LIIAN HYVÄ RUPLAN BRUNSSI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hyvät uutiset: Ruplan brunssi lienee Helsingin paras vegaaninen brunssi.

Huonot uutiset: Toiminta nykyisissä tiloissa Hesarilla (tarkalleen ottaen Helsinginkatu 16) loppuu tammikuussa, eikä tulevaisuudesta ole vielä tietoa.

Nyt kun voin vihdoin liikkua muutenkin kuin ryömien viime sunnuntain brunssin jäljiltä, haluan kertoa teille siitä kaiken. No oikeasti kerrottavaa ei edes ole kauheasti: Ruplan 23 euroa maksava brunssi, joka on erittäin kasvispainotteinen (sunnuntaina tarjonta oli karitsaa lukuunottamatta vegaaninen) on aivan mielettömän hyvä. Yhteen pöytään koottu suolainen buffettarjonta teki vaikutuksen terveellisyydellä, kauden kasviksilla ja monipuolisilla mauilla, ja käytännön asiat toimivat niin hyvin että jouduin oikein miettimällä miettimään sitä perinteistä kritiikkiä brunssiarviooni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No mistä sitten voisi valittaa? Ehkä siitä, että mm. galleriana ja pop up-kauppana toimiva Rupla ei nyt ole mikään tunnelmallisin brunssipaikka (mutta riittävän toimiva ja tilava) ja muutamissa ruoissa ottimina oli tavalliset aterimet, joka aiheutti hieman sotkua ja hidastelua linjastossa. Muuten tuntuu kuin Ruplassa olisi luettu ajatukseni, tai ainakin valitukseni muilta brunssikokemuksilta: Ruoat oli merkitty ja nimetty selkeästi, ja rasti ruutuun-periaatteella kerrottiin mille ruokavalioille ne sopivat. Ilahduttavan usein kaikki ruudut oli rastittu, jolloin ruoka sopi niin vegaaneille kuin keliaakikoille. Sen lisäksi ruokaa täydennettiin koko ajan, esimerkiksi aivan taivaallisen ihania smoothieita (vihermehumainen versio sekä marjaisempi vaihtoehto) tuotiin kannutolkulla tiskiin koko ajan, eikä mikään ruoka tai juoma loppunut kesken brunssibakkanaalien.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Omat suosikkini pöydässä, jossa oli pääasiassa kylmiä ruokia lämmintä karitsaa sekä sienimuhennosta lukuunottamatta, olivat makeudella leikittelevä linssibataattimössö sekä täydellinen pico de gallo. Valikoimaa oli riittävästi, sillä söin itseni vuosisadan ähkyyn. Bataattia ja perunaa oli käytetty runsaasti, tahnat olivat erinomaisia ja tarjolla oli kahta leipää. En kaivannut lautaselleni croisantteja enkä lohta enkä mitään perinteisiä aamiaisemmeitä kuten jogurttia, vaan kahdessa kattauksessa eli kello 11 ja 13 tarjoiltava brunssi ajoi asiansa lounasmaisena ruokaorgiana, jonka avulla voisi valmistautua vaikka talviunille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parasta olivat ehdottomasti jälkiruoat. Vegaaniseuralaisen silmät laajenivat kun hän kuuli, että ikkunalle asetetut kakut olivat kaikki vegaanisia. Itsekin olin tähän erittäin tyytyväinen katsottuani edellisenä iltana Netflixin The Game Changers-dokumentin, joka ainakin väliaikaisesti vähensi juuston- ja kalanhimoani. Porkkanakakku on ollut vuosien ajan leipomisbravuurini ja alkoi hävettää, että Ruplan vegaaninen versio oli about yhtä herkullista kuin omani, jonka salaisuus on noin puoli kiloa voita sekä sata purkkia tuorejuustoa. Vegaaninen banoffee ei eronnut eläinproteiinien avulla valmistetusta banoffeesta millään lailla. Suklaakakku oli tuhtia tavaraa, raakamarjakakkuun asti ei enää vatsalaukkuni venynyt. Jouduin kierimään kotiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruplaa on siis pakko suositella. Se oli muistutus siitä, miten hyviä ruokia saa aikaiseksi simppeleillä, kasvisperäisillä raaka-aineilla ja jos vaan voisin, vetäisin siellä kerran viikossa ruokaöverit ja sitten paastoaisin loppuviikon. Pöytä kannattaa varata ja käydä kokeilemassa omaa turnauskestävyyttään ennen vuodenvaihdetta, ja samalla toivon joululahjaksi että Ruplalle löytyisi uudet tilat ja voisin ottaa tästä brunssista itselleni perinteen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TÄLLÄ KERTAA TALLINNASSA

Tämän loppuvuoden reissut ovat selvästi risteilypainotteisia (ei nyt mennä hiilijalanjälkiin, mutta oikeasti kai päästöiltään tämä Suomenlahden ylittäminen on samaa tasoa jonkun Euroopanlennon kanssa?), sillä marraskuun alussa otin nokan taas kohti etelänaapuria. Elokuussa Tallinna teki vaikutuksen: se olikin ihastuttava yhdistelmä modernia, keskieurooppalaista hipsterimetropolia ja toisaalta sieltä täältä ränsistynyttä, neuvostonostalgiaan osuvaa pikkukaupunkia. Oli selvää, että takaisin oli tultava, jos ei mistään muusta syystä niin ruoan vuoksi, ja niinpä marraskuun ensimmäisenä päivänä nousin seuralaisen kanssa Tallink Megastariin. Laivavalinta osottautui erinomaiseksi, sillä yhteys oli kiitettävän nopea ja niin oli myös nettiyhteys, jonka ansiosta matka kului rattoisasti rästitöiden parissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viime kerralla majoituimme Swissôtelissa, tällä kertaa olimme naapuritornissa Radisson Blu Skyssa. Kerros oli sama kuin loppukesän reissussa, eli sain ihailla maisemia 21. kerroksesta. Tuossa korkeudessa yleensä myös mun korkeanpaikankammo lakkaa vaivaamasta ja olen saanut rauhassa tuijotella satamaa, jonne kummallakin kerralla on ollut näkymät. Hotellin ylin, 24., kerros oli tullut tutuksi jo viime reissulla kun söimme Lounge24:ssa, ja tällä kertaa pääsin viideksi tunniksi hemmoteltavaksi Beauty Skin Spa’han. Hotellin spa’ssa ei ole altaita vaan pieni ja intiimi tila hengailuun, maisemien katseluun ja skumpan juontiin, tavallinen sauna josta aukeaa näkymä koko vanhakaupungin yli sekä höyrysauna. Mun tomumajaani korjattiin kokovartalohieronnan, kasvohoidon ja pedikyyrin muodossa ja erityisesti kasvohoito teki ihmeitä – ei ehkä vielä silmäpusseille, siihen tarvittaisiin jo plastiikkakirurgiaa, mutta noin yleensä naamalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tälläkään kertaa en kauheasti kehdannut heilua kameran kanssa. Toisaalta marraskuinen Viro nyt ei ole yhtään sen kuvauksellisempi kuin Helsinkikään, mutta ruokia räpsin vähän kännykän kanssa. Nimittäin tällä kertaa jätettiin kulttuuririennot väliin ja keskityttiin vain ja ainoastaan syömiseen, esimerkiksi kolmetuntisen lounaan muodossa (josta olikin hyvä siirtyä jo muutaman tunnin päästä päivälliselle). Vegaaniravintola V:n ovia kävimme koputtelemassa kolmeenkin otteeseen, mutta olimme liian myöhään liikkeellä. Onneksi V:n naapurista Rataskaevulla vanhakaupungissa oli tarjolla muita loistavia ravintoloita, joissa hankkia itselleen vuosisadan ähky.

F-HOONE (1)

Rataskaevu 8:ssa sijaitsee Von Krahli Aed, jossa söimme ensimmäisenä iltana. Se itse asiassa oli mulle koko matkan lempiruokailu: perjantai-iltana oli täyttä ja sen vuoksi palvelu vähän hidasta (joskin todella ystävällistä ja mutkatonta), mutta tunnelmallisessa kellaritilassa oli hauska vakoilla muihin pöytiin. Ylläolevassa kuvassa oikealla oleva alkupalani oli niin hyvää, että nuolin lautasen puhtaaksi (no olisin halunnut, en sitten viitsinyt). Vuohenjuustokreemi (jota Virossa tunnutaan rakastavan), mansikat, paahdetut päärynät ja erilaiset pähkinät olivat vaan sellainen makujen sinfonia että uh huh. Niin monta eri sävyä, yhdessä – erittäin kohtuuhintaisessa – annoksessa! Pääruoassakaan ei ollut valittamista, ja vegaaninen voi keräsi kiitosta. Seuraavana päivänä lounastimme naapurissa Rataskaevu 16:ssa, jonne pääsimme pienen odottelun jälkeen ilman pöytävarausta. Noin yleensä ottaen opin, että Tallinnassa kannattaa tehdä pöytävaraus, varsinkin näihin suosituimpiin kasvispainotteista ruokaa tarjoaviin paikkoihin.

F-HOONE (2)

Rataskaevu 16 oli rastapäisiä tarjoilijoita myöten tyylikäs paikka, naapuriaan Von Krahlia hieman kalliimpi ja toisaalta modernimpi. Ruokalista oli jälleen yhdistelmä eurooppalaista ja virolaista keittiötä sillä slaavilaisella tvistillä, pöydässä nähtiin silakoita ja paljon juureksia, ja tietysti jälkiruoaksi pullavanukas. Pääruoaksi söin lohta, joka oli oikein okei mutta kokoon nähden hieman yläkanttiin hinnoiteltu (eli siis suomalaista hintatasoa, kun Tallinnassa muuten saa nauttia halvemmasta fine diningista). Kiitosta kuitenkin aivan supersympaattisista personoiduista viesteistä jälkiruokakahvin kera, sekä ravintolan omasta leivästä jota olisin halunnut tunkea taskuihin. Kolmen ruokalajin jälkeen oli hyvä suunnata kohti seuraavaa ruokapaikkaa, joka tällä kertaa sijaitsi Telliskiven trendikkäällä alueella.

F-HOONE

Jos jotain, niin F-Hoonetta kaikki olivat käskeneet kokeilemaan. Lauantai-iltana tämä industrialhenkinen ravintola oli täpötäynnä, ja umpikännisten suomalaisseurueiden tuijottelu kävi ihan hyvin ohjelmanumerosta. Ruoan puolesta sitten koettiin tämän matkan pettymykset: valikoima on laaja ja hinta-laatusuhteelta oikein OK, mutta mitään suuria kulinaristisia elämyksiä ei ollut tarjolla. Kaikki oli hyvää, siis maukasta ja kelvollista ja jopa kekseliästäkin, mutta sellainen yritys siitä puuttui. Reissun parhaan jälkiruoan palkinto menee kyllä F-Hooneen crème brûléelle, mutta muuten viime kerralla kokeiltu Kivi Paber Käärid pysyy kyllä omana suosikkinani tässä korttelissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tallinna on siis se paikka, minne aion jatkossakin matkata kun haluan vähän treat myself-aikaa. Hintataso on sen verran matalampi Suomeen verrattuna että hieronnat ja hoidot eivät kirpaise ja ruoka on loistavaa, ja vaihtoehtoja paljon – useamman ruokalajit yhdellä viinilasillisella olivat joka aterialla viidenkympin luokkaa. Näissä nuoremmissa ja kansainvälisissä paikoissa palvelu on poikkeuksetta ollut hyväntuulista ja lämmintä, vaikka sitten muualla saattaa vastaanotto olla hieman tylympi. Että Tallinna, I’ll be back!

TESTISSÄ BASBAS MAISTELUMENU

Aina välillä kokeilen jotain uutta ja syön muuallakin kuin brunssibuffeteissa. Tällä viikolla tuli mahdollisuus vihdoinkin päästä testaamaan Baskeri & Basso, tai tuttavallisemmin BasBas; Tehtaankadulla jo neljän vuoden ajan jonkinlaista kulttimainetta nauttivan bistro, joka tuntuu olevan aina täynnä. Ystäväni juhli syntymäpäiväänsä ja oli varannut meille tunnelmallisen kabinetin, jossa kolmen tunnin ajan pöytään kannettiin erinomaisista aineksista valmistettuja annoksia. Itse ravintolatilan läpi tuli kuljettua vain vessamatkoilla, mutta se vaikutti erittäin viihtyisältä, jopa kauniin kodikkaalta: paikka oli viimeistä penkkiä myöten varattu mutta melutaso pysyi kohtuullisena ja fiilis oli lämminhenkinen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Siikaceviche kurkkuliemellä ja pikkelöidyillä sinapinsiemenillä

53 euroa maksanut maistelumenu sisälsi kierroksen alkupaloja, väli- ja pääruoan sekä jälkiruoan. Erityistä kiitosta täytyy keittiöön antaa siitä, että ruokarajoitteet otettiin huomioon erittäin hyvin, tarjoten useampia vaihtoehtoisia pieniä annoksia alkupaloilla ilman, että tuli sellainen olo että erityisruokavaliota pitäisi pyydellä anteeksi. En tiennyt etukäteen yhtään mitä odottaa, nimittäin ruokalistaa ei löytynyt netistä. Raaka-aineiden ehdoilla mennään, ja toisaalta oli kiva kerrankin heittäytyä. Nyt tuli testattua monta sellaista ruoka-ainetta, joista normaalisti kategorisesti kieltäytyisin. Ja yllätyin positiivisesti!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Myskikurpitsaa ja mm. salvialla maustettua vuohenjuustokreemiä – nam!

Alkupala-annokset jaettiin kristillisesti pöytäseurueen kesken. Yleensä tämä ärsyttäisi mua. Ehkä se johtuu siitä että olen ainoa lapsi enkä tykkää jakaa ruokaani, tai sitten siitä että usein tietty ruokalaji nousee koko porukan suosikiksi ja sitten siitä käydään psykologista taistelua kursailun ja salamyhkäisen kahminnan muodossa. Nyt kuitenkin pöytä oli niin täynnä vateja ja kulhoja, että kenenkään mieltä ei tietääkseni jäänyt kaihertamaan ruokien jakaminen. Kasvissyöjät saivat burrataa (mozzarellasta jatkettua juustoa) mintulla ja sekasyöjät tartaria, seurueen odottaja oman bruchetan ja koko jengin kesken jaettiin siikaceviche, myskikurpitsamuhennos ja paahdetut ruusukaalit bearnaisekastikkeella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tässä oli ruusukaaleja ja bearnaisekastiketta

Nyt se illan iloisin käännytys: olen ollut vannoutunut ruusukaalien vihaaja, mutta nyt ne oli niin maukkaaksi paahdettuja ja ihanassa bearnaisekastikkeessa uitettuja etten voinut kuin rakastaa. Myös kirveliöljyllä käsitelty siikaceviche teki vaikutuksen: raaka-aineiden laadukkuus oli kantava voima läpi koko aterian, ja juuri tällaisissa annoksissa materiaalien korkea taso pääsi parhaiten esiin. Yksi ehdoton kehujen aihe näin astiafriikin näkökulmasta olivat kauniit tarjoiluastiat ja lautaset, jotka olivat kaikki leikkisästi eri sarjaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Väliruoaksi pöytään kannettiin pastaa: parmesaanilla ja pinjansiemenillä höystetty basilikataglioni. Pasta valmistetaan kuulemma aina paikan päällä aamuvuorolaisen toimesta (väistämättä mietin onko pastanvalmistusnakki palkinto vai rangaistus?). Annos ei missään nimessä ollut huono, mutta melko mitäänsanomaton se oli. Saatoin todeta kliseisesti, että tällaisen osaisin valmistaa itsekin. Tai en ehkä minä, mutta äitini kyllä. Pääruoaksi valitsin kalan ja lihan (flank steak neulapapujen kera) välillä kalan, joka oli tällä kertaa paistettua kuhaa piparjuuri-beaurre blancilla, kyssäkäälillä, ruohosipulilla, lehtipersiljalla, tillillä ja tilliöljyllä ryyditettynä. Kuha itsessään oli täydellisesti valmistettua ja vaikka yleensä jätän paistetun nahan lautasen reunalle, nyt se oli miellyttävän rapeaa. Ikävä kyllä lisukkeen suhteen mulla kävi huono tuuri, sillä en ole mikään tillin fani. Tilli dominoi annoksen muita osia niin vahvasti, että ne jäivät syömättä. Jos ei ole henkilökohtaista ongelmaa tillin kanssa, varmasti nauttii siitäkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Basilikataglioni, parmesania ja pinjansiemeniä.

Ja kuten ehkä olette huomanneet, arvostan jälkiruokia todella korkealle. Johtuu varmaan siitä, että olen kauheassa sokerikoukussa ja säilyttääkseni toimintakykyni tarvitsen tasaisin väliajoin sokeria. Nyt ikävä kyllä jälkiruoka oli aterian heikoin lenkki: mstaherukkasorbetin kanssa tarjoiltu maitosuklaa pot de crème oli korkeintaan keskinkertainen jälkiruokakokemus. Pirteä mustaherukkasorbetti ei kummarrellut ketään, mutta maitosuklaa pot de crème muistutti erehdyttävästi sellaista 90-luvun alun mietoa suklaakiisseliä. Näiden ruokien perusteella sanoisin, että keittiö on parhaimmillaan juuri tuoreiden, korkealuokkaisten raaka-aineiden kanssa, ja me transrasvojen ystävät joudumme syömään epäterveelliset lohturuoat toisaalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Jälkiruoka: maitosuklaa pot de crème ja mustaherukkasorbetti

Palvelu pelasi koko illan erinomaisesti, ja se oli ystävällistä ja asiantuntevaa. On ehkä makuasia, kuinka paljon selostusta ja seuraa henkilökunnalta kaipaa: itse olen sitä koulukuntaa, joka mieluiten välttelee ihmiskontakteja ja myös ravintolassa tykkää tulla jätetyksi omaan rauhaansa (kerron kyllä oma-alotteisesti jos ei maistunut), mutta valtaosa pöydästämme oli ihastuneita läsnäolevaan ja persoonalliseen palveluun. Itse voin kyllä kiitellä erikseen sitä, että kun en näillä univajeaivoillani muistanut ruokalistasta jälkikäteen juuri mitään niin sain nopeasti erittäin yksityiskohtaisen ja ystävällisen sähköpostin jossa koko kattauksemme käytiin läpi. Ilman hänen apuaan tämä postaus kuulostaisi samalta kuin se, kun kysyn lapsiltani mitä koulussa oli ruokana. ”Jotain vihreää”. ”Oli se varmaan kalaa”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maistelumenu itsessään oli mielestäni hinta-laatusuhteeltaan hyvä: raaka-aineet olivat ensiluokkaisia, ruokaa oli runsaasti ja sitä valmistettiin kaikille syöjille sopivaksi. Jos nyt jostain pitää lompakkonsa puolesta purnata niin tämä suomalaisten ravintolaviinien hintataso: tiedän, että en ole ehkä maksukykyni puolesta parasta kohderyhmää mutta kun viinipullo on melkein kuusikymppiä, ollaan mun kipurajani yläpuolella – vaikken edes joisi koko pulloa yksin, ehheh. Tiedän toki, että katteet eivät mene vain räkäisesti matkalla pankkiin nauravien ravintoloitsijoiden taskuun mutta olisin kyllä itse paljon avokätisempi ravintolassakävijä jos ensin saisin juoda itseni sopivaan hiprakkaan kohtuuhintaisilla viineillä. Vaikka monella ystävälleni BasBas tuntuu olevan jo lähes jokaviikkoinen vakiokohde, itselleni tämä oli harvinaista herkkua. Vaikkei ihan omien ravintolakokemusten kärkijoukkoon noussutkaan niin kyllä jokaisen kulinaristin kuitenkin kannattaa käydä omin makunystyröin kokemassa mistä on kyse.

MY WEEK

Sellaiset klassiset my week (tai jos sattuu elämään oikein jännittävää elämää niin my day!)-postaukset on aina tuntuneet musta sellaiselta vähän väkisin väännetyltä sisällöltä kun ei muuta kirjoitettavaa ole. No, nyt ei ole muuta kirjoitettavaa joten tässä tällainen my week-postaus. En ehkä suosittele lukemaan, mutta toisaalta jos nyt tänne asti tulit ja aloitit niin anna mennä loppuun asti.

MAANANTAI

Maanantai valkeni kansainvälisillä vesillä. Tai okei, itse asiassa oltiin jo varmaan Suomen aluevesillä ja jos ei Suomen niin sitten Ruotsin. M/S Romantic-faniristeily oli paluumatkalla, ja maanantain puolellakin bailattiin aamuviiteen asti, jatkot hyttikäytävässä. Eihän tällainen ikäihminen kestä kahden päivän biletystä, aamulla parin tunnin yöunilla oli aika rapsakka olo aamiaisbuffassa itse kullakin, kuten kuvista näkyy. Mutta samalla oli sellainen hihityttävä olo (okei, olin varmaan vielä vähän hiprakassa kun saavuttiin satamaan), ihan kuin olisi ollut sellaisessa superintensiivisessä aikuisten leirikoulussa, jonka ei olisi halunnut loppuvan. Toki oman terveyteni kannalta kaksi päivää oli tasan maksimi moiselle sekoilulle. Muiden valuttua omiin juniinsa ja busseihinsa ja viharatikoihinsa jäin pariksi tunniksi tekemään töitä terminaaliin, josta vielä raahauduin yrittäjyysaiheiseen haastatteluun. Horkasta huolimatta oli suorastaan luova krapula, ja oivalsin parituntisen haastattelun aikana että ihan oikeasti yrittäjyys on jotenkin tosi kivaa juuri nyt – varsinkin, kun ei tarvinnut lähteä laivalta suoraan sorvin ääreen. Via Tribunalin pizzan kautta pääsin vielä yhdeksi yöksi piiloon lapsilta, ja olinkin toki mitä viehättävintä seuraa kun vuoron perään nukahtelin kesken lauseen ja jos hetkeksi satuin tokenemaan sieltä hämärän rajamailta aloin heti ulvoa että ihan varmasti kuolen tähän kankkuseen.

TIISTAI

Oli yhä krapula, mutta neljän päivän lapsivapaan jälkeen oli niin ihana nähdä omat tyypit, joista yksi oli kipeänä kotona koiran kanssa kun muina tuhkimoina palasin kotiin just ennen kello kahtatoista. Päivällä, toki. Arkeen paluu olikin töitä ja Skype-palavereita, pyykkäämistä, sellaista metapakkaamista eli tuijotin kaikkia tavaroitani ja hoin itselleni että ei helvetti, viikon päästä on muutto, mihin mä tän kaiken roinan tungen.

KESKIVIIKKO

Pitkästä aikaa sellainen päivä että elämä jos ei hymyillyt niin vienosti vähän vinkkasi silmää, että hei, saatat selvitä – kunhan et enää ikinä juo uudestaan. Perusduunipäivä, joskin keskimmäisen lapsen saikkuilu tarjosi vähän ylimääräistä taustamelua työpuheluille. Keskiviikkoon kuului myös henkistä valmistautumista torstaihin, joka on yleensä meidän taloudessa se viikon raskain päivä tiukan aikataulun takia. Aloitin myös katsomaan Netflixistä Unbelievable-sarjaa, joka oli virhe, koska sarjaan jäi tietenkin koukkuun ja olenkin katsonut sitä sitten loppuviikon yöunien kustannuksella.

TORSTAI

Sain vihdoin työskennellä hetken ylhäisessä yksinäisyydessäni kun jokainen lapsukainen oli vihdoin kunnossa, ainakin nyt tämän muutaman päivän ajan. Hain keskimmäisen koulusta, ja suuntasimme heti kaupunkiin toimintaterapiaan. Toimintaterapian ajan olen yleensä treffaillut tuttuja Hakaniemen hipsterkahviloista mutta tällä kertaa olin tekevinäni töitä, mutta oikeasti otin selfieitä Leipätehtaan tiloissa:

P9265241.jpeg

Sen lisäksi luin lehdistä (eli siis netistä) Estonia-artikkeileita, joita olen jostain syystä suurkuluttanut koko viikon: en tiedä johtuiko se M/S Romantic-risteilyn jälkitärinöistä mutta ihmiskohtalot aiheuttivat isompaa ahdistusta kuin pitkään aikaan. Sitten roudasin kiireellä lapsen kotiin ja vaihdoin lennosta kuopukseen, jolla oli taidekerho puolen kilometrin päässä kotoa. Puolitoistatuntisen taidekerhon aikana juoksin (ihan kirjaimellisesti) koiran hoitoon Pasilaan ja ehdin ihmeen kaupalla takaisin muutamaa minuuttia ennen taiteilun päättymistä.

PERJANTAI

Heräsin päivään poikkeuksellisesti 34-vuotiaana. Mitään synttärispektaakkelia ei tarjoiltu, vaan söimme reippaan aamupalan ja lähdin isojen poikien mukaan koululle, jossa oli kahden tunnin ajan ”kodin ja koulun päivä”, eli me vanhemmat jupistiin seinänvierillä, itkettiin kahvin perään ja yritettiin salaa lukea työmeilejä ilman että opet huomaa. Sen jälkeen yritin tehdä kotona töitä, mutta oikeasti varailinkin lomia ensi keväälle. Roudasin lapset mummolaan yhdeksi yöksi ja lähdin itse palkitsemaan itseni vanhenemisesta Collage Clubin paperikukkatyöpajaan, jossa kolmen tunnin liimailun lopputuloksena oli yksi paperiruusu. Siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi olin tosi onnellinen! Tämän jälkeen lähdin kohti Antiokia Atabaria, jossa oli tarkoitus tavata ystäviä synttäri-illallisen merkeissä. Olin tehnyt pöytävarauksenkin, johon en  ollut saanut vastausta, mutta kun pääsimme paikalle oli ravintola pimeänä ja ovessa lappu. Siis tyhjä A4:n arkki, jossa ei ollut mitään tekstiä. Tämä tietty vähän nauratti: ilmeisesti termi ”lappu luukulle” oli otettu varsin sanantarkasti, vaikka mukavaa tietty jos vähän olisi kerrottu onko kyseessä konkurssi vai joku perus loma. Onneksi naapurikorttelin meksikolaisesta Pueblosta löytyi tila. Sain monta mojitoa, ihania lahjoja ja nähdä elämäni tärkeitä ihmisiä. Ja palattuani vikalla metrolla kotiin sen sijaan että olisin levännyt, katsoin Netflixiä.

LAUANTAI

Piti pakata, mutta oikeasti purinkin laatikoita jotka on olleet avaamatta vuodesta 2017 (ja ne on siis kulkeneet 8000 kilometriä ympäri Eurooppaa). Teki mieli vain kiljua, että miksi olen säästänyt kaiken maailman lippulappusia, olihan se Varkauden vesitorni sellainen elämys että varmaan ilman pääsylippuakin muistaisin sen loppuelämäni. Sitten lähdin hakemaan lapset hoidosta ja kotimatkalla todettiin, että pakko hakea kirjastokortti keskimmäiselle, koska maanantaina kirjastobussi tulisi koululle, ja Oodissa todettiin että pakko  kai tässä on mennä ihan itse kirjastoonkin. En meinannut millään saada lapsia raahattua sieltä ulos, mutta jotain hyviä kiristyskeinoja kai keksin kun lopulta selvittiin kotiin ja loppupäivän kokkailin, pakkailin ja kirosin hamsteriluonnettani. Käytiin vieläpä kaveriperheen luona lettukesteillä, eli minä istuin ja valitin jotain oman elämäni suurta epäkohtaa samalla kun ystäväperheen äiti ruokki kuusi lasta.

P9285276.jpeg

SUNNUNTAI

Olin luvannut lapsille retken Itä-Pasilaan, en suinkaan upean ja ainutlaatuisen arkkitehtuurin takia vaan koska Piipoon legotapahtuma Messukeskuksessa. Maksoin 42 euroa meidän neljän hengen sisäänpääsystä ja hetkeä myöhemmin kolmisen kymppiä pullasta, kahvista ja kolmesta hodarista sekä mehusta ja olin ihan romuna alle tunnissa. Tapahtumahan oli tosi hauska, jos pitää legoista, sietämättömästä ihmispaljoudesta ja siitä, että kadottaa koko ajan näköyhteyden lapsiinsa. Melutaso oli sellainen, että korvissa soi vielä nyt illallakin, ja jopa mun omat mölyapinani alkoivat uupua siellä tuhansien ihmisten synnyttämään äänivyöryyn (lauantain kävijämäärä oli kuulemma 7000 enkä usko että sunnuntai ainakaan kovin kauas kakkoseksi jäi). Sen jälkeen olen syönyt, purkanut ja pakannut ja esitellyt asunnon sympaattisille nuorille kundeille, joilla selvästi taas yläkoulun ehkäisyvalistus alkoi muistua mieleen kun ne näkivät tämän meidän kolmioon sijoitetun legotapahtuman ja kaikki Ninjago-kalsarit ripoteltuna pitkin asuntoa. Sellainen viikko. Haluaisin ajatella että ens viikko ois jotenkin rauhallisempi mutta luvassa on nyt ainakin yks muutto ja pari leffareissua ja ruokapiiriä ja ehkä sit joku uusi sarja Netflixistä?