YSTÄVÄLLISET ESPANJALAISET

IMG_3809

Kun Chez Héléna kirjoitti kohteliaisuudesta, tai oikeastaan ystävällisyydestä, toisia ärsytti ja toiset, kuten minä, samaistuivat. Kun tässä viimeiset kaksi viikkoa ollaan oltu enemmän tai vähemmän yksin ja ilman sellaisia ”oikeita aikuiskontakteja”, niin paikallisten ystävälliset eleet ovat olleet oikea pelastusrengas etten uppoa omaan erakkomaisuuteeni. Arki muistuttaa miellyttävällä tavalla Suomesta, jossa melkein kahdeksan vuotta samalla asuinalueella kasvatti siihen, että ruokakaupassa tuli aina tuttuja vastaan ja leikkipuistossa oli aina joku, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia. Se ei tosiaan korvaa syviä ystävyyssuhteita, mutta mulle on tärkeää tuntea itseni osaksi yhteisöä – ja onneksi niin tapahtuu täälläkin.

Meidän koulupaikkojen hakuprosessi on ollut dramaattinen ja saanut suorastaan eeppiset mittasuhteet, siitäkin bloggaan joskus kun olen kypsä siihen. Kuitenkin tuon varsin stressaavan viikon aikana kohtasin todella monta ihanaa, ystävällistä espanjalaista jotka jaksoivat ja ennen kaikkea halusivat auttaa meitä, vaikka olimme kävelevä katastrofi koko porukka. Puuttui paperit tai ne olivat väärällä kielellä, olimme väärässä paikassa ja ennen kaikkea väärään aikaan – silti saimme osaksi hymyjä, kärsivällistä selittämistä ja joustamista ilman, että siitä tehtiin mitään numeroa. Kaiken sen masentavan byrokratian keskellä kohtaamamme ihmiset tekivät tilanteesta hieman miellyttävämmän. Viimeiseksi osui se taksikuski, joka tarjoutui heittämään viidenkympin automatkan viitosella nähtyään epätoivoisen ilmeeni kuultuani hinnan.

Lapset ja erityisesti nyt koiranpentu tietenkin madaltavat kynnystä keskustelulle entisestään. Koska lapsiystävällisyys itsessään ei ole ihan yksiselitteinen asia, vertailen Suomea ja Espanjaa joskus toiste, mutta yleisesti ottaen myös lapset ovat nauttineet saamastaan huomiosta ja siitä, että heitä kohdellaan ystävällisesti aikuisten toimesta. Ylimmässä kuvassa on meidän kantapaikan, lähellä sijaitsevan churrerian tarjoilija, joka jaksaa kysellä poikien nimiä, minun kuulumisiani, tarjota odotellessa lapsille vitriinistä herkut. Kuten Helenalle alkuaikoina Ranskassa, myös meille lähileipomo on pieni pakopaikka jossa voimme jutella nopeasti mistä vain ja jossa meidät tunnetaan, sekin on hauskaa. Meidät muistetaan! Olkootkin, että se on välillä henkilökunnan kauhistelua että ihan oikeastiko tulet joka päivä ostamaan eurolla kaksi patonkia, syövätkö nuo pojat niin paljon!?

Tällä hetkellä meidän sylissä kulkeva keskustelunavaus on tietenkin Mini, joka saa söpöydellään kaikki huokailemaan. Minä tietenkin käytän aina tilaisuuden hyväksi ja paatostelen koirien huonoa kohtelua, mutta kyllä siinä usein myös vitsaillaan siitä, millaista on kun on taas karvainen vauva tai mietitään millä keinoilla ylipuhua muut perheenjäsenet koiran hankintaan. Oikeastaan mulla on vielä paljon opettelemista siihen, että muistaisin toivottaa vastaantulijoille buen díat ja vähän jutustella lastenkin kanssa. Olen kyllä harjoitellut täällä ahkerasti käytettäviä ”Oy que linda!” ja ”Hola guapo!” huudahduksia ja kyllä ne varmasti kohta tulevat yhtä luontevasti kuin täkäläisiltä. Ja se helpottaa. Että vaikka emme tunne kunnolla oikeastaan ketään, saamme tuntea kuuluvamme tänne ja olevamme tervetulleita. Jos nyt ei lasketa sitä yhtä kiukkuista pikkupoikaa uimarannalla, jota vain häiritsi meidän olemassaolomme ja hän tuli huutamaan espanjaksi meille että ”Menkää vaikka Barcelonaan!”. Muuten, muuten täällä ollaan tosi ystävällisiä.

IMG_3785