TELEVISIOSSA TÄNÄÄN

Alkuvuodesta on ollut aikaa. Olen sairastellut taas koko vuoden kiintiön täyteen, ja kun olen lopettanut nettishoppailun ja pistänyt kaikki treffitouhutkin vähäksi aikaa tauolle niin yhtäkkiä olen ehtinyt vaikka mitä, esimerkiksi katsoa televisiota. Tai no siis läppäriä, telkkari meillä avataan vain lauantai-iltaisin kun lapseni kiduttavat mua 1,5 tunnin ajan Putouksella, mutta ajattelin kertoa mihin kaikkeen olen elämääni tuhlannut viimeisten kuukausien aikana. Ehkä sieltä löytyy joku uusi suosikki teillekin.

YLE AREENA:

YKSITTÄISTAPAUS

11 lyhytelokuvaa, jotka osuvat ja upottavat. Kaikissa oli mukana huumoria, mutta päällimmäiseksi jäi ahdistus siksi, että hitto, tätähän elämä ihan oikeasti on. Vähän lohtua sinänsä masentavaan maailmankuvaukseen toi Tyttöbileet-lyhärin isähahmo (jota esitti Antti Pääkkönen) joka on omassa epäcooliudessaan liikuttava liittolainen hämmentyneille teinitytöille.

VERTA, HIKEÄ JA T-PAITOJA

Ihan uunituore (juuri sopivasti tämän viikon sairasteluja varten ilmestynyt) kotimainen tuotanto, jossa neljä muotiorientoitunutta matkaa Myanmariin pikamuodin alkulähteille. Osa tunnetaan myös somevaikuttajina, itsehän olen sen verran kalkkis että tunnistin vain Sandra Hagelstamin, jonka vaatekaappi oli ihan rehellisesti sanoen vähän järkyttävä. Mun puolesta vaateteollisuuden lähes koko tuotantoprosessiin aina puuvillapelloilta hikipajalle olisi voinut laittaa työskentelemään ketkä tahansa tavikset: jälleen kerran oli tärkeää nähdä missä ja millaisissa oloissa vaatteita valmistetaan, ja myös se kuinka vähän siitä maksetaan. Tämän jälkeen ei huvita enää ostaa seitsemän euron paitoja.

FLEABAG

Fleabagin ensimmäinen kausi ehti valitettavasti jo poistua Areenasta, joskin mun mielestä se ei ollut yhtä hyvä kuin tämä kakkonen. Katson tätä sarjaa, vaikka siinä onkin elementtejä jotka ärsyttävät (jostain syystä erityisesti neljännen seinän rikkominen), koska siinä on viehättävä henkilögalleria (erityisesti Olivia Colemanin esittämä taiteellinen ”äitipuoli”), marsu, sekoilua vailla moralisointia ja ruotsalaisia esittämässä suomalaisia.

Screenshot at Mar 07 18-34-42.png

NETFLIX

WHEN THEY SEE US

Neliosainen minisarja, joka kertoo vuoden 1989 brutaalista puistoraiskauksesta New Yorkissa, ja siitä seuranneesta viiden rodullistetun alaikäisen pojan väärästä vankilatuomiosta. Draaman kannalta ensimmäiset kaksi jaksoa olivat jossain määrin sekavia ja raskaita seurata (niin kuin varmaan tilanne on ollut tosielämässäkin), mutta loppua kohden epäoikeudenmukaisuuden tunne alkoi puristaa jo todella pahasti.

Screenshot at Mar 07 18-32-43.png

SEX EDUCATION

Ihanat, älykkäät teinit, ja vieläkin ihanampi Gillian Anderson. Jos teininä oleminen ei ole tarpeeksi vaikeaa muuten, niin viimeistään silloin kun oma äiti on seksuaaliterapeutti – ja tulee vielä omaan kouluun tekemään duuniaan. Sympaattisia roolihahmoja ja -suorituksia, ja itse olisin katsonut tämän vain sen takia miten upea viisikymppinen Gillian Anderson on.

HBO

CHERNOBYL

Katsoin tämän JOULUNA ja se oli virhe se. Perustuu tositapahtumiin, kuten toivottavasti tiedättekin, mutta voi hyvänen aika miten voi ahdistaa. Ei millään muotoa mikään hyvän mielen sarja, mutta vaikuttava, huolella rakennettu kokonaisuus joka seurasi pitkään painostavana tunteena ja ääni- ja värimaailmana, joka ei jättänyt rauhaan.

THE ACT

Toinen tositapahtumiin perustuva sarja, jonka kantava voima ovat huikeat roolisuoritukset – jos ei muista perusta niin vähintään Patricia Arquetten ja Chloë Sevignyn takia kannattaa katsoa. Jälleen kerran ei voi kuin ihmetellä millaisessa maailmassa voi Münchausen by Proxy-syndroomasta kärsivä äiti systemaattisesti kiusata lastaan tällä tavalla, jäämättä kiinni viranomaisille. Aiheesta löytyy myös dokumentti, Mommy Dead and Dearest, samasta suoratoistopalvelusta, ja se kannattaa katsoa ennen tai jälkeen sarjan.

SHARP OBJECTS

Sharp Objects ei ollut aivan suosikkejani tältä listalta, mutta sekin oli omassa synkkyydessään kiehtova. Paljon mieleenpainuvia roolisuorituksia, mutta ehkä juuri edellisen sarjasuosituksen takia tämän sarjan sairas äiti-tytärsuhde alkoi vähän uuvuttaa. Kannattaa kuitenkin katsoa ihan viimeisille minuuteille asti.

McMILLIONS

Ah, jälleen kerran paluu vuoteen 1989 ja tositapahtumien pariin – jälleen kerran rikoksia, mutta vähän hilpeämpi meininki kuin rotusyrjintää harjoittavan oikeuslaitoksen osalta. McDonald’sin Monopoli-kampanjan kusetukseen liittyvä tutkinta ja kaikki siihen liittyvät oudot pikku nyanssit esitetään viihteellisen, jatkokautta petaavan kuuden jakson ajan, joiden tähtenä on ehdottomasti FBI:n Doug Mathews.

SUCCESSION

Tää lienee nyt koko listan lemppari tältä kuluneelta kolmelta kuukaudelta. Ei perustu edes tositapahtumiin mutta henkilögalleria on hykerryttävän epämiellyttävä, ja toisaalta jokaisesta hahmosta alkaa jollain kierolla tavalla pitää sarjan edetessä. Mediamaailmaan sijoittuva perhedraama, jossa perhe on vähän kyseenalainen käsite. Paljon hienoa näyttelijäntyötä, yksi suosikeistani on ehdottomasti Kieran ”Kevinin pikkuveli” Culkin.

Älkää kuitenkaan missään nimessä suositelko mulle sarjoja, koska välillä pitäisi tehdä töitä ja nukkuakin!

AMOS REX JA TULEVAISUUDEN TOIVOT

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eilen saatoin kiljahdella ilosta, ja siihen oli kolme syytä. Ensimmäinen oli jono, joka oli Amos Rex-taidemuseon kassalle. Generation 2020-näyttely oli auennut muutamaa päivää aiemmin viime viikolla, ja sinne oli jo nyt jonoa. Koko päivän! Ei ollut edes viimeinen päivä (se on sitten toukokuussa), ja silti jengi jonotti museoon. Teki mieli matkia mun lempispinningohjaaja ja mennä vetämään ylävitosia koko jonon kanssa: Hyvä meidän tiimi! Ja sitten toinen kiljahdus, kun pääsin itse näyttelytilaan: se oli ekaa kertaa mun nähden hyvässä käytössä. Siis niin, että koko tila oli otettu hyödyksi – uskon, että Amos Rexin neitsytnäyttely eli Team Lab on aikoinaan samalla tavalla saanut museon jokaisen neliömetrin eloon, mutta itsehän en sitä nähnyt. Nyt riemuitsin siitä, miten tällainen triennaali olikaan saatu hyvin toteutettua juuri tähän sille sopivaan tilaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmannet ilonkiljahdukset olikin sitten omistettu itse näyttelyn sisällölle: tämä yli 80 taiteilijan teoksista koostu näyttely oli vaan niin loistava. Generation 2020 esittelee 15-23-vuotiaiden teoksia, joita kootaan joka kolmas vuosi avoimen haun kautta. Tämä oli nyt toinen uuden sukupolven taidetta esittelevä näyttely ja oi että, se kannattaa käydä katsomassa. Tietenkin, taso voi hetkittäin vaihdella ja näin täti-ihmisen näkökulmasta joukkoon mahtui jonkun verran nuoruuden paatoksellisuutta ja dramaattisuutta, mutta hei, entäs sitten. Pääasiassa tietynlainen rouheus ja tuoreus – joku ehkä saattaisi sanoa amatöörimäisyyskin – oli niin piristävää ja juuri sitä, mitä tällainen keski-ikäinen museokävijä kaipasikin. Haluaisin vaan halata kaikki näitä luovia nuoria, miten mielettömiä ideoita, materiaaleja, toteutuksia, visioita!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näyttely on oikea runsaudensarvi, eikä siellä välttämättä riitä edes kaksituntinen (itsehän kävin sunnuntaina siellä kahdesti – kiitos Museokortti – ja kävin vain välillä brunssilla…). Teoksista on iso osa joko videoinstallaatioita, interaktiivisia, ääntä ja valokuvaa yhdisteleviä luomuksia, ja myös yksi VR-maailma, jonka jonotin kokeilemaan taannoissen Tallinnan reissun inspiroimana. Kannattaa siis varata runsaasti aikaa: itse aion käydä sen läpi uudestaan ainakin kolmesti, aion nimittäin viedä lapset yksitellen katsomaan ja kokemaan tämän. Itselleni tuli vahvasti mieleen yksi lapsuuteni keskeisimpiä taidekokemuksia, Ateneumissa esillä ollut Ars ’95, jonka monipuolisuus ja provokatiivisuus jätti jäljen joka yhä tänäpäivänä vaikuttaa taidemakuuni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Harmittaa, ettei jokaisen taiteilijan ja teoksen nimi tarttunut mukaan. Amos Rexin henkilökunta on kaikin puolin kovin ystävällistä ja oli esimerkiksi pientä lihasvoimaa vaativan Halaus-teoksen (se neonväreillä pehmustettu kuntosalihökötys keskellä museota) kanssa valmiina selostamaan teoksen symboliikkaa kaikille ihmettelijöille. Tänään Helsingin Sanomissa pohdittiin taiteen ”spoilaamista”, mutta nyt en vaan malta olla fiilistelemättä: jos olen välillä purnannut siitä, että näyttelyissä ei välttämättä saa vastinetta rahalle niin tämä on kyllä koko 15 euron arvoinen kokemus, vaikkei olisi Museokorttiakaan. Ja tämän näyttelyn tarjontaa on mahdotonta tiivistää yhteen blogipostaukseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ryhmänäyttelyssä hämmensi se, miten rohkeasti erilaisia raaka-aineita – olivat ne sitten henkisiä tai konkreettista materiaa – käytettiin. Yläpuolella on Lumi Wiikarin Kuunteleva korva, jolle sai kuiskia salaisuutensa. Esitystaidettakin olisi tarjolla, joskin performansseja pääsee ihailemaan vain harvoina ja valittuina päivinä (esimerkiksi 14.3.). Oli klassista öljyvärimaalausta ja hiilipiirustusta, perinteistä valokuvaa ja sitten esimerkiksi Anna-Karoliina Vainion herkullinen ryijy, joka ehkä enteilee seinäpeitteiden uutta tulemista. Ehkä eksoottisin materiaali oli Rosalia Silferin töissä käytetty ”mädäntyneet ruoka-aineet” – ei olisi uskonut miten kaunis, koskemaan kutsuva teos niistä saataisiin aikaiseksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sukupolvia yhdistävä Ismo Laitela, äidin kanssa autiolla saarella kirjoitetut kirjeet, jalkasienihampurilainen, alopecia, tuhannet järvet. Jos tekniikoiden ja toteutustapojen määrä sai mykäksi, niin sen teki kyllä lukuisat eri teemat. Toisille tämä voi aiheuttaa ähkyä, itse olin jotenkin lapsellisen innoissani kaikesta uudesta (ja kyllä, joskus myös vanhan toisinnosta) mitä Amos Rex tarjoili. Kannattaa siis tyhjentää kalenterista ainakin muutaman tunnin verran aikaa Generation 2020-ryhmänäyttelylle, ja sen jälkeen vielä lisätä listaan lasi viiniä jonka aikana puida hyvässä seurassa kaikki ajatukset, joita nykynuoriso meille syötti pureskeltavaksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TALLINNASSA LASTEN KANSSA: PROTO AVASTUSTEHAS

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen jo pitkään ollut Tallinnan fani, oli siellä sitten aikuisseurassa tai koko perheen kesken. Hintataso on huokeampi kuin Suomessa (jos nyt ei enää mitenkään merkittävän edullinen), ravintoloiden taso erinomainen ja kaikenlaista kivaa tekemistä. Eilen lähdettiin päiväretkelle eka- ja kolmasluokkalaisten kanssa ihan vain yhden ohjelmanumeron perässä: Joko mennään-blogin Rosa oli vinkannut viime kuussa Proto Avastustehas-museosta (tai eihän se mikään museo ole vaan nimensä mukaisesti keksintötehdas, toiminnallinen kohde kaikenikäisille) ja arvellut, että se varmaan kiinnostaisi meidän reissujengiä. Ja kyllä, nyt oli nappiosuma!

Proto sijaitsee parin kilometrin päässä keskustasta; sinne kulkevat julkiset mutta meille paikallinen ystävä suositteli Bolt-sovellusta, jolloin ”taksi”matka oli ruuhkan mukaan hinnoiteltuna mennessä reilu 8 euroa, palatessa alle 4 euroa. Paremmalla kelillä sinne kulkisi jalankin, ja jos on oikein seikkailuhenkinen niin yhdistää visiittiin Lennusadaman museon – molemmista museoista löytyy sukellusveneitä ja jännää tekemistä. Proto aukesi lauantaina kello 10, mikäli aika lailla täydellinen ajoitus kun laiva saapui satamaan kello 9.30. Sisäänpääsy on erittäin kohtuuhintainen; 12 euroa yli 6-vuotiailta ja perhelippu (kaksi aikuista ja perheen alaikäiset lapset) on 28 euroa. Meille tässä tapauksessa perhelippu tuli siis halvimmaksi tavaksi seikkailla. Hinta-laatusuhde on loistava.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan ensimmäiseksi on todettava se, että vanhaan tehdashalliin sijoitettu Proto on mitä instaystävällisin kohde; se on tyylikäs ja visuaalisesti viehättävä aikuistenkin mielestä. Paikan kahvila oli todella trendikäs niin sisustuksen kuin tarjonnan osalta, ja kaikki yksityiskohdat harkittuja henkilökunnan retrohenkisistä asuista alkaen. Huonekasveja, murrettuja värejä, lämpimiä valoja – vanha sukellusvenetehdas (jonka perustajien Emmanuel Nobelin ja Arthur Lessnerin mukaan sitä kutsutaan Noblessneriksi) on todella otettu hyötykäyttöön. Vierailupäivänä paikalla pidettiin synttärijuhlia ja kokouksia, eli se on suosittu muutenkin kuin vain museovierailijoiden osalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Protossa kierros alkaa yläkerrasta. Jani Volasen näköinen näyttelijä, joka selittää erilaisia ilmiöitä muillakin pisteillä, ohjeistaa QR-koodeilla varustettujen rannekkeiden käytöstä sekä siitä, miten paikassa käyttäydytään. Meillä lapset syöksyivät tietenkin suoraan sisään ja totesivat aika nopeasti, että ohjeistukset kannattaa käydä läpi ennen kuin heittää VR-lasit päähän ja alkaa sohia. Jokaisella pisteellä oli neljällä kielellä ohjeistus ja joskus videokin, sen lisäksi henkilökuntaa oli runsaasti paikalla (kaikki puhuivat ainakin englantia, moni myös suomea).

proto-lasten-kanssa-tekemista

Henkilökuntaa kyllä tarvittiinkin: tasaisin väliajoin VR-lasit lakkasivat toimimasta oikeassa ympäristössä ja työntekijöitä tarvittiin buuttaamaan systeemit. Alkuun saimmekin melko henkilökohtaista palvelua, sillä heti ovien avauduttua paikalla oli vain muutama muu perhe, mutta jo parin tunnin kuluttua paikka oli tupaten täynnä viikonlopun viettäjiä. Silloin apua joutui ehkä huitomaan hieman pidempään, ja toki muutenkin jonottamaan pisteillä. Kannattaakin ehkä pyrkiä tekemään hiljaisempaan aikaan ne aktiviteetit, joihin on rajattu pääsy: esimerkiksi maan uumeniin ajava vuoristorata käynnistyi vain kerran tunnissa ja kyytiin pääsi 15 kerrallaan.

Virtuaalista todellisuutta pääsi testaamaan yhdeksän eri pisteen kautta. Tämä oli myös mun ensimmäinen kosketus VR-maailmaan ja jouduinkin myöntämään, että se oli paljon hauskempaa kuin odotin. Olen ollut vähän old school ja suhtautunut koko virtual reality-konseptiin vähintäänkin nihkeästi, vaikka lapset ovat siitä olleet innoissaan jo aiemmin. Nyt kuitenkin esimerkiksi juuri kolmelle pelaajalle suunniteltu syvänmeren sukellus oli aivan todella fantastinen tapa tehdä jotain yhdessä lasten kanssa. Sen sijaan kilpa-autolla ajaminen aiheutti tälle ajokortittomalle ihan oikeasti pahan olon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ainoa lapsilta väliin jäänyt juttu oli erittäin tehokkaasta keskivartalotreenistä käyvä liitokone, jossa pääsee kokeilemaan lentämistä. Sitä pääsin pituusrajan takia vain minä kokeilemaan, mutta muuten kaikki VR-todellisuudet sopivat viittä vaille 8- ja 10-vuotiaille. Vaikka muutamassa kohteessa ammuskeltiinkin, muuten toiminta oli lähinnä etenemistä ja liikkumista, joskin usein aika jännässä ympäristössä. Lentämisjutut olivat todella haastavia. Näin äitinä nauratti kuinka innoissaan muksut olivat virtuaalisella liukuhihnalla työskentelystä: miksi ne eivät kotona ole näin tohkeissaan eri työtehtävistä, häh? Useissa pisteissä oltiin parina tai ryhmänä, mikä teki touhusta järkevää: ei vain mökötetty yksin lasit päässä, kuten mun mielikuvissa usein tapahtuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VR-todellisuuksien lisäksi tarjolla on Heureka-tyyppistä toimintaa, kuten pyöräkilpailut missä saa itse polkea radalla liikkuvaa pyöräilijää, ilmavirralla pallon ohjailua, ukkospiano ja pitkän valotusajan kuvia. Tämä kaikki touhu oli tosi hauskaa ja niissä 7- ja 9-vuotiaat pärjäsivät hyvin itsenäisestikin. Toiminta oli siis aika hyvin tasapainossa, joskin väenpaljous alkoi aiheuttaa turhautumista ja tylsistymistä etenkin nuorimmassa jonottajassa. Oli viisas ratkaisu jättää 5-vuotias kotiin: Protossa on pieni rakentelualue nuoremmille, mutta vajaa kouluikäiset ovat vähän väliinputoajia. Parhaiten Proto toimii varmasti juuri esikoiseni ikäisille kolmasluokkalaisille ja siitä eteenpäin, jolloin lapsi voi myös omin toimin lukea ohjeita (ja seurata niitä).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Puolivälissä yli kolmetuntiseksi venynyttä visiittä (esikoinen olisi jaksanut olla vielä vaikka kuinka kauan, nuorempi vierailija alkoi väsyä – ja sitten oli se laiva, johon piti ehtiä) piipahdettiin Proton ravintolassa. Se oli ennen kaikkea tosi cool. Hintataso ei ollut halpa mutta siedettävä, jopa ihan mukava verrattuna suomalaisiin verrokkeihin; pienet ranskalaiset, mozzarellatikut ja muut naposteltavat olivat 3,5 euroa ja esimerkiksi lounaan lohiannos 7,5 euroa. Me söimme sormiruokaa ja joimme mehun, limun ja vettä ja hinnaksi tuli noin 14 euroa, mikä oli niin maun kuin hinnan puolesta kelvollinen tapa levähtää kesken kaiken tohinan. Mikäli on liikkeellä vähän isompien tyyppien kanssa, voi aikuisena jäädä ravintolan puolelle juomaan viiniä ja päästää seuralaiset edeltä takaisin temppuilemaan.

Meillä on vielä monta Tallinnan (lasten)museokohdetta käymättä, ja Proton keksintötehdas kiilasi ehdottomasti Milla Miia Manda-museon ohitse. Pienempi ja vähän erilainen kuin Heureka, mutta edullisempi, näin esteetikon mielestä edustavampi ja kolmasluokkalaisen mukaan maailman paras paikka. Erinomainen syy reissata lahden yli, varsinkin kun tähän voi yhdistää muitakin alueen käyntikohteita ja vähän gastronomiaa. Laitan siis mielelläni suositukset eteenpäin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KANNATTAAKO MUSEOKORTTI?

Museokortti oli vuosi sitten tammikuussa ensimmäisiä hankintojani, joka ei liittynyt huonekaluihin tai toppapukuihin. Se oli 69 euron sijoitus omaan hyvinvointiin: olen ollut ahkera museokävijä koko elämäni, ja arvelin että rajattomalla museoluottokortilla saisin kasvatettua sitä kulttuuripääomaa vielä entistä innokkaammin. Mun mielestä melkein 300 eri museossa sisäänpääsyyn oikeuttava Museokortti on hinta-laatusuhteeltaan ihan loistokas keksintö, mutta halusin myös varmistaa että jään siitä voitolle, joten pidin koko ensimmäisen Museokortti-vuoteni excel-taulukkoa museovisiiteistä ja siitä, paljonko käynnit olisivat maksaneet yksittäisinä, erikseen ostettuina vierailuina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lopputulos?

Kävin museossa 12 kertaa (Lelumuseossa käyntiä en laskenut mukaan, koska pääsin tarharyhmän mukana ilmaiseksi muutenkin) – se on itse asiassa vähemmän kuin olisin kuvitellut. Suuria museosuunnitelmia sotki hieman sairastelut, ja muutama must see-näyttely jäi näkemättä, esimerkiksi suursuosion saavuttanut Helene Schjerfbeck Ateneumissa. Kuitenkin normaalihintaisina käynteinä nämä olisivat olleet 162 euroa, ja jo kolmessa kuukaudessa Museokortti oli maksanut itsensä takaisin. Opiskelijakortillakaan en olisi jäänyt voitolle, sillä alennuksellakin sisäänpääsyt olisivat olleet yli sata euroa. Totuus tietenkin on, että en olisi rampannut museossa näinkään usein jos joka kerta olisi pitänyt maksaa se ns. omasta pussista eikä vain vilauttaa keltaista korttiani. Nyt kynnys oli matala käydä nopeastikin katsomassa jokin näyttely, ja tänään piipahdin Kiasmassa vain vajaan tunnin verran katsomassa toistamiseen viidennessä kerroksessa esillä olevan yhdeksänkanavaisen Ragnas Kjartanssonin digiteoksen The Visitors, joka on yksi viimevuosien suosikkiteoksistani – sen ehtii nähdä vielä sunnuntaihin asti ja ryysiksestä huolimatta suosittelen uhraamaan sille tunnin verran.

Nopeiden täsmäiskujen lisäksi totesin Museokortin erittäin käteväksi kahdessa muussakin tapauksessa.

Kun vajaa vuosi sitten liityin Tinderiin, koitti taas aika käydä treffeillä. Vuosikymmenessä tämä taito oli vähän päässyt ruostumaan, ja museotreffit olivatkin hyvä tapa tutustua uusiin tyyppeihin sopivan sivistyneessä ympäristössä. Ja tietenkin, jos museo ei sopinut kohtaamispaikaksi niin ei tarvinnut nähdä edes tapaamisen vaivaa kun saattoi jo svaipata vasemmalle: kovin monia ehdottomia vaatimuksia ei potentiaalisille poikakavereille ole, mutta kun valikoimassa on museoita laidasta laitaan niin jos ei edes Luonnontieteellisen luurangot kiinnosta niin parempi jättää väliin. Terveisiä erityisesti sille treffikumppanille, jonka kanssa Valokuvamuseon mm. keskiaikaisia seksileluja esitellyt näyttely meni lievän hepulin puolelle. Ja julkisina paikkoina museot ovat siitä mukavia, että siellä on henkilökuntaa valvomassa ettei mua ensitreffeillä kirvesmurhata.

Museokortti oli ykkösjuttu myös nuorempien miesseuralaisteni kanssa. Lapset pääsevät ilmaiseksi sisään suurimpaan osaan museoista (poikkeuksena esim. Teatterimuseo ja se Luonnontieteellinen), joten Museokortin kanssa olin motivoituneempi toteuttamaan museovisiittejä heidän ehdoillaan: ei haitannut jos itseltä meni hieman ohi taidepuolen tarjonta, kun tiesi että saman näyttelyn voi tulla myöhemmin katsomaan omassa rauhassa. Lapsiraukat: heti kun he täyttävät 18 niin eivät multa muita lahjoja saakkaan kuin joka vuosi uuden Museokortin ja rajattomasti äitinsä seuraa näyttelyihin.

Uusin Museokorttini 64 eurolla ja tunnen taas laittaneeni rahaa johonkin henkiseen pankkiin. Viime vuoden museokäynnit sijoittuvat pääkaupunkiseudulle, joten tavoitteena on tänä vuonna testata maakuntien museoita ja ehkä mennä vähän sen oman mukavuusalueen ulkopuolelle – Loimaan Patsaspuisto ja Jäänmurtaja Tarmo Kotkassa kuulostavat sellaisilta, joihin ei ilman Museokorttia tulisi eksyttyä. Toisaalta yritän ehkä tietoisesti vähentää niitä vartin läpivilkaisuja: Museokortti kannustaa museoita nostamaan hintoja ja toivon, että museot säilyttävät myös ne vähemmän asialle omistautuneet kävijänsä. Itselleni muutaman näyttelyn kohdalla tuli fiilis, että kävihän sen Museokortilla katsomassa, mutta normaali sisäänpääsymaksu olisi tuntunut riistolta. Mutta kun nyt olen tällainen harrastaja, niin missään nimessä en kortistani luovu, se on ehdottomasti lempikorttini lompakossani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA