kertomusten perusteella osaan jo varautua siihen, että parissa vuodessa kertynyt kielitaito todennäköisesti hiipuu hiljalleen ilman aktiivista ylläpitoa. Ehkä he joskus haluavat elvyttää espanjantaitonsa, ja toivon että alitajuntaan jää joitain sanoja – ensi kesänä he pääsevät taas treenaamaan useaksi viikoksi, onneksi. Mutta kielitaidon lisäksi olen huolissani niistä muista asioista, mitä tämä kulttuuri on antanut. He ovat kovin varmoja siitä, että kaikki aikuiset rakastavat heitä. Suomessa ilmapiiri on mielestäni muuttunut paljon lapsimyönteisemmäksi vuosien aikana, mutta toisaalta vasta pari kuukautta sitten poikien pelkkä olemassaolo sai ventovieraat ihmiset kiroamaan meille. He ovat äänekkäitä, iloisia ja vilkkaita ja täällä se on ollut hyvin sallittua, jopa suotavaa. Heitä huomioidaan jatkuvasti ja on ihan itsestäänselvää, että he ovat tervetulleita kaikialle siinä missä me vanhemmatkin. Suomessa tuntuu, että joudun hyssyttelemään ja hillitsemään heitä sekä brutaalisti välillä muistuttamaan, että kaikki ihmiset eivät ole kiinnostuneita heistä. Se on tavallaan sääli, sillä tämä ylitsepursuava lapsirakkaus on tehnyt hyvää heidän itsetunnolleen ja esiintymiskyvyilleen, ja soisin sen varmuuden omasta ihanuudesta säilyvän myös Suomessa. Itse aion jatkaa espanjalaisella linjalla ja hymyillä kaikille pikkulapsille, pysähtyä juttelemaan ja kehumaan enkä koskaan pyörittele silmiä tai huokaile kovaan ääneen jos jollain pienellä on huono päivä. Paitsi noh, noilla omilla.

Mutta täältä me tulemme, reilu kolmen viikon kuluttua. Huomenna tulee tasan kolme vuotta siitä, kun tulimme tänne ensimmäisen kerran ja tavoitan vieläkin sen tunteen, miten ihmeelliseltä ja oudolta kaikki tuntui. Miltäköhän Suomessa tuntuu?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA