ÄÄNIKIRJOJEN MAAILMASSA

Nyt tekisi mieli sanoa JUMPE! Kokeilin joskus alkuvuodesta jostain blogista bongaamani alekoodin turvin BookBeatia parin viikon ilmaisjakson. Lapset ehtivät kuunnella hieman satuja, mutta oma yritykseni kuunnella chic-lit kirjallisuutta (”Kerro minulle jotain hyvää”, jos oikein muistan) pyykin viikkauksen ja kokkailujen ohessa ei jostain syystä oikein ottanut tuulta alleen, ja päätin katkaista tilauksen kokeilujakson päätyttyä. Nyt kuitenkin lukulistallani odottaneiden kirjojen määrä alkoi paisua mahdottomaksi ja tuntui, etten voisi odottaa siihen että joskus saan tilaisuuden päästä kiinni fyysiseen kappaleeseen. Olkootkin että kirjat ovat mulle melkein pyhä asia, ja rakastan niitä aina eniten painettuina versioita. Lasten kanssa vähän kauhistelen, meneekö niiden silmät ja herkkä mieli pilalle e-kirjoista, mutta nyt kun ei ole logistisesti kovin järkevää rahdata tänne kaikkea sitä, mitä mieli tekee lukea, niin hyväksyn kompromissin.

Joten otin uuden kokeilujakson käyttöön, tällä kertaa ystävän suosituksesta sillä toisella äänikirjapalvelulla eli Storytelilla. Ja valitsin ilmeisesti kirjani oikein, eli aloitin Maria Veitolan elämänkerrallisesta kolumnikokoelmasta, jossa oli vielä ripaus self-helppiä. Se tuntui, kirjailijan itsensä lukemana, mahtavalta kuuntelukokemukselta. Olen selvästi vähän vanhan kansan kirjallisuudenkuluttaja, sillä mielestäni lukemisen ”vaiva”, sekä sen vaatima läsnäolo ja keskittyminen, ovat iso osa kirjan sisäistämistä. Mutta niin vain äänikirjaa kuunnellen, kuulokkeet korvissa, löysinkin itseni ihan vapaaehtoisesti ilmottautumassa tiskivuoroon, tekemässä ylimääräistä lenkkiä koiran kanssa ja joskus vain istumassa sohvalta ja kuuntelemassa. En ole lukenut aikoihin kunnolla, koska siihen ei vain ole ollut arjessa aikaa, ja nyt tuntuu että elämänlaatu parani kerralla oikein kunnolla kun sain kirjat, edes tässä muodossa, takaisin elämääni. Mitä sitten olen kuunnellut?

Maria Veitola: VEITOLA – juuri parempaa kirjaa kuunneltavaksi on vaikea keksiä. Selkeästi jäsennelty kirja, jossa on Veitolan pitkän toimittajanuran varrelta kolumneja sekä pelkkää kirjaa varten luotuja tekstejä. Toisin kuin ilmeisen moni muu suomalainen, olen suhtautunut aina Veitolaan melko neutraalisti: en ole katsonut häntä televisiosta tai kuunnellut radiosta, kolumnit ovat olleet aina mukavia ja tyyli on ollut persoonallinen, mutta ei järkyttänyt minua eikä ehkä oikein inspiroinutkaan. Mitään ennakko-oletuksia ei siis ollut, vaikka olin kuullut kehuja kirjasta. Eikä ihme. Vaikka meillä on reilu kymmenen vuotta ikäeroa Veitolan kanssa, eivät maailmamme ole niin erillään etteikö sieltä löytyisi runsaasti resonoivia ajatuskulkuja. Äitiydestä, ystävyydestä, suhteesta omiin vanhempiin ja myös joitain yhtymäkohtia omaan nuoruuteeni Etelä-Helsingissä, vaikka JumpInn olikin meille se mystinen, cool paikka jonka ohi kuljin koulumatkani. Jonkin verran meni toiston puolelle ja mietin, miten mahtavaa olisi jos tietäisin jostain ”historiallisesti merkittävästä” ihmisestä ja hänen taustastaan näin paljon ja yksityiskohtaisesti; avoin, analyyttinen tarkastelu oli kiehtovaa, vaikka ymmärrän että kaikkia ei ehkä kiinnosta nelikymppisen naisen vahva oman napanöyhdän tutkailu. Parasta olikin se, että monet omat ajatukset saivat Veitolan teksteistä kaikupohjaa. Pitkän linjan ammattiesiintyjänä Veitolan lukeminen oli selkeää, eläväistä ja tuntui, kuin hän olisi puhutellut juuri minua.

Jani Toivola: KIRJA TYTÖLLENI – Oli helppo jatkaa toiseen kirjaan, jossa käsiteltiin kirjailijan omaa elämää, pääroolissaan hänen pieni tyttärensä Aili. Tämänkin äänikirjan kohdalla kuuntelijat saavat nauttia siitä, että kirjailija lukee itse teoksensa: tällä kertaa Toivolan matalaan, tarkasti kontrolloituun ääneen kesti tottua eikä se tuntunut yhtä soljuvalta kuin Veitolan luenta, toisaalta muutaman kerran lukiessaan jotain erityisen hauskaa tai liikuttavaa kohtaa saattoi Toivolan äänessä kuulla hymyn ja hellyyden, mikä teki kuuntelukokemuksesta taas astetta henkilökohtaisemman. Kirja itsessään oli monella tapaa todella ihana. Sieltä löytyi paljon hetkiä, joihin kolme uhmaikää läpikäyneenä vanhempana pystyi helposti samaistumaan. Kirja ei pyöri pelkästään Toivolan lapsiperhearjen ympärillä vaan sivuaa universaalimpia teemoja toistemme huomioimisesta, näkemisestä ja kuulemisesta (aihe, joka on ollut paljon omissa ajatuksissa täällä Espanjassa, jossa kaikki suhtautuvat lapsiin yhtä ihanasti kuin satunnainen taksikuljettaja Toivolan teoksessa), työuupumusta ja politiikkaa sekä haastaa hieman perinteisiä perhekäsityksiä, kaikki hyvin omakohtaisen kerronnan kautta. Hetkittäin kirja ylitti itselläni sen yksityisyyden rajan, mitä haluan toisten lapsista tietää – tämä on asia, jota varmaan jokainen lapsensa blogin osaksi ottava bloggaaja miettii ja itselläni koko ajan vahvistuu se käsitys, etten halua ”paljastaa” liikaa lapsistani, määritellä heitä enkä jakaa tilanteita, jotka lapsi itse saattaisi kaikesta luonnollisuudesta huolimatta kokea noloksi jossain elämänsä vaiheessa. Se ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että Toivola kirjoittaa lapsestaan äärimmäisen rakastavasti, niin, että kun hän toivoo kirjassa kannustavansa muitakin vanhempia kirjoittamaan lapsilleen, tekee mieli heti tarttua kynään ja yhtä tarkasti, yhtä hellästi kuvata niitä lapsuuden hetkiä jolloin oivallamme jotain itsestämme vanhempina, elämästä yleensä tai lapsemme ihmeellisestä persoonasta.

Henriikka Rönkkönen: MIELIKUVITUSPOIKAYSTÄVÄ – Siirtymä kirjailijoiden itsensä lukemista omaelämänkerrallisista teoksista ”kaunokirjallisuuteen” jännitti, joten päätin valita mahtavan sinkkubloggaajan Henriikka Rönkkösen pari vuotta sitten ilmestyneen Mielikuvituspoikaystävän, jossa kuitenkin on vahvasti sellainen itse eletyn sävy. Noh, toisin kuin kahta edellistä kirjaa, tätä ei voinut kuunnella ilman kuulokkeita, koska lasten korville tämä ”banaanikirja”, kuten poikani nimitti, ei sovi. Ei meinannut aina sopia munkaan korville. Kaikki, jotka ovat saaneet nauttia mun seurasta muutaman drinkin jälkeen (siis niin, että minä olen juonut ne drinkit, vaikka niitä kyllä suosittelisin seuralaisellekin) tietävät, etten todellakaan ole mikään herkkätunteinen puritaani mitä tulee tähän aihepiiriin, mutta välillä Rönkkösen pissa-kakka-penis-jutut tuntuivat vähän övereiltä ollakseen hauskoja. Siis usein, monta kertaa, nauroin ääneen hänen upeille sanavalinnoilleen ja näppärälle kielenkäytölleen – sain paljon tuijotuksia kadulla kun hekotin esimerkiksi kokemuksille karvanpoistosta Thaimaassa. Mutta toisinaan tuntui ronski kielenkäyttö olevan enemmän itsetarkoitus kuin tyylikeino, ja se väsytti. Vaikka ahmin tämänkin teoksen parissa päivässä, se vaati silti enemmän taukoja kuin kaksi aiempaa koska muuten aika yksipuolinen aihepiiri ja karski kieli alkoivat puuduttaa. Hauska ja avoin kirja kaikin tavoin, ja oli mahtavaa että sitä pystyi välillä kuuntelemaan, sopivan hetken tullen myös lukemaan puhelimen näytöltä. Olisin halunnut pitää tästä kirjasta vähän enemmän, sillä maailma kaipaa rehellisiä ja suorapuheisia naisia, mutta ei se silti missään nimessä ollut huono. Sellainen neljän tähden kirja, ainakin niille, joilla on hyvä toleranssi vaginapieruille, edes kirjallisessa muodossa.

Eve Hietamies: HAMMASKEIJU – Hmm. Olen lukenut tämän yllättäen yksinhuoltajaisän rooliin joutuneen Antti Pasasen ja hänen poikansa Paavon kasvukertomuksia jo kahden kirjan verran. Vaikka ne eivät ole minuun oikein uponneet, olen kirjojen suhteen vähän sellainen uppiniskainen: luen ne loppuun vaikka en pitäisi. Ja näköjään käyn läpi koko trilogian, vaikka jo ensimmäisessä osassa ärsyttivät minäkertojan lapsellinen ajatusmaailma (luoja suokoon, etteivät miehet oikeasti ajattele ihan noin yksioikoisesti) ja milloin mikäkin. Niin kävi tämän kolmannenkin osan kanssa. Kirjan hyvänä puolena mainittakoon se, että se on oikein kevyttä lukemista eikä jää pyörimään päähän. Ja totta kai nuo kirjassa paljon esillä olleet ekaluokkalaisten jutut ovat tosi tuttuja meilläkin, eli samaistumispintaa kyllä löytyi. On endermänit ja griipperit ja kaikki se, mitä en vaan tajua. Henkilöitä kuvattiin aina hyvin lämpimästi, mikä on hyvä. Tämän kirjan luin ja kuuntelin sekaisin ja usein suosin lukemista, koska ensimmäistä kertaa lukija ärsytti. Sellainen huokaileva ja itsesäälinen äänenpaino lisäsivät tuskastumistani päähenkilöön, mikä tietty on aina vähän huono kirjakokemuksen kannalta. Nyt kun kaikki kolme kirjaa on käyty läpi, tuntuu, kuin olisi takana joku epämiellyttävä urheilusuoritus: tulipahan tehtyä! (Ja disclaimerina tiedän kuuluvani vähemmistöön, sillä monet ystäväni fanittavat juuri näitä Antti Pasasen seikkailuja todella paljon – mutta minun juttuni ne eivät ole).

Anna Karhunen, Tiia Rantanen: KAVERIN PUOLESTA KYSELEN – Tämän kirjan luin, koska sitä ei ainakaan sillä hetkellä ollut lainkaan äänikirjana tallella. Toimi hyvin koirapuistossa istuskellessa, sillä kirjan ahmaisi alle kahdessa tunnissa, sehän koostuu pitkälti pienistä anekdooteista, noloista hetkistä – kirjailijakaksikon podcastin parhaimmista. Nauraa hörähtelin kyllä monta kertaa, mutta silti päällimmäiseksi fiilikseksi jäi jonkinlainen myötähäpeä. Ei sellainen hyvä vaan sellainen enemmän antipatiaan perustuva, jossa hauska juttu typistyi ärsyttäväksi. Olen varmaan jotenkin vähän väärää yleisöä, tosikko tai sitten olisi pitänyt kuunnella podcasteja alle ja karaista itsensä. Kirja on toimitettu hyvin ja se on elektronisenakin oikein kaunis, mutta sillä ei minulle oikein ollut mitään funktiota. Mietin ylipäänsä, mitä sitä arvioimaan kun en saanut siihen oikein otetta; yritin etsiä netistä muiden arvioita teoksesta (jotta voisin arvioida onko vika minussa, lukijassa, vai onko joku muukin ymmärtänyt kaiken väärin) mutta en löytänyt yhtään!

Jahka elämä vähän rauhoittuu, aion ehdottomasti palata kuuntelemisen ja kirjallisuuden pariin, ihanalta tuntui kahden viikon ajan kuunnella muiden tarinoita ja hetkeksi ajatella jotain muuta kuin niitä omia asioita. Listalla on ainakin Michelle Obaman elämänkerta (koska tämän hetkisen tietoni valossa elämänkerrat ovat parasta kuunneltavaa), Saara Turusen Sivuhenkilö ja tietenkin Julia Thurénin Kaikki rahasta, jonka jälkeen lopetan bloggaamisen ja ryhdyn sijoitusneroksi. Saa vinkata luku/kuuntelesuosikit!

 

LEMPIASIOITA LA LINEASSA

Kun kirjoittelen kotikaupungistamme La Líneasta, se aika usein tulee esiin vähemmän imartelevissa yhteyksissä. Eikä vain tässä blogissa, vaan esimerkiksi tällä viikolla pääsimme taas otsikoihin Espanjan saastuneimpana kaupunkina. Mutta La Línea on muutakin kuin roskia ja rähjäisyyttä, työttömyyttä, tupakan salakuljetusta ja muita ikäviä lieveilmiöitä. Meille tämä vajaan 70 000 asukkaan kaupunki Gibraltarin kupeessa on muutakin kuin pakollinen läpikulkupaikka matkalla jonnekin muualle – siitä on tullut toinen koti. Olen yhä vakuuttunut, että meillä on sekä komeimmat auringonlaskut, parhaimmat churrot että ystävällisimmät ihmiset mitä Espanjasta löytyy. Ja haluankin jakaa kanssanne joitain lempijuttujani täältä!

LEMPIÄÄNI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

La Línea tarjoaa melkoista äänimaailmaa kaiken aikaa. Kuulemme kotiin lentokoneiden nousun ja laskun (asumme noin puolen kilometrin päässä kiitoradasta), kuulemme kirkonkelloja, paikallisen konservatorion harjoittelua ja sitten lempiääneni: viereisellä Algecirasinlahdella ajelehtivien rahtilaivojen sumutorvet. Siinä äänessä on jotain maagista, se tulee mereltä, se kuulostaa vähän valaalta, se on viesti muille seilaajille. En pane pahakseni edes jos herään yöllä sumutorvien ulvontaan.

LEMPIJÄÄTELÖ

On käynyt varmasti selväksi, että koko Euroopan paras jäätelö löytyy juuri meiltä päin. Yleensä kuumina kesäpäivinä suosin jäähilejuomaa, granizadoa, jota saa ihanan sitruunanmakuisena. Se on sitruunan, jään ja sokerin täydellinen sekoitus, ja voi oikein tuntea kun hampaat syöpyvät suussa kun sitä juo! Mutta sieltä löytyy myös taivaallisia jäätelömakuja, kuten Bob Esponja eli Paavo Pesusieni, jossa on lemon curdia ja marenkia. Oma suosikkini silti on croc; mascarponea ja pinjansiemeniä kermajäätelössä!

LEMPINAAPURI

Meillä on monta kivaa naapuria (ja totta kai muutama umpihullukin), mutta oma suosikkini on seinänaapurimme. Hän on noin 100-vuotias, ja toisin kuin yleensä niin nyt en liioittele. Lauantaiaamuisin hän lähtee hopeiset kengät jalassaan kaupungille hengailemaan. Hän ei tunnista minua kuin vasta kun olemme hississä menemässä samaan kerrokseen, jolloin hän joka kerta ilahtuu valtavasti: oletko sinä minun seinänaapurini!? Onko sinulla ne kolme kaunista lasta!? Siunausta sinulle! Häntä käy auttamassa muutama naapuruston seitsemänkymppinen eläkeläinen. Lapsia hänellä ei ole. Ei siksi, etteikö olisi ollut miehiä, niitä hän kertoi riittäneen. Miehiä on ollut niin paljon kuin olen halunnut, en vain ole ehtinyt hankkia lapsia! Hän on ihana, tyylikäs leidi joka välillä tarvitsee mummokavereidensa kanssa apua kikhernepurkin avaamiseen, ja parasta ehkä on – kun tällaisen apinalauman naapurissa asuu – on että hän on käytännössä katsoen kuuro!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LEMPISEINÄ

Hieman ”ydinkeskustan” ulkopuolella, kävelymatkalla kohti Lidliä ja eläinlääkäriä, on pieni omituinen talo, jonka kohdalle jumiudun joka kerta. Sen ulkoseinät ovat täynnä mosaiikkia, ja se kiehtoo kovasti. Talo tuskin on asuttu, mutta upea se on.

LEMPIJUOMA

En tiedä onko se ikä, kolme lasta vai vaan se, että Espanjassa kahviloissa notkuminen ja ohikulkijoiden ihmettely on suunnaton nautinto, mutta aloin kahvinjuojaksi vasta yli kolmekymppisenä. Kun saavuimme Espanjaan ensimmäistä kertaa (siis tänne La Líneaan) kolme vuotta sitten, päädyimme Modeloon syömään ja siitä tuli sitten saman tien kantapaikka: lista oli selkeä, palvelu tasaisen tympeää ja wi-fi ilmainen ja toimiva. Kun kotona ei ollut toimivaa nettiä, karkasin usein iltaisin Modeloon tekemään töitä ja opiskelemaan, ja lopulta tulin siihen tulokseen etten voisi juoda pelkkää viiniä. Niinpä minusta tuli kahvinjuoja. Pärjään hyvin päiviä ilman kahvia, mutta tämä 1,80 euroa maksava cappuccino on niin arjen luksusta kuin olla vain voi. Toisin kuin kaupungin toisen kahvilaketjun cappuccinossa jossa on pari desiä KERMAVAAHTOA kahvin päällä, tässä kahvissa on täydellinen maitovaahto ja just sen verran kaakaojauhetta ripoteltuna päälle, että pahin makeanhimo taittuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LEMPIRAVINTOLA

Se, mikä La Líneassa ilahduttaa, on mahtava ravintolatarjonta. Se painottuu toki aika pitkälti espanjalaisiin herkkuihin, eli tapasta on monessa muodossa ja jos ei pidä juustosta, lihasta ja leivästä niin sitten voi jäädä nälkä, MUTTA vaihtoehtoja riittää. Oma suosikkini on Bodebar, joka sijaitsee Plaza Fariñas aukion kulmalla. Siitä on ihana katsoa aukiolla puluja jahtaavia pikkulapsia ja kaupungin hulinaa, ja nauttia kohtuuhintaisista (joskin kaupungin lähestulkoon kalleimmista) herkuista. Omat suosikkiannokseni ovat perinteinen perunamunakas, joka on just sopivan pehmeä, höyryävän kuuma herkkupala, sekä grillattu vuohenjuusto tomaattien kanssa. Nam nam.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LEMPIHETKI

Kun sitä on tullut niin paljon hehkutettua, niin vielä kerran: auringonlaskun aikaan missään ei ole niin kaunista. Kun kävelen sata metriä päädyn seisomaan meren äärelle, ja näen parhaimmillaan kolmeen eri valtioon: Espanjaan, Gibraltarille sekä Marokkoon. Näen ne rahtilaivat ja lentokoneet, iloiset espanjalaiset perheet iltakävelyllä ja joka ilta erilaisen väriloiston. Enkä voi kuin huokaista kiitollisena (ja valokuvata).

KIVAA TEKEMISTÄ GIBRALTARILLA

Meidän lähin mahdollisuus ulkomailla käymiseen on parin minuutin kävelymatkan päässä Gibraltarilla. Käyn siellä poikien kanssa yllättävän harvoin – oikeastaan vain ruokakaupassa tai rugbytreeneissä – ottaen huomioon, että sielläkin on kaikkea kivaa tekemistä. Nyt olemmekin ryhdistäytyneet ja tutustuneet uusiin paikkoihin. Ei sillä, että alle seitsemän neliökilometrin alueella nyt olisi loputtomasti yllätyksiä tarjolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Perjantaina, kun Espanjassa oli pyhäpäivä ja pojilla koulusta vapaata, päätimme ottaa bussin rajalta ja tulla aivan kaapelihissien lähtöpaikan vierelle Gibraltarin kasvitieteelliseen puutarhaan. Tämän noin kuuden hehtaarin kokoisen Alamedankin puistona tunnetun alueen sisällä on myös pikkuriikkinen ”eläintarha” Alameda Wildlife Conservation Park. Tänne, kuten vuorelle vievälle kaapelihissillekin, pääsee suoraa rajamuodollisuuksien jälkeen bussilla numero 10. Bussissa voi maksaa niin euroilla kuin punnilla, pelkkä meno aikuiselta ja kahdelta lapselta (kuskista riippuu kulkeeko 4-vuotias vielä ilmaiseksi – nyt kulki) oli noin viisi euroa. Taksilla ei tule kauheasti kalliimmaksi, mutta niiden saatavuus vaihtelee. Sen lisäksi meidän lapset ovat opportunisteja ja toivovat, että kohdalle osuisi kaksikerrosbussi, niitäkin nimittäin Gibraltarilla kulkee.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lähtökohtaisesti boikotoin eläintarhoja. Sympaattiset kotieläinpihat menevät, ja jotenkin tämä erittäin pieni suojelukeskus lukeutui omalla listallani sellaiseksi – olkootkin, etteivät apinat, lepakot ja papukaijat ihan kotieläimistä käy. Alamedan ”eläintarhassa” oli myös runsaasti kilpikonnia ja pupuja, sikoja (torahampaista päätelleen ei mitään tavan possuja) sekä lasteni suosikkeja, eksoottisia marsuja. Ja totta kai viereiseltä vuoreltakin löytyviä magotteja. Käyntimme oli varsin opettavainen; ehdittiin puhua Rio-elokuvasta tutun sinisen papukaijalajin kuolemisesta sukupuuttoon, lepakoiden huonosta maineesta (pimeä lepakkohuone – jossa meidän ja lepakkoperheen välissä oli turvallinen lasi – oli yksi lasten lemppareista) ja paljon saatiin keskustelua aikaiseksi myös eläintarhojen oikeutuksesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sisäänpääsy, jonka voi maksaa myös kortilla, maksoi aikuiselta viisi puntaa ja 2,5£ yli 5-vuotiailta lapsilta. Edullista, joskin paikka on tosiaan todella pieni. Se on myös erittäin sokkeloinen ja täynnä jyrkkiä kiviportaita, eli ei missään nimessä esteetön käyntikohde. Suosittelen myös laittamaan pitkät housut jalkaan, sillä meidän jalkojamme joko kirput, itikat tai muurahaiset purivat todella verenhimoisesti koko kiertelyn ajan. Paikassa myydään muutamaa pehmolelua ja juomia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Edes tällaiset sympaattiset, kasvatustehtäviin ja eläintensuojeluun keskittyneet paikat eivät mielestäni ole täysin ongelmattomia, mutta rehellisyyden nimissä olimme koko porukka todella, todella innoissamme. Kaikki nuo kädelliset ovat mielestäni äärimmäisen kiehtovia, vaikkakin upeampia toki omassa elinympäristössään. Seuralliset papukaijat ja utelias saukkopari olivat mahtavia, ja lapset toivoivat pian uutta vierailua paikkaan. Ja luultavasti siihen suostunkin, sillä paikka oli mielenkiintoinen ja tarjosi paljon tietoa ja mahdollisuuksia tarkkailla eläimiä todella läheltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kasvitieteellisestä puutarhasta löytyy, niin kuin kaikkialta ympäri Gibraltaria, tykkejä joiden päällä kiipeillä, ja patsaita sotahistorian merkkihenkilöistä. Parasta on puutarhan alaosasta löytyvä erittäin toiminnallinen leikkipuisto, jossa riittää kiipeiltävää ja kokeiltavaa. En suosittele paikkaa kuitenkaan keväisin, sillä se on kuuluisa mäntypuista putoilevista toukista, jotka polttavat ihoa. Ainakaan meidän lapsille ei ”älkää vaan koskeko siihen toukkaan!” käsky ei toimi kuin kutsuna mennä hankkimaan itselleen sairaalahoitoakin vaativaa ihottumaa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka yhä vanhat suositukseni ajanvietteeksi Gibraltarilla pätevät, siellä on myös muuta hauskaa touhua. Nyt voin antaa myös erittäin suuren ravintolasuosituksen: Gibraltarin keskustaan, pienelle poikkikadulle pääkadusta Main Streetistä, on vuosi sitten avattu vegaaniravintola Kasbar, jonka ruoka vie mennessään vannoutuneen lihansyöjänkin. Tarjolla on lounasta, esimerkiksi paikan legendaarisia falafelpullia, ja itse pääsin myös brunssille. Brunssi on oikeastaan vain lauantaisin tarjoiltava lounas, jossa on mahdollisuus tilata myös pannukakkuja, mutta se ei ollenkaan vähennä sitä iloa, että meillä on rajan takana täydellistä, herkullista, ekologista ja eettistä ruokaa tarjoava paikka. Sen jälkeen kelpaa mennä Ocean’s Villagen hotellialueelle ottamaan ilo irti lähes jokaisessa ravintolassa olevasta ikuisesta Happy hourista; drinkit ovat aina kaksi yhden hinnalla!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Gibraltarilla kasvitieteellisen puutarhan lisäksi lempi leikkipuistomme on Europa Pointilla, mutta jos kaipaa hetken rauhaa keskellä ruuhkaista kaupunkia, niin aivan keskustan tuntumassa on myös Commonwealth Park. Sieltä löytyy nurmikkoa piknikille sekä lampi, jossa asuu kilpikonnia ja karppeja – paljon bongattavaa lapsille. Eli mitä enemmän Gibraltarilla tulee pyörittyä, sitä enemmän mukavaa tekemistä sieltä löytyy. Ensi viikolla taidetaan mennä uudestaan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MUUMIMAAILMASSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niin kuin kerroin, oli meidän Suomi-loman yksi suurimpia toiveita retki Muumimaailmaan. Tämä oli musta aika yllättävää, koska ollaan oltu siellä viimeksi vuonna 2014 eivät lapset oikeastaan ole mitään suuria muumifaneja: kirjoja on luettu mutta tv-sarjaa katson lähinnä minä, nostalgiamielessä. Ja vain niillä vanhoilla äänillä. Toisaalta meidät aiemmat kokemukset Muumimaailmasta ovat olleet ihan huippuja: siellä on aika vietetty, erään toiseen lapsiperhekohteen jingleä lainatakseni, koko päivä iloinen. Ja mikä vaan tekosyy kelpaa, että pääsee ihanaan Turkuun!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tältä kesältä Muumimaailma on jo sulkeutunut, avautuakseen taas syksyllä syysloman viikonloppuina ja hiihtolomalla hetkeksi, ja ensi kesänä taas kesäkuussa. Kausi on aika lyhyt, ja me taktikoitiin itsemme sinne ihan viimeisinä päivinä. Ajateltiin, ettei siellä silloin olisi ketään muuta, mutta väärässä olimme! Suomalaiset ovat alkaneet lomailla myös elokuun loppupuolella, ja etenkin isovanhemmille alennettu sisäänpääsy taisi houkutella kolmen sukupolven vierailijoita. Ajankohta oli monella tapaa hyvä: ei kuitenkaan ruuhkaa esim. busseissa, ja hahmoilla riitti aikaa ja huomiota lapsille. Toisaalta aurinkoisesta säästä Muumimaailmassa oli helvetin kylmä, anteeksi kielenkäyttöni. Naantali on kaunis kesäkaupunki, mutta onhan se selvää että merenrannalla tuulee. Joten suosittelen pakkaamaan kunnolla vaatetta, toisin kuin itse tein.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan ensiksi se päällimmäinen fiilis Muumimaailmasta: Se on ihana. Kritisoitavaa kyllä löytyy, mutta kun viiden tunnin jälkeen joutuu kolmikon kiskomaan ulos itkien (itku pitkästä ilosta, eiks je?) ja kaikki lapset vannottivat että tullaanhan ens vuonna uudestaan… ei kai se voi olla kuin onnistunut päivä? Meidän 4-8-vuotiaille Muumimaailma toimi ihan täydellisesti; siellä saa liikkua vapautuneesti, olla luonnon keskellä, ripauksen taianomaisuutta, jännitystä – jos kysyn omilta lapsiltani, voittaa huvipuistot laitteineen koska Muumimaailmassa saa tehdä ja olla osa sitä ihmeellistä tunnelmaa. On todella hauska katsoa kuinka suurella tunteella tyypit eläytyivät kaikkeen mitä ympärillä tapahtui.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka mitään suurta ryysistä ei edes viimeisinä aukiolopäivinä ollut, paikalla kyllä riitti ulkomaalaisia turisteja ja meitä lapsiperheitä. Siksi olikin tylsää, että koulujen alkamisen jälkeen aukioloaika on lyhennetty (12-18; eihän se riitä!) ja sen lisäksi osa ruokapaikoista oli kiinni, ja myös kesäteatterin esityksiä harvemmin. Ja silti hinta oli sama kuin sesonkiaikaan. Mutta toivottavasti aukiolot muuttuvat ennen pitkää eurooppalaisimmiksi, varsinkin jos Suomessa saadaan tulevaisuudessakin nauttia intiaanikesistä. Naantali näytti muutenkin hieman hiljaisemmalta kuin heinäkuussa. Matka bussilla Turusta maksoi meidän porukalta 4,50€ suunta (aikuinen + lapsi) ja kesti noin 45 minuuttia. Kävelymatka bussipysäkiltä vei jäätelön kanssa about 20 minuuttia; Naantalin keskustasta ehtii vielä poimia eväät, joita voi syödä Nuuskamuikkusen vieressä leiritulella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Omalla saarellaan sijaitsevassa Muumimaailmassa on omat ravintolat ja iso myymälä, kasvomaalausta, kesäteatteria, laiva täynnä leikkipaikkoja, uimahuone ja uimaranta, totta kai Muumitalo, ja kaikkea muuta mahdollista kuten vankila, Satupolku, huilipuisto… Me ehdittiin kiertää lasten suosikkipaikat pariinkin kertaan, mutta eniten he halusivat pyöriä Muumitalon pihalla ja osallistua poliisien, Haisulin ja Pikku Myyn show’hun, johon lapset otettiin mukaan. He pääsivät onkimaan lammesta poliisin kenkää, vapauttamaan Haisulia vankilasta ja etsimään vohkittuja piirakoita. Kesäteatteriin emme menneet, mutta Muumitalon viereisellä Pikku Estradilla olleet lyhyemmät esitykset katsottiin hartaudella. Hyvin upposi tähän yleisöön.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tavallaan Muumimaailman kritisoiminen tuntuu tylsältä, koska lapsilla oli valehtelematta yksi kesän parhaista päivistä (ja silloinhan se oli sitä myös äidille, koska onko nyt mitään mahtavampaa kuin omat lapset onnesta sekaisin?). Mutta! Maksajana saan vähän valittaa. Minähän tunnetusti ränttään hinnasta; en niinkään siitä, että jokin asia maksaa paljon vaan silloin, jos hinta ei tunnu kohtuulliselta. Me maksoimme nelihenkisenä seurueena perhelipun ennakkoon, ja hinta oli 108 euroa. Mun mielestä ihan hirveästi. Olen kuullut villejä huhuja siitä, että palkkaus ei päätä huimaa (vaikka tajuan totta kai sen, että kun koko vuoden voitto pitää tahkota kolmessa kuukaudessa niin henkilöstö- ja ylläpitokulut yms. pitää kattaa jollain) ja toisaalta Muumimaailma itsessään kaipaisi jo vähän uudistusta. Ei millään pahalla, mutta pieni pintaremontti voisi tehdä Muumitalolle hyvää (ja ehkä esimerkiksi logistiikan osalta, koska nyt poistuminen hillokellariin tapahtuu kierreportaiden kautta ja siinä lasten kanssa jonotellessa ehti hyvän hetken miettiä, miten on pahimpaan ruuhka-aikaan turvallisuuden kanssa…). Ja sitten se, että myös sisällä kaikki maksaa törkeän paljon. Pieni pehmolelu 20 euroa! Surullinen pizzapala 7 euroa! Tietenkään mitään ei ole pakko ostaa, ja monet – kuten me – ottavat mukaan omat eväät, mutta koska sisäänpääsy maksaa normaalisti kaikilta yli 2-vuotiailta 30 euroa, soisi sisällä hintojen olevan hieman kohtuullisemmat, etenkin myytävän ruoan laatuun nähden. Mutta oh well, lasten ilolla ei ole hintaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joten kallista hupiahan se on, mutta sen arvoista. Ihan periaatteesta lapsilta jäi kaikki krääsä ostamatta ja kasvomaalaukset kokematta, mutta eivätpä he niitä niin kaivanneet, muistelivat vain seuraavat päivät kuinka olivat auttaneet Haisulin kiinniotossa ja keittäneet räkäsoppaa Noidan kanssa. Lauloivat poliisien omaa versiota pää-olkapää-peppu-laulusta (”donitsi-syö-donitsi”) ja pohtivat löysikö Hemuli etsimänsä. Päivän aikana askeleita kertyi varmaan 20 000, joista puolet juostuja, kun oli niin kiire kokea ja nähdä kaikki mahdollisimman nopeasti – ja sitten mennä uudestaan rauhassa katsomaan samat paikat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pakko sitä on siis suositella. Vaikka Muumit eivät olisi edes niin tuttuja, niin paikkana Muumimaailma on vain taianomainen. Lapset eivät ehdi innostukseltaan edes huomaamaan kaikkia yksityiskohtia, mitä aikuiset jäävät ihmettelemään, mutta pääasia on se taika. Vähän kallista taikaa, mutta sen arvoista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA