KUULUMISIA KOULUMAAILMASTA

Varmasti eniten meidän Espanjaan muuttoon liittyen on kyselty koulusta: millaista siellä on, miten pojat viihtyy ja saan aina silloin tällöin sähköpostia, jossa kysytään konkreettisia käytännön neuvoja. Olen kyllä siinä loistava, me oltiin niin ulapalla ilmoittautumisprosessista että voin kertoa ainakin miten hommaa ei kannata hoitaa. Nyt takana on jo 2/3 ensimmäistä lukuvuotta; täällä lukuvuosi on jaettu kolmeen, eli pojilla on kolme kirjaa joista kaksi on nyt kahlattu läpi ja viimeistä viedään. Täällä koulu loppuu vasta juhannuksen korvilla ja nyt kun pääsiäislomakin on takana, ei pitkiä vapaita enää tule väliin. Meillä lapsissa näkyy kyllä se, että viiden tunnin koulupäivät puolen tunnin välitunnilla tuntuvat rankalta – kyse on tietenkin varmasti eniten vieraasta kieliympäristöstä, melusta, toimintakulttuurista ja sellaisesta yleisestä tsemppaamisesta, mitä kouluarki vaatii, mutta saas nähdä miten poikia saa motivoitua viimeisen kolmanneksen ajaksi.

Eilen oli todistustenjako, jonne tällä kertaa menin valmistautuneena. Mutta nyt jokainen vanhempi kutsuttiinkin erikseen keskustelemaan opettajan kanssa. Molemmat pojat saivat hurjasti hyvää palautetta. He kuulemma puhuvat jo varsin hyvin espanjaa koulussa ja ymmärtävät oikein hyvin ohjeita – kotona en tietenkään kuule, kuinka kielitaito kehittyy, mutta keskimmäinen kyllä ”möläyttelee” asioita espanjaksi jatkuvasti. Esikoinen oli päässyt jopa läpi luonnontieteet espanjaksi, ja petrannut matematiikkaa (jossa tehtävät ovat täällä tokalla luokalla pitkälti sanallisia) sekä englantia. Yhä kaksi ainetta (yhteiskuntatieteet ja espanja) jäävät alle läpipääsyn, mikä tarkoittanee toisen luokan kertausta, mutta hän on kyllä edistynyt huikeasi. Eskarin viimeisellä oleva lapsonen taas on kuulemma oppinut paljon tunneilmaisua espanjaksi, on pidetty luokkakaveri… mitä nyt rugbyharrastuksensa takia ei aina ymmärrä, että välitunnilla pelataan vain jalkapalloa.

Molemmilla pojilla on myös luokkaretket luvassa huhtikuussa. Esikoinen pääsee parin tunnin ajomatkan päähän arkeologiseen museoon, eskarilaiset viedään hieman lähemmäksi maatilalle. Kummankin retkipäivä kestää kokonaisen työpäivän verran, mikä jännittää etenkin äitiä. Miten ne pärjäävät melkein aamukahdeksasta iltakuuteen vain espanjankielisessä seurassa? Kummankin retki myös maksaa 30 euroa. Tämä ei meidän budjettia romuta, mutta olin niin tottunut Suomen tasapuoliseen systeemiin, että viikon varoitusajalla ilmoitettu 30 euron retkimaksu tuntui aika kovalta, varsinkin kun ottaa huomioon paikallisten keskipalkat. En tiedä, olisiko retkelle jokin vaihtoehto, sillä sitä ei missään monisteissa ole meille esitelty. Sen sijaan pitkät listat sallituista ja kielletyistä ruoista ja vaatteista on tullut: ei lippiksiä, mieluiten voileipiä!

Ja vaatteista puheenollen… Nuo betonipihat! Näiden 5-6-vuotiaiden välituntileikit ovat ilmeisen rajuja, juuri sitä jalkapalloa ja opettajan mukaan kuulemma loputonta juoksemista, ja sen takia keskimmäinen on kuukauden sisällä onnistunut rikkomaan yhdeksät housut polvista. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa kun ehjissä housuissa kouluun lähtenyt poika palaa resupekkana kotiin. Kun kokemusta muusta ei ole, en osaa sanoa onko Suomessa hajoavien vaatteiden prosenttiosuus näin korkea. Kun otetaan huomioon etten ole itse mikään innokas paikkaaja, niin toivon että tämä on vaan vaihe. Tosin tämän kuun aikana siirrytään varmasti käyttämään shortseja, en sitten tiedä millaisia vammoja on luvassa.

Siinäpä viimeiset kuulumiset lasten koulumaailmasta. Se ei ole pelkkää auvoa vaan olemme nähneet, että ulkopuolelle jättämistä ja muutakin kiusaamista tapahtuu täälläkin, vanhemmat stressaavat lastensa numeroita (ja raivoavat niistä opettajalle – kaikkien muiden edessä, kun asiaa ei voi hoitaa ”hienotunteisesti” Wilman kautta) ja koulun kuri, johon kuuluu nurkassa seisottamista ja muita julkirangaistuksia, tuntuu yhä oudolta. Mutta pääasiassa olemme olleet ja olemme yhä hyvin tyytyväisiä. Näillä resursseilla he tekevät todella hienoa työtä, isojen lapsiryhmien kanssa. Ja ne vanhempien Whatsapp-ryhmät? Voi apua. Nyt on noin 300 viestin verran pohdittu, minkälaiset valokuvat lapsista laitetaan nyt viimeisen esikouluvuoden jälkeen opettajalle lahjaksi annettavaan valokuva-albumiin; onko kaikilla koulupuku vai voiko kuvassa lapsella olla vaikka tavallinen t-paita.

MUTKIA (KOULU)MATKASSA

Viime kesäkuussa panikoitiin kun saavuttiin paikan päälle Espanjaan: kouluilmottautumiset oli olleet ja menneet ja me oltiin melkoisen epätietoisuuden vallassa kun kouluhakemuksia läheteltiin mystiseen ”Cadíziin”, maakunnan pääkaupunkiin, ja päätös tai oikeastaan tieto saatiin siitä lopulta reilu viikko ennen koulunalkua soittelemalla ympäriinsä… Mutta kuten myös kerroin, vaikka eskarilainen ja tokaluokkalainen eli 5- ja 7-vuotiaat eivät päässeet sinne me heitä toivottiin, olemme olleet kovin tyytyväisiä siihen mitä nykyinen koulu tekee, erityisesti tietäen heidän niukat resurssinsa.

Joten päätettiin, että nyt ei olla myöhässä: pikkuveli pitää ilmoittaa myös eskariin. Tai olisi pitänyt ilmoittaa jo vuosi sitten, että olisi aloittanut yhdessä espanjalaisten ikätovereidensa kanssa jotka käyvät kolmevuotista infantilia 3-vuotiaista alkaen. Haluttiin kuitenkin pitää perheen pienin, tuo ikuisen vauvan asemassa oleva lellikki, vielä yksi vuosi kotona äidin helmoissa – 3-vuotiaan, siihen asti vain kerhossa käyneen kielitaidottoman lapsen laittaminen viisituntisiin koulupäiviin 25 hengen ryhmään tuntui hieman brutaalilta. Päätöksessä on ollut hyvät ja huonot puolensa, enkä nyt yleensä harrasta hirveästi katumista.

Mutta tänään kun marssin ilmoittamaan lapsen veljiensä opinahjoon, sain kokea sen että olisi vain pitänyt napata lapselle paikka viime vuonna veljien vanavedessä. Tällä kertaa olin ilmoittamassa lasta espanjalaiseen kouluun silloin kuin pitikin, kaikkien oikeiden papereiden kanssa. Laskimme koulusihteerin kanssa pisteitämme – hakijoille annetaan pisteet, joista meille tietenkin kaksi koulussa jo olevaa sisarusta tarkoitti jättipottia, ja niihin vaikuttavat osoite, vanhempien palkat ja esimerkiksi onko hakija erityinen tai erityisen lahjakas. Tähän asti kaikki sujui hyvin ja tunsin melkein hallitsevani paikallisen byrokratian. Mutta sitten se sihteeri katsoi lapsen syntymävuotta ja tajusi, että tässähän haetaan eskariin kesken kauden, eli neljävuotiaiden joukkoon, ei ns. eskarin ekaluokkalaisten 3-vuotiaiden ryhmään.

Eikä siellä kuulemma ole tilaa kuopukselle. Kaikissa muissa ikäryhmissä löytyy vapaita paikkoja, mutta juuri nuo 2014 syntyneet. Täynnä. Voin tietty toivoa, että joku muuttaa, vaihtaa koulua muuten vaan tai noh, en sitten mitään muita skenaarioita tahdo toivoa paikan vapautumiseksi.

Hieman harmittaa. Eihän tämä mikään maailmanloppu ole. Meillä voi käydä munkki ja paikka vapautua. Joustovaraa täällä ei kauheasti ole, se opittiin jo kun anottiin syksyllä esikoiselle siirtoa ekalle luokalle. Ikävuoden mukaan mennään, vaikka meidän kuopus kyllä olisi varmasti selvinnyt sekä isompien että pienempien porukassa tarvittaessa. Mietin myös rehtorin lahjomista, mutta hän pitää meitä jo muutenkin aika outoina*. Joten nyt vain odotellaan. Kesäkuussa ehkä saamme tietää, tai sitten taas vasta syyskuussa.

Tuntuu ehdottoman tärkeältä, että kaikki kolme ovat samassa koulussa. Vaikka he eivät päivien aikana juuri näe toisiaan, niin tieto edes siitä että ovat samassa rakennuksessa rauhoittaa sekä mua että poikia. Sen lisäksi kyse on logistiikasta. Kun kaikki koulut alkavat ja loppuvat samaan aikaan, en vielä toistaiseksi kykene olemaan kahdessa eri koulussa yhtä aikaa. Näin ollen olisi vain mahdotonta, että pienin veli olisi päivisin eri paikassa kuin isoveljet. Yksityisiä eskareita ei meidän kaupungissa ole, koska kaikki luonnollisesti laittavat lapsensa julkisiin heti 3-vuotiaina. Eli mikäli koulupaikka ei irtoa samasta paikasta missä veljet opiskelevat, on ainoa vaihtoehto oikeastaan… minä. Mutta, odotellaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

*Niin, miksikö se rehtori pitää meitä outoina… Kun esikoiselle haettiin siirtoa vuotta alemmalle luokka-asteelle, rehtori piti mulle pitkän luennon siitä, miten se onnistuisi vain jos lapsi olisi jollain tavalla jälkeenjäänyt. Olin olevinani tosi hauska, kun heitin, että ”ehkä se onkin, ettehän te voi tietää kun teillä ei ole yhteistä kieltä!”. Kävi ilmi, että rehtori ei oikein arvostanut tätä sarkasmia. Sen jälkeen en ole enää ns. heittänyt läppää reksin kanssa vaan mennyt asialinjalla.

ESPANJALAISESSA KOULUSSA

Muutama päivä ennen jouluaattoa alkanut joululoma päättyy huomenna. Pojat palaavat kouluun vietettyään yli kahden viikon loman vain ja ainoastaan sisällä sairastaen. Ainakin ovat melkein terveitä… Onneksi espanjalaiset pitävät juhlapyhistä ja vapaapäivistä, joten myös kevätlukukaudelle lienee luvassa ties minkä pyhimyksen kunniaksi vietettyjä lyhyitä lomia, ja myös pääsiäinen. Eikä se espanjalainen koulu mitenkään mahdottoman rankkaa ole lapsille ollut, vaikka tietenkin viisi tuntia päivässä pakollista kielikylpyä väsyttää. Kuitenkaan heiltä ei kauheasti vielä odoteta akateemisella puolella. Todistukset kuitenkin saatiin nyt syksyn päätteeksi. Ja oli sekin: Luokkien Whatsapp-ryhmissä alkoi kuhina heti kun todistustenjaon ajankohta ilmoitettiin. Ajattelin, että ne vaan haetaan toimistosta ja lompsin iltapäivällä koululle verkkareissani, mutta kävikin ilmi että kyseessä oli suorastaan juhlallinen tilaisuus, jossa opettajia lahjottiin ja käytiin hyvin yksityiskohtaisesti läpi kulunutta lukukautta. Ensi kerralla laitan mäkin ykköset päälle!

Eskarissa, infantilin viimeisellä luokalla oleva 5-vuotias sai myös oman todistuksensa. Sekä sellaisen seikkaperäisen oppimateriaalein mukana tulevan arviointilomakkeen, jossa rasti ruutuun-periaatteella arvioitiin onko lapsi hyvä vai onko parantamisen varaa esimerkiksi kuvakirjoituksessa, vertailussa, paikallisten juhlaperinteiden tuntemisessa, klassisesta musiikista nauttimisessa tai avunpyytämisessä. Sen lisäksi hän sai koululta aivan oikean todistuksen, jossa arvioitiin hyvä/parantamisen varaa-asteikolla mm. pärjääminen englanninopinnoissa, ympäristön tuntemuksessa, itsetuntemuksessa ja keskittymisessä. Kaikesta muusta lapsi sai kehuja ja kiitosta, paitsi kielellinen ilmaisu yllättäen jäi ”parantamisen varaa”-asteelle.

7-vuotiaan tokaluokkalaisen todistustenjako olikin vähän vakavampi paikka. Siellä vanhemmat olivat todella hermostuneita ja todistuksia, joiden arvosteluasteikko muistuttaa pitkälti suomalaista 1-10 asteikkoa (tässäkin neljä matalinta numeroa on hylättyä) syynättiin todella tarkasti. Me olemme jo varautuneet siihen, että esikoinen kertaa toista luokkaa myös ensi vuoden, sillä kielitaidottomana on oppiminen ja varsinkin säännöllisiin, noin kolmen viikon välein oleviin kokeisiin osallistuminen ollut haastavaa. Hän ei päässytkään läpi castellanoa eli kieltä ja kirjallisuutta, luonnontieteitä eikä yhteiskuntatieteitä. Muut aineet, kuten liikunta, englanti, matematiikka ja taideaineet (joiden sisältö meille on melkoinen mysteeri – ainakaan siellä ei paljoa taiteilla, kuulemma) menivät läpi. Erityisesti huvitti yhdeksikön arvosana, eli kiitettävä, uskonnonopetusta korvaavasta Valores sociales y civicos-aineesta. Kun kysyin, mistä moinen huippunumero niin kuulemma koko syksyn lapsi on vain piirtänyt niillä tunneilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Todistustenjaon yhteydessä vanhemmat lahjoivat opettajia. Tokaluokkalaisen opettaja sai, kuten aiemmin kerroinkin, lahjaksi paidan, laukun ja kengät! Tämä ei lakkaa huvittamasta mua. Eskarilaisen opettaja sai cestan, eli herkkukorin viineineen, kinkkuineen ja suklaineen. Itse olen onnellinen, kun koululta ei toivottavasti hetkeen tule askarteluläksyjä kotiin, sillä joulun alla väkerrettyjen (varsin rumien ja lähinnä äidin kädenjälkeä olevien) joulukoristeiden seurauksena glitteriä ja liimakökköjä löytyy vieläkin maton alta ja sohvatyynyjen välistä. Meitä peloteltiin etukäteen runsailla läksyillä: ihan hirveästi ei niitä tullut tässä syksyllä (tai sitten me emme vain tienneet niistä), mutta yllättävän paljon erilaista askartelutehtävää kyllä nakitettiin kotiin.

Omat kauhukuvat ghettokoulusta eivät käyneet ollenkaan toteen viime syksynä. Koulussa on kyllä niukasti resursseja, mutta siitäkin huolimatta tokaluokkalainen saa viikossa neljä tuntia espanjankielen yksityisopetusta ja myös keskimmäiselle tarjottiin mahdollisuutta puheterapiaan. Tokaluokkalainen pääsi retkellekin, kun juuri ennen joululomaa eka- ja tokaluokkalaiset vietiin naapurikaupunkiin elokuviin. Oli sekin show: Osa vanhemmista suhtautui tähän niin skeptisesti, että odotti koulun porttien ulkopuolella kun lapset lastattiin (tunti koulupäivän alkamisen jälkeen) busseihin ja videoivat sen todistusaineistoksi muille. Ylipäänsä olen huomannut, että vanhemmilla on tapana usein koulupäivän aikana käydä aidan takana kurkkimassa jälkikasvuaan. Muutamat ilmeisesti viettävät koko päivän läheisessä kahvilassa. Lapset tosiaan viedään portilla kello yhdeksäksi, ja kello 13.55 portit avataan uudestaan ja ensin päästetään pois eskarilaiset eli infantilin 3-5-vuotiaat ja sen jälkeen tasan klo 14 kello soi ja opettajat antavat alakoululaiset ovelta hakijoilleen; vanhemmille, isovanhemmille, tutuille…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eniten on tänä vuonna huvittaneet luokkien vanhempien keskinäiset Whatsapp-ryhmät. Niissä on aika villi meno, eikä siellä juuri hienostella. Jos jonkun vanhemman ”vapaamatkustus” ärsyttää, se sanotaan hyvin suoraan. Mä saan aika paljon anteeksi sillä, että olen ulkomaalainen ja symppaattisen eksoottinen kun ihmettelen mitä on ”hämähäkkikangas” (hämähäkinseittiä, tietenkin). Vanhemmat myös järjestävät yhteisiä menoja jonkun verran. Eskarilaisten äidit ja isät kokoontuivat joulun alla yhteiselle aterialle, joka venyi auringonnousuun: viimeiset humalaiset videot jaettiin Whatsapp-ryhmässä niihin aikoihin kuin meillä syötiin jo aamupalaa. Kaikenlaista muutakin draamaa ryhmissä on riittänyt, mutta hyvin vähän käsitelty lasten asioita. Mitä nyt aina välillä ihmetellään mitä tuli läksyksi. Huomenna siis takaisin oppimaan. Vihdoinkin.

KOHTI KAKSIKIELISYYTTÄ

Minulta on kyselty miten poikien kielitaito on kehittynyt ja ajattelin, että nyt kun olemme olleet puoli vuotta pysyvästi Espanjassa uskallan sitä jo vähän arvioida. Paitsi että kun pojat eivät mun kuullen juuri espanjaa puhu, mitä nyt saattavat moikata koulukavereitaan tai kiittää kaupassa! Lähtötilanne oli tietenkin se, että 3-, 5- ja 7-vuotiaat puhuivat jokainen muutaman sanan verran espanjaa (hola, gracias, abuela, churro) ja saman verran englantia (bye bye, thank you, Paw Patrol). Eli melko kylmiltään tänne tultiin ja ilman mitään kielikylpyä tai edes -suihkua isommat pojat pistettiin paikalliseen kouluun, jossa kuulemma vahtimestari osaa sanoa suomeksi ”hei hei Suomi-poika” ja sen lisäksi osa oppilaista ja muutama opettajakin osaa sanan sieltä, toisen täältä englantia.

Pojilla menee kuitenkin ilmeisesti aika hyvin. Olin eilen P:n kanssa hänen luokkatoverinsa syntymäpäivillä, missä Pampula viipotti vauhdikkaasti tarvitsematta äitiä tulkkaamaan. Ei hän selvästikään kaikkea ympärillä pälätettävää ymmärtänyt, mutta kommunikoi sujuvasti kaveriensa kanssa. Hänet otettiin hyvin leikkeihin ja kun opastin miten voi espanjaksi pyytää lusikkaa, hän kävi sitä sen kummemmin panikoimatta pyytämässä. Ihanasta eskarista kerrottiin, kuinka lapsen spontaani ”vale!”-huudahdus (hänen hermostuttuaan opettajan paasaamiseen) oli kirvoittanut aplodit luokkatovereissa, ja ilmeisesti hän ymmärtää ohjeet oikein hyvin. En tiedä, vaikuttaako tähän sopeutuvaisuuteen Pampulan tausta kielellisen kehityshäiriön kanssa. Hän on, valitettavasti, tottunut siihen ettei tule aina ymmärretyksi, ainakaan ensimmäisestä kerrasta. Hän on myös tottunut jankkaamaan tavuja ja kertaamaan asioita ja onkin siinä kärsivällinen ja kiltti. Hänen muistinsa on kyllä sellainen, että asiat yleensä unohtuvat noin kolmessa sekunnissa (paitsi lupaukset, ne hän kyllä muistaa, ulos saattaa lähteä alasti koska unohti pukea, mutta kyllä muistaa jos on ulkona luvattu käydä jäätelöllä!).

Ja vanhin, tuo täkäläinen tokaluokkalainen. No, kouluikäiselle on ollut tietenkin vaikeampaa sopeutua uuteen kieliympäristöön, etenkin kun on sellaista puheliasta sorttia joka tykkää analysoida ja vitsailla paljon. Tämä on näkynyt taukoamattomana puheripulina viiden tunnin koulupäivien jälkeen. Olen kuullut luokkatovereiden äideiltä, että esikoinen kuulemma ilmaisee itseään espanjaksi. Ihan en tarkkaan tiedä, kuinka hyvin, mutta ainakin kehitystä on nähtävissä. Hän myös lukee espanjaa hyvin, vaikkei tietenkään ymmärrä kaikkea lukemaansa. Koulun tarjoama yksityisopetus (neljä tuntia viikossa!) on tuottanut tulosta ja kertaamme päivittäin aakkosia ja kirjainten ääntämisen eroja suomen ja espanjan välillä. Hän viihtyy myös ihan yksin kahden tunnin piirustuskerhossa kerran viikossa ja haikailee enemmästäkin vapaudesta, surkuttelematta lainkaan mahdollista kielimuuria.

Kotihoidossa päivänsä viettävä kuopus on tietenkin kaikista vähiten kontaktissa natiivien kanssa, mutta kyllä hänelläkin alkaa tuo kielitaito kasvaa. Ja noin yleensä, tyyppihän alkoi puhuakin vasta alle vuosi sitten, joten emme edes odottaisi että hän hablaisi españolia tuosta noin. Hän laskee iloisesti espanjaksi hyppiessään portaita alas, toistaa nätisti sanoja ja selvästi ymmärtää jo jotain lastenohjelmista. Ensi vuonna hänkin aloittaa infantilin, ja varmasti ikäisensä seura auttaa. Hän on kuitenkin sen verran itsepäinen tomera tapaus, että saanee tahtonsa läpi vaikka mandariinikiinaksi jos on pakko.

Se, mikä kolmikon espanjankielen kehittymisen lisäksi on ollut hauskaa, on heidän parantunut englanninkielen taitonsa! Toki isoimmat myös opiskelevat sitä nyt koulussa (joskin opetuksen taso ei juuri tässä aineessa ole nostanut odotuksia järin korkealle) mutta jonkin verran varmasti myös vahvasti kaksikielinen (siis englanti-espanja) ympäristö on vaikuttanut. Englanti on aina ollut meillä se aikuisten salakieli, jolla on riidelty lasten kuullen tai supatettu salaisuuksia, mutta nyt esikoinen bongaa heti keskustelun sisällön ja toteaa viekas ilme kasvoillaan ”ai te suunnittelette jotain joululahjoja vai!”. Pitää varmaan vaihtaa ruotsiin, siinä olisi motivaatiota lapselle laajentaa repertuaariaan entisestään. Ylipäänsä siis kehitystä on nähtävissä monella rintamalla, ja suloisen luontevasti se näyttää lapsille tulevan. Eläköön kielitaito!