Jos joskus vuodesta voi sanoa, että se ei mennyt ihan niin kuin piti, niin tästä vuodesta. En sano, että vuosi 2018 olisi ollut huono. Se ei ollut huono, eikä sen puoleen helppokaan. Olematta yhtään mystisempi kuin on välttämätöntä, sanoisin, että tämä vuosi antoi ja otti paljon. Ja tänään nukumme viimeisen yön Espanjassa. Yritän muistuttaa itseäni, että lopulta olemme vain puoli vuotta edellä aikataulua, koska alun perin tarkoitus oli muuttaa takaisin Suomeen, tai ehkä jonnekin toisaalle, kesällä. Nyt tulemme silloin takaisin pitkälle lomalle, ja mistä sitä tietää minne elämä sitten vie. Tai siis elämä vie vain matkoille – tällä hetkellä olen valmis perustamaan pysyvän tukikohdan Itä-Helsinkiin, koska olen saanut muuttamisesta tarpeekseni. Ensi vuonna edessä on yksi pakollinen muutto, koska alkuun asumme väliaikaisessa kodissa, mutta kun meillä on lopullinen osoite tiedossa, toivon, että muuttoilmoituksia ei tarvitse hetkeen tehdä.

Tein viime vuoden lopussa varsin kunnianhimoisia lupauksia, lähinnä itselleni. Halusin opetella skeittamaan ja puhumaan portugalia. Pysyn skeittilaudalla pystyssä mutta eteenpäin mennessä olen kuin elävä tykinkuula (joskin hyvin hidas ja äänekäs sellainen), enkä ole oppinut sanakaan portugalia obrigadon lisäksi. Aioin lukea paljon, etenkin sellaista self-helppiä ja täyttää vielä itsetutkistelua varten tehdyn kirjan. No en lukenut. Sentään muutama äänikirja tuli kuunneltua. Piti suorittaa opintoja, kiivetä vuorelle joka kuukausi, syödä salaattia JOKA PÄIVÄ! Etenkin tuo viimeinen naurattaa. Olen tänä vuonna syönyt salaattia nippa nappa joka kuukausi, ja silloinkin salaatti on yleensä ollut salanimi juustolle, jonka seuraksi olen viipaloinut jonkun puolikkaan päärynän. Voi hyvänen aika.

Mutta olen saanut olla taas yhden vuoden äiti kolmelle ihmeelliselle lapselle. Nähdä heidän kukoistavan karuissakin olosuhteissa, olla ylpeä, olla läsnä, olla näkemässä kun he yllättyvät kaikesta siitä, mitä he eivät ennen olleet nähneet. Olen saanut itsekin seikkailla, matkustaa ja maistella maailman herkkuja. Olen tutustunut valtavasti uusiin ihmisiin, vaikka sen kääntöpuolena näiden ihmisten hyvästely on tuntunut todella raskaalta. Olen ollut terve, olen ollut vapaa, ja suurimman osan ajasta olen ollut erittäin onnellinen. Kuulostan kliseiseltä, koska olen oikeasti juuri näin korni. Vaikka viimeiset viikot ovat olleet sellainen puristus, että haluaisin vain kaivautua nukkumaan muutamaksi kuukaudeksi, tiedän katsovani tätäkin elämänvaihetta joskus lempeän ymmärtäväisesti. Että se opettaa jotain, mitä en muuten olisi oppinut. Tekee minusta jotain, mitä en muuten olisi ollut.

Ensi vuoden tavoitteet eivät kuitenkaan ole kovin korkealla. Haaveilen tylsästä arjesta. Mitä tasaisempaa, sen parempi. Avaraa Luontoa lauantai-iltaisin, lukupiiriä, rauhaa ja rakkautta siskonpedissä kolmikon kanssa. En odota itseltäni mitään, mutta yritän kyllä vihdoinkin oppia valmistamaan oikean määrän riisiä (keitän sitä aina liikaa) ja spagettia (keitän sitä aina liian vähän). Olin jotenkin aavistellut, tässä höpsismihuumassani, että kun olen 33-vuotias muuttuvat asiat paljon – ja nyt ne sitten muuttuivat.