MINÄ SUOJELEN

En tiedä olenko hehkuttanut sitä tarpeeksi tässä blogissa, mutta mulla on ilo ja kunnia omistaa ystäväpiiri, joka on täynnä lahjakkaita, intohimoisia ja älykkäitä ihmisiä. Yksi näistä mun tosielämän idoleistani on Heta Heiskanen, johon olen tutustunut kymmenisen vuotta sitten politiikan parissa. Sittemmin Hetasta on tullut tutkijatohtori Tampereen yliopistoon ja hän on sellainen hyvien joukkojen esitaistelija, etten voi kuin huokailla kaiken sen edessä mitä hän tekee niin asiantuntijan roolissa kuin vapaaehtoisesti omalla ajallaan. Ja nyt tämä!

Tämä blogihan on saanut osansa ilmastoahdistuksesta, eikä kai mikään ihme. Voi tietty heittäytyä ihan strutsiksi ja leikkiä, ettei yksi suomalainen voi millekään mitään tai kieltää koko katastrofi. Siinä missä oma toiminta on ollut sellaista paniikinomaista paikoillaan tyhjyyteen tuijottamista ja sen toivomista, että kaikki tutkijat ovat vähän mittailleet väärin, varsinkin nuoremmat sukupolvet ovat ryhtyneet paljon reippaammin toimeen. Ja hitto, sehän on heidän tulevaisuutensa. Harmi vaan, ettei hommat sössineitä paljoa näytä kiinnostavan vaan lähinnä keksitään tylsiä tekosyitä sille, miksi monet lopulta yksinkertaiset toimenpiteet eivät ole toteutettavissa (ja yleensähän se on lopulta raha, koska onhan se nyt tärkeämpää kuin vaikka happi). No, mutta mistäs mä tällä kertaa ränttään?

Noh, en varsinaisesti ränttää vaan haluan mainostaa sellaista lempeämpää lähestymistapaa, jonka tarkoitus on luoda hieman toivoa, mutta samalla herätellä. Tuoda ilmastonmuutos ja keinot sen torjuntaan lähelle taiteen kautta; tavalla, joka toivottavasti luo enemmän yhteishenkeä kuin ahdistusta. Nimittäin viimeisten parin kuukauden aikana on Heta ollut mukana käynnistämässä projektia nimeltä Minä suojelen, ja kyseessä on alkusoitto ClimateAid Finland-konsertille, jossa Hetan mukaan yhdistyy musiikki, yhteisöllisyys ja toiminta ilmastoasioissa.

53486521_389861241828870_6264212498455461888_n

Kyseessä on videoteos, joka syntyi Hetan mukaan siitä ajatuksesta, että nuoret ansaitsevat kiitoksen, eräänlaisen voimalaulun lähdettyään rohkeasti mukaan toimimaan ilmastonmuutosta vastaan – niin ison ja pelottavan asian, että moni lamaantuu sen edessä ennen kuin kykenee toimimaan. Esitettäväksi voimalauluksi valikoitui kuulemma hyvin helposti juuri tuo Ultra Bran klassikko, jonka kertosäkeessä Heta näkee suoraan nykyhetkeen sopivaa symboliikkaa: Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi. Ja kyllä; nuorena tätä tuli tulkittua yleensä viininhuuruisilla jatkoilla jolloin kaipasi lohtua, ja nyt omien lasten jälkeen on sanoja vaikea tapailla ilman liikuttumista. Heta tiivistikin laulun sanoman niin, että siinä luvataan mahdoton rakkaimpien puolelle, ja juuri sitä asennetta ilmastoasioissa tarvitaan.

Minä suojelen-videoteos saa virallisen ensi-iltansa lauantaina 2.3. Finlandia-talolla, jossa on Nuorten ilmastokokous. Olen itse saanut kunnian kuulla kappaleen etukäteen, ja se on todella pysäyttävä. Kuten monet hienot asiat, tässäkin taustalla on lumipalloefekti kun ensin värvättiin Eero Tiilikainen ohjaajan, käsikirjoittajan ja kuvaajan rooliin sekä kapellimestari ja kuoronjohtaja Johanna Almark, ja sitten löytyivät vapaaehtoiset kuoroon, joka paisui lopulta yli 100 hengen ihmisinstrumentiksi. Mukaan saatiin myös tuotantopuolen osaajia ja lopuksi jopa ihana Rauhatäti räppäämään. Tämä tuotos tulee lauantaina Luonnonsuojeluliiton tubeen ja itse ilmastokokous myös striimataan. Ohjelma on supermielenkiintoinen, joten jos omat aktivistit olisivat vähän isompia veisin ne sinne heti voimaantumaan!

52983650_770566853318419_8221801687950557184_n

Heta on itse väitellyt tohtoriksi otsikolla Towards Greener Human Rights Protection, joten hänellä on aiheesta runsaasti faktatietoa. Ja kun kerran voi kysellä asiantuntijalta aiheesta, tenttasin hieman Hetaa siitä miten voisin suojella omia poikiani kaikelta. Heta sanoikin ensimmäisenä, että tarvitsemme ilmastolain, nopeamman siirtymän fossiilisista kestäviin energiamuotoihin ja uudistaa liikkumisen muotoja. Heta haluaakin herätellä suuret joukot mukaan: vastuu on paljon myös päättäjillä, mutta päästötön tulevaisuus vaatii yhteiskunnallisen liikkeen toteutuakseen. Päätöksentekoprosesseihin pitäisi päästä pienen, valikoidun joukon sijaan myös joukkovoiman mukaan, ja tarvittaisiin muitakin virallisia vaikuttamiskanavia kuin kansalaisaloite.

Utelin Hetalta sitä, miten hän omassa arjessaan torjuu ilmastonmuutosta, koska tiedän hänen osaavansa kohdistaa katseen asioihin, joilla on oikeasti vaikutusta. Ihan ensimmäiseksi Heta suositteli tekemään henkilökohtaisen ilmastositoumuksen täällä. Niiden jo tunnettujen asioiden, eli tiiviin asumisen, ruokahävikin ehkäisemisen ja ympäristöystävällisen energian suosimisen lisäksi Heta nosti esiin toimimisen: Heta vaikuttaa mm. Suomen luonnonsuojeluliiton liittohallituksessa ja tapaa työnsä puolestakin virkamiehiä ja päättäjiä ja yrittää osaltaan edesauttaa uusien järjestelmien luomisessa. Ja nyt Minä suojelen sinua-video, joka on ollut yksi tapa yhdistää musiikkialan ammattilaisia ja vapaaehtoisia toimimaan yhteisöllisesti tärkeän asian puolesta.

53055627_394048398087605_5323637930764271616_n

Laitan ehdottomasti lauantaina videoteoksen jakoon Facebookin puolella. Se on ollut mieletön, tiiviillä aikataululla toteutettu tahdonvoiman ja yhteishengen taidonnäyte, joka ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja toivottavasti myös ymmärretyksi. Tuokoon se toivoa ja antakoot voimia taistella, eikä vain hokea sitä ”entäs kaikki kiinalaiset”-mantraa. Tätä videota ovat olleet luomassa niin monet eri ikäiset, eri taustoista tulevat ihmiset, ettei voi kuin pistää sormet ristiin ja toivoa, että samanlaista energiaa syntyisi lisää eikä valtavan haasteen edessä heittäydyttäisi passiivisiksi.

Ihan viimeiseksi siteeraan vielä Hetaa, joka sanoo aika hyvin sen mikä tässä on oleellista: Ilmastonmuutoksen aikana meidän pitäisi osata rakastaa kaikkea meille arvokasta siten, että pelastamme sen. Ihmiskuntana se vaatii paljon tekemistä, mahdottomaltakin tuntuvia asioita, mutta jos ajattelemme yksilön tasolla, niin olemmehan me usein valmiita laittamaan oman etumme syrjään rakkaimpien suojelemiseksi. Tulevaisuuden ja nykyisten lasten suojelu vaatii ilmastotoimia, tuntuvat ne mahdottomilta tai ei, niin se lupaus pitää olla valmis tekemään, jotta lasten ja nuorten ei tarvitse pelätä tulevaisuuttaan ilmastonmuutoksen takia.

Kuvat: Päivi Kaipiainen-Heiskanen

ASKEESISTA AHTAUTEEN

lapsiperheen-pieni-koti-minimalismi.jpg

Olen nyt asunut kaksi kuukautta kolmen lapsen kanssa kaksiossa, ja se on mennyt yllättävän hyvin. Odotan toki innolla ensi kuun lopussa lähestyvää muuttoa, jolloin tila lisääntyy yhdellä huoneella ja melkein 20 neliöllä. Ehkä nuo meidän arjessa kolmen vuoden ajan rekvisiittana toimineet Pelican-muuttolaatikot voi vihdoinkin tyhjätä – se rapiseva laatikko jäi muuten Espanjaan, ja paljastui tyhjäks kun se lopulta oli pakko avata. Mikä mysteeri!

Otimme nykyisen asunnon näkemättä sitä etukäteen, kun väliaikainen kämppä oli pakko saada ennen Suomeen tuloa jo ihan siksi, että saamme lapset ilmoitettua ajoissa kouluun ja päiväkotiin. Olemme kutsuneet tätä järkyttävän huonokuntoista asuntoa hellyydellä crackluolaksi, sillä meidän pelkistetyllä sisustuksella ja edellisten asukkaiden jättämillä jäljillä (uskoisin, että muovimaton ruokatahrat ovat viime vuosituhannelta) se näyttää siltä, että voisimme alkaa käyttää vaatehuoneessa kiljua ja se sopisi täydellisesti tilanteeseen. Olemme totta kai kiitollisia, että meillä on katto pään päällä, mutta varsinkin vuokranantajasta on vähemmän positiivista kerrottavaa tämän kolmen kuukauden kokemuksen perusteella. Odottakoot se avautuminen sitä, että saan vuokratakuut takaisin tililleni.

Ensimmäiset kolme viikkoa elimme todella askeettisesti, sillä neljä kuutiota pahvilaatikoita saapui Espanjasta meidän perässämme. Ja ei, emme tosiaan kaivanneet sitä sisältöä kauheasti muutamia vaatteita ja legoja lukuunottamatta. Nyt kun pääsemme muuttamaan asuntoon, joka silti on reippaasti pienempi neliöiltään kuin keskivertokoti nelihenkisillä perheillä, tuntuu tila suorastaan ruhtinaalliselta. Mitä sitä oikein tekee niillä kaikilla neliöillä?

Olin pelännyt, että meillä menee poikien kanssa päivittäin hermot toisiimme, kun omaa rauhaa ei ole nimeksikään. Mutta kun tyypit ovat hoidossa tai koulussa useamman tunnin päivässä ja kotona sitten lähinnä koomaavat, niin todella vähällä vänkäämisellä on selvitty (ja samalla kun kirjoitan tätä niin huudan noille etteivät heittelisi toisiaan niillä kasvisnugeteilla ja isoveljen ei tarvitse luennoida pikkuveljilleen Yhdysvaltojen salaisista ufokokeista ja mietin, että nyt on varmaan se hetki että hankitaan joku suodatin tai lapsilukko siihen puhelimeen). Joten ainakin kaksi kuukautta voi kolmelapsinen perhe asua kaksiossa. En kyllä lupaa että kauheasti kauempaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

YLIARVOSTETTU EL FANT

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Voi ei. Olisin niin halunnut pitää El Fantin brunssista. Sitä on kehuttu kovasti, ja henkilökunta oli erittäin sympaattista (ja puhuivat pelkkää englantia, mutta se harvemmin on Helsingissä ongelma). Kaiken hypetyksen jälkeen odotukset olivat korkealla, oli luvattu että tämä olisi hifistelyä ja laatu todella korvaisi määrän. Mutta ei, tämänpäiväinen brunssi tuntui erityisen kitkerältä kun vertasi sitä viimeviikkoiseen kokemukseen Kaartissa. Blaah.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aloitetaan nyt kuitenkin kivoista asioista: Kahvi oli hyvää ja tarjolla oli iKaffea – tämä on nykyään tärkeää. Henkilökunta oli yhtä lailla oikein kivaa, ja kun yksi brunssin ruokalajeista oli mulle sopimaton (koska lihaa), kävivät useaan otteeseen selvittämässä mikä olisi sopiva korvike, ja sainkin sitten lämminsavustettua lohta tilalle. Arvostan sitä, että erikoisruokavalioisille etsittiin vaihtoehtoja ja palvelu oli henkilökohtaista. Myös lopuksi kysyttiin maistuiko, ja brunssiseuruumme antoi sitten suoraa palautetta.

Mutta sitten se kaikki kakka. Ensimmäiseksi täytyy sanoa hinta. Brunssi ilman skumppaa tai erikoiskahvia maksaa 28 euroa, joka on jo todella kipurajalla Helsingissäkin. Sillä rahalla odottaa jo spektaakkelia. Mutta rahalle ei valitettavasti saa vastinetta, mikä on sääli. Vaikka en vaadi brunssilta mitään mättöä, jonka jälkeen ei tarvitse syödä viikkoon, olettaisin että maha täyttyisi paremmin. Nyt kuuden hengen seurue sai ruoka-astiat jaettavakseen, ja lisää luvattiin kyllä tuoda jos olisi tarve mutta lopulta kävi niin, että jotkut ruoat jäivät lähes kokonaan syömättä, toiset loppuivat kesken. Miinusta myös pienistä lautasista.

Tällaiset pienet annokset toimisivat, jos luvassa olisi kihelmöiviä makuelämyksiä. Friteerattuja artisokansydämiä lukuunottammatta kaikki ruoat olivat valitettavasti aika tylsiä, osa suorastaan mauttomia: Sienet eivät maistuneet kellekään seurueesta, salaatti oli tavallinen vihersalaatti muutamalla marinoidulla kesäkurpitsalla ja paahdetut tomaatit (tuo punainen annos, johon kuulemma kuului myös punajuurta ricottan lisäksi) oli kertakaikkisen mitäänsanomaton. Harmitti, koska odotimme brunssilta laadukkaita, harkittuja makuyhdistelmiä ja saimme ylihintaisia hedelmiä ja kasviksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joskus onnistunut jälkiruoka voi korvata suolaisen tarjonnan tuottaman karvaan pettymyksen, mutta nyt kuiva, pieni pala omenastruudelia (jossa oli rusinoita, voi apua) ilman kastikkeita sekä pala juustoa (siis todella yksi pala per syöjä ja lusikallinen hilloa) lähinnä naurattivat. Meni melkein kuittailun puolelle kruunata brunssi kuivahtaneella lehtitaikinalla ja juustonsiivulla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Katariinankadulla aivan Senaatintorin kupeessa sijaitseva El Fant on paikkana sympaattinen, ja sitä tekisi mieli tukea. Tämä brunssi oli kuitenkin ryöstö. Ehkä meille sattui jotenkin poikkeuksellisen huono tuuri menun kanssa, mutta en usko että annan tätä kattausta koskaan anteeksi. El Fantin brunssi oli valtava pettymys – teki mieli marssia suoraan Kaartiin ihan vaan saamaan maha täyteen kunnon ruoalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

EPÄSUOSITTU MIELIPIDE NUMERO 2

Kirjoitettuani edellisen kerran eettisestä matkailusta, vielä hyvin ympäripyöreästi, jäin miettimään miten näitä ajatuksiani jatkojalostaisin. YMGE-seminaari oli mehukas ja sen jäljiltä on julkaistu muissa blogeissa monia artikkeleita, sekä myös Reilun matkailun yhdistyksen omia postauksia (täällä ja täällä). Maaliskuussa luvassa on ihan virallisen ohjeistuksen julkaiseminen ja sen yhteydessä myös seminaari, jota suosittelen lämpimästi kaikille kynnellekykeneville ja aiheesta kiinnostuneille. Odotan innolla ohjeistusta, ja aion vielä palata aiheeseen toivottavasti hyvien vinkkien kera – ne antaa varmasti joku, jolla on äänekkäiden mielipiteiden lisäksi myös vähän enemmän tietoa erityisesti siitä, miten esimerkiksi arvioida matkakohteita, palveluntarjoajia tai omaa toimintaa toisessa kulttuurissa.

Kun aihetta on käsitelty eri foorumeilla, etenkin matkabloggaajien ja ulkosuomalaisten keskusteluryhmissä, on esiin noussut monta erilaista näkökulmaa siihen, paljonko vastuuta on ylipäänsä oikein sälyttää matkailijoiden niskaan. Ei ole turistin vika jos maassa sorretaan naisia – ehkä näyttämällä eurooppalaista esimerkkiä tasa-arvo joskus rantautuu sinnekin? Ja epäeettiset ohjelmanumerot ovat jollekin elanto, ja toisaalta mikään maa ei ole täydellinen. Kaikki tämä on ihan totta. Mutta kuten viimeksikin sanoin, olen sitä mieltä, että jos meillä on varaa matkustaa, meillä on myös varaa valita paremmin.

Mutta olen itsekin väsynyt miettimään jokaista elämänvalintaa hiilijalanjäljen tai universaalin oikeudenmukaisuuden kautta. Olen todella kyllästynyt siihen, että kuluttajille jätetään vastuu boikotoida, selvittää, suosia ja äänekkäästi puuttua epäkohtiin, ja siinä sivussa yritykset ja jopa valtiot harrastavat viherpesua. On raskasta kiertää kaupassa hyllyjä ja yrittää päättää päivän ruoka sillä perusteella, että sitä ei ole tuotu liian kaukaa muttei tuotettu liian lähelläkään jos se on vaatinut taas sähköä, tai kalatiskillä käydä läpi merkintöjä ja sitten vielä miettiä mistä lempi-irtokarkkien liivate on peräisin. Ja sen lisäksi, että pelkästään oikein valitseminen on  väsyttävää, se on toisinaan hyvin vaikeaa luonteelleni. Esimerkiksi tiedän tasan tarkkaan pikamuodin kaikki kauheudet tuotantoketjusta kulutusyhteiskunnan kiihdyttämiseen. Ja silti, silti ostin tässäkin kuussa Hennesiltä neuleen. Kun se oli sen hintainen, ja ihanan pehmeä, ja se jotenkin puhutteli minua. Oletteko muuten nähneet sen Instagram-tilin, jossa pohjoimaisia vaikuttajia häpeilemättömästi vaaditaan tilille lennoistaan ja lentomatkustamisen glorifioinnista? En vieläkään osaa päättää, mitä mieltä siitä olen.

Olisin toivonut, että joku olisi tehnyt tämän shoppailun mahdottomaksi. Että tuomitsevat kansanjoukot olisivat heitelleet mädillä tomaateilla kun menen kauppaan. Että vaatteella olisi sellainen haittavero, joka tekisi moisen heräteostoksen mahdottomaksi. Että tupakka-askin tapaan hintalapun toisella puolella olisi kuva siitä uupuneesta teinistä, joka senkin neuleen oli kasannut. Joten myös matkailun suhteen toivoisin, että joku muu alkaisi tehdä niitä oikeita ratkaisuja, koska me tavalliset ihmiset emme siihen vain pysty. Monelle tuttavalleni, jotka ovat tiedostavia kuluttajia ja ympäristönsuojelijoita, on aivan äärimmäisen vaikea luopua lomamatkoista. Minullekin. Puhumattakaan sitten niistä, jotka toistelevat sitä ”suomalaiset ovat vain silakan pieru valtameressä, entäs kiinalaiset ja intialaiset!” mantraa. Meitä pitäisi rangaista huonoista valinnoista, matkakuumeesta ja siitä, että olemme ihmisiä.

Eettisyyden suhteen rajanveto ei ole niin helppo. Lentomatkailua voisi verottaa roimasti enemmän, kenenkään ei tarvitse lentää viikonlopuksi satasella Dubliniin ja takaisin. Myös työmatkailua tulisi kyseenalaistaa enemmän, väittäisin, että maailma olisi muutenkin parempi paikka jos asiat hoidettaisiin Skype-palavereissa ilman turhaa juupaamista (ja kyllä, tiedän että on töitä joissa fyysinen siirtyminen paikasta a paikkaan b on välttämätöntä). Mutta en ole vielä aivan keksinyt, kuinka vastuuta matkailun eettisyydestä saisi siirrettyä sille ylemmälle tasolle. Tällä kertaa ainakin tavalliset reissaajat, ja juuri se nuorempi sukupolvi, lienevät pioneerejä. Eettisyyden pitäisi nousta matkatoimistoissa esiin niin kohdevalinnoissa kuin siinä, kenen kanssa yhteistyötä tehdään. Tuetaanko ketjuja vai pieniä paikallisia toimijoita. Viedäänkö turistit eläintarhaan, tehdäänkö slummikierroksia – näitä ainakin oli matkallamme Etelä-Afrikassa tarjolla suomalaisen matkanjärjestäjän toimesta. Ja toivon mukaan jos Ulkoministeriön matkustustiedotteissa ei puhuta pelkästään turvallisuudesta ja mahdollisista riskeistä turistin kannalta vaan myös annettaisiin yleiskuvaus siitä, millainen maa on asukkailleen ja miten siellä käymällä voi vaikuttaa paikallisten arkeen.