PERINTEINEN FAZERIN BRUNSSI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Päädyin taannoin brunssille Kluuvikadun Fazerille, jolla on oma kannattajakuntansa ja suoranainen kulttimaine – siinä määrin, että pitää kai olla kiitollinen että sai paikan ilman pöytävarausta. Moni epätoivoinen jäi rannalle, joskin paikan ystävällinen (ja alimitoitettu) henkilökunta kiltisti antoi vinkkejä lähiseutujen brunssipaikoista. Tämä ei ollut ensimmäinen, eikä varmaan viimeinenkään kerta Fasulla, mutta ei se ihan omaksi brunssisuosikiksi taivu. Tämä tietenkin on ehkä vähän epäuskottava lausunto, ottaen huomioon että tuolla brunssilla söin niin paljon että seuraavat päivät menivät sulatellessa ja ruokailun loppuvaiheessa en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, että miksi teen itselleni näin.

Otetaan taas vanha kunnon hampurilaismalli käyttöön mitä tulee brunssiarvioon, ja aloitetaan kehuista: Ihan ensimmäiseksi pitää ylistää juomatarjontaa. Ottaen huomioon miten paljon purnasin Sunnin mehulasillisen hinnasta, voin kehua että Fazerilla tarjonta oli kertakaikkisen hyvä: mehua, itsetehtyä lemonadea, terveellistä smoothieta ja teetäkin kahta eri tyyppiä. Plussaa ehdottomasti todella maukkaasta tuorepuurosta, eikä oikeastaan mauissa ollut muutenkaan mitään vikaa, ainakaan mitään pahanmakuista en lautaseltani löytänyt. Letut, hillolla ja kermavaahdolla tietenkin, ovat sellainen päätös brunssille ettei tarvinnut edes katsella kakkupöytään (jossa tällä kertaa näytti olevan mansikkakakkua, joku marjainen moussekakku ja konvehteja, jotka luultavasti olivat jotain ananaksenmakuisi hylkiöitä joulupakkauksista). Seura kehui skagenia, ja sanoisin että ähkyn perusteella yleisarvosana kohoaa jonnekin kasin pintaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta eihän se olisi kaupungin kiertävä brunssikriitikko (tai brunssikuningatar, arvonimi, jota aion suuresti vaalia!) jollen keksisi valitettavaa. Fazerin brunssilla tarkastajan silmiin osui ikävän paljon korjattavaa. Hinta 25,90 euroa on yläkanttiin kattauksen huomioon ottaen. Ylipäänsä tuli hieman olo, että nyt ahnehditaan. Enkä tarkoita siis asiakkaita tiskillä vaan konseptia, jossa paikka oli koko ajan ääriään myöten täynnä, ruoille sai jonottaa ja jatkuvasti joku oli loppu – letut (!), salaatti, ottimet, lautaset. Rauhallista brunssitunnelmaa ei siis kannata Fazerilta etsiä, paitsi jos sattuu osumaan paikalle jonakin niistä kymmenestä päivästä jolloin Suomessa tarkenee syödä ulkona.

Logististen ongelmien lisäksi harmitti ruokien huono merkkaus. Kun henkilökuntaa oli muutenkin liian vähän suhteessa suosioon, oli tylsä käydä nykimässä hihasta sen osalta onko missäkin ruoassa lihaa tai kanaa. Listalle oli kiltisti merkitty gluteenittomat ja laktoosittomat jutut, mutta mikään vegetaristin unelmabuffet Fazerin kattaus ei valitettavasti ollut. Uskon, että lihansyöjät saavat paljon parempaa vastinetta rahoilleen, vaikka toistan vielä kerran: ei jäänyt nälkä. Uskon, että niille jotka eivät fiilistele eksoottisia tahnoja tai vegaanivaihtoehtoja, tällainen brunssi-instituutio on nappivalinta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Fazer on perusvarma, se tuskin koskaan pettää. Ei hifistelyä, jos nyt ei halua nuudelisalaattia ja pinaattia sisältävää smoothieta sellaiseksi laskea, mutta kylmäsavulohen ja munakokkelin kaltaisia klassisia aamupalajuttuja. Ja hirveä ryysis, että pistäkää pöytä varaukseen jos aiotte piipahtaa. Tai viettää esimerkiksi kaksi tuntia syöden noin seitsemän lautasellista eri ruokalajeja, ja sen jälkeen vielä vähän mutisten kuinka lettuja piti odottaa viisi minuuttia….

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PALVELU PELASTAA, TAI PILAA

Olen tehnyt asiakaspalvelutöitä 18 vuoden ajan, ja ollut muuten joskus itsekin ravintola-alalla. Esimerkiksi tarjoilijana Forrest Gump-elokuvista inspiroituneisiin Bubba Gump Shrimp Co.-kala- ja äyriäisravintolaketjun paikassa Cancúnissa. Koska olimme kaverieni kanssa luultavasti maailman ainoat ihmiset, jotka lähtevät Meksikoon tehdäkseen laittomasti töitä, jouduimme pinnistelemään hyvien tippien puolesta. Muuta meille ei nimittäin maksettu, toki katkarapuja hyvällä henkilökunta-alennuksella. Erityisesti jenkkien suosimalla turistialueella suosittiin amerikkalaista palvelukulttuuria, ja se tietenkin tuotti meille perusjäyhille suomalaisille vähän vaikeuksia. Eikä se leveä tekohymy toiminutkaan kuin Meksikon pohjoisesta naapurista tulleisiin, eurooppalaiset asiakkaat näyttivät aina pakokauhuisilta kun me tarjoilijat ilmestyimme kesken aterioinnin pitämään pakollista tietovisaa pöytäkunnalle (”mistä materiaalista Luutnantti Danin jalka on tehty!?”), eivätkä tietenkään jättäneet tippiä kuin korkeintaan pari pesoa. No, se siitä muisteluhetkestä, palataan 2010-luvulle.

Suomessa on mun mielestä ollut jo vuosien ajan todella hyvä palvelukulttuuri, jossa huonot kokemukset alkavat olla ikävä poikkeus. Rentouden taso toki vaihtelee, jossain paikassa ollaan vähän jäykempiä ja toisaalla palvelu on sitten sellaista raukean letkeää, mutta yleensä ottaen esimerkiksi taannoisen Viron vierailun jälkeen on taas arvostanut luontevaa, henkilökohtaista ja sellaista aidon välittävää otetta asiakaskohtaamisiin. Vaikka olen muuten äärimmäisen anteeksiantava persoona, niin huonon palvelun kohdalla olen pitkävihainen – vaikka kyseessä saattaakin olla vain yksittäisen ihmisen huono päivä. Esimerkiksi en aio kolmatta kertaa syödä kaikkien aikojen lempiravintola-annostani Barcelonassa (ei nyt mennä siihen että en tiedä edes menenkö enää koskaan Barcelonaan…) koska viime kerrasta jäi paska maku suuhun muunkin kuin raa’an tonnikalan takia.

P8154616.jpg

Viime torstaina sain taas mahtavaa, joustavaa palvelua Tannerissa. Olin himoinnut lounaslistalta bongaamaani lohiannosta koko viikon, mutta tiesin virallisen lounastarjoilun päättyvän samaan aikaan kun piti olla jättämässä lasta naapurirakennuksessa ohjatulle tunnilleen. Kävin kuitenkin kysymässä etukäteen, voisinko maksaa ruoan ja tulla syömään sen kunhan olen vapautunut jälkikasvusta. Ja se sopi. Ja ruoka oli herkullista, mutta sitäkin parempi fiilis jäi sellaisesta hyväntuulisesta can do-asenteesta, että mun erikoistoiveestani ei ollut suurta vaivaa ja homma toimi taas upeasti. Olen kehunut Tanneria aiempien kokemusten perusteella (niin aamupala, brunssi kuin illallinenkin) ja nyt voin jo aika varmuudella sanoa, että palvelu pelaa.

Nyt mua oikeastaan kiinnostaisi kuulla suosituksia muista Helsingin ravintoloista, jossa saa tuntea itsensä toivotuksi vieraaksi. Kuninkaallista kohtelua en odota, mutta pidän paikoista joissa henkilökunta vähän heittäytyy. Huomaan, että itse päädyn aina samoihin ravintoloihin syömään jo ihan laiskuuttani. Tosin esimerkiksi viime viikonloppuna nopeasti syöty lounas Herttoniemen paikallisessa eli Treffi Pubissa, jonka hintataso ei aivan istu Itä-Helsinkiin, oli taas osoitus siitä että yleistyksiä ei voi tehdä: sain niin ystävällistä, reipashenkistä palvelua kuin apaattistakin tarjoilua, josta tuli sellainen fiilis että tarjoilijan on jokaisen asiakaskontaktin jälkeen vedettävä äkkiä shotti naamaan että selviää seuraavasta ”no maistuuks se?” mutinasta. Omat lempparit saa ehdottomasti paljastaa!

SITTENKIN IHAN KIVA GIBRALTAR

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulla on aina, tai siis nyt lähes neljän vuoden ajan kun olen jollain tapaa joutunut olemaan tekemisissä tämän minivaltion (joka toki virallisesti on Iso-Britannian merentakainen alue) kanssa niin sellainen viha-rakkaussuhde koko paikkaan. Rajanylitys, kiitoradan yli kävely ja kapeilla, kaoottisilla kaduilla sukkulointi on olleet mun mielestä aina turhaa stressiä, olen myös syvästi vihannut paikallisten holtitonta ajotapaa ja mitä tulee noihin reilu 30 000 gibraltarilaiseen, jotka tietysti tunnen kaikki henkilökohtaisesti, niin kansakuntana heissä yhdistyy mielestäni espanjalaisten ja brittien huonot puolet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesällä kuitenkin vietin ensimmäistä kertaa vähän enemmän aikaa Gibraltarilla, oikeastaan useamman päivän poistumatta rajan toiselle puolelle vanhaan kotikaupunkiin La Líneaan. Ja yllättävää kyllä, aloin pitää Gibraltarista – eli ”Gibistä”, kuten sitä tulee joskus laiskasti kutsuttua. En edes kiivennyt lempipaikkaani vuorelle, koska nykyään ei-gibraltarilaiset kävelijätkin joutuvat maksamaan viitisen puntaa pääsymaksua vuorelle, joka on luonnonpuisto. Tämä ongelma on toki periaatteellinen: en vain aio maksaa siitä että hikoilen kaksi tuntia ylös kivistä mäkeä. Tämän takia en vieläkään ole kokenut Gibraltarinvuoren toisella puolella laskeutuvia Mediterranean Stepsejä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun olin Gibraltarilla, kävin Europa Pointilla ihailemassa auringonlaskua ja heräsin aamuviideltä kävelläkseni Sandy Baylle katsomaan auringonnousun. Molemmat olivat upeita kokemuksia. Oikeastaan Gibraltar onkin parhaimmillaan juuri tuossa välissä, kun turistit ovat kadonneet katukuvasta ja jäljelle jää se hiljaisuus (tai rahtilaivojen ja kirkonkellojen ja lokkien äänet). Keskusaukiolla, Casemates Squaren, ja turistialue Ocean’s Villagen kulmilla on kyllä yölläkin hieman hulinaa, mutta pääasiassa tuolla niemenkärjellä saa kulkea ihan omassa rauhassaan. Vastaan saattaa tulla kulkukissoja ja jos nyt oikein hyvä (tai huono, riippuu hieman keneltä kysytään) tuuri käy niin vuorelta pizzan perässä alas laskeutunut apina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen jakanut menovinkkejä Gibraltarille aiemminkin, joskin en oikein osaa suositella sieltä muuta kuin vuorta ja apinoita, ehkä delfiinisafaria ja kärjen näkymiä Afrikkaan. Muuten se on mulle yhä omituinen vuori, jossa erityisen kiehtovaa on keskeltä pääväylää kulkeva kiitorata ja itseäni jollain tavalla aina viehättävä rajanylitysliikenne: Espanjan puolelta saapuu joka aamu tuhansia työntekijöitä niin nettipelifirmoihin kuin palveluammatteihin, ja kello viidestä seitsemään sama lauma vaeltaa takaisin Espanjan puolelle. Ihmiset ajavat skoottereilla ja sähköpotkulaudoilla, henkilökortit heiluvat kaulassa – se on jatkuvaa kahden maailman välillä seilaamista.

Gibraltarin ruokatarjonta ei vieläkään ole mitään tajunnanräjäyttävää, mutta siellä on muutama iloinen poikkeus: Main Streetin (keskeisin ostoskatu, ette voi erehtyä) loppupäähän, melko lailla heti Marks & Spencerin pienen tavaratalon perään, on perustettu ihana artesaanisuklaataivas, jossa on leivoksia, maailman parhaita suklaapalloja ja törkeän hyvää kahvia. Chök Gibraltar kuuluu samaan konseptiin barcelonalaisen suklaaleipomon kanssa. Viettäessäni omaa aikaa Gibraltarilla, kävin syömässä kolme kertaa viikon sisällä vegaaniravintola Kasbarin kasvishampurilaisen joka yksinkertaisesti pesee erinomaisuudessaan lihaversiotkin. Olen aina vähän väheksynyt vegaanijuustoja mutta nyt oli niin maukas cheddar ja mehukas pihvi, että se olisi mennyt läpi kelle tahansa vannoutuneelle heterolihansyöjäkäppäukollekin. Ocean’s Villagesta löytyy yhä perusturvallisia ketjupaikkoja kuten Wagamama ja Pizza Express.

Oikeastaan kaikki Gibraltarin neuvot on tässä. Jos menette, tehkää turistijutut. Menkää köysihissillä tai turistitaksilla vuorelle, ihailkaa apinoita ja maisemia, ostakaa hajuvettä ja halpaa viinaa Main Streetiltä. Muistakaa passit ja se, että punnan vaihtokurssi on aika kamala – kannattaa käyttää korttia tai vaihtaa jo rajalla rahaa, mutta älkää ainakaan maksako euroilla kaupoissa. Jos jäättekin pidemmäksi aikaa niin ehkä saatte nähdä ripauksen sitä millaista on elää 6,5 neliökilometrin alueella kummallisessa riippuvuussuhteessa Espanjaan, tosiaalta monen eri kulttuurin keskellä. Ihan oikeasti odotan ensi kesällä jo sitä, että voisin ainakin muutaman yön viettää taas Gibraltar-kuplassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MATKA ILMAN VALOKUVIA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vietin viikonlopun Tallinnassa. Se oli enemmän kuin tervetullut irrotus arjesta, just sellainen kuin tällaisen miniloman lähikaupunkiin (tai -maahan) pitäisi ollakin. Ja siellä ei tullut kuvattua yhtään. Tai kaikki matkalla napsitut kuvat löydätte tästä postauksesta. Kukaan ei kieltänyt kaivamasta kameraa laukusta, mutta nyt oli sellainen matka ettei kuvakulmien etsiminen tai selfiet sopineet tilanteeseen lainkaan. Pari kertaa kyllä kirpaisi, kun eteen kannettiin joku oikein upean näköinen annos – toisaalta söinpähän ruokani aina lämpimänä. Ja tuli muuten syötyä. Palasin kotiin ainakin kaksi kiloa painavampana mutta myös erittäin levänneenä, tyytyväisenä ja valmiina lähtemään koska vain uudestaan Tallinnaan herkuttelemaan.

Majoituin Swissôtel Tallinassa, jonka 21. kerroksesta oli hienot näkymät. Palvelu oli ehkä hieman jäykähköä (toisaalta, tämän voisi sanoa kaikkien kokemuksien perusteella lukuunottamatta Mekkin poikkeuksellisen sydämellistä tarjoilua), mutta kiitosta täytyy antaa erityisesti tyynyvalikoimalle. Sängystä löytyi ainakin kuutta eri sorttia tyynyä ja niillä kaikilla oli oma funktionsa. Vau. Hotellin kylpylässä oli erinomainen tunnelma, hyvä höyryhuone, hieman liian kuuma sauna ja allas, jonka lämpötila oli täydellinen sammakkouintitaitojen esittelyyn. Hotellin ravintoloissa en syönyt edes aamupalaa, kun se oli tarkoitus syödä aina muualla. Etsin epätoivoisesti brunssia, mutta sen löytäminen ei ollut ihan niin helppoa – hotellin henkilökunnan mukaan ”Tallinna ei nyt ole mikään brunssikaupunki”. Surkuhupaisaa oli, että Tripsterin Tallinnan brunssi-vinkkien perusteella juuri Swissôtelissa olisi pitänyt olla yksi kaupungin parhaita brunsseja (ei ole enää), ja toinen suositeltu eli Sfäär oli juuri laittanut lapun luukulle.

Mutta olkaa huoleti! En nähnyt reissulla nälkää. Ensimmäisenä iltana söin naapurihotellin Radisson Blu Sky Hotelin kattoterassilla Lounge24:ssä mainion vuohenjuustosalaatin. Postauksen ensimmäinen kuva on samasta paikasta, eli näkymät olivat kohdallaan ja varsinkin juomalista vaikuttava. Ruoka oli terveellisyydestään (vuohenjuuston lisäksi runsaasti rehuja ja jotain ohrarisoton tapaista) huolimatta loistavaa. Tämän kruunasi vanhakaupungissa syödyt artesaanisuklaat ja hyvä kahvi. Ja nousu vanhakaupungin näköalapaikalle, jossa auringonlaskussa kylpeviä terrakottakattoja kiehtovampaa oli vain seurata vakavasti poseeraavia turisteja.

Seuraavana päivänä sekosin lopullisesti – merkkejähän nyt on ollut muutenkin ilmassa – kun matkalla Telliskiven trendialueelle pysähdyin Kalamajan kauppahallille, jonka tuoreiden vihannesten, marjojen ja hedelmien tarjonta sai itkemään. Kaikki näytti niin hiton hyvälle, ja isot rasialliset vadelmia ja metsämustikoita maksoivat yhteensä neljä euroa. Harkitsin vakavasti kaljakärryn ostoa sitä varten, että voisin lastata Suomeen pakastettavaksi muutaman laatikollisen kaikkia niitä alihinnoiteltuja herkkuja. Kalamajan kauppahallista löytyi muutakin hauskaa, kuten neuvostoaikaista antiikkia, Flow-festareille sopivaa vintagevaatetta ja lukuisia pieniä ravintoloita. Erityisesti kannattaa testata Surf-kahvilan kookospalloja, joita ostin itse kaverini vinkistä: erityisesti valkosuklaakookospallo kävisi viimeisestä ateriasta.

Telliskivi oli tietenkin pakollinen pysähdyspaikka. Lukuisista potentiaalisista ruokapaikoista päädyin lounaalle Kivi Paper Käärid-ravintolaan, jossa napsin vielä aamupalalistalta hedelmäsalaattia (tietenkin vuohenjuuston kera) ja friteerattuja ricottapalloja mansikkahillolla. Kyllä, ajattelen tätä ateriaa vieläkin lämmöllä. Siitä oli erittäin lyhyt matka vastikään avattuun Tallinnan Fotografiska-valokuvamuseoon, jossa näyttelyitä oli kahdessa kerroksessa. Sen lisäksi katolla on kasvisruokaan painottuva ravintola ja alhaalla kahvila.  Fotografiskasta jäi hieman ristiriitainen olo. Se tuntui olevan ensisijaisesti suomalaisturisteille suunniteltu kokonaisuus: museossa on suomalainen kuraattori ja kaksi kolmesta käynnissä olevasta näyttelystä oli suomalaiskuvaajien (sivujen perusteella näyttelyitä on tosin siis neljä ja tosiaan, muistan neljännenkin kuvaajan mutta näyttelytilasta puolet oli suomalaisten kuvaajien käytössä). Sisäänpääsy 14 euroa oli yläkanttiin, mutta annan armoa: ehkä uusi museo hakee vielä paikkaansa. Ja yleisöään. Ja linjaansa. Toivon, että ensi kerralla näen enemmän eestiläistä!

Toinen ja samalla viimeinen illallinen nautittiin ravintola Mekk’issä, joka sijaitsee vanhakaupungissa ja oli silleen vähän enemmän finedining, että aloin miettiä olisiko pitänyt laittaa jalkaan muuta kuin tennarit. Tallinnan hintatasoon nähden vähän arvokkaampi enkä voi varauksetta suositella kasvissyöjille: oma paahdettu kaalini oli niin hyvää että olisin voinut nuolla lautasen jos olisin kehdannut, mutta kasvisvaihtoehtoja oli vain yksi ja vegaanisia nolla. Ruokien makumaailma oli tässä modernin eestiläisen keittiön paletissa pitkälti itään päin, mutta olikin tervetullutta vaihtelua tapaksille ja pizzalle. Sunnuntain lounas syötiin lievässä kiireessä Rotermanni korttelin Taqueriassa, jossa soi Espanjasta tuttu reggaeton, palvelu oli kunnioitettavan apaattista (sellainen välinpitämättömyys ja täydellinen intohimottomuus työhönsä vaatinee hieman harjoitusta), virgin mojito oli erinomainen esitys siitä miksi joskus kannattaa kokeilla alkoholitonta drinkkiä ja annokset olivat hyvän kokoisia. Ja siitä sitten itsekin jo aika hyvän kokoisena pyörin satamaan ja palasin päiväunia nukkuen lahden toiselle puolelle, valmiina koska vaan uudelle samanlaiselle reissulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA