HEI KUULE SUOMI

Tänään ei liene kuin yksi aihe, josta on sopivaa kirjoittaa. Että onnea sinne 100-vuotiaaseen Suomeen! Täälläkin ollaan itsenäisyyspäivän tunnelmissa, Espanjassakin on sopivasti pyhä, lapsilla kolmen päivän vapaa koulusta ja rappukäytävämme aulaan tarjolle laitetut suklaakonvehdit katosivat ennakkoluulottomien espanjalaisten suihin parissa tunnissa. Ja me katsoimme Linnan juhlat, jotka avokätisesti Yle Areena näytti niillekin, joilla ei ole Freedomea käytössä, enkä voi kuin ihmetellä miten erittäin kaunis odottaja, rouva Jenni Haukio, pystyi kuuntelemaan kuoron esittämän Finlandian vollottamatta räkä poskella.

Lupaan, että tänään en kiitä Suomea vain korvapuusteista ja maailman parhaista perunalastuista. Vaikka oma Suomi-ikäväni onkin blogin puolella ollut pääasiassa joko ruoka-aineisiin tai ystäviin kohdistunutta, voin kertoa, että täältä etelästä käsin Suomi näyttää monin tavoin epätodelliselta eldoradolta. Välillä on vaikea ymmärtää sitä peruskiukkuista kansanluonnetta kun miettii, että Suomi ihan oikeista on maailman paras maa monella mittakaavalla, mutta ei mennä siihen. Tänään ei puhuta pahaa synttärisankarista!

Täältä tuhansien kilometrien päästä kaipaan kaihoten suomalaista yhteiskuntaa, joka on ihanan järjestäytynyt, avoin ja ennakoitava. Loukkaannun verisesti suomalaisen byrokratian puolesta, jos joku kehtaa väittää sitä monimutkaiseksi tai jopa turhaksi. Pah! Se on selkeää, tasapuolista, läpinäkyvää ja mikä parasta: kaikki on internetissä! Asioita ei tarvitse arvailla vaan toiminta on perusteltua, päätöksistä voi valittaa ja omat kokemukset lähes kaikesta viranomaisasioinnista ovat positiivisia. Suomalainen yhteiskunta suorastaan syleilee lapsiperheitä – eivät ehkä kaikki suomalaiset, mutta rakenteet ovat kyllä optimaaliset perhe-elämälle. Olen aina ollut onnellinen veronmaksaja, koska en ole nähnyt toista maata jossa palkasta nipistetyt prosentit kiertävät niin hyvin kaikkien iloksi. Ja aina voi parantaa, mutta tänään ei puhuta siitä!

Suomessa on satoja asioita, joita ikävöidä: Neljän eri vuodenajan omat elämykset (enkä nyt tarkoita aina sitä maaliskuista loskasadetta vaikka sekin aika hämmentävää on, vaan vuodenkierron ja luonnon yhteiseloa, jonka todistaminen on mielestäni joka vuosi yhtä ihmeellistä). Hiljaisuutta, rauhaa, sitä hetkeä kun kesällä saunan jälkeen istut jäähdyttelemään tyynen järven rannalla ja vedenpinnan rikkoo vain ylitse lentävät linnut. Sellaiset sukupolvikokemukset kuten Pikku Kakkonen tai jääkiekon MM-kulta -95: asiat, jotka yhdistävät omaa ikäluokkaa ja luovat pienen kanssa keskuudessa hassua yhteenkuuluvuutta. Perinteet, niin kuin Linnan juhlat, Joulupukin Kuuma linja tai Suvivirsi. Ikävöin uimahalleja ja kirjastoja, noita suomalaisen tasa-arvoisen yhteiskunnan kulmakiviä, joissa kaikki yhteiskuntaluokat polskivat samassa vedessä ja kuka tahansa saa kirjastokortin.

Ulkosuomalaisena huomaa, miten Suomessa pidetään monia ainutlaatuisia asioita itsestäänselvyytenä. Minulle on pyöritelty silmiä, kuinka sinisilmäinen ja vähän hölmönkin luottavainen taidan olla, kun olen Suomessa jättänyt koiran tai vaunuissa nukkuvan vauvan kahvilan ulkopuolelle, kuinka palaan öisin baarista kotiin yöbussilla, kuinka annan tuntemattomille ihmisille kotiosoitteeni kun myyn tavaroita verkossa ja vielä kaupan päälle kerron, koska olen kotona! Yhtä uskomattomalta on kuulostanut ulkomaalaisista neuvolajärjestelmä, puoli-ilmainen terveydenhoito tai esimerkiksi se, että voimme syödä marjoja suoraan metsässä. Ulkosuomalaisena onkin ehkä helpompi olla ylpeä Suomesta: näen totta kai kaikki epäkohdat, mutta täältä käsin en voi tehdä niin paljoa niitä korjatakseni ja pakonomaisen parantamisen sijaan voin vaan julistaa Suomen ilosanomaa. Ja siinä on iloittavaa. Kritisoidaan vaikka taas huomenna, mutta tänään, hyvää itsenäisyyspäivää 100-vuotias Suomi.

MARRASKUU SUOMESSA

En ole ikävöinyt Suomea marraskuussa. Eilen ulkoilutin hoitokoiraa puolenyön aikoihin ja lämpötila oli lähempänä kahtakymmentä. Meillä on riittänyt vieraita Suomesta ja olen saanut oman annokseni ruisleipää ja suomalaista suklaata – joka kyllä on maailman parasta, olkoot vaan mietoa maitosuklaata. Tänään lapset miettivät sitä, mitä haluaisivat tehdä jos olisivat Suomessa. He haluaisivat juoda maitoa. Se espanjalainen formaldehydin makuinen neste ei maistu vieläkään. He nauroivat ajatukselle toppatakista. He haluaisivat mökille, mutta sinne ei keskitalvella pääse kuin unissaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos olisimme nyt Suomessa, olisimme ehkä tänään olleet katsomassa Joulukadun avajaisia. Täällä jouluvalot sytytettiin Gibraltarille perjantaina ja ensi viikolla sama show on luvassa La Líneassa. Olisin ehkä päässyt pikkujouluihin, tai ainakin #varjoawards-blogigaalaan, joka on vain salanimi paljeteille ja sponsoriviinaksille. Olisimmekohan leiponeet perinteisen piparkakkutalon? En ole erityisen jouluihminen ja jouluruokiakaan en syö ikinä, mutta Julia-karkkeja ja Annaksen pipareita ikävöin. Ja aion mennä niitä etsimään Fuengirolan Suomi-kaupoista viimeistään ennen itsenäisyyspäivää. Ehkä yksi paketti vihreitä kuuliakin, vaikka ne maksavat  varmaan 20 euroa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tällä hetkellä meillä on sisällä kylmä ja ulkona lämmin. Olemme olleet, suurin osa porukasta, sitkeässä flunssassa pari viikkoa ja Pampula pois koulusta yli viikon – sellaista se olisi varmasti Suomessakin. Muistaakseni viime kevät oltiin koko ajan aika kipeitä, vaikken sitä haluakaan kauheasti muistella. Täällä on satsumakausi parhaimmillaan, ihan kuten joulun alla pohjoisessakin. Emme juo glögiä, edes Suomessa, täällä olisi tarjolla mulled wineä. Kaupoissa on ollut omat hyllyt jouluherkuille jo hetken aikaan, ja nyt viimeistään kun Halloween ja Kiitospäivä on taputeltu, on joulu vallannut tilaa. Samalla kuitenkin palmut huojuvat lämpimässä tuulessa ja radiossa soi lähinnä reggaeton.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suomessa olisimme varmasti ajaneet innoissamme Länsimetrolla edes takaisin. Ainakin Lauttasaareen mummolaan. Suomessa leipoisin ainakin pari kertaa kuukaudessa. Täällä en ymmärrä uunimme säätöjä vaan kaikki kokkaus tapahtuu lähinnä tuuripelillä, sen lisäksi kuiva-ainekaappiin on pesiytynyt joku miellyttävä ötökkä joka munii jauhoihin.Olisi ihanaa viedä tänäkin vuonna lapset Talvisirkukseen. Täällä ikävöin elokuvissakäyntiä, kirjastoa ja uimahallia. La Líneaan avattiin kunnallinen uimahalli alkusyksystä, mutta kuten ilmeisesti suurin osa urheilutoiminnasta, se vaatii ”jäsenyyden”. Joka paikkaan pitäisi olla socio, ja tuonne uimahalliin kuulemma pitää jonottaa pari kuukautta ja hinnoittelu perustuu ikään – minä maksaisin kuulemma 32 euroa kuussa. Hassuja juttuja, joihin alkaa tottua. Ensi viikonloppuna on kahdet kaverisynttärit keskimmäisellä, hoitokoira lentää Suomeen ja saamme taas suomalaista seuraa hetkeksi. Kun ulkona pitää siristellä silmiä auringonvalolta eikä loskamyrskyltä, mietin aina hetken sitä, miten erilaista arki täällä päin on. Ja toisaalta se on hyvin samanlaista kuin se olisi Suomessakin, marraskuussa.

MITEN ASUA ULKOMAILLA?

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAPA213425.jpg

Vaikka olen ollut vähän laiska kommentoimaan muiden blogeihin, kun yksi all time favouriteni, Juliaihminen, vihjaisi, että Espanjassa lämmityskulut olisivat jotenkin alhaiset… No, oli pakko tietenkin mennä pätemään! Mutta oikeasti olen samaa mieltä siitä, mistä Juliakin postasi: En oikein ymmärrä neliöiden päälle. Varsinkin nyt, kun oma maallinen omaisuus on karsittu minimiin niin lisätila lähinnä pelottaa. Olen varma, että muutamassa viikossa hamstraisin itseni taas siihen pisteeseen, että nurkat on täynnä tavaraa jolle ei ole mitään käyttöä. Olen oikeastaan tehnyt sen oman, trendikkään ”kuolinsiivoukseni” jo tänä keväänä.

Espanjassa olemme valinneet asumismuodon jälleen hyvin samoilla kriteereillä kuin Suomessa: Sijainti on tärkeämpi kuin asunnon koko tai piha. Tietenkin kun oli se asunnonhaku käynnissä, ei niitä vaihtoehtoja niin kauheasti ollutkaan. Jos saisin valita, asuisimme keskustassa kodissa jossa oli takapiha, trampoliini ja uima-allas mutta ei se ole täälläkään mahdollista. Vaihtoehdot ovat olleet aika pitkälti joko asuminen tiiviisti keskustassa tai sitten muuttaminen tuonne taajamiin, portilla aidatuille esikaupunkialueille joissa taloyhtiöillä on omat uima-altaat, mutta lähellä ei mitään palveluita.

Sellaisesta elämästä saimme maistiaisen kun ajelimme tunnin verran kohti Aurinkorannikkoa kylään ystävällemme, jolla on uima-allas. Ja kun lokakuun lopussa sai istua altaan reunalla kylmä siideri kädessä kun lapset keskenään väsyttivät itsensä ja toisensa vesileikeissä, mietti sitäkin vaihtoehtoa että ei asuisi homeisessa – tai ainakin homeelta haisevassa – melko ahtaassa kerrostaloasunnossa, jossa on vielä ne ihan jäätävät huonekalut. En usko, että itse kotiudun tuohon asuntoon ikinä. Se tuntuu kuitenkin parhaalta vaihtoehdolta, etenkin kun vuokranmaksukyky on rajallinen, multa uupuu ajokortti ja myös koska arvostan liikaa aikaa viettääkseni pari tuntia päivästä moottoritiellä.

Mutta kyse on myös budjetista ja priorisoinnista.

Tällä hetkellä maksamme vuokraa noin 70 neliön neliöstä (jossa kaikki elämä keskittyy olo/ruokailuhuoneeseen muiden huoneiden ollessa todella ahtaat) 680 euroa. Sijainti on mitä parhain, vaikka haaveet 20 metrin koulumatkasta jouduttiinkin kuoppaamaan. Vuokran lisäksi internetyhteys maksaa muistaakseni noin 50 euroa kuussa, veteen menee noin 60 euroa (jos pesisimme vähemmän pyykkiä ja kylpisimme vähemmän tässä olisi helppo säästökohde!) sekä sähköön ja kaasuun vähän sesongista riippuen 50-150 euroa kuussa. Ihan kauhean kauas emme lopulta jää Helsingin hintatasosta, mutta toki jos vertaisimme sijaintia siihen, missä kotimme olisi Stadissa niin asuisimme jossain Senaatintorin kupeessa. Mutta tietenkin La Línea ja Helsinki eivät ole aivan vertailukelpoisia.

Kun kesällä katselimme asuntoja noin 20 minuutin ajomatkan päässä, olisi paritalon puolikkaan kolmella makuuhuoneella saanut noin tuhannella eurolla. Me oltaisiin kuitenkin tarvittu jokin kuljetusratkaisu, sillä noilla alueilla ei ole juuri ollenkaan palveluita, eikä kouluja. Kun on tottunut toimivaan ja edulliseen julkiseen liikenteeseen, on espanjalainen autoriippuvuus välillä ahdistavaa. Isommassa talossa lämmityskustannukset nousisivat luultavasti todella isoiksi talvisin. Olisi tietenkin fantastista, että lapset voisivat ulkoilla itsekseen omalla pihalla, opetella uimaan omassa altaassa ja saisi itsekin ottaa aurinkoa takapihalla. Ehkä siihenkin tulee tilaisuus vielä, sillä vaikka se omakotitalohulluus iskee välillä Suomessakin, niin Espanjassa se tuntuu jo oikeasti järkevältä asumismuodolta, kun 8 kuukautta vuodesta voi uida.

Nyt sitten nautin siitä, että kävelen aamulla churreriaan noin kolme minuuttia, kodin siivoaa nopeasti (harmi, ettei se nopeus yhtään inspiroi siihen touhuun muuten…) ja kun kaipaan ihmisvilinän sekaan ihmettelemään, ei tarvitse kuin kävellä pari sataa metriä. Toiseen valtioonkin kävelen viidessä minuutissa, ja lähimmälle lentokentälle yhtä reippaasti. Nyt kun uima-altaallinen ystävämme palaa Suomeen, on hankittava varmaan muita kavereita, joiden pihalla leikkiä viikonloppuisin talollista. Koska Espanjassa se on varsin mukava leikki.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

IKUISESTI ULKOPUOLINEN

Jos kaikki Espanjassa vietetyt ajanjaksot lasketaan yhteen, olemme olleet täällä pian yhteensä 10 kuukautta. Universaalissa mittakaavassa varsin lyhyt aika, mutta esimerkiksi noin neljännes kuopuksen elämästä ja mielestäni sellainen ajanjakso, jonka aikana varmasti saa jo melko hyvän kuvan siitä, miten ympäristöönsä sopeutuu. Omalta kohdallani varsinkin kielitaito ja aiemmat kokemukset paitsi ulkomailla asumisesta myös tällaisesta ”latinalaisesta” elämänmenosta ovat auttaneet – olkootkin, ettei espanjalaisia ja eteläamerikkalaisia kannata kauheasti vertailla, varsinkaan heidän kuullen.

Yksi lempipuuhiani on jalkautua kaupungille, istua kahville (tai viinille, köh köh) ja katsella, kuinka paikalliset elävät. Siinä missä Suomessa saisi istua aika yksin ja näkisi vain hyvin pienen joukon ihmisiä, yleensä juoksemassa töihin tai kauppaan tai kiireellä kotiin, täällä elämä tuntuu keskittyvän nimenomaan julkisille paikoille. Olen ymmärtänyt, että tapaamiset sovitaan ennemmin ravintoloihin ja kahviloihin kuin kutsutaan vieraita koteihin, ja ymmärrän sen oikein hyvin. Täällä ulkona syöminen on halpaa, hauskaa ja helppoa ja valitsen itsekin mieluummin rennon ravintolaillallisen (tosin noin neljä tuntia ennen kuin espanjalaiset edes harkitsevat syövänsä päivän pääaterian…). Sen lisäksi mikäli muissa espanjalaisissa asunnoissa on yhtä ankea pohja kuin meillä, on ihan ymmärrettävää ettei kukaan halua emännöidä juoksemalla pienen, eristetyn keittiön ja ruokailutilan väliä.

Rakastankin katsella näitä suuria seurueita kokoontumassa lounaalle, oluelle, huutamassa toistensa päälle, huitoen, polttamassa tupakkaa, pussailemassa lapsia poskille, nauraen aina iloisesti. Toreilla, aukioilla ja puistoissa hengailevat niin nuoret kuin mummojen ja pappojen muodostamat jengitkin, ja melutaso tuntuu tällaisesta metsäläisestä aina ihan käsittämättömältä. Samalla näitä sosiaalisia tilanteita seuratessani tunnen kovin vahvasti, että en itse tule ehkä koskaan pääsemään osaksi näitä perinteitä. En tietenkään odota sen tapahtuvan vuodessa, ei välttämättä edes vuosikymmenessä, veihän Suomessakin monta vuotta että omaan naapurustoon muodostui se rakkaiden ja luotettujen ihmisten verkosto. Mutta jos muuttaisin vaikka Turkuun tuntematta siellä ketään, pitäisin todennäköisempänä tutustua ja ystävystyä kantaturkulaisten kanssa kuin näen ystävyyden mahdollisuuden espanjalaisten kanssa.

En ole erityisen ahdistunut tästä ulkopuolisuuden tunteesta, koska jokapäiväiset ihmiskontaktit saavat kyllä itseni tuntemaan osaksi yhteisöä – vaikka roolini onkin sitten olla se pitkä skandinaavi, jolla on KOLME poikaa. Kiinakaupan myyjäperhe, leipomon rouvat, naapurit jotka tuntuvat aina olevan tulossa tai menossa. Ystävällisiä sanoja vaihdetaan, vilkutetaan, ja jatketaan matkaa. Vaikka pojat viihtyvät koulussa erinomaisesti, tuntuu sielläkin kielimuurin lisäksi erilaiset tavat ja tottumukset tekevän lähemmästä tutustumisesta vaikeaa. Seitsemänvuotiaat eivät sovi oma-aloitteisesti tapaamisia, koska koulun jälkeen he lähtevät vanhempien tai isovanhempien matkaan tekemään läksyjä. Puistossa pojat saattavat saada paikallisista seuraa riehumiseen, mutta hermostuvat välillä itse siihen etteivät täkäläiset noudata sääntöjä, odota vuoroaan ja palauta leluja samalla tavalla kuin tunnolliset suomalaistoverit. Esikoiselta katoaa koulussa tavaroita (mitä varmasti tapahtuu Suomessakin) ja erityisesti poikien heikko tietämys jalkapallosta on osoittautunut haasteeksi, ja me huomaamme kannustavamme heitä olemaan kovaäänisempiä ja rohkeampia ja unohtamaan suomalaisen kursailun.

Vaikka olen aina halunnut mieltää itseni kansainväliseksi kosmopoliitiksi, joka kukoistaa juuri seikkailuillaan vailla suomalaisen perusluonteen raskasta taakkaa, huomaan olevani oman kulttuurini vanki. Surkea sosiaalinen elämäni johtuu vähintään yhtä paljon omasta saamattomuudestani, kun en oikein keksi tapaa osallistua esimerkiksi tokaluokkalaisten äitien Whatsapp-keskusteluihin. En kyllä edes ymmärrä niistä puolia, sillä paikalliset kirjoittavat espanjaa sellaisella slangilla että se koostuu lähinnä epämääräisesti sijoitetuista konsonanteista. Tällä hetkellä käsittääkseni keskustellaan siitä, millaisen hääpuvun jonkun äiti on ostanut. Kaipaan yhteistä maaperää, sitä, että voisin vouhkata politiikasta, kasvatuksesta, yhteisistä tutuista, maailman tilasta. Niin paljon kuin tahtoisinkin olla osa aamuyölle asti ravintolassa tapaksia ja gin toniceja nauttivia perhekuntien kokoontumisia, eniten ilahtuisin luultavasti siitä, että pääsisin lukupiiriin, mökkiviikonlopulle saunomaan, kävelylle ystävän kanssa tai leikkitreffeille sohvan nurkkaan nauttimaan sellaisesta hiljaisuudesta, joka vallitsee kahden tyytyväisen äidin välillä kun lapset ovat löytäneet yhteisen sävelen ja jättäneet vanhempansa rauhaan.

Ja kaiken keskellä tiedän, ettei se sosiaalinen elämä vain ilmestynyt itselleni Suomessakaan vaan vaati tutustumista, työtä, pettymyksiä ja väärinymmärryksiä, ystävyyden aaltoliikettä ja useita iloisia sattumia. Yhtä hyvin voin huomenna tavata täällä leikkipuistossa sielunkumppanin, tai sitten elää sen korkeintaan muutaman vuoden ajanjakson, jonka La Línealle annamme, tutustumatta yhtään kenenkään sen syvällisemmin. Olenkin viime aikoina enemmän kuin epätoivoisesti yrittänyt luoda yhteyttä ihmisten välillä keskittynyt nauttimaan siitä, että saan tarkkailla toista kulttuuria sen keskellä, elää tällaisena salasuomalaisena espanjalaista arkea ja olla ehkä ikuisesti ulkopuolinen, mutta silti ihan tyytyväinen tilanteeseen.