MINÄ SUOJELEN

En tiedä olenko hehkuttanut sitä tarpeeksi tässä blogissa, mutta mulla on ilo ja kunnia omistaa ystäväpiiri, joka on täynnä lahjakkaita, intohimoisia ja älykkäitä ihmisiä. Yksi näistä mun tosielämän idoleistani on Heta Heiskanen, johon olen tutustunut kymmenisen vuotta sitten politiikan parissa. Sittemmin Hetasta on tullut tutkijatohtori Tampereen yliopistoon ja hän on sellainen hyvien joukkojen esitaistelija, etten voi kuin huokailla kaiken sen edessä mitä hän tekee niin asiantuntijan roolissa kuin vapaaehtoisesti omalla ajallaan. Ja nyt tämä!

Tämä blogihan on saanut osansa ilmastoahdistuksesta, eikä kai mikään ihme. Voi tietty heittäytyä ihan strutsiksi ja leikkiä, ettei yksi suomalainen voi millekään mitään tai kieltää koko katastrofi. Siinä missä oma toiminta on ollut sellaista paniikinomaista paikoillaan tyhjyyteen tuijottamista ja sen toivomista, että kaikki tutkijat ovat vähän mittailleet väärin, varsinkin nuoremmat sukupolvet ovat ryhtyneet paljon reippaammin toimeen. Ja hitto, sehän on heidän tulevaisuutensa. Harmi vaan, ettei hommat sössineitä paljoa näytä kiinnostavan vaan lähinnä keksitään tylsiä tekosyitä sille, miksi monet lopulta yksinkertaiset toimenpiteet eivät ole toteutettavissa (ja yleensähän se on lopulta raha, koska onhan se nyt tärkeämpää kuin vaikka happi). No, mutta mistäs mä tällä kertaa ränttään?

Noh, en varsinaisesti ränttää vaan haluan mainostaa sellaista lempeämpää lähestymistapaa, jonka tarkoitus on luoda hieman toivoa, mutta samalla herätellä. Tuoda ilmastonmuutos ja keinot sen torjuntaan lähelle taiteen kautta; tavalla, joka toivottavasti luo enemmän yhteishenkeä kuin ahdistusta. Nimittäin viimeisten parin kuukauden aikana on Heta ollut mukana käynnistämässä projektia nimeltä Minä suojelen, ja kyseessä on alkusoitto ClimateAid Finland-konsertille, jossa Hetan mukaan yhdistyy musiikki, yhteisöllisyys ja toiminta ilmastoasioissa.

53486521_389861241828870_6264212498455461888_n

Kyseessä on videoteos, joka syntyi Hetan mukaan siitä ajatuksesta, että nuoret ansaitsevat kiitoksen, eräänlaisen voimalaulun lähdettyään rohkeasti mukaan toimimaan ilmastonmuutosta vastaan – niin ison ja pelottavan asian, että moni lamaantuu sen edessä ennen kuin kykenee toimimaan. Esitettäväksi voimalauluksi valikoitui kuulemma hyvin helposti juuri tuo Ultra Bran klassikko, jonka kertosäkeessä Heta näkee suoraan nykyhetkeen sopivaa symboliikkaa: Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi. Ja kyllä; nuorena tätä tuli tulkittua yleensä viininhuuruisilla jatkoilla jolloin kaipasi lohtua, ja nyt omien lasten jälkeen on sanoja vaikea tapailla ilman liikuttumista. Heta tiivistikin laulun sanoman niin, että siinä luvataan mahdoton rakkaimpien puolelle, ja juuri sitä asennetta ilmastoasioissa tarvitaan.

Minä suojelen-videoteos saa virallisen ensi-iltansa lauantaina 2.3. Finlandia-talolla, jossa on Nuorten ilmastokokous. Olen itse saanut kunnian kuulla kappaleen etukäteen, ja se on todella pysäyttävä. Kuten monet hienot asiat, tässäkin taustalla on lumipalloefekti kun ensin värvättiin Eero Tiilikainen ohjaajan, käsikirjoittajan ja kuvaajan rooliin sekä kapellimestari ja kuoronjohtaja Johanna Almark, ja sitten löytyivät vapaaehtoiset kuoroon, joka paisui lopulta yli 100 hengen ihmisinstrumentiksi. Mukaan saatiin myös tuotantopuolen osaajia ja lopuksi jopa ihana Rauhatäti räppäämään. Tämä tuotos tulee lauantaina Luonnonsuojeluliiton tubeen ja itse ilmastokokous myös striimataan. Ohjelma on supermielenkiintoinen, joten jos omat aktivistit olisivat vähän isompia veisin ne sinne heti voimaantumaan!

52983650_770566853318419_8221801687950557184_n

Heta on itse väitellyt tohtoriksi otsikolla Towards Greener Human Rights Protection, joten hänellä on aiheesta runsaasti faktatietoa. Ja kun kerran voi kysellä asiantuntijalta aiheesta, tenttasin hieman Hetaa siitä miten voisin suojella omia poikiani kaikelta. Heta sanoikin ensimmäisenä, että tarvitsemme ilmastolain, nopeamman siirtymän fossiilisista kestäviin energiamuotoihin ja uudistaa liikkumisen muotoja. Heta haluaakin herätellä suuret joukot mukaan: vastuu on paljon myös päättäjillä, mutta päästötön tulevaisuus vaatii yhteiskunnallisen liikkeen toteutuakseen. Päätöksentekoprosesseihin pitäisi päästä pienen, valikoidun joukon sijaan myös joukkovoiman mukaan, ja tarvittaisiin muitakin virallisia vaikuttamiskanavia kuin kansalaisaloite.

Utelin Hetalta sitä, miten hän omassa arjessaan torjuu ilmastonmuutosta, koska tiedän hänen osaavansa kohdistaa katseen asioihin, joilla on oikeasti vaikutusta. Ihan ensimmäiseksi Heta suositteli tekemään henkilökohtaisen ilmastositoumuksen täällä. Niiden jo tunnettujen asioiden, eli tiiviin asumisen, ruokahävikin ehkäisemisen ja ympäristöystävällisen energian suosimisen lisäksi Heta nosti esiin toimimisen: Heta vaikuttaa mm. Suomen luonnonsuojeluliiton liittohallituksessa ja tapaa työnsä puolestakin virkamiehiä ja päättäjiä ja yrittää osaltaan edesauttaa uusien järjestelmien luomisessa. Ja nyt Minä suojelen sinua-video, joka on ollut yksi tapa yhdistää musiikkialan ammattilaisia ja vapaaehtoisia toimimaan yhteisöllisesti tärkeän asian puolesta.

53055627_394048398087605_5323637930764271616_n

Laitan ehdottomasti lauantaina videoteoksen jakoon Facebookin puolella. Se on ollut mieletön, tiiviillä aikataululla toteutettu tahdonvoiman ja yhteishengen taidonnäyte, joka ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja toivottavasti myös ymmärretyksi. Tuokoon se toivoa ja antakoot voimia taistella, eikä vain hokea sitä ”entäs kaikki kiinalaiset”-mantraa. Tätä videota ovat olleet luomassa niin monet eri ikäiset, eri taustoista tulevat ihmiset, ettei voi kuin pistää sormet ristiin ja toivoa, että samanlaista energiaa syntyisi lisää eikä valtavan haasteen edessä heittäydyttäisi passiivisiksi.

Ihan viimeiseksi siteeraan vielä Hetaa, joka sanoo aika hyvin sen mikä tässä on oleellista: Ilmastonmuutoksen aikana meidän pitäisi osata rakastaa kaikkea meille arvokasta siten, että pelastamme sen. Ihmiskuntana se vaatii paljon tekemistä, mahdottomaltakin tuntuvia asioita, mutta jos ajattelemme yksilön tasolla, niin olemmehan me usein valmiita laittamaan oman etumme syrjään rakkaimpien suojelemiseksi. Tulevaisuuden ja nykyisten lasten suojelu vaatii ilmastotoimia, tuntuvat ne mahdottomilta tai ei, niin se lupaus pitää olla valmis tekemään, jotta lasten ja nuorten ei tarvitse pelätä tulevaisuuttaan ilmastonmuutoksen takia.

Kuvat: Päivi Kaipiainen-Heiskanen

KAARTIN BRUNSSI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ai että, onpa kiva päästä kehumaan! Kävin nimittäin eilen brunssilla Kaarti-ravintolassa, jonne jostain syystä menin vähän ennakkoluuloisena. En kyllä tiedä miksi, koska en ole kuullut ravintolan brunssista juuri mitään. Tai ehkä juuri siksi. Sijainti tuntui vähän vaivalloiselta, sillä aivan ovelle ei mikään julkinen mene tähän Töölössä Pohjoisen Hesperiankadun ja Mechelininkadun kulmassa sijaitsevaan ravintolaan, mutta toisaalta kävelyreitti merenrantaa pitkin on pittoreski ja oikeasti ydinkeskustaan jalkailee 20 minuutissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viime aikoina olen saanut pettyä brunsseilla, mutta nyt oli nappisuoritus, jonka takia todella kannatti kulkea niinkin kauas kuin Töölöön. Brunssin hinta on 23 euroa (skumppalasi on kolme euroa lisää), ja hinta-laatusuhde on tällä brunssilla kohdallaan. Kaartissa laatu ja määrä olivat mukavassa tasapainossa: valikoimaa oli juuri sopivasti (yksi pöytä kylmiä, yksi lämpimiä ja yksi jälkiruokia), ja laatu oli moneen muuhun  brunssiin poikkeuksellisen hyvä. Ei buffetin bulkkikamaa vaan harkittuja makuja!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Erityisesti kotitekoinen vispipuuro teki vaikutuksen. Herkullisen vaaleanpunaista marjapuuroa ei voinut jättää väliin, ja se oli täydellinen aamunaloitus. Tosin hieman pahoillani olen sen asiakkaan puolesta, joka luuli vispipuuroa salaatinkastikkeeksi ja kaatoi sitä reippain ottein salaattinsa päälle. Leipää ja kroisanttia oli riisuttu perusvalikoima, mutta riittävästi. Ihmiseksi, joka ei pidä erityisemmin punajuuresta, pidin kovasti punajuuri-viikunasalaatista. Tarjolla oli palan painikkeeksi paria eri mehua; tällä kertaa en päässyt maistelemaan edes mehupuolelle koska join kuplivaa, kun kerran voin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaarti ei tilana ehkä ole se tunnelmallisin, mutta toimiva kuitenkin. Ruuhkaa ei syntynyt, vaikka pöydät näyttivät aika hyvin varatuilta. Kuulin paikalla olleen lapsiperheen puhuvan myös leikkipaikasta (!), josta en sitten tiedä tarkemmin mutta siitä vielä roimasti pisteitä jos sellainen löytyy. Huolimatta siitä, että tila oli iso ja potentiaalisesti melkoinen kaikukoppa, oli tunnelma rauhallinen. Hyvä ruoka, parempi mieli?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lämpimissä ruoissa oli tarjolla runsaasti lihaa ja perunaa ja kukkakaalia. Yksipuolisuus ei häirinnyt, ei-lihansyöjä sai mahansa täyteen hyvin ja harkituista mauista tuli hyvä mieli. Mutta syy, miksi himmailin suolaisten kanssa oli aivan todella houkutteleva jälkiruokapöytä: tarjolla oli banoffeeta, porkkanakakkua, toscakakkua, marjapiirakkaa, hedelmiä ja juustoja. Ja siinä missä usein juuri makean kohdalla mennään brunsseilla sieltä mistä aita on matalin, niin ei täällä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaikki jälkiruoat olivat upeita. Ne olivat mehukkaita, hyvistä raaka-aineista valmistettuja maukkaita kokonaisuuksia. Kun vielä kahviin sai iKaffea, olin aivan onnesta soikeana. Tai pyöreänä, koska uskon lihoneeni noin kuusi kiloa brunssilla. Ravintola Kaartin brunssi oli loistava esimerkki brunssista, jossa mennään hyvin kultaisella keskitiellä: ei mitään hifistelyä valikoiman kustannuksella, eikä toisaalta yritetä vaan täyttää tiskiä mahdollisimman kustannustehokkaasti. Tästä brunssista jäi erittäin hyvä maku suuhun, ja aion ehdottomasti mennä sinne uudestaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

ÄÄNIKIRJOJEN MAAILMASSA

Nyt tekisi mieli sanoa JUMPE! Kokeilin joskus alkuvuodesta jostain blogista bongaamani alekoodin turvin BookBeatia parin viikon ilmaisjakson. Lapset ehtivät kuunnella hieman satuja, mutta oma yritykseni kuunnella chic-lit kirjallisuutta (”Kerro minulle jotain hyvää”, jos oikein muistan) pyykin viikkauksen ja kokkailujen ohessa ei jostain syystä oikein ottanut tuulta alleen, ja päätin katkaista tilauksen kokeilujakson päätyttyä. Nyt kuitenkin lukulistallani odottaneiden kirjojen määrä alkoi paisua mahdottomaksi ja tuntui, etten voisi odottaa siihen että joskus saan tilaisuuden päästä kiinni fyysiseen kappaleeseen. Olkootkin että kirjat ovat mulle melkein pyhä asia, ja rakastan niitä aina eniten painettuina versioita. Lasten kanssa vähän kauhistelen, meneekö niiden silmät ja herkkä mieli pilalle e-kirjoista, mutta nyt kun ei ole logistisesti kovin järkevää rahdata tänne kaikkea sitä, mitä mieli tekee lukea, niin hyväksyn kompromissin.

Joten otin uuden kokeilujakson käyttöön, tällä kertaa ystävän suosituksesta sillä toisella äänikirjapalvelulla eli Storytelilla. Ja valitsin ilmeisesti kirjani oikein, eli aloitin Maria Veitolan elämänkerrallisesta kolumnikokoelmasta, jossa oli vielä ripaus self-helppiä. Se tuntui, kirjailijan itsensä lukemana, mahtavalta kuuntelukokemukselta. Olen selvästi vähän vanhan kansan kirjallisuudenkuluttaja, sillä mielestäni lukemisen ”vaiva”, sekä sen vaatima läsnäolo ja keskittyminen, ovat iso osa kirjan sisäistämistä. Mutta niin vain äänikirjaa kuunnellen, kuulokkeet korvissa, löysinkin itseni ihan vapaaehtoisesti ilmottautumassa tiskivuoroon, tekemässä ylimääräistä lenkkiä koiran kanssa ja joskus vain istumassa sohvalta ja kuuntelemassa. En ole lukenut aikoihin kunnolla, koska siihen ei vain ole ollut arjessa aikaa, ja nyt tuntuu että elämänlaatu parani kerralla oikein kunnolla kun sain kirjat, edes tässä muodossa, takaisin elämääni. Mitä sitten olen kuunnellut?

Maria Veitola: VEITOLA – juuri parempaa kirjaa kuunneltavaksi on vaikea keksiä. Selkeästi jäsennelty kirja, jossa on Veitolan pitkän toimittajanuran varrelta kolumneja sekä pelkkää kirjaa varten luotuja tekstejä. Toisin kuin ilmeisen moni muu suomalainen, olen suhtautunut aina Veitolaan melko neutraalisti: en ole katsonut häntä televisiosta tai kuunnellut radiosta, kolumnit ovat olleet aina mukavia ja tyyli on ollut persoonallinen, mutta ei järkyttänyt minua eikä ehkä oikein inspiroinutkaan. Mitään ennakko-oletuksia ei siis ollut, vaikka olin kuullut kehuja kirjasta. Eikä ihme. Vaikka meillä on reilu kymmenen vuotta ikäeroa Veitolan kanssa, eivät maailmamme ole niin erillään etteikö sieltä löytyisi runsaasti resonoivia ajatuskulkuja. Äitiydestä, ystävyydestä, suhteesta omiin vanhempiin ja myös joitain yhtymäkohtia omaan nuoruuteeni Etelä-Helsingissä, vaikka JumpInn olikin meille se mystinen, cool paikka jonka ohi kuljin koulumatkani. Jonkin verran meni toiston puolelle ja mietin, miten mahtavaa olisi jos tietäisin jostain ”historiallisesti merkittävästä” ihmisestä ja hänen taustastaan näin paljon ja yksityiskohtaisesti; avoin, analyyttinen tarkastelu oli kiehtovaa, vaikka ymmärrän että kaikkia ei ehkä kiinnosta nelikymppisen naisen vahva oman napanöyhdän tutkailu. Parasta olikin se, että monet omat ajatukset saivat Veitolan teksteistä kaikupohjaa. Pitkän linjan ammattiesiintyjänä Veitolan lukeminen oli selkeää, eläväistä ja tuntui, kuin hän olisi puhutellut juuri minua.

Jani Toivola: KIRJA TYTÖLLENI – Oli helppo jatkaa toiseen kirjaan, jossa käsiteltiin kirjailijan omaa elämää, pääroolissaan hänen pieni tyttärensä Aili. Tämänkin äänikirjan kohdalla kuuntelijat saavat nauttia siitä, että kirjailija lukee itse teoksensa: tällä kertaa Toivolan matalaan, tarkasti kontrolloituun ääneen kesti tottua eikä se tuntunut yhtä soljuvalta kuin Veitolan luenta, toisaalta muutaman kerran lukiessaan jotain erityisen hauskaa tai liikuttavaa kohtaa saattoi Toivolan äänessä kuulla hymyn ja hellyyden, mikä teki kuuntelukokemuksesta taas astetta henkilökohtaisemman. Kirja itsessään oli monella tapaa todella ihana. Sieltä löytyi paljon hetkiä, joihin kolme uhmaikää läpikäyneenä vanhempana pystyi helposti samaistumaan. Kirja ei pyöri pelkästään Toivolan lapsiperhearjen ympärillä vaan sivuaa universaalimpia teemoja toistemme huomioimisesta, näkemisestä ja kuulemisesta (aihe, joka on ollut paljon omissa ajatuksissa täällä Espanjassa, jossa kaikki suhtautuvat lapsiin yhtä ihanasti kuin satunnainen taksikuljettaja Toivolan teoksessa), työuupumusta ja politiikkaa sekä haastaa hieman perinteisiä perhekäsityksiä, kaikki hyvin omakohtaisen kerronnan kautta. Hetkittäin kirja ylitti itselläni sen yksityisyyden rajan, mitä haluan toisten lapsista tietää – tämä on asia, jota varmaan jokainen lapsensa blogin osaksi ottava bloggaaja miettii ja itselläni koko ajan vahvistuu se käsitys, etten halua ”paljastaa” liikaa lapsistani, määritellä heitä enkä jakaa tilanteita, jotka lapsi itse saattaisi kaikesta luonnollisuudesta huolimatta kokea noloksi jossain elämänsä vaiheessa. Se ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että Toivola kirjoittaa lapsestaan äärimmäisen rakastavasti, niin, että kun hän toivoo kirjassa kannustavansa muitakin vanhempia kirjoittamaan lapsilleen, tekee mieli heti tarttua kynään ja yhtä tarkasti, yhtä hellästi kuvata niitä lapsuuden hetkiä jolloin oivallamme jotain itsestämme vanhempina, elämästä yleensä tai lapsemme ihmeellisestä persoonasta.

Henriikka Rönkkönen: MIELIKUVITUSPOIKAYSTÄVÄ – Siirtymä kirjailijoiden itsensä lukemista omaelämänkerrallisista teoksista ”kaunokirjallisuuteen” jännitti, joten päätin valita mahtavan sinkkubloggaajan Henriikka Rönkkösen pari vuotta sitten ilmestyneen Mielikuvituspoikaystävän, jossa kuitenkin on vahvasti sellainen itse eletyn sävy. Noh, toisin kuin kahta edellistä kirjaa, tätä ei voinut kuunnella ilman kuulokkeita, koska lasten korville tämä ”banaanikirja”, kuten poikani nimitti, ei sovi. Ei meinannut aina sopia munkaan korville. Kaikki, jotka ovat saaneet nauttia mun seurasta muutaman drinkin jälkeen (siis niin, että minä olen juonut ne drinkit, vaikka niitä kyllä suosittelisin seuralaisellekin) tietävät, etten todellakaan ole mikään herkkätunteinen puritaani mitä tulee tähän aihepiiriin, mutta välillä Rönkkösen pissa-kakka-penis-jutut tuntuivat vähän övereiltä ollakseen hauskoja. Siis usein, monta kertaa, nauroin ääneen hänen upeille sanavalinnoilleen ja näppärälle kielenkäytölleen – sain paljon tuijotuksia kadulla kun hekotin esimerkiksi kokemuksille karvanpoistosta Thaimaassa. Mutta toisinaan tuntui ronski kielenkäyttö olevan enemmän itsetarkoitus kuin tyylikeino, ja se väsytti. Vaikka ahmin tämänkin teoksen parissa päivässä, se vaati silti enemmän taukoja kuin kaksi aiempaa koska muuten aika yksipuolinen aihepiiri ja karski kieli alkoivat puuduttaa. Hauska ja avoin kirja kaikin tavoin, ja oli mahtavaa että sitä pystyi välillä kuuntelemaan, sopivan hetken tullen myös lukemaan puhelimen näytöltä. Olisin halunnut pitää tästä kirjasta vähän enemmän, sillä maailma kaipaa rehellisiä ja suorapuheisia naisia, mutta ei se silti missään nimessä ollut huono. Sellainen neljän tähden kirja, ainakin niille, joilla on hyvä toleranssi vaginapieruille, edes kirjallisessa muodossa.

Eve Hietamies: HAMMASKEIJU – Hmm. Olen lukenut tämän yllättäen yksinhuoltajaisän rooliin joutuneen Antti Pasasen ja hänen poikansa Paavon kasvukertomuksia jo kahden kirjan verran. Vaikka ne eivät ole minuun oikein uponneet, olen kirjojen suhteen vähän sellainen uppiniskainen: luen ne loppuun vaikka en pitäisi. Ja näköjään käyn läpi koko trilogian, vaikka jo ensimmäisessä osassa ärsyttivät minäkertojan lapsellinen ajatusmaailma (luoja suokoon, etteivät miehet oikeasti ajattele ihan noin yksioikoisesti) ja milloin mikäkin. Niin kävi tämän kolmannenkin osan kanssa. Kirjan hyvänä puolena mainittakoon se, että se on oikein kevyttä lukemista eikä jää pyörimään päähän. Ja totta kai nuo kirjassa paljon esillä olleet ekaluokkalaisten jutut ovat tosi tuttuja meilläkin, eli samaistumispintaa kyllä löytyi. On endermänit ja griipperit ja kaikki se, mitä en vaan tajua. Henkilöitä kuvattiin aina hyvin lämpimästi, mikä on hyvä. Tämän kirjan luin ja kuuntelin sekaisin ja usein suosin lukemista, koska ensimmäistä kertaa lukija ärsytti. Sellainen huokaileva ja itsesäälinen äänenpaino lisäsivät tuskastumistani päähenkilöön, mikä tietty on aina vähän huono kirjakokemuksen kannalta. Nyt kun kaikki kolme kirjaa on käyty läpi, tuntuu, kuin olisi takana joku epämiellyttävä urheilusuoritus: tulipahan tehtyä! (Ja disclaimerina tiedän kuuluvani vähemmistöön, sillä monet ystäväni fanittavat juuri näitä Antti Pasasen seikkailuja todella paljon – mutta minun juttuni ne eivät ole).

Anna Karhunen, Tiia Rantanen: KAVERIN PUOLESTA KYSELEN – Tämän kirjan luin, koska sitä ei ainakaan sillä hetkellä ollut lainkaan äänikirjana tallella. Toimi hyvin koirapuistossa istuskellessa, sillä kirjan ahmaisi alle kahdessa tunnissa, sehän koostuu pitkälti pienistä anekdooteista, noloista hetkistä – kirjailijakaksikon podcastin parhaimmista. Nauraa hörähtelin kyllä monta kertaa, mutta silti päällimmäiseksi fiilikseksi jäi jonkinlainen myötähäpeä. Ei sellainen hyvä vaan sellainen enemmän antipatiaan perustuva, jossa hauska juttu typistyi ärsyttäväksi. Olen varmaan jotenkin vähän väärää yleisöä, tosikko tai sitten olisi pitänyt kuunnella podcasteja alle ja karaista itsensä. Kirja on toimitettu hyvin ja se on elektronisenakin oikein kaunis, mutta sillä ei minulle oikein ollut mitään funktiota. Mietin ylipäänsä, mitä sitä arvioimaan kun en saanut siihen oikein otetta; yritin etsiä netistä muiden arvioita teoksesta (jotta voisin arvioida onko vika minussa, lukijassa, vai onko joku muukin ymmärtänyt kaiken väärin) mutta en löytänyt yhtään!

Jahka elämä vähän rauhoittuu, aion ehdottomasti palata kuuntelemisen ja kirjallisuuden pariin, ihanalta tuntui kahden viikon ajan kuunnella muiden tarinoita ja hetkeksi ajatella jotain muuta kuin niitä omia asioita. Listalla on ainakin Michelle Obaman elämänkerta (koska tämän hetkisen tietoni valossa elämänkerrat ovat parasta kuunneltavaa), Saara Turusen Sivuhenkilö ja tietenkin Julia Thurénin Kaikki rahasta, jonka jälkeen lopetan bloggaamisen ja ryhdyn sijoitusneroksi. Saa vinkata luku/kuuntelesuosikit!

 

LEMPIASIOITA LA LINEASSA

Kun kirjoittelen kotikaupungistamme La Líneasta, se aika usein tulee esiin vähemmän imartelevissa yhteyksissä. Eikä vain tässä blogissa, vaan esimerkiksi tällä viikolla pääsimme taas otsikoihin Espanjan saastuneimpana kaupunkina. Mutta La Línea on muutakin kuin roskia ja rähjäisyyttä, työttömyyttä, tupakan salakuljetusta ja muita ikäviä lieveilmiöitä. Meille tämä vajaan 70 000 asukkaan kaupunki Gibraltarin kupeessa on muutakin kuin pakollinen läpikulkupaikka matkalla jonnekin muualle – siitä on tullut toinen koti. Olen yhä vakuuttunut, että meillä on sekä komeimmat auringonlaskut, parhaimmat churrot että ystävällisimmät ihmiset mitä Espanjasta löytyy. Ja haluankin jakaa kanssanne joitain lempijuttujani täältä!

LEMPIÄÄNI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

La Línea tarjoaa melkoista äänimaailmaa kaiken aikaa. Kuulemme kotiin lentokoneiden nousun ja laskun (asumme noin puolen kilometrin päässä kiitoradasta), kuulemme kirkonkelloja, paikallisen konservatorion harjoittelua ja sitten lempiääneni: viereisellä Algecirasinlahdella ajelehtivien rahtilaivojen sumutorvet. Siinä äänessä on jotain maagista, se tulee mereltä, se kuulostaa vähän valaalta, se on viesti muille seilaajille. En pane pahakseni edes jos herään yöllä sumutorvien ulvontaan.

LEMPIJÄÄTELÖ

On käynyt varmasti selväksi, että koko Euroopan paras jäätelö löytyy juuri meiltä päin. Yleensä kuumina kesäpäivinä suosin jäähilejuomaa, granizadoa, jota saa ihanan sitruunanmakuisena. Se on sitruunan, jään ja sokerin täydellinen sekoitus, ja voi oikein tuntea kun hampaat syöpyvät suussa kun sitä juo! Mutta sieltä löytyy myös taivaallisia jäätelömakuja, kuten Bob Esponja eli Paavo Pesusieni, jossa on lemon curdia ja marenkia. Oma suosikkini silti on croc; mascarponea ja pinjansiemeniä kermajäätelössä!

LEMPINAAPURI

Meillä on monta kivaa naapuria (ja totta kai muutama umpihullukin), mutta oma suosikkini on seinänaapurimme. Hän on noin 100-vuotias, ja toisin kuin yleensä niin nyt en liioittele. Lauantaiaamuisin hän lähtee hopeiset kengät jalassaan kaupungille hengailemaan. Hän ei tunnista minua kuin vasta kun olemme hississä menemässä samaan kerrokseen, jolloin hän joka kerta ilahtuu valtavasti: oletko sinä minun seinänaapurini!? Onko sinulla ne kolme kaunista lasta!? Siunausta sinulle! Häntä käy auttamassa muutama naapuruston seitsemänkymppinen eläkeläinen. Lapsia hänellä ei ole. Ei siksi, etteikö olisi ollut miehiä, niitä hän kertoi riittäneen. Miehiä on ollut niin paljon kuin olen halunnut, en vain ole ehtinyt hankkia lapsia! Hän on ihana, tyylikäs leidi joka välillä tarvitsee mummokavereidensa kanssa apua kikhernepurkin avaamiseen, ja parasta ehkä on – kun tällaisen apinalauman naapurissa asuu – on että hän on käytännössä katsoen kuuro!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LEMPISEINÄ

Hieman ”ydinkeskustan” ulkopuolella, kävelymatkalla kohti Lidliä ja eläinlääkäriä, on pieni omituinen talo, jonka kohdalle jumiudun joka kerta. Sen ulkoseinät ovat täynnä mosaiikkia, ja se kiehtoo kovasti. Talo tuskin on asuttu, mutta upea se on.

LEMPIJUOMA

En tiedä onko se ikä, kolme lasta vai vaan se, että Espanjassa kahviloissa notkuminen ja ohikulkijoiden ihmettely on suunnaton nautinto, mutta aloin kahvinjuojaksi vasta yli kolmekymppisenä. Kun saavuimme Espanjaan ensimmäistä kertaa (siis tänne La Líneaan) kolme vuotta sitten, päädyimme Modeloon syömään ja siitä tuli sitten saman tien kantapaikka: lista oli selkeä, palvelu tasaisen tympeää ja wi-fi ilmainen ja toimiva. Kun kotona ei ollut toimivaa nettiä, karkasin usein iltaisin Modeloon tekemään töitä ja opiskelemaan, ja lopulta tulin siihen tulokseen etten voisi juoda pelkkää viiniä. Niinpä minusta tuli kahvinjuoja. Pärjään hyvin päiviä ilman kahvia, mutta tämä 1,80 euroa maksava cappuccino on niin arjen luksusta kuin olla vain voi. Toisin kuin kaupungin toisen kahvilaketjun cappuccinossa jossa on pari desiä KERMAVAAHTOA kahvin päällä, tässä kahvissa on täydellinen maitovaahto ja just sen verran kaakaojauhetta ripoteltuna päälle, että pahin makeanhimo taittuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LEMPIRAVINTOLA

Se, mikä La Líneassa ilahduttaa, on mahtava ravintolatarjonta. Se painottuu toki aika pitkälti espanjalaisiin herkkuihin, eli tapasta on monessa muodossa ja jos ei pidä juustosta, lihasta ja leivästä niin sitten voi jäädä nälkä, MUTTA vaihtoehtoja riittää. Oma suosikkini on Bodebar, joka sijaitsee Plaza Fariñas aukion kulmalla. Siitä on ihana katsoa aukiolla puluja jahtaavia pikkulapsia ja kaupungin hulinaa, ja nauttia kohtuuhintaisista (joskin kaupungin lähestulkoon kalleimmista) herkuista. Omat suosikkiannokseni ovat perinteinen perunamunakas, joka on just sopivan pehmeä, höyryävän kuuma herkkupala, sekä grillattu vuohenjuusto tomaattien kanssa. Nam nam.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LEMPIHETKI

Kun sitä on tullut niin paljon hehkutettua, niin vielä kerran: auringonlaskun aikaan missään ei ole niin kaunista. Kun kävelen sata metriä päädyn seisomaan meren äärelle, ja näen parhaimmillaan kolmeen eri valtioon: Espanjaan, Gibraltarille sekä Marokkoon. Näen ne rahtilaivat ja lentokoneet, iloiset espanjalaiset perheet iltakävelyllä ja joka ilta erilaisen väriloiston. Enkä voi kuin huokaista kiitollisena (ja valokuvata).