VIINISTÄ JA VIINASTA

Luin lauantaina Ylen artikkelin kuopiolaisesta ensiavusta. Ei kuulostanut kovin hauskalta – en nyt odottanutkaan mitä Teho-osasto-tv-sarjan tyyppistä jännitysnäytelmää, mutta kai sitä toivoisi että alkoholilla ei olisi ihan niin isoa osuutta ensiavun arkeen. Vaikka tiesin sen kyllä omastakin kokemuksesta: olen ollut vappuna itse migreenikohtauksen takia ensiavussa, samoin mahakipuisen miehen seurana kesän vilkkaimpana viikonloppuna. Silloin me selvin päin olleet olemme kyllä olleet vähemmistö. Toisaalta olen myös tutustunut espanjalaiseen ensiapuun yhtenä kesän suurimmista juhlapäivistä; lauantaina, jota voisi verrata meillä vaikka vappuaattoon. Meidän lisäksi paikalla oli keskiyöllä kaksi muuta potilasta. Joista kumpikaan ei ollut kännissä.

Vitsailen viininjuonnillani aika paljon täällä blogissa ja aina välillä mietin, kuinka tosissaan heittoni drinkintarpeesta otetaan. Noin tilastojen ja totuuden vuoksi, juon keskimäärin viikossa kolmena iltana viiniä tai otan lasin skumppaa. Se itseasiassa kuulostaa itsestänikin aika paljolta, vaikka määrät ovat kaukana mistään Audit-testissä hälyttävistä annoksista. En kuitenkaan ole koskaan kotona humalassa, en hiprakassa, korkeintaan astetta hilpeämpänä kun olemme skoolanneet jonkun juhlan kunniaksi tai olen syönyt hyvän aterian (johon voi kuulua tai olla kuulumatta viiniä). Minulla ei ole erityisempiä lapsuudentraumoja aikuisten alkoholinkäytöstä ja varmaan siksi suhtaudun siihen yleisesti aika rennosti: kunhan lasten perusturvallisuus ja aikuisten toimintakyky säilyy ei oluita tai viinejä tarvitse laskea desimitan kanssa että pysytään Ilta-Sanomien galluppien suosituksissa.

Yksi asia kuitenkin, mistä pidän ihan hirveästi Espanjassa, on suhtautuminen alkoholiin. Epäilemättä myös Espanjassa on alkoholisteja ja kansanterveydellisiä ongelmia siihen liittyen, mutta yleinen ilmapiiri on suvaitsevainen ja sosiaalinen. Alf Rehn kirjoitti Facebookissa viikonloppuna kokemuksistaan Kööpenhaminassa, jossa leikkipuistossa juotiin keskellä päivää olutta. Siis aikuiset, lastensa kanssa olevat ihmiset, eivät yöllä keinuille kokoontuneet teinit. Eikä varmasti se bissenjuominen ole ollut pääasia (vähän koomiseltahan se kuulostaisi, ”pakko saada bisse, vienpä lapset leikkipuistoon”). Eikä alkoholi ole mikään itseisarvo ja monta mukavaa, rempseää ja hulvatontakin absolutistia tuntien tiedän, että alkoholiton elämä on oikein hyvä vaihtoehto. Mutta Espanjassa olut tai lasi viiniä on usein oleellinen osa ateriaa eikä kukaan katso kulmien alta, vaikka samassa pöytäseurueessa olisi alaikäisiä.

Koska omaan kuplaani kuuluu lähinnä ihmisiä, joilla on alkoholinkäyttöön mutkaton, terve (ja jopa elitistinen) suhtautuminen; harrastetaan pienpanimotuotteita, hifistellään laatugineillä, tilataan viiniharvinaisuuksia netistä, olen pitkään kannattanut viinien vapauttamista ruokakauppoihin ja Alkon monopolista luopumista. Ja toivonut kulttuurista muutosta kohti eteläeurooppalaista tapaa, jossa lounaalla juotu olut ei automaattisesti ole merkki interventiota kaipaavasta ongelmasta. Nyt olen kuitenkin, osittain myös tuon Ylen artikkelin myötä, alkanut epäillä omaa liberaalia näkemystäni alkoholilainsäädäntöön. Sisäinen kepulaiseni epäilee, että enemmistön hallitusta ja hillitystä nautiskelusta huolimatta ei osa suomalaisista kestäisi henkistä vapautumista, eikä ihan konkreettista vapautumistakaan.

Vuoden päästä olen varmaan viisaampi sen suhteen, onko espanjalaisten juomakulttuuri yhtään sen sivistyneempää kuin Suomessa. Ulkopuolisena se saattaa hyvinkin näyttää vain kauniin, vapaamielisen puolensa ja piilossa on samanlaisia vakavia haittavaikutuksia kuin täällä pohjolassa. La Línea tarjoaa varsin mielenkiintoisen tarkkailupaikan, koska kyseessä on ehdottomasti yksi Espanjan köyhimpiä alueita. Olemme nähneet siellä jo mainoskampanjan, jossa puututaan teinien juomiseen, sekä joka päivä matkalla Gibraltarin rajalle kuljemme läpi kujan, jossa jo auringonnoususta alkaen istutaan terassilla kaljalla. Lupaan raportoida, onko Espanjalainen tapatissuttelu ja tinto de verano paljastaneet pimeän puolensa vai julistanko yhä lounaalla nautitun viinin ja rantaleikkien lomassa sipaistun bissen ilosanomaa.

eve-1071356_640.jpg
Kuva: Pixabay

PITKÄ KUIN PÄÄSIÄINEN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulle varmaan bloggaamisessa vuosi on just sopiva aika. Sen jälkeen alan väistämättä toistaa itseäni: taas teki mieli avautua, että aijjai kun pääsiäinen ahdisti, en oo yhtään perinneihminen, kauheet paineet, lapset ei pääse ees virpoo kun oon niin laiska askartelija, omalla tyylillä hei. Onneksi en kuitenkaan avautunut, koska olikin tosi kiva pääsiäinen eikä edes haitannut että se oli pitkä. Ei musta vieläkään mitään leipomisvinkkien jakelijaa tule, poikien kerhossa istuttamat vehnänoraatkin (tai mistä minä tiedän mitä ne oli, ainakaan rairuohoa eivät olleet!) kuoli niin kuin puolessa päivässä meillä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka pääsiäiseen kuului myös pakollinen essee ja työjuttuja, niin pääasiassa otin takaisin huonosti hoidettuja sosiaalisia suhteita. Ex tempore kylään kutsuttua illallisseuraa saatiin kahdesti, jopa niin että melkein kolme vuotta kotona ollut ruokapöytä levitettiin ensimmäistä kertaa kymmenen hengen kattausta varten. Kävin sillä brunssilla (joka jälkikäteen ajatellen ärsytti vielä entisestään; se oli ihan surkea!) ja syötiin anoppilassa pääsiäispäivällinen.

 

Yllätin itsenikin häärimällä keittiössä oikein kunnolla, ja olin suoranainen pääsiäisnoita kun lauantai-iltana viimeisillä voimillani piilottelin pääsiäismunia pitkin kotia ja piirsin vielä kaikki arkkitehdit, graafikot ja ties mitkä kuvataiteilijat kateellisiksi saavan vihjekartan pojille. 15 euroa pääsiäismunia ja 10 minuuttia toteutusta ostivat meille lisää lötköttelyaikaa sunnuntaiaamuna noin, öhm, kaksi minuuttia. Hyvä minä!

Ja voi että, eilinen se vasta kiva olikin! Pääsin kaupungille tapaamaan erästä koiraa (ja hänen oikein mukavaa omistajaansa), jonka pelastusoperaatiossa Espanjasta Suomen kautta Ruotsiin olin syksyllä mukana. Silloin tämä hurmaava podenco oli meilläkin yhden yön, pelkäsi meitä keittiön pöydän alla, ja nyt se kulki pitkin Aleksanterinkatua kuin olisi koko ikänsä vain reissannut suurkaupungeissa. Toki se herätti ansaittua ihastusta, mutta myös epäileviä katseita – muistutti nääs kovasti sitä koiraa, joka joutui muutamaksi päiväksi varkaiden kynsiin.

Kävimme myös lounaalla Katajanokalla uudessa EGG-ravintolassa ja annan tässä lyhyen ravintolakriitikin: päädyimme syömään ihan vaan kananmunia pääsiäisenä, koska paikka oli a.) auki b.) kiinnostava uusi tulokas c.) eläinystävällinen, ts. koirakaveri oli tervetullut kerjäämään pöydän alle ja d.) juuri sopivasti matkalla Viikkarin terminaaliin. Hinta-laatusuhde oli oikein kohdallaan, reilu kympin munakas jonka kaverina oli pala leipää ja jotain hieman hummusmaista levitettä. Myös kahvi tuli kaupan päälle ja se oli muuten erityismaininnan arvoista! Kasvismunakkaaseen kuului cheddaria, mausteista kvinoaa, kurpitsapikkeliä ja guacamolea. Jälkikäteen kuulin, että annosta olisi voinut vähän muunnella oman maun mukaan ja itse olisin jättänyt pois kvinoan, joka oli omituisen makeaa. Muuten tosi hyvät maut, mainiot raaka-aineet, korianteria ja mielenkiintoinen, lyhyt lista. Varmasti menen takaisin. Munamuija antaa arvosanaksi 8,5 ja se on hei tosi hyvin munakkaalle!

kasvismunakas-egg.jpg

Ja kun eläin- ja ihmisystävä oli saateltu satamaan niin ponkaisin ystävän kanssa kiertämään Etelä-Helsingin rantoja ja päätimme terapeuttisen puhumis- ja kävelykierroksen Löylyyn, jossa köyhät ritarit ja lasi rieslingiä jotenkin kruunasivat kaiken. Että tälle pääsiäiselle annan arvosanan 9+ ja odotan jo innolla seuraavaa: väliaikatiedot Espanjasta kertoivat vähän erilaisesta Semana Santasta.

PÄÄSIÄISBRUNSSI: KIILA

brunssi-jogurtti.jpg

Käytyäni kerran Kiilassa varsin surkealla brunssilla (pitkävihaisena muistelen siis vuotta 2013…) ja luettuani paikan epäonnisesta asiakaspalveluepisodista olin vannonut, että boikotoin paikkaa jatkossa(kin). Kuitenkin pitkäperjantaina Helsingin keskustassa oli kohtuullisen huonosti vaihtoehtoja kun etsimme ystävän kanssa brunssipaikkaa: Fazerille oli armoton jono ja kaikki muut olivat sitten kiinni. Kun on tarpeeksi nälkäinen ja epätoivoinen voi vähän joustaa periaatteistaan ja niinpä päädyimmä brunssille Kiilaan. Todettakoon heti yksi harvoista hyvistä puolista brunssissa: hinta 22,50 euroa ei ole Helsingin brunssivalikoimassa mitenkään korkeimmasta päästä. Ei sen puoleen, että tällä tarjonnalla olisi yhtään varaa sitä korottaakaan.

Koska kehuja ei riitä ihan niin paljoa, että saisin muotoiltua arvostelun hampurilaismalliin ja aloitettua ja lopetettua myönteisillä kommenteilla niin jaan kiitokset heti kättelyssä: Henkilökunta oli ystävällistä ja täytti ahkerasti tarjoiluastioita. Lämpimät karjalanpiirakat olivat hyviä munavoin kanssa. Jogurtti ja marjat olivat mukavan kirpeitä. Oli kivaa, kun oli tilaa ilman varaustakin.

No sit sitä palautetta. Ihan ensiksikin on tavattoman urpoa, että ruokalista on vain yhdellä A4:n lapulla tarjoilujen alkupäässä. Kaikkia meitä ruokarajoitteisia ottaa päähän, kun tarjoiluja on neljällä eri pöydällä ja vain yhdestä paikasta löytyy lista tuotteista ja siitä, millaisiin ruokavalioihin ne sopivat. Ja sekin, kun on vaan se lista mutta kun näet ruoan on sen sisältöä mahdoton arvata. Esimerkiksi henkilökunta oli tarjoamassa mulle chorizopullia falafeleina kunnes tuli itse tarkistaneeksi asian. Noin yleensä kasvissyöjälle tarjonta oli todella onnetonta: lämpimissä ruoissa löytyi vain riisi (vau!) sekä ”lämmin bulgursalaatti”, joka näytti keitetyltä riisiltä johon oli sotkettu vähän kesäkurpitsaa ja porkkanaa. Sekasyöjille lämmintä tarjoilua oli kolme kertaa enemmän. Mielikuvituksetonta ja vanhanaikaista. Eniten silti ärsyttää tämä ruoan tietojen puuttuminen: en tarvitse tuoteselostetta croissantteihin tai mysliin, mutta nuudelisalaatin pääraaka-aineet olisi mukava tietää.

mozzarella-croissant-piirakka.jpg

Leipäpöytä leikkeleineen ja juustoineen oli OK, lämpimät ruoat lämmittivät varmasti lihansyöjiä ja salaattipöydässä oli ihan siedettävä tarjonta, joskaan mitään makujen fanfaaria ei ollut luvassa. Tämän muistin siitä epäonnisesta käynnistä neljän vuoden takaa: brunssi muistutti keskinkertaista hotelliaamiaista. Jos mehua on tarjolla vain yhtä sorttia, soisi sen olevan vähän laadukkaampaa, mutta ei mulle jano jäänyt. Jälkiruokapöytä oli kattava: hedelmiä, rockyroadia (joka sittemmin paljastui suklaalla kuorrutetuiksi vaahtokarkeiksi), jotain pashan tapaista, mustikkapiirakkaa, brownieta. Nyt olisi taas suonut panostettavan laatuun määrän sijaan. Tuli vähän ikävä Deli Cafe Mayaa, jossa ensin niukka valikoima harmitti mutta se korvaantui huolella valmistetuilla, hyvistä raaka-aineista valmistetuilla herkuilla.

Onneksi sentään seura oli luotettavan laadukasta! Kyllähän tuollakin nälkä lähti (joskin parin tunnin päästä se palasi, eikä yhtään ruokaa tehnyt mieli santsata) ja puitteet ovat viihtyisät – buffetpöytiin ei syntynyt ruuhkaa, fiilis oli rauhallinen ja vessat siistejä sanan kaikissa merkityksissä. Mutta melko kunnianhimoton esitys silti, ja ehkä kannattaisi aikuisten askarteluleikkien sijaan panostaa ruokiin ja esillepanossa huomioida kaikki ruokarajoitteiset. Kulinaristiset pisteet eivät nousseet kovin korkealle, itse annan brunssille arvosanaksi 7 ja lihansyöjäseuralainen 7+. Ensi kerralla sitten jonotan sinne Fazerille, perkele.

jälkiruoka.jpg

AJATUKSIA RUOTSINLAIVALTA

auringonlasku.jpg

Tämä teksti oli puolivalmiina luonnoksissa jo ennen Tukholman perjantaisia tapahtumia. Mietin, onko makaaberia kommentoida laivareissua ja Tukholmaa yleisellä tasolla kun siellä on juuri tapahtunut terrori-isku, mutta hitto, elämä jatkuu (vaikka pelottaisikin välillä). Ajatukset ovat myös Ruotsissa ja tähän kuuluu se klassinen kauhistelu: kun perjantaina tapahtui, olimme juuri tasan samaan aikaan tasan samassa paikassa tiistaina, meidän reissuseurue sekä juuri Åhlensia vastapäätä työskentelevä kaverini, joka onneksi on kunnossa. En aio tämän takia jäädä kotiin, enkä äänestää persuja.

mutsi-ja-pojat.jpg

Mä en ihan rehellisesti ole kauhean hyvin koskaan ymmärtänyt Ruotsin risteilyjen viehätystä. Tai Tallinnan risteilyjen. Vaikka tietenkin vanhat sananlaskut puhuvat että ei se destination vaan se journey niin risteilymatkustaminen ei kyllä ihan vastaa omaa käsitystä matkustamisesta. Paitsi nykyään. Kun on lapsia. Joiden mielestä ei ole juuri parempaa paikkaa kuin laivanhytti, jonka puhtaustaso vähän epäilyttää äitiä ja yölliset ääneet valvottavat – väsyneet pikkuseilorit eivät anna tämän häiritä, he fiilistelevät yläsänkyä, hassua vessaa ja sitten kaikkea mikä odottaa ulkopuolella. Leikkihuone, buffet, tax-free ja peliautomaatit (joiden ikärajoja emme kunnioita merillä). Yhtä juhlaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Esikoinen pyysi syntymäpäivälahjaksi risteilyä. Viime vuonna käytiin koeajamassa Skidit-risteily kavereiden kanssa, nyt sitten mukaan otettiin koko perhe, mukaanlukien mummi. Naistenpäivän tarjouksessa oli A-luokan hytti Silja Linella 50 euroa ja kun lähtöpäivänä oli vielä merimarkkinatarjouksia, saatiin toinen hytti kahdella kympillä. Kaksi hyttiä olikin viidelle hengelle ihan hyvä ratkaisu ja 70 euron hinta oli varsin siedettävä. Mähän olen kaamea pihistelijä, enkä esimerkiksi maksaisi ikinä meidän perusnirsoja lapsia aamupalabuffaan vaan jälleen kerran kassissa oli omat porkkanat, banaanit, croissantit ja mehut, jotka nautittiin hytissä ennen maihinnousua. Pojat olivat kodinraivauksen konmari-hengessä myyneet Ryhmä Hau-autonsa ja Duplonsa ja niillä oli isompi shoppailubudjetti matkalle kuin mutsillaan ja he laittoivatkin eurot sileäksi lelukaupassa. Olemme nyt monta legoa rikkaampia.

Noin yleensä laivamatkustelu on mukavan rutiininomaista. Kun on päästy irti satamasta, lapset juoksevat edes takaisin promenadea ja sitten käyvät leikkipaikan (joka on Siljan laivoilla kiitettävän kokoinen ja vanhempien iloksi varusteltu wi-fillä) läpi. Sitten käydään syömässä – me ollaan joka kerta valittu laivan italialainen, La Tavolata, jossa lapsille on juuri sopivan kokoinen buffet (ts. lihapullia ja ranskalaisia ainakin) ja aikuisille suht arvokasta mutta aina yhtä hyvää ravintolaruokaa. Sitten diskoon, jossa maksetaan itsemme kipeiksi valotikkudrinkeistä ja tällä kertaa katsottiin Mother Africa-show’ta, joka kyllä edusti kaikkia mahdollisia stereotypioita ja oli vähän väsynyt, ehkä juuri siksi että se ei jotenkin tuntunut ihan sopivalta vedolta tiedostavalla 2010-luvulla. No, etenkin meidän afrotanssijalapsi Pampula piti esityksestä. Sitten eväitä hyttiin ja nukkumaan.

pampula-discossa.jpg

Seuraavana aamuna lähdettiin hyttiaamiaisen jälkeen sinne luonnonhistorialliseen museoon, joka oli mainio, ja sieltä vielä katsomaan pohjoismaiden suurin lelukauppa, Sergels torgille avattu BR-lelut, jossa moikkasin nopeasti ystävää. Eväät laivaan Åhlensin alakerrasta ja laivalla kylpyläosastolle, missä on kivaa kunhan ei taaskaan ajattele sitä, miten puhdasta porealtaiden vesi on kun lämpötila lähentelee neljääkymmentä. Pääsin vielä yksin syömään ja valitsin sushiravintolan. En ole sushi-ihminen ja nyt sen viimeistään opin, kun kamalaan nälkään yritin syödä 10 spicy tuna-palaa ainoana janojuomana viini. Seuraavan kerran kun ajattelen raakaa kalaa, muistuttakaa mua tästä.

sushi.jpg

Laivalla oli siis kivaa. Erityisesti lapsilla, joiden ehdoilla nämä reissut meillä toteutuvat. He haluavat jo huomenna uudestaan, mä joudun ehkä keräilemään taas vuoden voimia. Toisaalta samalla tavalla kuin Marokon matkalla, mua alkoi ahdistaa se kun satamassa purkautuvia matkustajia vastaan virtasivat hyttisiivoojat, joista yksikään ei edustanut ns. kantasuomalaisia. Että maahanmuuttajataustalla ei ole helppo työllistyä ja asenneongelma on varmasti enemmän mulla kuin näillä hyväntuulisilla ja auttavaisilla SOL-palveluiden kavereilla, mutta miltä tuntuu joka päivä tulla siivoamaan meidän tai sitten joidenkin sikailijateinien jälkiä laivalle, jonne ei ehkä pysty viemään omaa perhettään (ei sillä, että kaikki edes haluaisivat). Äh, en tiedä. Keskellä keskiluokkaisia huvejakin sitä aina muistaa, että on aika etuoikeutettu kun matkustaa merellä maasta toiseen eurooppalaisen passin turvin maha täynnä ja turvassa.

silja-symphony.jpg