UNELMA HOMMISTA

Mun melkein-naapuri, jumppakaveri ja bloggaajaidolini Hanne on kirjoittanut (yhdessä toisen yhtä bossladyn, Satu Rämön, kanssa) Unelmahommissa-kirjan, vertaisoppaan niille, jotka haluavat muuttaa intohimonsa oikeaksi ammatiksi. En ole kirjaa vielä lukenut, mutta uskon sen olevan erittäin inspiroiva ja innostava kuten kirjoittajansakin. Mutta ihan rehellisesti sanoen, pelkään, että se saattaa myös vähän masentaa.

Balilla talvehtiva Lähiömutsi-Hanne kirjotti ihailtavan avoimesti siitä, mitä kaikkea haluaisi vielä tehdä ja saavuttaa – niin hyviä ideoita, että olisi nyt pitänyt ne itsellään ennen kuin joku menee ja varastaa! Tunnistan hyvin tuon fiiliksen, että on niin paljon mikä kiinnostaa ja mitä haluaisi tehdä ja kokea, että on välillä vaikea keskittyä. Paitsi siis Hanne nyt keskittyy, minä en. On varmaan sekä siunaus että kirous, että on monta unelma-ammattia: haluaisin olla yhtä aikaa sotakirjeenvaihtaja, pääministeri, kansalliskirjailija, joogaopettaja, maailmanympäripurjehtija ja tiedenainen, joka kehittäisi hyvänmakuisen vegaanijuuston. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut vain asiakaspalvelija, siivooja, lastenhoitaja, projektinjohtaja, blokkaaja, Forrest Gump-teemaravintolan tarjoilija ja sumopainipuvussa mainoksia jakanut promotyttö. Ollaan vielä aika kaukana National Geographicin kannesta.

Kirjoitin jo aiemmin siitä, että toisin kuin eräillä, ei mun markkina-arvoni ole kasvanut seitsemän vuoden kotiäitiyden aikana (tietty toiset saa aikaiseksi kandin, toiset lisensiaattityön, heh heh). Jos haluaisin unelmatyöhöni, kilpailisin siitä itseäni 10 vuotta nuorempien, paljon pätevämpien, lapsettomampien ja paremmin verkostoituneiden ihmisten kanssa. Ja ihan rehellisesti: olen vähän laiska. Kunnianhimoni on sellaista, öhm, maltillista, joka ei kyllä tulvi ulos uhrauksina työelämälle. Taloudellisesti tyydyn aika vähään vaikka lottovoitosta unelmoinkin ja olen lähinnä nauranut kun LinkedIn on ehdottanut key account manager consultant vice president senior advisor-tyyppisiä avoimia työpaikkoja mulle.

Ja sitten se totuus, mikä ehkä unohtuu kun puhutaan unelmatöistä. Oma unelmatyöni, joka liittyisi kehitysyhteistyötehtäviin, olisi todellisuudessa enemmän paperityötä, budjetointia, hakemuksia ja pettymyksiä kuin sitä, että seisoisin angelinajoliemaisesti afrikkalaisten orpojen keskellä ja toisin pelastuksen. Siinä missä Unelmahommissa-kirjan tehtävä ei olekaan siedättää ihmisiä työelämän ankeuteen, kaipaisin itse tässä vaiheessa sellaista opusta, joka auttaisi hyväksymään oman (työ)elämän epätäydellisyyden: siihen, ettet ehkä saanutkaan sitä unelmatyötäsi vaan päädyitkin luomaan uraa, ehkä ei edes kovin nousujohteista sellaista, sektorille joka ei oikeastaan kiinnosta millään tavalla. Älkää ymmärtäkö mua väärin! On ihanaa, että ihmiset pyrkivät toteuttamaan villeimmätkin haaveensa ja ansaitsemaan elantonsa jollain mielekkäällä tavalla, mutta aina ei edes lahjakkuus, tunteen palo ja ympärivuorokautinen työ riitä. Ei ole kysyntää, ei ole oikeita kontakteja, et vain ole oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Omaa päätöstä lähteä Espanjaan ja hyväksyä se, että teenkin ehkä niitä asiakaspalvelutöitä taas seuraavat kymmenen vuotta, helpotti ajatus siitä, että olen siinä ainakin hyvä ja jonkun sekin on tehtävä. Että tällä hetkellä tärkeämpää kuin täydellinen itseni toteuttaminen elämän jokaisella osa-alueella on elää perheenä paikassa, jossa aurinko paistaa 300 päivää vuodessa, matkustella ja saada tarpeeksi rahaa, ettei tarvitse stressata. Realistinen unelmahomma olisi se, että pystyisin ansaitsemaan riittävästi rahaa pienillä projektiluontoisilla töillä ja ehkä kirjoitus- tai käännöshommilla ollakseni pääasiassa kotona ja ottaakseni sijaishoitoon koiranpentuja. Niin kauan kun en joudu myymään periaatteitani ja kauppaamaan huumeita lapsille tai tiikerinpentuja niin oikeastaan olen varmasti aika onnellinen säännöllisistä palkkatuloista, vaikka työ itsessään ei sisältäisi delfiinien kouluttamista, maailmanpelastusta tai mestariteoksia, joita seuraavien sukupolvien pitää lukea koulussa.

Aion lukea Unelmahommissa-opuksen ja yrittää löytää sieltä käytännön neuvoja siihen, miten tienata taskurahaa lempihommillani, niin kuin nyt vaikka kirjoittamisella. Mutta jos kaikki suurimmat rakkautteni jäävätkin vain vapaa-ajan harrastuksiksi, joilla teen enemmän persnettoa kuin voittoa niin se on ihan okei. Koska on ihan okei, että työ ei ole se mitä kirjoitit lapsuuden kaverikirjoihin tekeväsi ja on ihan okei, että se on vain rutiininomaista suorittamista ja on ihan okei, että sitä eivät kaikki aina osaa arvostaa, kunhan itse osaa arvostaa sitä.

KERRAN KVARTAALISSA

P3283383.jpg

Arkijärki-Jenni jo jonkin aikaa sitten kyseli, miten se mun kauheasti etukäteen kuuluttamani ostolakko sujuu. Ajattelin, että raportoin teille tunnollisestitunnollisesti kerran kvartaalissa, koska kukaan nyt jaksa joka kuukausi lukea siitä mitä ihania vaatteita haluaisin ostaa ja miten vaikeaa on länsimaalaisen ihmisen olla koko ajan ylikuluttamatta.

No, miten sitten menee?

Noh. Tämän postauksen kuvituksena on vaaleanpunaiset Gazelle-tennarit ja varmaan arvaattekin, että on aika tunnustaa. Lipsahti. Onnistuttuani kaksi kuukautta vaientamaan kaikki ostoimpulssit, voin rehellisesti myöntää olleeni mainoksen (tai tässä tapauksessa Instagram-kuvan) uhri: siitä kun näin kuvat näistä voimavärissäni ilmestyneistä lenkkareista, meni noin neljä minuuttia että olin naputellut ne tilaukseen verkkokaupasta. Olin hyvin tietoinen, että kahden kuukauden kurimus menee nyt hukkaan enkä pysty tätä perustelemaan millään tavalla. Kaapissa oli kaksi suht uutta kenkäparia odottamassa, mutta en vaan voinut vastustaa noita.

Periaatteessa voisin sanoa, että tämä oli ainoa harha-askel matkalla askeesiin. No ei ollut. Se toinen harha-askel on vaan postissa matkalla paikalliselle Ärrälle, koska eräiden punaisten ballerinojen seikkailu on ollut sellainen, että maailmankaikkeus selvästi yrittää viestittää mulle että ÄLÄ OSTA. Ei pitäisi. En tarvitsisi. Nämä kengät ovat selvästi mun heikko kohta. Mun jalkahan on vaatimattomasti kokoa 42 ja voin kertoa, että teini-iässä ei löytynyt mitään kauniita ja kivoja kenkiä siinä koossa. Sain hankkia kenkäni miesten osastolta ja niitä kutsuttiin koulussa mm. kanooteiksi ja suksiksi. Eihän se nyt mikään pätevä puolustus ole, mutta aikuisena olen kyllä nauttinut verkkokauppojen tarjonnasta senkin edestä.

Olen siis ostanut kaksi paria kenkiä. Harkitsen vakavasti erään mekon ostamista, koska en saa vain päästäni pois mielikuvaa jossa istun juuri se mekko päällä lukemassa kirjaa ja juomassa viiniä Espanjassa lempiravintolani edustalla. Sen lisäksi olen, vastoin aiempaa päätöstäni, ruinannut äitienpäivälahjaksi erästä hupparia. Olin päättänyt, että lahjavaatteet otetaan vastaan, mutta niitä ei erityisesti pyydetä. En voi ulkoistaa shoppailunhimoani. Arvontoihin olen osallistunut, koska voitettua vaatetta ei lasketa. Ajattelin myös, että vaatteiden itse tekeminen kyllä hyväksytään, koska olen niin laiska ja lahjaton käsitöissä, että luultavasti kulkisin ennemmin vuoden jätesäkissä kuin tarttuisin itse neulaan ja lankaan.

Noin yleensä tämä on tehnyt hyvää, etenkin taloudellisesti. Olen joutunut tarkastelemaan kriittisesti vaatekaappiani ja olenkin, sekä muutto että tyylinmuutos mielessä, karsinut sieltä paljon myyntikelpoisia yksilöitä, joita en vain ole ikinä pitänyt (ja joita tiedän, etten ikinä pidä – vaikka nyt se röyhelötoppi, joka päällä kuvittelin vatkaavani salsatunnilla… ei taida tapahtua) ja sitten niitä reikäisiä ja rähjäisiä vaatteita, joissa en kehtaa käydä edes siellä Ärrällä lunastamassa pakettiani. On tullut entistä selvemmäksi, mitkä vaatteet ovat suosikkeja, ja millaisissa vaatteissa on mukava olla. Uskon, että vuoden päästä teen jo paljon parempia valintoja ja toivottavasti osaan tällaisena mielikuvashoppailijana hahmottaa, mitkä tilanteet toteutuvat todennäköisesti: se, että istun juomassa viiniä terassilla, vai se, että käyn tanssitunneilla salsaclubilla.

Vaikka ihan nappiin tämä ostolakko ei ole mennyt, se jatkuu. Mun oma henkilökohtainen angstailu siitä, etten voi hoitaa mielipahaa, tekemisenpuutetta tai minäkuvan heikkouksia ostamalla uusia vaatteita on oikeastaan ihan toissijaista sen rinnalla, että tämä nykyinen kulutuskäyttäytyminen ja vaateteollisuuden kaikki ongelmat ahdistavat ihan hitosti. Ei ole kiva olla osa ongelmaa. Vaikka olenkin kokenut suurta tyytyväisyyttä lajitellessani niitä kotivaatteiksikin liian kulahtaneita rätei ja lumpui kierrätykseen, ei se varsinaisesti ole mikään vastaus siihen, että ostamme liikaa.

KEVÄTKIMARA

Olin elämäni 30 ensimmäistä vuotta syksyihminen. Sitten varmaan viime vuonna viimeistään mulle iski keväthulluus, johon liittyy oleellisena osana huokailu luonnon ihmeille, lintubongaus (kuten lehtopöllö poikasineen ihan meidän kodin vieressä, kelatkaa!) ja sellainen yleinen eläkeikäisille sopiva fiilistely. Ja kuulkaa, vaikka tämä kesäaikaan siirtyminen itsessään on ihan puhdasta sadismia, niin noin yleensä aurinko, kohta kuitattu maaliskuu ja se fiilis kun voi jo melkein pestä toppapuvun pois eteisestä (vain melkein, koska pitää kuitenkin varautua että vappuna sataa lunta). On se ihanaa.

Tämä on ollut monella tapaa hyvä viikko, ei vain siksi että kolme viimeistä pakollista kurssia menivät läpi ja nyt voin rallatella enää  noiden vapaaehtoisten kanssa. Oli hyvä viikko, kun menimme ensimmäistä kertaa kylään Annalle, joka on ihan mun toteemi-ihminen: rento, hauska ja sillä on niin mahtavat lapset! Kun ystävystyminen ei aina ole mikään itsestäänselvyys (aikuisillakaan), varsinkin kun kyseessä on ns. erityislapsi, niin en millään malttanut keskeyttää viiden lapsen varsin harmonisia leikkejä ja lähteä kotiin. Onneksi uudet treffit on jo sovittu! Ja eilen pääsin perinteiselle Earth Hour-illalliselle Saaran luo, jossa mua taas hemmoteltiin hyvällä ruoalla ja seuralla ja haastettiin erilaisilla mielipiteillä. Vaikka kukaan muu kuin mun äiti ei lukisi tätä blogia niin silti olen Suomen menestynein bloggaaja, koska onnistuin haalimaan ympärilleni internetin särmikkäimmät naiset.

Onhan tässä tietenkin ollut sitä säätöä, kun lapsilla on joku epämääräinen räkätauti ja olen jännittänyt muuttuuko se vielä laryngiitiksi. Mutta tänään ne pystyivät olemaan pari tuntia ilman että olivat ihan läpimärkiä räästä ja sen kunniaksi mentiin pienelle kevätretkelle, minä korkkasin sen Ipanaiselta hankitun Tula-repun (josta sain muodollisen alennuksen) ja aurinko paistoi ja sanoinko jo, että on kevät? Olen ehtinyt parissa kuukaudessa nähdä paljon ystäviä – en tarpeeksi, mutta enemmän kuin aikoihin – ja käydä teatterissa ja elokuvissa ja sopia vielä monet illalliset ensi kuulle ja Espanjastakin tulee ihan pian vieras ja viikon päästä mennään ruotsinlaivalle, tietenkin sillä noro-Siljalla. Mutta elämä. Aurinko. Kevät. Ymmärsitte varmaan pointin!

KIITOS JYVÄSKYLÄ 2009-2017

Sinne se jäi, eilen, viimeistä kertaa. Alma materini.

Päädyin alunperin opiskelemaan Jyväskylään, koska, noh, hain sinne. Hain sinne, koska olin vihdoin 23-vuotiaana keksinyt, mitä haluan oikeasti opiskella. Sitä ennen olin hakenut oikikseen, TaiK:kiin tuottajalinjalle sekä hakenut ja päässyt sisään ”kätilökouluun”. Yhteiskuntapolitiikka oli kuitenkin ensimmäinen aine, jossa tunsin olevani vahvoilla. Olin aina ollut kiinnostunut politiikasta ja byrokratiasta, lukenut huolella Hesarini ja katsonut ihan vapaaehtoisesti eduskunnan kyselytuntia televisiosta.

Hain tietenkin Helsinkiinkin, jonne oli sinä vuonna sama pääsykoekirja. Olin lukenut kirjan läpi vain pari kertaa, valmistautunut surkeasti. Helsingin pääsykoe menikin penkin alle ja Jyväskylään menin lähinnä maaseutumatkailu mielessä. Koe oli kuitenkin hävettävän helppo, ja kuukauden kuluttua postiluukusta putosi paksu kirjekuori. Se oli vähän järkytys: mulla oli Helsingissä työt, parisuhde, koti ja koirat, mutta halusin päästä jo eteenpäin. Elämässä, etenkin työelämässä. Äitini asui silloin Jyväskylässä, mikä tietenkin helpotti logistisesti opintojen alkua.

Eilen tein viimeiset tenttini Jyväskylässä. Pääsin läpi sen kahdeksan vuoden ajan kurssilistalla kummitelleen tilastomatikan (voitte arvata arvosanan) ja tänään tuli tieto, että myös maturiteetti oli hyväksytty. Kaikki pakolliset kurssit on siis tehty ja jäljellä on kaksi vapaaehtoista kurssia, joita käyn lähinnä mielenkiinnosta. Olin varautunut käymään Jyväskylässä vielä ainakin kerran, istumaan kolme ja puoli tuntia per suunta Onnibussissa, kävelemään keskustan läpi Mattilanniemeen, mutta se olikin siinä. Ei nostalgiaa, ei tunteikkaita hyvästejä, ei kyyneleitä, haikeutta – vain yhden vähän pitkäksi venyneen elämänvaiheen loppu.

Tuntuu välillä tyhmältä, että pelkän alemman korkeakoulututkinnon suorittaminen on kestänyt näin kauan ja että suhtaudun tiettyihin kaikille yhtä kamaliin opintoihin – esimerkiksi se tilastomatikka ja virkamiesruotsi – niin dramaattisesti. Itse opiskelu ei ole koskaan ollut mulle erityisen vaikeaa, vaan ne oman alan opinnot ovat hoituneet välillä vähän vasurillakin ja kuitenkin kiitettävin arvosanoin. Silti, täytyy sanoa, oli tämä puristus. Tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin viikko sen jälkeen, kun aloitin yliopiston. Juuri ennen kuin lähdin tequilasuunnistukseen fuksiaisiin. Aika monta kertaa päätin keskeyttää koko opinnot, mutta nyt ne on kasassa.

Kandidaatin tutkinnon saaminen kesti melkein 8 vuotta. 54 000 kilometriä junalla tai bussilla. 294 opintopistettä. Kolme lasta. Yhdet opiskelijabileet. Noin sata tenttiä. 29 sivua kandidaatintutkielmaa. Ja siinä se sitten oli. Hyvä minä.

bridge-1020643_640
Kuva Pixabaysta