VARASTOSAARNAAJA

44157625_276475902840336_2035062917681905664_n

Tuoreesta Kotivinkistä löydätte yours truly, Periaatteen Naisen kertomassa siitä, millaista oli luopua lähes koko omaisuudesta. Alun perin haastatteluun etsittiin ulkomailla asuvaa ihmistä (check!) jolla oli Suomessa vuokrattuna varasto (check!). Enimmäkseen taisin kuitenkin puhua siitä, miten järkyttävällä tavalla nämä kalustettuina vuokrattavat espanjalaiset kodit ovat sisustettu, miten helvetin vaikeaa kierrättäminen on – jos sen siis aikoo tehdä oikein, ilman autoa eikä yön pimeinä tunteina taloyhtiön roskakatokseen dumppaamalla – sekä siitä, miten lähes koko omaisuudesta luopuminen on tuonut tietynlaisen vapautuksen.

Kuulostan kyllä haastattelussa paljon valaistuneemmalta kuin mitä oikeasti olen. Tuli suorastaan olo, että jeesustelen. En nimittäin ole mitenkään mystisesti päässyt eroon tavaranhimostani: haaveilen tällä hetkellä vohveliraudasta, Sodastreamerista ja kahvikoneesta, kunnollisista matoista ja leveämmästä sängystä. Polkupyöristä, uusista saappaista. Mutta haaveilen myös siitä, että voisimme jatkossakin asua melko pienissä neliöissä. Tämähän on sellainen unelma, joka on helpompi toteuttaa kuin suuri koti ja ymmärrän hyvin, että harva tosiaan tavoittelee kompaktia kotia. Tunnen kuitenkin itseni ja tiedän, että mitä enemmän säilytystilaa, sitä enemmän on säilytettävää. Viime vuonna tein vuosikymmenen, tai jopa kaksi, odottaneen savotan ja kävin läpi menneisyyteni ja siinä samalla vähän muidenkin kertynyttä roinaa ja nyt olen karsinut muistot ja tunnearvokkaat tavarat juuri sopivaksi kokonaisuudeksi. En halua, että pääsen taas vapaasti haalimaan tavaraa koska rakastan muistikirjoja, kauniita astioita, postikortteja ja korneja muistoesineitä. En vain tarvitse niitä ollenkaan.

Tällä hetkellä meillä on muutaman neliön varasto vuokralla Helsingissä. Varasto on Cityvaraston ja sen vuokra on 69 euroa kuussa, mikä on jo aika iso kuukausierä. Siellä on antiikkilipasto, jota emme lähtiessä saaneet myytyä. Sen arvo on noussut aika suureksi, jos laskee varastointiin sijoitetut rahat. Ja siellä on useampi laatikollinen niitä lapsuusmuistoja, kuten nuoruuden päiväkirjat jotka pitäisi varmaan polttaa, mutta yritän kasvaa henkisesti sen verran että pystyisin vilkaisemaan teinivuosieni tunnelmiin joskus vielä kuolematta häpeään. Siellä on erinäistä roinaa, joka nauratti kun vuoden tauon jälkeen kesällä kävin hakemassa varastolta muutaman jutun. Tällaisenko hilloamisesta mä maksan monta sataa vuodessa!?

Muuttaminen ei ollut halpa prosessi, ja kun ensi vuonna siirrämme taas itsemme toiseen maahan (kyllä, todennäköisesti Suomeen) niin kauhistuttaa jo valmiiksi rahanmeno. Eihän tässä ole mitään järkeä, moni voisi sanoa (ja olisi ihan oikeassa), sillä joudumme myös hankkimaan lähes kaikki perusasiat uudestaan, luovuttuamme tavaroistamme kertaalleen toissakeväänä. Mutta nyt tiedän mitä tavaroita tarvitsemme. Näen selkeämmin sen, millaisen kodin haluan, niin tunnelmaltaan kuin varustelultaan. Toivon löytäväni taloyhtiön, jossa olisi pesutupa ja saisimme saunavuoron. Olen varautunut siihen, että nukun jälleen olohuoneessa. Ja viime kerrasta viisastuneena en palkkaa samaa yhden miehen muuttofirmaa, joka krapulassa sählätessään hukkasi yhden laatikollisen viinilaseja (voitteko kuvitella, joudun juomaan viinini tavallisesta lasista!).

Olenko oppinut mitään tästä edestakaisin seilaamisesta, myymisestä ja ostamisesta, asettumisesta ja oman paikan etsimisestä? No sen, että lasten kanssa kestän jatkuvaa väliaikaisuuden tunnetta huonosti. Nuorena se ei häirinnyt, se oli kutkuttavaa ja tuntui vapautuneelta. Nyt tarvitsen omaa tilaa enemmän niin lapsille kuin itselleni. Ja että vaikka en ole sisustusihminen, tahdon oman kodin näyttävän minulta, muuten se ei oikein tunnu kodilta. Ja että ei kannata alkaa liikaa kartuttamaan kodin tavaroita, sillä se levottomuus ei kuitenkaan ole kadonnut sisältäni mihinkään vaan ajattelen jatkuvasti myös niitä seikkailuja, mitä edessä ehkä vielä on.

AURINKORANNIKON SUOMIKAUPAT

Ennen kuin muutin ulkomaille, en edes tiennyt että on olemassa Suomi-kauppoja (vai Suomikauppoja… ei ainakaan Suomi kauppoja!). Luulisi että olisin ymmärtänyt, onhan sille kysyntää ja Yhdysvalloissa vastaan on tullut vaikka minkä kansojen omia kauppoja, jopa kaupunginosia. Ensimmäisellä Espanjan-pätkällä muutenkin yllätti omituisten ruokien ja asioiden ikävä, ja vaikka tiskaamiseen ei löydy ratkaisua Suomi-kaupasta (josta kyllä ostamme suomalaisia tiskiharjoja ja vaihtopäitä!), niin Oivariiniä sieltä saa. Tietenkin triplahinnalla siihen mitä paikallisessa S-Marketissa Itä-Helsingissä, mutta nykyään olen oppinut laittamaan nostalgiallekin hinnan. Sanon tämän samalla kun syön Fazerin suklaata, joka maksoi 4,40€ levy.

Fuengirolahan on tietenkin Suomi-ikävää kärsivän paratiisi, koska suomalaiskolonnian ansiosta sieltä saa lähes kaiken mitä ikävää lievittääkseen voi tarvita. Kielikylvynkin ja kulttuuria, koska noin joka neljäs vastaantulija on suomalainen. Meille ”Fugen” viehätys ei oikein ole auennut, mutta pakollisten menojen takia käymme siellä noin kerran kuussa ja usein silloin palkitsemme itsemme tuosta reilu tunnin ajomatkasta piipahduksella johonkin Aurinkorannikon useista Suomi-kaupoista, nykyään yhä useammin Ewald’sille, jonka lähellä on parhaiten parkkitilaa ja valikoima omasta mielestäni oikein hyvä. Myös tämän postauksen kuvat ja hinnat ovat Ewald’sin valikoimasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toki näitä samoja asioita saisi netistäkin, ja aika säännöllisin väliajoin saammekin paketin Suomesta. Tämä on yleensä edullisempaa, kun tuotteet haetaan paikallisesta ruokakaupasta ja työn puolesta saan kuljetuksen hieman halvemmalla – ja yleensä mukaan mahtuu silloin mummon kutomia villasukkia, väärään osoitteeseen toimitettua postia ja pieniä yllätyksiä, sekä tietenkin lukemista lapsille. Mutta akuuttiin makeanhimoon Fugen Suomi-kaupat toimivat hyvin. Sieltä löytyy nykyään myös hyvä valikoima kasviskorvikkeita kuten Härkistä, mutta sitä ei tällä reissulla tarvittu koska roudasin Suomesta pakettitolkulla soijarouhetta mukanani. Enkä kyllä olisi uskaltanut kurkkia Härkiksen hintaa täällä, kun ei se Suomessakaan erityisen edullista ole.

Me suosimme Ewald’sia, vaikka se on  – Fuengirolan asiantuntijaystäviemme mukaan – kallein näistä suomalaisia elintarvikkeita tarjoavista kaupoista. Eilisen loppulasku oli 36,50€ ja ostoslistalla oli suklaalevyn lisäksi pakettia pipareita (4,30€), 500g paketti nokkosvarrasleipää (6,40€), pussi Dumleja (4,40€), kaksi pussia Kettukarkkeja (4,30€ per pussi) ja erinäisiä pikkukarkkeja lapsille. Jos innostun ostamaan sitä Oivariiniä ja Oltermannia sekä tarjolla on tuoreita leipomuksia kuten korvapuustia tai karjalanpiirakkaa, lasku kohoaa helposti lähemmäksi satasta. Hyväksi olemme todenneet myös Centron puodin, Centro Finlandia yhteydessä. Sieltä on saatu muumipastilleja ja -hammastahnaa ja usein enemmän ”käytännön tavaraa”, kuin Ewald’silta. Surkea kokemus oli pohjoismaalaisia tuotteita myyvä Casa Nordica, joka oli aivan liian ruotsalainen. Liikaa karkkeja Maraboulta ja omituisia ruotsalaisten kalahapatuksia.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että suomalaiset karkit, etenkin irtokarkit, ovat vertaansa vailla, ei Suomi-kaupassa tule kovin usein käytyä. Ikävä tuntuu olevan usein lopulta enemmän ihmisiin ja paikkoihin kuin ruokaan kohdistuvaa tätä nykyä. Meillä eivät karkit säily kauan ja usein siitä tulee vaan paha olo fyysisesti ja henkisesti, kun vetää viitosen karkkipussin puolessa tunnissa. Olemme opetelleet voitelemaan leipämme brittiläisten tuotteilla – täällä tasoitusta antaa hieman ”kahden kulttuurin” ruokakaupat, kun heti vieressä rajan takana ovat Morrison’s ja Eroski. Paikallisesta karkkikaupasta saa myös Pepe-lakua ja näkkileipääkin saa tavallisesta ruokakaupasta. Saunaa, kirjastoa ja tärkeimpien kavereiden seuraa ei kuitenkaan Suomi-kaupasta saa. Tosin nämäkin ylevät ajatukset kirjoitin kolme Kettukarkkia suussa, joten myönnetään: on ne lapsuudesta asti tutut herkut aika hyvä korvike…

MUN KOTI EI OO TÄÄLLÄ(KÄÄN)

P8189798.jpg

Olemme olleet Suomessa yli kolme viikkoa, ja torstaina palaamme jo ”kotiin”. Olen koko ajan odottanut, että iskisi oikein kirjoitusinspiraatio kaikista näistä tunteista, joita ensimmäinen loma entisessä kotimaassa, ulkosuomalaisena, on herättänyt. Monille ainakin ensimmäinen Suomi-loma uudessa elämäntilanteessa on ollut kovan kulttuurishokin paikka, mutta sellaistakaan ei juuri ole tullut. Ehkä se yksi vanhempi pariskunta kauppakeskuksessa, joka aika lailla ilman mitaan syytä sähisi että pidä ne perkeleen kakaras kurissa vähän herätti hämmennystä, mutta en enää yleistänyt sitä koko kansakuntaan. Vähän suretti nuo vihaiset vanhukset, mutta aika nopeasti se unohtui (paitsi tietenkin talletin alitajuntaan, että muistan blogata aiheesta).

Yksi keskeisimmistä tunteista koko lomalla on – kiireen ohessa – ollut ristiriitaisuus. Kaikki on tuttua ja turvallista, mutta ei kuulu enää meidän arkeemme. Toisaalta en ole ikävöinyt Espanjaan niin paljon kuin odotin, sillä vielä heinäkuussa ajattelin että lähes kuukausi Suomessa on liikaa. Tunnen molemmissa paikoissa jonkinlaista ulkopuolisuutta, tosin Espanjassa expattina se ”kuuluu asiaan”, Suomessa taas aiheuttaa lievää ahdistusta. Olen yrittänyt saada kiinni näistä ajatuksistani: sopeudunko enää mihinkään paikkaan pysyvästi ja onko tämä levottomuus nyt tästä epävarmuudesta (erityisesti tällä hetkellä Gibraltarilla panikoidaan jo valmiiksi Brexitin seurauksia, missä muodossa se nyt ikinä toteutuukaan) ja elämänvaiheesta kun emme tiedä missä olemme ja miten kauan… vai olenko aina ja ikuisesti vähän tyytymätön ja henkisesti koditon?

Vaikka kateus itsessään ei ole kovin rakentava mielentila, olen huomannut kadehtivani erityisesti Anua. Ehdimme Anun kanssa nähdäkin Suomessa – juuri kun hän oli lähdössä takaisin Havaijille ja me vasta saapuneet Suomeen. Olen tuntenut Anun jo kauan ennen kuin me molemmat sattumalta muutimme juuri samaan aikaan ulkomaille, ja siksi hän on ollut korvaamatonta vertaistukea ja virtuaaliolkapäätä viimeisen vuoden ajan. Ja olen heidän puolestaan niin iloinen, kuin vain voi olla, mutta samalla kade, sellaisella lapsellisella tavalla. Kuinka Anu tuntee Konan niin vahvasti kodikseen! Miten heille on niin ihanan kirkasta, että heidän kuuluu olla juuri tuolla saarella kaukana merellä, eikä missään muualla. Ja itse en oikein tiedä missä meidän pitäisi olla. Koenkohan itse missään samalla tavalla? Ja kun mukana kulkee kolme kansainvälisessä mittakaavassa kouluikäistä lasta, en voi vain levottomasti etsiä sitä täydellistä paikkaa (joskin Havaijikaan ei taatusti ole täydellinen) vaan luvassa on varmasti kompromisseja.

Kotiin on silti kiva palata. Neljä viikkoa yksin  vetovastuussa poikakolmikosta on kasvattanut silmäpussit eeppisiin mittoihin. Rahat ovat tosiaan loppu, sillä olemme lomailleet täysillä, eikä Suomi olisi halpa vaikka vain istuisimme sisällä mököttämässä. Täysin suomalaisen hellekesän sekoittamana pakkasin lähes pelkkiä shortseja ja t-paitoja mukaan, ja nyt on sitten kerrospukeuduttu todella huolella. On tietty ikävä miestä ja koiraa, Andalusian lämpöä, elämää keskellä kaikkea kuhinaa, lempivuortani ja arkea, jossa meitä kaipaa vain yksi ystäväperhe. Lähden silti Suomesta mukanani paitsi kolme matkalaukullista pyykkiä ja suklaata, niin omituinen tunne sydämessä. Mihin ihmeeseen me kuulutaan?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KOULUAJATUKSIA KESÄLOMALLA

Kun poikien kesäloma alkoi aika lailla tasan kuukausi sitten, heittäydyin melkoiseen lomamoodiin minäkin. Se tarkoittaa sitä, että haettuani todistukset ja muut paperit, kuten tulevan ekaluokkalaisen kirjashekin, tungin ne kaappiin enkä ole kuin vilkaissut nopeasti lasten numerot, enkä niitäkään oikein enää muista. Olen siis ollut itsekin lomalla, ja tätä jatkuu lähes syyskuun puoliväliin saakka kunnes meidän koko kolmikko palaa koulun penkille…

Esikoinen nimittäin – vastoin kaikkia odotuksia ja opettajan varmana antamaa ukaasia viime lukuvuoden alussa – mitä ilmeisimminkin pääsee jatkamaan saman luokan kanssa kolmannelle luokalle, siitäkin huolimatta, että hän ei päässyt varsinaisesti läpi espanjankieltä ja kirjallisuutta eikä yhteiskuntatieteitä. Kaikki muut aineet sen sijaan ovat hyväksytty; luonnontieteissä tuli vitonen mutta muista aineista kuutosia ja kaseja. Parhaiten hän pärjäsi, ymmärrettävästi, englannissa ja liikkunassa. Täytyy sanoa, että kyllä sen eteen tehtiin välillä töitäkin: toki lapsi itse näki eniten vaivaa ja ahkeroi koulussa, mutta myös kotona tehtiin välillä kolmekin tuntia läksyjä ja jankattiin läpi veden eri olomuotoja espanjaksi. Koulun suhteen olen ottanut sen asenteen, että uskon vasta kun näen, eli en vielä juhli lapsen siirtymistä seuraavalle luokka-asteelle ennen kuin nimilistat ilmestyvät koulun portille syyskuun alussa, mutta alustavasti opettaja näin lupaili. Mikä saavutus! En tiedä päteekö tämä kaikkiin espanjalaisiin ”alakouluihin”, mutta poikien koulussa voi luokalle jäädä vain 2. ja 4. luokan jälkeen, eli jos hän nyt saa jatkaa luokkansa kanssa, ei ensi vuonna tarvitse jännittää tätä. Jos me nyt ensi vuonna täällä olemme. Meille ihanin palaute tuli keväällä, kun opettaja kertoi 8-vuotiaan loukkaantuneen kun häntä ei laitettu muiden luokkatovereiden tapaan lukemaan ääneen: poika oli viitannut, vaatinut oman vuoronsa ja lukenut sivun verran espanjaa.

Keskimmäisellä päättyi eskari ja hän aloittaa 6-vuotiaana ekaluokkalaisena pian. Nyyhkin todella paljon maailman parhaimman opettajan perään, enkä ole ollut hirvittävän innoissani siitä, että esikoisen nykyinen opettaja osuu todennäköisesti keskimmäisen luokalle. Opettaja on ihmisenä oikein mukava tyyppi, mutta opettajana hermostunut, kireä, herkkä antamaan rangaistuksia (kuten seisottamaan oppilaita nurkassa) ja kova huutamaan lapsille. Toivoisin, että tulevat ekaluokkalaiset voisivat aloittaa koulutaipaleensa hieman ymmärtäväisemmän open huomassa. Onneksi hänellä pysyy ympärillään sama mahtava porukka, parhaat kaverit ja näiden tutut vanhemmat, sillä meillä kävi tämän luokan kanssa erityisen hyvä tuuri.

Ja kuopus! Haluaisin selittää hyvin seikkaperäisesti sen dramaattisen kouluunhakuprosessin, jonka kävimme läpi, jotta ensi viikolla neljä vuotta täyttävä perheen pienin pääsisi kolmevuotisen eskarin toiselle vuodelle mukaan. Koska hän ei aloittanut koulutaivaltaan kolmevuotiaana kuten paikalliset, ei paikan saaminen samaan kouluun isoveljien kanssa ollut mikään itsestäänselvyys. Me tiesimme, että eräs oppilas tältä vuosiasteelta oli muuttamassa ja kouluun vapautumassa tasan yksi paikka… jota tavoitteli toinenkin äiti, joka aikoi äänekkäästi käyttää suhteitaan ”juntaan” (paikallishallintoon) ja vaikka mitä. Päivystin monta aamua koululla ja säädin koulusihteerin kanssa, välillä lapsi oli jo sijoitettu kouluun toiselle puolelle kaupunkia (mikä olisikin ollut melkoinen saavutus: olla kahdessa paikassa samaan kellonaikaan hakemassa lapsia!) ja hetkittäin syke oli aika korkealla. Melko viimetinkaan se lopulta meni: koulun jättävän lapsen äiti ystävällisesti laittoi viestin, että lapsen paikka oli vapautunut. Soitin koulusihteerille, joka käski olla paikalla parin tunnin sisällä kaikkien papereiden kanssa tai paikka menisi. Ja nyt: kuopus on ilmoitettu myös kouluun.

Eli syksyllä kaikki kolme ovat samassa koulussa. Vuosi sitten kirjaimellisesti itkin pettymystäni koulusijoitukseen, tänäpäivänä olen todennut viimevuotiset pelkoni totaalisen turhiksi ja lasteni olevan hyvissä käsissä. Koulun resurssit ovat mitä ovat, esimerkiksi eskarilaisten näytelmän lipputulot jouduttiin käyttämään uusiin liitutauluihin, mutta opettajat tekevät parhaansa, lapsilla on mukavia luokkakavereita – emme ehkä menesty Pisa-vertailuissa mutta olemme tyytyväisiä ja he oppivat joka päivä jotain uutta. Vaikka koulu periaatteessa on ilmaista, liittyy siihen melkoisia menoeriä: jos ei lasketa eväitä eikä koulupukuja (jotka eivät tietenkään ole pakolliset) mukaan, on vuoden aikana lahjoihin, retkiin ja erilaisiin tapahtumiin mennyt lähes 500 euroa. Täällä vanhemmat ovat todella vahvasti mukana koulun arjessa ja olenkin tänä syksynä sata kertaa paremmin valmistautunut osallistumaan erilaisiin järjestelyihin ja juhlintoihin: mehän olemme jo aika espanjalaisia!