SUOMALAISENA MAAILMALLA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hieman lumisempaa kansallismaisemaa olisin tälle ensimmäiselle muutaman vuoden tauon jälkeen Suomessa vietetylle itsenäisyyspäivälle toivonut, mutta minkäs tälle ilmastonmuutokselle mahtaa (tai mahtaahan sille vaikka mitä, mutta olkoot se eri postauksen aihe!). Tykkään ajatella itseäni usein enemmän maailmankansalaisena kuin oman isänmaani edustajana, mutta usein sitä tahtomattaankin Suomen rajojen ulkopuolella toimii esimerkkinä suomalaisesta – ja kohtaa suomalaisuuteen liittyviä ennakkoluuloja.

Ja suomalaisena saa reissata aikalailla rinta rottingilla. Suomessa kyllä keksin kritisoitavaa, mutta ulkomailla pidän mielelläni yllä positiivista mielikuvaa maastamme. Tiedän, että moni haluaa kertoa perusopetuksen epäkohdista kun Suomen huikeat PISA-tulokset nousevat puheeksi, mutta itse kerron mielelläni siitä, mikä mielestäni on suomalaisessa koululaitoksessa parasta. Sama pätee kun vertaillaan terveydenhoitoa, vanhempainvapaita tai julkista liikennettä. Tietenkin niissä on parannettavaa, mutta kansainvälisissä vertailuissa me ollaan mahtavia. Ihan kiva, että oma kotimaa on tunnettu ennemmin hyvästä koulujärjestelmästä kuin kansanmurhista. Ei, en ala räntätä Suomea ihaileville ulkomaalaisille saamelaisista, kotiväkivaltatilastoista, turkistarhauksesta tai translaista. Niistä keskustelen mielelläni Suomessa, jossa asiat voidaan muuttaa.

Useimmiten kuten kansalaisuuttani kysytään, ei vastaus herätä mitään suuria keskusteluja. Toiset tuntevat Räikkösen, toisen Litmasen, mutta koska olen itse se maailman vähiten urheilusta välittävä ihminen niin usein fiilistely loppuu siihen. Jotkut tietävät Nokian, toiset ovat jopa käyneet Lapissa. Mitä kauemmas Suomesta mennään, sitä laimeammat reaktiot suomalaisuus saa aikaiseksi. Karibialaisessa pikkukylässä, missä vietin vaihtarivuoteni, luultiin että olen Filippiineiltä tai Philadelphiasta. Valitettavasti 15-vuotiaana en ollut edustavimmillani vaan jos jotain mielikuvia onnistuin suomalaisista luomaan, niin sen että rommi maistuu ja muutenkin ollaan aika villejä ja vapaamielisiä. Sittemmin olen tietenkin ryhdistäytynyt ja rauhoittunut, ja palasin vielä Dominikaaniseen tasavaltaan hoitamaan diplomaattisia suhteita mm. parlamentin puheenjohtajan kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta kuten olen aiemmin sanonut: Suomen passi on, ihan tutkitustikin, mitä parhain passi omistaa. No, virallisesti toki toiseksi parhain mutta ei takerruta yksityiskohtiin, itsehän nimittäin koen että parempaa passia mulla ei voisi olla. Suomen passin avulla olemme päässeet ystävieni kanssa livahtamaan Meksikosta ilman vaadittavia papereita, sitä heiluttelemalla sai Gibraltarin ja Espanjan rajalla aina iloisia ”hyvä Suomi!”-huudahduksia. Vaikea kuvitella, että rajojen ylittäminen olisi millään muilla asiakirjoilla yhtään helpompaa. Suomeen syntyminen on ihan oikea lottovoitto, ja viime vuonna kipuilinkin suomalaisuuden suoman vapauden kanssa oikein kunnolla.

Toivon, että saan olla ylpeästi suomalainen jatkossakin kun reissaan. Kun 17-vuotiaana reilasin amerikkalaisen ystäväni kanssa, hän suunnilleen kolmannen maan kohdalla päätti liimata rinkkaansa Kanadan lipun ja sujuvasti valehdella alkuperänsä. En ollut varsinaisesti vahingoniloinen, koska siinä vaiheessa hän ei ollut vielä koskaan päässyt edes äänestämään, mutta ymmärsin kyllä yleiset antipatiat Yhdysvaltoja kohtaan vuonna 2003. Ihan samalla tavalla kuin nyt 16 vuotta myöhemmin. Sen sijaan suomalaisena sai olla ihan rauhassa, stereotypiat olivat hyvää viinapäätä, sauvakävelyharrastusta ja innokasta saunomista lukuunottamatta aika vähissä, eivätkä edes ruotsalaiset viitsineet kuittailla.

Tänään en aio marssia minkään puolesta tai ketään vastaan (sanomattakin selvää, että jos olisin millään tavalla valmis yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen juuri nyt niin olisin tietenkin kaikkien anarkistikotiäitien tapaan vastustamassa natseja), ja itsenäisyyspäivää meillä on aina juhlistettu lähinnä syömällä hyvin, juomalla skumppaa ja katsomalla Linnan juhlat. Kun Suomi täytti 100 vuotta tarjosimme Espanjan naapureillemme suomalaisia karkkeja aulassa, ja saimme ottaa vastaan monta onnittelukorttia isänmaamme puolesta. Olenkin milloin vain valmis Suomen kunniakonsuliksi Gibraltarille: lupaan pysyä erossa rommista ja kertoa vain huikeista saavutuksistamme, puhtaasta luonnostamme ja siitä, miten kiitollinen olen paluumuuttajana ollut paikasta, jota pitää kotinaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VAIHTELUA VÄLIAIKAISUUDELLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun joku ulkosuomalainen – tässä tapauksessa H niin kuin Hausfraun Jenni – kertoo muuttavansa takaisin Suomeen, se käynnistää helposti paitsi keskustelua muiden expattien keskuudessa, ja usein myös sisäistä pohdiskelua omasta tulevaisuudesta. Itsehän en enää tähän joukkoon kuulu, mutta vertaistuen ja ulkosuomalaisvuosina syntyneiden suhteiden vuoksi kyllä roikun joukon jatkona. Ja kyllähän sen itsekin muistaa, miltä se tuntui: siinä vaiheessa kun blogissa paljastin paluumuuton, oli kaikki jo melkein valmista ja prosessi ollut käynnissä vähän pidempään. Ja se oli silti kamalaa, niin kuin se lähteminen, yhden elämän jättäminen oli.

Mutta jotain hyvääkin.

Nyt kun viikonloppuina hyvästelimme viimeisen väliaikaiskotimme, tuntuu, että meillä on jotain pysyvää. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, oikeasti varmaan viiteen vuoteen, olen päässyt purkamaan pahvilaatikot. Meillä on kirjahylly ja taulukoukkuja odottamassa, että pääsen asettelemaan taidetta seinille. Olemme luopuneet varastosta, jossa hillosimme rakkaimpia aarteitamme parin vuoden ajan. Vaikka tiedän, ettei tämä tilansa puolesta ole loppuelämän koti (mikä nyt ajatuksenakin on ihan absurdi – kai me nyt taas joskus muutamme maailmalle?), niin ensimmäisen kerran moneen vuoteen olo tuntuu rauhalliselta, eikä jossain alitajunnassa riehu levottomuus, epävarmuus tai sellainen odottava jännitys siitä, mihin sitten lähdemme. Nyt juuri emme lähde mihinkään. Tai no Tampereelle ja Teneriffalle, mutta niitä ei lasketa.

Käytännön tasolla olen kaikesta onnellisin siitä, että täällä ei ole enää muiden ihmisten tavaroita vaan saamme tehdä tästä meidän näköisemme kodin. Vaikka pidin espanjalaisesta kodistamme sen sijainnin, hauskojen naapureiden ja turvallisuuden vuoksi, olin jatkuvasti hermoraunio talvikuukausien kylmyyden takia. Sekä vuokraisännän uskomattoman romun vuoksi – ”kodissamme” säilöttiin niin epämääräisiä matkamuistoja kuin ällöttäviä patjojakin, joista emme päässeet eroon, ja omat tavaramme olivat pahvilaatikoissa. Ja jo ennen kuin asetuimme hetkeksi Espanjaan olimme eläneet Suomessa sellaisessa välitilassa, että olimme valmiina aina joko tulemaan tai menemään, eikä silloista kotia jaksanut sisustaa, remontoida tai laittaa siksi, että odotimme vain Espanjaan muuttoa.

Joten kaikista miljoonista asioista, joita ulkosuomalaisen arjessa kaipaankin ja etenkin Espanjasta, niin kyllä myös koti tuntuu hyvältä. Pysyvyys, vaikka se olisikin hetkellistä. Jos nyt jotain, niin neljä vuotta sitten eduskuntavaalien jälkeen, hallituskokoonpanosta järkyttyneenä, oli hieman helpompi toteuttaa uhkauksensa muuttaa ulkomaille jos perussuomalaiset pääsevät päättämään asioista – tahdon uskoa, että ensi viikolla ei tarvitse alkaa taas pakata tavaroita kasaan. Ja voin lohduttaa paluumuuttajia, että se jopa traumaattiseltakin tuntuva lähtö paikasta, jota rakastaa, no, siitäkin selviää. Varsinkin, jos mahdollisimman nopeasti ostaa lentoliput vähintäänkin lomalle vanhoille kotikulmille.

Ja jos asian pohdiskelu kiinnostaa, vilkaiskaa ainakin Konalla-Anua ja Eau de Colognen Johannaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuva parsarisotosta vaan siksi että se oli niin sairaan hyvää

IHAN OKEI AURINGONLASKUT

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Auringonlaskut ovat aika hienoja kylminä päivinä. Eivät yhtä hienoja kuin Espanjassa. Sen enempää en ole enää vertaillut. Arki Suomessa on tempaissut meidät mukaansa, muutkin kuin vain lapset jotka aina silloin tällöin muistavat jonkun yksityiskohdan Espanjan elämästä – jonkun pillimehun, jonkun ihmisen, jonkun hetken – ja palaavat tukevasti takaisin Suomeen. Miten mutkatonta se tuntuu olevan. Toki heiltä aika usein kysellään, miltä suomalainen koulu tuntuu espanjalaiseen verrattuna (vastaus on aina varsin imarteleva kotimaiselle koululaitokselle), tai puhuvatko he vielä espanjaa (vastentahtoisesti ja vähän, mutta ehkä tämäkin on joku vaihe) tai onko heillä ikävä takaisin (lähinnä isäänsä ja jäätelöbaaria, mutta eipä juuri muuten). Muuten he toden totta ovat kuin eivät olisi poissa olleetkaan.

Ja nyt alan päästä myös itse siihen pisteeseen. Olen ollut kiitollinen siitä, mikä määrä tukea, seuraa, apua… kaikkea on ollut tarjolla. Viime syksy ja oikeastaan koko viime vuosi oli raskas, vaikka siihen mahtui monia huippuhetkiä siihen mahtui myös totaalinen uupumus, yksinäisyyttä ja ero, ja paljon huolta, penninvenyttämistä ja asioiden loputonta järjestelyä. Nyt kun kuun lopussa vihdoin muutamme isompaan, pysyvämpään kotiin, tuntuu että järjestely on ehkä hetkeksi ohi. Että voisi hengähtää, laittaa pitkästä aikaa taulut seinälle ja purkaa laatikot, asettua, antaa olla. Kesän vietämme pitkälti Espanjassa ja tietty siihen liittyy oma organisoimisensa (kuten, kuka haluaisi viehättävän karvakasan kesäkoirakseen?), mutta haluaisin vuoden ilman muuttoja, isoja murheita ja mitään mullistuksia.

Samalla kuitenkin kytee toive siitä, että joskus palaisin Espanjaan, edes osittain. Unelmoin kakkoskodista La Líneassa, paikassa, jonne en meinannut millään haluta ensin jäädä ja josta en sitten tahtonut lähteä. Eihän se nyt tähän maailmanaikaan kuulosta kovin tyylikkäältä, haikailla lomakotia Espanjasta jonne pitäisi aina matkustaa tuhansia kilometrejä, mutta tahdon uskoa ettei minun ja Andalusian romanssi ole vielä ohi. Vaikka kaupungin neliöhinnat ovatkin jopa Espanjan mittakaavassa varsin edulliset, ei tässä elämäntilanteessa tämä unelma realisoidu vielä vuosiin, mutta jos edes vuosikymmenen päästä. Suomessa on hyvä olla, kasvattaa lapsia ja elää ruuhkavuosia, mutta näin itseni vielä istumassa La Línean lempikahvilassa, ja iltakävelyillä rannalla lämpimässä merituulessa juuri niiden maailman kauneimpien auringonlaskujen aikaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLIKO ESPANJA VAIN UNTA?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olemme solahtaneet tähän uusvanhaan arkeen niin hyvin, että olen alkanut epäillä sitä olimmeko ollenkaan poissa. Koirakin on nyt niin suomalainen, että jaksaisi juosta umpihangessa vielä pitkään senkin jälkeen kun monet paikalliset piskit ovat jo ottaneet suunnaksi kotisohvan. Lapset… heidän kohdalla ei voi puhua paluumuuton aiheuttamista kulttuurishokeista tai oikeastaan mistään sopeutumisvaikeuksista. He ovat jatkaneet elämäänsä juuri siitä mihin se jäi kesäkuussa 2017, vaivattomasti ja vailla sellaista identiteettikriisiä, josta itse kärsin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itse olen tietenkin ennen kaikkea helpottunut siitä, että lapset eivät ole kipuilleet lähtöä. Oli se totta kai rankka heillekin, mutta kaikki Suomen hyvät asiat ovat selvästi hoitaneet mahdollisia lähtötraumoja. Tai mistä minä tiedän, millaista terapiaa he tarvitsevat aikuisina vanhempiensa päätösten takia, mutta juuri nyt he vaikuttavat niin tyytyväisiltä, että päätöstä ei voi epäillä. Tämän aamun lumimyrskyssä kuopus kyllä sanoi, että hiekkamyrskyt olivat mukavampia – vertailukohtana on muutama Espanjassa koettu poikkeuksellisen tuulinen päivä, jolloin saimme kasvoillemme Saharan hiekkaa. Saharan hiekkaa! Ei sitäkään muista, kun Itämeren räntä iskee vasten naamaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun tämä siirtymä on ollut näin sujuva, olen välillä epäillyt sitä olimmeko me ollenkaan koko Espanjassa. Että ehkä se puolitoista vuotta katosikin vain johonkin madonreikään ja olemme koko ajan olleet Herttoniemessä. Hain viime viikolla matkatavaramme, jotka tulivat Suomeen rekalla (en ala nyt sen enempää muuttoprosessissa, mutta todettakoon nyt vaan että jos tavallinenkin muuttaminen on vittumaista niin nämä valtioiden väliset muutot ovat paitsi eeppisen kalliita niin myös aivan käsittämätöntä säätöä). Yksi ovi sulkeutui ihan kirjaimellisesti, sillä yli kolmen vuoden ajan Espanjan kotinamme toiminut asunto on nyt annettu eteen päin ja kesällä palaamme ihan muille kulmille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Katsoin tänään ensimmäistä kertaa kunnolla valokuvia Espanjasta, tätä postausta varten. Se tuntuu luissa ja ytimissä, ikävänä, suruna ja haaveena paluusta alkuun, jolloin olisi voinut ehkä tehdä erilaisia ratkaisuja. En kuitenkaan halua harrastaa katumista, ja tiedän että lopputulos olisi todennäköisesti silti sama: lapsien kanssa, ainakin juuri näiden meidän lastemme kanssa, tämä on oikea paikka. He saavat sellaisia asioita elämäänsä, joita tarvitsevat tulevaisuuteensa ja joita Espanja ei olisi voinut antaa. Silloin kun itse ajattelen, miten ihanalta lauantai-iltapäivänä juotu kahvi maistui keskellä kaupungin kuhinaa ja kuinka joka ilta auringonlasku oli upea, erilainen ja yhtä paljon kiitollisuuden tunteita herättävä, muistan sen että näin on varmasti parempi. Pakko olla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja Suomessa ei missään nimessä ole mitään vikaa. Säät ja ruoan hinta ovat asioita, jotka nyt vain sattuvat olemaan Espanjaan verrattuna vähän huonommin, mutta täällä on miljoona asiaa joista iloitsen joka päivä. Angstini ei siis kohdistu tähän kotimaahan, päin vastoin. Olen kiitollinen, miten meidät on otettu vastaan ja miten paljon täällä on lapsille tarjota. Mutta sydämeni on silti Andalusiassa. Se on sillä vajaan parin kilometrin kävelymatkalla lasten koululle, jonka osaisin vaikka silmät kiinni (en tietenkään sitä suosittelisi tuntien espanjalaisen liikennekulttuurin). Koirankakan väistelyn, appelsiinipuiden, churrerian, kuumuuden, äänien ja tuoksujen täyttämä matka joka aina ärsytti mutta jonka nyt kävelisin mielelläni vaikka joka päivä, ja lupaisin olla valittamatta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA