UNELMA HOMMISTA

Mun melkein-naapuri, jumppakaveri ja bloggaajaidolini Hanne on kirjoittanut (yhdessä toisen yhtä bossladyn, Satu Rämön, kanssa) Unelmahommissa-kirjan, vertaisoppaan niille, jotka haluavat muuttaa intohimonsa oikeaksi ammatiksi. En ole kirjaa vielä lukenut, mutta uskon sen olevan erittäin inspiroiva ja innostava kuten kirjoittajansakin. Mutta ihan rehellisesti sanoen, pelkään, että se saattaa myös vähän masentaa.

Balilla talvehtiva Lähiömutsi-Hanne kirjotti ihailtavan avoimesti siitä, mitä kaikkea haluaisi vielä tehdä ja saavuttaa – niin hyviä ideoita, että olisi nyt pitänyt ne itsellään ennen kuin joku menee ja varastaa! Tunnistan hyvin tuon fiiliksen, että on niin paljon mikä kiinnostaa ja mitä haluaisi tehdä ja kokea, että on välillä vaikea keskittyä. Paitsi siis Hanne nyt keskittyy, minä en. On varmaan sekä siunaus että kirous, että on monta unelma-ammattia: haluaisin olla yhtä aikaa sotakirjeenvaihtaja, pääministeri, kansalliskirjailija, joogaopettaja, maailmanympäripurjehtija ja tiedenainen, joka kehittäisi hyvänmakuisen vegaanijuuston. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut vain asiakaspalvelija, siivooja, lastenhoitaja, projektinjohtaja, blokkaaja, Forrest Gump-teemaravintolan tarjoilija ja sumopainipuvussa mainoksia jakanut promotyttö. Ollaan vielä aika kaukana National Geographicin kannesta.

Kirjoitin jo aiemmin siitä, että toisin kuin eräillä, ei mun markkina-arvoni ole kasvanut seitsemän vuoden kotiäitiyden aikana (tietty toiset saa aikaiseksi kandin, toiset lisensiaattityön, heh heh). Jos haluaisin unelmatyöhöni, kilpailisin siitä itseäni 10 vuotta nuorempien, paljon pätevämpien, lapsettomampien ja paremmin verkostoituneiden ihmisten kanssa. Ja ihan rehellisesti: olen vähän laiska. Kunnianhimoni on sellaista, öhm, maltillista, joka ei kyllä tulvi ulos uhrauksina työelämälle. Taloudellisesti tyydyn aika vähään vaikka lottovoitosta unelmoinkin ja olen lähinnä nauranut kun LinkedIn on ehdottanut key account manager consultant vice president senior advisor-tyyppisiä avoimia työpaikkoja mulle.

Ja sitten se totuus, mikä ehkä unohtuu kun puhutaan unelmatöistä. Oma unelmatyöni, joka liittyisi kehitysyhteistyötehtäviin, olisi todellisuudessa enemmän paperityötä, budjetointia, hakemuksia ja pettymyksiä kuin sitä, että seisoisin angelinajoliemaisesti afrikkalaisten orpojen keskellä ja toisin pelastuksen. Siinä missä Unelmahommissa-kirjan tehtävä ei olekaan siedättää ihmisiä työelämän ankeuteen, kaipaisin itse tässä vaiheessa sellaista opusta, joka auttaisi hyväksymään oman (työ)elämän epätäydellisyyden: siihen, ettet ehkä saanutkaan sitä unelmatyötäsi vaan päädyitkin luomaan uraa, ehkä ei edes kovin nousujohteista sellaista, sektorille joka ei oikeastaan kiinnosta millään tavalla. Älkää ymmärtäkö mua väärin! On ihanaa, että ihmiset pyrkivät toteuttamaan villeimmätkin haaveensa ja ansaitsemaan elantonsa jollain mielekkäällä tavalla, mutta aina ei edes lahjakkuus, tunteen palo ja ympärivuorokautinen työ riitä. Ei ole kysyntää, ei ole oikeita kontakteja, et vain ole oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Omaa päätöstä lähteä Espanjaan ja hyväksyä se, että teenkin ehkä niitä asiakaspalvelutöitä taas seuraavat kymmenen vuotta, helpotti ajatus siitä, että olen siinä ainakin hyvä ja jonkun sekin on tehtävä. Että tällä hetkellä tärkeämpää kuin täydellinen itseni toteuttaminen elämän jokaisella osa-alueella on elää perheenä paikassa, jossa aurinko paistaa 300 päivää vuodessa, matkustella ja saada tarpeeksi rahaa, ettei tarvitse stressata. Realistinen unelmahomma olisi se, että pystyisin ansaitsemaan riittävästi rahaa pienillä projektiluontoisilla töillä ja ehkä kirjoitus- tai käännöshommilla ollakseni pääasiassa kotona ja ottaakseni sijaishoitoon koiranpentuja. Niin kauan kun en joudu myymään periaatteitani ja kauppaamaan huumeita lapsille tai tiikerinpentuja niin oikeastaan olen varmasti aika onnellinen säännöllisistä palkkatuloista, vaikka työ itsessään ei sisältäisi delfiinien kouluttamista, maailmanpelastusta tai mestariteoksia, joita seuraavien sukupolvien pitää lukea koulussa.

Aion lukea Unelmahommissa-opuksen ja yrittää löytää sieltä käytännön neuvoja siihen, miten tienata taskurahaa lempihommillani, niin kuin nyt vaikka kirjoittamisella. Mutta jos kaikki suurimmat rakkautteni jäävätkin vain vapaa-ajan harrastuksiksi, joilla teen enemmän persnettoa kuin voittoa niin se on ihan okei. Koska on ihan okei, että työ ei ole se mitä kirjoitit lapsuuden kaverikirjoihin tekeväsi ja on ihan okei, että se on vain rutiininomaista suorittamista ja on ihan okei, että sitä eivät kaikki aina osaa arvostaa, kunhan itse osaa arvostaa sitä.

28 kommenttia artikkeliin ”UNELMA HOMMISTA

  1. pilami

    Tosi hyviä pointteja sulla. Nykyajassa on aika pinnalla itsensä toteuttaminen työnsä(kin) kautta. Sen pitäisi olla merkityksellistä isossa mittakaavassa ja vieläpä someseksikästä. Eihän tällaisia töitä kaikille riitä.

    Mun unelmahommat on klo 8-16 toimistossa riittävän lyhyellä työmatkalla toteutettavia töitä, joihin ei liity liikaa matkustamista ja/tai ylitöitä. En ole kauhean intohimoista tyyppiä noin niinkuin muutenkaan joten ei mulla ole ollut mitään ihmeempiä unelmia töidenkään suhteen kuin että mielenkiintoisia ja haastavia niiden pitää olla. Kokemus on osoittanut että kaikkiin duuneihin sisältyy aika puuduttaviakin osa-alueita.

    Jos mun pitäisi tehdä unelmistani työ, niin en kyl edes tiedä mitä se voisi olla. Ehkä jossain uusmedia-alalla se olisi simppelimpää. Tai jossain start-up scenessä. Mut mä oon ihan tosi tyytyväinen mun töihini ja elämääni sellaisena kuin se on nyt.

    Tykkää

    1. Satu

      Tämä oli kuin omasta kynästäni! Rakastan työtäni joka on niin perushommaa kuin vaan voi, päivätyö lähellä kotiani. Etenkin nyt kun olen vaarassa menettää sen (mies haluaa muuttaa), arvostan sitä entistäkin enemmän!

      Tykkää

      1. Ihanat pilami & Satu!

        Ensinnäkin, toivottavasti Satu saa pitää unelmatyönsä tai jos tulee kompromissi eteen, niin löytyy jotain vähintään yhtä hyvää (sanoo muutoshullu, joka uskoo että aina kun yksi ovi sulkeutuu niin aika monta aukeaa!).

        Mua juuri pelottaa (mikä on tietty vähän nössöä, pitäisi olla rohkeampi eikä laskea todennäköisyyksiä) että jos käyttää vaikka viisi vuotta siihen, että hampaat irvessä yrittää toteuttaa unelma-ammattiaan ja käy niin, ettei se koiranpentujensilittelykahvila otakaan tuulta alleen niin ei voi edes sanoa, että ”no se oli sen arvoista” – stressata ja laskea pennejä ja silti lopulta pettyä. Tosin tää on vähän noloa, koska yleensä kannustan kaikkia kuuntelemaan sydäntään ja ottamaan riskejä, mutta työasioissa musta on tullut yllättävän pragmaattinen.

        Tykkää

  2. Tämä oli ihana teksti. Mulle juuri nyt jotenkin terapeuttinen ja lohdullinenkin. Mä en ole ikinä (42v. ikään mennessä) keksinyt sitä unelma-ammattiani. Olen kyllä tuntenut jotain epämääräistä paloa sinne sun tänne, mutta en niin paljon, että olisin ruvennut tavoittelemaan niitä kohti. Olen vain jotenkin ajautunut alalle, jolla olen. Ei tätä kai uraksi voi kutsua, mutta olen kuitenkin saanut tehdä vakkarina töitä jo monessa paikassa. Palkka ei päätä huimaa, mutta sillä elää jotenkin, kun ei matkustele tai törsäile. On vain pakko alkaa pikkuhiljaa hyväksyä se, että minusta ei koskaan tullut mitään kovin ihmeellistä, vaan ihan tavallinen ja melko lattea työntekijä. Ja ehkä on aika panostaa muihin asioihin, joista voi saada sisältöä ja tyytyväisyyden tunnetta. Ehkä rupean harrastamaan jotain kivaa. Tai sitten tyydyn vain lukemaan hyviä kirjoja ja syömään suklaata 😀 Toisaalta nykyään mikään ei ole niin kiveen hakattua kuin menneinä vuosikymmeninä. Vanhemmallakin iällä on mahdollista tehdä vaikka mitä!

    Tykkää

    1. Se, ettei ura säkenöi kipinöitä joka suuntaan, ei tarkoita etteikö susta tullut mitään ihmeellistä. ❤ Jos kokee merkityksellisyyttä muussa elämässä (josta vieläpä nauttii!) niin siinähän on päästy jo aika pitkälle! Olen vähän inhorealisti, etten tiedä kuinka moni pystyy pitämään täydellisen balanssin elämän eri osa-alueiden kanssa ja olen itse oppinut, kiireisiä kavereita kuunnellessa, arvostamaan myös sitä ettei "työt seuraa kotiin". Ja ottamaan ilon irti siitä, että voin aina pelastaa asiakkaan päivän, auttaa kollegaa tai vain hallita omat hommani ihan ässänä – vaikkei se mitään neurokirurgiaa olekaan. Ja niin kuin itse sanoit, sullahan voi olla vielä vaikka mitä yllätyksiä taskussa! 😉

      Tykkää

  3. Ihana kirjoitus. Ja hyvä! Samastun moneen kohtaan. Mä olen hyvin maltillisesti kunnianhimoinen, enkä haluaisi tai osaisi olla bosslady, mutta haaveilen vaikka mistä muusta. Projektiluontoiset lempijutut ja pääasiassa kuitenkin kotona – mikä unelmahomma! Sitten vielä jos joku tulisi kotoa hakemaan, että just sut me tarvitaan, niin vielä parempi hehheh. Onnea kandista – hieno suoritus!

    Tykkää

    1. Kiitos kiitos 🙂 . Joo, nyt varmaan täytyy todeta että vaikkei työ sisällöllisesti ehkä olisi unelmahommaa (kuten nyt eräät käännöstyöt, mitä on tullut tehtyä) niin silti olen loputtoman onnellinen siitä, että olen voinut ansaita rahaa kotona ja saanut vapautta elämään. Joku toinen joutuu nyt keksimään sen hyvänmakuisen vegaanijuuston, kaikkea ei yhdessä elämässä ei ehdi.
      Me ollaan nää maltilliset :D.

      Tykkää

  4. Johanna

    Oon samaa mieltä sun kanssa. En ole lukenut kirjaa eli en oikeastaan kommentoi siihen, mutta muuten heräsi kyllä ajatuksia aiheesta. Mulla tökkii todella kovaa sellainen maailmankuva, että vain unelmatyössään oleminen on tarpeeksi hyvää ja ainoastaan tavoittelemisen arvoista. Maailma on täynnä unelmiaan tavoittelevia tutkijoita, laulajia, tanssijoita ja vaikka muusikoita, jotka joutuvat soittamaan rumpuja humppaorkestereissa sen sijaan, että pääsisivät vetämään areenat täyteen Megadethin kanssa. Jostain se leipä on kuitenkin saatava. Unelmia pitää tavoitella, mutta se kääntyy itseään vastaan, jos siitä tulee kaikki kaikessa.

    Mietin myös, että voivatkohan psykiatriset hoitajat, sairaanhoitajat, päihdepuolen terapeutit, erityisopettajat tai muut haastavien alojen työntekijät sanoa, että ovat unelmahommissaan? Siis totta kai osa voi, mutta osa repii päivittäin selkänahastaan sen, että jaksavat tehdä tärkeintä mahdollista työtä muiden eteen. Monet näistä ihmisistä eivät mene työelämässä oma unelma edellä, vaan se edellä, että saavat kokea tekevänsä jotain merkityksellistä toisen ihmisen hyvinvoinnin parantamiseksi. Musta se on paljon arvokkaampaa kuin vain unelmien tavoittelu. On ihan kauheeta, jos ihmiset alkavat kokea oman elämänsä huonommaksi vain siksi, että eivät tee työkseen suurinta unelmaansa. Unelmia voi toteuttaa myös työn ulkopuolella, eikä se ole yhtään huonompi vaihtoehto.

    Tykkää

    1. No itsekin koko elämäni ns.paskaduuneja (jotka on kaikki olleet mun mielestä aivan OK, koska mulla on yleensä aina eye on the prize, palkkapäivä mielessä) tehneenä ahdistun sellaisesta diskurssista, että jokaisen pitäisi tehdä sitä mihin sydän palaa. Koska oikeasti tosi harvan sydän palaa laitossiivoojaksi tai kahvilatyöntekijäksi, mutta kaikkia tarvitaan. Ja siis on tosi hyvä, että etenkin naisia tsempataan yrittämään ja ottamaan riskejä, sille on tilauksensa (ja aion lukea kirjan), mutta itse olen just siinä risteyskohdassa jossa unelmien toteuttaminen taitaa jäädä kyllä vapaa-ajalle ja työ saa toimia sponsorina.

      Ja tosiaan, kirja on mulla lukulistalla, joten tää oli munkin osalta tällaista turhaa huutelua alkuun. 😀 Keskustelut ystävien kanssa viime lauantaina inspiroi enemmän, mutta niiden alku oli juuri kun puhuttiin siitä, mikä määrä kovan työn ja lahjakkuuden lisäksi tarvitaan tuuria siihen, että oma bisnes ottaa tuulta alleen.

      Tykkää

  5. Uravalmentajana puhun usein asiakkaiden kanssa unelmatyöstä. Eli maalataan mielikuvaa siitä mitä haluaa tehdä, missä haluaa tehdä, kenen kanssa ja millä ehdoilla. Hyvin usein ne toiveet ovat arkisia. Sellaisia jotka mahdollistavat sen että on muutakin elämää ja toisaalta myös sen että kokee että työllä on joku side johonkin isompaan kokonaisuuteen. Kuulostaa melko simppeliltä, mutta yllättävän harva näitä asioita pysähtyy miettimään.

    Konkreettinen mielikuva helpottaa kuitenkin tavoitteeseen pyrkimistä. Hahmotetaan helpommin mitä osaamista kaipaa vielä ja mitä askelia pitää ottaa. Oman uran suunnitellu onkin kuin purjehdusta. Sitä otetaan joku määränpääsatama ja lähdetään luovimaan. Ja sitten välillä tehdään Kolumbukset eli törmätäänkin johonkin ihan muuhun kuin siihen mitä kohti oltiin menossa ja todetaan että ei hullumpaa.

    Tykkää

    1. Onko sun uravalmennettavat siis sellaisia, joilla on jo koulutus? (Ihan siis apropoo, ei mitenkään muuten – olen nyt ollut tosi iloinen kun mentorikulttuuri on yleistynyt ja ihmiset ovat alkaneet tukea toisiaan.)
      Mä kyllä kaipaisin konkreettista mielikuvaa, vaikken sitä edes saavuttaisi. Siis sellaista, joka ylipäänsä ohjaisi toimintaa eikä vaan sellaista, että mennään tienestistä toiseen. Olen todellakin oman elämäni Kolumbus…
      Tuu mun uraohjaajaksi?

      Tykkää

  6. Moikka ihana! Kannattaa lukea kirja ennenkuin masentuu. Unelmahommissa-sanalla on ympärillään aikamoinen timattipölykerros, vaikka oikeasti se on vain simppelisti työ, jonka tekemisestä pitää ja jonka kokee merkitykselliseksi. Mitään mediaseksikästä ei siis pidä tavoitella, jos ei sitten se oma juttu sieltä suunnasta löydy. (Kirjassa annetaan vinkkejä siihen, miltä suunnalta se sitten voisi löytyä.)

    Satu tiivistää kirjassa hyvin: menestymisen korkein muoto on onnellisuus. Siksi esimerkiksi teidän Espanjan-ajat ja hyväntekeväisyys koirien parissa ovat menestymistä elämässä. Ja oikeasti, sinähän olet voinut kotimutsiakoina elää kadehdittavan erilaista elämää, jonka toteuttamiseen tarvitaan rohkeutta!

    Mullakaan ei ole koskaan ollut mitään ykköshaaveammattia. Paikkaani etsiessä on pitänyt vetää päin seinää umpikujassa monta kertaa. Mutta vihdoin olen sen tajunnut, ei mulle tarvitsekaan olla sitä yhtä ainoaa muottia, johon itsensä tunkea loppuelämäksi. Jos kaikki hyvin menee, ehdin tehdä työkseni monenmoista unelmahomma. Ja niin, niihin unelmahommiinkintosisan mahtuu niitä lapiointihommia ja huonoja kausia. Mutta niistäkin lisää kirjassa 😉

    Tykkää

    1. No nyt ilouutinen: otin Bookbeatin ja teidän kirja on ihan ekana listalla. Että voin sitten kirjoittaa ihan oikean arvion enkä vaan huutele puskista, kun ahdistaa :D. Koska mä tietenkin tunnen sut ja tiedän, että a.) oot yks hard-working lady ja b.) määrätietoinen, jonka takia ei edes haittaa että on monta rautaa tulessa. Koska mä just naureskelin mun DISC-analyysille jossa todetaan, että ”vaikeuksia saattaa asioita loppuun”… ehkä ”hieman”…

      Enkä oikeastaan ajattele, että te tai kukaan patistaa juuri mediaseksikkäälle alalle, mutta esimerkiksi tiettyjen alojen ylitarjonta (tai siis ylikoulutus) on mun mielestä osa sitä ongelmaa: jokaisella kuuluu olla oikeus tavoitella omia unelmia, mutta esimerkiksi isot volyymit tietyille, huonosti työllistäville aloille kouluttamisessa on julmasti sanottuna ajan- ja rahanhukkaa ja enemmän pitäisi erityisesti nuoria auttaa löytämään mielekäs duuni, tai mielekkyys duunista. Mene ja tiedä.

      Mutta olen viisaampi kun oon lukenut teidän timanttisen teoksen, ja palaan sitten uudistuneiden mielipiteiden kanssa! ❤

      Tykkää

  7. M

    Heippa,
    Olen kyllä niin samaa mieltä sun kanssa periaatteen nainen!
    Elän itse samanlaisessa elämäntilanteessa. Paitsi opintopisteitä suorittamatta vielä 150! Mulla kaksi lasta ja työkokemusta liian vähän kaikkeen ja kolmekymmentä lasissa. Voi voi tätä rimpuilua. Kaiken lisäksi haaveilen Espanjaan muttaamisesta, Onneksi on vaihto mahdollisuus. 😀
    Innolla jään seuraamaan mitä tapahtuu, kun muutatte Espanjaan.
    Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.

    Tykkää

    1. Hei voisitko perustaa blogin, kuulostat täydelliseltä vertaistuki-ihmiseltä? 😀 Mä lupaan raportoida tunnollisesti, täytyy sanoa että hieman tässä kauhistuttaa mutta luotto on kova: kaikki järjestyy. Vieläpä parhain päin! Kiitos ilahduttavasta kommentistasi :).

      Tykkää

  8. Nimetön

    Olen ihan tietoisesti ajatellut, että nyt kun lapset on vielä pieniä ja kotielämä vaativaa (toki antoisaakin) niin ihan perus toimistoduuni kuukausipalkalla riittää ja että hyvän työn määritelmä on se ettei se häiritse mun vapaa-aikaa ylityöpaineina, stressinä tai edes suuren innostumisen muodossa. Koska haluan olla lapsilleni läsnä.

    Tykkää

    1. Mä en ihan vilpittömästi ymmärrä, miten ihmiset PYSTYVÄT käymään töissä kun on pieniä lapsia 😀 Ja sen jälkeen jaksamaan perhe-elämää päälle. Ehkä tosin muiden lapset nukkuu paremmin mutta näillä unilla kaikki suoriutuminen tuntuu välillä tahmealta enkä voi kuvitella, mikä momzilla olisin jos pitäisi vielä pistää paukkuja työelämään. Joten hyvät määritelmät työlle, tuota itsekin arvostin kun olin 6 vuotta kotiäitiyden ohella duunissa :).

      Tykkää

      1. pilami

        Haha! En mäkään aina käsitä. Tukiverkkoja kun on nolla. Jännintä tässä on se, että silti elämää taaksepäin katsoessaan huomaa että tosi paljon kaikkea on saanut aikaiseksi vaikka tuntuu että aina on aikapula.

        Tykkää

  9. Hyvä teksti, ja allekirjoitan täysin!

    Mulla tavallaan on jo unelmaduuni (yksi niistä tai oikeammin kaksi), mutta nyt äitiyden myötä jäytää pelko siitä, että on totaalisessa alamäessä uran ja mahdollisuuksien suhteen. Koko ajan valmistuu tyyppejä, jotka ovat suorittaneet sen perustutkinnon (joka meikällä) lisäksi kaiken maailman lisäkursseja ja tuhannesta aineesta gradu. Ja entä, jos minä pusken maailmaan vielä enemmän muksuja ja tyhmennän sillä päätäni yhä enemmän… Että millon mä sitten teen sen kaiken, joka vielä odottais?! Tai ehdinkö siinä sivussa sitten olemaam tarpeeksi hyvä äiti (tai olenko sitä nyt haaveillessani kaikesta ei-äiteilystä…)?

    Tykkää

    1. Tää on kyllä ihan kamalaa! Periaatteessahan mitään ongelmaa ei olisi, jollei tavallaan yhteiskunnan (ja biologian) takia kaikista eniten tapahdu juuri siinä 20-40-välillä. Samaan aikaan, kun on kuuminta kamaa työmarkkinoilla (ja tavallaan luodaan ne opiskelujen jälkeiset suhteet ja verkostot ja aloitetaan se urakehitys, koska jotkut trainee-hommat on nelikymppisenä vähän eri asia jo) niin myös munasarjat käy kuumimmillaan.
      Mutta hei, kaksi unelmaduunia, sehän on jo aika hyvä! 🙂

      Tykkää

  10. T

    Kiitos tästä, olipa ihanan samaistuttava kirjoitus!

    Mä tein vähän aikaa sitten vielä ns. unelmaduuniani, työtä johon mulla on koulutus ja josta olin perustutkintoaikana ”haaveillut”. Se oli kuitenkin tosi stressaavaa pienten lasten kanssa – työt kulki kotiin ja työilmapiiri oli niin huono että olin henkisesti aivan loppu. Nyt olen tavallisessa toimistotyössä, jossa on mukavat liukumat, hyvät edut ja kivoja työkavereita. Ja joka viikko mietin, että onko se nyt tätä. Kun ei tämä nykyinen tarjoa sellaista kuin entinen. Mutta sitten taas, haluan tehdä virkatyöaikaan töitä ja jättää työt työpaikalle. Nyt se on sitä, joten pitäisi osata olla tyytyväinen.

    Onnea kandista ja kaikkea hyvää Espanjaan!

    Tykkää

    1. Elämän ristiriitoja!
      Mäkin olin kyllä aina pelottavan tyytyväinen jopa siellä taksikeskuksessa: suurin osa työkavereista ihan mahtavia ihmisiä, asiakkaat oli 50-50 urpoja ja mukavia, palkka tuli tasaisesti ja työssä sai ottaa suht rennosti. Mutta kyllä sitä tietenkin haaveilee samalla, että olisi työ, joka olisi vähän merkityksellisempi maailmankaikkeuden kannalta. Ehkä senkin ehtii vielä. 🙂
      Ja vaikka sitä ajattelee, että ”tätä tää nyt on seuraavat 40 vuotta” niin elämä varmaan heittää jotain yllätysmunia vielä peliin!

      Tykkää

  11. Riina

    Hyvää matskua Periaatteen Nainen! Tää on niin paljon munkin mielessä, ja paljon pohdittavaa tällä saralla. Oon kyllä koulutustani vastaavassa työssä ollut nyt 2-v (sijaisena ehkä 10 sopimuksella) ja lastenhoito päälle tilapäisenä yh:na (ei oo naurattanu, ei!), niin odotan kyllä 4 viikon päästä koittavaa äitiyslomaa kovasti. Saapa nähdä mitä elämä tuo tullessaan, toivottavasti jotain kivaa ja mahtavaa ja semmoista, että sillä saatas perhe pidettyä leivän syrjässä kiinni.

    Tykkää

    1. Äitiysloma ❤ . Kuulostaa, että se on ansaittu (ja noh, tietenkin lapset pitää kiireisenä ja sitten tulee se äitiysloman paras puoli eli uusi tyyppi, mutta usein tauko työelämästä on kiva lisä siihen).
      Toivottavasti siellä jossain siintää myös vakkarisopimus, olen itse ollut aika romuna noista jatkosopimuksista ja ikuisista määräaikaisuuksista.
      Ja paljon kivoja juttuja elämään, tietenkin!

      Tykkää

  12. Nina

    Hyvä postatus ja hyviä ajatuksia tuossa yllä. Kyllä elämä on ihan riittävän ihanaa ja hyvää ihan tavallisissa töissä. Tämä aika antaa virhekäsityksen että kaikkien pitää ikenet irvessä tavoitella suuria unelmia ja olla yksi parhaista omalla alallaan. Jos et ole on kaikilla oikeus katsoa ohitsesi ja ylitsesi. Olen sekalaisen työhistoria- ja kotiäitivuosien jälkeen kohdassa jossa nuorimainen lapsikin alkaa olla jo vahvassa teini-iässä. Ja tunnen syvää kiitollisuutta katsellessani jälkikasvuani. Kaikki ei ole kivaa ja helppoa, mutta olen voinut olla läsnä perheelleni koska mieheni on meitä usein elättänyt. Siitä kiitos hänelle. Voin edelleen tehdä teinille voileivän valmiiksi koska se on rakkauden teko, vaikka hän sen leivän osaa itsekkin tehdä. Olen tavallisissa töissä, eikä minusta koskaan tule ”mitään” mutta en vaihtaisi näitä valintoja hienoon uraan.

    Tykkää

    1. Mä odotan, että pian lapset alkaa tehdä mulle leipiä (muitakin kuin sellaisia, joista ovat itse nuolleet voit päältä). 🙂 Kuulostaa ihanalta ja jopa aika seesteiseltä – ja siltä, että se on ollut teille paras ratkaisu! Toivon, että itsekin sitten viiden, kuuden tai kymmenen vuoden päästä katson tätä aikaa samalla tyytyväisyydellä!

      Tykkää

  13. Päivitysilmoitus: UNELMAHOMMISSA – Periaatteen Nainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s