Hah, kerrankin ei tarvitse blogiin pohjustaa yhtään miksi elämä on juuri nyt niin outoa kuin se on – sitähän se on kaikilla! Se on syönyt vähän kirjoitusintoakin: kun oma, kaikin puolin kummallinen tilanne ei ole millään tavallaan erityislaatuinen olen lähinnä tyytynyt päivittelemään Instagramin puolella. Siellä on jaettu vertaistukea ja meemejä, ja ihan oma ihmiskoe onkin että naurattavatko kaikki karanteeniaiheiset vitsit vielä pääsiäisen aikoihin. Varsinkin jos silloin sosiaalisen eristäytymisen aikakausi saa jatkoa eikä juhlavaa päätöstä.

Meillä koululaiset jäivät kotikouluun jo viikon alussa, eli takana on nyt viisi päivää intensiivistä Wilma-viestintää, ympän tunnin korvaamista luontodokumenteilla ja rukouksia päästä takaisin kouluun. Tilanteeseen on kyllä sopeuduttu kiitettävästi – lapset ehdottomasti paremmin kuin vanhempansa. Meillähän kävi vähän ”onni onnettomuudessa”, sillä koronatilanteen eskaloiduttua lasten isän Suomen-visiitin aikana hän jäi meille jumiin – kuukaudeksi. Siinä missä entisen avioparin osalta tästä tilanteesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, niin lasten koulunkäynnille tämä tietysti on loistojuttu: apuna on aikuinen, jolla ei samalla paina omat (etä)työt päälle.

Kun valmiuslaki astui voimaan, voimaannuin välittömästi: tätä olikin jo harjoiteltu koko vuosi! Lapset ovat sairastelleet koko talven vuoron perään niin, että tällä vuosikymmenellä meillä ei ollut alla vielä yhtään ”normaalia” viikkoa, jolloin kaikki perheen koululaiset tai viskari olisivat olleet jokainen joka arkipäivä normaalisti opetuksen tai varhaiskasvatuksen huomassa. Olen tehnyt jo vuosien ajan kaikki työni ns. etätyönä, eli kotoa käsin (ja joinain aikoina, joita nyt haikeasti muistelen, myös kahviloissa ja kirjastoissa istuskellen), joten siinäkin siirtymä oli suorastaan saumaton.

Sen lisäksi tämä tilanne muistuttaa kovasti kesiä Espanjassa. En oikeastaan koskaan blogin puolelle edes purkanut sitä pahinta ahdistusta, mitä pitkät heinäkuut Etelä-Espanjassa aiheuttivat: lasten isä oli töissä, minä ja kolme poikaa kotona ilman mitään aktiviteetteja. Emme tunteneet tarpeeksi hyvin ketään ja koulukaverit olivatkin pääasiassa mummoilla, tädeillä, serkuilla tai kesäleireillä, ja me olimme keskenämme. Koska ulkona oli niin järkyttävän kuuma, puistoon ei voinut mennä sillä liukumäestä sai palovammoja ja rannalle lapset jaksoivat kävellä kerran päivässä, mutta eivät oikein sielläkään viihtyneet – oli niin tukalaa, meri täynnä meduusoja ja muutenkin lähinnä kiinnosti jäätelönsyöminen ja riitely. Ja yritin samalla tehdä töitä ja opiskella. Tietenkin silloin lempeät kesäillat toivat tasapainoa, kun päästiin skuuttaamaan, sosialisoimaan, syömään ulos katetuille pöydille, mutta kyllä ne päivät olivat aika pitkiä.

Me selvisimme niistä kesäkuukausista, ja nyt me varmaan selvitään tästäkin: kotitehtävien ansiosta meillä on jopa jotain järkevää tekemistä, oma pieni piha, mahdollisuus soitella videopuheluja kavereille. Ja tässä toinen lohdun sana kaikille niille, jotka näkevät netissä muiden askartelemia lukujärjestyksiä ja tuntevat ahdistusta ja alemmuutta kun ei itse veny sellaiseen: suomalainen alakoulu – niin kuin ei minkään maalainen alakoulu – ei ole mikään Yale eikä yksikään lapsi jää toivottomasti jälkeen akateemisessa osaamisessaan vaikka eläisi kesälomaan asti aivan pellossa. Esikoiselta jäi käytännössä katsoen koko ensimmäinen kouluvuosi käymättä: hän meni Espanjassa 7-vuotiaana 2. luokalle, yritti ummikkona oppia kielen ja ehkä sitten juuri ennen ensimmäistä kesälomaansa alkoi ymmärtää muutakin kuin matematiikkaa. Suomessa hän ilmestyi tokalle luokalle kesken lukuvuoden, ja koulumenestys on ollut sellaista että tekisi mieli vähän leuhkia (en kuitenkaan leuhki, koska se ei ole millään tavalla mun ansiota). Nyt on hyvä aika mennä sieltä mistä aita on tosi matalalla, oli kyse sitten duuneista, lasten koulunkäynnistä tai siitä, jaksaako aamulla pukea rintaliivit.

Aiomme mennä tällä metodilla eteenpäin. Teen töitä kun pystyn: usein aamupäivisin niin, että lapset tekevät samalla sellaisia koulujuttuja joissa voin tarvittaessa auttaa jos itsellä ei ole mitään kriittistä kesken. Työpalavereita hoidan toimistossani, joka sijaitsee saunan ylimmällä lauteella. Katsomme Avaraa luontoa ja Youtubesta Olipa kerran-animaatiosarjoja, joista varsinkin immuunijärjestelmäjakso on huikean ajankohtainen! Omat työpäivät jatkuvat yleensä iltaisin kun lapset ovat nukkumassa, eikä sellaista omaa, itsekästä aikaa ole juuri ollut jaossa, mutta senkin aika koittaa. Silloin kun oikein hapottaa ajattelen etenkin sosiaali- ja terveysaloilla olevia, jotka ovat etulinjassa, paitsi tartuntariskin puolesta myös luopuessaan mahdollisista lepoajoista ja lomapäivistä jos shit hits the fan. Ja tietenkin kun oikein hapottaa niin syön salaa suklaata tai juon viiniä. This too shall pass.

Hallituksen suositukset, määräykset ja se, miten perheet niitä tulevat tulkitsemaan jatkossa jännittävät. Meiltä löytyy kotoa yksi erityisen tuen tapaus, joka kyllä hyötyisi lähiopetuksesta, mutta toistaiseksi on tuntunut paremmalta vaihtoehdolta yrittää hoitaa koulutus kotioloissa. Lapset ovat olleet yllättävän ymmärtäväisiä vallitsevia olosuhteita kohtaan ja siinä on auttanut se, että olen voinut perustella tilanteen sillä, että kaikki ovat samassa jamassa. Jos nyt uusien päätösten myötä iso osa luokkakavereista palaakin lähiopetukseen, siinä luultavasti laskee ”kotikoululaisten” motivaatio melkoisesti. Puhumattakaan siitä millaista säätöä se tulee olemaan opettajille, järjestää opetusta monella rintamalla. Hopeareunuksena kaikessa tässä on kuitenkin se, että nyt ehkä ne kaikista vaikeimmassa (perhe)tilanteessa olevat lapset pääsevät kouluun missä on aikuinen katsomassa perään ja ainakin yksi lämmin ruoka päivässä. Toivon, että me muut maltetaan himmailla. Enkä mene tähän sen enempää, sillä uskon että kaikki perheet joutuvat tekemään todella paljon päätöksiä sen suhteen, kuinka paljon kodin ulkopuolella liikutaan ja haluan ajatella, että me kaikki ollaan nyt tässä yhdessä.