Minullahan on ollut kolme koiraa: Lola, jonka otin 21-vuotiaana juuri oman asuntoni ostaneena, se oli vähän sellainen omanlaisensa rescue-tapaus, kun savolainen metsästäjä totesi tästä ajokoiransa ulkohäkistä löytyneestä vahinkolaukauksesta että ”jos haet huomenna niin ei tartte ampua”. Lola, joka kasvettuaan kolmekuiseksi ilman ihmiskontaktia ei koskaan oikein oppinut nauttimaan kaksijalkaisten seurasta, jouduttiin lopettamaan alle 2-vuotiaana kun jalan kasvainta ei lukuisista yrityksistä huolimatta saatu parannettua. Surtuani viikon Lolan kuolemaa, löysin mäyräkoiran kasvattajan jonka pentueen viimeinen poika oli vailla kotia. Siitä viikon päästä hain kotiin Kurtin, joka mielestäni on yhä maailman älykkäin, kaunein ja upein eläin. Ikävöimme Kurtia päivittäin, sen viisasta katsetta ja tilannetajua – emme remmirähinää tai pöydiltä katoavia herkkuja. Kurt muutti uuteen kotiin kaksi vuotta sitten, kun Käytännön Mies lähti Skotlantiin jonne ei voi lentää lemmikkien kanssa. Onneksi Kurtilla kävi munkki ja tuo komea alfauros pääsi parhaaseen mahdolliseen kotiin. Ja Rambo, joka otettiin eroahdistuneen Kurtin kaveriksi puoli vuotta Lolan kuoleman jälkeen, voi pulskasti anoppilassa. Rambo tai ystävien kesken Rane oli aina vähän sellainen lapsipuoli, rakastettu mutta silti sellainen reppana jonka sählääminen ja yleinen sekoilu kiristivät hermoja välillä liikaa. Riehakas lapsiperhearki alkoi käydä Ranelle raskaaksi ja tuo vähän yksinkertaisempi yksilö alkoi haukkua seinille ja mököttää pyykkikorin takana. Onneksi anoppilassa oli paikka toiselle mäyräkoiralle ja nyt varmaan kaikki ovat onnellisempia.

Kotimme on ollut siis koiraton kaksi vuotta, mitä nyt Simo ollut muutaman viikon sijaiskoirana ja nyt Mini, joka lähti torstaina. Kuusiviikkoisena meille tullut löytölapsi oli kyllä sydämeenkäyvän suloinen, kaikki äidinvaistot herättävä avuton raukka… siis tullessaan. Melkein kuukaudessa ruokinnalla ja rakkaudella rääpäleestä kasvoi riiviö, pitkäjalkainen demoni joka pissasi 92 lätäkköä vuorokaudessa, puri sormet, johdot ja sängyn rei’ille ja itki yöt jos en roikkunut puoliksi lattialla rapsuttelemassa pentua uneen. Kun Mini lähti uuteen, ikuiseen kotiinsa torstaina (perheen sukunimi oli Cooper, joten he olivat varmoja että Mini Cooper oli heidän kohtalonsa) me levitimme onnellisena matot lattioille, avasimme parvekkeen ovet ilman pelkoa että pentu singahtaa jalkojen välistä suoraan kolme kerrosta alas päin ja skoolasimme tinto de veranolla koiravapaan kodin kunniaksi.

Olin aivan varma, että heti kun asetumme Espanjaan otamme heti ainakin yhden kodittoman koiran pysyväksi perheenjäseneksi, mutta tämän kuukauden koirakokeilun jälkeen aloin kaivata helppoa elämää. Tai kun se ei ole helppoa ilman koiriakaan: Kyllä kolmessa lapsessa, opinnoissa, pikku projekteissa ja ihan vaan uuteen maahan opettelussa riittää tekemistä ilman, että täytyy neljä kertaa päivässä lähteä lenkille. Muistan tämän tunteen niiltä ajoilta, kun piti pukea kaksi pientä lasta neljä kertaa päivässä säätilasta riippumatta ja lähteä rattaiden kanssa kiertämään katuja vaikka olisi kuinka valvonut koko yön. Jatkuva huono omatunto ja riittämättömyys – ihan kuin sitä ei lapsiperheessä riittäisi muutenkin. Enkä tarkoita, etteikö lemmikeistä olisi suuresti iloakin, mutta näin peruslaiskana ihmisenä nuo aamukuuden heräämiset eivät tule ihan luonnostaan.

Ja vannomatta paras: Kyllä meille varmaan vielä joskus koira tulee. Juuri nyt on kuitenkin sellainen olo, että ei enää ikinä vauvoja eikä koiranpentuja kiitos, ei mitään noin sitovaa, ei ylimääräisiä velvollisuuksia kiitos. Ne ovat ihania ja suloisia, kunhan en joudu ympäri vuorokauden huolehtimaan heidän tarpeistaan. Täytyy olla vähän hullu, että näitä vapaaehtoisesti hankkii. Ja ihan varmasti se hulluus taas joskus iskee.