LIIAN HYVÄ RUPLAN BRUNSSI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hyvät uutiset: Ruplan brunssi lienee Helsingin paras vegaaninen brunssi.

Huonot uutiset: Toiminta nykyisissä tiloissa Hesarilla (tarkalleen ottaen Helsinginkatu 16) loppuu tammikuussa, eikä tulevaisuudesta ole vielä tietoa.

Nyt kun voin vihdoin liikkua muutenkin kuin ryömien viime sunnuntain brunssin jäljiltä, haluan kertoa teille siitä kaiken. No oikeasti kerrottavaa ei edes ole kauheasti: Ruplan 23 euroa maksava brunssi, joka on erittäin kasvispainotteinen (sunnuntaina tarjonta oli karitsaa lukuunottamatta vegaaninen) on aivan mielettömän hyvä. Yhteen pöytään koottu suolainen buffettarjonta teki vaikutuksen terveellisyydellä, kauden kasviksilla ja monipuolisilla mauilla, ja käytännön asiat toimivat niin hyvin että jouduin oikein miettimällä miettimään sitä perinteistä kritiikkiä brunssiarviooni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No mistä sitten voisi valittaa? Ehkä siitä, että mm. galleriana ja pop up-kauppana toimiva Rupla ei nyt ole mikään tunnelmallisin brunssipaikka (mutta riittävän toimiva ja tilava) ja muutamissa ruoissa ottimina oli tavalliset aterimet, joka aiheutti hieman sotkua ja hidastelua linjastossa. Muuten tuntuu kuin Ruplassa olisi luettu ajatukseni, tai ainakin valitukseni muilta brunssikokemuksilta: Ruoat oli merkitty ja nimetty selkeästi, ja rasti ruutuun-periaatteella kerrottiin mille ruokavalioille ne sopivat. Ilahduttavan usein kaikki ruudut oli rastittu, jolloin ruoka sopi niin vegaaneille kuin keliaakikoille. Sen lisäksi ruokaa täydennettiin koko ajan, esimerkiksi aivan taivaallisen ihania smoothieita (vihermehumainen versio sekä marjaisempi vaihtoehto) tuotiin kannutolkulla tiskiin koko ajan, eikä mikään ruoka tai juoma loppunut kesken brunssibakkanaalien.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Omat suosikkini pöydässä, jossa oli pääasiassa kylmiä ruokia lämmintä karitsaa sekä sienimuhennosta lukuunottamatta, olivat makeudella leikittelevä linssibataattimössö sekä täydellinen pico de gallo. Valikoimaa oli riittävästi, sillä söin itseni vuosisadan ähkyyn. Bataattia ja perunaa oli käytetty runsaasti, tahnat olivat erinomaisia ja tarjolla oli kahta leipää. En kaivannut lautaselleni croisantteja enkä lohta enkä mitään perinteisiä aamiaisemmeitä kuten jogurttia, vaan kahdessa kattauksessa eli kello 11 ja 13 tarjoiltava brunssi ajoi asiansa lounasmaisena ruokaorgiana, jonka avulla voisi valmistautua vaikka talviunille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parasta olivat ehdottomasti jälkiruoat. Vegaaniseuralaisen silmät laajenivat kun hän kuuli, että ikkunalle asetetut kakut olivat kaikki vegaanisia. Itsekin olin tähän erittäin tyytyväinen katsottuani edellisenä iltana Netflixin The Game Changers-dokumentin, joka ainakin väliaikaisesti vähensi juuston- ja kalanhimoani. Porkkanakakku on ollut vuosien ajan leipomisbravuurini ja alkoi hävettää, että Ruplan vegaaninen versio oli about yhtä herkullista kuin omani, jonka salaisuus on noin puoli kiloa voita sekä sata purkkia tuorejuustoa. Vegaaninen banoffee ei eronnut eläinproteiinien avulla valmistetusta banoffeesta millään lailla. Suklaakakku oli tuhtia tavaraa, raakamarjakakkuun asti ei enää vatsalaukkuni venynyt. Jouduin kierimään kotiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruplaa on siis pakko suositella. Se oli muistutus siitä, miten hyviä ruokia saa aikaiseksi simppeleillä, kasvisperäisillä raaka-aineilla ja jos vaan voisin, vetäisin siellä kerran viikossa ruokaöverit ja sitten paastoaisin loppuviikon. Pöytä kannattaa varata ja käydä kokeilemassa omaa turnauskestävyyttään ennen vuodenvaihdetta, ja samalla toivon joululahjaksi että Ruplalle löytyisi uudet tilat ja voisin ottaa tästä brunssista itselleni perinteen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

TÄLLÄ KERTAA TALLINNASSA

Tämän loppuvuoden reissut ovat selvästi risteilypainotteisia (ei nyt mennä hiilijalanjälkiin, mutta oikeasti kai päästöiltään tämä Suomenlahden ylittäminen on samaa tasoa jonkun Euroopanlennon kanssa?), sillä marraskuun alussa otin nokan taas kohti etelänaapuria. Elokuussa Tallinna teki vaikutuksen: se olikin ihastuttava yhdistelmä modernia, keskieurooppalaista hipsterimetropolia ja toisaalta sieltä täältä ränsistynyttä, neuvostonostalgiaan osuvaa pikkukaupunkia. Oli selvää, että takaisin oli tultava, jos ei mistään muusta syystä niin ruoan vuoksi, ja niinpä marraskuun ensimmäisenä päivänä nousin seuralaisen kanssa Tallink Megastariin. Laivavalinta osottautui erinomaiseksi, sillä yhteys oli kiitettävän nopea ja niin oli myös nettiyhteys, jonka ansiosta matka kului rattoisasti rästitöiden parissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viime kerralla majoituimme Swissôtelissa, tällä kertaa olimme naapuritornissa Radisson Blu Skyssa. Kerros oli sama kuin loppukesän reissussa, eli sain ihailla maisemia 21. kerroksesta. Tuossa korkeudessa yleensä myös mun korkeanpaikankammo lakkaa vaivaamasta ja olen saanut rauhassa tuijotella satamaa, jonne kummallakin kerralla on ollut näkymät. Hotellin ylin, 24., kerros oli tullut tutuksi jo viime reissulla kun söimme Lounge24:ssa, ja tällä kertaa pääsin viideksi tunniksi hemmoteltavaksi Beauty Skin Spa’han. Hotellin spa’ssa ei ole altaita vaan pieni ja intiimi tila hengailuun, maisemien katseluun ja skumpan juontiin, tavallinen sauna josta aukeaa näkymä koko vanhakaupungin yli sekä höyrysauna. Mun tomumajaani korjattiin kokovartalohieronnan, kasvohoidon ja pedikyyrin muodossa ja erityisesti kasvohoito teki ihmeitä – ei ehkä vielä silmäpusseille, siihen tarvittaisiin jo plastiikkakirurgiaa, mutta noin yleensä naamalle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tälläkään kertaa en kauheasti kehdannut heilua kameran kanssa. Toisaalta marraskuinen Viro nyt ei ole yhtään sen kuvauksellisempi kuin Helsinkikään, mutta ruokia räpsin vähän kännykän kanssa. Nimittäin tällä kertaa jätettiin kulttuuririennot väliin ja keskityttiin vain ja ainoastaan syömiseen, esimerkiksi kolmetuntisen lounaan muodossa (josta olikin hyvä siirtyä jo muutaman tunnin päästä päivälliselle). Vegaaniravintola V:n ovia kävimme koputtelemassa kolmeenkin otteeseen, mutta olimme liian myöhään liikkeellä. Onneksi V:n naapurista Rataskaevulla vanhakaupungissa oli tarjolla muita loistavia ravintoloita, joissa hankkia itselleen vuosisadan ähky.

F-HOONE (1)

Rataskaevu 8:ssa sijaitsee Von Krahli Aed, jossa söimme ensimmäisenä iltana. Se itse asiassa oli mulle koko matkan lempiruokailu: perjantai-iltana oli täyttä ja sen vuoksi palvelu vähän hidasta (joskin todella ystävällistä ja mutkatonta), mutta tunnelmallisessa kellaritilassa oli hauska vakoilla muihin pöytiin. Ylläolevassa kuvassa oikealla oleva alkupalani oli niin hyvää, että nuolin lautasen puhtaaksi (no olisin halunnut, en sitten viitsinyt). Vuohenjuustokreemi (jota Virossa tunnutaan rakastavan), mansikat, paahdetut päärynät ja erilaiset pähkinät olivat vaan sellainen makujen sinfonia että uh huh. Niin monta eri sävyä, yhdessä – erittäin kohtuuhintaisessa – annoksessa! Pääruoassakaan ei ollut valittamista, ja vegaaninen voi keräsi kiitosta. Seuraavana päivänä lounastimme naapurissa Rataskaevu 16:ssa, jonne pääsimme pienen odottelun jälkeen ilman pöytävarausta. Noin yleensä ottaen opin, että Tallinnassa kannattaa tehdä pöytävaraus, varsinkin näihin suosituimpiin kasvispainotteista ruokaa tarjoaviin paikkoihin.

F-HOONE (2)

Rataskaevu 16 oli rastapäisiä tarjoilijoita myöten tyylikäs paikka, naapuriaan Von Krahlia hieman kalliimpi ja toisaalta modernimpi. Ruokalista oli jälleen yhdistelmä eurooppalaista ja virolaista keittiötä sillä slaavilaisella tvistillä, pöydässä nähtiin silakoita ja paljon juureksia, ja tietysti jälkiruoaksi pullavanukas. Pääruoaksi söin lohta, joka oli oikein okei mutta kokoon nähden hieman yläkanttiin hinnoiteltu (eli siis suomalaista hintatasoa, kun Tallinnassa muuten saa nauttia halvemmasta fine diningista). Kiitosta kuitenkin aivan supersympaattisista personoiduista viesteistä jälkiruokakahvin kera, sekä ravintolan omasta leivästä jota olisin halunnut tunkea taskuihin. Kolmen ruokalajin jälkeen oli hyvä suunnata kohti seuraavaa ruokapaikkaa, joka tällä kertaa sijaitsi Telliskiven trendikkäällä alueella.

F-HOONE

Jos jotain, niin F-Hoonetta kaikki olivat käskeneet kokeilemaan. Lauantai-iltana tämä industrialhenkinen ravintola oli täpötäynnä, ja umpikännisten suomalaisseurueiden tuijottelu kävi ihan hyvin ohjelmanumerosta. Ruoan puolesta sitten koettiin tämän matkan pettymykset: valikoima on laaja ja hinta-laatusuhteelta oikein OK, mutta mitään suuria kulinaristisia elämyksiä ei ollut tarjolla. Kaikki oli hyvää, siis maukasta ja kelvollista ja jopa kekseliästäkin, mutta sellainen yritys siitä puuttui. Reissun parhaan jälkiruoan palkinto menee kyllä F-Hooneen crème brûléelle, mutta muuten viime kerralla kokeiltu Kivi Paber Käärid pysyy kyllä omana suosikkinani tässä korttelissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tallinna on siis se paikka, minne aion jatkossakin matkata kun haluan vähän treat myself-aikaa. Hintataso on sen verran matalampi Suomeen verrattuna että hieronnat ja hoidot eivät kirpaise ja ruoka on loistavaa, ja vaihtoehtoja paljon – useamman ruokalajit yhdellä viinilasillisella olivat joka aterialla viidenkympin luokkaa. Näissä nuoremmissa ja kansainvälisissä paikoissa palvelu on poikkeuksetta ollut hyväntuulista ja lämmintä, vaikka sitten muualla saattaa vastaanotto olla hieman tylympi. Että Tallinna, I’ll be back!

TESTISSÄ BASBAS MAISTELUMENU

Aina välillä kokeilen jotain uutta ja syön muuallakin kuin brunssibuffeteissa. Tällä viikolla tuli mahdollisuus vihdoinkin päästä testaamaan Baskeri & Basso, tai tuttavallisemmin BasBas; Tehtaankadulla jo neljän vuoden ajan jonkinlaista kulttimainetta nauttivan bistro, joka tuntuu olevan aina täynnä. Ystäväni juhli syntymäpäiväänsä ja oli varannut meille tunnelmallisen kabinetin, jossa kolmen tunnin ajan pöytään kannettiin erinomaisista aineksista valmistettuja annoksia. Itse ravintolatilan läpi tuli kuljettua vain vessamatkoilla, mutta se vaikutti erittäin viihtyisältä, jopa kauniin kodikkaalta: paikka oli viimeistä penkkiä myöten varattu mutta melutaso pysyi kohtuullisena ja fiilis oli lämminhenkinen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Siikaceviche kurkkuliemellä ja pikkelöidyillä sinapinsiemenillä

53 euroa maksanut maistelumenu sisälsi kierroksen alkupaloja, väli- ja pääruoan sekä jälkiruoan. Erityistä kiitosta täytyy keittiöön antaa siitä, että ruokarajoitteet otettiin huomioon erittäin hyvin, tarjoten useampia vaihtoehtoisia pieniä annoksia alkupaloilla ilman, että tuli sellainen olo että erityisruokavaliota pitäisi pyydellä anteeksi. En tiennyt etukäteen yhtään mitä odottaa, nimittäin ruokalistaa ei löytynyt netistä. Raaka-aineiden ehdoilla mennään, ja toisaalta oli kiva kerrankin heittäytyä. Nyt tuli testattua monta sellaista ruoka-ainetta, joista normaalisti kategorisesti kieltäytyisin. Ja yllätyin positiivisesti!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Myskikurpitsaa ja mm. salvialla maustettua vuohenjuustokreemiä – nam!

Alkupala-annokset jaettiin kristillisesti pöytäseurueen kesken. Yleensä tämä ärsyttäisi mua. Ehkä se johtuu siitä että olen ainoa lapsi enkä tykkää jakaa ruokaani, tai sitten siitä että usein tietty ruokalaji nousee koko porukan suosikiksi ja sitten siitä käydään psykologista taistelua kursailun ja salamyhkäisen kahminnan muodossa. Nyt kuitenkin pöytä oli niin täynnä vateja ja kulhoja, että kenenkään mieltä ei tietääkseni jäänyt kaihertamaan ruokien jakaminen. Kasvissyöjät saivat burrataa (mozzarellasta jatkettua juustoa) mintulla ja sekasyöjät tartaria, seurueen odottaja oman bruchetan ja koko jengin kesken jaettiin siikaceviche, myskikurpitsamuhennos ja paahdetut ruusukaalit bearnaisekastikkeella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tässä oli ruusukaaleja ja bearnaisekastiketta

Nyt se illan iloisin käännytys: olen ollut vannoutunut ruusukaalien vihaaja, mutta nyt ne oli niin maukkaaksi paahdettuja ja ihanassa bearnaisekastikkeessa uitettuja etten voinut kuin rakastaa. Myös kirveliöljyllä käsitelty siikaceviche teki vaikutuksen: raaka-aineiden laadukkuus oli kantava voima läpi koko aterian, ja juuri tällaisissa annoksissa materiaalien korkea taso pääsi parhaiten esiin. Yksi ehdoton kehujen aihe näin astiafriikin näkökulmasta olivat kauniit tarjoiluastiat ja lautaset, jotka olivat kaikki leikkisästi eri sarjaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Väliruoaksi pöytään kannettiin pastaa: parmesaanilla ja pinjansiemenillä höystetty basilikataglioni. Pasta valmistetaan kuulemma aina paikan päällä aamuvuorolaisen toimesta (väistämättä mietin onko pastanvalmistusnakki palkinto vai rangaistus?). Annos ei missään nimessä ollut huono, mutta melko mitäänsanomaton se oli. Saatoin todeta kliseisesti, että tällaisen osaisin valmistaa itsekin. Tai en ehkä minä, mutta äitini kyllä. Pääruoaksi valitsin kalan ja lihan (flank steak neulapapujen kera) välillä kalan, joka oli tällä kertaa paistettua kuhaa piparjuuri-beaurre blancilla, kyssäkäälillä, ruohosipulilla, lehtipersiljalla, tillillä ja tilliöljyllä ryyditettynä. Kuha itsessään oli täydellisesti valmistettua ja vaikka yleensä jätän paistetun nahan lautasen reunalle, nyt se oli miellyttävän rapeaa. Ikävä kyllä lisukkeen suhteen mulla kävi huono tuuri, sillä en ole mikään tillin fani. Tilli dominoi annoksen muita osia niin vahvasti, että ne jäivät syömättä. Jos ei ole henkilökohtaista ongelmaa tillin kanssa, varmasti nauttii siitäkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Basilikataglioni, parmesania ja pinjansiemeniä.

Ja kuten ehkä olette huomanneet, arvostan jälkiruokia todella korkealle. Johtuu varmaan siitä, että olen kauheassa sokerikoukussa ja säilyttääkseni toimintakykyni tarvitsen tasaisin väliajoin sokeria. Nyt ikävä kyllä jälkiruoka oli aterian heikoin lenkki: mstaherukkasorbetin kanssa tarjoiltu maitosuklaa pot de crème oli korkeintaan keskinkertainen jälkiruokakokemus. Pirteä mustaherukkasorbetti ei kummarrellut ketään, mutta maitosuklaa pot de crème muistutti erehdyttävästi sellaista 90-luvun alun mietoa suklaakiisseliä. Näiden ruokien perusteella sanoisin, että keittiö on parhaimmillaan juuri tuoreiden, korkealuokkaisten raaka-aineiden kanssa, ja me transrasvojen ystävät joudumme syömään epäterveelliset lohturuoat toisaalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Jälkiruoka: maitosuklaa pot de crème ja mustaherukkasorbetti

Palvelu pelasi koko illan erinomaisesti, ja se oli ystävällistä ja asiantuntevaa. On ehkä makuasia, kuinka paljon selostusta ja seuraa henkilökunnalta kaipaa: itse olen sitä koulukuntaa, joka mieluiten välttelee ihmiskontakteja ja myös ravintolassa tykkää tulla jätetyksi omaan rauhaansa (kerron kyllä oma-alotteisesti jos ei maistunut), mutta valtaosa pöydästämme oli ihastuneita läsnäolevaan ja persoonalliseen palveluun. Itse voin kyllä kiitellä erikseen sitä, että kun en näillä univajeaivoillani muistanut ruokalistasta jälkikäteen juuri mitään niin sain nopeasti erittäin yksityiskohtaisen ja ystävällisen sähköpostin jossa koko kattauksemme käytiin läpi. Ilman hänen apuaan tämä postaus kuulostaisi samalta kuin se, kun kysyn lapsiltani mitä koulussa oli ruokana. ”Jotain vihreää”. ”Oli se varmaan kalaa”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maistelumenu itsessään oli mielestäni hinta-laatusuhteeltaan hyvä: raaka-aineet olivat ensiluokkaisia, ruokaa oli runsaasti ja sitä valmistettiin kaikille syöjille sopivaksi. Jos nyt jostain pitää lompakkonsa puolesta purnata niin tämä suomalaisten ravintolaviinien hintataso: tiedän, että en ole ehkä maksukykyni puolesta parasta kohderyhmää mutta kun viinipullo on melkein kuusikymppiä, ollaan mun kipurajani yläpuolella – vaikken edes joisi koko pulloa yksin, ehheh. Tiedän toki, että katteet eivät mene vain räkäisesti matkalla pankkiin nauravien ravintoloitsijoiden taskuun mutta olisin kyllä itse paljon avokätisempi ravintolassakävijä jos ensin saisin juoda itseni sopivaan hiprakkaan kohtuuhintaisilla viineillä. Vaikka monella ystävälleni BasBas tuntuu olevan jo lähes jokaviikkoinen vakiokohde, itselleni tämä oli harvinaista herkkua. Vaikkei ihan omien ravintolakokemusten kärkijoukkoon noussutkaan niin kyllä jokaisen kulinaristin kuitenkin kannattaa käydä omin makunystyröin kokemassa mistä on kyse.

LOPPUUKO LIHA?

Tällä viikolla olen lähinnä pakannut, purkannut ja sitten pessyt kädenjälkiä seinistä vanhassa asunnossa noin 120 senttimetrin korkeudelta. On ollut hauskempiakin viikkoja, mutta jos nyt ei sitten muuttaisi vähään aikaan, vaikka edes vuoteen. Mutta siinä lattialistoja rapsutellessa olen ehtinyt kuunnella yhden äänikirjan, mikä sinällään on nostanut tämän loppusiivouksen lähes sellaiseen ”oma aika”-kategoriaan. Kuuntelin Suvi Auvisen (jonka ehkä mielenkiintoisin sosiaalinen media on Twitter) kirjan Lihan loppu, joka käsittelee lihansyönnin historiaan, nykyhetkeä ja ennen kaikkea tulevaisuutta. Kirja on kriittinen ja kyllä se on kirjoitettu selvästi salaatinvihreiden lasien läpi, joskin mitään ääripäitä ei tässäkään asiassa ole olemassa: lihantuotannon ympäristövaikutuksista on ihan selvää näyttöä eikä se suomalainenkaan liha ole mikään ilmastoteko.

Mä olen aina ajatellut olevani hyvien puolella tässä hommassa, koska en ole 22 vuoteen syönyt mitään millä on jalat. Tai jalka, eli esimerkiksi etanoita. Ruokavalioon kuuluu kalaa (lähinnä niinkin tylsässä muodossa kuin tonnikalana tai kalapuikkoina) ja kananmunia useamman kerran viikossa, maitotuotteita suunnilleen saman verran. Lapsille en kotona kokkaa juuri lihaa, mutta koska poikien mummi usein vastaa lasten ruokahuollosta, kyllä meillä välillä tehdään kanapastaa tai lihapullia. Koulussa ja päiväkodissa lapset saavat valita itse mitä syövät, ja toivon vain että tämä mun kasvissyöntihapatukseni joskus alkaa tuottaa hedelmää. Eilen illalla esikoisen kanssa käytiin pitkä keskustelu siitä, syödäänkö jossain koiria ja onko se okei – oli pakko muistuttaa 9-vuotiasta maailman raadollisuudesta ja siitäkin, että itse asiassa siat ovat varmasti viisaampia otuksia kuin meidän Tassu, enkä itse pidä minään moraalin merkkinä että erottelee eläimiä sympaattisuuden perusteella syötäviin ja silitettäviin.

Lihan loppu kuitenkin oli isku avokämmenellä. En ole kauhean reilu tyyppi, koska ihan itsekkyyttäni en ole vieläkään ollut valmis luopumaan kananmunista ja kermasta ja voista ruoanlaitossa. Vaikka meillä ei maitotuotteita muuten juuri käytetä, en keksi kovin montaa ateriaa jonka osaisin valmistaa ilman juustoa, puhumattakaan että korvaisin leivonnassa kananmunat kikhernevaahdolla. Eikä mulla oikeasti ole mitään hyvää, tarkastelua kestävää perustelua tälle koska kyse on vain makutottumuksista, laiskuudesta ja rutiineista. Kirjassa käsiteltiin esimerkiksi vuohenjuuston ikävää tuotantoprosessia (mihin kuuluu vuohien lyhyt ja ei-kovin-hohdokas elämä, mikäli niille ei ole ole käyttöä lypsettävinä) ja ajattelin että nyt baby steps, jätän lempiherkkuni vuohenjuuston jatkossa pois lautasilta. Mutta eihän sitä muuta juustoa tehdä yhtään sen eettisemmin. Tai ehkä jossain tehdään – pitäisi vaan nähdä vähän vaivaa ja etsiä.

Lihan loppu kirjana on todella mielenkiintoinen ja mielestäni kuuluu luettavaksi kaikille, ruokavaliosta riippumatta. Toki siinä oli sellaista kirjailijan (joka mm. on Vegemessuja pyörittävän yrityksen johdossa) hypetystä, jota en tunnistanut vaikka elänkin melkoisessa vihervassarikuplissa. Joitain haastateltavia teki mieli vastavuoroisesti läpsiä korville, esimerkiksi vähemmän yllättäen MTK:n edustajaa tai toimittajaa, jonka mielestä metsästys on puolusteltavissa koska metsään meneminen on niin työlästä ja koko touhu vähän tylsää (itselläni ei ole kovin vahvaa mielipidettä metsästystä vastaan, mutta huonoja argumentteja en oikein kestä). Vaikka keinolihan laboratoriotuotanto ei varsinaisesti ole ennen kiinnostanut, niin siitäkin opin paljon uutta. Ylipäänsä kirja sai peilaamaan paljon omia mielipiteitä sellaisiin ruokailuun liittyviin tapoihin ja tottumuksiin joita ei muuten koskaan ymmärtäisi kyseenalaistaa.

Toivon hartaasti eläväni nähdäkseni päivän, jolloin nykyisenlainen tehotuotanto on ajettu alas – vaikka se tarkoittaisi sian, broilerin ja naudan sukupuuttoa kuten kirjassa ennustettiin. Oma kasvissyöntini alkoi kokemuksesta maitotilalla, jossa eläimiä kohdeltiin hyvin ja arvostaen. Silti se tuntui väärältä. Perjantaina hain ensimmäisen kerran ruokaa REKO-lähiruokarenkaan kautta: perunaa ja omenamehua suoraan tuottajalta, kalaa suoraan kalastajalta ja kananmunia suoraan kasvattajalta. Kotona olemme nyt sopineet, että porsaanlihaa tai broileria ei meille enää osteta, vaikka se väsyneenä ruokakaupassa tuntuukin usein takuuvarmalta tavalta saada nirsoilijat ravittua. Mutta en tiedä voinko enää ostaa edes niitä vapaan kanan munia, kun olen lukenut kanojen kohtalosta: munittuaan itsensä loppuun kanat kaasutetaan kuoliaiksi ja jauhetaan turkiseläinten ruoaksi (lähteenä tämä artikkeli sekä luonnonvarakeskuksen asiantuntijat, jotka kertovat siitä kuinka epäluonnollisen lyhyen elämänsä päätteeksi kanat jauhetaan yleensä oman kanalansa pihassa hiilidioksitainnutuksen jälkeen kontissa). Eihän tässä nyt ole mitään järkeä.