UNELMAHOMMISSA

Kun on suhtautunut ystävän teokseen, tai ainakin sen ydinsanomaan, julkisesti hieman skeptisesti (tietenkin lukematta koko kirjaa) niin sähköpostiin ilmestynyt kutsu kirjan julkkareihin eli Unelmahommissa afterworkkiin vähän kuumotti. Että roastataanko siellä nyrpeä kriitikko, joka perää oikeutta laitossiivoojille ja bussikuskeille tai laitetaanko mun lautaselle salaa laksatiivia (ei tarvinnut, oksennustauti alkoi heti kun pääsin bileistä kotiin…). Mutta niin. Pelkkää positiivista energiaa säteilevä Lähiömutsi-Hanne ja Suomen lahja Islannille tai toisin päin, Salamatkustaja-Satu, kutsuivat juhlimaan kevätvauvaansa eli Unelmahommissa-kirjaa, ja kuulemaan hieman median ja monen muun elämän osa-alueen monitoiminaisen Laura Frimanin, rohkean kahvibisnesmiehen Riku Uskin sekä sydäntään radikaaleihinkin ratkaisuihin seuraavan Maaretta Tukiaisen ajatuksia siitä, millaisia unelmia ja hommia heillä on.

kyro-distillery.jpg

Ajatusten lisäksi mukaan annettin kassillinen kaikkea kivaa, kuten anopille adoptioon annetut orvokit (mehän muutamme ensi kuussa, kääk, nyt ei ehdi keskittyä kukkiin!), pikakahvia ja tietenkin itse kirja, WSOY:n julkaisema Unelmahommissa-teos. Vaikka viime aikoina lukeminen on painottunut tieteellisiin artikkeleihin, päädyin viettämään vapun karanteenissa ja silloin ajattelin antaa luvan irrotella tällaisen vähän vähemmän muodollisen tekstin kanssa – olkootkin, että kirja kuulemma löytyy tietokirjahyllystä!

unelmahommissa.jpg

Olisi pitänyt lukea kirja ennen julkkaribileitä (tämä olisi ollut mahdollista, koska unelmaduunarit olivat ihan muilla mantereilla itse syntymähetkellä) jotta keskusteluista olisi saanut vähän enemmän irti. Selväksi tuli kuitenkin, että mitään leppoisaa kahviloissa kirjoittelua ei kenenkään työ ollut ja näin peruslaiskaa ihmistä vähän kauhistuttikin, kun Friman, Tukiainen ja Uski luettelivat työtehtäviään, erilaisia projekteja, viritelmiä ja whatnot. Yrittäjyys ja freelancerius tuntuivat olevan niin julkkaripaneelissa kuin kirjassakin vahvasti osa unelmahommia, oikeastaan kukaan ei ylistänyt olevansa unelmaduunissa jonkun toisen palveluksessa. Tämä lienee yksi syy siihen mun alkuperäiseen ahdistukseeni, joka inspiroi itkemään blogissa: olen koko ajan tehnyt töitä muille, nauttinut säännöllisestä tulosta ja siitä, että joku muu murehtii eläkemaksuistani, ja itselleni osa unelmaduunia on ollut henkinen vapaus, jonka turvallinen työsuhde on tarjonnut. Toisaalta kirjahan tuli loistavaan saumaan: olen työtön, vastavalmistunut kotiäiti jolla on edessä iso elämänmuutos ilman mitään varmuutta. Tässä kai olisi todella loistava hetki rohkeammille ratkaisuille? (Saako silti pelottaa?)

Kirja oli taitavasti kirjoitettu, joskin aika proosallinen ja taiteili hetkittäin vähän elämänkerrallisen ja self-help oppaan välillä. Se oli realistinen ja rehellinen (ihanaa, puhuttiin euroista ihan niin kuin euroina eikä ympäripyöreitä summia ”pärjäämisestä” jne), kerrottiin hyvin konkreettisia esimerkkejä kirjoittajien kokemuksista niin ammattibloggaajina, matkailutoimittajina kuin kauppiainakin. Jonkin verran oli toistoa, tai ehkä se vain tuntui siltä kun monet tarinat ja taustat olivat tuttuja kirjailijoiden blogeista. Haastattelut olivat hyvää vaihtelua, ne kirjoitettiin miellyttävän henkilökohtaisella otteella ilman, että menestyksen mittariksi oltaisiin asetettu maine ja mammona vaan koko kirjan keskeinen viesti (onnellisuus on menestyksen tärkein mittari!) ja niiden ansiosta löysin myös ihanaa norjalaista ruokataidetta Instagramista!

unelmahommissa-afterwork.jpg

Vähän epäreilulta tuntuu vaatia yhdeltä opukselta ratkaisua kaikkien ihmisten uraongelmiin, mutta pidän yhä kiinni siitä, mitä alun perin kirjoitin: Unelmahommissa on todella inspiroiva teos niille, joilla on luovaa hulluutta, intoa ja ideoita, rohkeutta ja vähän rahaa säästössä, selkeä visio (tai visio, jonka kirjan lukeminen kyllä viimeistään selkeyttää!) ja vähän vapautta. Mullekin kirja antoi potkua aloittaa yhden bloggaamiseen liittyvän ”aluevaltauksen” kokeilu, vaikka se on vielä sellainen ajatus (tai no okei siis haave) josta en ole kauheasti kehdannut edes ääneen puhua. Kirja ei markkinoi itseään yleispätevänä uraoppaana, vaikka mä vähän niin kuin vaadin siltä sellaista että nyt ratkaistaan kaikkien duunarien maanantaiangstit ja palkkatyön murros kahden naisin voimin: se ei ole mahdollista, ja autolainan kanssa jumissa oleva sairaanhoitaja-yksinhuoltaja ei ehkä saa tästä irti muuta kuin lievää ahdistusta. Mutta uskon, että moni saa myös uskoa ja toivoa tehdä arjesta sellaista, ettei perjantai olekaan se työviikon ainoa tavoite. Sanon siis kiitos kirjasta, Hanne ja Satu. Siis en tarkoita nyt että kiitos tästä fyysisestä kappaleesta, jonka sain (tai siis kiitos siitäkin – se muuttaa seuraavaksi Ruotsiin motivoimaan muita!) vaan kiitos, että kirjoititte todella avoimesti työstänne, ylpeydellä ja toisaalta terveellä itsekritiikillä, jaoitte neuvoja ja vertaistukea ja olitte just sellaisia tyyppejä, joita etenkin työelämä tarvitsee enemmän.

Työstään voi tehdä itsensä näköisen. Työtä voi tehdä silloin kun itselle sopii ja siellä, missä itselle parhaiten sopii. Harrastuksesta voi muokata itselleen kannattavan työn. Työkseen voi tehdä jopa asioita, joista olisi vapaa-aikanaan valmis maksamaan. 

PYYDÄ APUA

Ensi viikolla ennen kuin Käytännön Mies tulee Suomeen parin viikon pääsiäislomalle on mulla muutama tiukka paikka, kun jokaiselle lapselle osuu menoja samaan aikaan ja kaikesta tehokkuudestani huolimatta en ole vielä oppinut olemaan kolmessa paikassa yhtä aikaa. Tässä on muutaman vuoden aikana tullut huudeltua avunpyyntöjä enemmän kuin koskaan ennen, ja mikä parasta: niihin on aina vastattu. Erityisesti oman alueen tutut ja jopa vähän tuntemattomammatkin lapsiperheet ovat olleet korvaamaton apu. Tätä yhteisöllisyyttä tulee taatusti ikävä, ja erityisesti esikoisen parhaan ystävän perhettä, joka on usein ottanut isompia poikia pihalle tai kotiinsa kylään kun on ollut kuopuksen kanssa joku tilanne päällä.

Viime aikoina olen myös saanut auttaa. Ja nimenomaan saanut, koska usein Suomessa tuntuu olevan kunnia-asia pärjätä yksin ja avunpyytäminen nähdään muiden vaivaamisena. Luulen kuitenkin, että suurin osa ihmisistä ilahtuu voidessaan olla avuksi – eihän se mitään altruistista uhrautumista ole, vaan auttajakin saa yleensä vähintäänkin hyvän mielen ja paljon positiivista karmaa. Kuulostaa kamalan kornilta, mutta kun sain auttaa naapurissa asuvaa vanhempaa rouvaa, joka hukkasi puhelimensa, niin oma päivä kääntyi voitokkaaksi jo ihan siinä että pystyin tekemään jotain. Lupaan, etten ala kirjoittaa mitään mietelauseita auringonlasku- ja kukkakuvitusten päälle, mutta silti. Universumi, karma, hyvät vibat.

Vaikka yleinen ilmapiiri, poliittiset päätökset ja kaikki mahdollinen öyhötys välillä syö uskoa ihmiskuntaan, on onneksi omassa elämässä kohtaamiset vieraidenkin ihmisten kanssa pääasiassa sellaisia, jotka vahvistavat luottamusta myös hyvisten olemassaoloon. Oli se sitten se vähän epäilyttävän näköinen kadunmies, joka auttoi mua rattaiden ja ostosten kanssa tai naapuri, joka lainasi laskimen tilastomatikan kokeeseen ja suhtautui hyvin ymmärtäväisesti, kun se (lasteni toimesta tietenkin) katosi. Ystäväpiiristä löytyy vieläkin suurempia persoonia, sellaisia, jotka ovat ottaneet kotiinsa asumaan turvapaikanhakijan, monet toimivat tukiperheinä, osoittavat mieltään oikeudenmukaisuuden puolesta, ovat kuntavaaliehdokkaina tai joskus ihan arkisesti jaksavat kärsivällisesti kasvattaa ja ruokkia omien lastensa lisäksi naapurinkin resupekat.

Että auttakaa ihmiset. Ja pyytäkää apua, kun sitä tarvitsette. Koska on yksi parhaista fiiliksistä, kun saakin apua ja tukea – usein vieläpä aika yllättävistä paikoista.

 

ESPANJAN TULIAISET

thefair.jpg

Olemme olleet Suomessa jo yli viikon, mutta matkalaukku makaa yhä olohuoneen nurkassa… enkä ole vieläkään saanut sitä tyhjätyksi. Yritin kuitenkin ryhdistäytyä ja hoidettua sen pois päiväjärjestyksestä, mutta kun aloin kaivella laukkua niin sieltähän löytyi vaikka mitä kivaa, mitä en muistanut ostaneeni!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En oikeastaan shoppaillut mitenkään mielettömästi Espanjasta, enkä edes Marokosta. Suurin syy oli varmasti se, ettei rahaa ollut yhtään ylimääräistä ja vaatteiden osalta olin sopivasti aloittanut ostolakon. Lapsille kyllä ostin senkin edestä, heti vuoden vaihduttua juoksin tuhlaamaan lapsilisät Primarkkiin (kyllä, niin halpaa etten edes uskalla miettiä missä oloissa vaatteet on tehty, ja materiaalikin on sellaista että pelkään lasten syttyvän itsestään tuleen). Toisaalta Espanjassa mun harvoin tekee niin hirveästi mieli ostaa vaatteita – paikallinen tyyli on vähän liian keskieurooppalainen mun makuuni, ja toisaalta monella merkillä edes XL ei mahdu meikäläiselle. Syytän kyllä mitoitusta.

Se, mitä aina tulee reissuilla ostettua on uskonnollinen krääsä. Jep. Nyt mukaan tarttui kiinakaupasta… Tiedättehän te, mitä kiinakaupat ovat? En tiedä, kuinka universaali ilmiö ”kiinakaupat” ovat, mutta ainakin Andalusiassa Espanjassa ”kiinakaupat” ovat ihan tunnettu konsepti. Aasialaisten maahanmuuttajien pyörittämiä ”sekatavarakauppoja”, jotka ovat yleensä auki aamusta yöhön ja silloin, kun paikalliset pyörittelevät silmiään työnteolle. Niissä myydään yleensä kaikkea mahdollista kopioitua ja muovista ja sen lisäksi jonkin verran ruokaa. Meidän naapurin kiinakauppa on ihan huippu, sieltä haetaan juomavedet, teipit, käsisaippuat. Luulen, ettemme voi keksiä mitään tarvittavaa, mitä ei kiinakaupassa myytäisi.

jesus.jpg

No niin, siis nuo avaimenperät ovat kiinakaupasta ja niin on tuo punainen Jeesus-aiheinen joulukangaskin. Noita kankaita roikkui ihmisten ikkunoilla ja parvekkeilla ja mekin tietenkin haluttiin sellainen. Ilmeisesti niiden ostopaikka oli kuitenkin joku paikallisten salaisuus, mutta olimme nähneet näitä kankaita yhdessä kiinakaupassa La Líneassa. Kun sitten joskus pari viikkoa joulun jälkeen päädyimme kyseiseen kiinakauppaan aikeissamme ostaa kangas, ei niitä ollut enää myynnissä! Sitten alkoi armoton selittäminen suomeksi, englanniksi, espanjaksi ja ennen kaikkea elekielellä: kaupan pitäjien kielitaito rajoittui johonkin, joka luultavasti oli mandariinikiinaa, ja toisaalta heille mun espanjanaksentti oli liikaa. Noin kymmenen minuutin käsien huitomisen, väärien tavaroiden torppaamisen ja ”JEESUS! BEBE JESUS!”-huutojen jälkeen myyjämiehen (yleensä kiinakauppoja pyörittävät perheet, ja tässäkin tapauksessa kassalla oli aviopari) silmiin syttyi riemu ja ilo ja hän juoksi takahuoneeseen hakemaan tämän viimeisen Jeesus-kankaan. Mikä työvoitto!

beautemediterrania.jpg

Toinen heikkous Espanjassa on edullinen kosmetiikka. Olen jo aiemmin hehkuttanut paikallisen S-Marketin Mercadonan kemppariosastoa, ja sieltä löytyi myös tuo ihana Beauté Mediterranea-päivävoide. Vitosella! Ostin jo pelkästään kauniin purkin takia, ja voide paljastui mainioksi. Sieltä saa eurolla ihanan paksuja oliiviöljymömmöjä ja kaiken maailman kultaöljyjä, jotka tekevät ikinuoreksi. Kauppareissut tuntuvat heti paljon glamöörimmiltä. Sen lisäksi päädyin Kiko-nimisen kosmetiikkaketjun alennusmyynteihin, josta parilla eurolla sai mahtavia huulituotteita – Espanjassa iskee aina suunnaton tarve käyttää kirkkaan punaista huulipunaa. Joku Almodovar-juttu varmaan. En kyllä uskalla ajatella kosmetiikan laatua, ekologisuutta tai eettisyyttä kun huulipunat ovat kaksi euroa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pyryharakka rakastaa myös koruja. Euron korviksia sitten tulikin ostettua taas useampi pari… Ups.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja sitten tietysti vihkot ja muu paperisälä. Korttivarasto on taas täydennetty ja nyt on taas muistikirjoja, vaikken ole vanhoihinkaan ehtinyt kirjoittaa. Ale Hop, eli Espanjan Tiger, oli täynnä ihania muistikirjoja korneilla mietelauseilla, eli just sellaisilla mantroilla joita olen tässä höpsismivaiheessa suuresti kaivannut. Niitä sitten kannettiin myös Suomeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nämä muut kuvat ovat La Línean markkinoilta. Ne ovat aina vaan mua hämmästyttävä ilmiö. Koju toisensa perään täynnä joko raaka-aineita ruokiin tai sitten väärennettyjä Adidas-huppareita, eksoottisia kenkiä, alusvaatteita (ja aika ronskeja sellaisia), lasten vaatteita, tyynyjä… Aika lailla mitä vaan. Että kuinka ihmiset aina osaavat sieltä ostaa mitä tarvitsevat ja voiko noilla markkinoilla oikeasti ansaita elannon. Suomalainen ostokulttuuri tuntuu olevan järjestäytynyttä, jopa internetkirppisten av/yv/jono-sekoilussaan, kun taas Espanjassa… on vielä paljon opittavaa mulle!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

USKOMATON ESKARI

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-04-kello-18-23-59

Mulla ei ole mitään kirkkoa vastaan. Suomessa luterilainen kirkko tekee paljon tärkeää työtä, jota valtio ei tee vaikka pitäisi (esimerkiksi auttaa asunnottomia pakkasöinä – liittykää vapaaehtoisten joukkoon täällä), ja järjestää tukea, tapahtumia ja ottaa toisinaan rohkeammin kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin kuin päättäjät, jotka piilottelevat byrokratian takana ihmisten ollessa hädässä. Mutta siltikään kirkko ei mielestäni kuulu varhaiskasvatukseen. Tai tasapuolisuuden nimissä jos yksi kirkko kuuluu, niin sitten pitäisi kaikkien. Ääneen pitäisi päästää kristittyjen kanssa muslimit, jehovat, juutalaiset, ba’hait ja totta kai vapaa-ajattelijat ja mielellään yhtä aikaa, jotta yhtään maailmankuvaa ei nostettaisi ylitse muiden.

Kun saimme viikko sitten tietää esikoululaisemme marraskuun ohjelman, kesti noin kaksi minuuttia että olin kirjoittanut ehkä hieman turhan kärkkään sähköpostin päiväkodin johtajalle. Kaksi uskonnollista tapahtumaa, eli joulukirkko ja sen lisäksi helluntaiseurakunnan järjestämä joulukävely, joka omien sanojensa mukaan tukee erinomaisesti koulujen ja päiväkotien uskontokasvatusta. Alle kouluikäisten uskontokasvatus on mielestäni ylipäänsä varsin monimutkainen kysymys, sillä siinä tulisi ottaa huomioon paitsi kotien vakaumukset myös lapsen kehitystaso. Toistaiseksi omat kokemukseni ovat, että varhaiskasvatuksessa uskonnollinen puoli on jätetty seurakunnille ja vaikka monikulttuurisuutta ja uskontojen moninaisuutta tulisi korostaa sekä uskonnottomuus esittää yhtenä vaihtoehtona, on tämä puoli jäänyt melkoisen heitteille.

En henkilökohtaisesti hypi riemusta, että eskarilainen on alkanut puhua Jeesuksesta. Haluan kyllä opettaa lapsille uskonnoista kaiken, minkä tiedän, parhaani mukaan selittää uskonnon, historian ja perinnekulttuurin yhteydet ja ennen kaikkea opettaa lapsen kunnioittamaan kaikkia maailmankatsomuksia. Siinä missä varhaiskasvatuksen uskontokasvatuksen tulisi tukea tätä tavoitetta tuntuu siltä, että siellä tunnustuksetonta uskontokasvatusta vaativa äiti on takakireä häirikkö, joka pilaa lapseltaan joulun ja muut juhlapyhät. Kun eskarilaisen muu ryhmä meni syyskirkkoon – ilman, että vanhemmat olivat ehtineet etukäteen täytellä lappuja lasten osallistumisesta ja tiedotus oli toiminut muutenkin vähän niin ja näin – jäi meidän eskarilainen ainoana päiväkodille ja saikin sitten olla apulaisena juoksevissa tehtävissä. En ole huolissani, että kirkkoretkiltä pois jääminen jättäisi aukon lapsen yleissivistykseen, sillä me olemme vieneet häntä niin kirkkoihin, synagogiin kuin moskeijaan ja katolilaisiin messuihinkin, mutta tasapuoliselta käytäntö ei tunnu.

Pilaan lapselta ilon myös osallistua joulukirkkoon sekä tuohon Saalem-seurakunnan joulukävelyyn. Koen, että uskontokasvatus on jälleen jätetty tahoille, joiden perustehtävä on levittää omaa ilosanomaansa. Syyslukukaudella retket ovat suuntautuneet vain kristillisiin instituutioihin, joten kovin monipuolisesta uskontokuvastosta ei voida puhua. En pelkää, että lapsi kuulee Raamatusta tai Jeesuksesta, mutta jos näistä kertoo nämä asiat ainoaksi totuudeksi julistanut taho, on 6-vuotiaan hahmotuskyky koetuksella. Ja jos lapset joskus tulevaisuudessa kokevat Jumalan, Zarathustran tai Allahin omakseen niin hyvä, mutta toistaiseksi haluan tarjota hänelle omalla tasolla tietoa siitä, miten monia eri tapoja on uskoa tai olla uskomatta. Etenkin kuolemakeskustelujen yhteydessä eri uskontojen näkemykset ovat tulleet esiin. Eskarilaisesta mieluisin vaihtoehto on jälleensyntymä hindulaisittain.

Päiväkoti ei nähnyt ongelmaa nykyisessä järjestelyssä, vaikka esimerkiksi vuonna 2014 perustuslakivaliokunta yksimielisesti linjasi, että yhtenäinen uskontotiede olisi ns. perustuslakimyönteisin vaihtoehto eikä sille olisi mitään estettä. Moisesta harppauksesta kohti lapsia yhdistävää eikä erottavaa tapaa opettaa etiikkaa, arvoja ja kulttuuriperinteitä omimatta näitä yhden uskonnon ominaisuuksiksi lienee turha haaveilla tämän vaalikauden aikana, mutta aina voi kampanjoida ja yrittää vaikuttaa vähintäänkin oman lapsen ympyröihin. Tämä ammattivalittaja oli tietenkin yhteydessä vielä varhaiskasvatuksen johtajaan, joka vastasi että toimintaa tullaan arvioimaan uudestaan, sillä tarkoituksena on, että esiopetuksen ja varhaiskasvatuksen aikana kaikki lapset voivat osallistua toimintaan.

Sitä minäkin toivon.