PALVELU PELASTAA, TAI PILAA

Olen tehnyt asiakaspalvelutöitä 18 vuoden ajan, ja ollut muuten joskus itsekin ravintola-alalla. Esimerkiksi tarjoilijana Forrest Gump-elokuvista inspiroituneisiin Bubba Gump Shrimp Co.-kala- ja äyriäisravintolaketjun paikassa Cancúnissa. Koska olimme kaverieni kanssa luultavasti maailman ainoat ihmiset, jotka lähtevät Meksikoon tehdäkseen laittomasti töitä, jouduimme pinnistelemään hyvien tippien puolesta. Muuta meille ei nimittäin maksettu, toki katkarapuja hyvällä henkilökunta-alennuksella. Erityisesti jenkkien suosimalla turistialueella suosittiin amerikkalaista palvelukulttuuria, ja se tietenkin tuotti meille perusjäyhille suomalaisille vähän vaikeuksia. Eikä se leveä tekohymy toiminutkaan kuin Meksikon pohjoisesta naapurista tulleisiin, eurooppalaiset asiakkaat näyttivät aina pakokauhuisilta kun me tarjoilijat ilmestyimme kesken aterioinnin pitämään pakollista tietovisaa pöytäkunnalle (”mistä materiaalista Luutnantti Danin jalka on tehty!?”), eivätkä tietenkään jättäneet tippiä kuin korkeintaan pari pesoa. No, se siitä muisteluhetkestä, palataan 2010-luvulle.

Suomessa on mun mielestä ollut jo vuosien ajan todella hyvä palvelukulttuuri, jossa huonot kokemukset alkavat olla ikävä poikkeus. Rentouden taso toki vaihtelee, jossain paikassa ollaan vähän jäykempiä ja toisaalla palvelu on sitten sellaista raukean letkeää, mutta yleensä ottaen esimerkiksi taannoisen Viron vierailun jälkeen on taas arvostanut luontevaa, henkilökohtaista ja sellaista aidon välittävää otetta asiakaskohtaamisiin. Vaikka olen muuten äärimmäisen anteeksiantava persoona, niin huonon palvelun kohdalla olen pitkävihainen – vaikka kyseessä saattaakin olla vain yksittäisen ihmisen huono päivä. Esimerkiksi en aio kolmatta kertaa syödä kaikkien aikojen lempiravintola-annostani Barcelonassa (ei nyt mennä siihen että en tiedä edes menenkö enää koskaan Barcelonaan…) koska viime kerrasta jäi paska maku suuhun muunkin kuin raa’an tonnikalan takia.

P8154616.jpg

Viime torstaina sain taas mahtavaa, joustavaa palvelua Tannerissa. Olin himoinnut lounaslistalta bongaamaani lohiannosta koko viikon, mutta tiesin virallisen lounastarjoilun päättyvän samaan aikaan kun piti olla jättämässä lasta naapurirakennuksessa ohjatulle tunnilleen. Kävin kuitenkin kysymässä etukäteen, voisinko maksaa ruoan ja tulla syömään sen kunhan olen vapautunut jälkikasvusta. Ja se sopi. Ja ruoka oli herkullista, mutta sitäkin parempi fiilis jäi sellaisesta hyväntuulisesta can do-asenteesta, että mun erikoistoiveestani ei ollut suurta vaivaa ja homma toimi taas upeasti. Olen kehunut Tanneria aiempien kokemusten perusteella (niin aamupala, brunssi kuin illallinenkin) ja nyt voin jo aika varmuudella sanoa, että palvelu pelaa.

Nyt mua oikeastaan kiinnostaisi kuulla suosituksia muista Helsingin ravintoloista, jossa saa tuntea itsensä toivotuksi vieraaksi. Kuninkaallista kohtelua en odota, mutta pidän paikoista joissa henkilökunta vähän heittäytyy. Huomaan, että itse päädyn aina samoihin ravintoloihin syömään jo ihan laiskuuttani. Tosin esimerkiksi viime viikonloppuna nopeasti syöty lounas Herttoniemen paikallisessa eli Treffi Pubissa, jonka hintataso ei aivan istu Itä-Helsinkiin, oli taas osoitus siitä että yleistyksiä ei voi tehdä: sain niin ystävällistä, reipashenkistä palvelua kuin apaattistakin tarjoilua, josta tuli sellainen fiilis että tarjoilijan on jokaisen asiakaskontaktin jälkeen vedettävä äkkiä shotti naamaan että selviää seuraavasta ”no maistuuks se?” mutinasta. Omat lempparit saa ehdottomasti paljastaa!

MATKA ILMAN VALOKUVIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vietin viikonlopun Tallinnassa. Se oli enemmän kuin tervetullut irrotus arjesta, just sellainen kuin tällaisen miniloman lähikaupunkiin (tai -maahan) pitäisi ollakin. Ja siellä ei tullut kuvattua yhtään. Tai kaikki matkalla napsitut kuvat löydätte tästä postauksesta. Kukaan ei kieltänyt kaivamasta kameraa laukusta, mutta nyt oli sellainen matka ettei kuvakulmien etsiminen tai selfiet sopineet tilanteeseen lainkaan. Pari kertaa kyllä kirpaisi, kun eteen kannettiin joku oikein upean näköinen annos – toisaalta söinpähän ruokani aina lämpimänä. Ja tuli muuten syötyä. Palasin kotiin ainakin kaksi kiloa painavampana mutta myös erittäin levänneenä, tyytyväisenä ja valmiina lähtemään koska vain uudestaan Tallinnaan herkuttelemaan.

Majoituin Swissôtel Tallinassa, jonka 21. kerroksesta oli hienot näkymät. Palvelu oli ehkä hieman jäykähköä (toisaalta, tämän voisi sanoa kaikkien kokemuksien perusteella lukuunottamatta Mekkin poikkeuksellisen sydämellistä tarjoilua), mutta kiitosta täytyy antaa erityisesti tyynyvalikoimalle. Sängystä löytyi ainakin kuutta eri sorttia tyynyä ja niillä kaikilla oli oma funktionsa. Vau. Hotellin kylpylässä oli erinomainen tunnelma, hyvä höyryhuone, hieman liian kuuma sauna ja allas, jonka lämpötila oli täydellinen sammakkouintitaitojen esittelyyn. Hotellin ravintoloissa en syönyt edes aamupalaa, kun se oli tarkoitus syödä aina muualla. Etsin epätoivoisesti brunssia, mutta sen löytäminen ei ollut ihan niin helppoa – hotellin henkilökunnan mukaan ”Tallinna ei nyt ole mikään brunssikaupunki”. Surkuhupaisaa oli, että Tripsterin Tallinnan brunssi-vinkkien perusteella juuri Swissôtelissa olisi pitänyt olla yksi kaupungin parhaita brunsseja (ei ole enää), ja toinen suositeltu eli Sfäär oli juuri laittanut lapun luukulle.

Mutta olkaa huoleti! En nähnyt reissulla nälkää. Ensimmäisenä iltana söin naapurihotellin Radisson Blu Sky Hotelin kattoterassilla Lounge24:ssä mainion vuohenjuustosalaatin. Postauksen ensimmäinen kuva on samasta paikasta, eli näkymät olivat kohdallaan ja varsinkin juomalista vaikuttava. Ruoka oli terveellisyydestään (vuohenjuuston lisäksi runsaasti rehuja ja jotain ohrarisoton tapaista) huolimatta loistavaa. Tämän kruunasi vanhakaupungissa syödyt artesaanisuklaat ja hyvä kahvi. Ja nousu vanhakaupungin näköalapaikalle, jossa auringonlaskussa kylpeviä terrakottakattoja kiehtovampaa oli vain seurata vakavasti poseeraavia turisteja.

Seuraavana päivänä sekosin lopullisesti – merkkejähän nyt on ollut muutenkin ilmassa – kun matkalla Telliskiven trendialueelle pysähdyin Kalamajan kauppahallille, jonka tuoreiden vihannesten, marjojen ja hedelmien tarjonta sai itkemään. Kaikki näytti niin hiton hyvälle, ja isot rasialliset vadelmia ja metsämustikoita maksoivat yhteensä neljä euroa. Harkitsin vakavasti kaljakärryn ostoa sitä varten, että voisin lastata Suomeen pakastettavaksi muutaman laatikollisen kaikkia niitä alihinnoiteltuja herkkuja. Kalamajan kauppahallista löytyi muutakin hauskaa, kuten neuvostoaikaista antiikkia, Flow-festareille sopivaa vintagevaatetta ja lukuisia pieniä ravintoloita. Erityisesti kannattaa testata Surf-kahvilan kookospalloja, joita ostin itse kaverini vinkistä: erityisesti valkosuklaakookospallo kävisi viimeisestä ateriasta.

Telliskivi oli tietenkin pakollinen pysähdyspaikka. Lukuisista potentiaalisista ruokapaikoista päädyin lounaalle Kivi Paper Käärid-ravintolaan, jossa napsin vielä aamupalalistalta hedelmäsalaattia (tietenkin vuohenjuuston kera) ja friteerattuja ricottapalloja mansikkahillolla. Kyllä, ajattelen tätä ateriaa vieläkin lämmöllä. Siitä oli erittäin lyhyt matka vastikään avattuun Tallinnan Fotografiska-valokuvamuseoon, jossa näyttelyitä oli kahdessa kerroksessa. Sen lisäksi katolla on kasvisruokaan painottuva ravintola ja alhaalla kahvila.  Fotografiskasta jäi hieman ristiriitainen olo. Se tuntui olevan ensisijaisesti suomalaisturisteille suunniteltu kokonaisuus: museossa on suomalainen kuraattori ja kaksi kolmesta käynnissä olevasta näyttelystä oli suomalaiskuvaajien (sivujen perusteella näyttelyitä on tosin siis neljä ja tosiaan, muistan neljännenkin kuvaajan mutta näyttelytilasta puolet oli suomalaisten kuvaajien käytössä). Sisäänpääsy 14 euroa oli yläkanttiin, mutta annan armoa: ehkä uusi museo hakee vielä paikkaansa. Ja yleisöään. Ja linjaansa. Toivon, että ensi kerralla näen enemmän eestiläistä!

Toinen ja samalla viimeinen illallinen nautittiin ravintola Mekk’issä, joka sijaitsee vanhakaupungissa ja oli silleen vähän enemmän finedining, että aloin miettiä olisiko pitänyt laittaa jalkaan muuta kuin tennarit. Tallinnan hintatasoon nähden vähän arvokkaampi enkä voi varauksetta suositella kasvissyöjille: oma paahdettu kaalini oli niin hyvää että olisin voinut nuolla lautasen jos olisin kehdannut, mutta kasvisvaihtoehtoja oli vain yksi ja vegaanisia nolla. Ruokien makumaailma oli tässä modernin eestiläisen keittiön paletissa pitkälti itään päin, mutta olikin tervetullutta vaihtelua tapaksille ja pizzalle. Sunnuntain lounas syötiin lievässä kiireessä Rotermanni korttelin Taqueriassa, jossa soi Espanjasta tuttu reggaeton, palvelu oli kunnioitettavan apaattista (sellainen välinpitämättömyys ja täydellinen intohimottomuus työhönsä vaatinee hieman harjoitusta), virgin mojito oli erinomainen esitys siitä miksi joskus kannattaa kokeilla alkoholitonta drinkkiä ja annokset olivat hyvän kokoisia. Ja siitä sitten itsekin jo aika hyvän kokoisena pyörin satamaan ja palasin päiväunia nukkuen lahden toiselle puolelle, valmiina koska vaan uudelle samanlaiselle reissulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MADRID MINIBUDJETILLA

Me siis kävimme Madridissa kesäkuussa. Ei ehkä juuri se ajankohta, jota suosittelisin (edellinen visiitti lokakuun lopussa oli sen sijaan täydellinen, mitä tuli niin säähän kuin pienempiin turistimassoihin), mutta silti viiden päivän loma Espanjan pääkaupungissa oli kertakaikkisen kiva. Tällä kertaa liikkeellä oltiin aika pienellä budjetilla, joskin isoimmat menoerät oli maksettu jo keväällä etukäteen. Saavuimme paikalla junalla Málagasta; kesto n.2,5 tuntia nopealla AVE-junalla, hinta näin high seasonin kunniaksi noin 120€ per naama. Kyllä, lentäen olisi päässyt suunnilleen samaan hintaan mutta siinäkin on säätönsä, ja sitten se ympäristö. Yleisesti ottaen juna-asemien lastauslaitureiden lievää kaoottisuutta lukuunottamatta Espanjassa on todella mukavaa matkustaa junalla. Meillä oli ns. karvahattuluokan liput, mutta jostain syystä vaunut olivat ykkösluokkaa. Emme valittaneet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten viimeksikin, majoituimme vähän vahingossa taas Lavapiés-alueelle. Se on vähän rähjäinen, monikulttuurinen ja mäkinen mutta aivan ihana. Olen todella herkkäuninen ja ihan parasta mahdollista lepoa ei noilla nurkilla välttämättä saa, vaikka meilläkin oli lähellä vain vietnamilainen ravintola, mutta sijainti itsessään on niin hyvä kätevien kävelyetäisyyksien, hintatasonsa sekä tunnelmansa osalta joten mieluummin vähän väsyneenä tällä alueella. Eipä sinne Madridiin menty nukkumaan. Valitsimme jälleen AirBnB:n, koska tiesin, että tekisin paljon töitä kämpällä ja säästösyistä halusimme mahdollisuuden kokata itse tarvittaessa. Asunnossa oli kaksi makuuhuonetta isoilla sängyillä, pieni olohuone, keittiö, kylpyhuone/wc ja kolme parveketta. Kaikki perusmukavuudet löytyi, myös elintärkeäksi osoittautunut tuuletin, ja hintaa oli palvelu- ja siivousmaksuineen näin sesongin huipulla noin 480 euroa. Halvemmalla olisi voinut päästä jopa hotellissa, mutta itse pidin tärkeänä että meillä oli matkaseuralaisen eli äitini kanssa vähän elintilaa. Kokkailut kyllä jäivät; kuumuuden takia tärkeintä oli jääpalat ja pullo tinto de veranoa kylmässä, lähellä sijaitsevasta Carrefourin marketista haimme hummusta ja pitaleipää, naapurin intialaisista takeaway-deleistä samosoja ja sen lisäksi muutaman kerran pizzaa erinomaisesta, hyvin suositusta ja oikein autenttisesta italialaisesta, Fratelli d’Italiasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yleensähän ruoka on mulla jos nyt ei aivan matkan tarkoitus niin vähintään yksi merkittävimpiä tekijöitä. Tällä kertaa mentiin aika edullisesti; aamupalat syötiin ulkona, koska se on yksinkertaisesti edullista. Yleensä kahvit ja churrot tai leivät tomaatilla ja oliiviöljyllä olivat kahdelta kuutisen euroa. Majapaikan vierestä löytyi Restaurante Peyma ja vähän lähempää, La Latinan kaupunginosasta, Pan Adoré, joista molemmat olivat suositeltavia ja edullisia aamiaispaikkoja. Ravintoloista kävimme siinä edellisellä reissulla tutuksi tulleessa La Musa de Esproncedassa syömässä rapean makeat munakoisot ja erään lukijan vinkistä törsäsimme Juana La Loca-ravintolaan, joka oli arvokkaampi mutta kyllä joka pennin arvoinen. Vähän enemmän fine diningia, espanjalaisia klassikoita ajateltuna uusiksi, mutta ah, juustoa ja vahvoja makuja, ei voi kuin suositella. Äidiltäni erityissuositus gorgonzolagnoccheille, jotka olivat kuulemma tasoa ”viimeinen ateria jonka jälkeen ei harmittaisi niin paljoa kuolla”. Varatkaa muuten pöytä etukäteen, meillä kävi ihmeellinen munkki ja saatiin ainoa vapaa mutta muuten suosittuun paikkaan ei noin vain marssita sisään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Edullinen lounas tuli syötyä myös sympaattisessa, äidin ja tyttären pyörittämässä La Libre-kahvilassa aivan Reina Sofian museon kulmilla. Tämän lisäksi lämmin suositus myös muillekin kauppahalleille kuin vain iänikuiselle San Miguelille; meidän naapurissamme oli Mercado de San Fernando, joka oli melko paljon vähemmän fancy kuin Mercado de San Miguel, mutta paikallisten suosiossa mikä on hyvä merkki. Sen lisäksi ohitimme Mercado de la Cebadan, jossa näytti olevan useammassa kerroksessa ruokaa ja raaka-aineita tarjolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No se siitä ruoasta. Vähemmän tuli syötyä ulkona kuin normaalilla lomamatkalla, mutta onneksi oli niin kuuma että yksi ateria päivässä riitti loistavasti. Madrid on siitä ihana, että sen saa kävellen haltuun aika helposti. Julkinen liikenne (suosin kattavaa metroverkkoa) on kohtuuhintainen, mutta joka paikkaan pääsee myös kävellen. Kuumuuden takia me päädyttiin ei-niin-edulliseen turistiratkaisuun ja otettiin kahden päivän liput (26€, yksi päivä 22€) sellaiseen perinteiseen kaksikerroksiseen turistibussiin, joka ajeli kahta eri reittiä ympäri Madridia. Näissä ”äärioloissa” se oli ihan okei, joskin bussin jumittaessa liikenteessä myös sillä kattopaikoilla paahtui, mutta noin yleensä sanoisin että samat jutut näkee liikkumalla julkisilla tai vain jalan. Tämä oli kuitenkin kätevä ratkaisu tilanteessa, jossa kilometrien kävelysessiot eivät olleet vaihtoehto. Pradon museossa kävimme ilmaistunneilla, jotka ovat joka aina kaksi viimeistä aukiolotuntia eli arkisin 18-20. Pitkä jono muodostui paikan päälle jo puoli kuuden aikaan, mutta sisäänotto tapahtui ripeästi ja vaikka museo oli tupaten täynnä muita budjettimatkailijoita niin hyvin mahtui kulkemaan ja kiertelemään. Ilmaiseksi saapuvilla ei ole kuitenkaan pääsyä kaikkiin näyttelyihin. Reina Sofiaan maksoimme kiltisti, koska halusimme nähdä kaiken ja omalla aikataululla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän visiittimme osui Madridin Pride-viikon aloitukseen, joten siellä riitti sateenkaaria ja kiinnostavia tapahtumia. Välttelimme shoppailukatu Gran Víaa, mutta El Corte Ingles-tavaratalon kattoterassilla kävimme kääntymässä ja nauttimassa maistiaispähkinöistä. Koko reissun hinta kahdelta hengeltä viideltä päivältä matkoineen ja majoituksineen oli noin 1100 euroa (ei siis sisällä lentoja Helsingistä Málagaan), joten tässäkin lomabudjetissa olisi ollut kiristämisen varaa. Lähes kaikissa museoissa on ilmaistunnit, ja toisaalta Madrid on sellainen kulttuurikaupunki jossa riittää tapahtumia joka päivälle, jo pelkästä katutaiteesta saa paljon irti. Nyt tuli sellainen fiilis, että olisi pitänyt vielä vähän pihistellä, mutta pääasia oli että matka oli ihana, ja vaikka kuinka ajattelin että nyt se olisi viimeinen vierailu Madridissa niin njääh, luulen että pitää mennä vielä uudestaan…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

AIKUISTEN ASKARTELUKERHO

Mä olen aina ajatellut, etten pidä askartelemisesta. Nyt olen huomannut, se taitaakin johtua siitä että mun roolini on viimevuosina ollut vain siivota askartelujen jäljet – varsinkin Espanjassa se tarkoitti sitä, että sitä purpurinaa eli glitterpölyä oli joka jumalan kolossa kotona, ja lapset olivat ampuneet toisiaan kuumaliimapyssyillä. Ei ihme jos ei oma luovuus päässyt kukoistamaan kun piti vahtia ettei kenelläkään ole seuraavaksi akryylimaalia silmässä!

Jotenkin päätin kuitenkin ilmottautua helsinkiläisen Collage Clubin nimensä mukaiselle kollaasiklubille, joita on järjestetty vuoden verran niin yksityistilaisuuksina esimerkiksi yrityksille kuin säännöllisen satunnaisina työpajoina, joissa 25 eurolla voit ostaa itsellesi kolme tuntia joiden aikana ei tee mieli räplätä puhelinta (paitsi okei, kaikki näillä klubeilla on alusta loppuun niin Instagram-ystävällistä, että ihan ei ehkä malta olla ikuistamatta prosessia).

Eri teemoilla järjestettävät työpajat ovat pieniä ja intiimejä tilaisuuksia perustajasiskosten työpisteellä Punavuoren sydämessä. Työskentelytila on kenen tahansa amatööriaskartelijan märkä uni, täynnä erilaisia välineitä, materiaaleja ja pinotolkulla lehtiä, joista leikellä materiaaleja omaan aiheeseen. Itse osallistuin Meri-teemalla järjestettyyn työpajaan, ja tänäkesänä on vielä jäljellä ihana Rakkauden kesä-kollaasiklubi; kuulostaa ihanan inspiroivalta!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmetuntinen tilaisuus alkoi herkuttelulla; paikan päällä on kuulemma aina jotain itse leivottua (Collage clubia pyörittävät siskokset olivat kaikin puolin mahtavia tyyppejä, ja tekevät myös aivan törkeän hyvää sitruunakakkua!), sen lisäksi hipsterlimsoja ja hedelmiä, kahvia ja teetä. Meinasin korkata oman viinipullonikin ja vaikken entuudestaan tuntenut muita wannabe-taiteilijoita, ilmapiiri oli rento ja hilpeä. Siitä iso kiitos kuuluu emännille.

Työpajan aikana teimme kaksi erilaista kollaasia, jotkut enemmänkin mutta itselläni kesti aikani päästä vauhtiin, vaikka ideoita riitti runsaasti. Collage club tarjoaa materiaalit ja voi että sitä runsaudenpulaa. Amatööriaskartelijan märkä uni, oli washiteippejä ja maaleja ja meille esiteltiin niin montaa uutta ja erilaista tekniikkaa, ettei kaikkia millään ehtinyt kokeilla yhdellä kertaa. Sen lisäksi bongasin tilasta myös maailman kauneimman kreppipaperista tehdyn kukkakimpun ja luvassa saattaa kuulemma olla syksyllä jotain kolmiulotteista – voitte olla varmoja että olen ensimmäisenä ilmottautumassa, siitäkin huolimatta että olen aina tähän asti vähän inhonnut sitä ”askartelua paskartelua”.

Kannattaa siis ehdottomasti käydä kokeilemassa. Oli ihanaa keskittyä luovaan työhön kolmen tunnin ajan ilman keskeytyksiä, toteuttaa tyhmätkin ideat ja olla noudattamatta tehtävänantoa, kun kerran aikuisena saa tehdä kollaasinsa komeista rantapojista runollisten korallien sijaan. Kannattaa tutustua myös Collage Clubin Instagram-tiliin. Jatkossa lupaan sitten kaikille kavereille kollaasikortteja, ja lahjaksi kollaasiklubin lahjakortteja!