LASTEN KANSSA IRTI MAASTA-KESKUKSESSA

Esikoinen kävi aikoinaan kumminsa kanssa Tampereella Irti Maasta-keskuksessa Tullitorilla, ja oli lumoutunut. Hän kun on perinyt multa korkeanpaikankammon ja oli ollut vähän varautunut, mutta olikin ylittänyt itsensä. Niinpä lapsen silmät syttyivät kun kävi ilmi, että samanlainen kiipeilykeskus oli avattu metroradan varrelle, Kalasataman surullisen kuuluisaan kauppakeskukseen Rediin – siellä voi kiipeilysession päätteeksi järjestää seuraavaksi ohjelmanumeroksi eksymisen, sillä kahdessakaan vuodessa en ole siellä oppinut navigoimaan.

Mäkin lupauduin voittamaan pelkoni ja kiipeilemään lasten kanssa, joten suunnattiin sinne eräänä sunnuntaina koko porukan voimin: minä ja 6-, 8- ja 10-vuotiaat nuorisolaiset. Ja nyt täytyy sanoa, että vaikka meillä oli todella hauska kiipeilysessio, oli näin erityisaikoina järjestelyissä niin paljon moitittavaa että postaus meinasi jäädä kirjoittamatta. Kirjoitin asiasta palautetta yritykselle, mistä sain nopean ja pitkän vastauksen. Halusin nähdä, puututaanko epäkohtiin (jotka kuulemma pääasiassa johtuivat henkilökuntavajeesta), ennen kuin kirjoitan. Niinpä kävin vielä syyslomaviikolla nuorempien kanssa testaamassa Irti Maasta-kiipeilykeskuksen uudestaan, ja tällä kertaa kokemus oli paljon parempi.

Tunnin kiipeily maksaa 16 euroa per henkilö, ja se sisältää opastuksen varttia ennen ennakkoon varattavan kiipeilyajan alkua sekä valjaat. Kiipeillä voi joko sisäliikuntakengillä tai sukkasillaan, tai tosi pro’t tietenkin käyttävät kiipeilykenkiä. Valjaat ovat itsevarmistavat, eli kiipeily seinillä (jotka ovat siis jokainen pari metriä leveitä pätkiä, joissa on oma teemansa ja eri tasoisia otteita) tapahtuu itsenäisesti. Ensimmäisellä kerralla neljäsluokkalainen ymmärsi valjaiden kiinnittämisen jujun, ja toisella kertaa myös nuoremmat oppivat kiinnittämään ja irrottamaan itsensä kiipeilypisteeltä. Mutta ensimmäisellä kerralla aikuisen apua varmasti tarvitaan.

Tunti oli juuri sopiva aika seinien valloituksiin. Siinä ajassa loppui lapsiltakin käsivoimat. Hinta-laatusuhde on tällä touhulla todella kohdallaan. Lapset pystyivät valloittamaan lähes jokaisen seinän ja haastetta riitti aikuisellekin – varsinkin jos ei uskalla laskeutua valjaiden varassa vaan peruuttaa takaisin lattialle. Lasten suosikki olivat viiteen metriin kohoavat tolpat, ja mäkin uskalsin ylös asti (ja alas, peruuttaen, mikä sai alhaalla jonottavat lapset lievästi sanoen hermostumaan). Pidän todella paljon tällaisesta toiminnallisesta tekemisessä, missä on tarjolla paljon onnistumisen kokemuksia. Aikuisella tuntui ojentajissa seuraavana päivänä.

Kritiikki ensikäynnillä liittyi ruuhkaan; tällä hetkellä kiipeilyhetkeen voi osallistua maksimissaan 25 henkeä ja meidän kanssa samaan aikaan oli kiipeämässä mm. synttäriporukka, jolla ei ollut tarpeeksi apuna aikuisia. Henkilökuntaa, joka sinällään on pirteää ja ystävällistä, ei riittänyt ohjaamaan tai auttamaan ja lopulta meillä oli monta eri seuruetta lapsia ja aikuisia sekoilemassa pienellä alueella. Sen lisäksi käsidesiä ei ollut tarjolla eikä korona-ajan ohjeistuksia käyty läpi.

Yritys vastasi palautteeseen asiallisesti ja kiitettävän ripeästi. Niinpä kun syyslomalla arkiaamuna palasimme Redin Irti Maasta-puistoon, oli (omalla tavallaan) ilo että vastassa oli henkilökunta kasvomaskeissa. Meidän lisäksi kiipeilemässä oli tuolloin vain kaksi muuta henkilöä, eli uskallan suositella noita aikaisia arkivuoroja ja välttämään sitä sunnuntai-iltapäivää.

Olen todella iloinen, että on tällaisia matalan kynnyksen liikuntapaikkoja hyvien kulkuyhteyksien päässä ja toivon, että meillä säilyy kiipeilypaikka lähellä kotia korona-aikojenkin yli. Lapsille tämä nousi ehdottomasti yhdeksi suosikkiaktiviteeteista, ja ymmärrän kiipeilyn viehätyksen myös aikuisille – toki en itse aio enää koskaan mennä kiipeilemään, koska viihdyn paremmin mukavuusalueellani.

PÄÄOMANI – KÄVIN TEATTERISSA

Perjantaina kävin pitkästä aikaa aikuisten teatterissa aikuisten kanssa. Aijjai. Yhteen aikaan oli enemmän sääntö kuin poikkeus että kävin katsomassa jokaisen KOM- ja Q-Teatterin uuden esityksen, mutta viimeiset vuodet teatteriharrastus – siis kävijänä, lavalle ei ole kaipuuta – on kärsinyt tästä muusta elämästä. Nyt kuitenkin Töölössä sijaitsevan Q-Teatterin uusin tuotanto, Pääomani, kutsui jo pelkän nimensä perusteella katsomoon. Mukaan suostuivat vielä sosiologi, taidealan työläinen ja ilmastoaktivisti, eli ihan täydellinen seurue kun mennään katsomaan luokkayhteiskuntaa käsittelevää kantaesitystä.

49514792378_a957dc3438_c.jpg

Vetovoimaa ei yhtään vähentänyt pääosan Nainen eli loistavan lahjakas Eero Ritala, jonka taisin nähdä ensimmäistä kertaa lavalla joskus Kaspar Hauserin (muistatteko: senhän pitäisi olla oikea sukupolvikokemus?) aikoihin ja jota olen enemmän tai vähemmän salaa fanittanut siitä asti. Lasketaanko Instagramissa stalkkaaminen salaiseksi? Ja ennen kuin alan avautua Pääomastani enempää niin sanon sen, että hellyyttävän vaivaantunut ja vaivaannuttava Nainen on Ritalalta loistava suoritus. Kyllä, kyllähän meitä yleisössä nauratti se klassinen mies pukeutuu naiseksi-touhu, varsinkin kun Ritalan Nainen pussaili Tommi Korpelan kanssa, hih hih, mutta olisi oikeastaan herkullinen tilaisuus analysoida miksi mies naisena teki tästä roolista jotenkin tarkemman ja toi fokuksen juuri siihen sisäiseen maailmaan, jota Ritala toi esiin pienin, neuroottisin elein.

49515534277_6ff5f9418d_c.jpg

Huikean Ritalan lisäksi rooleissa nähdään Tommi Korpela, Lotta Kaihua sekä Laura Rämä. Sen ohjannut esityksen kirjoittanut Milja Sarkola yhdessä Katariina Nummisen kanssa, ja lyhyesti näytelmä käsittelee rahaa, varallisuutta ja sitten…etenkin toisessa näytöksessä muunkinlaista pääomaa – tämä sai Pierre Bourdieun fanit kiemurtelemaan innosta penkeissään. Muutama käytännön asia: Esitys kestää väliaikoineen n.2,5 tuntia JA jotta siitä saa kaiken irti, täytyy osata ruotsia ja englantia. Jos olisin osannut varautua tähän olisin lukenut vähän kouluruotsia pohjalle, koska edellisistä kursseista on jo aikaa, mutta sanotaan näin että aika auttavallakin kielitaidolla pärjäsi. Peruslippu maksaa 35 euroa ja monet eri ryhmät saavat alennuksia. Hinta-laatusuhde on aivan kohdallaan, kun kyse on hengen ravinnosta, voiko sen arvoa nyt edes mitata. Tai esityksen Nainen kyllä voisi, koska hän laski kynä sauhuten kaikki vihreiden linssien jakamisesta alkaen. Yhtä aikaa koomista ja traagista.

49525315508_137fa124ee_c.jpg

Esitystä voi tuskin katsoa pohtimatta samalla omaa suhdettaan rahaan ja omaa yhteiskuntaluokkaansa. Esityksen ensimmäinen puoliaika vietetään pankissa ja Naisen perhearjessa, jossa jatkuva budjetointi tuottaa päähenkilölle perverssiä tyydytystä, ja jälkimmäisessä näytöksessä siirrytään taiteilijaresidenssiin, jossa luovutaan virallisista vaurauden merkeistä ja mitataan arvoa muiden pääomien kautta. Toisten mielestä ensimmäinen näytös oli liian pitkä, itselleni toinen näytös taas jätti vähän keskeneräisen olon, mutta kaiken kaikkiaan kokemus oli keskivertoa parempi, vahva kahdeksan puoli, ehkä jopa yhdeksän miinus. Hykerryttävä henkilögalleria, osuvaa kritiikkiä koko talousjärjestelmää kohtaan, surullisia havaintoja yksilöistä, ihmissuhteista ja rahan vallasta määritellä meidät. Esityksiä on luvassa toukokuun puoliväliin, joten tässäpä yksi ohjelmanumero kevättä odotellessa.

Kuvat: Q-Teatteri

HELSINGIN HALVIN BRUNSSI?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mikonkadulla sijaitsevan kahvila Roasbergin brunssi pääsee ehdottomasti Stadin halvimpien brunssipöytien listalle. Sunnuntaisin kello kahdestatoista neljään aivan ydinkeskustassa tarjoiltava kattaus herätti paljon tunteita – mutta myös täytti vatsan! Aloitetaan vaikka sillä, että Roasbergin asiakaspalvelu on ollut aiemmin ja oli nytkin todella sydämellistä ja avuliasta. Tämän olen todennut aiemminkin käydessäni siellä kahvilla, ja eräs ystävä vannoo Roasbergin salaattilounaiden ja henkilökohtaisen palvelun nimiin. Siksi olikin iloinen yllätys tämä tällainen matalan kynnyksen brunssi, jonka moni kahvilavieraskin valitsi sen ollessa esillä, vaikkei se ilmeisesti alkuperäiseen suunnitelmaan kuulunut. Suosittelen kuitenkin pöytävarausta, varsinkin isommalle seurueelle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Roasberg sijaitsee lähes suoraan Rautatieasemaa vastapäätä, mutta se ei ole keskeisestä sijainnistaan huolimatta levoton vaan oikeasti todella viihtyisä. Vaikka paikka oli melko täynnä, ei tullut ahtaanpaikankammoa enkä kuullut naapuripöydän juttuja – eivätkä he toivottavasti meidän. Lisäpisteitä hyvin valitusta taustamusiikista. Sen lisäksi ruoat oli katettu kauniissa tarjoiluastioissa ja esillepanoon panostettu, mitä aina arvostan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alle 20 euron hinta buffetista tuntui todelliselta lottovoitolta, varsinkin kun edellisen kerran maksoimme kympin enemmän ja petyimme tarjontaan. Hinta korreloi toki odotusten kanssa: nyt annoin anteeksi paljon sellaista, joka kalliimmalla brunssilla olisi herättänyt pyhää vihaa brunssiammattilaisessa. Esimerkiksi mehut: en tiedä kannattaako niitä tarjoilla ollenkaan jos kyse on tiivistemehusta, kuten tässä tapauksessa. Selviän vielä ilman tuorepuristettua mehua, mutta tiivistemehu vie liian voimakkaasti eskarin kesäretkille, en halua sitä makumuistoa sunnuntaiaamupäivääni. Toisaalta, lasi skumppaa maksoi alle 5 euroa, ja sehän vie jo ihan toisenlaisiin musiteloihin!

Brunssikattaukseen kuului yhden pöydän verran kylmiä ruokia, sekä muutama lämmin ruoka. Kylmästä pöydästä löytyi melko lailla perustarjontaa, joskin ilahduin siitä että painopiste oli vegeruoassa ja tarjolla oli paljon erilaisia kasvisproteiineja. Valikoima oli riittävän runsas salaatteineen, antipastoineen ja lisukkeineen, mutta mitään mieleenpainuvia makuelämyksiä ei jäänyt käteen. Hyvä hinta-laatusuhde näkyi siinä, että mitään alusta loppuun käsintehtyä, harkittua tai innovatiivista ei pöydästä löytynyt vaan luotettavia tasavarmoja ratkaisuja, kuten punajuurta vuohenjuustolla tai ravioleja, jotka olivat kyllä kylmänä melko limainen kokemus. Yritystä oli, ja kiitosta vielä siitä että ruoat oli selkeästi merkattu ja ne eivät missään vaiheessa loppuneet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lämpiminä ruokina oli vegaanille sopivaa sienijuttua (pahoittelen, en perehtynyt ruokaan tarkemmin koska en itse syö sieniä) ja lämmintä teriyakilohta, jota kävin häpeilemättä santsaamassa: buffetklassikko oli saanut ihanan kastikkeen, ja se maistui loistavalta. Leivät ja levitteet, eli hummus ja muutama muu tahna, olivat erinomaisia. Nälkä ei siis jäänyt, vaikka kylmät ruoat jättivätkin vähän nyyttärimäisen fiiliksen: joku oli tuonut oliiveja, joku chilillä maistettua Murua (joka rehellisesti sanoen oli kuivinta kasvisruokaa mitä olen aikoihin syönyt), toinen taas heittänyt purkin linssejä ja papuja yhteen ja vähän päälle persiljaa ja voilà, siinä meillä on salaatti! Lämpimät ruoat olivat sen verran ruokaisia ja näistä kaikista syntyi maukas kokonaisuus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos brunssi olisi ollut kalliimpi, olisin varmasti mutissut makeasta tarjonnasta: hedelmiä, kuten aina, ja mille feuille leivoksia (jotka eivät sopineet esimerkiksi vegaaneille tai laktoosi-intolerantikoille). Hyvin ahmitun suolaisen brunssin jälkeen pala leivosta, muutama hedelmä ja kuppi kahvia (johon sai mm. kauramaitoa) oli juuri sopiva päätös, mutta itse hifistelen mielelläni myös jälkiruokien kanssa (oih, nyt tuli ikävä Ruplan kakkupöytää!). Tästä ei siis jäänyt traumoja, ja jos jostain alottaisin brunssin kehittämisen niin ennemmin mehuista ja karsimalla kylmän pöydän antimia ja panostamalla vähän pidemmälle jalostettuihin annoksiin.

Kokonaisuudessaan brunssi kyllä jätti hyvän maun ja mukavan pömpötyksen vatsaan. Hinta oli todella kohdillaan, erikoisruokavaliot otettu pääsääntöisesti hyvin huomioon, paikan fiilis oli juuri täydellinen sateiseen iltapäivään ystävien kanssa, ja pöydästä löytyi muutamia erinomaisia ruokia ja useampia erittäin kelvollisia. Jos tarkoitus on oikein harrastaa brunssia niin siihen Roasbergin brunssi voi olla hieman rahvaanomainen, mutta en keksi ehkä parempaa paikkaa ex tempore-brunssille esimerkiksi Ateneum-vierailun  yhteydessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LAPSET LEIRILLE LOMAILEMAAN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mä en todellakaan tajua, miten tavallisissa töissä käyvät ihmiset selviävät näistä koululaisten loma-ajoista. Mulla on sentään yrittäjän vapaus, mutta silti tämä viikko on tuntunut kyllä kaikkea muuta kuin lomalta kun 7- ja 9-vuotiaat ovat olleet vapaalla. Kesällä edessä on taas, kuten viime vuonna ja tästä eteenpäin seuraavat 10 vuotta, 10 viikkoa vapaata nuorisolla. Tietenkin lapset voisivat olla myös kotona, mutta koska mä tarvitsen edes vähän työrauhaa ja luulen, että viikossa loppuu kaikilta ideat siitä mitä tällä kelillä tehdään, niin oli parempi keksiä lapsille jotain ohjelmaa. Yleensä ottaen olen sitä mieltä, että tyypit ansaitsevat ja tarvitsevat palautumiseensa myös virikkeetöntä aikaa, tylsyyttä ja ihan vaan tyhjänpanttina makoilua, mutta meillä oli alla nyt parin viikon sairasloma joka oli pelkkää vaakatasossa lepoa. Kolmasluokkalainen rukoili, että saisi käydä koulussa eikä joutuisi pakkolomalle, eli jotain ”järkevää tekemistä” oli pakko kehittää.

Niinpä tälle viikolle tarhalaiselle järjestettiin pari vapaapäivää mummin seurassa, ja koululaiset ilmoitettiin Sarjakuvakeskuksen talvilomaleirille, jolla esikoinen oli ollut myös viime vuonna. Leiri on verrattain edullinen (80€ viisituntisista päivistä viikon ajan, ja sisältää vegaanisen välipalan) ja se oli ennen kaikkea tosi rento: vetäjät suhtautuvat hommaansa lunkisti ja taiteilu on aika vapaamuotoista, välillä sekoillaan pihalla ja viimeisenä päivänä vedetään sokeriöverit nyyttärihengessä. Tällä kertaa kokeiltiin myös sitä, voisiko parin kuukauden päästä 10 vuotta täyttävä O matkustaa yksin kotiin metrolla, ja sekin onnistui. Lähtökohtaisesti talvilomalla tuntui olevan hyvin leirivalikoimaa, niin urheiluseurojen omia kuin esimerkiksi leikkipuistojen järjestämiä. Voisin siis kuvitella, että en ole ainoa vanhempi jolle alle kaksi kuukautta joululomasta on liian lyhyt aika kerätä kasaan lomapäiviä. Rehellisesti sanoen: jos olisi aikaa ja rahaa niin aivan saletisti lähtisimme jonnekin Kanariansaarille pakoon tätä loputonta marraskuuta. Viis periaatteista.

Seuraavaksi luvassa on sitten kesäloma. Me vietetään siitä suurin osa Espanjassa ja pystymme tekemään töitä talolla, ja tietenkin poikien isä viettää koko lomansa lasten kanssa. Mutta heti koulujen päätyttyä voi olla, että tarvitaan taas leiriä paikkaamaan koululaisten tylsiä päiviä. Viime vuonna esikoinen osallistui lasten ja nuorten arkkitehtuurikoulun Arkin pienoismallileirille, joka kesti viikon. Se oli huikea, lapsi rakasti kuumaliimapyssyllä näpertämistä yli kaiken, ja sai selvästi paljon inspiraatiota rakenteluleikkeihin. Tänä vuonna alkaa kyllä tulla talous vastaan: viikon mittaisella leirillä on hintaa 225 euroa, eikä siihen kuulu ruoka. Nyt mukaan olisi halunnut myös pikkuveli, eikä kuukausibudjetista kyllä irtoa matkoineen ja ruokineen viittäsataa euroa viikon leiriin, niin ihana kuin se onkin.

Ystäviltä olen kuullut hyviä kokemuksia mm. Kumpulan koulukasvitarhan leireistä (meillähän on kokemusta koko perheen puutarhaprojektista samasta paikasta) sekä Aalto Juniorin tiedepainotteisistä leireistä. Totuus on, että ainakin Helsingissä leirien osalta on oikeasti runsaudenpulaa: voi purjehtia, liikkua melkein missä vain lajissa, taiteilla, ihan vaan hengailla niin että joku vahtii – houkutus täyttää koko kesän kalenteri erilaisilla leiripätkillä on olemassa. Jos nyt joku muukin kuin ihan todellisen, nollaavan loman tarve niin sitä estää myös raha (hinnat ovat harvoin alle satasta) sekä logistiikka, sillä ympäri kaupunkia lasten kuljettaminen kuluttaa sitä omaa työaikaa. Mutta tärkeimpänä on se ihan oikean loman tarve: ohjattu toiminta voi olla hirveän hauskaa, ja aikuiselle on helpotus että joku katsoo oman jälkikasvun perään ja ehkä sieltä tarttuu mukaan uusia taitoja tai kaverisuhteita, mutta veikkaan että toukokuussa lapset vain rukoilevat sitä että saavat mennä omien kavereiden kanssa kotikulmilla. Tämähän tulee tietenkin halvaksi, etenkin kun tien toisella puolella tarjoillaan arkipäivisin ilmainen puistolounas, mutta vaatii itseltäkin virittäytymistä siihen että päivät ovat täynnä keskeytyksiä, kotona vessassa tai välipalan haussa juoksevia lapsia ja ”ei oo mitään tekemistä voiks pelaa”-muminaa. Leirivinkkejä saa kuitenkin vielä jakaa, josko koululaiset sittenkin aloittaisivat kesälomansa jollain kesäleirin tapaisella…