VINTILLÄ

rakennusmiehet-vintillä.jpg

Uskokaa tai älkää, tällä kertaa en ole tilittämässä siitä, mikä määrä joulukoristeita ja cd-levyjä vintillä odotti. Tänään puhutaan taas yhdestä mahtavasta paikasta, jossa on hyvä kasvattaa tulevia museofaneja. Me nimittäin viime viikolla vietettiin yksi sateinen iltapäivä – joita valitettavasti on nyt Suomen kesässä riittänyt – Kansallismuseon Vintillä, työpajassa, jossa varsinkin kouluikäiset viihtyvät. Mun mukanani sinne tuli kaksi 7-vuotiasta ja yksi 5-vuotias, joihin kaikkiin paikka teki vaikutuksen. Ah, nämä opettavaiset, toiminnalliset ja juuri lapsille suunnitellut kulttuurikohteet, näitä tulee ikävä melkein enemmän kuin Oivariiniä!

vanhanaikainen-koululuokka.jpg

Vintillä kurkistetaan Suomen historiaan valokuvien, tarinoiden ja ennen kaikkea tekemisen kautta. Me viihdyttiin Vintillä pari tuntia ja koska kolmikko leikki todella tohkeissaan koko ajan, jäi se opettavaisin osuus hieman ohueksi. Paikka vaikuttaa olevan varsin suosittu koululaisryhmien ja vähän isompien päiväkotilaisten keskuudessa – meidänkin kesäkuisella käynnillä paikalle osui ainakin yksi isompi lapsiryhmä. Vinttiä ei ole pilattu hinnallakaan, sillä alle 18-vuotiaat pääsevät sisään ilmaiseksi ja aikuinen maksaa museon sisäänpääsyn, eli 10 euroa (opiskelijat ja S-omistajat vieläkin vähemmän). Samalla rahalla pääsee kiertämään museon muut näyttelyt, jotka tosin vaativat vähän paremman museokestävyyden kuin mitä mun seuralaisillani oli.

kangaspuut-vintti.jpg

Vintti ei ole valtavan iso, mutta se on monipuolinen. Jos nyt jotain huonoa, niin kun paikalla on enemmän kuin 15 lasta niin yhdessä tilassa toimiva Vintti muuttuu melutasoltaan aika toivottomaksi, mutta sellaista se innokkaiden lasten kanssa aina on. Muuten on kyllä vaikea keksiä kritiikkiä: pojilla oli ihan älyttömän hauskaa ja nuo tulevat ekaluokkalaiset olivat liikuttavan kiinnostuneita kaikesta.

rinkelit.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän Vintti-visiitti oli siis alusta loppuun riemukasta leikkiä. Tyypit ehtivät rakentaa niin pientä kuin isoa hirsitaloa, tehdä töitä liukuhihnalla, kattaa tupakeittiön koreaksi, käydä kauppaa Sekatavarakaupassa, ratsastaa, käydä koulua, kirjoittaa vanhanaikaisella kirjoituskoneella 1950-luvun toimistossa, kutoa mattoa, tutkia puun vuosirenkaita ja palapelihullu mutsi teki palapeliä kun selittämiseltä ehti. Lämmin suositus siis etenkin sadepäiville, Vintillä voi vierailla ti-su kello 12-16 ja se on ehdottomasti käymisen arvoinen.

leikkikeittiö.jpg

VAPAUS (JA SKUMPPA) MAISTUU HYVÄLLE

Joskus se on rauhassa katsottu jakso Hakekaa kätilöä ja pussi irtokarkkeja. Joskus se on vuorokausi hemmoteltavana hotellissa kolmen kaverin kanssa vapaana velvollisuuksista (ja niistä kolmesta maailman ihanimmasta lapsesta). Kun lähtee yksin reissuun, on kassi kevyt niin vertauskuvallisesti kuin konkreettisestikin. Vaikka nuorempanakin nautin irtiotoista arkikuvioista sekä matkustamisesta, on näihin pieniin pakomatkoihin tullut ihan oma arvonsa sen jälkeen kun kotiin ilmestyi kolme varsin täysipainoista palvelua vaativaa tyyppiä.

Vähänkö rentouduin jo pelkästä ajatuksesta, kun ihana Lähiömutsi laittoi kutsun mukaansa Långvikin kylpylähotelliin aktiivilomalle. Parin päivän varoitusajalla järjestyi lastenhoito ja hyväksi seuraksi mukaan myös Turun kuningatar Laura sekä Maiju, jota en ollut koskaan aikaisemmin tavannut – ja nyt harmittaa, että vasta lähtömetreillä tutustuin tähän todella sympaattiseen tamperelaiseen! Kun Hanne kertoi, että luvassa olisi maistelumenuja, SUPpailua, suolahuonetta ja omaa saunaosastoa niin meinasin pissata housuuni. Luksukseksi lasken myös sen, että saa käydä vessassa rauhassa ilman että kukaan huutaa äitiä, nukkua ilman että koon 31 jalat potkivat naamaan sekä syödä kun ruoka on vielä lämmintä – eikä tämä ole mitään mammamartyrointia vaan ihan vaan toteamus siitä, että lapsiperhearjessa pitää priorisoida, ja joskus on tosi ihana olla itse oman tärkeysjärjestyksensä kärjessä.

Torstaina treffattiin rautatieasemalla paitsi jo valmiiksi vähän hysteerinen seurueemme, myös kertakaikkisen suloinen oma autonkuljettajamme mustine Audeineen. Me saimme kyydin Kirkkonummelle ja kuljettaja noin puolen tunnin esitelmän kuukupeista, kuukautiskierrosta ja ehkäisystä. Kun olimme majoittuneet kahteen sviittiimme – toinen muuten vain hulvattoman kokoinen, minun ja Mamman huoneessa oma olohuoneemme kokoinen sauna merinäköalalla – korkattiin skumpat, Maijun tuomat goodie bagit ja otettiin ehkä turhan reteet pohjat kun pelättiin  pihalla ropisevaa raekuuroa ja lähestyvää suppaustuntia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAporeallas-bileetOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hannen blogista voi lukea tarkemman matkaohjelman: siihen sisältyi rakastuminen SUP-lautailuun, kiitos vaan TwentyKnots (ja lyhyt opetus: lievässä laskuhumalassa vastatuuleen melominen on tosi epätoivoista!), suolahuoneessa kikattamista ja sellainen epäuskoinen ”voiko mulla olla näin kivaa?”-huokaus lämpimässä porealtaassa, skumppalasi kädessä, seurassa, jossa ei tarvinnut esittää, jännittää eikä pelätä, että ne pissaa altaaseen. Mikä fiilis oli syödä kolme ruokalajia takkatulen ääressä ilman keskeytyksiä (tai oli keskeytyksiä, mutta tarjoilija kysymässä halutaanko lisää viiniä tai jälkiruokaa on ihan okei). Mikä fiilis nauraa vatsalihakset kipeäksi. Mikä fiilis vaan olla.

Ja 24 tunnin hermoloman jälkeen oli yhtä ihanaa palata kotiin, olkootkin että vastaanotto vaihteli välinpitämättömästä ”voinko lähtee ulos pyöräilee”-mutinasta kuopuksen lievään loukkaantumiseen. Mutta jokainen äiti, nainen, ihminen, ansaitsisi tämän. Pientä hemmottelua. Tiedän, että Espanjassa sitten odottavat taas vaahtokylvyt, mutta kyllä tuollaisissa puitteissa on helpompi karata kotitöitä tai sitä sisäistä to do-listaa. Minullehan tämä rilluttelu oli ilmaista ja pääsin mukaan siitä ansiosta, että olen niin hirveän hauska tyyppi (ja mulla on kamera), mutta erityiskiitoksen haluan kuitenkin lähettää Långvikiin todella ystävällisestä, ammattimaisesta mutta samalla rennosta palvelusta. Myös itsekirnuttu voinne oli taivaallista.

Vaikka olen palannut keskeneräisten muuttolaatikoiden, kiukuttelevan kolmikon ja kiireen keskelle, saan vieläkin virtaa vuorokauden vapaudesta. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille. Vähän useamminkin vaikka.

PS. Hannelle kiitos nyt vielä kerran matkasta (se on se kiittelysyndrooma!) sekä osasta näitä kuvia!

UUDET LEEGOT

Kyllä nyt kelpaa hymyillä.

Eilen oli viimeinen käynti eräällä yksityisellä hammaslääkäriasemalla, jossa olen viettänyt noin vuorokauden verran hammaslääkärin tuolissa joulukuisen pikku tapaturman seurauksena. Hampaita on poistettu ja uusia viritelty tilalle. Ensi viikolla käyn vielä YTHS:llä, jossa kevään aikana on porattu pari reikää (siinä ei vissiin ahkera hampaidenhoito auta mitään jos ruokailurytmi on napostelua puolen tunnin välein…). Joten jos tämän jälkeen olisin valmis valloittamaan maailman ja hampaidenhuoltokiintiö olisi hetkeksi täynnä…

Joulukuussa juostuani S-Marketissa, iskettyäni leukani kivilattiaan ja murrettuani neljä hammasta (kaksi vertikaalisesti, kaksi horisontaalisesti) kolme päivää ennen Espanjaan lähtöä, olin aika epätoivoinen. Myös hammaspäivystyksessä lääkärin ensimmäinen kysymys oli ”onhan sulla vakuutus?”. Onneksi oli – tämä tosin selvisi vasta kotona kun kävi vakuutuspapereitani läpi. Olin joskus hormonihuuruissa vastannut myöntävästi kun Pohjolasta oli tarjotti hyvin halpaa tapaturmavakuutusta, ja meinasin itkeä onnesta (tai saatoin itkeäkin, en ihan muista, oli aika paljon kipulääkitystä) kun selvisi, että monen tuhannen hammasoperaatio menisi 100 % vakuutusyhtiön piikkiin. Sieltä maksettiin niin taksit, buranat kuin jokainen visiitti hammaslääkäriin, joita kahden päivystyskäynnin lisäksi kertyi, öhm, kuusi, sisältäen kevytnukutuksessa tehdyn hampaidenpoiston.

Paskemminkin olisi voinut käydä. Hampaat kyllä alkoivat Espanjassa särkeä ja juuri niiden pystysuuntaan haljenneiden heiluminen aiheutti sen, että aloin yöllä purra tosi tiukasti leukoja yhteen. Tämä vaiva jäi heti historiaan kun hampaat helmikuussa poistettiin, ja siitä asti olen vain odotellut, että uudet implantit voidaan ruuvata kiinni (toki ensin piti vähän ottaa mallinnoksia ja silleen) ja opetellut hymyilemään niin, etten näytä ihan pultsarilta. Näytän kyllä muutenkin. Ja pari viikkoa sitten hampaat ruuvattiin paikoilleen, poikittain katkenneet saivat kauniit keraamiset kruunut ja eilen vielä varmistettiin, että ovat hyvät. Kyllä ovat.

Nyt se paasausosuus – kaikki mut tuntevat kyllä tietävät, että tykkään paasaamisesta. Se vakuutus. Tämä koko juttu olisi maksanut omakustanteisesti vähän päälle 7000 euroa. Seitsemän tuhatta. Se ei olisi tullut julkisella kovinkaan paljon edullisemmaksi, joten vaikka rakastankin maksaa veroja ja nauttia julkisista terveydenhoitopalveluista enkä edes sano mitä mieltä olen sote-uudistuksesta, niin joskus se vakuutus kannattaa. Etenkin, kun omaani olen maksellut noin 50 euroa vuodessa. Liimaillessaan mun leukaa päivystyksessä hammaslääkäri kertoi, että yksi tyypillisimpiä tapauksia on äiti, jolla on sylissä rimpuileva lapsi osunut leukaan niin, että etuhampaat ovat murtuneet. Hinta korjaukselle: about 900 euroa. Per hammas.

Tämä oli ihan ilmainen mainos vakuutusyhtiöille. Niiltä kuulemma saa ihan vain pelkkiä hammasvakuutuksiakin. Kyllä kannattaa. Kultahampaita en saanut tilalle vaikka pyysin, mutta on nää posliinisetkin aika hyvät.

VUOSI VAIHDOSSA

Pian tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun lähdin 15-vuotiaana voittajan varmuudella vaihto-oppilaaksi. Olin haaveillut vaihtarivuodesta varmaan jo eskari-ikäisestä asti ja olin vakuuttunut siitä, että se olisi alkusoitto kansainvälisen seikkailijattaren uralleni. Syksyllä tulee myös se hetki, että ihan eiliseltä tuntuva vaihto-oppilasvuosi on elämäni vedenjakaja, koko tähän astisen elämäni taitekohta ihan tilastollisestikin. Puolet elämästä ennen, puolet jälkeen. Ja voin sanoa, että AFS-vaihto-oppilasjärjestön kautta Dominikaanisessa tasavallassa vietetty 10 kuukautta teki musta juuri minut ja on oman elämäni käännekohta muutenkin kuin matemaattisesti.

san-cristobal-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Suosittelen vaihtarivuotta suunnilleen kaikille. Se tuli selväksi kaikille kavereillekin, sillä varmaan vielä kymmenen vuotta kotiinpaluun jälkeenkin puolet jutuistani alkoi ”silloin kun olin vaihtarina…”. Tiedän, järkyttävän tylsää kaikille niille miljoonille ihmisille jotka eivät käyneet tätä samaa vajaan vuoden mittaista kasvuprosessia läpi – onneksi hyvä vaihtarijärjestö organisoi lähtijöilleen leirejä ennen ja jälkeen vaihtarivuoden, joissa voi rauhassa analysoida, muistella, itkeä, ikävöidä, pelätä ja fiilistellä sitä, millaista on kun keskellä tuskaisinta teini-ikää löytääkin itsensä toiselta puolelta maapalloa, aivan erilaisessa kieli- ja kulttuuriympäristössä missä siihen asti oli lapsuuttaan viettänyt.

koulupuku-vaihtarilla.jpg

En pysty kuvailemaan kuinka paljon opin itsestäni ja elämästäni sen vuoden aikana kuulostamatta joltain henkilökulttiin hurahtaneelta lahkolaiselta. Vuosi vieraalla maaperällä oli välillä aivan kamala: olin haaveillut Karibianmeren valkeahiekkaisista rannoista, päädyin saarella sisämaahan niin kauas rannoista kuin oli maantieteellisesti mahdollista. Perheeni oli mukava, katolilaiseen kulttuuriin nähden äärimmäisen rento ja liberaali mutta sopeutumisvaikeuksia oli, eikä vähiten samanikäisen siskon takia, jonka ainoa motivaatio hyväksyä host-sisko oli ansaita lisäpinnoja oman vaihtarivuoden hakemukseen. Käsittelin koti-ikävääni syömällä salaa kaikki perheen juustot ja leivät ja lihoin 10 kuukaudessa melkein 30 kiloa. Aina opiskelematta koulussa pärjänneen menestyjän itsevarmuus joutui koetukselle, kun espanja – jota en ollut opiskellut päivääkään ennen lähtöäni – ei alkanutkaan sujua silmänräpäyksessä, ja jouduin jatkuvasti vertailluksi italialaisiin ja ranskalaisiin vaihtareihin, joilta uusi kieli kyllä taittui alle kuukaudessa.

monte-cristi-dominikaaninen-tasavalta.jpg

Mutta jokainen vaihtarivuoden vaikeus kasvatti. Joskus lähinnä fyysisesti, mutta kun oli aika palata Suomeen, olin taas täynnä itseluottamusta, uskoa siihen että voin oikeasti valloittaa maailman (olinhan jo valloittanut Karibian korkeimman vuoren!), uteliaisuutta ja levottomuutta. Opin sen perkeleen espanjan, ja vaikka vanhempieni matkaan antama rinnakkaisluottokortti olikin jatkuvasti tapissa kun otin ilon irti vapaudestani, on noin 5000 euron arvoinen vaihtarivuosi maksanut itsensä takaisin myös ihan konkreettisesti. Kielitaito ja Dominikaanisen tasavallan paikallistuntemus ovat poikineet ihan oikeita työkeikkoja, lyhyempiä ja pidempiä, ja sopeutuminen seuraavaan kotimaahan ei hirveästi huoleta, koska pääsen puhumaan espanjaa. Olen juuri se hullu, joka on heti nykimässä hihassa kun kuulee jossain jonkun puhuvan edes etäisesti espanjaa muistuttavaa kieltä (olen esimerkiksi ylireagoinut ja mennyt selostamaan albaaneille espanjaksi herra ties mitä).

vaihtarina-lihoo.jpg

Ja kaikista tärkeimpiä asioitahan ei voi mitata rahassa. Sain elinikäisiä ystäviä, sain nähdä ryhävalaita luonnollisessa elinympäristössään, sain itsenäistyä ja toisaalta turvautua uusiin ihmisiin, joista tuli perhe vuoden aikana. Olisi kiva kuulla, onko vaihto-oppilasvuodessa enää nykyään samanlaista taikaa kuin silloin. Nyt matkustelusta ja pidemmistäkin reissuista on tullut arkipäivää, ja toisaalta edes missään syrjäseuduilla ei enää joudu eroon entisestä elämästään samalla tavalla kuin vielä 2000-luvun alussa. Silloin, kun minä olin vaihtarina (huomatkaa hieman paheksuva, nariseva äänensävy) nettiä käytettiin ehkä kerran, kaksi viikossa eikä monilla ystävillä ollut edes sähköpostia. Kirjeet kulkivat hitaasti mannerten ja merien välissä, tärkeimmät uutiset soitettiin ja kerran kuussa kuulumiset vaihdettiin puhelimitse. Koska lähdin vaihtoon yläasteen ja lukion välissä, sain muutaman kuvan kavereilta joissa kerrottiin lukioelämästä, mutta en nähnyt päivittäin sosiaalisesta mediasta kuvia Suomesta enkä ehtinyt niin hirveästi ikävöidä Pohjolaan: en tiennyt, mistä jäisin paitsi, ja oli helppo keskittyä elämään uudessa paikassa kun Suomesta ei tiennyt mitään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En nyt ehkä mene enempää vaihtarivuoden yksityiskohtiin, kun rommipullo maksoi vähemmän kuin litra maitoa ja heti toisella viikollani kävin ottamassa sen ekan tatuoinnin, koska haluan yhä kannustaa kaikkia äitejä ja isiä lähettämään lapsensa rohkeasti maailmalle, jos vain voivat. Mua ei opettanut Siperia vaan Karibia, mutta voi miten yksi vuosi voi tuntua rakkaalta, tärkeältä ja mullistavalta vielä vuosien jälkeenkin.