ESKARISSA ESPANJASSA

Jep, kaksi kuukautta sitten panikoin lasten koulupaikkoja, jopa itkin. Joutuvat raukkaparat kielitaidottomina ghettokouluun! Ja nyt kaksi kuukautta myöhemmin olen todella tyytyväinen kouluun. Sijainti tietenkin voisi olla lähempänä, eikä tämäkään koulu ole täydellinen, mutta kaikin puolin positiivinen yllätys. Erityisesti paikallinen esikoulu on tehnyt niin lapseen kuin vanhempiin todella suuren vaikutuksen, ja ajattelinkin nyt hehkuttaa yhden postauksen verran espanjalaista eskaria.

Täkäläinen infantil alkaa 3-vuotiaana ja kestää kolme vuotta. Päivät ovat saman mittaisia kaikille lapsille näistä pienimmistä aina kuudesluokkalaisiin, eli kello 9 aamulla heidät jätetään koulun portille, josta lapset juoksevat pihalle jonoihinsa, ja haetaan luokan ovelta kello 14. Useimmissa täkäläisissä kouluissa 3-5-vuotiaiden infantil sekä 1.-6. luokkalaisten primaria ovat samassa yhteydessä, niin myös poikien koulussa. Pienimmät ovat omissa rakennuksissaan ja ulkoilevat myös eri aikoina. Pampulan, eli eskarin isoimpien, luokka syö eväät ensin ja ulkoilee sitten noin klo 11-11.30.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P:n luokalla on vain yksi opettaja ja 25 lasta. Tämä tuntuu melkoiselta kontrasti suomalaiseen systeemiin, jossa esikoisen eskarivuonna oli lastentarhanopettajan lisäksi 18 hengen ryhmässä lastenhoitaja. Ja ne olivat jo kuusivuotiaita! Mutta tiedättekö mitä: P:n opettajalla on homma hanskassa. Pampula rakastaa opettajaansa, joka ei kuulemma juuri ikinä huuda. Kaikki lapset (ja heidän vanhempansa) vaikuttavat äärimmäisen tyytyväisiltä eskariin ja kaikki tuntuu toimivan aivan upeasti. Meillä on ollut muutama ”vanhempain vartti”, jonka aikana olemme kuulleet paljon kehuja reippaasta, omatoimisesta ja iloisesta 5-vuotiaasta. Opettaja osaa kertoa pienistä oppilaistaan varsin yksilöllisesti ja olemme olleet kaikin puolin vakuuttuneita paitsi hänen ammattitaidostaan myös lempeästä luonteesta, jonka ansiosta kuri pysyy isossa ryhmässä hyvässä hengessä.

Kolmevuotinen infantil ei ole Espanjassa pakollinen, mutta päätellen siitä miten kaikki pitivät meitä hulluina kun kuopusta ei sinne laitettu, on aivan itsestään selvää että kaikki 3-vuotiaat aloittavat infantilin. Sitä nuoremmille kunta ei tarjoa päivähoitoa. Joissain, ei kaikissa, koulussa on mahdollisuus myös iltapäivähoitoon eli aula matinaliin, jossa lapset jäävät koululle pyörimään siihen asti, kunnes vanhemmat pääsevät töistä. Lähtökohtainen oletus on, että joko vanhemmat, isovanhemmat tai sovitusti jokin toinen hakee lapset kahdelta, ja päästäkseen aula matinaliin tarvitaan todistus työnantajalta. Siellä on mahdollisuus myös ruokailuun, joka on n.80 euroa kuussa. Meillä eivät pojat tietenkään aula matinaliin osallistu, mutta kuulemma ruoka on luomupainotteista perusruokaa, joskin paljon myös kaakaota, mehuja, jogurtteja yms.

Infantil itsessään on ilmainen, mutta meillä meni tänä syksynä 120 euroa ”koulukirjoihin”. En tiedä, miten mahdollisesti vähävaraisille tämä järjestetään. Oppimateriaali on kyllä mielenkiintoista ja kattavaa – ja ennen kaikkea kunnianhimoista! Täällä kaunokirjoituksen treenaaminen aloitetaan jo toisena eskarivuonna ja Pampula onkin ahkerasti harjoitellut kotona sellaisia asioita, joita Suomessa treenataan vasta ekalla luokalla. Omat kirjansa ovat myös englantiin, jota on muutama tunti viikossa, sekä uskontoon, jota myös on kahdesti viikossa – tähän Pampula ei osallistu vaan hän ja muutama muu kaveri piirtelevät sen ajan. Sen lisäksi Infantiliin hankittiin ”koulupuvut”, eli kuumille keleille shortsit ja paita ja viileämmille kausille tuo kuvassakin näkyvä essu (jokaiselle luokka-asteelle on oma värinsä: pienimmillä punainen, 4-vuotiailla sininen ja isoimmilla keltainen). Nämä maksoivat yhteensä noin 40 euroa kirjailuineen. Suurin osa lapsista käyttää ainakin jotain koulupuvun osaa, mutta toiset ovat myös ihan tavallisissa vaatteissa. Sen lisäksi ennen koulunalkua hankittiin esim. muovailuvahaa, vihkoja ja kyniä n. 40 euron edestä.

Päivän aikana lapset leikkivät ja laulavat, askartelevat, opiskelevat, syövät kotoa tuodut eväät (meillä pakataan aina porkkanaa, kurkkua tai omenaa sekä kinkkuvoileipä ja keksiä) ja ulkoilevat sen puolisen tuntia. Mielestäni toki pihallaoloa voisi olla enemmän, mutta noin yleensä ihailen miten yksi aikuinen pitää upeasti kasassa ison ryhmän pieniä lapsia niin, että lapset silti rakastavat opettajaansa ja ovat selvästi hyvin tyytyväisiä luokassaan. Pampula pitää eskarista hurjan paljon ja on kehittynyt monessa taidossa huimasti – vaikka olenkin sitä mieltä, että lapsuus on lyhyt ja koulusta ehtii stressata monta vuotta, on hyvä että 5-vuotiaita hieman haastetaan. Monet osaavat lukea ensi vuonna mennessään ekalle luokalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joten enää ei itketä, paitsi ilosta. Espanjalainen eskarisysteemi on tehnyt vaikutuksen. Aiemmin säälin noita pieniä, jotka joutuvat noin nuorina koulumaiseen järjestelmään, mutta se näyttääkin sopivan heille oikein hyvin. Totta kai 3-vuotiailla ja vähän vanhemmillakin leikin kuuluu olla pääosassa arjessa, mutta selvästi myös alle kouluikäiset nauttivat oppimisesta. Uskon, että tämä on loistava pohjustus ennen koulunaloitusta kaikille 5-vuotiaille ja etenkin tuolla omalle häslääjälle, jonka keskittymiskyky, kirjoitustaidot sekä laskutaidot ovat ottaneet räjähdysmäisen kiidon uudessa ympäristössä. Tämän 25-tuntisen viikon jälkeen viikonloput ja lepo tulevat aina tarpeeseen, mutta äidin sydän kehrää kun joka aamu kouluun lähtee innokas opiskelija.

KOULUN ALOITUS ESPANJASSA

P9115021.jpg

Penaalien ja reppujen osto, uudet kynät ja vihot kuuluvat asiaan Suomessakin. Espanjassa ne olivat kuitenkin pakollinen osio kouluun valmistautumisesta. Koulun ilmoitustaululle ilmestyi syksyn alussa lista hankittavista tavaroista; mahdollisista vaatteista, eskarilaisen kirjoista (tokaluokkalainen saa ilmaiseksi omat koulusta) ja sitten pitkä, yksityiskohtainen lista kaikista tarvikkeista, mitä vuoden aikana tarvitaan. Siihen oli millin tarkkuudella eritelty erilaiset pahviarkit, muovailuvahat, monta pakkausta erilaisia värikyniä, muovitaskuja, kansioita, pyyhekumeja. Lopuksi vielä yksi iso pakkaus paperia, joita viime maanantaina aikuiset kantoivat muovipusseissa kouluille.

Jälleen kerran kiitos vaihtarivuodelle, tiesin tasan miten me tämä homma hoidetaan. Oman kielitaidon aukot näkyvät juuri tällaisissa tilanteissa, kun tuijotan listaa jossa on epämääräisiä nimiä erilaisille kynille ja papereille enkä tosiaan tiedä, miten valita juuri ne oikeat tavarat. Onneksi meillä on kaupungissa sellaisia tiskiltä palvelevia paperikauppoja, joiden kulta-aikaa koulujen alut juuri ovat, sillä tein kuten teimme Karibialla 17 vuotta sitten: marssimme listan kanssa kauppaan, annoimme listan myyjälle ja odotimme, että tiskille ilmestyi kasa koulutarvikkeita maksettavaksi. Pöytään tuotiin kaikki terottimista muovikansioihin ja meidän tehtäväksemme jäi vain höylätä korttia.

Sama taktiikka toimi myös koulupukuja myyvässä liikkeessä – niille tosiaan on täällä ihan oma kauppansa, joka on itsessään melkoinen aikamatka 80-luvulle vaatemerkkeineen. Näin teimme myös Dominikaanisessa tasavallassa: menimme kauppaan ja toivoimme, että siellä tiedettäisiin mitä tarvitsemme. Nytkin se toimi. Kerroin lasten luokat ja koulun ja takahuoneesta tuotiin juuri oikeat vaatteet molemmille‚ olkootkin että ensin tuotiin espanjalaisten standardimitoituksen mukaiset joita sitten vaihdettiin pari vuotta vanhempien kokoihin. Kolmevuotisen eskarin viimeisen luokan aloittaneella 5-vuotiaalla on siis pakollinen kouluasu, mutta 7-vuotiaalla pakollista vain urheilutuntien vaatteet. Hän on itse kuitenkin tykästynyt koulun tunnusväreissä ja logoilla varustettuihin shortseihin ja t-paitaan, joten on pitänyt niitä muutenkin paljon koulussa.

Perässä vedettävien reppujen lisäksi hankittavaksi jäi vielä eväsrasiat ja juomapullot, jotka ovat tuottaneet hieman haastetta sillä en halua lasten käyttävän halvimpia kiinakaupan muovipulloja, jotka on varmasti 100 % syöpävaraallisista yhdisteistä valmistettuja. Eväiden kanssa kikkailu on toistaiseksi tuntunut hauskalta: koulun ohjeistus on terveellistä ja siistiä syötävää, joten olen pakannut voileipiä, leipätikkuja, kasviksia, ja tietenkin keksejä. Eväitä selvästi vertaillaan paljon ja saan usein yksityiskohtaisia raportteja siitä, mitä koulukaverit ovat syöneet.

Viikossa olemme siis jo oppineet joitain espanjalaisen koulumaailman rituaaleja, kuten lasten hyvästely aamulla portille, josta pienet juoksevat jonoihinsa. Ja hakeminen luokan ovelta, opettajan hymyilemä ”muy bien” ja peukku. Ja jumalaton määrä papereita joita pitää täyttää! Ette ehkä suomalaiset vanhemmat tätä usko, mutta olisipa Wilma! Itse koulun aloitukseen meni kahden lapsen osalta rahaa noin 220 euroa – varmasti vähän repuissa olisi voinut säästellä – joten aivan ilmaista hupia se ei ollut (eikä tietenkään kovin kallista, meille, mutta ilmeisesti n.150 euroa erilaisia maksuja per lapsi tuottaa monille paikallisille haasteita). Koulussa kuitenkin ovat, ja huomenna on luvassa ensimmäinen vanhempainilta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

ONNEKSI LOMATKIN LOPPUVAT

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä näitä huolettomia rantapäiviä tulee vielä ikävä mutta… ei ihan heti. Kyllä on näin loppua kohden erityisesti alkanut tuntua tämä 3,5 kuukauden pakollinen kesäloma aika pitkältä. Jos olen joskus vähän kadehtinut perheitä, jotka purjehtivat vuosia maailman merillä niin nyt tiedän, että meistä ei olisi siihen. Ei sillä, että osaisimme purjehtia tai meillä olisi moiseen irtiottoon varaa, mutta emme vain kestäisi keskenämme yhtään pidempää merietappia. Nyt olemme nauttineet toistemme seurasta aivan tarpeeksi ja isot pojat ovat, kaikesta jännityksestä huolimatta, enemmän kuin valmiita aloittamaan koulunsa tänään. Ja minä… minä ikävöin heitä viiden tunnin ajan luultavasti paljon vähemmän kuin ajattelin.

Olen aina viihtynyt lasteni kanssa – tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta ei se sitä aina ole. Mutta tämä espanjalaisten syyskuun puoliväliin asti venytetyn kouluunpaluun odottelu on ollut hetkittäin melkoista vesikidutusta. Meille piti tulla auto jo elokuussa, mutta koska kaikki tapahtuu mañana niin ei meillä autoa ole vieläkään. Ensi viikolla kuulemma. La Línean julkinen liikenne ei mitenkään huimaa päätä ja toisaalta turistimassat ovat tukkineet tien Gibraltarille. Eikä sielläkään niin älyttömän paljon tekemistä ole. Joten uskokaa tai älkää, kun on yli kaksi kuukautta kehittänyt kolmelle lapselle aktiviteetteja muutaman leikkipuiston ja yhden, olkootkin että aika pitkän, hiekkarannan pohjalta niin olen tosi toiveikas että kaikki tarinat siitä, kuinka koulunaloitus imee lapsesta mehut pitää paikkansa.

Koulussa tietenkin parasta on se, että pojat saavat vihdoinkin oman ikäistä seuraa, joutuvat väkisinkin opettelemaan espanjaa (vaikka heillä on vakaa suunnitelma opettaa koko muu koulu puhumaan suomea), itsenäistyvät viiden tunnin ajaksi elämään omaa elämäänsä. Pikkuveli ei vaikuta siltä, että esikoulun ekan ikäluokan väliin jääminen harmittaisi, hän on rajallisella sanavarastolla ilmaissut olevansa oikein tyytyväinen siihen, että saa leikkiä rauhassa pikkuautoilla päivisin. Toivon, että tähän päättyy se jatkuva nahina siitä yhdestä legoukosta ja liiallinen ruudun tuijotus ja ne ”ei oo mitään tekemistä” mutinat kolmiäänisenä. Huomaatteko, edes kaikki kouluun liittyvä angsti ei vedä vertoja sille miten paljon voi perheenkeskeinen laatuaika alkaa ahdistaa kun sitä on liikaa?

En oikein ole perillä siitä, millaista meidän arki koululaisten kanssa sitten lopulta on, mutta maltan oikein hyvin odottaa joululomaa, joka lienee seuraava pidempi aika yhdessäololle. Olen oikein hullutellut ja varasin lennot Lontooseen, josta reissaan ystävän luo Brightoniin pitkäksi viikonlopuksi tämän kuun lopussa,  ja Madridkin kutsuu lokakuussa (koska en ole vieläkään treenannut siellä olevalle puolimaratonille voi olla, etten palaa blogin pariin enää marraskuussa). Vasta kun sellainen omituinen helpotuksen aalto alkaa vyöryä yli – vaikka siinä mukana on jännitystä, huolta ja ripaus pelkoakin lasten puolesta – niin ymmärrän miten helppoa viimeinen puoli vuotta Suomessa oli, kun esikoinen huiteli kaveriensa kanssa pitkin puistoja ja aina välillä oli veljensä kanssa kaksin kotipihalla. Nyt kun napanuora on taas kiristynyt erilaisen kulttuurin takia, on ihanaa että joku vapauttaa mut vanhemmuuden vastuusta viideksi tunniksi. Tai no, ainakin kaksi kolmasosaa kevenee.

MIKÄ KOULULAISEN ÄITIÄ PELOTTAA?

Viime perjantaina itketti. Syyskuun ensimmäinen päivä koulut avasivat taas ovensa, tai ainakin kansliansa (ja esimerkiksi meidän takapihalla sijaitseva koulu koekäytti välituntikelloaan myös viikonlopun läpi aamusta iltapäivään…) ja meille koitti kohtalon hetki. Niille, joilta tämä kouluunhakudraama on mennyt ohi, tiivistettynä tiedoksi että saavuimme Espanjaan alle viikko ennen kuin kouluissa loppui ns. jämäpaikkojen jako, kaikki vähän paremmin varautuneet olivat laittaneet kouluhakemuksensa sisään jo maaliskuussa. Me olimme siis todella myöhässä, sen lisäksi meiltä puuttui kasa virallisia papereita ja oikeastaan kaikki osaaminen sen suhteen, miten luovia tämän prosessin läpi. Kirjoitan varmasti joskus enemmän ja tarkemmin siitä, mihin kannattaa varautua kun muuttaa Espanjaan ja tahtoo lapsensa paikalliseen kouluun, mutta nyt ne uutiset. Niitähän olikin odotettu.

Ja ne olivat tietenkin tavattoman huonoja. Pojat eivät päässeet toisessa kaupungissa sijaitsevaan kunnalliseen kouluun, joka on tunnettu kieliohjelmastaan (siis siitä, että Espanjaa taitamattomat lapset saavat erityisopetusta), kansainvälisestä opiskelijamateriaalista sekä sellaisesta harvinaisuudesta kuin koulun omista verkkosivuista. Tämä oli ymmärrettävää, emmehän me varsinaisesti asuneet koulun oppilaaksiottoalueella. Pojat eivät myöskään päässeet vastapäiseen kouluun, jonne kotiovelta on matkaa alle 20 metriä. Eivätkä he päässeet kolmeen seuraavaksi lähimpään kouluunkaan. He päätyivät kouluun alueelle, joka on nätisti sanottuna hieman rähjäistä. Koulumatka ei siltikään ole mitenkään toivoton vaan noin 1,5 kilometriä suuntaansa: kun ajattelee etäisyyksiä Suomessa, 20 minuutin kävely ei ansaitse edes erityismainintaa. Mutta kaikki muu sitten on ahdistanut: koulua ympäröivä seutu, koulun henkilökunnalta välittynyt EVVK-asenne. Onneksi Se Ainoa Paikallinen Ystäväni tiesi kertoa, että koululla on ihan mukava maine eikä loppujen lopuksi koulujen välillä ole suurtakaan eroa meidän kaupungissamme.

Olen silti käyttänyt sellaisia termejä kuin ”ghettokoulu” ja ”slummikoulu”. Olen tuntenut itseni hirveäksi elitistiksi kun olen ahdistunut siitä, että lapset joutuvat tällaiseen rupuiseen kunnalliseen kouluun vaikka olen aina ollut sellainen maailmaahalaava vihervassari, joka on vastustanut kaikenlaista koulushoppailua. Olen aina pitänyt tärkeänä, että oppilailla on erilaisia sosio-ekonomisia taustoja ja oppilasmateriaali on mahdollisimman monipuolista, mutta nyt olen nähnyt painajaisia siitä että huumeparonien lapset ryöstävät poikien eväät. Yritän hengittää syvään: Ensi maanantaina pääsen itse mukaan ensimmäisen koulupäivän kuhinaan ja ensimmäinen vanhempainiltakin on ihan pian. Ja mehän olemme hirveän etuoikeutettuja, sillä jos kaikki kauhukuvat kävisivätkin toteen voisimme tarvittaessa itse muuttaa tai sitten jollain tavalla keplotella pojat Gibraltarille kouluun. Turhaa kermaperseilyä, mutta toisaalta aika luonnollista huolta siitä, että omat lapset saavat mahdollisimman hyvät lähtökohdat loppuelämälleen.

Jo esikoista odottaessani tutustuin netissä ”Kevätkesän odottajat 2010”-ryhmään, josta elämään jäi tärkeäksi osaksi reilun kymmenen ihanan naisen porukka. Monelle meistä tuo 2010 syntynyt jälkeläinen oli se ensimmäinen ja moneen vuoteen ei ole keskustelu Facebook-ryhmässämme ollut niin aktiivista kuin taas tänäsyksynä, kun ekaluokkalaisten äidit pohtivat et-opetuksen sisältöä, koulumatkojen gps-seurantaa ja murehtivat pienten koululaisten aamutouhuja. On pohdittu aapisten kierrätystä ja oltu kiukkuisia huonoista kerhojärjestelyistä. Itse en ole oikein voinut samaistua näihin murheisiin: Meillä lasten koulupäivä on yhdeksästä kahteen ja he ovat aina aikuisen valvonnassa, iltapäiväkerhoja on tarjolla vain harvoille lapsille. Meillä on pitkä lista itse ostettavia oppikirjoja ja uskonnonopetuksessa ei juuri ole vaihtoehtoja: lapset tulevat tutustumaan katolilaisuuteen hyvin läheisesti. Täällä ei itsenäistytä vielä alakoulussa.

Mutta kyllä äiti-ihminen keksii huolehdittavaa. Kiusataanko niitä nimistä, vaaleista hiuksista, kielitaidottomuudesta, äidin valitsemista vaatteista? Miten ne sopeutuvat espanjalaiseen koulukulttuuriin, jossa istutaan paljon paikallaan, pidetään esitelmiä luokan edessä, tehdään tuntitolkulla läksyjä… ja miten siihen sopeudumme me aikuiset? Reput on jo valittu, mutta viikonloppuna luvassa on koulutarvikkeiden ja -kirjojen shoppailua. Koulupukujen suhteen eletään epävarmuudessa, sillä koululta todettiin lakonisesti ettei niitä tarvita, koska ei oppilaiden perheillä ole sellaisiin varaa. Nyt sitten yritetään kauppakeskusten mainoslehtisistä päätellä, millaisissa vaatteissa paikalliset lähettävät lapsensa kouluun. Verkkarit vai farkut? Ensi viikolla meillekin koittaa se tärkeä päivä, ensimmäinen koulupäivä. O aloittaa 7-vuotiaana toisen luokan ja 5-vuotias P menee kolmevuotisen esikoulun viimeiselle luokalle. Olemme jännän äärellä.