KESÄN ”HOITOKUVIOT”

espanjassa-koulu-loppuu
Tämä meemi kiersi vanhempien Whatsapp-ryhmässä koulun päättyessä. Ymmärrättekö viestin sisällön?

Poikien koulu päättyi, kuten selväksi tuli, juhannuksena. Se tarkoittaa vapautta lapsille aina lähes syyskuun puoliväliin asti. Meillä luvassa on tietenkin se matka Suomeen, mutta itseäni kiinnosti miten paikalliset selviävät. Kyllä, tiedän että yhtä lailla myös Suomessa lapsilla on kuukausien kesäloma ja aikuisilla taas ei, mutta täällä taas alusta asti on ollut selvää että yhteiskunta ei samalla tavalla ojenna auttavaa kättä kuin esimerkiksi Suomessa puistoruokailuiden ja jopa lainsäädännön myötä; jos täällä ekaluokkalaiset tai edes paikalliset, alle 13-vuotiaat alakoululaiset olisivat yksin vanhempien työpäivien ajan niin se olisi poliisiasia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vuoden aikana olemme oppineet, että vain harvojen lapset pääsevät aamuisin aula matinaliin (aamupalakerhoon) tai iltapäivisin comedoriin, iltapäiväkerhoon joka ei sekään kestä kuin korkeintaan viiteen, yleensä vain neljään. Koulun porteilla on kello kahdelta kokoontunut paitsi äitejä ja isiä myös paljon isovanhempia, tätejä ja setiä sekä jonkin verran lastenhoitajia. Periaatteessa kai jollain erityisluvalla vähän isommat lapset saisivat kävellä itse kotiin, mutta en ole kuullut että kellään näin olisi. Joka tapauksessa: täällä vanhemmat ovat hyvin sidottuja lapsiinsa, hyvässä ja pahassa. Vaikka alamme itsekin tottua siihen, etteivät pojat voi mennä omatoimisesti pihalle, erityisesti 8-vuotias ikävöi itsenäisyyttään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesäkuun alussa alkoi selvitä, miten työssäkäyvät vanhemmat selviävät kesästä. Koska täällä ei erityisemmin harrasteta internetiä vaan fakseja, puhelinsoittoja tai ihan itse paikan päälle kävelemistä, ilmestyi koulujen aitoihin ja kaupungin ilmoitustauluille kesäleirien julisteita. Niitä järjestetään tennisklubilla, purjehduskerholla, kulttuuritalolla, yksityisessä katolisessa koulussa, karatekoulussa… Koko kesän läpi. Kesäleireille voivat osallistua useimmissa paikoissa lapset heti 3-vuotiaasta alkaen ja järjestäjät kilpailevat aktiviteeteilla: akateemisia taitoja, uimakoulua, pellekurssi, Fortniteä, kaikkea löytyy. Leirit ovat toiminnassa saman ajan kuin koulupäivät kestävät eli kello yhdeksästä kahteen, ja myös leireillä on mahdollisuus aamu- ja iltapäiväkerhoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAUseimmat poikien luokkakavereiden vanhemmat laittavat lapsensa viikoksi tai kahdeksi kesäleirille, ja sumplivat muuten arkea sukulaisten ja naapurien avustuksella. Lapsia lähetetään mummoloihin, tätien kanssa vuorotellaan serkuskatraan hoidossa. Harvalla oli mahdollisuutta olla itse pidempään kesälomalla, ja sen sijaan että vanhemmat vuorottelisivat niin suurin osa halusi lomailla yhdessä koko perheen kesken. Mietin miten kalliiksi kuukaudenkin kesäleirit tulevat täkäläisellä tulotasolla, kun päälle on vielä eväät ja muut ruokailut. Koko kesän päivystävä päivähoito (olkootkin välillä kesäevakossa) kuulostaa melkoiselta luksukselta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mekin meinattiin laittaa pojat kesäleirille. Kyllä, jopa kahden viikon päästä neljä täyttävä kuopus. Kahden ja puolen kuukauden tiivis yhteiselo tuntui vähän pelottavalta. Tarkoitus oli, että pojat olisivat toissapäivänä aloittaneet viikon jakson Salesianos-seurakunnan leirillä, jota pidettiin katolisen, puoliyksityisen koulun pihalla. Lopulta totesin, että olkoon. Kun ei ole pakko. Lämpötila nousee iltapäivästä lähes 40 asteen tuntumaan ja voin vain kuvitella millaista olisi kivisellä sisäpihalla, ulkona koko aamupäivä. Ja olimme juuri hehkuttaneet sitä, miten ihanaa olisi kun kuukausiin ei tarvitsisi herättää lapsia aamulla ja kiirehtiä kouluun yhdeksäksi, tehden sitä ennen hätäisesti eväät, rasvaten lapset aurinkorasvalla, huolehtien kaikki tavarat reppuun. Ollaan ihan rauhassa (eli riidellään legoista, pelivuoroista ja siitä, kuka ehtii ekana vessaan, mutta kai sekin jonkinlaista rauhaa on). Ensi vuonna uskon, jos täällä olemme kesällä, että lapset varmasi menevät jollekin leirille. Kunnes taas muutan mieleni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

15 VUOTTA MYÖHÄSSÄ

Niin paljon kuin La Líneasta pidänkin (ja oikeasti pidän tosi paljon, vaikkei se ehkä aina välity kun helpommin tulee pohdittua epäkohtia kuin fiilisteltyä kaikkea kivaa, mitä pikkukaupunki tarjoaa), on viime aikoina muutto ollut mielessä. On ollut kaikenlaista. Tasaisesti ilmestyvät lehtiartikkelit siitä, kuinka huumebisnes työllistää 3000 kaupunkilaista ja käytännön kokemukset, kun tupakkaa salakuljettavat nuorisolaiset kaahaavat skoottereilla jalkakäytävillä. Ja kurjat uutiset poikien koulussa, jossa ei ole ihan reilu meininki ja valitettavasti vielä päälle tieto siitä, että siinä missä yhdelle ei ehkä ole koulupaikkaa, saa toinen opettajakseen ensi lukuvuonna juuri sen opettajan, jonka kanssa on sukset menneet ristiin. Ai niin ja sitten se, että meidän autoon murtauduttiin; torstaiaamuna todettiin, että ikkuna oli rikottu kivellä. Mitään suurta draamaa se ei aiheuttanut – leasingauton vakuutus kattaa kaiken ilman sen suurempaa selittelyä, ja saaliiksi myös muihin autoihin iskenyt ryöstäjä sai latauspiuhan ja Ivana Helsingin tyhjän kukkaron. Ei ehkä ollut ihan sen arvoista.

Noh, olemme taas päässeet nauramaan espanjalaisten asuntovälittäjien sivuille. Isoin ongelma vaan on se, että jos tahtoisimme nauttia sellaisesta mukavasta espanjalaisesta elämäntavasta, johon kuuluisi oma piha ja ehkä uima-allas, edes taloyhtiön yhteinen, pitäisi meidän lähteä pois La Líneasta. Esikaupunkialueelle. Siinä, missä Suomessa olen asunut onnellisena lähiössä, Espanjassa siinä on pikku ongelma: minulla ei ole ajokorttia eikä täällä ole julkista liikennettä (tai on toki kolmesti päivässä kulkeva bussi, mutta sillä ei haeta lapsia koulusta tai tehdä kauppareissuja). En varsinaisesti halua harrastaa katumista, mutta näin jälkiviisaana voin sanoa että se ajokortti olisi kannattanut ajaa silloin 15 vuotta sitten, kun eli vielä nuorelle ihmiselle tyypillisessä kuolemattomuusharhassa varmana siitä, että voi valloittaa vaikka uuden aurinkokunnan jos sille päälle sattuu.

Täällä Espanjassa ajokortin ajaminen olisi toki todellista säästöä Suomeen verrattuna, sillä kokonaisuudessaan ajokortti ajotunteineen (joita on ilmeisesti 10 pakollista) kustantaa vain 550 euroa. Onhan sekin toki iso investointi, mutta kyllä paljon vähemmän kuin suomalainen ajolupa kakkosvaiheineen ja pimeäajoineen – kaikki mielikuvani tietenkin perustuvat vain kavereiden kokemuksiin ja kuulopuheisiin, omaa ajokoulukokemusta ei ole. Kun muut täysi-ikäiset ajelivat korttejaan, minä painoin lukion ohella kahta duunia ja säästin matkoihin. En tosiaan ajatellut elämääni 10 vuoden päähän, että ehkä lapsiperheessä ajokortista voisi olla iloa, koska kuvittelin vakaasti että asuisin aina jossain ratikkalinjan varrella tai sitten niin syvällä sademetsässä, että siellä ei ajokortteja kyseltäisi.

Mikä sitten estää ajamista sitä korttia? No pelko. Olen aina ollut vähän hysteerinen liikenteessä, heti kun nopeus ylittää satasen tuntivauhdin alkaa mun syke nousta samaa tahtia. Huono avaruudellinen hahmotuskyky ei mitenkään auta asiaa, koska en oikeasti osaa silmämääräisesti arvioida etäisyyksiä juuri ollenkaan. Ja kun on lietsonut vuosien ajan tätä omaa epävarmuutta asian suhteen, on kynnys ryhtyä ajelemaan, varsinkin vieraassa (liikenne)kulttuurissa, aika korkea.

Näin pelkääjän paikalta voin todeta havainnoineeni, että liikenne on monella tavoin anteeksiantavampaa ja sujuvampaa kuin Suomessa; pienet törttöilyt katsotaan läpi sormien, joustetaan ja väistetään, usein ymmärretään että sujuva liikenne on suurempi arvo kuin se, että kaikki menee millilleen liikennesääntöjen mukaan. Mutta toisaalta ihmiset kaahaavat, kukaan ei käytä vilkkuja, joka paikassa on liikenneympyröitä ja nössöilijät jyrätään moottoritiellä tylysti. Jos Wikipediaa on uskominen, on Suomessa enemmän kuolonkolareja asukaslukuun nähden kuin Espanjassa, joten luultavasti oma panikointini on aivan turhaa. Täällä hätävilkuilla ja käsien levittelyllä saa paljon anteeksi muilta autoilijoilta.

Nyt eletään taas tällaisessa välitilassa, ja voi aivan hyvin olla että löydämme itsemme syksyllä tästä samasta asunnosta. Mutta voi olla, että innostummekin taas muuttamaan.

PISIN AIKA POIS SUOMESTA

Ensi viikolla tulee täyteen 10 kuukautta elämää Espanjassa. Se on samalla myös pisin yhtenäinen ajanjakso, jonka olen viettänyt Suomen ulkopuolella. Se vaihtarivuosikin kesti nimittäin vain muutaman päivän päälle 10 kuukautta. Kuopuksenkin kohdalla alkaa pian lähestyä se rajapyykki, että hän on viettänyt yli puolet elämästään ulkomailla, itse asiassa olemme tainneet sen jo ohittaakin kun matkat lasketaan mukaan.

Nythän toki tämä ulkosuomalaisuus on ollut hyvin erilaista kuin, öhm, 17 vuotta sitten. Olen päivittäin yhteydessä Suomeen, maailma on kutistunut kummasti internetin myötä ja toisaalta olen enemmän kiinni Suomessa jo pelkästään lasten takia; me puhumme Suomesta, me syömme suomalaisia herkkuja (joita taisin saada pari pakettia vaihtarivuonna, ainakin muistan järkyttäneeni host-perhettäni hapankorpuilla), luemme paljon suomeksi ja suomalaista kirjallisuutta ja suunnittelemme myös Suomen-matkaamme. Esikoinen lähtee isänsä kanssa ensi kuussa käymään vanhassa kotimaassaan ja olen siis joutunut myös jo miettimään, miten toukokuussa pukeuduttiinkaan Suomessa – täällä alamme saavuttaa sen vaiheen, että vaatekaappiin voi vaihtaa pysyvästi shortsit ja hellemekot.

Ne asiat, mitä ikävöin ensimmäisellä Espanjan-pätkällä kaksi vuotta sitten, ovat yhä ikävälistalla. Selvää on tietenkin se, että eniten ikävöin ihmisiä; ystäviä, sukulaisia, joskus ihan keitä vain suomalaisia! Mutta sitten on kaikkea muuta omituista, mitä en ihan ensimmäisenä arvannut ikävöiväni.

Sitä, miten lumihanki natisee kengän alla.

Taloyhtiön saunavuoroa.

Byrokratia. Oi, miten kaipaankaan suomalaista byrokratiaa.

Tuparit. Tai ylipäänsä kotibileet, kaipaan kotibileiä.

Elokuvateatterit ja niiden kunnollinen popcorn.

Kirjastot ja uimahallit.

Normaaleja tyynyliinoja.

Sitä kun keväisin juoksin venesataman ohi ja vastatervatut puuveneet tuoksuivat niin hyvälle. Lapsuuden mökkikesille.

Ja sitten moni asia, jota ajattelin ikävöiväni suuresti – no, en olekaan niin kaipaillut. En televisio-ohjelmia ja ruokiakin melko vähän, lähinnä joitain käytännöllisiä asioita kuten kunnon kermaa ja soijarouhetta, kumpaakaan ei täältä tunnu saavan. Luontoakin meillä on, nyt kun on otettu vain auto alle ja lähdetty sitä etsimään. Eikä tässä postauksessa oikein ollut mitään pointtia; yhtäkkiä sitä vain huomasi että olemme kohta olleet täällä vuoden, samalla asettuneet oikein hyvin ja toisaalta en asettunut ollenkaan. Vähentänyt vertailua ja alkanut ottaa asiat annettuina, ehkä vähän ihmetellen mutta sen suuremmin enää vaivaten päätäni että miksi näin. Myös lasten puheessa tämän huomaa: ennen aina pohdittiin espanjalaisen koulun käytäntöjä siihen, millaista Suomessa oli. Nyt on vain tultu siihen tulokseen, että erilaista on, näillä mennään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

KUULUMISIA KOULUMAAILMASTA

Varmasti eniten meidän Espanjaan muuttoon liittyen on kyselty koulusta: millaista siellä on, miten pojat viihtyy ja saan aina silloin tällöin sähköpostia, jossa kysytään konkreettisia käytännön neuvoja. Olen kyllä siinä loistava, me oltiin niin ulapalla ilmoittautumisprosessista että voin kertoa ainakin miten hommaa ei kannata hoitaa. Nyt takana on jo 2/3 ensimmäistä lukuvuotta; täällä lukuvuosi on jaettu kolmeen, eli pojilla on kolme kirjaa joista kaksi on nyt kahlattu läpi ja viimeistä viedään. Täällä koulu loppuu vasta juhannuksen korvilla ja nyt kun pääsiäislomakin on takana, ei pitkiä vapaita enää tule väliin. Meillä lapsissa näkyy kyllä se, että viiden tunnin koulupäivät puolen tunnin välitunnilla tuntuvat rankalta – kyse on tietenkin varmasti eniten vieraasta kieliympäristöstä, melusta, toimintakulttuurista ja sellaisesta yleisestä tsemppaamisesta, mitä kouluarki vaatii, mutta saas nähdä miten poikia saa motivoitua viimeisen kolmanneksen ajaksi.

Eilen oli todistustenjako, jonne tällä kertaa menin valmistautuneena. Mutta nyt jokainen vanhempi kutsuttiinkin erikseen keskustelemaan opettajan kanssa. Molemmat pojat saivat hurjasti hyvää palautetta. He kuulemma puhuvat jo varsin hyvin espanjaa koulussa ja ymmärtävät oikein hyvin ohjeita – kotona en tietenkään kuule, kuinka kielitaito kehittyy, mutta keskimmäinen kyllä ”möläyttelee” asioita espanjaksi jatkuvasti. Esikoinen oli päässyt jopa läpi luonnontieteet espanjaksi, ja petrannut matematiikkaa (jossa tehtävät ovat täällä tokalla luokalla pitkälti sanallisia) sekä englantia. Yhä kaksi ainetta (yhteiskuntatieteet ja espanja) jäävät alle läpipääsyn, mikä tarkoittanee toisen luokan kertausta, mutta hän on kyllä edistynyt huikeasi. Eskarin viimeisellä oleva lapsonen taas on kuulemma oppinut paljon tunneilmaisua espanjaksi, on pidetty luokkakaveri… mitä nyt rugbyharrastuksensa takia ei aina ymmärrä, että välitunnilla pelataan vain jalkapalloa.

Molemmilla pojilla on myös luokkaretket luvassa huhtikuussa. Esikoinen pääsee parin tunnin ajomatkan päähän arkeologiseen museoon, eskarilaiset viedään hieman lähemmäksi maatilalle. Kummankin retkipäivä kestää kokonaisen työpäivän verran, mikä jännittää etenkin äitiä. Miten ne pärjäävät melkein aamukahdeksasta iltakuuteen vain espanjankielisessä seurassa? Kummankin retki myös maksaa 30 euroa. Tämä ei meidän budjettia romuta, mutta olin niin tottunut Suomen tasapuoliseen systeemiin, että viikon varoitusajalla ilmoitettu 30 euron retkimaksu tuntui aika kovalta, varsinkin kun ottaa huomioon paikallisten keskipalkat. En tiedä, olisiko retkelle jokin vaihtoehto, sillä sitä ei missään monisteissa ole meille esitelty. Sen sijaan pitkät listat sallituista ja kielletyistä ruoista ja vaatteista on tullut: ei lippiksiä, mieluiten voileipiä!

Ja vaatteista puheenollen… Nuo betonipihat! Näiden 5-6-vuotiaiden välituntileikit ovat ilmeisen rajuja, juuri sitä jalkapalloa ja opettajan mukaan kuulemma loputonta juoksemista, ja sen takia keskimmäinen on kuukauden sisällä onnistunut rikkomaan yhdeksät housut polvista. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa kun ehjissä housuissa kouluun lähtenyt poika palaa resupekkana kotiin. Kun kokemusta muusta ei ole, en osaa sanoa onko Suomessa hajoavien vaatteiden prosenttiosuus näin korkea. Kun otetaan huomioon etten ole itse mikään innokas paikkaaja, niin toivon että tämä on vaan vaihe. Tosin tämän kuun aikana siirrytään varmasti käyttämään shortseja, en sitten tiedä millaisia vammoja on luvassa.

Siinäpä viimeiset kuulumiset lasten koulumaailmasta. Se ei ole pelkkää auvoa vaan olemme nähneet, että ulkopuolelle jättämistä ja muutakin kiusaamista tapahtuu täälläkin, vanhemmat stressaavat lastensa numeroita (ja raivoavat niistä opettajalle – kaikkien muiden edessä, kun asiaa ei voi hoitaa ”hienotunteisesti” Wilman kautta) ja koulun kuri, johon kuuluu nurkassa seisottamista ja muita julkirangaistuksia, tuntuu yhä oudolta. Mutta pääasiassa olemme olleet ja olemme yhä hyvin tyytyväisiä. Näillä resursseilla he tekevät todella hienoa työtä, isojen lapsiryhmien kanssa. Ja ne vanhempien Whatsapp-ryhmät? Voi apua. Nyt on noin 300 viestin verran pohdittu, minkälaiset valokuvat lapsista laitetaan nyt viimeisen esikouluvuoden jälkeen opettajalle lahjaksi annettavaan valokuva-albumiin; onko kaikilla koulupuku vai voiko kuvassa lapsella olla vaikka tavallinen t-paita.