MATKALLA ISÄN KANSSA

Täällä Espanjassa ei, eikä edes naapurin puolella Iso-Britanniassa, vietetä tänään isänpäivää, mutta en ole voinut välttyä huomaamasta että Suomessa kyllä juhlitaan tänään isiä. Niinpä käytän tilaisuuden hyväkseni; omat lapset ovat isänsä kanssa pelaamassa rugbya ja syömässä Mäkkärissä, ja saan blogata rauhassa. Omasta isästäni, jonka kuolemasta tulee kohta yhdeksän vuotta – luultavasti koko elämäni suurin suru, katkeransuloinen muisto jossa on paljon ikävää, ripaus katkeruutta kun isäni elämä päättyi aivan liian aikaisin, kiitollisuutta 24 yhteisestä vuodesta ja monista seikkailuista, ja surua, joka ajan kanssa on muovautunut sellaiseksi sumuverhoksi joka on yhteisten muistojen yllä, ei kuitenkaan niitä himmentäen vaan enemmänkin muistuttaen niiden vaalimisesta. Ja juuri siksi onkin hyvä hetki muistella sitä, mikä mahtava matkaseuralainen isäni olikaan, miten hyviä seikkailuita hän oli nuorena kokenut ja niiden myötä inspiroi muakin jo aika varhain pakkaamaan reppuni ja lähtemään rohkeasti kohti tuntematonta, ja kuinka hän myös otti mua mukaan omille reissuilleen ja opetti kunnioittamaan muita kulttuureita, erilaisia tapoja ja ymmärtämään historiaa.

Lapsuudenperheessäni matkustimme paljon yhdessä, olimme loistava kolmikko; kiersimme autolla Eurooppaa kun olin 5-vuotias, reissasimme Yhdysvalloissa ja kävimme kaupunkilomilla. Olen kiitollinen siitä, että näihin matkoihin oli mahdollisuus. Paitsi että oli rahaa, se vaati tietenkin sen että vanhempani halusivat viedä minua maailmalle. He matkustivat paljon myös kaksin, ja olen kummankin vanhempani kanssa tehnyt paljon matkoja kahden kesken. Aikuisenakin olen pitänyt heitä parhaana mahdollisena matkaseurana. Rakastamme kaikki kolme ruokaa ja hyviä ravintoloita. Äitini kanssa lorvimme museoissa, isäni taas halusi aina tutustua alueen menneisyyteen ja historiallisiin paikkoihin. Tutustumme mielellämme kaupunkeihin ensin kiertoajelulla, jolloin bussin kyydistä hahmotamme kulmat paremmin, ja sen jälkeen kilometrejä kaihtamatta kävelemme ympäriinsä, aamusta iltaan. Toivon, että omat lapseni haluavat matkustaa kanssani silloinkin, kun ovat aikuisia.

Matkustimme isäni kanssa paljon kaksin. Hänen työnsä vaativat usein vähän reissaamista, ja monesti hän valitsi minut matkaseurakseen. Yhtään kehumatta itseäni liikaa, olen ollut jo nuorena varsin itsenäinen matkakumppani, joka on jäänyt tyytyväisenä hotellihuoneeseen kylpemään ja syömään herkkuja kirjan kanssa jos isälläni oli työmeno. Olen kyllä kulkenut niissä menoissakin mukana, yleensä vain nauttien aikuisseurasta ja jännittävistä keskusteluista, jotka eivät kyllä yleensä ole aivan sopineet korvilleni… Ainoana lapsena olin vähän pikkuvanha, ja toisaalta 90-luvulla näiden asioiden kanssa ei oltu ihan niin just. Nykyään luultavasti festareille, aikuisten illanviettoihin tai ruokaravintolaan iltamyöhäisellä raahattuja lapsia paheksuttaisiin (eikä syyttä), mutta itse muistan nämä ajat vain hauskoina, jännittävinä ja kiehtovina. En muista koskaan sanoneeni ”ei” reissukutsulle.

 

Kävimme isäni kanssa yhdessä ainakin Lontoossa, jossa isäni luovutti jossain vaiheessa vaatekaupoilla mukana kiertelemisessä ja siirtyi itse lukemaan sanomalehtiä pubiin. Kiersimme British Museumia kunnes aika loppui kesken, ja kävimme kaikissa hänen lempiravintoloissaan. Yhtenä iltana isäni lähti tapaamaan ystäviään toiseen kaupunkiin, ja minä pyörin yksin Lontoossa shoppailen, syöden ja tietenkin nauttien hotellihuoneen kylpyammeesta. Kävimme myös ruotsinlaivalla kun olin nuorempi, joskin en millään muista mitä muuta teimme kun söimme pitkällä kaavalla à la cartessa ja arvostelimme annoksiamme. Suomessa festareiden lisäksi lensimme kerran Kittilään yhdeksi yöksi johonkin asiakastapahtumaan; näin jälkikäteen ajateltuna äärimmäisen epäekologista ja vähän nousukasmaista mutta siitä jäi monta sisäpiirinvitsiä meille. Totesimme myös, että suuntaamme matkamme jatkossakin etelään, sillä kaksi kaupunkilaista tärisi liian kevyessä talvivarustuksessa tuntureilla ja kirosi kaunista pakkaspäivää etsien vain lähintä after ski’tä.

Viimeiseksi yhteiseksi ulkomaanmatkaksemme jäi reilu viikon mittainen matka Etelä-Afrikkaan. Se oli isäni pitkäaikainen haave, ja olen ikuisesti kiitollinen että sain olla sitä toteuttamassa, alle vuosi ennen hänen kuolemaansa. Se oli onnellinen matka, jolloin emme vielä tienneet mitään syövästä tai siitä luopumisentuskasta, mitä olisi edessä. Kävimme erilaisilla retkillä, puhuimme läpi elämää ja söimme. Voi miten me söimmekään. Yksi parhaista aterioista oli todellinen yllätys, niin kuin usein käy, Waterfront-turistialueella ostoskeskuksessa. Olimme palanneet joltain retkeltä ja päätyneet etsimään ruokapaikkaa, hyvin nälkäisinä ja hyvin kiukkuisina. Kun kaksi vaakaa yrittää valita ravintolaa, saattaa se arpominen ajaa hulluksi. Lopulta päädyimme, äkäisinä ja nälkäisinä, lähimpään aukiolevaan paikkaan, jossa tilasimme pöydän täyteen erilaisia herkkuja – osa paikallisia, osa välimerellisiä. Lopulta olimme niin täynnä, ettemme voineet kuin nauraa sille mikä iloinen yllätys ravintola oli vaikka se näytti vain ostoskeskuksen vähän paremmalta paikalta, ja kuinka emme ehkä eläissämme ole olleet niin ähkyssä. Muita hyviä ruokamuistoja siltä matkalta oli mm. Mama Africa sekä Col’Cacchio, sekä lukuisia pieniä paikkoja joiden nimiä en enää muista lähes kymmenen vuoden jälkeen.

Isäni kuolemassa on surettanut etenkin sen, mitä kaikkea jäi kokematta. Miten ironista, että hän haaveili aina siitä että pääsisi Gibraltarille! Nyt kun täällä Gibraltarin kupeessa on, en aivan tiedä miksi hän siitä kukaan unelmoisi, mutta hän piti paikoista joihin liittyi jonkun loppu ja uuden alku; esimerkiksi Hyväntoivonniemi Afrikan lounaiskärjessä, ja varmasti Gibraltarilla häntä kiinnosti kahden mantereen kohtaaminen. Hän rakasti Istanbulia, eikä varmasti vähiten juuri siksi, että myös siellä kaksi maanosaa tapasivat toisensa. Meiltä jäi kokematta Istanbul yhdessä, ja monen monta muuta paikkaa. Vieläkin monissa paikoissa huomaan ajattelevani, että tämä pitäisi näyttää isälle, tai kylläpä mun isä pitäisi tästä. Tai kun tulee kommelluksia, mietin, miten hän nauraisi rehevästi tällekin tarinalle. Ehkä hän nauraakin jossain, mistä sitä tietää.

LEMPIASIOITA LA LINEASSA

Kun kirjoittelen kotikaupungistamme La Líneasta, se aika usein tulee esiin vähemmän imartelevissa yhteyksissä. Eikä vain tässä blogissa, vaan esimerkiksi tällä viikolla pääsimme taas otsikoihin Espanjan saastuneimpana kaupunkina. Mutta La Línea on muutakin kuin roskia ja rähjäisyyttä, työttömyyttä, tupakan salakuljetusta ja muita ikäviä lieveilmiöitä. Meille tämä vajaan 70 000 asukkaan kaupunki Gibraltarin kupeessa on muutakin kuin pakollinen läpikulkupaikka matkalla jonnekin muualle – siitä on tullut toinen koti. Olen yhä vakuuttunut, että meillä on sekä komeimmat auringonlaskut, parhaimmat churrot että ystävällisimmät ihmiset mitä Espanjasta löytyy. Ja haluankin jakaa kanssanne joitain lempijuttujani täältä!

LEMPIÄÄNI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

La Línea tarjoaa melkoista äänimaailmaa kaiken aikaa. Kuulemme kotiin lentokoneiden nousun ja laskun (asumme noin puolen kilometrin päässä kiitoradasta), kuulemme kirkonkelloja, paikallisen konservatorion harjoittelua ja sitten lempiääneni: viereisellä Algecirasinlahdella ajelehtivien rahtilaivojen sumutorvet. Siinä äänessä on jotain maagista, se tulee mereltä, se kuulostaa vähän valaalta, se on viesti muille seilaajille. En pane pahakseni edes jos herään yöllä sumutorvien ulvontaan.

LEMPIJÄÄTELÖ

On käynyt varmasti selväksi, että koko Euroopan paras jäätelö löytyy juuri meiltä päin. Yleensä kuumina kesäpäivinä suosin jäähilejuomaa, granizadoa, jota saa ihanan sitruunanmakuisena. Se on sitruunan, jään ja sokerin täydellinen sekoitus, ja voi oikein tuntea kun hampaat syöpyvät suussa kun sitä juo! Mutta sieltä löytyy myös taivaallisia jäätelömakuja, kuten Bob Esponja eli Paavo Pesusieni, jossa on lemon curdia ja marenkia. Oma suosikkini silti on croc; mascarponea ja pinjansiemeniä kermajäätelössä!

LEMPINAAPURI

Meillä on monta kivaa naapuria (ja totta kai muutama umpihullukin), mutta oma suosikkini on seinänaapurimme. Hän on noin 100-vuotias, ja toisin kuin yleensä niin nyt en liioittele. Lauantaiaamuisin hän lähtee hopeiset kengät jalassaan kaupungille hengailemaan. Hän ei tunnista minua kuin vasta kun olemme hississä menemässä samaan kerrokseen, jolloin hän joka kerta ilahtuu valtavasti: oletko sinä minun seinänaapurini!? Onko sinulla ne kolme kaunista lasta!? Siunausta sinulle! Häntä käy auttamassa muutama naapuruston seitsemänkymppinen eläkeläinen. Lapsia hänellä ei ole. Ei siksi, etteikö olisi ollut miehiä, niitä hän kertoi riittäneen. Miehiä on ollut niin paljon kuin olen halunnut, en vain ole ehtinyt hankkia lapsia! Hän on ihana, tyylikäs leidi joka välillä tarvitsee mummokavereidensa kanssa apua kikhernepurkin avaamiseen, ja parasta ehkä on – kun tällaisen apinalauman naapurissa asuu – on että hän on käytännössä katsoen kuuro!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LEMPISEINÄ

Hieman ”ydinkeskustan” ulkopuolella, kävelymatkalla kohti Lidliä ja eläinlääkäriä, on pieni omituinen talo, jonka kohdalle jumiudun joka kerta. Sen ulkoseinät ovat täynnä mosaiikkia, ja se kiehtoo kovasti. Talo tuskin on asuttu, mutta upea se on.

LEMPIJUOMA

En tiedä onko se ikä, kolme lasta vai vaan se, että Espanjassa kahviloissa notkuminen ja ohikulkijoiden ihmettely on suunnaton nautinto, mutta aloin kahvinjuojaksi vasta yli kolmekymppisenä. Kun saavuimme Espanjaan ensimmäistä kertaa (siis tänne La Líneaan) kolme vuotta sitten, päädyimme Modeloon syömään ja siitä tuli sitten saman tien kantapaikka: lista oli selkeä, palvelu tasaisen tympeää ja wi-fi ilmainen ja toimiva. Kun kotona ei ollut toimivaa nettiä, karkasin usein iltaisin Modeloon tekemään töitä ja opiskelemaan, ja lopulta tulin siihen tulokseen etten voisi juoda pelkkää viiniä. Niinpä minusta tuli kahvinjuoja. Pärjään hyvin päiviä ilman kahvia, mutta tämä 1,80 euroa maksava cappuccino on niin arjen luksusta kuin olla vain voi. Toisin kuin kaupungin toisen kahvilaketjun cappuccinossa jossa on pari desiä KERMAVAAHTOA kahvin päällä, tässä kahvissa on täydellinen maitovaahto ja just sen verran kaakaojauhetta ripoteltuna päälle, että pahin makeanhimo taittuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LEMPIRAVINTOLA

Se, mikä La Líneassa ilahduttaa, on mahtava ravintolatarjonta. Se painottuu toki aika pitkälti espanjalaisiin herkkuihin, eli tapasta on monessa muodossa ja jos ei pidä juustosta, lihasta ja leivästä niin sitten voi jäädä nälkä, MUTTA vaihtoehtoja riittää. Oma suosikkini on Bodebar, joka sijaitsee Plaza Fariñas aukion kulmalla. Siitä on ihana katsoa aukiolla puluja jahtaavia pikkulapsia ja kaupungin hulinaa, ja nauttia kohtuuhintaisista (joskin kaupungin lähestulkoon kalleimmista) herkuista. Omat suosikkiannokseni ovat perinteinen perunamunakas, joka on just sopivan pehmeä, höyryävän kuuma herkkupala, sekä grillattu vuohenjuusto tomaattien kanssa. Nam nam.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

LEMPIHETKI

Kun sitä on tullut niin paljon hehkutettua, niin vielä kerran: auringonlaskun aikaan missään ei ole niin kaunista. Kun kävelen sata metriä päädyn seisomaan meren äärelle, ja näen parhaimmillaan kolmeen eri valtioon: Espanjaan, Gibraltarille sekä Marokkoon. Näen ne rahtilaivat ja lentokoneet, iloiset espanjalaiset perheet iltakävelyllä ja joka ilta erilaisen väriloiston. Enkä voi kuin huokaista kiitollisena (ja valokuvata).

KIVAA TEKEMISTÄ GIBRALTARILLA

Meidän lähin mahdollisuus ulkomailla käymiseen on parin minuutin kävelymatkan päässä Gibraltarilla. Käyn siellä poikien kanssa yllättävän harvoin – oikeastaan vain ruokakaupassa tai rugbytreeneissä – ottaen huomioon, että sielläkin on kaikkea kivaa tekemistä. Nyt olemmekin ryhdistäytyneet ja tutustuneet uusiin paikkoihin. Ei sillä, että alle seitsemän neliökilometrin alueella nyt olisi loputtomasti yllätyksiä tarjolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Perjantaina, kun Espanjassa oli pyhäpäivä ja pojilla koulusta vapaata, päätimme ottaa bussin rajalta ja tulla aivan kaapelihissien lähtöpaikan vierelle Gibraltarin kasvitieteelliseen puutarhaan. Tämän noin kuuden hehtaarin kokoisen Alamedankin puistona tunnetun alueen sisällä on myös pikkuriikkinen ”eläintarha” Alameda Wildlife Conservation Park. Tänne, kuten vuorelle vievälle kaapelihissillekin, pääsee suoraa rajamuodollisuuksien jälkeen bussilla numero 10. Bussissa voi maksaa niin euroilla kuin punnilla, pelkkä meno aikuiselta ja kahdelta lapselta (kuskista riippuu kulkeeko 4-vuotias vielä ilmaiseksi – nyt kulki) oli noin viisi euroa. Taksilla ei tule kauheasti kalliimmaksi, mutta niiden saatavuus vaihtelee. Sen lisäksi meidän lapset ovat opportunisteja ja toivovat, että kohdalle osuisi kaksikerrosbussi, niitäkin nimittäin Gibraltarilla kulkee.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lähtökohtaisesti boikotoin eläintarhoja. Sympaattiset kotieläinpihat menevät, ja jotenkin tämä erittäin pieni suojelukeskus lukeutui omalla listallani sellaiseksi – olkootkin, etteivät apinat, lepakot ja papukaijat ihan kotieläimistä käy. Alamedan ”eläintarhassa” oli myös runsaasti kilpikonnia ja pupuja, sikoja (torahampaista päätelleen ei mitään tavan possuja) sekä lasteni suosikkeja, eksoottisia marsuja. Ja totta kai viereiseltä vuoreltakin löytyviä magotteja. Käyntimme oli varsin opettavainen; ehdittiin puhua Rio-elokuvasta tutun sinisen papukaijalajin kuolemisesta sukupuuttoon, lepakoiden huonosta maineesta (pimeä lepakkohuone – jossa meidän ja lepakkoperheen välissä oli turvallinen lasi – oli yksi lasten lemppareista) ja paljon saatiin keskustelua aikaiseksi myös eläintarhojen oikeutuksesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sisäänpääsy, jonka voi maksaa myös kortilla, maksoi aikuiselta viisi puntaa ja 2,5£ yli 5-vuotiailta lapsilta. Edullista, joskin paikka on tosiaan todella pieni. Se on myös erittäin sokkeloinen ja täynnä jyrkkiä kiviportaita, eli ei missään nimessä esteetön käyntikohde. Suosittelen myös laittamaan pitkät housut jalkaan, sillä meidän jalkojamme joko kirput, itikat tai muurahaiset purivat todella verenhimoisesti koko kiertelyn ajan. Paikassa myydään muutamaa pehmolelua ja juomia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Edes tällaiset sympaattiset, kasvatustehtäviin ja eläintensuojeluun keskittyneet paikat eivät mielestäni ole täysin ongelmattomia, mutta rehellisyyden nimissä olimme koko porukka todella, todella innoissamme. Kaikki nuo kädelliset ovat mielestäni äärimmäisen kiehtovia, vaikkakin upeampia toki omassa elinympäristössään. Seuralliset papukaijat ja utelias saukkopari olivat mahtavia, ja lapset toivoivat pian uutta vierailua paikkaan. Ja luultavasti siihen suostunkin, sillä paikka oli mielenkiintoinen ja tarjosi paljon tietoa ja mahdollisuuksia tarkkailla eläimiä todella läheltä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kasvitieteellisestä puutarhasta löytyy, niin kuin kaikkialta ympäri Gibraltaria, tykkejä joiden päällä kiipeillä, ja patsaita sotahistorian merkkihenkilöistä. Parasta on puutarhan alaosasta löytyvä erittäin toiminnallinen leikkipuisto, jossa riittää kiipeiltävää ja kokeiltavaa. En suosittele paikkaa kuitenkaan keväisin, sillä se on kuuluisa mäntypuista putoilevista toukista, jotka polttavat ihoa. Ainakaan meidän lapsille ei ”älkää vaan koskeko siihen toukkaan!” käsky ei toimi kuin kutsuna mennä hankkimaan itselleen sairaalahoitoakin vaativaa ihottumaa…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka yhä vanhat suositukseni ajanvietteeksi Gibraltarilla pätevät, siellä on myös muuta hauskaa touhua. Nyt voin antaa myös erittäin suuren ravintolasuosituksen: Gibraltarin keskustaan, pienelle poikkikadulle pääkadusta Main Streetistä, on vuosi sitten avattu vegaaniravintola Kasbar, jonka ruoka vie mennessään vannoutuneen lihansyöjänkin. Tarjolla on lounasta, esimerkiksi paikan legendaarisia falafelpullia, ja itse pääsin myös brunssille. Brunssi on oikeastaan vain lauantaisin tarjoiltava lounas, jossa on mahdollisuus tilata myös pannukakkuja, mutta se ei ollenkaan vähennä sitä iloa, että meillä on rajan takana täydellistä, herkullista, ekologista ja eettistä ruokaa tarjoava paikka. Sen jälkeen kelpaa mennä Ocean’s Villagen hotellialueelle ottamaan ilo irti lähes jokaisessa ravintolassa olevasta ikuisesta Happy hourista; drinkit ovat aina kaksi yhden hinnalla!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Gibraltarilla kasvitieteellisen puutarhan lisäksi lempi leikkipuistomme on Europa Pointilla, mutta jos kaipaa hetken rauhaa keskellä ruuhkaista kaupunkia, niin aivan keskustan tuntumassa on myös Commonwealth Park. Sieltä löytyy nurmikkoa piknikille sekä lampi, jossa asuu kilpikonnia ja karppeja – paljon bongattavaa lapsille. Eli mitä enemmän Gibraltarilla tulee pyörittyä, sitä enemmän mukavaa tekemistä sieltä löytyy. Ensi viikolla taidetaan mennä uudestaan!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

AURINKORANNIKON SUOMIKAUPAT

Ennen kuin muutin ulkomaille, en edes tiennyt että on olemassa Suomi-kauppoja (vai Suomikauppoja… ei ainakaan Suomi kauppoja!). Luulisi että olisin ymmärtänyt, onhan sille kysyntää ja Yhdysvalloissa vastaan on tullut vaikka minkä kansojen omia kauppoja, jopa kaupunginosia. Ensimmäisellä Espanjan-pätkällä muutenkin yllätti omituisten ruokien ja asioiden ikävä, ja vaikka tiskaamiseen ei löydy ratkaisua Suomi-kaupasta (josta kyllä ostamme suomalaisia tiskiharjoja ja vaihtopäitä!), niin Oivariiniä sieltä saa. Tietenkin triplahinnalla siihen mitä paikallisessa S-Marketissa Itä-Helsingissä, mutta nykyään olen oppinut laittamaan nostalgiallekin hinnan. Sanon tämän samalla kun syön Fazerin suklaata, joka maksoi 4,40€ levy.

Fuengirolahan on tietenkin Suomi-ikävää kärsivän paratiisi, koska suomalaiskolonnian ansiosta sieltä saa lähes kaiken mitä ikävää lievittääkseen voi tarvita. Kielikylvynkin ja kulttuuria, koska noin joka neljäs vastaantulija on suomalainen. Meille ”Fugen” viehätys ei oikein ole auennut, mutta pakollisten menojen takia käymme siellä noin kerran kuussa ja usein silloin palkitsemme itsemme tuosta reilu tunnin ajomatkasta piipahduksella johonkin Aurinkorannikon useista Suomi-kaupoista, nykyään yhä useammin Ewald’sille, jonka lähellä on parhaiten parkkitilaa ja valikoima omasta mielestäni oikein hyvä. Myös tämän postauksen kuvat ja hinnat ovat Ewald’sin valikoimasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toki näitä samoja asioita saisi netistäkin, ja aika säännöllisin väliajoin saammekin paketin Suomesta. Tämä on yleensä edullisempaa, kun tuotteet haetaan paikallisesta ruokakaupasta ja työn puolesta saan kuljetuksen hieman halvemmalla – ja yleensä mukaan mahtuu silloin mummon kutomia villasukkia, väärään osoitteeseen toimitettua postia ja pieniä yllätyksiä, sekä tietenkin lukemista lapsille. Mutta akuuttiin makeanhimoon Fugen Suomi-kaupat toimivat hyvin. Sieltä löytyy nykyään myös hyvä valikoima kasviskorvikkeita kuten Härkistä, mutta sitä ei tällä reissulla tarvittu koska roudasin Suomesta pakettitolkulla soijarouhetta mukanani. Enkä kyllä olisi uskaltanut kurkkia Härkiksen hintaa täällä, kun ei se Suomessakaan erityisen edullista ole.

Me suosimme Ewald’sia, vaikka se on  – Fuengirolan asiantuntijaystäviemme mukaan – kallein näistä suomalaisia elintarvikkeita tarjoavista kaupoista. Eilisen loppulasku oli 36,50€ ja ostoslistalla oli suklaalevyn lisäksi pakettia pipareita (4,30€), 500g paketti nokkosvarrasleipää (6,40€), pussi Dumleja (4,40€), kaksi pussia Kettukarkkeja (4,30€ per pussi) ja erinäisiä pikkukarkkeja lapsille. Jos innostun ostamaan sitä Oivariiniä ja Oltermannia sekä tarjolla on tuoreita leipomuksia kuten korvapuustia tai karjalanpiirakkaa, lasku kohoaa helposti lähemmäksi satasta. Hyväksi olemme todenneet myös Centron puodin, Centro Finlandia yhteydessä. Sieltä on saatu muumipastilleja ja -hammastahnaa ja usein enemmän ”käytännön tavaraa”, kuin Ewald’silta. Surkea kokemus oli pohjoismaalaisia tuotteita myyvä Casa Nordica, joka oli aivan liian ruotsalainen. Liikaa karkkeja Maraboulta ja omituisia ruotsalaisten kalahapatuksia.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että suomalaiset karkit, etenkin irtokarkit, ovat vertaansa vailla, ei Suomi-kaupassa tule kovin usein käytyä. Ikävä tuntuu olevan usein lopulta enemmän ihmisiin ja paikkoihin kuin ruokaan kohdistuvaa tätä nykyä. Meillä eivät karkit säily kauan ja usein siitä tulee vaan paha olo fyysisesti ja henkisesti, kun vetää viitosen karkkipussin puolessa tunnissa. Olemme opetelleet voitelemaan leipämme brittiläisten tuotteilla – täällä tasoitusta antaa hieman ”kahden kulttuurin” ruokakaupat, kun heti vieressä rajan takana ovat Morrison’s ja Eroski. Paikallisesta karkkikaupasta saa myös Pepe-lakua ja näkkileipääkin saa tavallisesta ruokakaupasta. Saunaa, kirjastoa ja tärkeimpien kavereiden seuraa ei kuitenkaan Suomi-kaupasta saa. Tosin nämäkin ylevät ajatukset kirjoitin kolme Kettukarkkia suussa, joten myönnetään: on ne lapsuudesta asti tutut herkut aika hyvä korvike…