LUX HELSINKI VINKIT

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Terveisiä pääkaupunkiseudun kulttuuritarjonnan keskeltä! Kävin ensimmäistä kertaa ikinä kävelemässä koko #LuxHelsinki-reitin tänään – vartti avauksen jälkeen – pyhiinvaellusmaisen ihmismassan kanssa, ja nyt Lux-veteraanina haluaisin kertoa omat vinkkini niille, joilla on mahdollisuus nauttia tästä ilmaisesta (!) valoilottelusta, joka jatkuu 8.1. saakka.

Virallinen reitti alkaa Senaatintorilta, jossa tuomiokirkko on muuttunut kankaaksi kollaasiteokselle. Mielestäni tämä paikka on vaikuttava ilman valojakin, mutta luonnollisesti kirkko herää eri tavalla eloon valojen, hahmojen ja hyvällä tuurilla myös kohdalle osuvan kellonsoiton vuorovaikutuksessa. Tästä reitti jatkuu Unioninkatua pitkin kohti The Bridge-teosta (2. teos) Topelian sisäpihalla: me kuitenkin jätimme tämän välistä, sillä jono sisäpihalle oli aivan absurdi ja viimeisillään raskaana ollut seuralainen ei ollut innoissaan täyteen ahdetusta teoksesta. Joidenkin mielestä tämä on reitin paras teos – ehkä sen itsekin käyn vielä katsomassa.

Vinkki 1: Jos mukana on lapsia, voi harkita kannattaako Unioninkadun pätkää ottaa mukaan kävelyyn ollenkaan. Jos jonot ovat samaa luokkaa jatkossakin, on toiselle teokselle melkoinen odottelu ja kolmatta teosta, The Colour Out of Space, ei suositella lapsille ollenkaan. Mitä tähän Metsätalon sisäpihalla noin 10 minuutin välein esitettävään kolmanteen teokseen tulee, emme jonottaneet sinnekään. Kuitenkin Metsätalon sisäänkäynniltä näki pääosan esityksestä oikein hyvin, joten se on ihan varteenotettava vaihtoehto jos ei ole loputtomasti aikaa ja kärsivällisyyttä käytettäväksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

3dsense-kollektiivin teos oli kyllä itsessään hieno, vaikka se ei sisäpihan ulkopuolelle täysin näkynytkään. Siitä tuli mieleen 90-luvun teknobileet, ja ympäristöä oli hyödynnetty hienosti. Tästä matka jatkui kohti Kaisaniemenpuistoa, jossa oli perinteikäs Lyhtypuisto. Oletan sen siis olevan perinteikäs, sillä viime vuonna raahasin lapseni katsomaan samoja lyhtyjä, jotka silloin oli sijoitettu Hakasalmen huvilalle. Se olikin kannattavaa: kierreltyämme kylminä aikamme kysyin lapsilta, mitkä olivat heidän lempivalonsa. ”Liikennevalot”, vastasivat nuo kiittämättömät pikku possut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaisaniemenpuistossa alkoi mukavasti olla väljempää. Ei saisi valittaa, kun kyse on ilmaisesta tapahtumasta, mutta sen soisi kestävän pidempään niin, että vierailijat jakautuisivat useammalle päivälle, ja ahtaiden sisäpihojen sijaan voisi hyödyntää suurempia tiloja. Unioninkadun seinille olisi voinut heijastaa vaikka mitä hauskaa! Onneksi olin valinnut seurani oikein, ja siitä seuraakin hieman itsestäänselvästi toinen neuvoni.

Vinkki 2: Jätä lapset kotiin ja ota mukaan ystävä. Tämä tietenkin riippuu vähän jälkikasvusta. Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että lapsille pitää tuputtaa taidetta kaikissa mahdollisissa muodoissa aina tilaisuuden tullen, mutta nyt olin erittäin tyytyväinen etten joutunut taiteilemaan ihmisjoukon keskellä rattaiden kanssa enkä lahjomaan niitä väsyneitä koululaisia, joille luultavasti tämä parin kilometrin kierros olisi ollut ylivoimainen, mutta jotka todennäköisesti juoksisivat kilpaa kotiin täydellä energialla itse tapahtuman jälkeen. Monen teoksen alkuun kuului odottelua, ja se sujui erinomaisesti kuulumisia vaihdellen, eikä tarvinnut kuunnella mitään eikö se jo ala (saati eikö tää jo lopu)-kitinää. Ne voi sitten viedä katsomaan niitä liikennevaloja.

Large Fire Tornado kuului varsinkin teknisen toteutuksensa ansiosta tapahtuman kärkikastiin. Elävä tuli on aina yhtä kiehtova elementti, joskin Australian viime aikaiset tapahtumat toivat teokseen oman, ahdistavan lisäyksensä. Tätä kommentoitiin myös yleisössä paljon. Sen jälkeen suuntasimme Tokoinlahtea kohti katsomaan Jere Suontaustan Peilipöllö-teosta, joka tarjosi illan naurut. Ei siksi, että ilmastonmuutosta ja kierrätysteemaa hyödyntävä diskopallopäinen pöllö olisi itsessään ollut erityisen hilpeä, vaan meille kävi samoin kuin Kööpenhaminassa, kun näimme ensi kertaa Pieni Merenneito-patsaan: olimme kuvitelleet teoksen paljon suuremmaksi, ja lopulta sen pienuus, ja omat odotuksemme, huvittivat kovasti.

Vinkki 3: Ota mukaan evästä. Meillä kävelyyn meni, melkein kaikki esitykset läpi katsoen, vajaa pari tuntia. Otimme mukaan kahvit Kaisaniemestä, mutta esimerkiksi taskumatista olisi voinut olla iloa. Tietenkin normaali ihminen selviää tästä urheilusuorituksesta ilman tankkausta, mutta itsehän elän syödäkseni. Reitille ei osu oikeastaan ravintoloita (ensimmäinen oli Tokoinrannan italialainen, joka oli aivan tukossa Lux Helsinki-väkeä), muutaman taideteoksen yhteydessä on pientä ruokatarjontaa (sekä bajamajoja!).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seitsemäs teos on Meri Ekolan Magic Mirror, joka ei päässyt tuulisella säällä oikeuksiinsa. Peilikuvilla pelaileva teos oli kyllä kaikin puolin kiehtova, ja kannattaa tutustua tähän etenkin puhelinkulttuuria kritisoivan teoksen taustaan etukäteen. Lux Helsingin-kotisivut tarjoavat kyllä hyvän pohjustuksen tälle tapahtumalle. Muutenkaan ei tee mieli arvostella sitä, että tällaista järjestetään. Siksi jätänkin kokonaan purnaamatta esimerkiksi niistä pullonkauloista, joiden kohdalla ei voinut olla miettimättä miten tästä selviäisi hengissä jos ihmiset yhtäkkiä alkaisivat panikoida. Olkoot tapahtuma rauhanomainen ja leppoisa loppuun asti!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Katja Tukiaisen ja OiOin Do-Gooders on toiseksi viimeinen teos. Vaikka sen teema (maailmanpelastus!) ja toteutus (interaktiivinen animaatio!) sinänsä puhuttelivat, ja yleensä ottaen pidän kovasti Tukiaisen töistä, ei tämä oikein muiden teosten rinnalla sykähdyttänyt. Viimeinen valotaideteos, kaupunginteatterin seinään heijastettu Eero Helle/Visual45 yhteistyö Lux Arkkitehtuuri – day and night olikin ehdottomasti yksi kohokohdista. Koska fanitan tähtitaivaita sekä auringonnousuja ja -laskuja, olin tietenkin mitä otollisinta kohderyhmää. Sen lisäksi lyhyehkö teos leikitteli upeasti rakennuksen pinnoilla, saaden sen yksityiskohdat kunnialla esiin.

Vinkki 4: Kannattaa mennä. Kun elämme vuoden pimeimpiä aikoja, on niistä mahtavaa löytää jotain myönteistä. Toppahousut jalkaan ja katsomaan edes osa teoksista: pelkkä Kaisaniemenpuistosta Hakaniemeen kulkeva reitti on jo riittävän hieno, ja toisaalta Senaatintorille ja kaupunginteatterille järjestetyt kohtaukset toimivat hyvin yksittäisinäkin makupaloina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KOIRAMÄEN SUOMEN HISTORIA

32303760817_d29ab4e6f1_c

Vein torstaina 7- ja 9-vuotiaat teatteriin, ja ajattelin etten viitsi siitä kirjoitella ollenkaan: Koiramäen Suomen historia on pyörinyt jo maaliskuusta saakka ja olen varmasti viimeinen myöhäisherännäinen, kai kaikki muut on sen jo nähneet. Mutta koska näytöksiä on vielä – harvakseltaan, mutta kuitenkin – toukokuulle saakka niin haluan nyt kuitenkin suositella: ai että oli hyvää lastenteatteria, tai oikeastaan teatteria! Kyllä siitä nauttivat myös yleisön aikuiset, mutta erityisesti ilahdutti että lapsille suunnattu produktio oli tehty niin rakkaudella joka osa-alueella.

Meillä on kirjahyllyt täynnä Mauri Kunnaksen teoksia, ja myös teatteriesityksen pohjana toimiva Koiramäen Suomen historia löytyy. Teoksessa ja teatterin lavalla käydään läpi Suomen historiaa 1500-luvulta 1800-luvun alkuun – omat lapset odottavat innolla jatko-osaa, joka tietenkin olisi sitten vähän sotaisampi… Päähenkilö, Aksa Korttilan esittämä Alix siirtyy läksyjen luvusta aikamatkalle läpi näiden vuosisatojen. Kronologisesta etenemisestä huolimatta ei jokaista yksityiskohtaa historiankirjoissa jäädä junttaamaan yleisön tai epämotivoituneen sankarin päähän, vaan sieltä poimitaan mehukkaimmat hahmot ja ikimuistoisimmat hetket, niin kuin vaikka Vasa-laivan onneton ensimatka.

33370063928_c7693d3d36_c

Juonihan ei kuulosta kovin houkuttelevalta, eikä esimerkiksi ekaluokkalainen varsinaisesti säkenöinyt innosta kun ilmoitin että vietämme arki-illan teatterissa katsoen esitystä vuosisatojen takaisista tapahtumista. Pienellä irtokarkkilahjonnalla hän kuitenkin lähti, mutta kun esitys alkoi ei enää tarvittu eväitä motivoimaan. Esitys tempaisi melko nopeasti mukaansa, ja tempo toimi alusta loppuun. Show kesti väliaikoineen vähän vajaa kaksi tuntia.

Aikuisena haluaisin kiitellä nokkelaa puvustusta, hiottua valaistusta, yksinkertaista mutta funktionaalista lavastusta: tekninen puoli, eli kaikki puitteet, olivat kunnossa. Musikaalisillakin elementeillä pelaavan esityksen parasta antia olivat erityiset naisten esittämät roolit. Marja Salon tulkitsema tyttökuningas Kristiina on pakottanut googlaamaan vähän enemmänkin Kristiinasta, lasten suosikkeja olivat taas kolme Kaarlea. Verbaalisesti moni vitsi aukeni paremmin aikuisyleisölle, mutta suomen kieli sai kunniallista käsittelyä.

33370062098_480ef92030_c

Lämmin suositus siis Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä esitettävälle Koiramäen Suomen historialle, toimii varmasti kaikkien alakouluikäisten keskuudessa. Lasten lippu esitykseen kustantaa 20 euroa ja peruslippu 38 euroa, joka on mielestäni varsin linjassa sen kanssa mitä saa vastineeksi rahalleen. Väliaikatarjoiluja ei ehditty testata, mutta siellä oli taas iloksemme ainakin viiniä ja Omar-munkkeja, eli ei näytä hullummalta.

En tiedä onko aika vain tahrannut omat muistoni lastenteatterista 1990-luvulta, mutta tuntuu että se oli usein paljon harrastelijamaisempaa ja vähän vasurilla vedettyä. Nyt pelkään kasvattavani todella vaativaa sukupolvea, sillä tänä syksynä lapsia on hemmoteltu niin laadukkaalla sirkuksella kuin hauskalla, hohdokkaallakin teatterilla. Eka- ja kolmasluokkalaiset toivoivat kovasti jatko-osaa tälle esitykselle, ja se teki sen verran suuren vaikutuksen että vielä pari päivää myöhemminkin lapsi tuli erikseen nykäisemään hihasta ja sanomaan: piti vielä sanoa että se oli muuten aika tosi hyvä se teatteri. No niin oli.

33370064948_5df9b85705_c (1)

Kuvat: Kansallisteatteri

MUKIPAJA MUKSUJEN KANSSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuinka rentouttavalta kokemukselta kuulostaa parituntinen seitsemän 5-9-vuotiaan pojan kanssa keskellä posliiniastioita? No – totuus on, että kyseessä oli yllättävän kiva kokemus, josta lapsille jäi mukin lisäksi käteen luovuuden puuska, jota pitäisi kuulemma seuraavaksi lähteä toteuttamaan ihan oikealle keramiikkakurssille. Ihan niin masokisti en ehkä vielä ole, mutta kuitenkin annoin ystävän ylipuhua mut ja lapset tekemään ”kaikkien pintojen kuvittaja” Piia Keton johdolla suloisia mukeja viime sunnuntaina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan ensimmäiseksi mukipajojen konseptista, ettei käy niin kuin allekirjoittaneelle joka varautui dreijaamaan ja kuvitteli jo mielessänsä Ghost-elokuvan kohtauksia ja hyvästeli vaatteensa, koska arveli etteivät ne selviäisi savikylvystä. No. Tämä oli siistiä hommaa. Pahin sotku syntyi paperisilpusta, ja lapsetkin selvisivät tahrattomina tästä kahden ja puolen tunnin askartelusessioista. Siivoaminenkin sujui nopeasti, eli tässä on toimiva ohjelmanumero vähän fiinimpäänkin tilaisuuteen (itse tietenkin visioin heti astioiden kuvittamista polttareihin, lasten synttäreille ja mihin tahansa kissanristiäisiin, paitsi ei ehkä kreikkalaisiin häihin).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Me olimme koonneet kymmenen hengen porukan (minimimäärä osallistujia) ja buukanneet oman yksityisen opetussession, mutta omia tiloja meillä ei ollut: Kalliossa toimiva alakulttuurikeskus Loukko palveli meidän ryhmää tällä kertaa ja toimi upeasti. Meillä oli niin kivaa, että varasimme oman mukipajan ihan vain aikuisia varten äitijengin pikkujouluihin ja silloin tilaksi riittää taloyhtiön kerhohuone, sillä mukien kuvitus vaatii vain Piian tuomat tarvikkeet ja vettä. Itse mukien polttaminen (jotta kuvitus pysyy käytössäkin) tapahtuu toisaalla, eli mukipajan järjestäjältä ei tarvitse löytyä takahuoneesta 800-asteiseksi lämpeävää uunia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Käytännössä Piia siis kaivaa peltirasioistaan esille kasan siirtokuvia, jotka ovat hänen kuvittamiaan. Jos kädenjälki näyttää tutulta, saatat tunnistaa Piian kuvituksia esimerkiksi Arabian Piilopaikka-astiastosta ja Aarrekidin kuoseista. Valmiiden kuvien lisäksi tarjolla oli värikkäitä papereita, joista taiteilla abstraktimpaa kuviointia. Meillä etenkin 5-vuotias tarttui tähän tehtävään todella kunnianhimoisesti leikaten ja liittäen yhteen lukuisia erittäin pieniä palasia, jättäen äitinsä nakkisormineen vain avustajan rooliin. 9-vuotias hoiti hommat ilman aikuisen avustusta, eli tämä toimii jo kouluikäisten juhlissa ohjelmanumerona, jos ihan umpihullu on.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensin tehtiin muutama luovuutta herättelevä harjoitus paperisilpun avulla ja sen jälkeen tartuttiin työhön. Lapsilla meni mukia kohden noin tunnin verran aikaa, ja itse olin vain assistentin roolissa tällä kertaa. Pikkujouluissa aion sitten skumppapäissäni taiteilla kokonaisen astiaston. Kolme mukia menevät joululahjoiksi, ja mukille tulee hintaa 25 euroa kappale. Mielestäni hinta on erittäin linjassa kaiken kanssa: Piia saapui paikalle materiaalien kanssa, hoitaa polttamisprosessin ja meidän tehtäväksi jää vain noutaa valmiit mukit. Mukien lisäksi tarjolla on myös valkoisia lautasia ja posliinilusikoita, joista taiteilla omannäköiset.

Näitä mukipajoja voi siis järjestää joko yksityistilaisuutena tai sitten osallistua avoimeen mukipajaan: seuraava sellainen, ja tämän vuoden osalta viimeinen, järjestetään joulukuun 14. Mulla alkoi tietysti kyteä kaikenlaiset ideat, kuten esimerkiksi kaakeleiden kuviointi, sillä sekin on mahdollista. Samoin omien vanhojen astioiden piristäminen (huraa, kierrätys!) ja en tiedä, eipä tässä taida olla rajana kuin mielikuvitus ja ehkä vähän polttouunin koko. Lämmin suositus siis mukipajalle näin sivusta seuranneen aikuisenkin näkökulmasta: hauskaa oli, ei mennyt hermot ja tämä on sellaista hommaa jossa ei iske sellainen ”mä en osaa/keksi mitään”-ahdistus.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KURKISTUS JOULUKALENTERIN LUUKUISTA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Melkein puoli vuotta sitten kesäkuussa lähdettiin yhtenä aurinkoisena päivänä isojen poikien kanssa pyöräretkelle. Fillaroitiin aika lähelle kotia tv-studioille, joissa oli hieman eri tunnelma kuin ulkona kesään heräilevässä Helsingissä. Astuimme keskelle suureen halliin rakennettua joulumaailmaa, joka sunnuntaista alkaen näkyy televisiossa tämän vuoden YLE:n joulukalenterin muodossa – siis tervetuloa Tonttuakatemiaan!

Tällä kertaa olin kuullut muutaman sisäpiirihuhun tulevasta joulukalenterista jo etukäteen, sillä ohjaajana hääri ystäväni Jussi Lehtomäki (jonka kirjaa olen täällä hehkuttanut). Lapset vastasivat innoissaan ”kyllä” kutsuun tulla kurkkaamaan kulisseihin kesken kiireisimmän, yli 40 päivää kestäneen kuvaussession. Kontrasti ulkomaailmaan olikin melkoinen: teollisuushalliin oli luotu upea, yksityiskohtainen ulottuvuus joka näyttää vielä ihmeellisemmältä televisiossa. Taika tempaisi mukaan lapset jo pelkällä pikavisiitillä kuvauksiin, enkä malta odottaa että he pääsevät näkemään lopputuloksen televisiosta loppuviikosta alkaen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sain myös kunnian nähdä useamman jakson etukäteen ja olin ehkä vähän skeptinen: muistan kyllä omasta lapsuudestani muutamia joulukalentereita, Histamiinin ainakin, mutta viime vuosina television joulukalenterit eivät ole lyöneet meillä läpi ja ne ovat itsestänikin olleet nopealla vilkaisulla vähän… ankeita. En tarkoita, että kaikki lapsille suunnattu viihde pitää olla nopearytmistä sekoilua, mutta ilman leikkisyyttä jää joulukalenteri helposti vain aikuisten nostalgiatripiksi.

No nyt ei ole siitä huolta. Täysin puolueettomasti voin sanoa, että luvassa on hauskin joulukalenteri aikoihin. Miehityksestä löytyvät mm. hulvaton Jaana Saarinen, ihmisäidin roolissa erittäin samaistuttava Armi Toivanen, Mikko Penttilä (jota en itse tiennyt mutta lapsilla kyllä syttyi lamppu heti kun kuulivat nimen mainittavan), Minna Koskela ja Henna Tanskanen ja joukko muita sympaattisia ammattilaisia. Oma suosikkini on ehdottomasti Manoel Pinton tulkitsema Kaneli-tonttu, jonka voisin adoptoida meille kotitontuksi. Mahtavan positiivinen energia ja erinomainen ajoitus tilannekomiikan osalta!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tonttuakatemiassa riittää draamaa monella rintamalla, enkä ala tehdä suuria juonipaljastuksia: sadunomaisen maailman lisäksi jouluun valmistaudutaan myös ihan tavallisessa ihmiskodissa. Itse arvostin sitä, että vaikka kohderyhmänä onkin ensisijaisesti lapset, on niin tarinankulkuun ja kerrontaan kuin tekniseenkin puoleen panostettu. Tiedän, ettei omia lapsia tällaiset asiat kiinnosta niin kauheasti mutta itse fiilistelin hyvää äänenlaatua, erinomaista kuvausta ja mukaansatempaavaa leikkausta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joten sunnuntaina kannattaa virittäytyä tv-vastaanottomien ääreen. Myös Annuska kävi piipahtamassa studiolla – ja fiilisteli aika pitkälti samoja juttuja kuin minäkin, mitäs me kasarin lapset! Muistatteko muuten sen yhden joulukalenterin, jossa Miitta Sorvali sanoi lapsille että ”turpa rullalle ja rulla taskuun”, ja siitä tuli sen ajan mittakaavassa oikea kohu? No, minä muistan. Toivon samanlaisia muistijälkiä myös omille lapsilleni. Ihanaa opintomatkaa Tonttuakatemiaan kaikille joulufiiliksen ystäville.