PITÄKÄÄ PERINTEENNE

Espanjahan on aika lailla umpikatolinen maa. Siellä kirkolla on syvään juurtuneiden traditioiden ja vahvan arkisenkin vaikutuspiirin lisäksi ihan älyttömän paljon poliittista valtaa. Se näkyi esimerkiksi La Líneassakin, kun paikallisesta museosta poistettiin valokuvateos, jossa miespari vihittiin avioliittoon. Niin, nyt te ajattelette että oliko se jotenkin visuaalisesti provokatiivinen – papilla possunaamari tai sulhaset pelkissä chapseissa – mutta ei, se oli siis kuin mikä tahansa kuvaus vihkitilanteesta, paitsi sulhasia olikin kaksi. Paikallinen pormestari käski sen poistettavaksi, kun se oli liian kriittinen ja loukkasi kirkkoa.

No, meillä ei henkilökohtaisesti ollut mitään ongelmia kirkon kanssa, kävinkin monta kertaa messuissa ja osallistuin uskonnollisiin kulkueisiin minkä kerkesin. Ja kaikista vähiten uskonnollisuus vaivasi koulussa: kun lapset aloittivat opinnot, rastittiin ruutuun osallistuvatko he uskonnonopetukseen vai elämänkatsomustietoa muistuttavan valores sociales y cívicos-oppiaineen tunneille. Kirkon väki ei käynyt esikoululaisten tai alakoululaisten luona, eikä kouluaikana käyty kirkollisissa tapahtumissa. Vapaa-ajalla vanhemmat toki veivät lapsiaan pyhäkouluihin ja osallistumaan comunión-uskontunnustuksiin, mutta huolimatta kirkon vankasta asemasta yhteiskunnassa koululaiset jätettiin kouluajalla rauhaan.

Siksi olenkin taas pyöritellyt silmiäni, kun suomalaiset ovat paheksuneet ihan lainmukaista päätöstä, että joulujuhla ei voi olla kirkollinen toimitus niin kuin eräässä kouvolalaisessa koulussa sattui vähän niin kuin vahingossa käymään. Olen itse räntännyt tästä jo aiemmin, ja jälleen kerran käydään samaa keskustelua – vaikka se on jumalauta jo ihan perustuslaissa. Eikä riitä, että apulaisoikeusasiamies vääntää asiaa rautalangasta mutta itse kirkkohallituskin on sitä mieltä, että nyt ei mennyt ihan nappiin. Tästä on kirjoittanut myös esimerkiksi Elsa, jolla on ikävän paljon omakohtaista kokemusta siitä, miten vaikeaa sitä lakia on noudattaa pienemmillä paikkakunnilla (vaikka itsekin olen päässyt muistuttelemaan siitä, miten asioista pitäisi tiedottaa ja miten vaihtoehtoja tarjota ihan jokaiselle, ei vain meille julkipakanoille).

Tänään vielä Maaseudun Tulevaisuus kertoi, että suurin osa kansalaisista on sitä mieltä että moinen laki on ihan höpöhöpö juttuja. Paitsi että kyseessä on aika paljon tahallista väärinymmärrystä (vielä kerran: kukaan ei kiellä joulukirkkoa, ei Enkeli Taivaan-virsiä ja voi niille lapsille kertoa Jeesuksestakin) niin en malta odottaa mistä laista otetaan huutoäänestys seuraavaksi. Haluatko maksaa veroja? Liikennevalot – pyöräilijäkommunistien kiusantekoa vai oikeasti muka tarpeellisia? Kysymystä kansa ei ihan ymmärrä, mutta vastaus kyllä löytyy.

Se, miksi palaan aiheeseen uudestaan ja uudestaan (mutta lupaan, en tämän jälkeen ainakaan vuoteen, jollei sitten saada aikaiseksi joku Suvivirsi-gate) on ne aivan läpipaskat perustelut, joita en vaan kestä. Lupaan tarjota vaihtoehdoksi jokaiselle, joka valittaa ateistien palkallisista vapaapäivistä kirkollisten pyhien aikaan sen, että vietän jouluni ilman yhtään kristillistä elementtiä pelkästään talvipäivänseisausta maallisesti viettäen, jos hän sitoutuu viettämään joulunsa vain Raamatusta löytyvien tapojen mukaan. Villi veikkaus, että silloin voi unohtaa tontut ja vihreät kuulat. Ja kun puhutaan jostain koko viiden miljoonan väestön läpileikkaavasta perinteestä… ei sitäkään ole. Ei, vaikka pienemmillä paikkakunnilla tietääkin että kaikki naapurit noudattavat juhlapyhien vietossa just samaa kaavaa kuin kaikki muutkin niin tervetuloa tänne rappiolaan, jossa ihmiset jouluisin tekevät töitä, bilettävät, unohtavat koko juhlan tai syövät tacoja aattona kinkun ja rosollin sijaan.

Mulla ei ole vieläkään mitään kirkkoa vastaan. Kaikenlaista fundamentalismia vierastan, mutta tiedostan sen, että Suomessa luterilaisella kirkolla on ollut aikanaan merkittävä rooli yhtenäiskulttuurin luomisessa ja tänä päivänä kirkko on kiinnostava mielipidevaikuttaja ja monille tärkeä apu – joko sosiaalinen ja henkinen tai ihan konkreettinen diakonissatoiminnan muodossa. Olen vienyt omat lapseni jumalanpalveluksiin ja messuihin, moskeijoihin ja synagogaan eksyimme kerran ja haluan heidän oppivan uskonnoista, niiden historiasta ja merkityksestä maailmassa. Mutta lukuvuoden päätösjuhlassa heidän tulisi voida keskittyä siihen, mikä kaikkia oppilaita yhdistää eikä niihin jakolinjoihin, joiden takia he jo kerran viikossa opiskelevat eri luokissa kuin muut luokkatoverinsa. Jos he haluavat osallistua joulujuhlan jälkeen vielä joulukirkkoon en sitä iloa heiltä kiellä, mutta sen on oltava lapsen tai perheen oma valinta, ei koulun tekemä päätös joka sotii yhdenvertaisuutta vastaan. Kerrankin asia, josta voitaisiin ottaa mallia Espanjan julkisista kouluista!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

HYVIÄ TEISTÄ TULEE

Kuopuksen kevätjuhla jäi väliin matkan takia. Se vähän harmitti; nykyinen päiväkotiryhmä hajoaa kevään päätteeksi ja ihana lastentarhaopettaja vaihtoi toiseen päikkyyn, ja hoitajatkin lopettavat meidän talossa. Keskimmäisen kevätjuhla oli eskarivuoden päätös, sympaattista sekoilua, jossa lapsista parasta oli jäätelö. Ehkä myös joistakin aikuisista. Esikoisen varsinaiseen kevätjuhlaan emme lopulta lähteneet, kun kävi ilmi että lapsi itse ei esiinny ja, noh, satoi kaatamalla. Ja tänään sitten oli todistustenjako.

Matkalla koululle juttelin tuttujen vanhempien kanssa kuluneesta lukukaudesta ja huomasin, etten juuri tiennyt mitään lapsen koulumenestyksestä. Hänen luokallaan oli käynyt huonompi tuuri ja viimeiset kuukaudet menty vaihtuvien sijaisten huomassa, ja viiden kuukauden ajalta oli tullut kaksi Wilma-merkintää, nekin aika ympäripyöreitä, ja kaksi matikankoetta kotiin allekirjoitettavaksi. Oletin siis että lapselle oli hommat hallussa, ja niinhän ne olivatkin: todistus oli mainio. Hyviä arvioita tärkeämpi tunnustus oli reilun kaverin stipendi, josta olimme ylpeitä niin minä kuin poikakin.

Koko päivän me vanhemmat olemme kilvoitelleet sosiaalisessa mediassa todistusten ja kukkien kanssa poseeraavien lasten kuvilla ja kehuilla. Ja ne ovat ansaittuja. Ne ovat ihania, ja asiaankuuluva päätös kouluvuodelle. Mutta samalla totesin, että en ole oikeasti kovin kiinnostunut tokaluokkalaisen todistuksesta. Mahtavaa, että se oli hyvä. Ajattelisin varmasti eri lailla mikäli lapsen koulunkäyntiin liittyisi haasteita tai huolta, mutta nyt läksyt on tehty ilman että olen vahtinut vieressä, tunneille ehditty ja siellä on ilmeisesti oltu ihan kiltisti. Ja jotain opittukin. Mutta olen itse elävä esimerkki siitä, että koulumenestys, varsinkaan alakoulussa, ei vielä määrittele elämää eikä sille pidä antaa liian suurta painoarvoa – kiittää saa ja kehua, mutta toivottavasti niitä ylpeyden aiheita muistetaan kuiskia lasten korviin myös muina päivinä vuoden aikana.

Tästä tulee helposti nyt kauheaa paatosta, anteeksi. Olen juonut vähän viiniä, olen vähän väsynyt, olen vähän pihalla siitä millainen kesä tästä oikein tuleekaan. Mutta jos jostain olen ylpeä tänä vuonna niin siitä, miten täysin epämusikaalisista vanhemmista syntynyt kuopus on oppinut komean kavalkadin klassisia suomalaisia lastenlauluja, kiitos varhaiskasvatus. Kuinka hän on löytänyt omia sydänystäviä ja alun tahmeuden jälkeen rakastaa päiväkotielämää, äitinsä helpotukseksi. Ja olen ylpeä siitä, että keskimmäinen selvisi keväästä, johon kuului esiopetuksen lisäksi paljon muitakin velvollisuuksia ja vaatimuksia hänelle, säilyttäen sen positiivisen perusolemuksen ja tsemppihengen, joka kompensoi hänen hieman hajamielistä taiteilijaluonnettaan. Ja olen ylpeä esikoisesta, joka on ottanut vastuuta omasta koulutyöstään, luottanut itseensä ja jaksanut käydä kerran viikossa pitkän koulupäivän päätteeksi vielä espanjantunneilla toisessa kaupunginosassa. Ja olen ylpeä itsestänikin, sillä olemme nukkuneet kevätlukukaudella pommiin vain kerran, lapset ovat olleet yhtä poikkeusta lukuunottamatta aina ajoissa, olen muistanut suunnilleen jokaisen retken ja melkein aina ollut oikeat liikuntakamatkin lapsella repussa. Hyvä me aikuiset, hyvä te lapset!

P6011466.jpeg

OUTO SUOMALAINEN KOULU

Kun olen noin tuhannen postauksen verran kummastellut espanjalaista, tai ainakin andalusialaista, koulujärjestelmää ja kulttuuria, niin tasapuolisuuden nimissä voin vähän ihmetellä kotimaistakin. Tai toki ajat ovat hieman muuttuneet niistä ajoista, kun itse opettelin ulkoa kertotaulua ja leikkelin sammakoita (luulen, ettei nykylapsille ole tarjolla moista luksusta), mutta onhan tämä suomalainen peruskoulu aika tuttu ja turvallinen – kuten olen monta kertaa kevään mittaan kehunut, sopeutuminen on sujunut naurettavan hyvin. Mutta miltä tämä näyttää niiden silmissä, jotka saapuvat Suomeen vaikka Espanjasta?

Esimerkiksi nyt Kevätpörriäinen. Meillä lapsi halusi ehdottomasti muutaman numeron myytäväkseen, rahankiilto silmissä. En todellakaan ole mikään curling-vanhempi, mutta kun olin muutaman tunnin kuunnellut lapsen myyntistrategian hiomista (johon sisältyi esim. liittoutuminen S-Marketin edessä Iso Numeroa myyvän itäeurooppalaisen miehen liikekumppaniksi) olin jo valmis ostamaan häneltä kaikki kappaleet. Jos espanjalaiset äidit kuulisivat siitä, että 8-vuotias näkökulmasta riippuen joko saa tai joutuu kaupittelemaan lehtiä (joiden sisältö on sekin lapsityövoimalla työstettyä) niin tätä kauhisteltaisiin kollektiivisesti. Lapset kerjäämään, yksin lähestymään vieraita aikuisia!

Ja miten paljon purnasin WhatsApp-ryhmistä, joissa jokaista esiintymisasua hiottiin sukkien saumojen väriä myöten! Ja vannoin, etten ikinä valita kun pääsen Wilman vaikutuspiiriin ja tiedotus tapahtuu suomalaisen suorasanaisesti. Noh. Kävi tietenkin niin, että jossain Wilman viikkoviestissä ohimennen mainittiin, että lapsilla ois Kirjan päivänä naamiaiset. Ja kun siitä ei tullut 1200 huolestunutta WhatsApp-viestiä, unohdin koko asian. Kunnes edellisenä iltana lapsi vienosti muistuttaa, että huomenna pitäisi sitten mennä kouluun naamiaisasussa. Mikä déjàvu niihin aikoihin kun illalla kello kymmenen kerrotaan että seuraavana päivänä kouluun tarvitaan kolme kirkkaankeltaista jätesäkkiä, yhdeksän punertavaa vaahteranlehteä ja vihreää villalankaa. Paitsi että meillä päin ei ole edes kiinakauppoja.

Varmasti missä tahansa muussa maailmankolkassa pienten koululaisten itsenäisyys järkyttäisi. En saata lasta kouluun, vaan sinne se lähtee omin nokkinensa liian iso reppu selässä, kännykkä ja avaimet taskussa. Onneksi sentään teen töitä kotona, joten ei tarvitse arvailla muistaako se ylipäänsä lähteä. Ja kotiin se tulee kun tulee – joskus iltapäiväkerhon, joskus kaverien kautta. Jos mitään viestiä ei tule Wilman kautta (meillä on keväältä tasan kaksi ympäripyöreää tuntimerkintää), joudun luottamaan lapselta saatavaan informaatioon. Joka yleensä on tasoa ”ihan okei”. Jos tulisin Suomeen Espanjasta ja yhtäkkiä intensiivisen yhteydenpidon tilalla olisi vain pohjalainen hiljaisuus, jossa tiedotetaan sitten kun on jotain oikeasti tärkeää tiedotettavaa, epäilisin luultavasti lapsen koko koulunkäyntiä.

Kun Espanjassa pääsimme mukaan luokkien viestiryhmiin, jokainen kävi reippaasti esittäytymässä ja vanhempien keskinäinen kommunikaatio olisi todella kiireistä kaiken aikaa. Täällä en ole tavannut vielä yhtään luokkakavereiden vanhempaa koulun kautta, onneksi osa on tuttuja päiväkotiajoilta. Olen itse yrittänyt tänä vuonna auttaa naapurustoon Pohjois-Afrikasta muuttanutta perhettä, jonka lapset ovat melkein saman ikäisiä kuin meidän pojat, selittämällä mahdollisimman hartaasti eri käytäntöjä, sillä en oikein tiedä mitä itse olisin tehnyt jollen olisi voinut muilta vanhemmilta kysyä tyhmiä kysymyksiäni vuosi sitten. Luonnollisesti viestintä on pääasiassa opettajan vastuulla, mutta esimerkiksi meillä koululaisella on viimeisen kuukauden ajan ollut sijainen, josta en tiedä kuin nimen (ja lapsen arvion iästä, jonka toivon olevan reippaasti alakanttiin).

Kun oma arki vielä vähän asettuu, on tavoitteena lähteä mukaan johonkin maahanmuuttajaperheille suunnattuun ystävätoimintaan. Siinä missä olen ollut itse onnellinen luoviessani taas suomalaisen byrokratian parissa, olen muiden esimerkkien (esim. täällä!) ja oman expat-kokemuksen myötä alkanut ymmärtää ettei edes tämä hyvin järjestäytynyt suomalainen systeemi ole mikään unelma kielitaidottomalle, joka ei tunne jokaista virastoa, lomaketta tai esimerkiksi tukimuotoa. Saati sitten, että tiedettäisiin mitä kouluun tarvitaan kun viestissä lukee lyhyesti ja ytimekkäästi ”pesiskamat”, mitä tarkalleen ottaen tarkoittavat ”pienet ja terveelliset eväät”, ja oltaisiin perillä kaikista mahdollisista vapaapäivistä. Voin vain kuvitella sen kulttuurishokin kun pöllähtää keskellä suomalaista peruskoulua edes toisaalta Euroopasta, saati kauempaa. Paluumuuttajina pääsimme aika helpolla, mutta kuulen aina mielenkiinnolla muiden kokemuksia siitä, miltä suomalainen systeemi on tuntunut ulkomaan vuosien jälkeen.

VIIMEINEN KOULUVERTAILU

P3280510.jpg

Saatan huijata heti otsikossa, sillä voi olla, että joskus iskee vielä into vertailla suomalaista ja espanjalaista koulujärjestelmää – edellyttäen, että siitä olisi vielä jotain uutta sanottavaa, aika hyvin sitä on tässä jo tullut vatvottua. Mutta ehkä nyt viimeisen kerran summaan suurimmat erot nyt, kun olemme päässeet kunnolla sisään myös suomalaiseen koulujärjestelmään. Esikoinen on Suomessa tokalla, keskimmäinen esikoulussa ja kuopus ensimmäistä kertaa elämässään ihan tavan päiväkodissa. Ja kaikki ovat hurjan tyytyväisiä tähän tilanteeseen.

P3280506.jpg

Suomalainen tasapäistäminen on tuntunut todella lohdulliselta sen jälkeen, kun viime syksynä 8-vuotiaan siirryttyä Espanjassa kolmannelle luokalle kävi selväksi, että kaikki vanhemmat joita yhtään kiinnostaa oman lapsen koulumenestys eivät suinkaan jätä sitä (kunnallisen) koulun vastuulle. Siinä missä me iltapäivisin lähinnä pyörittiin leikkipuistossa, oli esikoisen luokkakavereista monella varsin tiukka aikataulu: Viisituntisen koulupäivän päätteeksi kotiin lounaalle ja siitä particulares-tunneille kaupunkiin. Näillä tunneilla lapset opiskelivat valikoituja aineita, kuten kieliä tai matematiikkaa, yksityisopettajan johdolla yleensä pienryhmissä. Vanhemmat, jotka veivät lapsiaan lisäopetukseen iltapäivisin, pitivät aivan itsestäänselvänä että tämä oli välttämätöntä jotta lapsi pääsisi joskus kiinni jatko-opintoihin.

P3280505.jpg

Näin nössöäidin näkökulmasta systeemi tuntui brutaalilta. Olin kyllä aavistellut, ettei espanjalainen opetussuunnitelma ole ehkä mikään maailman tehokkain, mutta jo itsessään ne 8-vuotiaan viisituntiset koulupäivät yhdellä puolen tunnin välitunnilla (jossa piti ehtiä syödäkin) tuntuivat raskailta, etenkin kun läksyjä tuli päivittäin. Ja sekin, että 3-vuotiaalla oli samanlainen lukujärjestys. Ja tietenkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta surullisinta on se, että vanhempien aktiivisuudella on niin suuri rooli lapsen koulumenestyksen kannalta. Suomalaisessa systeemissä on taatusti runsaasti parantamisen varaa, mutta näen sen kuitenkin sellaisena, joka antaa enemmän eväitä niillekin lapsille, joiden kotona ei tähän asiaan panosteta. Koulupäivät voisivat olla Suomessa hieman pidempiä tai niihin voisi yhdistää harrastustoimintaa enemmän, jotta kovin nuorilla ei olisi yksinäisiä iltapäiviä, mutta arvostan myös suomalaisen koulun vapautta: välitunteja, liikunnan ja raittiin ilman merkitystä, ruokatuntia jonka aikana ehtii syödä rauhassa – ja saa vielä maksuttoman, ravitsevan aterian.

P3280513.jpg

En ole vielä malttanut lähteä lasten Espanjan luokkien Whatsapp-ryhmistä. Ne ovat parhaimmillaan toimineet hyvänä terapiana kun ikävä on kasvanut liian kovaksi: Kun lapset karnevaalien aikaan järjestivät noin kolme minuuttia kestävät lauluesitykset, jokaisessa ryhmässä vaihdettiin valehtelematta noin 2000 viestiä siitä, millaiset asut lapsilla olisi. Toisaalta Espanjassa kaipaankin juuri sitä yhteisöllisyyttä. Koulun porteilla seisoessa, syntymäpäiväjuhlissa ja vanhempainilloissa muihin äiteihin ja isiin tuli tutustuttua todella hyvin, ja heitä olen ikävöinyt runsaasti. Esikoisen luokalla tunnen kyllä lapset ja monet vanhemmatkin, mutta vain sen onnenpotkun ansiosta, että hän pääsi samalle luokalle jossa puolet lapsista olivat aikoinaan jopa samassa päiväkotiryhmässä kuusi vuotta sitten.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

6-vuotiaan (tai oikeastaan jo 7-vuotiaan) kohdalla olen ollut helpottunut siitä, että Espanjan ekaluokan jälkeen otettiin monta harppausta taaksepäin kun palasimme Suomen eskariin. 6-vuotiaana sen oikean koulunsa aloittavien osa tuntui tosi kovalta, sillä vaatimukset esimerkiksi paikallaan istumisen, tavaroista huolehtimisen ja keskittymisen suhteen olivat todella kovat Espanjassa. Siinä missä nyt keskimmäisen päivät ovat sudokujen ratkaisua, rakentelua ja leikkimistä, Espanjassa levottomia lapsia seisotettiin nurkassa ja viiden tunnin koulupäivään kuului valtava määrä kaunokirjoituksen treenaamista ja ulkoa opettelua eri aineissa. Jonkinlaista välimuotoa haikailen, jossa lapsista leivottaisiin vähän valmiimpia kouluun täällä Suomessa, mutta Espanjassa heille annettaisiin mahdollisuus olla lapsia. Toisaalta koulun ulkopuolella roolit ovat juuri toisin päin: espanjalaislapset eivät edes saa olla yksin kotona alle 12-vuotiaina, saati sitten että kukaan haluaisi jättää lapsiaan yksin, kun taas suomalaisilta ikätovereilta odotetaan jo aika paljon itsenäisyyttä, omatoimisuutta ja pärjäämistä.

P3280511.jpg

Niin kuin olen aiemminkin todennut, uskon, että lopulta espanjalaisten ja suomalaisten lasten eväät elämään ovat erilaiset, mutta aivan yhtä hyvät. Kulttuurierot ja koulutuksen tason vaihtelut tasaantuvat, ja lapsuudenkodin merkitys on huomattava molemmissa maissa. Suomessa kuitenkin olen päässyt helpommalla, sillä saan yleensä iltapäivällä kotiin lapset, jotka ovat saaneet sopivassa suhteessa leikkiä ja varhaiskasvatusta, kunnon ruokaa ja liikuntaa, eikä läksyihinkään mene tuntitolkulla viikossa. Wilmastakaan en voi valittaa, hyvin on toiminut, eikä vanhempia juuri vaivata ”turhaan”. Mutta veikkaan, että muunlaisiakin tunteita herää kun kesäkuussa pääsemme vierailemaan lasten vanhaan kouluun, tämä on jo rehtorinkin kanssa sovittu. Koska olihan siinä puolensa.