KIELIPUOLIA POIKIA?

Kun mietin, miten monet suomalaiset kaverini suorastaan välttelevät vieraiden kielien käyttämistä – jos eivät ole aivan varmoja lausunnasta tai tuntuu, että sanasto ei ole sataprosenttisesti hallussa – alkaa naurattaa. Vieraiden kielien kanssa ei kannata olla perfektionisti. Olemme nyt niin monen murteen, kielen ja kulttuurin keskellä että tuntuu, ettei kukaan puhu mitään kieltä täydellisesti, ainakaan muita kuin omaa äidinkieltään. Esimerkiksi Gibraltarin iso intialaisyhteisö puhuu englantia paksulla Intian murteella, mutta toisaalta he puhuvat paljon selkeämmin artikuloitua espanjaa kuin ne oikeat espanjalaiset rajan toisella puolella – voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon tästä näiden andalusialaisten aksentista, johon kuuluu sellaista sanastoa etten koskaan taida oppia (tämä video, jossa Málagan oma poika Antonio Banderas antaa oppitunnin on kyllä ollut ihan oikeasti avuksi mulle!). Voin kertoa, että se ”maidon” (leche!) huutelu varsinkin ihmetytti alkuun.

Pojat unohtivat kesällä kolmen kuukauden lomalla aika paljon espanjaa. Tai siis, minähän en oikein tarkalleen tiedä miten heidän kielitaitonsa kanssa on. He ujostelevat hyvin paljon minun seurassani espanjan puhumista (paitsi jos pitää tilata jäätelöä, silloin he kyllä sujuvasti hoitavat homman kotiin) mutta kuulen opettajilta ja koulukavereilta, että hyvin sujuu. Esikoinen saa yhä koulussa yksityisopetusta, mutta ymmärtää todella hyvin koulutehtäviään. Hän aloitti nyt kolmannen luokan myötä myös ranskan opiskelun. Olin tietenkin vähän kauhuissani, miltä kolmas uusi kieli parin vuoden sisään lapsesta tuntuisi mutta hän rakastaakin ranskaa! Keskimmäinen aloitti nyt ensimmäisellä luokalla intensiivisemmän englanninopiskelun, mutta se tuntuu uuvuttavan kovasti. Omaa sydäntäni vähän kouraisee se, kuinka kuusivuotiailta vaaditaan tosi paljon ja palaute on varsin tylyäkin; hymynaamaleimoja tai surkeita surunaamoja vihkojen sivuilla, ja tiukkoja numeroarvioita kokeissa.

Ja sitten se kuopus! Tuo meidän kesällä neljä vuotta täyttänyt tahtotyyppi, joka vietti ensimmäisen vuoden äitin ja isoäidin helmoissa. Oletin, että hänellä olisi vähän vaikeata alkuun, koska kotona vietetyn vuoden aikana kielitaito ei kauheasti karttunut. Vaan toisella kouluviikolla opettaja iloisesti kertoi: teidän lapsenne puhuu ihan kivasti ja ymmärtää kaiken espanjaksi! En uskonut. Mutta sitten kerta toisensa jälkeen on tullut tilanteita, että lapselta on espanjaksi kysytty jotain ja hän on vastannut oikein, tai minä olen käskenyt häntä sanomaan jotain esimerkiksi kaupassa, ja hän on epäröimättä toimittanut asian espanjaksi. Ja itse huudan sisäisesti: LAPSINERO! Vuodessa tuo pieni pesusieni on ilmeisesti imenyt aika paljon kielitaitoa katsomalla Pipsa Possua espanjaksi. Sen lisäksi hän ravintolassa tilasi suvereenisti jäätelönsä englanniksi, ja nyt mietin mitä kaikkea tyypin pään sisällä liikkuu; sellaista, mistä minulla ei ole aavistustakaan.

Sen sijaan heidän suomensa on alkanut aina silloin tällöin ontua. Luemme kyllä paljon kuten ennenkin, mutta kun juttuseurana olen lähinnä vain minä, ei se kehitä kielen tajua samalla tavalla kuin monipuolinen ympäristö. Koska mä itse olen suurin suomen kielen rakastaja, toivoisin tietenkin pojillekin tulevan mahdollisimman hyvän ymmärryksen äidinkielensä eri nyansseista. Siksi annankin kiukkuisia mulkaisuja kun lapsi laiskasti kysyy, ”äiti, mikä tämä jueves-päivä onkaan suomeksi”. Sadan kilometrin päässä olisi toki suomenkielistä seuraa tarjolla enemmän, mutta sinne lähteminen on matkapahoinvoivien matkustajien kanssa aina oma ohjelmanumeronsa. Emme ole myöskään jatkaneet Freedomen tilausta, eivätkä lapsiparat näin näe edes Pikku Kakkosta enää – voi kunpa he nyt edes viikonpäivät muistaisivat, nuo montaa kieltä sekaisin höpöttävät seikkailijat.

KÄRPÄSESTÄ HÄRKÄNEN

Poikien toinen kouluvuosi on alkanut ehkä vähän tahmeammin kuin ensimmäinen. Tai siis pojilla, heillä menee upeasti! Mitä nyt esikoinen on hukannut nokkahuilunsa jo ennen ensimmäistä musiikintuntia (voi harmi!) ja keskimmäisen keskittymiskyvystä on tullut hieman sanomista. Kumpikaan ei ole kyllä yllättänyt. Jos on mun lapseni, on suuri saavutus hävittää vain nokkahuilu, ja mitä voi odottaa 6-vuotiaalta joka jo perusluonteeltaan on kauniisti sanottuna aika ”eläväinen”, ja nyt joutuu joka päivä istumaan neljä tuntia paikallaan kirjoittamassa vihkoon asioita joita ei ymmärrä. Kuopus… hän viihtyy koulussa parhaiten. Hänellä on paljon kavereita, ainakin omien sanojensa mukaan, ja meidät kyllä usein pysäytetään kaupungilla kun toiset 4-vuotiaat haluavat esitellä vanhemmilleen uuden amigonsa. Aika söpöä!

No mikä sitten tökkii. Opettajat. Tai oikeastaan minun ja opettajien suhteet.

Kuopuksen oikea eskariope jäi ansaitulle äitiyslomalle ja tilalle tuli sijainen, joka on kyllä ennestään tuttu tuolta koulusta. Ja hän ei pidä minusta. En tiedä onko se jotain henkilökohtaista vai eikö hän pidä meistä – kuopus ei koskaan valita opettajasta joten en osaa sanoa miten heidän kemiansa kohtaavat. Mutta minusta tämä opettaja ei pidä. Infantilin ovet avataan joka päivä viisi minuuttia ennen kuin koululaisten kello soi, joten minulla on yleensä hieman kiire hakea kuopus ennen kuin pitää käydä kahdelta eri ovelta hakemassa isoveljet. Lapset annetaan vanhemmille ja isovanhemmille luokkien ovelta, yleensä heidät kutsutaan ulos ovella seisovan opettajan toimesta siinä järjestyksessä kun vanhemmat saapuvat paikalle (todellisuus on hieman kaoottisempaa kuin miltä se tässä kuulostaa). Mutta vaikka olisin ensimmäisenä hakijana ovella, ei minun lastani kutsuta. Eikä opettaja tervehdi, ei katso silmiin, saatika kertoisi mitään päivän kulusta. Ensin luulin, että kyse oli siitä, ettei opettaja muista lapsen nimeä. Vaikka se lukeekin hänen paidassaan. Tervehdin ja pyysin kutsumaan kuopusta. Mutta ei. Nyt tilanne on ollut sellainen, että odotan enää hetken enkä jää etsimään katsekontaktia kun muut vanhemmat otetaan ohitseni hakemaan lapsensa, vaan menen itse luokan puolelle huutamaan kuopuksen kyytiini. Yleensä en pelkää konflikteja, mutta täällä on mulla on korkea kynnys lähteä ”selvittämään välejä”, koska 4-vuotias kielitaidoton lapsi on aika riippuvainen opettajastaan, enkä halua haastaa riitaa. Olisi toki kiva tietää, miten hänellä menee, mutta tyyppi on onneksi tosi tyytyväinen ja isoveljet käyvät välitunneilla vakoilemassa luokkaa. Ihan siis omasta uteliaisuudestaan, en ole värvännyt lapsia salaisiksi agenteiksi. Nyt kuitenkin tämän viikon alussa onneksi sijaisen rinnalle ilmestyi ilmeisesti ainakin keväälle asti oleva sijainen – mukava, nuori, virkaintoinen.

Ja viime viikonloppu meni murehtiessa, kun esikoinen toi koulusta perjantaina lapun, jossa hyvin virallisesti pyydettiin saapumaan maanantai-iltapäivänä koululle ilman lapsia keskustelemaan 8-vuotiaan opinnoista. Olin heti aivan 100% varma, että he haluavat siirtää esikoisen takaisin tokalle luokalle. Näin nimittäin kävi viime vuonna heti ensimmäisten kokeiden jälkeen: kolmannelta luokalta palautettiin pari poikaa kertaamaan kakkosta. Se itse asiassa on mielestäni ihan kamala systeemi. Olkootkin, että lukuvuotta on alla vasta kuukauden verran niin silti se, että lapsi siirretään kesken kaiken takaisin edelliselle luokka-asteelle… Ja vanhemmilla ei ole mitään sanomista. Ja jos lapsi tarvitsee tukitoimia, ei niitä ole sen enempää tarjolla kummallakaan luokalla, vaan sitten pitää vaan toivoa että toisella kierroksella tieto tarttuu paremmin. Ja sitten mietin koko viikonlopun mitä teen, jos he haluavat palauttaa esikoisen toiselle luokalle. Totta kai hän kielitaitonsa puolesta kuuluisi sinne, mutta jo nykyiseen luokkaan sopeutuminen vei aikansa ja hänellä vihdoinkin on omat ystävät ja… se vain tuntuisi kohtuuttoman julmalta, varsinkin kun ensi vuonna emme todennäköisesti jatka Espanjassa. Niinpä valvoin yöt ja vatvoin tätä kaikille. Stressasin etukäteen. Ja sitten maanantaina en enää kestänyt vaan pyysin opettajaa kakistamaan heti asiansa kun lapsi oli päässyt koulusta. Jäisikö se nyt luokalle? No ei. Kielitaidon kanssa on kyllä tekemistä, mutta he tarvitsivat minulta luvan järjestää lapselle tukiopetusta lukuaineissa. Olin helpottunut ja hävetti. Taas olin liikkeellä sillä ennakkoasenteella, että tästä ei tule mitään, ja jälleen kerran tämä varsin pienillä resursseilla pelaava koulu yllätti iloisesti.

Tiiviimpi yhteydenpito koulun ja kodin välillä olisi kyllä kovin tervetullutta, niin ei ei tarvitsisi arvailla mitä tulevan pitää. Lupaan, että jos ja kun olemme joskus suomalaisen koulutusjärjestelmän piirissä, en ikinä valita Wilma-viesteistä. Se kuulostaa ihanalta, että viestit kulkisivat näppärästi puhelimeen eikä tarvitisi etsiä ryppyisiä paperilappuja repun pohjalta ja arvailla, milloin ne on annettu, tai selata läpi 462 WhatsApp-viestiä löytääkseen sen, missä on se itse sisältö.

Toisaalta olen myös nauranut naapurikaupungin San Roquen tyylille, jossa kotiin oli tullut lukuvuoden alussa hyvin tarkkaan eritelty lista siitä, mitä lapsilla saa olla koulussa eväänä. Lista oli tyyliin ”tiistaina keitetty kananmuna kuorineen, keskiviikkona kokonainen hedelmä, torstaina täysjyväleipää Gouda-juustolla”. Paitsi että ohjeet olivat hyvin pikkutarkat ja yksityiskohtaiset, niin ruokamäärät aika riittämättömiä kasvaville lapsille. Yllättäen ulkomaalainen kaverini oli ainoa, joka alkuun yritti noudattaa näitä ohjeita ja sittemmin totesi, että kaikki muutkin pakkaavat lapsille samat keksit, sipsit ja voileivät, joten olkoot. Meillä tällä hetkellä viikon puheenaihe on joululotto, johon voi ostaa kymmenyksiä – ja tänä vuonna tiedän heti miten toimitaan!

UUSI ALKU

Maanantaina, melkein syyskuun puolivälissä, ennen juhannusta alkanut näin äidin näkökulmasta aivan riittävän pitkä kesäloma tuli päätökseensä. En ollut enää erityisen stressaantunut, vaikka esikoisen siirtyminen kolmannelle luokalle vahvistui vasta viikkoa ennen koulujen alkua, ja kuopuksen paikka 4-vuotiaiden ryhmässä esikoulussa kolme päivää ennen aloitusta. Ehdin jopa kahteen ”vanhempainiltaan”, jotka tosin täkäläiseen tyyliin olivat keskellä päivää ja painottuivat enemmän kuulumisten vaihtoon kuin tehokkaaseen tiedotukseen. Olimme saaneet jo loman alussa listat tarvittavista tavaroista, mutta koska koulupaikat eivät olleet satavarmoja, lykänneet kaikki hankinnat ihan viimemetreille. Toisin kuin edellisellä kerralla, päätimme hoitaa itse – säästösyistä – kolmen lapsen koulutarvikkeiden ostot ja olipahan show!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka koulu itsessään on ilmainen, ei tämä syyskuu ihan halvaksi tullut. Koululaiset saavat kirjat koulun puolesta: esikoinen kolmasluokkalaisena käytettynä, ekaluokkalaiset saivat kevätjuhlassa myös maksusitoumuksen opetusvirastolta jotka jätettiin kirjakauppaan kesällä – ja haettiin vartti ennen koulun alkua maanantaina. Kuopus, esikoulua vastaavalla infantilin toisella luokalla, saa maksaa oppimateriaalinsa itse: kirjapakkaus on päälle sata euroa. Koulupuvut, jotka eivät varsinaisesti ole pakolliset, mutta vahvasti koulun puolella suositellut, maksoivat yhteensä 90 euroa. Ihan jokaista osaa ei enää ollut saatavilla, kun olin niinkin ajoissa liikkeellä kuin kolme päivää ennen koulujen alkua (ja jonotin tunti ennen koulun aloitusta saadakseni kirjaillut koulupaidat ajoissa – hieman meni sekin tiukoille!). Ja sitten kolmen A4-arkin verran kouluun hankittavia tavaroita: kyniä, kumeja, papereita, askartalupahveja, sellofaania, käsisaippuaa, viivottimia, vihkoja, kansioita…

P9101288.jpg

Mulla meni puolisen päivää googlatellessa näiden tarvikkeiden kuvia, jotta ostaisin varmasti oikeita tusseja ja lyijykyniä ja vihkoja oikeilla viivoilla (ja silti ostin vääriä – noottia tuli opettajalta heti ekana päivänä). Espanjantaito ei ihan taipunut kaikkeen. Kuten esimerkiksi kun kolmasluokkalaisen listalta löytyi flauta ja compás, aloin ihmetellä kovasti mitä ne huilun lisäksi tekee kompassilla. Onneksi mua sivistettiin, että kyseessä onkin harppi. Kuten kaikki muutkin huonosti varautuneet vanhemmat, olimme tarvikehankinnoilla Carrefourissa lauantaina kaksi tuntia ennen sulkemisaikaa. Vihot ja puolet listan tarvikkeista olivat jo loppu, ja niitä jonoteltiin kaupungin pienissä kirjakaupoissa sitten maanantaina muiden tuskanhikeä valuvien vanhempien kanssa. Rahaa hankintoihin meni yli 300 euroa, ja aikaa nelisen tuntia.

P9091269.jpg

Heinäkuun lopussa neljä vuotta täyttänyt kuopus meni eskarin toiselle vuosikurssille aivan ummikkona. Sen verran ehdimme edeltävällä viikolla tavata opettajaa, että totesin hänen olevan viimeisillään raskaana – eikä sijaisesta ole vielä mitään tietoa. 4-vuotiaan koulupäivät alkoivat pyöriä heti samalla aikataululla kuin isoveljien, eli yhdeksästä kahteen. Sain saattaa hänet luokkaan, mutta mitään suomalaisen päiväkodin kahden viikon tutustumisjaksoa tai pehmeää laskua ei ollut tarjolla: sinne vaan muiden sekaan, ja onnea matkaan! Onneksi ensimmäinen viikko sujui hyvin. Lapsi itse on aina koulupäivän päätteeksi hilpeällä tuulella ja opettajastakaan ei saa muuta irti kuin että kaikki on muy bien. Täytyy siis kai uskoa, että kaikki on muy bien. Yhtään enempää eivät ole kommunikoineet myöskään koululaisten opet. Lukujärjestykset sentään saatiin perjantaina, ja kävi ilmi esimerkiksi että esikoinen opiskelee nykyään ranskaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt kun kotona on kolme ”koululaista”, niin kuulun myös kolmeen vanhempien WhatsApp-ryhmään ja veikkaan, että tästä on taas rutkasti iloa koko vuodeksi. Jo nyt puhelin pirisee, kun yksi äiti jakaa kuvia omista syntymäpäiväjuhlistaan (jonne oli kutsunut kaksi muuta luokan äitiä, mutta ei muita!) ryhmään, toisessa ryhmässä riidellään käsisaippuavuoroista ja kolmannessa etsitään kadonnutta krokotiililelua. Että vaikka kotona onkin hiljaista muutaman tunnin vuorokaudessa, niin ainakin WhatsAppissa riittää elämää! Ensimmäinen kouluviikko oli kaikin puolin hyvä kokemus, lapset vaikuttavat oikein tyytyväisiltä päästyään ikätovereidensa keskuuteen ja minä nautin ensimmäistä kertaa siitä elämänvaiheesta, että kaikki lapset ovat vähän aikaa päivässä jonkun muun vastuulla. Olen kyllä jo huomannut ikävöiväni niitä ”kakkaako ihmissusi metsään vai vessaan”-tason kysymyksiä…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TERVEISIÄ KOULUMAAILMOISTA

Hesarin Yhdysvaltojen kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski kirjoitti mennäviikolla siitä, mitä opittavaa toisiltaan on yhdysvaltaisella koulumaailmalla ja suomalaisella koulumaailmalla. Tästä asiasta tuli puhuttua elokuussa Suomen lomalla todella paljon, kun ystäväpiirissä lähes kaikilla on kouluikäisiä lapsia ja juuri siinä elämänvaiheessa, kun koulumaailmaa tarkastellaan vielä aika tuorein silmin eikä aivan väsyneinä kaiken maailman vanhempainiltoihin ja Wilma-viestintään.

Itsellänihän ei oikeastaan ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on olla koululaisen äiti Suomessa – olen tietty itse käynyt koulua joskus viime vuosituhannella, mutta ehkä niitä kokemuksia ei niin kauheasti kannata kaivella. Joten kaikki näkemykseni perustuvat todella pitkälle siihen, mitä olen tuttavien kanssa keskustellut. Ja toisaalta kokemukset Espanjasta perustuvat myös vain yhteen lukuvuoteen ja yhteen kouluun, joka sattuu olemaan köyhän puoleinen kunnallinen koulu Andalusiassa. Täällä alueelliset erot ihan kaupunkienkin sisällä ovat valtavat, puhumattakaan sitten eroista esim. (puoli)yksityisten ja kunnallisten koulujen välillä. Tällainen yhden kappaleen mittainen disclaimeri tähän, ettei kukaan kuvittele että tässä tulee jonkinlainen asiantuntijalausunto. Kokemusasiantuntija korkeintaan.

En usko kummankaan järjestelmän ylivoimaisuuteen, joskin siinä missä suomalaiset ovat toistaiseksi menestyneet PISA-tutkimuksessa (jonka ylivertaisuuteen en usko siihenkään) ovat andalusialaiset olleet heikoilla. Nyt on myös ehkä vaikea erottaa sitä, mitkä ongelmat täällä ”meillä päin” eteläisessä Espanjassa liittyvät koulun kulttuuriin ja opetussuunnitelmaan, mitkä ihan rehelliseen resurssipulaan: kun lasten kouluun rahoitetaan liitutaulut koulunäytelmällä ja vanhempien vastuulla on tuoda kaikki käsisaippuasta alkaen, ollaan jo lähtee päälle hieman eri lähtöviivalla Suomen kanssa. Sanomattakin selvää, että Suomessa olen iloinen veronmaksaja ja aina arvostanut tasapuolista järjestelmää, jossa jokainen lapsi saa koulun puolesta tukea ja tarvikkeita.

Mutta Espanjassakin on hyvät puolensa! Esimerkiksi koulukiusaamista näyttää – omien havaintojen sekä muiden vanhempien puheiden pohjalta – olevan paljon vähemmän. Avointa naljailua kyllä ja sellaista suunsoittoa, mutta ei suurta välituntidraamaa. Kellään alakoululaisella ei ole puhelinta enkä usko, että elektroniikkaa edes sallittaisiin koulun alueella: ehkä he eivät opi koulussa koodaamaan, mutta toisaalta en ole digiloikan suurin fani. Kun välitunteja on vain yksi, sekin opettajien aika tiukasti valvoma ja pienellä pihalla, sosiaaliset suhteet eivät ole kovin isossa roolissa koulussa. Ei, ei sekään ole mikään ideaali, mutta olen ollut helpottunut siihen ettei samanlaista kiusaamisilmiötä ole nähtävissä kuin mistä olen kuullut Suomen ystäviltä. Ja ei, en pidä pahana sitä ettei kellään alle 12-vuotiaalla näe kännyköitä kaduilla.

Mielestäni myös kolmevuotisen esikoulun, joka alkaa jo 3-vuotiaana, kunnianhimoisuus on myönteinen asia. Totta kai leikki-ikäisen kuuluu pääasiassa leikkiä, mutta olen myös nähnyt miten paljon nuo alle kouluikäiset jo imevät uutta tietoa ja taitoa itseensä, enkä pidä pahana että heiltäkin vaaditaan hieman enemmän. Meillä esikoinen kävi, kuten muutkin ikäisensä, esikoulun Suomessa ja mielestäni siellä mentiin siinä mistä aita on matalin. Totta kai tämä on päiväkoti/koulukohtaista ja olen kuullut myös eskareista, joissa kouluun menoon valmistaudutaan vähän paremmin ja lapsen omia oppimistaitoja aletaan herätellä, mutta esimerkiksi oma esikoinen ei eskarilaisena saanut läksyjä kaikista toiveistaan huolimatta, matematiikkaa tai lukemista ei erityisemmin treenattu ja vapaata leikkiä (jolla, totta kai, on omat pedagogiset merkityksensä) oli enemmistö neljän tunnin varhaiskasvatuksen ajasta.

Toisaalta toivoisin, että espanjalainen koulumaailma ottaisi askeleen kohti 2000-lukua etenkin mitä tulee hierarkiaan opettajien ja lasten välillä. Kunnioitus on tärkeä asia ja sitä ei voi globaalisti korostaa tarpeeksi, mutta kun tokaluokkalaisia seisotetaan rankaistukseksi nurkassa ja esimerkiksi liikuntatunnilla punnitaan koko luokan edessä painoa suureen ääneen kommentoiden, tulee mieleen ajat jopa ennen omia kouluvuosiani. Viisituntinen koulupäivä on pitkälti pulpetissa istumista, kaunokirjoitusta ja sanelusta kirjoittamista, mikä ei varsinaisesti kasvata luovaa ratkaisukykyä. En kaipaa tabletteja ja Espanjassa ehkä selvitään ilman Ilmiö-viikkoja, mutta tällä hetkellä tuntuu keskeinen opetustapa olevan ulkoa opettelu sen sijaan, että kokonaisuuksia ja asianyhteyksiä ymmärrettäisiin syvemmin. Esikoisen koulukirjoissa asioita käsiteltiin paljon, mutta laatu kärsi: esimerkiksi veden kiertokulku oli kuitattu puolen sivun selityksellä. En tiedä, palataanko aiheeseen esim. yläkoulussa, mutta hieman ohueksi näinkin keskeinen asia mielestäni jäi.

Suomalaisessa koulussa mahtavaa on tietenkin myös opetussuunnitelman ulkoiset asiat, joita alkaa arvostaa ulkomailla: kouluruokailu, erityinen tuki, henkilökunnan määrä, Wilma. Kaikki kommunikointi ei ole vastuuvanhemman ja Whatsapp-ryhmän varassa, ja esimerkiksi opettajilta saa yksityiskohtaisempaa palautetta lapsen koulumenestyksestä. Ja kouluruokailu! Täällä olemme saaneet supervanhempien maineen, kun lapsilla on joka päivä kasviksia tai hedelmää (eikä vain keskiviikkoisin, kuten Andalusian hallinto ystävällisesti toivoi kotiin lähetetyssä kirjeessä). Uskoisin, että ravitseva ateria päivän aikana auttaisi jaksamiseen. Ja esimerkiksi erityisopetus: esikoisen luokalla oli yksi erityislapsi, jolle ei ollut tarjolla mitään erityistä tukea tai aputoimia. Lapsi oli jo kerran jätetty luokalle (se on mahdollista meidän koulussa vain 2. ja 4. luokan päätteeksi), ja nyt hän kävi toisen luokan uudestaan oppimatta vieläkään lukemaan tai kirjoittamaan. Ja nyt hän jatkaa kolmannelle luokalle huomattavasti jäljessä luokkatovereitaan, ja asialle ei oikein voi tehdä mitään. Yhden opettajan vastuulla on aina 25 lasta, niin esikoulussa kuin ala-asteella, ja opettajan jaksamisesta riippuu kuinka yksilöllistä opetusta luokassa annetaan.

On mahdoton ennustaa, miten nämä vuodet espanjalaisessa koulussa vaikuttavat omien lasten akateemiseen menestykseen pitkällä tähtäimellä. Uskon, että meidän kotikasvatus tasoittaa tietä monessa mielessä, sillä luemme paljon, käymme museoissa, katsomme dokumentteja ja olemme aika ”tiedeorientoituneita” (ja vastaavasti laiskoja taas mitä tulee kädentaitoihin tai liikuntaan…). Toivon, että he imevät espanjalaisten lapsirakkautta koko kiintiön täyteen, sillä en ole nähnyt että Suomessa koulun puolesta järjestettäisiin niin paljon eri tapahtumia ja esityksiä vanhemmille – ja että vanhemmat olisivat niin suurella tunteella niissä mukana. Esiintymistaitoja treenataan ja lapsia rohkaistaan reippaammin kuin mihin olimme tottuneet, mutta haluan uskoa näiden taitojen merkityksen kasvavan Suomessakin koko ajan. Ennen kaikkea olen kuitenkin kiitollinen, että saamme kokea erilaista koulumaailmaa kuin vain sitä, mihin itse olin tottunut. Saamme sen klassisen opetuksen, että on enemmän kuin vain yksi oikea tapa tehdä asioita.