TAKAISIN LÄHTÖRUUTUUN

Muutimme Espanjaan tältä kadulta numerosta 18. Palasimme numeroon 19. Sadan metrin päähän talosta, jossa asuimme seitsemän vuoden ajan.

Lidlissä oli samat myyjät kuin lähtiessä. Koirapuistossa samat koirat. Leikkipuistossa samat vanhemmat (lapset vähän vaihtuneet). Joka kulmalla tulee tuttuja vastaan. ”Ai joo, ei tietä tosiaan pariin vuoteen olekaan näkynyt”, totesi yksi. Naapuritkin tunsin valmiiksi. Heti ensimmäisenä aamuna esikoinen katosi käymään läpi kaikki kavereiden kodit. Hän menee juuri sille samalle luokalle, jonne annettiin paikka pari vuotta sitten. Kuopus ja keskimmäinen menevät päiväkotiin tien toiselle puolelle. Päiväkotiin, jossa sekä keskimmäinen että esikoinenkin ovat olleet. Kuopuksen hoitotäti on sama kuin esikoisella kuusi vuotta sitten tämän aloittaessa ensimmäistä kertaa hoidossa kodin ulkopuolella. Keskimmäisen eskariope on sama kuin hänen ensimmäinen lastentarhaopettajansa neljä vuotta sitten. Lista jatkuisi vaikka kuinka pitkään, mutta selväksi varmaan tuli, että olemme palanneet todella tuttuihin maisemiin. Ympyrä on sulkeutunut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen kiitollinen, että on tällainen paikka johon palata. Jossa sukellan saman tien osaksi yhteisöä, tunnen olevani jopa vähän ikävöity. Lapsilla on ystävät valmiina ja he tuntevat valmiiksi kaikki kujat ja kalliot. Harkitsimme kyllä muitakin paikkoja Helsingissä, jopa Turkua ja Espootakin, mutta päädyimme palaamaan sinne mistä lähdimmekin. Lasten kannalta tämä on aivan paras ratkaisu, ja olen saanut niin paljon apua paluumuuton osalta että olen voinut vain nii’ata joka suuntaan. En siis voi valittaa.

Mitään ”maitojuna”-morkkista en koe. Jos nyt voi jälkiviisastella, niin vähän olisi voinut jättää astioita säästöön tai muutenkin viisaammin suorittaa sitä infernaalista omaisuuden karsimista, mutta Espanjassa vietetty aika ei kaduta. Ei edes kaikki myllääminen. Mutta sellainen pieni pettymyksen maku on suussa. Henkilökohtainen. Että halusin aina asua ulkomailla, mutta en sitten saanut sitä toimimaan. Vaikka sopeuduimme hyvin, arjessa oli liian monta osaa jotka eivät toimineet ja lopulta tuntui olevan pakko palata. Pitäisi keksiä tilalle uusia unelmia ja malttaa jättää tämä unelma uudestaan toteutettavaksi toisessa elämänvaiheessa. Emmekä edes joudu ”aloittamaan alusta” vaan palaamme itse asiassa katettuun pöytään, jatkamaan siitä mihin jäimme viimeksi. Olemme lähtöruudussa, turvallisesti perillä Itä-Helsingissä, ja haikealla tavalla hyvin onnellisia.

JENGIPETTURI

Sellaiseksi olen itseni tuntenut. Vaikka tiesin jo alusta asti, että emme ole tulleet jäädäksemme, silti tuntuu väärältä lähteä ja jättää tämä kaupunki. Tiedän kolmen vuoden ajan purnanneeni loputtoman paljon roskaamisesta, laittomuuksista, ilmansaasteista ja vanhempien WhatsApp-ryhmistä, enkä väitä etteivätkö ne vielä lähdön hetkelläkin kun kaikki saa kultareunuksen vähän vituttaisi. Se kyllä kuuluu myös pikkaisen perusluonteeseeni: olen niitä ihmisiä, joilla on ongelma joka ratkaisuun. Katselen maailmaa melko kriittisenä valmiina esittämään kehitysehdotukseni kysymättäkin. Niinpä näin jälkiviisaana pelkään pelottaneeni kaikki pois lempikaupungistani La Líneasta.

Nyt olen vakavasti huolissani että koko kaupunki menee konkurssiin kun lähdemme takaisin Suomeen. Tai vähintäänkin kantakahvilamme liikevaihto tulee romahtamaan kun emme käy montaa kertaa viikossa bocadilloilla ja kaakaoilla. Kahden viikon kuluttua olemme jo palelemassa pohjoisessa. En kuitenkaan ole erityisen ahdistunut pimeydestä tai pakkasesta, vaikka lempeää merituulta ja lähes jatkuvaa auringonpaistetta tulee taatusti ikävä viimeistään kun löydän itseni taas eteisestä joka onkin täynnä neljän eri vuodenajan varusteita pelkkien varvastossujen sijaan. Mutta sama luopumisen tuska jota podin puolitoista vuotta sitten Herttoniemessä on taas läsnä arjessa. Helsingin hyvät puolet ovat täysin erilaisia kuin Andalusian hyvät puolet. Yritän parhaani mukaan lähestyä lähtöä kiitollisuuden kautta – miten onnekas olen kun olen saanut kokea kaiken tämän! – mutta itken silti kuin vauva.

Mutta sen lisäksi että olen säälinyt itseäni, olen ollut surullinen La Línean puolesta. En siksi, että ihmisenä olisin aivan valtava menetys tälle kaupungille, mutta uskon, että jokainen etenkin ulkomaalainen, joka yhtään puhuu paikan puolesta, on tärkeä. La Línea on paikka, joka voisi olla oikea helmi Aurinkorannikon länsipäässä. Tai onhan se, mutta eihän tänne turistit löydä. Gibraltarille kulkevat ajavat kaupungin reunoja, näkevät öljyjalustamon tupruttamassa savua, rajalla päivystävät tupakan salakuljettajat ja rähjäisyyden. Vain parin sadan metrin päässä on pieni, mutta kaunis ja eloisa kaupunki, jonka monet ravintolat ovat tarjonnaltaan todella tasokkaita. Täällä on kulttuuria ja paljon erilaisia tapahtumia, joilla paikalliset tahtovat pitää puoliaan huumekauppiaita ja korruptoituneita politiikkoja vastaan. Jos rannoista pidettäisiin parempaa huolta ja koko kaupunki sitoutuisi pitämään ympäristön siistinä, potentiaali kasvaisi huimasti. Brexitiä en viitsi edes ajatella – täälläkin on alun hermoilun jälkeen alettu epäillä, ettei mikään muutu. Jos ei parempaan niin ei huonompaankaan.

Niin koirapuiston kaverit kuin poikien luokkatoverit vanhempineen ovat tehneet meille selväksi, että meitä ikävöidään. Vaikka olen yhä ulkopuolinen, huomaan kulkevani kaupungilla jatkuvasti käsi pystyssä. Tuolla on naapuri. Tuolla tanssikoulun sihteeri. Tuolla poikien musiikinopettaja. Tuolla jäätelöbaarin tarjoilija. Loppujen lopuksi olenkin muodostanut ympärilleni oman yhteisön. Tai tullut osaksi täkäläistä yhteisöä. Ja siitä luopuminen kirpaisee. Mutta kun laastari on repäisty, tiedän, että arki jatkuu normaalina niin täällä kuin sitten Suomessakin. Täällä on totuttu lähtöihin. Expatit tulevat ja menevät. Meidänkin arkemme muuttuu suomalaiseksi parissa viikossa, kun pojilla alkaa koulu, eskari ja päiväkoti. Olemme poikien kanssa psyykanneet itseämme sillä ajatuksella, että pääsemme tänne pitkälle kesälomalle, mutta silloin olemme taas vain turisteja. Niinpä vaalin näitä muistoja ja aikoja mielessäni, ja onneksi paljon on tallentunut blogiinkin. Varmaa on, että minä tulen kaipaamaan tätä kaupunkia enemmän kuin se minua.

PALUUMUUTON PELOTTAVAT PUOLET

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuntuu hieman epäisänmaalliselta kirjoittaa itsenäisyyspäivänä asioista, jotka ”kotiinpaluussa” pelottavat. Suomi on nimittäin meille oikein hyvä vaihtoehto. Odotamme innolla Oodia ja Amos Rexiä, uimahalleja ja ystäviä, lasten vapautta ulkoilla ilman äitiä, mansikoita ja savulohta, lumilinnoja ja ruskaa. En lähde listaamaan kaikkea sitä ihanaa täällä Espanjassa, josta luopuminen kirpaisee kovasti, mutta kerron myös että hieman jännittää. Jopa pelottaa. Vaikka emme ole olleet poissa kuin 1,5 vuotta, palaamme ihan uudenlaiseen elämäntilanteeseen: esikoinen menee kouluun, keskimmäinen eskariin ja kuopus ensimmäistä kertaa elämässään päiväkotiin, sillä tätä ennen hän on ollut vain kerhossa ja nyt Espanjassa esikoulussa.

Itse jännitän erityisesti kännykkä- ja pelikulttuuria. En ole digiloikan suurin fani, vaan enemmän sellainen vanhanaikainen käpy äidiksi, joka tykkää rajoittaa ruutuaikaa eikä ihan allekirjoita pelien autuaaksi tekeviä ominaisuuksia. En tietenkään usko, että voimme palata aikaan jolloin Tetris edusti korkeinta teknologiaa ja tiedän, että peleillä on myös paljon positiivisia puolia, mutta Espanjassa olen ollut tosi tyytyväinen siihen ettei esimerkiksi alakoululaisilla yleensä ole puhelimia käytössään ja monet espanjalaisäidit tuntuvat olevan yhtä old school kuin minäkin. Toki esikoisen luokalla on lapsia, jotka pelaavat Fortniteä ja myös katukuvassa näkyy yhä useammin taaperoita, joille on annettu tabletti käteen jotta aikuiset saa olla ”rauhassa”, mutta kännykkäkulttuuri on silti vielä jäljessä pohjoismaista tyyliä ja busseissakin enemmän jutellaan muiden matkustajien kanssa kuin selataan puhelinta. Olen pitänyt aika tiukasti kiinni pelittömistä päivistä poikien kanssa ja esikoinen saa selata puhelintaan yleensä vain pari minuuttia päivässä, jollei tiedossa ole treffejä suomalaisten kavereiden kanssa. Nyt Suomessa myös keskimmäinen tulee saamaan kännykän ja esikoinen solahtaa suoraan siihen maailmaan, jossa välitunneilla salaa pelataan Grannya (meillä siitä on puhuttu jo pari vuotta, ja veikkaan että se on vasta alkusoittoa näille väännöille) ja koulussa myös iso osa opetuksesta perustuu laitteiden käyttöön. Tiedetään, ei ole paluuta 80-luvulle ja se on ihan okei, mutta toivon pystyväni pitämään lapset kiireisenä muiden harrastusten parissa jotta elämässä olisi muutakin kuin Minecraft.

Vaikka olen rehellisesti sanoen todella valmis antamaan lapsille lisää liekaa, lisääntynyt vapaus myös hieman pelottaa. Olemme olleet yhdessä todella tiiviisti viimeiset pari vuotta, sillä Espanjassa vasta noin 11-vuotiaat saavat kulkea yksin kouluun eikä täällä ole samanlaista yksin pärjäämisen kulttuuria kuin Suomessa – täällä teini-ikäisetkin viettävät suhteellisen paljon aikaa perheen kesken, kun taas itse muistelen nuoruuttani ja sitä, kuinka vapaa-aika vietettiin pääasiassa kavereiden kesken. Meistä on hitsautunut poikien kanssa erittäin tiivis nelikko, sillä olemme erossa oikeastaan vain koulun ajan eli noin 25 tuntia viikossa sekä muutama tunti päälle minun ja poikien omia harrastuksia. Nyt Suomessa he menevät varhaiskasvatuksen pariin (kunhan saadaan päiväkotipaikka, sekin on oma jännitysmomenttinsa) ja tiedän, että he alkavat myös viettää taas paljon enemmän aikaa kavereiden kotona luuhaten. Se on tietenkin ihan mahtavaa, ettei lasten maailma pyöri enää minun ympärilläni eikä ole vain minun vastuullani järjestää heille sosiaalista elämää, mutta tunnen myös pientä haikeutta siitä että tämä intensiivisen yhdessäolon ajanjakso lähestyy loppuaan. Onneksi sentään jää koira, joka seuraa yhä uskollisesti vaikka vessaan.

Muiden paluumuuttajien kertomusten perusteella osaan jo varautua siihen, että parissa vuodessa kertynyt kielitaito todennäköisesti hiipuu hiljalleen ilman aktiivista ylläpitoa. Ehkä he joskus haluavat elvyttää espanjantaitonsa, ja toivon että alitajuntaan jää joitain sanoja – ensi kesänä he pääsevät taas treenaamaan useaksi viikoksi, onneksi. Mutta kielitaidon lisäksi olen huolissani niistä muista asioista, mitä tämä kulttuuri on antanut. He ovat kovin varmoja siitä, että kaikki aikuiset rakastavat heitä. Suomessa ilmapiiri on mielestäni muuttunut paljon lapsimyönteisemmäksi vuosien aikana, mutta toisaalta vasta pari kuukautta sitten poikien pelkkä olemassaolo sai ventovieraat ihmiset kiroamaan meille. He ovat äänekkäitä, iloisia ja vilkkaita ja täällä se on ollut hyvin sallittua, jopa suotavaa. Heitä huomioidaan jatkuvasti ja on ihan itsestäänselvää, että he ovat tervetulleita kaikialle siinä missä me vanhemmatkin. Suomessa tuntuu, että joudun hyssyttelemään ja hillitsemään heitä sekä brutaalisti välillä muistuttamaan, että kaikki ihmiset eivät ole kiinnostuneita heistä. Se on tavallaan sääli, sillä tämä ylitsepursuava lapsirakkaus on tehnyt hyvää heidän itsetunnolleen ja esiintymiskyvyilleen, ja soisin sen varmuuden omasta ihanuudesta säilyvän myös Suomessa. Itse aion jatkaa espanjalaisella linjalla ja hymyillä kaikille pikkulapsille, pysähtyä juttelemaan ja kehumaan enkä koskaan pyörittele silmiä tai huokaile kovaan ääneen jos jollain pienellä on huono päivä. Paitsi noh, noilla omilla.

Mutta täältä me tulemme, reilu kolmen viikon kuluttua. Huomenna tulee tasan kolme vuotta siitä, kun tulimme tänne ensimmäisen kerran ja tavoitan vieläkin sen tunteen, miten ihmeelliseltä ja oudolta kaikki tuntui. Miltäköhän Suomessa tuntuu?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

JÄRJELLÄ , EI TUNTEELLA

Kyllä, me lähdemme – tai palaamme – Suomeen vuoden lopussa.

Tällä viikolla järjestyi oikeastaan kaikki, väliaikainen asunto, lennot. Koulu- ja tarhapaikat ovat työn alla, muuttokuormaa pitäisi kai varata. Olen itsekin ollut vähän hämilläni tästä äkkilähdöstä: tarkoitus oli vielä marraskuun alussa olla täällä ainakin kesään asti ja sitten palata Suomeen, mutta sitten kävi klassisesti ja yksi asia johti toiseen ja pian huomasinkin vertailevani imureita ja varaavani lapsille hammaslääkäreitä. Helsingistä.

Syyt suunnitelmien muutoksiin löytyvät niistä asioista, jotka olen aina tietoisesti jättänyt blogissa hieman pimentoon, ja siellä ne pysyvät jatkossakin. Kyseessä olikin enemmän sattumien sarja, jonka takia tuntui järkevämmältä hoitaa lähtö nyt ryminällä alta pois. Olen oikeastaan helpottunut, koska tämän ansiosta voimme ensi kesänä viettää monta viikkoa täällä Espanjassa ilman, että joudun samalla suorittamaan näitä lähtöjärjestelyitä. Nyt lyhyen varoitusajan ansiosta olen ollut yllättävänkin tehokas. En ole kovin innoissani siitä, että luvassa on lisää lentämistä, mutta rehellisyyden nimissä se ei ole ollut tässä myllerryksessä ensimmäinen murheeni. Sen lisäksi Helsingissä elämä muuttuu ekologisemmaksi kertaheitolla: olen tylysti ilmoittanut lapsille, että en kotona enää kokkaa erikseen heille liharuokaa, meillä ei ole enää autoa, ja tulemme asumaan todella tiiviisti.

Vaikka päätös palata oli pikainen, se oli lopulta ainoa oikea.  Olen surrut suunnattoman paljon lähtöä, niin paljon kuin tiedänkin sen olevan se paras vaihtoehto. Olen kulkenut päiväkausia aurinkolasit päässä – sateista huolimatta – koska mikä tahansa on saattanut laukaista tunnereaktion, joka yleensä siis on ollut holtiton itku. Kaikesta kitinästä huolimatta minä pidän tästä paikasta kovin paljon, etenkin näistä ihmisistä täällä. Lapset ovat olleet koko ajan kartalla siitä, mitä tapahtuu, ja suhtautuneet asioihin miellyttävän pragmaattisesti. Heistäkin on kurja lähteä, mutta he näkevät juuri ne hyvät puolet ”kotiinpaluussa”. Sen ansiosta pystyn itsekin keskittymään juuri siihen positiiviseen, joka Suomessa odottaa. Ja me pääsemme tänne takaisin. Ja kyse on lopulta menetetystä puolesta vuodesta, koska emme me tänne loppuelämäksi olisi koskaan jääneetkään. Yritän lohduttaa itseäni sillä, että kesällä se vasta olisi ollut kamalaa, kun olisimme vielä entistäkin kiintyneempiä koulukavereihin, kotikulmiin, koirapuiston tuttuihin ja kahviloissa istumiseen. Nyt oranssit metrot, jäyhät suomalaiset ja hyvin organisoitunut arki ovat vielä tuoreessa muistissa.

Tämä postaus oli jonkinlainen vastaus niihin yllättävän moniin yksityisviesteihin, joita olen viime viikkoina saanut. Onhan tämä vähän tällainen odottamaton käänne meidän muuten varsin tylsässä tarinassa, vaihtelua vanhempien WhatsApp-ryhmistä valittamiseen. Blogista on tullut oikea surkeiden lähtöjen kiintopiste, jossa ensin kipuilin lähtöä Espanjaan oikein urakalla, ja nyt olen yhtä lailla tuskaillut tunteiden kanssa kun pitääkin palata Suomeen. Tai ei Suomeen palaaminen tunnu pahalta, La Línean jättäminen kyllä. Kaiken alla muistan kyllä edellisestä maanvaihdosta, että siinä missä oma elämä tuntuu hetkeksi olevan pelkkää luopumista, muiden elämä jatkuu ja tämä ei oikeastaan ole mitään kovin kummallista. Ihmiset muuttavat kaiken aikaa. Ja kun sitäkin on kautta rantain kysytty, että kaduttaako, niin voin sanoa että non, je ne regrette rien.