RAKKAUDESTA RUOKAKAUPPOIHIN

Jo ihan tavan turistina mun lempiasioita matkoilla on ollut kierrellä paikallisissa ruokakaupoissa. Pidän kyllä kovasti colmadoista ja muista kulmakioskeista sekä kauppahalleista ja markkinoista, mutta oikein erityisesti rakastan marketteja. Tämä juontaa juurensa varmasti johonkin lapsuudentraumaan: meillä ei ole koskaan ollut autoa, joten jokainen visiitti Prismaan tai Citymarkettiin on ollut täynnä juhlan tuntua. En siis vitsaile nyt. Jo Suomessa voin käyttää helposti koko päivän kierrellen hyllyjen välissä valikoimaa fiilistellen, ja eksoottisilla ulkomailla tämä riemu erilaisista tuotteista on suorastaan satakertainen. Kun pääsin ensimmäistä kertaa eksymään Wal-Martiin Kaliforniassa, oli paikallinen emäntäni suorastaan huolissaan mielenterveydestäni. Ei kai kukaan voi olla oikeasti noin innoissaan ruokakaupasta?

ASDA

Lähes aina tuliaiset maailmalta liittyvät ruokaan. Koska olen onneton kokki, jätän yleensä mausteet kauppaan mutta santsaan öljyjä, herkkuja, kaikenlaista kuivattua ja öhm joskus viinejä. Usein valitsen tuotteet pakkauksen enkä sisällön perusteella, kaikenlainen paikallisuuteen viittaava uppoaa tähän turreen täysillä. Väli-Amerikasta toimme aikoinaan puolen rinkan verran kauniita peltisiä Faros-savukkeiden rasioita – niin kauniita, ja nyt harmittaa ettei enää yhtään ole tallessa. Etelä-Afrikasta toin peltirasioissa kahvia ja teetä, olkootkin että niiden afroteemaa voisi hieman paheksua kulttuurisen omimisen kontekstissa. Toreilta ja markkinoilta mukaan päätyy lähes aina jotain paikallisten tuottajien ja käsityöläisten tekeleitä, ja muuttaessa kotoa löytyikin melkoinen kokoelma erilaisia peltisiä tai savisia koriste-esineitä, Día de los Muertos-krääsää sekä uskonnollisia ikoneita. Ateistiperheemme keräilee rukousnauhoja, patsaita ja muita eri uskontojen symboleita.

ASDA2

Vaikka olemme olleet yhteensä jo yli puoli vuotta täällä Espanjan eteläreunalla, on ruokakaupassa käyminen yhä yksi lempiharrastuksiani. Tai oikeastaan ainoa harrastus. Perheenäidille tietenkin kovin kätevää, että sattuu suhtautumaan ruokaostoksiin näin intohimoisesti. Ajattelin ensin käydä läpi nämä arkiset lempipaikkani yhdessä postauksessa mutta ehei, päätinkin käydä läpi jokaisen kolmesta vakiokaupasta yksi kerrallaan! Varoitan siitä sitten etukäteen – voi nimittäin olla etteivät kaikki muut suhtaudu ruokakauppoihin ihan samalla kiihkolla. Tämän postauksen kuvat ovat Skotlannista, jossa meidän lyhyen Skotlannin elämisen aikana tuppukylän ainoa todellinen viihdyke oli ympäri vuorokauden auki ollut ASDA, jonne pakenin usein viettämään ”omaa aikaa”. Taisin tehdä suurimman osan sen matkan shoppailuistakin ASDAsta, josta löytyi todella hienoja takkeja ja kenkiä. En ole tosiaankaan mitenkään merkkiorientoitunut.

ASDA3

Joten jossain vaiheessa aion mennä pyörimään meidän (koska siis mehän suorastaan omistamme ne…) ruokakauppoihin kameran kanssa. Ehkä jonkun toisenkin matkoilla pakollinen pysähtymispaikka on paikalliset marketit ja markkinat. Pakko myöntää, että harrastan ulkomailla myös sitä sopimatonta ostoskärrykyyläystä ja yritän sitä kautta tehdä empiiristä tutkimusta siitä, mitä paikalliset syövät. Espanjassa keskeisessä osassa ovat tähän asti olleet jättipakkaukset vettä ja Coca-Colaa, vesimelonit sekä ilmakuivattu kinkku. Ehkä ensi kesänä taas S-Market tuntuu yhtä jännittävältä?

Asda1

SEKIN PÄIVÄ KOITTI

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hänellä pitäisi olla tänään elämänsä ensimmäinen koulupäivä. Ihan noin idylliseltä ei meidän tavallinen torstai tällä kertaa näytä, koska olemme kaikki mystisen kesäflunssan kourissa, mutta tällaista se vielä hetken on. Miettimistä, mitä tehtäisiin ja mitä syötäisiin, helteiltä piilottelua sisällä, riitelyä veljien kanssa, Minecraftia, arjen odottelua, retkiä rannalle ja jokapäiväisiä visiittejä jäätelöbaariin.
Eipä tuo 7-vuotias muutenkaan vietä aikaansa sosiaalisessa mediassa, mutta juuri nyt haluan piilottaa jo muutenkin ystäviään ja Suomea ikävöivältä esikoiselta kuvat, joissa hänen kaverinsa ja ikätoverinsa marssivat vinoissa jonoissa valtavat reput selässään ja vähän liian isoilta näyttävät kengät jaloissaan aloittamaan ainakin yhdeksän vuoden urakan. Tuskin se hänen rintaa puristaisi samalla tavalla kuin äitinsä, joka yhtä aikaa elää mukana kun lähes kaikkien äitiystävien lapset kävelevät ensikertaa koulutielle ja samalla potee syyllisyydentuntoa siitä, että oma poikanen joutuu aloittamaan koulunsa niin erilaisessa ympäristössä.

Eikä mun ensimmäinen lapsi mene ikinä ensimmäiselle luokalle, siitä tulee suoraan tokaluokkalainen!

Kunhan ensin saadaan koulupaikat pojille. Kun saavuimme kesäkuun lopussa olimme auttamattomasti myöhässä Andalusian koulupaikkojen jaossa. Kotiamme vastapäinen koulu oli täynnä – esikoiselle olisi löytynyt paikka, keskimmäiselle ei. Kuopukselle, jonka kuuluisi paikallisen järjestelmän mukaan aloittaa tänä vuonna esikoulu, ei paikkaa ole edes haettu koska se on julistettu jo valmiiksi täysin toivottomaksi. Ja vaikka ikäistensä seura ja kielikylpy tekisikin 3-vuotiaalle hyvää, tuntuu paikallisen esikoulun vaatimustaso vähän kovalta näin pohjoismaisen nössöäidin mielestä. Pitäisi osata mennä vessaan itse, ajoissa siis, ja huolehtia omista tavaroistaan. Tärkeitä taitoja totta kai, mutta harjoitellaan niitä nyt vuosi kotioloissa.

Ehdoton edellytys on ollut, että veljekset pääsevät samaan kouluun. 5-vuotiaalla on luvassa viimeinen vuosi esiopetusta ja onneksi esikoulu ja ala-aste ovat yleensä samassa rakennuksessa. Meillä on muutaman kilometrin säteellä useampi koulu, mutta ne olivat kaikki jo täynnä sinä kesäkuisena maanantaina kun juoksimme passit ja rokotustodistukset kädessä koulusta toiseen kyselemässä, mihin meidät ottavat. Paikkoja on haettu nyt jopa puolen tunnin ajomatkan päässä ihan toisesta kaupungista, koulusta, jossa on edustettuna 19 eri kansallisuutta. Siellä pitäisi olla tilaa, mutta me taas emme asu alueella – vaikka saatoin hakuvaiheessa väittää, että olemme sinne muuttamassa. Koululla on hyvä maine ja taitaa olla yksi alueemme ainoista, jotka ovat niinkin nykyaikaisia että heillä on omat kotisivut.

Mutta emme saaneet tietoa koulupaikoista ennen kuin espanjalaisten kesälomat alkoivat, ja nyt elämme epätietoisuudessa ainakin elokuun loppuun. Ei mitään aavistusta mihin kouluun pojat pääsevät, tai pahimmassa tapauksessa joutuvat, ja milloin ne edes alkavat. Varoiteltiin meitä siitäkin, etteivät pojat välttämättä pääse aloittamaan koulua heti ensimmäisenä koulupäivänä, jos tässä on jotain paperityötä ja muuta säädettävää. Voin sanoa, että hieman nousee hiki pintaan muutenkin kuin 38 asteen ilmojen takia. Mutta haluan luottaa siihen, että asiat järjestyvät niin kuin niillä yleensä on tapana, ja alan jo valmistautua reppuostoksille. Kyllä se ihanan kamala ensimmäinen koulupäivä koittaa vielä meidänkin perheelle.

KESÄN SOUNDTRACK

Kun on ollut koko elämänsä sellainen vähän ääniherkkä henkilö, niin tämä uusi äänimaailma on vaatinut hieman totuttelua. Lapsena – ainoana sellaisena – en pystynyt nukkumaan kuin pilkkopimeässä ja täyden hiljaisuuden vallitessa. No, vuodet, eli lentokentillä ja juna-asemilla nukutut yöt ja kolme huonounista lasta ovat tietenkiin siedättäneet ja luultavasti tämä elämä Espanjassa karsii viimeisetkin vaatimukset äänieristyksestä. En enää usko, että jos palaamme Suomeen olen se sama kiukkuinen kukkahattutäti joka paheksui Suvilahden herranen aika keskiyölle jatkuneita keikkoja tai mopopoikien pärinää. Sen sijaan ikävöin varmasti rahtilaivojen sumutorvia Algecirasinlahdella.

Täällä etelässä me asumme aivan ytimessä, ja se tarkoittaa paitsi lyhyttä kävelymatkaa joka paikkaan, myös ympärivuorokautista melua. Tai sanotaan nyt, että aamuneljästä noin puoli kahdeksaan täällä on aika hiljaista, lähinnä heinäsirkkojen siritystä, mouruavia kulkukissoja parinetsinnässä ja lokkeja. Muuten muuten ääntä riittää, sekä talon sisällä että ulkona. Alle puolen kilometrin päässä kodista sijaitsee myös Gibraltarin lentokenttä, joten koneiden laskut ja nousut kuuluvat meille oikein hyvin. Lentomelu ei onneksi pääse häiritsemään paljoa, sillä päivittäin kulkee vain muutama matkustajakone ja satunnaisia armeijan lennokkeja.

Suomessa hermostuin aina (eli siis kerran kahdessa viikossa) lapsen päiväuniaikaan parvekkeen alle parkkeeraavaan jäätelöautoon. Täällä on kolme eri jäätelörallia, jotka soittavat kaikki eri melodioita volyymista säästämättä, ja ne kiertävät korttelirallia yleensä puoleenyöhön asti. Ei edes ärsytä! Tai kaupungissa kesäisin kiertävä juna, jonka kyytiin mekin menimme mahdollisia kuulovaurioita pelkäämättä: Turisteille, eli oikeastaan paikallisille, tarkoitettu juna kiertää 20 minuutin ajan La Línean reunoja ja myös ohittaa useampaan otteeseen meidän kotimme. Musiikki on suoraan tämän kesän soittolistalta, joten kuulemme kolmanteen kerrokseen junan ohituksen kaukaa – kelloa soitetaan, ja sitä Despacitoa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Musiikki ja möly on nykyään osa arkea. Musiikki soi rannalla rantaravintoloista tai nuorisolaisten soittimista, ohiajavista autoista, kaupungilla kahviloissa, kännyköissä tai joskus jopa livenä. Viereisessä korttelissa on myös konservatorio, joten kuulemme myös klassista latinorenkutusten lisäksi! Kulkueiden ja juhlien aikaan torvi- ja rumpusoittokunnat lähtevät liikkeelle melkein suoraan takapihaltamme (jossa oikeastaan on koulu, joka tuo kouluaikaan taas oman osuutensa äänimaailmaan) joten myös marssimusiikki on tullut tutuksi. Kunhan totun siihen, että musiikki raikaa sinne auringonnousuun asti, niin hyvä tulee. Nimittäin aika monessa espanjankielisessä laulussa luvataan vaikka mitä ”hasta la madrugada”, eli juuri sinne aamunkoittoon. Hyvin pitävät lupauksensa. Tämäkin ongelma helpottaa joskus lokakuussa, kun ei ole enää niin kuuma että ilmastoimattomassa asunnossa pitää nukkua kaikki ovet ja ikkunat auki.

Mitä sitten täällä soitetaan?

Ainakin Despacitoa, kuten kaikkialla muuallakin maailmassa. Despaciton jälkeen laitetaan pyörimään melko varmasti joku Enrique Iglesiasin hitti: Viime vuonna se oli Bailando tai El Perdón, tänä vuonna se on Subeme la radio jonka ansiosta täällä kaikki yli kolmevuotiaat laulavat onnellisesti kaduilla kuinka haluavat alkoholia joka vie kivut pois. Naisääntä kuulee harvemmin, mutta jos kuulee se melko varmasti on Shakiran Me Enamoré. Tämä on tällaista arjen kielikoulua  – juuri tätäkin kirjoittaessa kuulen junasta kaikuvan Enrique Iglesiasin. Ihan varmaa on, että vielä kymmenen vuodenkin päästä nämä kappaleet kuullessani palaan muistoissani tähän ensimmäiseen pitkään Espanjan kesään.

 

ONKO LUPA IKÄVÖIDÄ?

Tähän asti sujui jotenkin tosi hyvin.

Kaipaamme kovasti oman ikäistä seuraa, sekä minä että lapset, ja muitakin ihmiskontakteja kuin toisemme, jäätelöbaarin ja churrerían pojat mutta olemme kuitenkin päivä kerrallaan selvinneet enemmän tai vähemmän täysjärkisinä myös tästä ”erakkokesästä”. Yövalvomisetkin ovat vähentyneet – tai enää valvon lähinnä levottomien lasten tai itikoiden, en niinkään mielessä pyörivien murheiden takia.

Olen aina kärsinyt FoMO-syndroomasta, Fear of Missing Out, pienestä ulkopuolelle jäämisen pelosta ja siitä, että haluaisin olla mukana kaikessa. Olkootkin, että viime vuosina olen jaksanut olla mukana lähinnä Netflixin sarjamaratoneilla omalla sohvalla silloinkin, kun vaihtoehtona olisi ollut jotain svengaavampaa. Olinkin yllättänyt, että nyt kesällä sosiaalisen median täyttäneet kuvat Ruisrockista Ultra Bran keikalta, ystävien mökkireissuilta, Linnanmäeltä tai Allas Sea Poolilta eivät kirpaisseet. Oma poissaolo ei ole tuntunut kovin merkittävältä, vaikka kaikki muut olisivatkin samoilla festareilla tai rapujuhlissa tai terassilla, koska kesällä aina on niin paljon… kaikkea. Meidänkin parhaat pihakaverit ovat olleet mökeillään eivätkä pihassa keinumassa, poikien paras kaveri Italiassa lomalla, tuttavaperheet Muumimaailmassa tai Tampereella.

Mutta se iski tällä viikolla, kun päivityksiin ilmestyivät reput ja koulunaloitukseen liittyvä jännitys, päiväkoteihin ja eskareihin tutustumiset, uusiin opintoihin valmistautumiset, kurahousut, kerhoreput, harrastukset. Tiesin jo keväällä, kun erehdyimme menemään tulevien ekaluokkalaisten kouluun tutustumiseen, että elokuussa olisi vaikeaa ja haikeaa kun koko esikoisen ikäluokka aloittaisi koulutaipaleensa ja nyt se tosiaan tuntuu kurkkua kuristavana arjen kaipuuna. Olen jo valmis lopettamaan tämän välitilan, jossa yritämme päästä kiinni espanjalaisten elämään ikuisen loman sijaan, saada säännöllisyyttä ja uusia ihmisiä elämään.

Kesä on ollut erityisen raskas esikoiselle, jolle ero ystäväpiiristä ja omasta reviiristä on ihan syystäkin ottanut koville. Hän kaihoisasti katsoo kännykästä, kun WhatsApp-viestittely kavereiden kanssa hiljenee kun kaverit elävät omaa elämäänsä Suomessa eivätkä 7-vuotiaat niin välitä kuulumisten vaihdosta, enemmän sopivat treffejä skuuttirampille kuin kirjoittelevat kaukana elävälle kaverille. Niin sen pitääkin olla. Olen yrittänyt löytää tasapainon sen kanssa, että annan esikoisen ikävälle ja negatiivisille tunteille tilaa ja tukea, toisaalta yritän tsempata nauttimaan tämän Espanjan elämän hyvistä puolista ja rohkaistumaan ottamaan kontaktia paikallisiin ikätovereihin. Mitään läpimurtoja ei ole vielä tapahtunut.

Samalla mietin, kuinka paljon annan itseni elää mukana Suomen tapahtumissa. Vaihtoehtona on toki sulkea kaikki sosiaaliset mediat, mutta silloin luultavasti alan mökkihöperöityä aika nopeasti. Toivon, että syksy, harrastukset ja lasten koulu tuo minullekin uusia tuttavuuksia elämään, koska kuten jo aiemmin olen todennut, on aikuisena ystävystyminen itselle uudessa kulttuurissa hieman haastavaa. Tiedän, että tämä on pakollinen osa sitä prosessia, että asetumme tänne ja jätämme jossain vaiheessa menneisyyden Suomessa taka-alalle, mutta tällä hetkellä… noh, sanotaan nyt näin että se on työn alla.