KESÄN ”HOITOKUVIOT”

espanjassa-koulu-loppuu
Tämä meemi kiersi vanhempien Whatsapp-ryhmässä koulun päättyessä. Ymmärrättekö viestin sisällön?

Poikien koulu päättyi, kuten selväksi tuli, juhannuksena. Se tarkoittaa vapautta lapsille aina lähes syyskuun puoliväliin asti. Meillä luvassa on tietenkin se matka Suomeen, mutta itseäni kiinnosti miten paikalliset selviävät. Kyllä, tiedän että yhtä lailla myös Suomessa lapsilla on kuukausien kesäloma ja aikuisilla taas ei, mutta täällä taas alusta asti on ollut selvää että yhteiskunta ei samalla tavalla ojenna auttavaa kättä kuin esimerkiksi Suomessa puistoruokailuiden ja jopa lainsäädännön myötä; jos täällä ekaluokkalaiset tai edes paikalliset, alle 13-vuotiaat alakoululaiset olisivat yksin vanhempien työpäivien ajan niin se olisi poliisiasia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vuoden aikana olemme oppineet, että vain harvojen lapset pääsevät aamuisin aula matinaliin (aamupalakerhoon) tai iltapäivisin comedoriin, iltapäiväkerhoon joka ei sekään kestä kuin korkeintaan viiteen, yleensä vain neljään. Koulun porteilla on kello kahdelta kokoontunut paitsi äitejä ja isiä myös paljon isovanhempia, tätejä ja setiä sekä jonkin verran lastenhoitajia. Periaatteessa kai jollain erityisluvalla vähän isommat lapset saisivat kävellä itse kotiin, mutta en ole kuullut että kellään näin olisi. Joka tapauksessa: täällä vanhemmat ovat hyvin sidottuja lapsiinsa, hyvässä ja pahassa. Vaikka alamme itsekin tottua siihen, etteivät pojat voi mennä omatoimisesti pihalle, erityisesti 8-vuotias ikävöi itsenäisyyttään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesäkuun alussa alkoi selvitä, miten työssäkäyvät vanhemmat selviävät kesästä. Koska täällä ei erityisemmin harrasteta internetiä vaan fakseja, puhelinsoittoja tai ihan itse paikan päälle kävelemistä, ilmestyi koulujen aitoihin ja kaupungin ilmoitustauluille kesäleirien julisteita. Niitä järjestetään tennisklubilla, purjehduskerholla, kulttuuritalolla, yksityisessä katolisessa koulussa, karatekoulussa… Koko kesän läpi. Kesäleireille voivat osallistua useimmissa paikoissa lapset heti 3-vuotiaasta alkaen ja järjestäjät kilpailevat aktiviteeteilla: akateemisia taitoja, uimakoulua, pellekurssi, Fortniteä, kaikkea löytyy. Leirit ovat toiminnassa saman ajan kuin koulupäivät kestävät eli kello yhdeksästä kahteen, ja myös leireillä on mahdollisuus aamu- ja iltapäiväkerhoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAUseimmat poikien luokkakavereiden vanhemmat laittavat lapsensa viikoksi tai kahdeksi kesäleirille, ja sumplivat muuten arkea sukulaisten ja naapurien avustuksella. Lapsia lähetetään mummoloihin, tätien kanssa vuorotellaan serkuskatraan hoidossa. Harvalla oli mahdollisuutta olla itse pidempään kesälomalla, ja sen sijaan että vanhemmat vuorottelisivat niin suurin osa halusi lomailla yhdessä koko perheen kesken. Mietin miten kalliiksi kuukaudenkin kesäleirit tulevat täkäläisellä tulotasolla, kun päälle on vielä eväät ja muut ruokailut. Koko kesän päivystävä päivähoito (olkootkin välillä kesäevakossa) kuulostaa melkoiselta luksukselta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mekin meinattiin laittaa pojat kesäleirille. Kyllä, jopa kahden viikon päästä neljä täyttävä kuopus. Kahden ja puolen kuukauden tiivis yhteiselo tuntui vähän pelottavalta. Tarkoitus oli, että pojat olisivat toissapäivänä aloittaneet viikon jakson Salesianos-seurakunnan leirillä, jota pidettiin katolisen, puoliyksityisen koulun pihalla. Lopulta totesin, että olkoon. Kun ei ole pakko. Lämpötila nousee iltapäivästä lähes 40 asteen tuntumaan ja voin vain kuvitella millaista olisi kivisellä sisäpihalla, ulkona koko aamupäivä. Ja olimme juuri hehkuttaneet sitä, miten ihanaa olisi kun kuukausiin ei tarvitsisi herättää lapsia aamulla ja kiirehtiä kouluun yhdeksäksi, tehden sitä ennen hätäisesti eväät, rasvaten lapset aurinkorasvalla, huolehtien kaikki tavarat reppuun. Ollaan ihan rauhassa (eli riidellään legoista, pelivuoroista ja siitä, kuka ehtii ekana vessaan, mutta kai sekin jonkinlaista rauhaa on). Ensi vuonna uskon, jos täällä olemme kesällä, että lapset varmasi menevät jollekin leirille. Kunnes taas muutan mieleni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KAIKKI IRTI ESKARIN LOPUSTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun esikoinen vietti eskarin kevätjuhlaa viime vuonna, se oli oikein kiva tilaisuus. Eskarit olivat järjestäneet sirkusteemaisen show’n ja sen jälkeen juotiin mehua, syötiin jäätelöt ja mentiin kotiin. Kukaan ei oikeastaan itkenyt vaan kaikki lähtivät hyvillä mielin odottamaan ekaluokkaa. Mutta täällä! Taas olen päässyt tutustumaan uuteen ilmiöön, eli eskarin (infantilin, jota käydään 3-vuotiaasta alkaen kolmen vuoden ajan) päättäjäisiin. Voi pojat, niitä on juhlittu viime viikot, ja kaikki huipentui eilen koulun esitykseen ja sen jälkeen vanhempien lapsille järjestämään juhlaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensin lapsista otettiin nuo valokuvat valmistujaislakki päässä. Kuvat olivat aika kalliit näin espanjalaisessa mittakaavassa, ja me ei oikein tiedetty mitä odottaa: Koulusta kysyttiin halutaanko valmistujaiskuvat (ja koska kaikki halusivat niin totta kai mekin) ja käskettiin tuoda kaksikymppiä. Viime viikolla saimme sitten kotiin nuo yksilökuvat sekä kaikkien lasten ”valmistujaiskuvista” kootun taulun. Hienot ovat! Sen lisäksi nuo 6-vuotiaat ovat viikkojen ajan harjoitelleet valmistujaisjuhlaa varten. Ja vanhemmat järjestäneet juhlia lapsille. Perjantaiaamuna, viikko ennen kesäloman alkua, pääsimme me aikuiset sitten näkemään tämän juhlan. Kuten aiemmin kerroin, tätä varten oli pidetty aiemmin oikein vanhempainilta, jossa oli käyty läpi lapsille toivottu vaatetus sekä arvottu istumapaikat – me olimme ”takarivillä” (eli pienen juhlasalin kolmannella rivillä…) ja kaikki olivat siitä todella pahoillaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Juhlassa lapset esittivät joitain tanssi-, laulu ja runoesityksiä sekä kertoivat vanhemmille, mitä kuluneen kolmen vuoden aikana eskarissa oli tapahtunut. Kaikille oli annettu puherooli ja jokainen sai raikuvia taputuksia. Myös meidän ummikkona espanjalaisessa koululaitoksessa aloittanut keskimmäinen kävi kuiskaamassa mikrofoniin vuorosanansa espanjaksi, luokkakavereiden tsempatessa vieressä. Lasten opettaja sekä avustamassa ollut rinnakkaisluokan ope yksi kerrallaan kutsuivat lapset lavalle, laittoivat näille koulun logolla varustetun nauhan ja valmistujaislakin päälle. Lopuksi opettaja piti tunteellisen puheen, sai meiltä vanhemmilta matkalahjakortin sekä me muut vanhemmat lahjoimme luokan ”luottovanhemman”, jollainen jokaisella luokalla on myös primariassa, alakoulussa. Delegada, joka toimii linkkinä vanhempien ja opettajan välillä. Sellainen ihmis-Wilma, ikään kuin.

 

Noin 40 minuuttia kestäneen juhlan jälkeen otettiin vielä loputon määrä valokuvia, ihasteltiin tuota 25 lapsen mahtavaa luokkaa ja lopulta lähdettiin valmistautumaan juhliin. Koulupäivän jälkeen lapset sisaruksineen, vanhempineen ja jotkut jopa isovanhempineen ahtautuivat yhteen alueen monista lasten juhlatiloista (sellaiseen, missä mekin vietettiin yhdet syntymäpäiväjuhlat). Äidit olivat askarrelleet jokaiselle lapselle, sekä näiden sisaruksille, mitalit ja joukon erilaisia pieniä graduation-teemaisia lahjoja. Sen lisäksi läheisestä ravintolasta oli tilattu ruokaa sekä aikuisille että lapsille, jääkaappi täytetty herkuilla, juomilla (kyllä, myös kylmällä kaljalla) ja kun lasten opettaja liittyi seurueeseen, hän toi mukanaan lapsille lahjaksi tilaamansa kakun.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Me viihdyimme juhlissa yli neljä tuntia. Sinä aikana lapset saivat riehua itsensä väsyksiin kiipeilytelineessä ja pomppulinnassa, herkutella rajattomasti ja vastuuvanhempi sekä muutama muu äiti olivat järjestäneet palkintoseremonian, jossa jokainen lapsi sai palkinnon jostain ansiosta; puheliain luokkakaveri, paras maalivahti, vastuullinen opiskelija, innokkain tanssija. Meidän lapsemme palkittiin ”sinä suloisena blondina, joka oppi vuodessa puhumaan espanjaa”. Myös veljet ja siskot saivat mitalinsa, sekä totta kai opettaja. Harvoin olen nähnyt näin lasten ehdoilla tapahtuvaa tilaisuutta, jossa jokainen lapsi isossa joukossa saa erikoishuomiota. Koska kyseessä oli juuri lasten juhla, ei muksuja oikeastaan komennettu ollenkaan ja he saivat syödä juuri sitä mitä teki mieli, oli se sitten sipsejä, keksejä tai kananugetteja. Ensin pyörin poikien vieressä ja yritin pitää huolta trampoliinivuoroista tai siitä, etteivät heittele pallomeren palloja. Sitten luovutin ja menin vanhempien seuraan, jossa opettaja ja muut joivat olutta, katsoivat jalkapalloa ja muistelivat kuluneita vuosia kyynel silmäkulmassa.

 

Vaikka alkuun tämä tuntui melkoiselta liioittelulta, olin itsekin eilen päivän päätteeksi liikuttunut ja juhlafiiliksissä – ja vähän masentunut, kun kaikki eskarin päätökseen liittyvät juhlallisuudet oli nyt ohi. Lapsille se oli varmasti myös vähän helpotus, sillä kulunut kuukausi on kaikki koulussa pyörinyt tämän ympärillä, ja nyt he ehtivät viikon vielä valmistautua kesälomaan. Erityisesti esiintymiset ovat jännittäneet monia pienistä, ja aiheuttaneet ilmeisesti useammille unettomia öitä. Kovin reippaasti ja innokkaasti he kuitenkin esiintyivät vanhemmille ja videokameroille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos ikinä palaamme Suomeen, lapsille on varmasti iso järkytys se, miten vähän he saavat huomiota. Täällä laskin, että eilen meidän lapsille tultiin kehumaan sitä guapoa, mitä kuulemme koko ajan, yli 20 kertaa. Tiedän, ettei se nyt ole mikään järkevin kehu lapselle, ylistää nyt pelkkää ulkonäköä, mutta kyllä nuo selvästi nauttivat siitä että saavat paljon huomiota. Eikä vain huomiota, vaan tulevat huomioiduiksi: heiltä kysytään kuulumisia, heidät tervehditään silmiin katsoen, tuntemattomat ihmiset pörröttävät kadulla tukasta, kaupassa kassat juttelevat heille kun seisomme jonossa. Heidät nähdään. Olen itsekin alkanut paljon avoimemmin huomioimaan vieraat lapset ja osoittamaan ihailua (tietenkin yritän osoittaa kehut muista kuin ulkoisista ominaisuuksista, mutta myönnän kyllä harrastaneeni sitä ”que niña más linda!” puhetta itsekin…).

 

Näin meillä on melkein päätöksessä ensimmäinen kouluvuosi Espanjassa. Aiheesta tulee vielä toinen postaus, mutta nyt vielä fiilistelen hetken eilistä ja niitä ihania 6-vuotiaita, jotka olivat kaiken keskipisteessä. En voisi olla onnellisempi siitä, millaiseen luokkaan P lopulta päätyi. Kaikki lapset ovat mitä suloisempia persoonia ja vanhemmat reiluja, hauskoja ja avuliaita tyyppejä sekä maailman sydämellisin opettaja, joka uskomattomalla yhdistelmällä lempeyttä ja rajoja on vuoden ajan pitänyt huikeaa huolta tuosta porukasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

FINAALI ESPANJASSA

Eilen pelattiin joku potkupallopeli. Aika monelle tämä oli ihan yleistä tietoa, mutta mun täytyy tunnustaa että mä en oikein ole perillä tästä jalkapalloskenestä. Olen nähnyt elämässäni yhden ottelun alusta loppuun (vuoden 2004 EM-finaali Portugali-Kreikka, jota olin isäni kanssa katsomassa Telakalla Tampereella), ja nyt mulle olisi voitu aivan hyvin sanoa että pelataan MM-finaalia eikä sitä Mestarien Liigaa, mitä sitten kuulemma pelattiin. Sen verran olen tiennyt, että arvokisat  pelataan tasavuosina, koska lapset on taktikoitu niin että Käytännön Mies voi olla isyyslomalla pelien aikaan (vitsailen vain puoliksi).

No, olisi pitänyt siis tietää, ollaanhan nyt Espanjassa. Kaljalavat ilmestyivät kauppoihin hyvissä ajoin, kun paikallinen cerveza oli vielä entistäkin halvempaa. Poikien koulusta tuli oikein virallinen viesti, että lasten tulisi perjantaina pukeutua jonkun joukkueen – kuten, vink vink, Real Madridin – peliasuun koulun omaa finaalia varten (siitä lisää sitten postauksen lopussa). Ja Gibraltarin puolelle taas lauantaina suuntasi pitkä jono autoja, joiden ikkunoista roikutettiin Liverpoolin punaisia kaulaliinoja ja lippuja.

Eilen sitten pelattiin se peli ja niille kaltaisilleni, joille jalkapallo ei ole edes osa elämää, tiedoksi että Real Madrid voitti, toisen kerran putkeen. Kun peli alkoi, hiljeni kaupunki pahaenteisesti, paitsi viereisellä purjedusklubilla (jossa näemme hyvin vähän itse purjehdusta mutta sitäkin enemmän kosteita grillijuhlia) alkoi konsertti, jonka ansiosta kuuntelimme noin kello yhteen asti kaikkia 70-90-luvun klassikoita covereina. Täällä ei turhan paljoa mistään huviluvista perusteta. Käytännön Mies ja isot pojat katsoivat myös pelin, tosin pysyin paremmin kärryillä matsin kulusta kun ulkoa kuului kollektiiviset reaktiot aina maalin tultua (tai mentyä ohi).

Ja kun peli oli ohi, lähtivät paikalliset kaduille. Metelin taso nousi meillä kotonakin aika korkeaksi, sillä ilmeisesti kaikki autot ilmaisivat ilonsa tästä koko Espanjalle omitusta voitosta tööttäämällä, naapurissa soitellut viiden pennin rokkibändi nosti juhlan kunniaksi volyymia vielä vähän lisää ja ihmiset huusivat riemuissaan. Karnevaalitunnelma välittyi kotiin asti ja olin ihan varma, että pääsisin elämään vuoden 1995 ”Torilla tavataan”-tunnelmat, sillä olinhan itsekin 9-vuotiaana päässyt mukaan niihin hulinoihin Tampereella.

Nappasin koiran ja kameran ja lähdin kaupungille valmiina ikuistamaan ennenkokemattoman juhlatunnelman. No, tässä ainoa kuva eiliseltä:

P5264821.jpg

Lopulta ne meille kotiin ihan uskomattomalta kansanjuhlalta kuulostava biletys olikin lähinnä neljän nippa nappa ajokortti-ikäisen porukan ajelua ympäriinsä vanhoilla Seat Ibizoilla, torvea tietenkin töötäten ja joko Espanjan tai Real Madridin lippuja ikkunasta heilutellen. Sen lisäksi paikalliset naispuoliset nuoret keikkuivat autotien vierellä hurraamassa näille pillurallisankareille ja ottamassa itsessään selfieitä heidän kanssaan. Kaupungin keskustassa oli, kuten joka lauantai, lähinnä lapsiperheitä ja sivistyneitä aikuisporukoita nauttimassa tapaksia. Kukaan ei uinut suihkulähteessä eikä juossut alasti vain Espanjan lippuun verhoutuneena. Lievä pettymys.

PS. Ne koulujutut! Koko kevään on pitänyt osallistua kaiken maailman naamiaisasujen ja juhlien järjestelyyn. Laskin, että yhteensä tämän ensimmäisen lukuvuoden aikana kirjoihin, koulupukuihin, retkiin, lahjoihin, erilaisiin teema-asuihin ja rekvisiittaan on mennyt lähes 400 euroa. Huomasin, että muutkin alkoivat hieman jo muuttua epätoivoiseksi jatkuvan rahanmenon kanssa kun aikuiset koulun portilla valittivat aitojen jalkapalloasujen hinnasta ja siitä, että torilta olivat kaikki halvat kopiot loppu kun kaikki koulut olivat päättäneet saman. Me puettiin pojille, säästömielessä, rugbyasut. Heillä oli ollut iso, organisoitu futisturnaus missä keskimmäinenkin oli päässyt pelaamaan: heidän joukkueensa oli voittanut 5-0, siitäkin huolimatta (tai ehkä sen ansiosta) että tuo meidän 6-vuotias oli koko ajan luullut pelaavansa rugbya.

KUULUMISIA KOULUMAAILMASTA

Varmasti eniten meidän Espanjaan muuttoon liittyen on kyselty koulusta: millaista siellä on, miten pojat viihtyy ja saan aina silloin tällöin sähköpostia, jossa kysytään konkreettisia käytännön neuvoja. Olen kyllä siinä loistava, me oltiin niin ulapalla ilmoittautumisprosessista että voin kertoa ainakin miten hommaa ei kannata hoitaa. Nyt takana on jo 2/3 ensimmäistä lukuvuotta; täällä lukuvuosi on jaettu kolmeen, eli pojilla on kolme kirjaa joista kaksi on nyt kahlattu läpi ja viimeistä viedään. Täällä koulu loppuu vasta juhannuksen korvilla ja nyt kun pääsiäislomakin on takana, ei pitkiä vapaita enää tule väliin. Meillä lapsissa näkyy kyllä se, että viiden tunnin koulupäivät puolen tunnin välitunnilla tuntuvat rankalta – kyse on tietenkin varmasti eniten vieraasta kieliympäristöstä, melusta, toimintakulttuurista ja sellaisesta yleisestä tsemppaamisesta, mitä kouluarki vaatii, mutta saas nähdä miten poikia saa motivoitua viimeisen kolmanneksen ajaksi.

Eilen oli todistustenjako, jonne tällä kertaa menin valmistautuneena. Mutta nyt jokainen vanhempi kutsuttiinkin erikseen keskustelemaan opettajan kanssa. Molemmat pojat saivat hurjasti hyvää palautetta. He kuulemma puhuvat jo varsin hyvin espanjaa koulussa ja ymmärtävät oikein hyvin ohjeita – kotona en tietenkään kuule, kuinka kielitaito kehittyy, mutta keskimmäinen kyllä ”möläyttelee” asioita espanjaksi jatkuvasti. Esikoinen oli päässyt jopa läpi luonnontieteet espanjaksi, ja petrannut matematiikkaa (jossa tehtävät ovat täällä tokalla luokalla pitkälti sanallisia) sekä englantia. Yhä kaksi ainetta (yhteiskuntatieteet ja espanja) jäävät alle läpipääsyn, mikä tarkoittanee toisen luokan kertausta, mutta hän on kyllä edistynyt huikeasi. Eskarin viimeisellä oleva lapsonen taas on kuulemma oppinut paljon tunneilmaisua espanjaksi, on pidetty luokkakaveri… mitä nyt rugbyharrastuksensa takia ei aina ymmärrä, että välitunnilla pelataan vain jalkapalloa.

Molemmilla pojilla on myös luokkaretket luvassa huhtikuussa. Esikoinen pääsee parin tunnin ajomatkan päähän arkeologiseen museoon, eskarilaiset viedään hieman lähemmäksi maatilalle. Kummankin retkipäivä kestää kokonaisen työpäivän verran, mikä jännittää etenkin äitiä. Miten ne pärjäävät melkein aamukahdeksasta iltakuuteen vain espanjankielisessä seurassa? Kummankin retki myös maksaa 30 euroa. Tämä ei meidän budjettia romuta, mutta olin niin tottunut Suomen tasapuoliseen systeemiin, että viikon varoitusajalla ilmoitettu 30 euron retkimaksu tuntui aika kovalta, varsinkin kun ottaa huomioon paikallisten keskipalkat. En tiedä, olisiko retkelle jokin vaihtoehto, sillä sitä ei missään monisteissa ole meille esitelty. Sen sijaan pitkät listat sallituista ja kielletyistä ruoista ja vaatteista on tullut: ei lippiksiä, mieluiten voileipiä!

Ja vaatteista puheenollen… Nuo betonipihat! Näiden 5-6-vuotiaiden välituntileikit ovat ilmeisen rajuja, juuri sitä jalkapalloa ja opettajan mukaan kuulemma loputonta juoksemista, ja sen takia keskimmäinen on kuukauden sisällä onnistunut rikkomaan yhdeksät housut polvista. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa kun ehjissä housuissa kouluun lähtenyt poika palaa resupekkana kotiin. Kun kokemusta muusta ei ole, en osaa sanoa onko Suomessa hajoavien vaatteiden prosenttiosuus näin korkea. Kun otetaan huomioon etten ole itse mikään innokas paikkaaja, niin toivon että tämä on vaan vaihe. Tosin tämän kuun aikana siirrytään varmasti käyttämään shortseja, en sitten tiedä millaisia vammoja on luvassa.

Siinäpä viimeiset kuulumiset lasten koulumaailmasta. Se ei ole pelkkää auvoa vaan olemme nähneet, että ulkopuolelle jättämistä ja muutakin kiusaamista tapahtuu täälläkin, vanhemmat stressaavat lastensa numeroita (ja raivoavat niistä opettajalle – kaikkien muiden edessä, kun asiaa ei voi hoitaa ”hienotunteisesti” Wilman kautta) ja koulun kuri, johon kuuluu nurkassa seisottamista ja muita julkirangaistuksia, tuntuu yhä oudolta. Mutta pääasiassa olemme olleet ja olemme yhä hyvin tyytyväisiä. Näillä resursseilla he tekevät todella hienoa työtä, isojen lapsiryhmien kanssa. Ja ne vanhempien Whatsapp-ryhmät? Voi apua. Nyt on noin 300 viestin verran pohdittu, minkälaiset valokuvat lapsista laitetaan nyt viimeisen esikouluvuoden jälkeen opettajalle lahjaksi annettavaan valokuva-albumiin; onko kaikilla koulupuku vai voiko kuvassa lapsella olla vaikka tavallinen t-paita.