KOTIMATKALLA

PC293717.jpg

Vaikka lähtöpäivä oli tiedossa kuukauden etukäteen ja aikaa oli runsaasti, onnistuin prokrastinoimaan kaiken lähtöön liittyvän osalta täysin. Suomeen sain aikaiseksi sähkösopimukset ja sängyt, mutta Espanjan päässä suljin silmäni tyhjyyttään huutavilta laatikoilta ja leikin, että emme oikeasti ole lähdössä minnekään. Tämä taktiikka ei toiminut kovin hyvin. Pari päivää ennen lähtöä tajusin, että mulla on nelisen kuutiota kamaa pakkaamatta. Koska lapset olivat kipeinä, ei onneksi alkuperäiset suunnitelmat vuorelle kiipeämisestä tai muusta toteutuneet vaan sain ihan rauhassa tuijottaa sohvalle kasattuja vaatteita katatoonisessa tilassa vannoen, etten enää ikinä muuta.

Lähtöpäivän aamunakin onnistuin panikoimaan. Oli melkoinen kuningasidea varata lapsille parturi kaksi tuntia ennen kuin piti olla moottoritiellä matkalla lentokentälle. Normaalisti tutussa paikassa homma hoitui 10 minuutissa – tuollaisen alle 10-vuotiaan lyhyen tukan siistiminen ei nyt mitään rakettitiedettä ole – mutta nyt parturissa keskimmäisen lapsen kolmen sentin tukka annettiin jonkun harjoittelijan käsiin, joka työsti lapsiraukan frisyyriä kuin Iisakin kirkkoa. Siinä vaiheessa kun alkoi näyttää siltä, että tartun kohta itse saksiin ja saatan ohimennen avata valtimot myös tältä yksityiskohtia hiovalta harjoittelijalta, tuli vanha tuttu parturi paikalle ja päätti 6-vuotiaan pitkän 50 minuutin kärsimyksen tuolissa.

Huomasin myös vartti ennen lähtöä, että koiran passi oli kateissa. Se onneksi löytyi lyhyen mutta sitäkin intensiivisemmän kiroilu- ja etsintäkohtauksen jälkeen. Sulloimme neljä isoa matkalaukkua, neljä käsimatkatavaroina kulkevaa kassia, koiran häkin, kolme lasta ja kaksi aikuista Skoda Fabian farmariin, joka ei todellakaan ole mikään tilaihme. Se kuitenkin vei meidät perille Málagaan. Kentällä varmasti kaikille läsnäolijoille tuli selväksi, että aioimme kuljettaa erään rescuerakin mukanamme pois synnyinmaastaan, sen verran kovaäänisesti koira ilmaisi kantansa uudesta kuljetuskopasta. Lopulta kuitenkin selvisimme, kasvot kyynelistä raidoilla, turvatarkastuksen toiselle puolelle. Lähdön haikeutta lievensi hieman se, että Munamies oli myös terminaalissa. Ja Starbucks.

Lensimme ensimmäistä kertaa tätä reittiä SAS:lla. Lennosta ei ole mitään mainittavaa: lapset istuivat kiltisti paikallaan ja vettä tarjoiltiin (ruotsiksi) neljän ja puolen tunnin ajan. Perillä kesti aikansa saada koira lunastettua pimeästä komerosta, jonne raukka oli lukittu – se oli Suomeen saapumisesta niin järkyttynyt että hiljeni täysin eikä siksi kukaan henkilökunnasta huomannut, että lennolla oli saapunut yksi koirakin. Ei se mitään. Taksimatkan ajan koira kyllä ilmaisi itseään taas espanjalaisella äänenvoimakkuudella. Vaikka vastustankin taksiuudistusta (senkin jälkeen, kun se on jo toteutunut), oli taksin hinta positiivinen yllätys.

Sellainen kotimatka meillä oli. Päästiin perille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

JÄLKIVIISAAN VUOSI 2018

Jos joskus vuodesta voi sanoa, että se ei mennyt ihan niin kuin piti, niin tästä vuodesta. En sano, että vuosi 2018 olisi ollut huono. Se ei ollut huono, eikä sen puoleen helppokaan. Olematta yhtään mystisempi kuin on välttämätöntä, sanoisin, että tämä vuosi antoi ja otti paljon. Ja tänään nukumme viimeisen yön Espanjassa. Yritän muistuttaa itseäni, että lopulta olemme vain puoli vuotta edellä aikataulua, koska alun perin tarkoitus oli muuttaa takaisin Suomeen, tai ehkä jonnekin toisaalle, kesällä. Nyt tulemme silloin takaisin pitkälle lomalle, ja mistä sitä tietää minne elämä sitten vie. Tai siis elämä vie vain matkoille – tällä hetkellä olen valmis perustamaan pysyvän tukikohdan Itä-Helsinkiin, koska olen saanut muuttamisesta tarpeekseni. Ensi vuonna edessä on yksi pakollinen muutto, koska alkuun asumme väliaikaisessa kodissa, mutta kun meillä on lopullinen osoite tiedossa, toivon, että muuttoilmoituksia ei tarvitse hetkeen tehdä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tein viime vuoden lopussa varsin kunnianhimoisia lupauksia, lähinnä itselleni. Halusin opetella skeittamaan ja puhumaan portugalia. Pysyn skeittilaudalla pystyssä mutta eteenpäin mennessä olen kuin elävä tykinkuula (joskin hyvin hidas ja äänekäs sellainen), enkä ole oppinut sanakaan portugalia obrigadon lisäksi. Aioin lukea paljon, etenkin sellaista self-helppiä ja täyttää vielä itsetutkistelua varten tehdyn kirjan. No en lukenut. Sentään muutama äänikirja tuli kuunneltua. Piti suorittaa opintoja, kiivetä vuorelle joka kuukausi, syödä salaattia JOKA PÄIVÄ! Etenkin tuo viimeinen naurattaa. Olen tänä vuonna syönyt salaattia nippa nappa joka kuukausi, ja silloinkin salaatti on yleensä ollut salanimi juustolle, jonka seuraksi olen viipaloinut jonkun puolikkaan päärynän. Voi hyvänen aika.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta olen saanut olla taas yhden vuoden äiti kolmelle ihmeelliselle lapselle. Nähdä heidän kukoistavan karuissakin olosuhteissa, olla ylpeä, olla läsnä, olla näkemässä kun he yllättyvät kaikesta siitä, mitä he eivät ennen olleet nähneet. Olen saanut itsekin seikkailla, matkustaa ja maistella maailman herkkuja. Olen tutustunut valtavasti uusiin ihmisiin, vaikka sen kääntöpuolena näiden ihmisten hyvästely on tuntunut todella raskaalta. Olen ollut terve, olen ollut vapaa, ja suurimman osan ajasta olen ollut erittäin onnellinen. Kuulostan kliseiseltä, koska olen oikeasti juuri näin korni. Vaikka viimeiset viikot ovat olleet sellainen puristus, että haluaisin vain kaivautua nukkumaan muutamaksi kuukaudeksi, tiedän katsovani tätäkin elämänvaihetta joskus lempeän ymmärtäväisesti. Että se opettaa jotain, mitä en muuten olisi oppinut. Tekee minusta jotain, mitä en muuten olisi ollut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensi vuoden tavoitteet eivät kuitenkaan ole kovin korkealla. Haaveilen tylsästä arjesta. Mitä tasaisempaa, sen parempi. Avaraa Luontoa lauantai-iltaisin, lukupiiriä, rauhaa ja rakkautta siskonpedissä kolmikon kanssa. En odota itseltäni mitään, mutta yritän kyllä vihdoinkin oppia valmistamaan oikean määrän riisiä (keitän sitä aina liikaa) ja spagettia (keitän sitä aina liian vähän). Olin jotenkin aavistellut, tässä höpsismihuumassani, että kun olen 33-vuotias muuttuvat asiat paljon – ja nyt ne sitten muuttuivat.

EI TUU IKÄVÄ, ESPANJA!

Olen jo valmiiksi ikävöinyt suunnilleen kaikkea Espanjassa, erityisesti täällä rähjäisen charmikkaassa Andalusiassa joka resonoi hyvin Karibian kaipuuni kanssa, mutta olen myös yrittänyt muistuttaa itseäni asioista jotka ovat tässä vuosien varrella suorastaan vituttaneet. Koska niin kuin missä tahansa paikassa, täällä on ne omat omat juttunsa jotka eivät muutu vaikka kuinka joku angstinen expat niistä bloggaisi vaan niiden kanssa on opittava elämään. Ja jos lähdössä on jotain hyvää, niin ainakin se että pääsen eroon näistä asioista:

SIESTA. Rakastan totta kai itsekin päiväunia, mutta koko kaupungin sulkeminen kello 14-17 väliseksi ajaksi tuntuu jotenkin täydellisen epätehokkaalta. Työntekijöiden työpäivät venyvät todella myöhäisiksi, kun työpäivän katkaisee pakollinen kolmen tunnin tauko. Puhumattakaan siitä, että itsekin olisi joskus mukava hoitaa asioita iltapäivällä. En ehkä Suomessakaan osaa mennä kauppaan tai soittaa virastoon enää siestan aikoihin, olen jo hyvin ehdollistunut tähän espanjalaiseen rytmiin.

ÄÄNENVOIMAKKUUS. En kaipaa suomalaisen sysimetsän täyshiljaisuutta, mutta jonkinlaisia turvallisia desibelirajoja kyllä. Täällä tuntuu, että kaikilla on hauskaa vasta kun jokaisella juhlijalla on jonkinasteinen kuulovamma – yleensä myös viattomilla sivullisilla, sillä hauskanpidon täytyy kuulua mielellään ainakin kuuden kilometrin päähän. Tästä toki on hyvä vitsailla, että hyvä kun opettelevat pienestä asti puhumaan käsillään koska kun on vuosikymmeniä altistunut tälle melusaasteelle tulee viittomakielelle varmasti käyttöä mutta oikeasti säälittää erityisesti pienet lapset ja jopa ihan vastasyntyneet, jotka joutuvat keskellä tätä kakofoniaa.

ITIKAT. Oikeastaan kaikki ötökät. En nyt fanita Suomen punkkejakaan, mutta Suomessa hyönteiskausi on siedettävä. Sen sijaan meillä ollaan ympäri vuoden itikan puremilla ja meillä jouluyönäkin jahdattiin näkymättömiä tiikerihyttysiä. Lisään listalle myös torakat, sokeritoukat, mäntypuista keväisin putoilevat ihottumaa ja palovammoja aiheuttavat toukat ja jauhopusseissamme perhettään kasvattavat toukat.

ILMANLAATU. Sen minkä Espanjassa olemme voittaneet elämänlaadussa, olemme hävinneet ilmanlaadussa. La Líneassa on Espanjan huonoin hengitysilma, ja olemme pohjasakkaa ihan eurooppalaisessakin mittakaavassa. Taidamme huonoina päivinä hävitä jopa Delhille. Raikas suomalainen pakkasilma tulee tarpeeseen, sillä koko perhe on ollut joulukuun ajan sitkeässä flunssassa joka tuntuu aina pahenevan kun menemme pihalle. Se, kuinka paljon myrkkyjä ilmassa on, riippuu tuulensuunnasta ja monesta muusta tekijästä, mutta koskaan se ei kovin puhdasta täällä ole.

JÄSENYYSKULTTUURI. Tiedän, että Suomessakin suurimmalle osalle kuntosaleja vaaditaan jonkinlainen jäsenyys eikä yleensä urheiluseuroihin noin vain marssita sisälle, mutta täällä jatkuvat vaatimukset olla socio, jonkin instanssin jäsen, ovat estäneet meiltä niin naapurissa sijaitsevan uima-altaan kuin läheisten tenniskenttien käytön. Täältä löytyy jopa kahviloita, joihin vaaditaan jäsenyys. Sen lisäksi että jäsenyydet ovat yleensä elitistisen arvokkaita, niihin edellytetään usein kirjallisia suosituksia muilta jäseniltä. Jopa kunnalliseen uimahalliin piti erikseen hankkia jäsenkirja.

ROSKAAMINEN. Tämä on luultavasti asia, joka eniten ahdistaa Espanjassa. Paitsi että esimerkiksi lasten jokapäiväinen ”kouluruokailu” perustuu pillimehuihin, muovipulloihin ja yksittäisiin muovikääreisiin pakattuihin kekseihin tai pieniin sipsipusseihin, niin tämä kestämätön määrä muovijätettä ”kierrätetään” espanjalaiseen tyyliin heittämällä se kaduille. Tai luontoon, mereen, mikä nyt sattuu siinä jalkojen juuressa olemaan – paitsi jos se on roskis käden ulottuvilla, sitten varmuuden vuoksi vipataan ne roskat toiseen suuntaan. Espanjalainen autonsiivous on sitä, että pysäytetään keskelle tietä tai ehkä jopa parkkipaikalle, avataan ovi ja potkitaan auton lattialta ulos McDonaldsin käärepaperit, tyhjät mehupullot, babywipesit. Kaikki. Maa on täynnä koirankakkaa, auringonkukan siementen kuoria ja lasinsiruja, koska ilmeisesti pakollinen osa lasipullosta juomista on sen pirstominen maahan.

Keksin tietenkin paljon muutakin, mikä on  viimeisen kolmen vuoden aikana ottanut hermoon. Moni asia liittyy vain pieneen ja köyhään La Líneaan, jossa on yhtä aikaa ehkä maailman mukavimmat asukkaat mutta myös iso joukko välinpitämättömiä öykkäreitä. Olen yrittänyt aivopestä itseni ja ajatella Suomesta vain niitä hyviä puolia puhtaasta hanavedestä ja hiljaisiin naapureihin, koska etelästä pohjoiseen henkinen etäisyys on enemmän kuin sen noin neljätuhatta kilometriä. Mutta kotiin käy matka – tai ainakin Itä-Helsinkiin, jota ehkä kodiksi taas kohta kutsutaan.

JOKAVUOTINEN JOULUVIRSI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Bloggaajilla on tapana toistaa itseään ja kirjoitan itsekin saman postauksen kuin joka joulu: en ole jouluihminen. Ja kuten aikaisempinakin vuosina, julistan taas sitä joulun ilosanomaa, että Espanjassa se haittaa vähemmän kuin Suomessa. Joo joo, olette tainneet lukea tämän kirjoituksen jo pari kertaa. Silti, siitäkin huolimatta että olen aina ollut joulun täydellinen alisuorittaja, on tämä joulu kyllä jo valmiiksi epäjouluisin joulu koskaan. Jos ei olisi lapsia, en välittäisi ollenkaan – aikuisille se tarkoittaa vapaapäiviä ja minun tapauksessani vieroitusoireita lempikahvilasta, kun ravintolat ja kahvilat sulkevat kahdeksi päiväksi ovensa, mutta tämän muuttokaaoksen keskelläkin lapsille pitäisi jotain juhlantynkää järjestää.

Kävi vaan niin, että tyypit olivat kipeänä yli 10 päivää. Kuopukselta jäi väliin esikoulun joulujuhla. Toisaalta tämä ei ainakaan 4-vuotiaasta ollut suuri tragedia, sillä hän jo valmiiksi kieltäytyi pukeutumasta paimenpojaksi. Täällä aika usein joulun alla lasten rooli on olla paimen, siinä missä Suomessa tonttulakki on osa pakollista varustelua. Itse olisin halunnut tietenkin herkistellä lapsen laulaessa espanjalaisista jouluperinteistä turkislakki päässään, mutta olkoot. On tässä muutenkin herkistelty. Espanjalaisten perinteiden mukaisesti opettajille hankittiin lahjakoreja ja jälleen kerran käsilaukkuja, kelloja ja erilaisia mukeja ja esiliinoja luokan oppilaiden nimillä. Mikään aineettomien lahjojen, itse tehtyjen aarteiden tai ihan vaan ”ajatus on tärkein”-tyyppinen ajattelu tänne Etelä-Espanjaan ei ole vielä rantautunut. Enemmän on enemmän.

PB302903.JPG

No, lasten sairastelu sotki muutkin suunnitelmat kuin pelkän eskarin joulujuhlan. Pakkaaminen on aivan puolitiessä ja pitäisi varmaan panikoida, sillä viikon päästä olemme jo odottamassa lähtölupaa lentokoneessa. Tavarat tosin tulevat rekalla vasta pari viikkoa perässä, mutta kyllä ne silti pitäisi olla kasassa viikon sisään. Pakkaamista hidastaa mm. se, että joululahjat on piilotettu matkalaukkuihin. Tietenkin ne ovat paketoimatta. Edes kuusta emme ole saaneet kasaan. Tänään oli tarkoitus reipastua ja koristella valkoinen glitterkuusi, mutta meille tulikin hieman ex tempore kylään esikoisen kaveri ja jostain syystä heitä kiinnostaa enemmän Playstation kuin Pienen rumpalipojan kuuntelu ja joulufiilistely. Ehkä yritän edes sen verran, että laitan pöytään joululiinan. Pojat ovat toivoneet, että sitten Suomessa leivomme legendaarisen piparkakkutalon.

Tässä tunnemyrskyssä olen kyllä muutenkin vältellyt joulutunnelmaa. Kaupunkiin sytytettiin jouluvalot ja menimme esikoisen kanssa paikalle. Vaikka itse valojen sytytys oli hieman antiklimaattinen, sai sitä seurannut pianokonsertti itseni kyynelehtimään ja lähdin suosiolla juomaan viiniä. Kävin kyllä katsomassa rakastamani zambomban, espanjalaiseen joulunodotukseen kuuluvan flamencoshow’n. Se on aina tulinen, eläväinen ja kaikkea muuta kuin harras tai arvokas. Tänä vuonna jätimme väliin Joulupukin luo jonottamisen ja lähes kaikki kaupungin joulutapahtumat. Osittain lasten puolikuntoisuuden vuoksi, mutta myös siksi, että itse en ole oikein jaksanut. Joulu tulee onneksi myös ensi vuonna, joten ehkä tällainen välivuoden tapainen pannukakku ei traumatisoi heitä loppuiäkseen.

Espanjalaisesta joulusta olen oppinut taas lisää. Lapsia rakastetaan paljon lahjojen kautta, ja vaikka paikalliseen perinteiseen kuuluu tärkeimpänä kolmen kuninkaan vierailu loppiaisena (jolloin suurin osa paketeista annetaan), käy nykyään monessa kodissa myös Papa Noel tuomassa joulupäivän aamuksi pienet yllätykset. Tuplalahjat! Tavanomaiseen joulunviettoon kuuluu kuulemma illallinen suvun kesken sekä aattona että joulupäivänä, ja tapaninpäivä on kuulemma yhtä turha pyhä täällä kuin Suomessakin. Se, mitä itse joulun alla rakastan on se, että täällä ovat ravintolat olleet kuukauden ajan aivan täynnä iltaisin kovaäänisiä, hyväntuulisia seurueita. Ystäväporukoita, kollegoita, isoja perhekuntia. Kaupunki on hyvin eloisa ja iloinen, ja yhdelle monista aukioista on pystytetty muutaman karusellin voimin pieni feria.

Tänäkään vuonna ei siis jaossa ole näppäriä pikkuneuvoja siitä, millaisia lahjoja kannattaa tarhantädeille antaa (paitsi ehkä se, että mitä ikinä se on niin sen voi tehdä ilman 1262:ta WhatsApp-viestiä aiheesta), ei askartelua eikä leivontaa. Ei edes kuusenkoristelua. Ehkä ensi vuonna joko a.) joulutan oikeaoppisesti enkä joudu julkisesti hakemaan synninpäästöä siitä, että pilaan lapseni latteilla jouluilla tai b.) olen vihdoin sinut sen kanssa, että vielä 33 vuoden aikana en tehnyt joulua oikein edes sydämeeni saati sitten kotiini, ja sekin on ihan okei. Siitä huolimatta ja juuri siksi, feliz navidad vaan jokaiselle!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA