HELPPOA ELÄMÄÄ

Minullahan on ollut kolme koiraa: Lola, jonka otin 21-vuotiaana juuri oman asuntoni ostaneena, se oli vähän sellainen omanlaisensa rescue-tapaus, kun savolainen metsästäjä totesi tästä ajokoiransa ulkohäkistä löytyneestä vahinkolaukauksesta että ”jos haet huomenna niin ei tartte ampua”. Lola, joka kasvettuaan kolmekuiseksi ilman ihmiskontaktia ei koskaan oikein oppinut nauttimaan kaksijalkaisten seurasta, jouduttiin lopettamaan alle 2-vuotiaana kun jalan kasvainta ei lukuisista yrityksistä huolimatta saatu parannettua. Surtuani viikon Lolan kuolemaa, löysin mäyräkoiran kasvattajan jonka pentueen viimeinen poika oli vailla kotia. Siitä viikon päästä hain kotiin Kurtin, joka mielestäni on yhä maailman älykkäin, kaunein ja upein eläin. Ikävöimme Kurtia päivittäin, sen viisasta katsetta ja tilannetajua – emme remmirähinää tai pöydiltä katoavia herkkuja. Kurt muutti uuteen kotiin kaksi vuotta sitten, kun Käytännön Mies lähti Skotlantiin jonne ei voi lentää lemmikkien kanssa. Onneksi Kurtilla kävi munkki ja tuo komea alfauros pääsi parhaaseen mahdolliseen kotiin. Ja Rambo, joka otettiin eroahdistuneen Kurtin kaveriksi puoli vuotta Lolan kuoleman jälkeen, voi pulskasti anoppilassa. Rambo tai ystävien kesken Rane oli aina vähän sellainen lapsipuoli, rakastettu mutta silti sellainen reppana jonka sählääminen ja yleinen sekoilu kiristivät hermoja välillä liikaa. Riehakas lapsiperhearki alkoi käydä Ranelle raskaaksi ja tuo vähän yksinkertaisempi yksilö alkoi haukkua seinille ja mököttää pyykkikorin takana. Onneksi anoppilassa oli paikka toiselle mäyräkoiralle ja nyt varmaan kaikki ovat onnellisempia.

Kotimme on ollut siis koiraton kaksi vuotta, mitä nyt Simo ollut muutaman viikon sijaiskoirana ja nyt Mini, joka lähti torstaina. Kuusiviikkoisena meille tullut löytölapsi oli kyllä sydämeenkäyvän suloinen, kaikki äidinvaistot herättävä avuton raukka… siis tullessaan. Melkein kuukaudessa ruokinnalla ja rakkaudella rääpäleestä kasvoi riiviö, pitkäjalkainen demoni joka pissasi 92 lätäkköä vuorokaudessa, puri sormet, johdot ja sängyn rei’ille ja itki yöt jos en roikkunut puoliksi lattialla rapsuttelemassa pentua uneen. Kun Mini lähti uuteen, ikuiseen kotiinsa torstaina (perheen sukunimi oli Cooper, joten he olivat varmoja että Mini Cooper oli heidän kohtalonsa) me levitimme onnellisena matot lattioille, avasimme parvekkeen ovet ilman pelkoa että pentu singahtaa jalkojen välistä suoraan kolme kerrosta alas päin ja skoolasimme tinto de veranolla koiravapaan kodin kunniaksi.

Olin aivan varma, että heti kun asetumme Espanjaan otamme heti ainakin yhden kodittoman koiran pysyväksi perheenjäseneksi, mutta tämän kuukauden koirakokeilun jälkeen aloin kaivata helppoa elämää. Tai kun se ei ole helppoa ilman koiriakaan: Kyllä kolmessa lapsessa, opinnoissa, pikku projekteissa ja ihan vaan uuteen maahan opettelussa riittää tekemistä ilman, että täytyy neljä kertaa päivässä lähteä lenkille. Muistan tämän tunteen niiltä ajoilta, kun piti pukea kaksi pientä lasta neljä kertaa päivässä säätilasta riippumatta ja lähteä rattaiden kanssa kiertämään katuja vaikka olisi kuinka valvonut koko yön. Jatkuva huono omatunto ja riittämättömyys – ihan kuin sitä ei lapsiperheessä riittäisi muutenkin. Enkä tarkoita, etteikö lemmikeistä olisi suuresti iloakin, mutta näin peruslaiskana ihmisenä nuo aamukuuden heräämiset eivät tule ihan luonnostaan.

Ja vannomatta paras: Kyllä meille varmaan vielä joskus koira tulee. Juuri nyt on kuitenkin sellainen olo, että ei enää ikinä vauvoja eikä koiranpentuja kiitos, ei mitään noin sitovaa, ei ylimääräisiä velvollisuuksia kiitos. Ne ovat ihania ja suloisia, kunhan en joudu ympäri vuorokauden huolehtimaan heidän tarpeistaan. Täytyy olla vähän hullu, että näitä vapaaehtoisesti hankkii. Ja ihan varmasti se hulluus taas joskus iskee.

IMG_3816

KOLMAS ON KOLME

Vuosi sitten onnittelin ensisijaisesti itseäni: Tuntui, että se äitiystaipaleen raskain osuus oli takana (ja nyt älkää tulko pilaamaan mun hyvää fiilistä niillä ”oottakaas kun ne on teini-iässä” tai ”pieni lapsi, pienet murheet” kommenteilla!). Tänään tahdon onnitella sitä isoa pientä tai pientä isoa poikaa, joka täytti kolme vuotta kello 11.39.

Pipsa Possu-kakku odottaa jääkaapissa. Hän on saanut lempiruokaansa, pizzaa, vaikka ei kuumuuden takia jaksanut sitä paljoa syödäkään. Hän nukkui pitkästä aikaa päiväunet, yhteisestä sopimuksesta, kun oltiin ensin käyty salaa kaksin hakemassa jäätelöbaarista jäähilejuoma jaettavaksi. Hänestä on vuodessa tullut niin taitava, kun hän topakasti sanoo ”ite” hän myös tekee sen itse. Niin kuin tähän elämänvaiheeseen kuuluu, hänen harkintakykynsä aina välillä vähän pettää, mutta pääasiassa hän on hyvin rationaalinen, ikäisekseen analyyttinen ja ymmärtää järkipuhetta. Tolkun pikkupoika.

Tosipaikan tullen niin totinen, mutta muuten huumoriveikko joka rakastaa leikkiä autokauppiasta. Hän bongaa Mini Cooperit, poliisiautot ja ambulanssit kaukaa, hän rakastaa joskus hieman rajusti ja elää suurilla tunteilla. Hän on niin paljon enemmän kuin uskalsin edes toivoa häntä odottaessani. Ennen kuin tuli äidiksi, ei voinut aavistaa miten parasta on loppujen lopuksi ollut se, että näkee oman lapsen kasvavan onnelliseksi ihmiseksi. Joten hyvää syntymäpäivää, sinä rakas leijonalapsi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KUUKAUSIKATSAUS

P6273693.jpg

Hola vaan kaikille!

Tässä nyt tällainen laiskan bloggaajan päivitys kuluneesta kuukaudesta, eloa Espanjassa on nyt alla kuukausi ja kaksi päivää ja tietenkin sanottavaa olisi joka asiaan, mutta jos nyt oleelliset ensin:

Näin tänään heinäsirkan, joka oli varpusen kokoinen. Näin sen ensin lentävän ja luulin sitä kolibriksi, kunnes se laskeutui puuhun. Luulin, että maailmanloppu tulee.

Luin suomalaisten nettikeskusteluja kaikenlaisista somekohuista, tämä #aunegate nyt viimeisenä. Olen aika varma, että maailmanloppu tulee.

Olen nauttinut espanjalaisten suvaitsevaisuudesta, rennosta elämänasenteesta ja tinto de veranosta. Jälkimmäistä meni kannullinen kun alkuviikosta löydettiin Suomen tuliaisina jokaisen perheenjäsenen päästä iloinen täiyhdyskunta ja siitä on seurannut pyykkileiri, rahan- ja ajanhukkaa ja vainoharhoja.

Olen elänyt lähinnä juustolla. Cheddarleivillä, vuohenjuustosalaatilla sekä provoleta-juustolla. Ensi vuonna painan varmaan 300 kiloa.

Olen ikävöinyt Suomesta oikeastaan vain ystäviäni, marjoja (täältä ei saa edes kunnon mansikoita!) ja, vähän noloa kyllä, kasvis-McFeastia. Ja myös lasten ystäviä, koska niillä on aika tylsää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen myös käyttänyt vähän liikaa energiaa siihen, että tappelen entisen suomalaisen vuokranantajamme kanssa muiden tekemistä virheistä, joita meiltä nyt yritetään laskuttaa. Helpommalla varmaan pääsisi maksamalla, mutta onhan se bloginkin nimi jo PERIAATTEEN NAINEN.

Päivisin lämpötila on noin 36 astetta. En kehtaa valittaa Suomen kesäsäät tietäen. Olemme kuitenkin pääasiassa aina sisällä kello 11-15 välisen ajan ja muulloin yritämme olla rannalla.

Kaikki käytännön asiat ovat ihan levällään, täällä asettuu huomaamattaan mañana moodiin itsekin.

En kehdannut osallistua Viherjuuria-Heidin haasteeseen työpisteistä, kun teen töitä ja bloggaan sängyllä sikiöasennossa. Ei kovin ergonomista.

Olen jo aivan loppu pentuelämään, mutta siitä sitten seuraavassa postauksessa.

Hirveän mukavaa täällä on. Ehtii sitä varmaan myöhemmin katuakin, mutta kyllä tämä kuuma, koiranpissanhajuinen ja jäätelönmakuinen arki on ihan mahtavaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

VIIKON PARAS PÄIVÄ

IMG_3821

En nyt ole aivan varma, mikä se oma suosikkipäivä oli Suomessa, saattoi nimittäin olla silloinkin perjantai. Mutta Espanjassa, Espanjassa se on satavarmasti perjantai. Perjantaissa on suuren urheilujuhlan tuntua, kun Käytännön Miehen paikoittain varsin pitkältä tuntuva työviikko tulee maaliin, edessä on kaikkea kivaa ja lapsetkin ovat ehtineet neljässä päivässä asettua arkirytmiin, joka totta kai laitetaan viimeistään perjantai-iltana ihan läskiksi.

Vaikka makeaa syödään täällä joka päivä, aamupalachurroina, välipalajäätelönä tai ihan muuten vaan, niin perjantai on virallinen karkkipäivä jolloin paikallisessa karkkikaupassa Don Caramelossa on kolme hyvin harrasta pikkupoikaa valitsemassa pusseihinsa täsmälleen saman verran irtokarkkeja – viisi senttiä kappale. Limaksi sulavat namit, ravintoarvoiltaan nollaa lähentelevät maissisipsit ja vesipullot kassissa mennään rannalle, jossa hiekkaleikkejä enemmän kiinnostaa vertailla karkkipussien sisältöä ja vaihdella näitä vähän ällön hiekkasia herkkuja.

Perjantain perinteisiin on vakiintunut myös päivällinen paikallisessa pihviravintolassa. Kasvissyöjälle ainoa vaihtoehto on provoleta-juusto, uunissa sulatettu noin 3000 kalorin annos yrteillä ja öljyllä maustettua mömmöä johon dipata leipä. Lapset rakastavat pihvejä, enkä niiltä henno kieltää, vähän aneemisia kun ovat, raukat. Ja aina kun istumme aukion laidalla siinä kantapaikassa, tapahtuu se, mitä aina ajattelin elämän olevan kun asumme Espanjassa: Aikuiset juovat lasin viiniä ja napsivat tapaksia kaikessa rauhassa kun lapset juoksevat pitkin aukiota muiden läheisessä ravintoloissa ruokailevien perheiden lasten kanssa. Ah, perjantai – onneksi jo huomenna!

IMG_3832IMG_3846IMG_3829