KUOLLEENA SYNTYNEET IDEAT, OSA 274

taapero-skeittaa.jpg

Se alkaa suunnilleen siinä vaiheessa, kun puolet lumesta on sulanut pois. Se ei haittaa, että siitä maan paljaasta pinta-alasta suurin osa on veden, hiekoitussepelin tai koirankakan peitossa. Taitaa olla jo perinne, että kevätpäiväntasaukseen mennessä parvekkeella talvehtineet polkupyörät huutavat lasten nimiä niin lujaa, ettei äitikään kestä enää yhtään koska voidaan mennä pyöräilee-vinkunaa. Onhan sitä jo pari kuukautta kuunneltukin.

Se, minkä kuitenkin aina vuodessa onnistuu unohtamaan, on miten perseestä se eka pyörälenkki on. Pardon my French. Jollen väärin muista, viime vuonna oli ihan yhtä jäätävää ja silti eilen luovutin: esikoinen oli poikkeuksellisesti aamupäivän kotona ja luonnollisesti kaikki tekeminen oli loppunut suunnilleen puoli kahdeksaan mennessä, joten sanoin ne taikasanat: okei, mennään pyöräilemään.

Siitä alkoi tietenkin armoton kiire. Yleensä niin vetelät lapset olivat sekunnissa suoriutuneet aamutoimistaan. Tietenkin olisin voinut etsiä ne kolmet välikausivaatteet ennen lupaustani, sillä toppavaatteissa urheilu ei tuntunut enää eilisaamuna hyvältä idealta. Kaikki välikausivaatteet, ohuet hanskat ja pipot ja lenkkarit olivat tietenkin jossain ylähyllyllä ja niitä oli sitten kaiveltava samalla kun kolme tyyppiä kitisi, että eikö voida jo mennä… Ja samaa tahtia kun löysin pareja hanskoille niin sain todeta, että suurin osa välikausivaatteista oli jäänyt pieniksi, etenkin esikoiselle. Kuten oli muuten sen pyöräkin.

Lopulta olin saanut puettua kaikki kolme säänmukaisiin vaatteisiin. Itsehän kaavin lähinnä ne vaatteet, mitkä oli käsillä, verkkarit oli päällimmäisinä pyykkikorissa joten päättelin, että ne olivat vielä ihan kelvolliset. Siinä vaiheessa kun päästiin ulos ja lapset olivat pukeutuneet kaikkeen parittomaan ja liian pieniin vaatteisiin sekä äiti näytti kodittomalta (puuttuvat hampaat lisäävät tätä vaikutelmaa kummasti), aloin pälyillä ympärilleni hieman vainoharhaisesti: kuka tekee ekan lastensuojeluilmoituksen?

Esikoisen pyörän säädöt olivat puolen vuoden takaa, ja 6-vuotias saattaa kasvaa tuossa ajassa melkoisesti. Paitsi että välikausihousut ylettyivät enää polviin, oli polkeminen vähän haastavaa. Esikoisen pyörä onkin periytymässä keskimmäiselle, joka taas halusi ehdottomasti skeitata, vaikka ei ole sitä koskaan tehnyt. Jostain syystä hänellä on vahva mielikuva itsestään Itä-Helsingin Tony Hawkina, ja sitä ei äidin hellävarainen jos nyt kulta vain pyöräiltäis horjuttanut. Kuopuksella on polkupyörä työntöaisoineen ja apypyörineen, mutta sekin oli jäänyt talvilevon aikana niin pieneksi, että hän pystyi vain jarruttamaan. Ja voi pojat, hän kyllä jarruttikin.

Muutenkin olisin voinut tarkastaa pyörien kunnon ennen lähtöä. Kyllähän ne tyhjätkin renkaat pyörivät, mutta kaikki kiristelivät hampaitaan vääntyneiden tankojen ja vääränkorkuisten satuloiden kanssa. Kypärätilanteenkin olisi voinut tsekata vähän aiemmin, sillä jokaisen pää oli joko kasvanut ja kutistunut ja kohmeisin sormin niiden solkien säätäminen ei juuri naurata. Pääsimme kuitenkin perille huikean 200 metrin matkan paikalliseen skeittipuistoon, joka olikin kurainen ja märkä. Toisaalta sillä ei ollut niin väliä, koska kuopus oli ohjannut itsensä hävittäjälentäjien kadehtimalla osumatarkkuudella kaikkiin mahdollisiin matkalla olleisiin koirankakkoihin ja varmuuden vuoksi vielä heittäytynyt pyörän selästä niiden päälle. Myös kaksi isompaa olivat ottaneet tuntumaa maastoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kun tajuat, ettei kellään ole enää vakuutusta

Siinä sitten oltiin.  Lapset riehuivat rampilla, vaihtelivat välineitä, kaatuilivat ja törmäilivät. Paikalle ilmestyi vielä yksi Ompun kaveri, mutta neljä menee siinä missä kolmekin. Erityisesti keskimmäistä kiukutti, kun omat visiot upeista ollieista eivät toteutuneetkaan ja hän vietti aika paljon aikaa mököttäen. Kuopusta otti päähän, kun hän ei pystynyt polkemaan enkä mä jaksanut työntää häntä ympäri skeittiparkkia – varsinkin kun hän niin tomerasti jarrutti joka kerta kun lähti liikkeelle.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin: yleensä kyllä nautin lasten kanssa touhuilusta ja erityisesti näistä ulkoilma-aktiviteeteista. Mutta kun uloslähtö edellyttää puolimaratonin verran pukemista ja lopputuloksena on kolme eri syistä kiukuttelevaa lasta skeittipuistossa ja ainoa varma asia on se, että mutsi kantaa kotiin uhmaikäisen, polkupyörän ja skeittilaudan ja samalla pitää jarisarasvuomaista tsemppipuhetta motivaatiopulasta kärsivälle 5-vuotiaalle, niin… Noh, ite lähdin, jaksaa jaksaa. Aina välillä sitä ymmärtää, miksi äitinä on niin helppo heittäytyä marttyyriksi.

Kun lapset olivat kierineet tarpeeksi koirankakassa ja itsesäälissä, lähdimme kotiin. Ilmoitin kaikille, ketkä suostuivat kuuntelemaan, että seuraavan kerran lapset pyöräilevät kesäkuussa. Kotona laitoin koneellisen ulkovaatteita pyörimään ja aloin etsimään uusia välikausihousuja hujopille. Eihän se varmaan enää puolen vuoden päästä tunnu niin pahalta, tämä vuoden ensimmäinen ”pyöräretki”. Onneksi oli arkinen aamupäivä ja lähitaloissa ei ehkä kovin moni asukas kuullut, kun mä epätoivoisesti rukoilin kuopusta ohjaamaan suoraan ja lohduttelin keskimmäistä, että ei kukaan onnistu ekalla kerralla. Missään. Eikä kukaan opi kerrasta, esimerkiksi sitä että huolla ne pyörät ja lajittele ne vaatteet ja ajattele nyt kaksi kertaa, ennen kuin lupaat lapsille eeppisiä pyöräretkiä.

kiukkuinen-lapsi.jpg
Viikon luontoääni: turhautuneen 5-vuotiaan kiukkuraivo

alastulo.jpg

NÄIN KULUTAN AIKAA

Mitä tällainen yksinäinen äiti-ihminen tekee iltaisin, kun ne lapset ovat vihdoin nukahtaneet? En todellakaan ole nyt näine vinkkeineni mikään televisiotarjonnan pioneeri, mutta haluan jakaa kanssanne omat lyhyet ja pinnalliset analyysini siitä, miten monen vuoden suvantovaiheen olen taas elvyttänyt suhteeni televisioon. Elin käytännössä katsoen yli 10 vuotta ilman telkkaria. Joskus saatoin käydä äidin luona katsomassa American Idolsia, kavereilla kuokkimassa Top Chefin ja Huippumalli Haussa-ohjelman ensimmäisten (niiden hyvien, ennen kuin kyllästyin Tyra Banksin ainaiseen tekoitkuun, kun mallikokeet avautuivat ankeasta lapsuudestaan) tuotantokausien aikaan, mutta elin monta vuotta tyytyväisenä ihan ilman koko kapistusta.

594253

Ensin oli liian kiire käydä niinsanotusti radalla, sitten kun löytyi Käytännön Mies katsoimme joskus leffoja, mutta suhteemme alkuvuosina piilottelin mieltymystäni heikkolahjaisiin reality-ohjelmiin ja sen jälkeen meillä olikin yhtäkkiä kolme lasta ja kotona pyöri vain Pikku Kakkonen. Sitten elämääni tuli hieman aikaa ja suoratoistopalveluita, ja nykyään huomaan käyttäväni taas vähän turhankin paljon aikaa draamalla nollaamalla. Mutta kun nykyään tehdään niin hyviä tv-sarjoja! Jos yritän katsoa vanhoja suosikkisarjoja, niin kuin Teho-Osastoa tai Merlose Placea niin itkettää – miten ne olivat niin hyviä 90-luvulla? Ruusun Aika, Irtiottoja, eih, kotimaisetkaan eivät ole kestäneet aikaa. Mutta nyt on niin monta hyvää syytä olla lukematta englannin kielioppia, tekemättä mediakurssin kotitehtäviä tai vaikka nukkumatta. Kun sanon että Netflix ja Chill, niin todellakin katson pyjamassa Netflixiä, syön jäätelöä suoraan purkista ja chillaan.

Mitä mä sitten katson? (Hmm, tää ei kyllä oikeasti kiinnosta ketään, mutta kerronpahan kuitenkin. Rakkautta ja Rimakauhua uusi tuotantokausi on nimittäin niin surkea, että lopetin katsomisen kahden jakson jälkeen.)

Näyttökuva 2017-03-19 kello 20.56.08

HBO:n uusi draamakomedia Big Little Lies, jossa on ihana Reese Witherspoon ja kamala Nicole Kidman. Siinä ollaan just ekaluokkalaisten leijonaäitejä, joilla vaan sattuu olemaan törkeän upeat merenrantakodit Kaliforniassa ja jokin murhamysteeri, jossa ei vielä sarjan puolivälissäkään olla ihan perillä siitä kuka on kuollut. Ja sitten Girlsin kuudes ja viimeinen tuotantokausi, joka on ollut toistaiseksi myös huonoin. Ehkä olen sitten itsekin kasvanut jo siitä vaiheesta yli, mutta nyt lähinnä ärsyttää henkilöhahmojen huonojen puolien alleviivaaminen, kun tilaa olisi ollut oikeasti hyvälle kasvutarinalle. Onhan tässä vielä jaksoja jäljellä. Keväällä tulee ooh ja aah lisää House of Cardsia ja uusi kierros Orange is the New Blackia, joka oikeasti mun mielestä on aika köykänen – katson sitä silti.

Koska kaikki kehuivat Skamia, katsoin sen kännykästä samalla kun jonotin nukkuvan lapsen kanssa lastenklinikan päivystyksessä. Kaikki kolme kautta.  Sai tuntemaan suurta sympatiaa teinejä kohtaan ja iloitsemaan siitä, että noista ajoista on jo yhden teini-iän verran. Syksyllä on katsottu myös Taboota, joka oli hieno (en sano mitään Tom Hardysta kun se Käyttis lukee tämän kuitenkin), mutta jäi multa kesken. Katsoimme myös HBO:n The Night of-sarjan, joka oli okei+. Mä olen ollut aivan rakastunut Narcosiin, joka Pablo Escobarin kuolemasta huolimatta onneksi taitaa jatkua vielä. Ja kun Parks and Recreationsin kaikki tuotantokaudet oli katsottu läpi (osa kahdesti), piti pahempiin vieroitusoireisiin katsoa Aziz Ansarin Master of None. Ei huono. (Piti googlata tätä varten Aziz Ansarin nimen oikea kirjoitusasu, kaikki muut olivat ilmeisesti googlanneet hänen pituuttaan.)

Luulen, että tähän kaikkeen on vaikuttanut myös koko katselukulttuurin muutos. Muistan yhä ajat, jolloin sunnuntai oli pyhä teinisarjapäivä, kun putkeen tuli ainakin Beverly Hills, Popular, Dawson’s Creek ja Simpsonitkin. Jos ei silloin onnistunut valtaamaan sitä perheen ainoaa vastaanotinta, piti nauhoittaa. VHS-kasetille. Torstai-iltaisin koko perhe katsoi yhdessä Tehiksen tai Chicagon lääkärit ja perjantaisin Hauskat kotivideot, jotka juonsi ihanan lakoninen Markus Kajo. Vähän veikkaan, etten ole ainoa 80-luvun lapsi, jolle on jäänyt mieleen tällaisia televisiosidonnaisia sukupolvikokemuksia – saakohan omat lapset enää niitä? Tämähän on ihan tyylipuhdasta nostalgiaa, koska oikeasti nykyään en jaksaisi katsoa noita sarjoja hetkeäkään, mutta kun ne tulivat vain kerran viikossa ja jumalauta, yksi kerrallaan (kärsivällisyys ei enää riittäisi moiseen) niin siinä oli jotain harrasta. Nyt voidaan katsoa omia ohjelmia omilta läppäreiltämme vaikka kaikki kaudet putkeen. On tää nykyteknologia kamalaa.

Näyttökuva 2017-03-19 kello 20.56.33.png

KANI JOKA TAHTOI NUKAHTAA

Tää Kani joka tahtoi nukahtaa on kuulemma maailman suosituin unisatu. Mua alkoi jo naurattaa pelkkä kirjan nimen kirjoittaminen kursiivilla, sillä tässä sadussa kursiviilla kirjoitetut kohdat luetaan erityisen hitaasti ja rauhallisesti. Kirjassa on siis ihan kätevät lukuohjeet: neuvotaan milloin painotetaan ja milloin hidastetaan, milloin haukotellaan ja milloin sanotaan lapsen nimi. Kirja on siis kirjaimellisesti unisatu – sen oikea nimitys lienee jopa nukutussatu. Kirjan on kirjoittanut käyttäytymistieteilijä ja NLP-valmentaja Carl-Johan Forssén Ehrlin, että mistään amatööriäitien näpertelystä ei ole kyse.

P3182707.jpg

Lasten nukahtamiset eivät meillä (enää) ole varsinaisesti mikään massiivinen ongelma: yleensä kahdeksaan mennessä kaikki iltarutiinit (kylpy, iltapuuro ja sata porkkanaa, hammaspesut ja kirja tai niinä iltoina, kun äidillä on vähän hommaa, Youtubesta kuunneltu iltasatu…yleensä Pikku Kakkosessakin nähty Pirkka-Pekka Peteliuksen kertomia klassikoita) on hoidettu ja yksi kerrallaan kolmikko simahtaa, yleensä keskimmäinen ensin ja esikoinen viimeisenä, kokeiltuaan vakiotemppuaan eli ”voitaisko pelata vähän?” pikkuveljien nukahdettua. On meillä ollut niitäkin aikoja, kun nukutusshow on kestänyt nelisen tuntia ja vaatinut kaikki mahdolliset temput kärrynpyöristä tantriseen suhinaan, mutta kuten yleensäkin lapsiperheessä, ongelmat helpottavat (ja saat uusia ongelmia tilalle!) lasten kasvaessa. Nukkuminen on sen sijaan ollut aina ongelma. Aina. Ensimmäinen, joka nukkuu 9-10 tuntia yössä putkeen heräämättä on esikoinen, ja tämä käänne kohti kunnon yöunia tapahtui vasta n.5-vuotiaana. Kaikki ovat olleet aina kovia heräilemään yöllä, valvottamaan, vaatimaan palvelua pikkutunneilla, pyörimään ja hyörimään levottomasti ja pitämään huolen siitä, ettei äitinsä silmäpussit pääse vahingossakaan pienenemään.

Kani joka tahtoi nukahtaa-kirjassa luvataan myös sikeämmät yöunet, joten pitihän tähän sensaatioon sitten tarttua. Lapset olivat tietenkin ihan että jeejee, meillä iltasatu on yksi päivän parhaimpia hetkiä (eikä vähiten siksi, että tiedän oman rauhan olevan noin yhden Minttu-kirjan ja puolen tunnin päässä…) ja uudet kirjat otetaan aina ilolla vastaan. Normaalisti luemme iltasadun yhdessä kasassa, mutta nyt käskin kaikki omiin sänkyihinsä – kirjassa vähän vihjailtiin, että lapset saattaisivat nukahtaa jo hyvissä ajoin ennen loppuratkaisua (joka on – spoiler – kanin nukahtaminen!). No, miten meni noin niin kuin meidän mielestä?

P3182709.jpg

Lapsen nimen ujuttaminen satuun? Huono idea (boldatut kohdat luetaan kirjassa erityisen painokkaasti!). Isommat pojat pyörittelivät silmiään, oli vissiin sen verran läpinäkyvää, mutta aina kuullessaan tutun nimen tuo 2,5-vuotias alkoi toistaa nimiä iloisesti huutaen. Kirja sinällään on aika pitkä, joten uskoisin sen oikeissa olosuhteissa toimivankin, tosin varmasti tyypit nukahtaisivat jos lukisin niille 20 sivua Tekniikan Maailmaakin. Poikien piti olla sinällään varsin vastaanottavassa tilassa: he olivat käyneet jumpassa ja remunneet kolme tuntia kevätauringossa.

Kirjassa on hassuja lauserakenteita, joilla on epäilemättä psykologinen tarkoituksensa, mutta jatkuva ”nyt”-sanan toistelu sai esikoisen parahtamaan tuskaisesti jossain sivun 16 kohdalla ”mikä ihmeen NYT-kirja tää on!?”. Keskimmäinen ilmoitti noin kahden sivun välein voitonriemuisesti, että ”olen muuten aivan pirteä, tämä ei toimi!” – vaikka en ollut edes paljastanut kirjan salaista agendaa lapsille. Kuopus huusi aina riemukkaasti NYT! tai veljiensä nimiä, kun niitä erehdyin ääneen lausumaan ohjeiden mukaan. Kukaan ei nukahtanut. Ei edes sinne päin. Kirja herätti suurta kritiikkiä kohdeyleisössä, jonka mielestä teos oli outo ja siinä haukoteltiin liikaa. Siinä missä yleensä nautin yhteisistä lukuhetkistä, tämä oli enemmän pakkopullaa. Tiedän kyllä, että tietyssä pisteessä sitä tekee mitä vain että saisi pikku pullasormet höyhensaarille, mutta en oikein osaa kuvitella käyväni tätä kirjaa läpi joka ilta nopeamman nukahtamisen toivossa.

P3182708.jpg

No, pojat kuitenkin nukkuivat yön poikkeuksellisen sikeästi. En tiedä oliko selitys tähtien asento, tämä nukutussatu vai kaikki päivän aktiviteetit ja täysi vatsa ja optimaalinen uupumustila, mutta arvostan joka tapauksessa sitä, että mun ei tarvitse öisin montaa kertaa taluttaa ketään vessaan, silitellä uudestaan uneen tai vakuutella, että on muuten vielä yö ja kyllä vielä kannattaa nukkua. Päätin sitten kokeilla uudestaan seuraavana iltana, mutta tällä kertaa säästin itseltäni tämän vähän vähemmän inspiroivan iltasadun ja annoin lasten kuunnella sen Youtubesta. Esikoinen kyllä protestoi, että ”EI TAAS TÄÄ NYT-SATU!” mutta tadaa, jokainen lapsi oli unessa alle 10 minuutissa. Äiti myös. Yö oli kuitenkin ennätyksellisen levoton, joten ei, vieläkään en ole vakuuttunut. Saatan toki jatkossakin joskus lukea tämän unisaduksi, jos ovat olleet oikein tuhmia päivällä.

Kyllä, kun on tarpeeksi väsynyt ja epätoivoinen ja valmis lähettämään lapset sirkuksen mukaan kun iltapelleily käy voimille niin sitä kokeilee kaikkea. Kani-kirjaakin. Ja olen todella iloinen jokaisen perheen puolesta, jossa tämä tarina toimii tarkoituksenmukaisesti auttamalla lapsia rauhoittumaan ja jopa nukahtamaan. Mä totesin, että meillä iltasatu saa jatkossakin olla joka ilta erilainen ja joskus vähän jännäkin ja jos se tarkoittaa ylimääräistä varttia unta odottavien lasten vierellä varroten niin olkoot niin. Tää kirja lähtee nyt takaisin kirjastoon, käykää sieltä lainaamassa omanne (en nyt ainakaan ostamaan suosittele!).

P3182711.jpg
I feel you, sister.

STRESSII PUKKAA

P3142688.jpgP3142691.jpgOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt kun tätä Espanjaan muuttoa on alettu valmistella myös vähän konkreettisemmin kuin vain mentaalitasolla, on pakko tunnustaa että hieman stressaa. Olen tähän asti vaalinut mielikuvaa jossa vain suit sait sukkelaan teleporttaan itseni, kolme lasta ja noin 92 muovilaatikollista pikkulegoja La Líneaan ja siinä se. Näin se ei kuitenkaan taida kesällä oikeasti tapahtua. Varovaiset askeleet kohti koko elämän siirtämistä toiselle puolelle Eurooppaa ovat ihan rehellisesti sanoen muistuttaneet enemmän laskuhumalaista huojuntaa kuin reipasta saapastelua. Esimerkiksi ne tavarat. Vaikka kuinka aion konmarittaa koko kodin ja hyödyntää kirppikset ja kierrätyskeskukset, tulee mukaan silti aika monta laatikollista leluja, tyhjiä muistikirjoja ja astioita. Kun olen alkanut alustavasti pyydellä tarjouksia säännöllisesti Suomen ja Espanjan välillä sukkuloivilta kuljetusyrityksiltä, ovat summat olleet sen perheen ainoan säännöllisen kuukausipalkan kokoluokkaa. Nyt jos koskaan toivoisin, että tämä olisi vähän suositumpi blogi ja voisin jotenkin potentiaalisiin markkinoihin vedoten muutattaa nämä roinat ilmaiseksi uuteen osoitteeseen. Yleensä olemme selvinneet päiväksi vuokratulla pakulla ja pizzapalkalla kantoavuksi rekrytoiduilla kavereilla, mutta tämä muutto taitaa olla hieman eri maata. Ihan kirjaimellisesti.

Ja voin sanoa, että vähäsen tuppaa stressaamaan myös poikien koulukysymykset. Esikoinen, kohta 7-vuotias täyttävä tuleva ekaluokkalainen onkin Espanjassa jo tokaluokkalainen, joka menee ummikkona espanjalaiseen, kunnalliseen kouluun. Ja pikkuveljet, syksyllä 5- ja 3-vuotiaat, ovatkin etelässä jo esikoululaisia. Tässä on tietenkin prosessoitavaa nössömutsille, jonka kotiäitivuodet ovat nyt luettu, mutta myös suhteellisen paljon käytännön työtä. Ja tietenkin sellaista työtä, jota ei Suomesta käsin tehdä, koska byrokratia. Koulupaikkoja pitäisi hakea maaliskuussa (eikä silloinkaan ole sanottua, että paikat irtoavat juuri lähikoulusta ja samasta paikasta kaikille kolmelle) ja meillä ei ole lapsille tarvittavia dokumentteja, eikä oikeastaan tietoa siitä missä asumme syksyllä. Jännitysmomentteja siis riittää.

Tässä vaiheessa tekisi mieli taas muuttaa suunnitelmat ja jäädä Suomeen. Täällä kaikki on niin helppoa. Esikoiselle olisi jo koulupaikka lähikoulussa, tavarat on paikoillaan ja yli 30 vuoden kokemuksella hallitsen suomalaiset systeemit. Yli 25 muuton jälkeen inhoan silti muuttamista ja saan allergiareaktion kun ajattelen kaikkea sitä, mikä edessä Espanjassa odottaa. Työnhaku. Puhelinliittymän hankinta (vei viimeksi yli kolme tuntia). Pankkitilit, vakuutukset, lasten harrastukset – näitä vuosien varrella yksi kerrallaan Suomessa hoidettuja asioita ei juuri tule arkisin ajateltua, mutta tästä on tulossa todellinen metatyön vuosi. Olen kuitenkin päättänyt, että me lähdetään vaikka jännittää niin paljon että oksettaa. Koska kun kaikki käytännön työt on hoidettu, se on varmasti sen arvoista.

PS. Kuvat ei liity kirjoitukseen millään tavalla. Paitsi että tulppaaneja tuijottamalla yritän saavuttaa mielenrauhan. Ei ole vielä toiminut.