MUN KOTI EI OO TÄÄLLÄ(KÄÄN)

P8189798.jpg

Olemme olleet Suomessa yli kolme viikkoa, ja torstaina palaamme jo ”kotiin”. Olen koko ajan odottanut, että iskisi oikein kirjoitusinspiraatio kaikista näistä tunteista, joita ensimmäinen loma entisessä kotimaassa, ulkosuomalaisena, on herättänyt. Monille ainakin ensimmäinen Suomi-loma uudessa elämäntilanteessa on ollut kovan kulttuurishokin paikka, mutta sellaistakaan ei juuri ole tullut. Ehkä se yksi vanhempi pariskunta kauppakeskuksessa, joka aika lailla ilman mitaan syytä sähisi että pidä ne perkeleen kakaras kurissa vähän herätti hämmennystä, mutta en enää yleistänyt sitä koko kansakuntaan. Vähän suretti nuo vihaiset vanhukset, mutta aika nopeasti se unohtui (paitsi tietenkin talletin alitajuntaan, että muistan blogata aiheesta).

Yksi keskeisimmistä tunteista koko lomalla on – kiireen ohessa – ollut ristiriitaisuus. Kaikki on tuttua ja turvallista, mutta ei kuulu enää meidän arkeemme. Toisaalta en ole ikävöinyt Espanjaan niin paljon kuin odotin, sillä vielä heinäkuussa ajattelin että lähes kuukausi Suomessa on liikaa. Tunnen molemmissa paikoissa jonkinlaista ulkopuolisuutta, tosin Espanjassa expattina se ”kuuluu asiaan”, Suomessa taas aiheuttaa lievää ahdistusta. Olen yrittänyt saada kiinni näistä ajatuksistani: sopeudunko enää mihinkään paikkaan pysyvästi ja onko tämä levottomuus nyt tästä epävarmuudesta (erityisesti tällä hetkellä Gibraltarilla panikoidaan jo valmiiksi Brexitin seurauksia, missä muodossa se nyt ikinä toteutuukaan) ja elämänvaiheesta kun emme tiedä missä olemme ja miten kauan… vai olenko aina ja ikuisesti vähän tyytymätön ja henkisesti koditon?

Vaikka kateus itsessään ei ole kovin rakentava mielentila, olen huomannut kadehtivani erityisesti Anua. Ehdimme Anun kanssa nähdäkin Suomessa – juuri kun hän oli lähdössä takaisin Havaijille ja me vasta saapuneet Suomeen. Olen tuntenut Anun jo kauan ennen kuin me molemmat sattumalta muutimme juuri samaan aikaan ulkomaille, ja siksi hän on ollut korvaamatonta vertaistukea ja virtuaaliolkapäätä viimeisen vuoden ajan. Ja olen heidän puolestaan niin iloinen, kuin vain voi olla, mutta samalla kade, sellaisella lapsellisella tavalla. Kuinka Anu tuntee Konan niin vahvasti kodikseen! Miten heille on niin ihanan kirkasta, että heidän kuuluu olla juuri tuolla saarella kaukana merellä, eikä missään muualla. Ja itse en oikein tiedä missä meidän pitäisi olla. Koenkohan itse missään samalla tavalla? Ja kun mukana kulkee kolme kansainvälisessä mittakaavassa kouluikäistä lasta, en voi vain levottomasti etsiä sitä täydellistä paikkaa (joskin Havaijikaan ei taatusti ole täydellinen) vaan luvassa on varmasti kompromisseja.

Kotiin on silti kiva palata. Neljä viikkoa yksin  vetovastuussa poikakolmikosta on kasvattanut silmäpussit eeppisiin mittoihin. Rahat ovat tosiaan loppu, sillä olemme lomailleet täysillä, eikä Suomi olisi halpa vaikka vain istuisimme sisällä mököttämässä. Täysin suomalaisen hellekesän sekoittamana pakkasin lähes pelkkiä shortseja ja t-paitoja mukaan, ja nyt on sitten kerrospukeuduttu todella huolella. On tietty ikävä miestä ja koiraa, Andalusian lämpöä, elämää keskellä kaikkea kuhinaa, lempivuortani ja arkea, jossa meitä kaipaa vain yksi ystäväperhe. Lähden silti Suomesta mukanani paitsi kolme matkalaukullista pyykkiä ja suklaata, niin omituinen tunne sydämessä. Mihin ihmeeseen me kuulutaan?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KOULUAJATUKSIA KESÄLOMALLA

Kun poikien kesäloma alkoi aika lailla tasan kuukausi sitten, heittäydyin melkoiseen lomamoodiin minäkin. Se tarkoittaa sitä, että haettuani todistukset ja muut paperit, kuten tulevan ekaluokkalaisen kirjashekin, tungin ne kaappiin enkä ole kuin vilkaissut nopeasti lasten numerot, enkä niitäkään oikein enää muista. Olen siis ollut itsekin lomalla, ja tätä jatkuu lähes syyskuun puoliväliin saakka kunnes meidän koko kolmikko palaa koulun penkille…

Esikoinen nimittäin – vastoin kaikkia odotuksia ja opettajan varmana antamaa ukaasia viime lukuvuoden alussa – mitä ilmeisimminkin pääsee jatkamaan saman luokan kanssa kolmannelle luokalle, siitäkin huolimatta, että hän ei päässyt varsinaisesti läpi espanjankieltä ja kirjallisuutta eikä yhteiskuntatieteitä. Kaikki muut aineet sen sijaan ovat hyväksytty; luonnontieteissä tuli vitonen mutta muista aineista kuutosia ja kaseja. Parhaiten hän pärjäsi, ymmärrettävästi, englannissa ja liikkunassa. Täytyy sanoa, että kyllä sen eteen tehtiin välillä töitäkin: toki lapsi itse näki eniten vaivaa ja ahkeroi koulussa, mutta myös kotona tehtiin välillä kolmekin tuntia läksyjä ja jankattiin läpi veden eri olomuotoja espanjaksi. Koulun suhteen olen ottanut sen asenteen, että uskon vasta kun näen, eli en vielä juhli lapsen siirtymistä seuraavalle luokka-asteelle ennen kuin nimilistat ilmestyvät koulun portille syyskuun alussa, mutta alustavasti opettaja näin lupaili. Mikä saavutus! En tiedä päteekö tämä kaikkiin espanjalaisiin ”alakouluihin”, mutta poikien koulussa voi luokalle jäädä vain 2. ja 4. luokan jälkeen, eli jos hän nyt saa jatkaa luokkansa kanssa, ei ensi vuonna tarvitse jännittää tätä. Jos me nyt ensi vuonna täällä olemme. Meille ihanin palaute tuli keväällä, kun opettaja kertoi 8-vuotiaan loukkaantuneen kun häntä ei laitettu muiden luokkatovereiden tapaan lukemaan ääneen: poika oli viitannut, vaatinut oman vuoronsa ja lukenut sivun verran espanjaa.

Keskimmäisellä päättyi eskari ja hän aloittaa 6-vuotiaana ekaluokkalaisena pian. Nyyhkin todella paljon maailman parhaimman opettajan perään, enkä ole ollut hirvittävän innoissani siitä, että esikoisen nykyinen opettaja osuu todennäköisesti keskimmäisen luokalle. Opettaja on ihmisenä oikein mukava tyyppi, mutta opettajana hermostunut, kireä, herkkä antamaan rangaistuksia (kuten seisottamaan oppilaita nurkassa) ja kova huutamaan lapsille. Toivoisin, että tulevat ekaluokkalaiset voisivat aloittaa koulutaipaleensa hieman ymmärtäväisemmän open huomassa. Onneksi hänellä pysyy ympärillään sama mahtava porukka, parhaat kaverit ja näiden tutut vanhemmat, sillä meillä kävi tämän luokan kanssa erityisen hyvä tuuri.

Ja kuopus! Haluaisin selittää hyvin seikkaperäisesti sen dramaattisen kouluunhakuprosessin, jonka kävimme läpi, jotta ensi viikolla neljä vuotta täyttävä perheen pienin pääsisi kolmevuotisen eskarin toiselle vuodelle mukaan. Koska hän ei aloittanut koulutaivaltaan kolmevuotiaana kuten paikalliset, ei paikan saaminen samaan kouluun isoveljien kanssa ollut mikään itsestäänselvyys. Me tiesimme, että eräs oppilas tältä vuosiasteelta oli muuttamassa ja kouluun vapautumassa tasan yksi paikka… jota tavoitteli toinenkin äiti, joka aikoi äänekkäästi käyttää suhteitaan ”juntaan” (paikallishallintoon) ja vaikka mitä. Päivystin monta aamua koululla ja säädin koulusihteerin kanssa, välillä lapsi oli jo sijoitettu kouluun toiselle puolelle kaupunkia (mikä olisikin ollut melkoinen saavutus: olla kahdessa paikassa samaan kellonaikaan hakemassa lapsia!) ja hetkittäin syke oli aika korkealla. Melko viimetinkaan se lopulta meni: koulun jättävän lapsen äiti ystävällisesti laittoi viestin, että lapsen paikka oli vapautunut. Soitin koulusihteerille, joka käski olla paikalla parin tunnin sisällä kaikkien papereiden kanssa tai paikka menisi. Ja nyt: kuopus on ilmoitettu myös kouluun.

Eli syksyllä kaikki kolme ovat samassa koulussa. Vuosi sitten kirjaimellisesti itkin pettymystäni koulusijoitukseen, tänäpäivänä olen todennut viimevuotiset pelkoni totaalisen turhiksi ja lasteni olevan hyvissä käsissä. Koulun resurssit ovat mitä ovat, esimerkiksi eskarilaisten näytelmän lipputulot jouduttiin käyttämään uusiin liitutauluihin, mutta opettajat tekevät parhaansa, lapsilla on mukavia luokkakavereita – emme ehkä menesty Pisa-vertailuissa mutta olemme tyytyväisiä ja he oppivat joka päivä jotain uutta. Vaikka koulu periaatteessa on ilmaista, liittyy siihen melkoisia menoeriä: jos ei lasketa eväitä eikä koulupukuja (jotka eivät tietenkään ole pakolliset) mukaan, on vuoden aikana lahjoihin, retkiin ja erilaisiin tapahtumiin mennyt lähes 500 euroa. Täällä vanhemmat ovat todella vahvasti mukana koulun arjessa ja olenkin tänä syksynä sata kertaa paremmin valmistautunut osallistumaan erilaisiin järjestelyihin ja juhlintoihin: mehän olemme jo aika espanjalaisia!

KESÄN ”HOITOKUVIOT”

espanjassa-koulu-loppuu
Tämä meemi kiersi vanhempien Whatsapp-ryhmässä koulun päättyessä. Ymmärrättekö viestin sisällön?

Poikien koulu päättyi, kuten selväksi tuli, juhannuksena. Se tarkoittaa vapautta lapsille aina lähes syyskuun puoliväliin asti. Meillä luvassa on tietenkin se matka Suomeen, mutta itseäni kiinnosti miten paikalliset selviävät. Kyllä, tiedän että yhtä lailla myös Suomessa lapsilla on kuukausien kesäloma ja aikuisilla taas ei, mutta täällä taas alusta asti on ollut selvää että yhteiskunta ei samalla tavalla ojenna auttavaa kättä kuin esimerkiksi Suomessa puistoruokailuiden ja jopa lainsäädännön myötä; jos täällä ekaluokkalaiset tai edes paikalliset, alle 13-vuotiaat alakoululaiset olisivat yksin vanhempien työpäivien ajan niin se olisi poliisiasia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vuoden aikana olemme oppineet, että vain harvojen lapset pääsevät aamuisin aula matinaliin (aamupalakerhoon) tai iltapäivisin comedoriin, iltapäiväkerhoon joka ei sekään kestä kuin korkeintaan viiteen, yleensä vain neljään. Koulun porteilla on kello kahdelta kokoontunut paitsi äitejä ja isiä myös paljon isovanhempia, tätejä ja setiä sekä jonkin verran lastenhoitajia. Periaatteessa kai jollain erityisluvalla vähän isommat lapset saisivat kävellä itse kotiin, mutta en ole kuullut että kellään näin olisi. Joka tapauksessa: täällä vanhemmat ovat hyvin sidottuja lapsiinsa, hyvässä ja pahassa. Vaikka alamme itsekin tottua siihen, etteivät pojat voi mennä omatoimisesti pihalle, erityisesti 8-vuotias ikävöi itsenäisyyttään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesäkuun alussa alkoi selvitä, miten työssäkäyvät vanhemmat selviävät kesästä. Koska täällä ei erityisemmin harrasteta internetiä vaan fakseja, puhelinsoittoja tai ihan itse paikan päälle kävelemistä, ilmestyi koulujen aitoihin ja kaupungin ilmoitustauluille kesäleirien julisteita. Niitä järjestetään tennisklubilla, purjehduskerholla, kulttuuritalolla, yksityisessä katolisessa koulussa, karatekoulussa… Koko kesän läpi. Kesäleireille voivat osallistua useimmissa paikoissa lapset heti 3-vuotiaasta alkaen ja järjestäjät kilpailevat aktiviteeteilla: akateemisia taitoja, uimakoulua, pellekurssi, Fortniteä, kaikkea löytyy. Leirit ovat toiminnassa saman ajan kuin koulupäivät kestävät eli kello yhdeksästä kahteen, ja myös leireillä on mahdollisuus aamu- ja iltapäiväkerhoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAUseimmat poikien luokkakavereiden vanhemmat laittavat lapsensa viikoksi tai kahdeksi kesäleirille, ja sumplivat muuten arkea sukulaisten ja naapurien avustuksella. Lapsia lähetetään mummoloihin, tätien kanssa vuorotellaan serkuskatraan hoidossa. Harvalla oli mahdollisuutta olla itse pidempään kesälomalla, ja sen sijaan että vanhemmat vuorottelisivat niin suurin osa halusi lomailla yhdessä koko perheen kesken. Mietin miten kalliiksi kuukaudenkin kesäleirit tulevat täkäläisellä tulotasolla, kun päälle on vielä eväät ja muut ruokailut. Koko kesän päivystävä päivähoito (olkootkin välillä kesäevakossa) kuulostaa melkoiselta luksukselta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mekin meinattiin laittaa pojat kesäleirille. Kyllä, jopa kahden viikon päästä neljä täyttävä kuopus. Kahden ja puolen kuukauden tiivis yhteiselo tuntui vähän pelottavalta. Tarkoitus oli, että pojat olisivat toissapäivänä aloittaneet viikon jakson Salesianos-seurakunnan leirillä, jota pidettiin katolisen, puoliyksityisen koulun pihalla. Lopulta totesin, että olkoon. Kun ei ole pakko. Lämpötila nousee iltapäivästä lähes 40 asteen tuntumaan ja voin vain kuvitella millaista olisi kivisellä sisäpihalla, ulkona koko aamupäivä. Ja olimme juuri hehkuttaneet sitä, miten ihanaa olisi kun kuukausiin ei tarvitsisi herättää lapsia aamulla ja kiirehtiä kouluun yhdeksäksi, tehden sitä ennen hätäisesti eväät, rasvaten lapset aurinkorasvalla, huolehtien kaikki tavarat reppuun. Ollaan ihan rauhassa (eli riidellään legoista, pelivuoroista ja siitä, kuka ehtii ekana vessaan, mutta kai sekin jonkinlaista rauhaa on). Ensi vuonna uskon, jos täällä olemme kesällä, että lapset varmasi menevät jollekin leirille. Kunnes taas muutan mieleni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

15 VUOTTA MYÖHÄSSÄ

Niin paljon kuin La Líneasta pidänkin (ja oikeasti pidän tosi paljon, vaikkei se ehkä aina välity kun helpommin tulee pohdittua epäkohtia kuin fiilisteltyä kaikkea kivaa, mitä pikkukaupunki tarjoaa), on viime aikoina muutto ollut mielessä. On ollut kaikenlaista. Tasaisesti ilmestyvät lehtiartikkelit siitä, kuinka huumebisnes työllistää 3000 kaupunkilaista ja käytännön kokemukset, kun tupakkaa salakuljettavat nuorisolaiset kaahaavat skoottereilla jalkakäytävillä. Ja kurjat uutiset poikien koulussa, jossa ei ole ihan reilu meininki ja valitettavasti vielä päälle tieto siitä, että siinä missä yhdelle ei ehkä ole koulupaikkaa, saa toinen opettajakseen ensi lukuvuonna juuri sen opettajan, jonka kanssa on sukset menneet ristiin. Ai niin ja sitten se, että meidän autoon murtauduttiin; torstaiaamuna todettiin, että ikkuna oli rikottu kivellä. Mitään suurta draamaa se ei aiheuttanut – leasingauton vakuutus kattaa kaiken ilman sen suurempaa selittelyä, ja saaliiksi myös muihin autoihin iskenyt ryöstäjä sai latauspiuhan ja Ivana Helsingin tyhjän kukkaron. Ei ehkä ollut ihan sen arvoista.

Noh, olemme taas päässeet nauramaan espanjalaisten asuntovälittäjien sivuille. Isoin ongelma vaan on se, että jos tahtoisimme nauttia sellaisesta mukavasta espanjalaisesta elämäntavasta, johon kuuluisi oma piha ja ehkä uima-allas, edes taloyhtiön yhteinen, pitäisi meidän lähteä pois La Líneasta. Esikaupunkialueelle. Siinä, missä Suomessa olen asunut onnellisena lähiössä, Espanjassa siinä on pikku ongelma: minulla ei ole ajokorttia eikä täällä ole julkista liikennettä (tai on toki kolmesti päivässä kulkeva bussi, mutta sillä ei haeta lapsia koulusta tai tehdä kauppareissuja). En varsinaisesti halua harrastaa katumista, mutta näin jälkiviisaana voin sanoa että se ajokortti olisi kannattanut ajaa silloin 15 vuotta sitten, kun eli vielä nuorelle ihmiselle tyypillisessä kuolemattomuusharhassa varmana siitä, että voi valloittaa vaikka uuden aurinkokunnan jos sille päälle sattuu.

Täällä Espanjassa ajokortin ajaminen olisi toki todellista säästöä Suomeen verrattuna, sillä kokonaisuudessaan ajokortti ajotunteineen (joita on ilmeisesti 10 pakollista) kustantaa vain 550 euroa. Onhan sekin toki iso investointi, mutta kyllä paljon vähemmän kuin suomalainen ajolupa kakkosvaiheineen ja pimeäajoineen – kaikki mielikuvani tietenkin perustuvat vain kavereiden kokemuksiin ja kuulopuheisiin, omaa ajokoulukokemusta ei ole. Kun muut täysi-ikäiset ajelivat korttejaan, minä painoin lukion ohella kahta duunia ja säästin matkoihin. En tosiaan ajatellut elämääni 10 vuoden päähän, että ehkä lapsiperheessä ajokortista voisi olla iloa, koska kuvittelin vakaasti että asuisin aina jossain ratikkalinjan varrella tai sitten niin syvällä sademetsässä, että siellä ei ajokortteja kyseltäisi.

Mikä sitten estää ajamista sitä korttia? No pelko. Olen aina ollut vähän hysteerinen liikenteessä, heti kun nopeus ylittää satasen tuntivauhdin alkaa mun syke nousta samaa tahtia. Huono avaruudellinen hahmotuskyky ei mitenkään auta asiaa, koska en oikeasti osaa silmämääräisesti arvioida etäisyyksiä juuri ollenkaan. Ja kun on lietsonut vuosien ajan tätä omaa epävarmuutta asian suhteen, on kynnys ryhtyä ajelemaan, varsinkin vieraassa (liikenne)kulttuurissa, aika korkea.

Näin pelkääjän paikalta voin todeta havainnoineeni, että liikenne on monella tavoin anteeksiantavampaa ja sujuvampaa kuin Suomessa; pienet törttöilyt katsotaan läpi sormien, joustetaan ja väistetään, usein ymmärretään että sujuva liikenne on suurempi arvo kuin se, että kaikki menee millilleen liikennesääntöjen mukaan. Mutta toisaalta ihmiset kaahaavat, kukaan ei käytä vilkkuja, joka paikassa on liikenneympyröitä ja nössöilijät jyrätään moottoritiellä tylysti. Jos Wikipediaa on uskominen, on Suomessa enemmän kuolonkolareja asukaslukuun nähden kuin Espanjassa, joten luultavasti oma panikointini on aivan turhaa. Täällä hätävilkuilla ja käsien levittelyllä saa paljon anteeksi muilta autoilijoilta.

Nyt eletään taas tällaisessa välitilassa, ja voi aivan hyvin olla että löydämme itsemme syksyllä tästä samasta asunnosta. Mutta voi olla, että innostummekin taas muuttamaan.