BALKANIN KUTSU

Jotain ensilumen tapaista jäätävää rähmää satoi tänään taivaalta (kun pyöräilin, minä hullu!), ja aloin heti kaivaa kalenteria esiin. Ensi kesästä ei ole vielä kauheasti tietoa, mutta jotain suunnitelmia on jo alettu lyömään lukkoon. Melko varmasti pojat viettävät taas pitkän loman San Pedrossa, ja luultavasti leikin siellä marbellalaista eliittirouvaa itsekin muutaman päivän. Jos kaikki menee hyvin niin ehkä ehdin taas nähdä vilauksen La Líneaa ja feriaa ja Gibraltarinvuoren, ja on tässä nyt väläytelty mahdollisuutta piipahtaa Portugalissakin.

Yksi asia kuitenkin alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä: kun olen leikkinyt lentokummia lapsille ja jättänyt heidät isänsä hoiviin, lähden luultavasti maata pitkin kohti Bosniaa. Olen haaveillut matkasta Vukov Konakiin siitä saakka kun eräs parhaista ystävistäni vietti siellä muutaman kuukauden ja tuli takaisin rakastuneena rauhalliseen elämäntapaan, Balkanin vuoristomaisemiin, persoonallisiin seikkailijoihin joita oli Vukov Konakissa tavannut ja myös Sarajevoon. Kohde alkoi siis kiinnostaa jo ennen kuin törmäsin suomalaiseen Nepuun, joka paikallisen miehensä kanssa pyörittää tätä pientä lepopaikkaa vuorilla, erinäisissä ulkosuomalaisten ryhmissä.

Kommentoituamme aikamme toisillemme ja huokailtuani sitä, miten tuollainen vähän oman mukavuusalueen ulkopuolella sijaitseva kohde taas kiinnostaisi (mukavuusalueella viittaan siihen, ettei aamulla tarjolla olekaan churroja ja kauramaitocappuccinoa vaan ehkä vähän tällaiselle kermapersekaupunkilaiselle eksoottisempi ympäristö) alkoi tapahtua. Nyt näyttää siltä, että minä ja One glass of milk, please-blogin Annuska (jota en niin ikään ole koskaan livenä tavannut, mutta yhtä lailla vuosien ajan on palloteltu kommentteja puolin ja toisin ja jaamme myös sen verran monta ystävää tosielämässä, että voinemme luottaa siihen ettei kumpikaan ole aivan sietämätön psykopaatti) lähdemme Vukov Konakiin retriitille.

Nyt tietty jännittää jo valmiiksi moni asia. Koska vuoden lentokiintiö on jo täynnä (keväällä se yksi yllätysmatka, ja Espanjaan tulemme lentämään) olisi tarkoitus matka Etelä-Espanjasta Bosniaan taittaa junilla ja busseilla. En ole vielä edes uskaltanut avata Google Mapsia ja katsoa, montaako kilometriä se tarkoittaa käytännössä. Toisaalta saan matkustaa yksin, ja olen viimeksi reilannut vuonna 2003; ehkä on aikakin taas istua alas ja katsoa maisemia kaikessa rauhassa. Ja tähänhän voi yhdistää pit-stopit esimerkiksi Barcelonassa pomoni luona, Marseillessa boulabaissella ja Pohjois-Italiassa, sekä Zagrebissa. Nyt tietenkin kun ajattelen tuota matkaa niin vähän suuruudenhullulta se alkaa kuulostaa, mutta toisaalta ei näitä tilaisuuksia kovin usein tule vastaan.

Annuskan kanssa tarkoitus olisi osallistua retriitille, johon kuuluu ainakin metsäretkiä, saunaa ja rauhoittumista – jotain, joka tässä huippuhektisen syksyn keskellä kuulostaa taivaalliselta ja epätodelliselta. Viimeksi, kun haaveilin vaelluslomasta, se unelma toteutui aika pian ääneen sanomisen jälkeen, joten ehkä nytkin vauhditan Bosnian-suunnitelmia puhumalla niistä ääneen: tuntuu, kuin koko kroppa ja pää kaipaisi luontoon, paikkaan, jossa ei ole 4G:tä eikä kiirettä, uusien energioiden keskelle. Ja nyt toivon, että yhtä taianomaisesti kuin edellinen unelma toteutui niin myös heinäkuussa pääsen kertomaan teille kaiken siitä, miltä havumetsissä tuoksui ja miltä hiljaisuus kuulosti.

JÄLKIVIISAAN VUOSI 2018

Jos joskus vuodesta voi sanoa, että se ei mennyt ihan niin kuin piti, niin tästä vuodesta. En sano, että vuosi 2018 olisi ollut huono. Se ei ollut huono, eikä sen puoleen helppokaan. Olematta yhtään mystisempi kuin on välttämätöntä, sanoisin, että tämä vuosi antoi ja otti paljon. Ja tänään nukumme viimeisen yön Espanjassa. Yritän muistuttaa itseäni, että lopulta olemme vain puoli vuotta edellä aikataulua, koska alun perin tarkoitus oli muuttaa takaisin Suomeen, tai ehkä jonnekin toisaalle, kesällä. Nyt tulemme silloin takaisin pitkälle lomalle, ja mistä sitä tietää minne elämä sitten vie. Tai siis elämä vie vain matkoille – tällä hetkellä olen valmis perustamaan pysyvän tukikohdan Itä-Helsinkiin, koska olen saanut muuttamisesta tarpeekseni. Ensi vuonna edessä on yksi pakollinen muutto, koska alkuun asumme väliaikaisessa kodissa, mutta kun meillä on lopullinen osoite tiedossa, toivon, että muuttoilmoituksia ei tarvitse hetkeen tehdä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tein viime vuoden lopussa varsin kunnianhimoisia lupauksia, lähinnä itselleni. Halusin opetella skeittamaan ja puhumaan portugalia. Pysyn skeittilaudalla pystyssä mutta eteenpäin mennessä olen kuin elävä tykinkuula (joskin hyvin hidas ja äänekäs sellainen), enkä ole oppinut sanakaan portugalia obrigadon lisäksi. Aioin lukea paljon, etenkin sellaista self-helppiä ja täyttää vielä itsetutkistelua varten tehdyn kirjan. No en lukenut. Sentään muutama äänikirja tuli kuunneltua. Piti suorittaa opintoja, kiivetä vuorelle joka kuukausi, syödä salaattia JOKA PÄIVÄ! Etenkin tuo viimeinen naurattaa. Olen tänä vuonna syönyt salaattia nippa nappa joka kuukausi, ja silloinkin salaatti on yleensä ollut salanimi juustolle, jonka seuraksi olen viipaloinut jonkun puolikkaan päärynän. Voi hyvänen aika.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta olen saanut olla taas yhden vuoden äiti kolmelle ihmeelliselle lapselle. Nähdä heidän kukoistavan karuissakin olosuhteissa, olla ylpeä, olla läsnä, olla näkemässä kun he yllättyvät kaikesta siitä, mitä he eivät ennen olleet nähneet. Olen saanut itsekin seikkailla, matkustaa ja maistella maailman herkkuja. Olen tutustunut valtavasti uusiin ihmisiin, vaikka sen kääntöpuolena näiden ihmisten hyvästely on tuntunut todella raskaalta. Olen ollut terve, olen ollut vapaa, ja suurimman osan ajasta olen ollut erittäin onnellinen. Kuulostan kliseiseltä, koska olen oikeasti juuri näin korni. Vaikka viimeiset viikot ovat olleet sellainen puristus, että haluaisin vain kaivautua nukkumaan muutamaksi kuukaudeksi, tiedän katsovani tätäkin elämänvaihetta joskus lempeän ymmärtäväisesti. Että se opettaa jotain, mitä en muuten olisi oppinut. Tekee minusta jotain, mitä en muuten olisi ollut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensi vuoden tavoitteet eivät kuitenkaan ole kovin korkealla. Haaveilen tylsästä arjesta. Mitä tasaisempaa, sen parempi. Avaraa Luontoa lauantai-iltaisin, lukupiiriä, rauhaa ja rakkautta siskonpedissä kolmikon kanssa. En odota itseltäni mitään, mutta yritän kyllä vihdoinkin oppia valmistamaan oikean määrän riisiä (keitän sitä aina liikaa) ja spagettia (keitän sitä aina liian vähän). Olin jotenkin aavistellut, tässä höpsismihuumassani, että kun olen 33-vuotias muuttuvat asiat paljon – ja nyt ne sitten muuttuivat.

EHKÄ KUULUNKIN VUORILLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos muut ihmiset eivät aina ymmärrä sitä, kuka oikeasti olet, niin toisinaan ihmisillä itselläänkin on aika pinttyneitä mielikuvia siitä, mitkä asiat tekevät onnelliseksi ja minkälainen persoona sitä pohjimmiltaan onkaan. Siitä asti kun aloin luoda jonkinlaista tietoista käsitystä itsestäni ja siitä, millainen olen, olin varma että kuulun merelle. Että mulla olisi surffarin sielu ja olisin kaikista tyytyväisin aaltojen kohinassa. Parikymppisenä yritin opetella surffaamaan. Olosuhteet Meksikossa olivat kerta kaikkisen ideaalit, oli opettajaa, erilaisia lautoja ja vaikka mitä, mutta fysiikkani ei kyllä ollut surffarin enkä kyllä sisäisestikään sitten ollut mikään surffibeibe. Olen vähän laiska ja mukavuudenhaluinen, eli en osaa kuvitella itseäni kirmaamassa mereen aamukuudelta odottamaan täydellisiä virtauksia kuten Puerto Escondidon oikeat surffarit tekivät. Wannabe-surffari ei tykkää kylmästä vedestä ja tulisi luultavasti vainoharhaiseksi kelluessaan merellä odottaen sopivaa hetkeä. Kärsimättömälle ihmiselle se toki olisi hyvä harjoitus, mutta…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sittemmin olen oppinut, että ehkä lempeän rauhallinen suppaaminen sopii paremmin tällaiselle tuurilautailijalle, eikä sekään juuri herätä intohimoja. Viihdyn kyllä rannalla, mutta olen enemmän sellaista ”luen aurinkovarjon alla”-tyyppiä kuin innokas kahlaaja. Lapsena olin vesipeto, nykyään suostun uimaan lähinnä kylpylöissä joissa veden lämpötila on lähempänä kiehumispistettä. Sen sijaan olen löytänyt mielenrauhaa vuorilta. Ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, kun vaelsimme neljä päivää Karibian korkeimmalla vuorella Pico Duartella. Paluumatkan taitoin yksin ja se oli monella tapaa elämää muuttava kokemus; vaihto-oppilasvuoden taitekohta, joka saavutti melkein meditatiivisen vaikutuksen ja tunsin oivaltaneeni jotain omasta itsestäni paremmin kuin koskaan ennen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt olen tuntenut samaa omituista täyttymystä päästessäni vuoriston jylhiin maisemiin. Omituinen yhdistelmä korkeanpaikankammon kanssa, mutta olenkin enemmin sitä ihmistyyppiä joka pyörii mekko päällä Alpeilla jodlaten the hills are alive kuin niitä, jotka ratsastavat aalloilla. Ja tässähän ei ole mitään muuta kummallista kuin se, kuinka kauan kesti päästää irti siitä omasta uskomuksesta että minä kuulun merelle. Ehkä kuulunkin aina välillä, mutta jos saan valita niin saatan päätyä vuorelle. La Líneassakin olen kaikista parhaimmalla tuulella kun palaan kolmen tunnin kävelyltä Gibraltarin vuorelle.  Toinen sielunmaisema löytyi Englannin maaseudulta, ei sekään läheltäkään valtameriä.

On mukavaa, että sitä kasvaa vielä aikuisena. Oppii sanomaan ei asioille, jotka eivät lopulta ole oma juttu. Tuntemaan omat tarpeensa vähän paremmin. Ei se toki vielä ihan putkeen mene aina, haalin yhä enemmän hommia kuin ehdin ja jaksan tehdä enkä muista, että en ole mikään ylienerginen suorittaja vaan päinvastoin sellainen päiväunista nauttiva hedonisti, jolle ei tuota ongelmaa se, että on tekemättä mitään monta päivää – ystäväpiirissäni on monta poikkeusta, joilla paikallaan pysyminen on suuri rangaistus ja he täyttävät kalenterit ja touhuavat aamusta iltaan. Ihailen sitä, mutta en enää yritä samaa. Muuttuminen kuuluu asiaan, mutta toisinaan omat ajatusmallit muuttuvat hitaammin kuin minä itse. On vaikea luopua siitä osasta identiteettiä, mistä on kasvanut yli. Nyt olen oppinut ainakin sen verran, että seuraavallakin lomalla voisin suunnistaa vuorille nauttimaan kiipeämisen tuomasta rauhasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

UNELMAHOMMISSA

Kun on suhtautunut ystävän teokseen, tai ainakin sen ydinsanomaan, julkisesti hieman skeptisesti (tietenkin lukematta koko kirjaa) niin sähköpostiin ilmestynyt kutsu kirjan julkkareihin eli Unelmahommissa afterworkkiin vähän kuumotti. Että roastataanko siellä nyrpeä kriitikko, joka perää oikeutta laitossiivoojille ja bussikuskeille tai laitetaanko mun lautaselle salaa laksatiivia (ei tarvinnut, oksennustauti alkoi heti kun pääsin bileistä kotiin…). Mutta niin. Pelkkää positiivista energiaa säteilevä Lähiömutsi-Hanne ja Suomen lahja Islannille tai toisin päin, Salamatkustaja-Satu, kutsuivat juhlimaan kevätvauvaansa eli Unelmahommissa-kirjaa, ja kuulemaan hieman median ja monen muun elämän osa-alueen monitoiminaisen Laura Frimanin, rohkean kahvibisnesmiehen Riku Uskin sekä sydäntään radikaaleihinkin ratkaisuihin seuraavan Maaretta Tukiaisen ajatuksia siitä, millaisia unelmia ja hommia heillä on.

kyro-distillery.jpg

Ajatusten lisäksi mukaan annettin kassillinen kaikkea kivaa, kuten anopille adoptioon annetut orvokit (mehän muutamme ensi kuussa, kääk, nyt ei ehdi keskittyä kukkiin!), pikakahvia ja tietenkin itse kirja, WSOY:n julkaisema Unelmahommissa-teos. Vaikka viime aikoina lukeminen on painottunut tieteellisiin artikkeleihin, päädyin viettämään vapun karanteenissa ja silloin ajattelin antaa luvan irrotella tällaisen vähän vähemmän muodollisen tekstin kanssa – olkootkin, että kirja kuulemma löytyy tietokirjahyllystä!

unelmahommissa.jpg

Olisi pitänyt lukea kirja ennen julkkaribileitä (tämä olisi ollut mahdollista, koska unelmaduunarit olivat ihan muilla mantereilla itse syntymähetkellä) jotta keskusteluista olisi saanut vähän enemmän irti. Selväksi tuli kuitenkin, että mitään leppoisaa kahviloissa kirjoittelua ei kenenkään työ ollut ja näin peruslaiskaa ihmistä vähän kauhistuttikin, kun Friman, Tukiainen ja Uski luettelivat työtehtäviään, erilaisia projekteja, viritelmiä ja whatnot. Yrittäjyys ja freelancerius tuntuivat olevan niin julkkaripaneelissa kuin kirjassakin vahvasti osa unelmahommia, oikeastaan kukaan ei ylistänyt olevansa unelmaduunissa jonkun toisen palveluksessa. Tämä lienee yksi syy siihen mun alkuperäiseen ahdistukseeni, joka inspiroi itkemään blogissa: olen koko ajan tehnyt töitä muille, nauttinut säännöllisestä tulosta ja siitä, että joku muu murehtii eläkemaksuistani, ja itselleni osa unelmaduunia on ollut henkinen vapaus, jonka turvallinen työsuhde on tarjonnut. Toisaalta kirjahan tuli loistavaan saumaan: olen työtön, vastavalmistunut kotiäiti jolla on edessä iso elämänmuutos ilman mitään varmuutta. Tässä kai olisi todella loistava hetki rohkeammille ratkaisuille? (Saako silti pelottaa?)

Kirja oli taitavasti kirjoitettu, joskin aika proosallinen ja taiteili hetkittäin vähän elämänkerrallisen ja self-help oppaan välillä. Se oli realistinen ja rehellinen (ihanaa, puhuttiin euroista ihan niin kuin euroina eikä ympäripyöreitä summia ”pärjäämisestä” jne), kerrottiin hyvin konkreettisia esimerkkejä kirjoittajien kokemuksista niin ammattibloggaajina, matkailutoimittajina kuin kauppiainakin. Jonkin verran oli toistoa, tai ehkä se vain tuntui siltä kun monet tarinat ja taustat olivat tuttuja kirjailijoiden blogeista. Haastattelut olivat hyvää vaihtelua, ne kirjoitettiin miellyttävän henkilökohtaisella otteella ilman, että menestyksen mittariksi oltaisiin asetettu maine ja mammona vaan koko kirjan keskeinen viesti (onnellisuus on menestyksen tärkein mittari!) ja niiden ansiosta löysin myös ihanaa norjalaista ruokataidetta Instagramista!

unelmahommissa-afterwork.jpg

Vähän epäreilulta tuntuu vaatia yhdeltä opukselta ratkaisua kaikkien ihmisten uraongelmiin, mutta pidän yhä kiinni siitä, mitä alun perin kirjoitin: Unelmahommissa on todella inspiroiva teos niille, joilla on luovaa hulluutta, intoa ja ideoita, rohkeutta ja vähän rahaa säästössä, selkeä visio (tai visio, jonka kirjan lukeminen kyllä viimeistään selkeyttää!) ja vähän vapautta. Mullekin kirja antoi potkua aloittaa yhden bloggaamiseen liittyvän ”aluevaltauksen” kokeilu, vaikka se on vielä sellainen ajatus (tai no okei siis haave) josta en ole kauheasti kehdannut edes ääneen puhua. Kirja ei markkinoi itseään yleispätevänä uraoppaana, vaikka mä vähän niin kuin vaadin siltä sellaista että nyt ratkaistaan kaikkien duunarien maanantaiangstit ja palkkatyön murros kahden naisin voimin: se ei ole mahdollista, ja autolainan kanssa jumissa oleva sairaanhoitaja-yksinhuoltaja ei ehkä saa tästä irti muuta kuin lievää ahdistusta. Mutta uskon, että moni saa myös uskoa ja toivoa tehdä arjesta sellaista, ettei perjantai olekaan se työviikon ainoa tavoite. Sanon siis kiitos kirjasta, Hanne ja Satu. Siis en tarkoita nyt että kiitos tästä fyysisestä kappaleesta, jonka sain (tai siis kiitos siitäkin – se muuttaa seuraavaksi Ruotsiin motivoimaan muita!) vaan kiitos, että kirjoititte todella avoimesti työstänne, ylpeydellä ja toisaalta terveellä itsekritiikillä, jaoitte neuvoja ja vertaistukea ja olitte just sellaisia tyyppejä, joita etenkin työelämä tarvitsee enemmän.

Työstään voi tehdä itsensä näköisen. Työtä voi tehdä silloin kun itselle sopii ja siellä, missä itselle parhaiten sopii. Harrastuksesta voi muokata itselleen kannattavan työn. Työkseen voi tehdä jopa asioita, joista olisi vapaa-aikanaan valmis maksamaan.